Klaanon

Avainsana: taistelu

  • Porttiin oli maalattu sana: Avde

    Klaanin lähellä oleva joki

    Troopperi heitti vieheen veteen. Hetken päästä hän nosti vedestä jotain.

    ”What the…?” Troopperi huusi kun hän katsoi kirjavaa, kyllä kirjavaa Rukia, joka tuijotti silmillään häneen. Hän heitti kalan veteen takaisin.

    ”Tuo ei näyttänt oikein Rukilta. Muutenkin, se oli pieni. Pitäisikö mennä raportoimaan johonkin tutkimuskeskukseen?”

    Troopperi oli ollut kiinnostunut kalastuksesta kun hän aikoja sitten kokeili sitä siinä pikku kylässä, jota kutsuttiin Ga-Koroksi. Tavarat keräten Troopperi lähti vaeltamaan kohti Klaania.

    Hän käveli vehreässä metsässä. Kuu ”paistoi”. Muutama Makika äänteli jossain lähistön lamella. Klaanilla ei ollut käynt outoja asioita aikoihin. Tokihan hän muisti tapahtumat Mt. ÄmKoon luona, ja Matoron katoamisen ja paluun Klaanille, mutta ei itse Klaanilla ollut käynyt mitään erityistä. Troopperi astui ulos kauniista, vehreästä metsästä. Hän näki edessään harmaan linnakken, jonka muurit olivat korkeat. Sen ikkunoita oli hajalla, ja metsän laitaan asti oli sinkoutunut tavaraa. Hän ikiruhti sisään ja syötti porttikoodin. Prototeräksestä taottu portti rämähti äänekkäästi auki. Porttiin oli maalattu teksti ”Avde”, ja siellä riehui taistelu.

    Tässä voi olla huomattavasti asiavirheitä, sillä en ole seurannut tätä topiccia, enkä viitsi käydä tätä monsteria läpi.

  • Isku Nazorak-pesään: taitsella

    Nazorakien luolasto, asutuskeskus

    ”Se on ansa!” Keetongu huusi.
    ”Ei ihmekkään, että Manun vapauttaminen oli niin helppoa”, Matoro jatkoi ja hyppäsi pystyyn. Hän veti miekkansa esille. Sotilastorakoita tuli joka suunnasta; ne olivat olleet piilossa ottaakseen koko joukon kerralla kiinni.

    ”Manu, käytä varjovoimaasi! Torakat lähestyvät!” Make huusi. Makutan varjovoimat olivat pelastaneet sankarimme tuhat kertaa aiemminkin.

    Manu ei kuitenkaan vastannut. Nazorakit olivat tähdänneet ohjuksensa juuri Manuun, koska hän oli selvästi joukon johtaja ja pahin uhka. Niinpä Manu vain makasi kuopan pohjalla. Hänen panssarinsa oli yhä ehyt, mutta Makutasta ei olisi taistelijaksi tässä tilassa.

    Niinpä MahriKing aloitti itse vastarinnan. Hän teki tulipallon ja sinkosi sen sauvallaan kohti nazorakin raketinheitintä. Räjähdys valaisi koko luolan ja romahdutti talon maan tasalle. Se teki samalla selvää puolesta tusinasta torakoita.

    Matoro huitaisi nopeasti miekallaan lähintä torakkaa, mutta sotilastorakka torjui iskun miekallaan ja hyppäsi sivuun. Kuin käskystä koko torakkajoukko lähti hyökkäykseen kohti sankareitamme.

    ”NAZORAK RUSH KHEKHEKHE” Raikui luolassa torakkasuulla puhuttuna.

    Alkoi taistelu. Summerganon sai kaadettua tappavalla pistoliikkeellä kaksi lähestyvää torakkaa, mutta niiden tilalle tuli oitis kolme lisää. Maken ja Matoron elementtaalienergiat polttivat ja jäädyttivät hyökkääviä torakoita, mutta niitä virtasi yhä lisää. Keetongu nappasi yhden torakan jalasta ja käytti sitä moukarina pitääkseen lähestyvät vainolaiset loitolla.

    Sankarimme olivat nyt tiukan saartorenkaan keskellä kaiken avun ulottumattomissa.

  • Trooppinen saari: Pako ilmapiraattien sellistä

    Vankityrmä, piraattimatoranien ilma-alus

    ”Au” Snowman mutisi noustessaan istuma-asentoon. Hänen päätään särki kovasti, kipu oli vieläkin melko huimaavaa. Hän nosti toisen kätensä otsalleen, ja toivoi tykyttävän kivun lievittävän pian. Hän oli kuitenkin ilkeiden matoranmerirosvojen ilma-aluksen vankityrmässä, ja olisi ehkä ihan hyvä päästä pois.

    Lumiukko tutkaili ympäristöään. Hänen sellinsä oli pieni, kalterit eristivät sen muusta huoneesta. Ikkuna oli kaltereiden toisella puolen. Vähävaloisen huoneen ovensuussa istui yksinäinen vartija, ja Snowmanin tavaratkin näyttivät olevan siististi hyllyssä vähän matkan päässä. Jyminän ja tärinän loppumisesta päätellen Ämkoo ei enää pommittanut ilmalaivaa.

    ”Hei, ei sinulla ruokaa sattuisi olemaan?” Snowman kysyi matoranvartijalta.
    ”Hiljaa sellissä!”
    ”Mistä tämä ilkeys?”
    ”Arrr, hiljaa sellissä!”
    ”Mutta muista, pikku ystävä, että nöyryys on hyve.”
    Matoran kääntyi kärttyisänä kohti vahdittavaa vankiaan. Tämä oli hieman liian suulas hänen makuunsa.
    ”Mitä höpäjät, lihava toa?”
    ”Sanotaan vaikka” Snowman aloitti, ja piti ’taiteellisen paussin’ ”Että kohta nähdään kuka komentaa ja ketä.”
    ”Luuletko pelottavasi minua? Olet kaltereiden takan, minä en.”
    ”Mutta ehkä haen tällä jotain takaa, tällä puheen sorinallani, tällä jatkuvalla läpätykselläni?”
    ”Mitä muka? Tahdot ärsyttää minut antamaan avaimen?”
    ”Tai ehkä harhautan sinua?”

    Snowmanin mielestä tämä pikku juttutuokio oli oikein huvittava. Hän piti siitä, kuinka matoran ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen puuttuvaan käteensä. Okei, olihan huone pimeä, mutta silti.
    ”Toivon, pikku kaveri, että otat tästä opiksi” Snowman julisti, kun hänen toinen kätensä ryömi esiin matoranin takaa, ja kolkkasi tämän.

    Ne eivät ikinä odota toan näköisen tyypin osaavan irrottaa ruumiinosiaan. Mutta se on heidän menetyksensä.

    Sitten Snowman siirsi itsensä vähä vähältä, pieninä palasina kaltereiden läpi, ja kokosi itsensä toisella puolen uudestaan. Kasattuaan itsensä lumiukko tallusti hyllylle, ja otti varustelaukkunsa.
    ”Kaikki tallella. Tämäpä mukavaa. Plussaa myös siitä, että päänsärky hellittää hieman” hän höpisi itsekseen, ja raotti ovea varovasti. Hän kurkisti hitaasti ovenraosta, ja huomasi käytävällä olevan muutamia matoraneja. Snowman perääntyi vankilahuoneeseen, ja mietti mahdollisuuksiaan. Okei, äkkiäkös minä heidät selättäisin. Mutta taistelu on aina suunnitelma B. Mikä muu auttaisi? Paitsi tietenkin, jos…!

    Hän kaivoi laukusta esiin molemmat hakkunsa, ja iski huoneen pienen ikkunan lasin säpäleiksi. Sitten hän kiipesi ikkunasta ulos, ja heilautti toisen hakun tukevasti laivan ulkoseinään. Ja sitten toisen, hieman ylemmäs. Ja sitten taas toisen. Pian Snowman kiipesikin varustelaukku olallaan ilmalaivan ulkoseinämää ylös, kohti aluksen kantta. Voisin melkein olla vilkaisematta alas, hän tuumi. Mutta toisaalta, maisemat ovat varmaan upeat. Joten miksei? Hän katsahti olkansa yli, ja myönnettäköön, maisemat olivat upeat. Mutta oli hän kyllä mielestään hieman liian korkeallakin. Tästä huolimatta hän kapusi ylös, ja yhyttikin pian laivan kannen korkeuden.

    Snowman kurkisti varovasti kannen tapahtumia kaiteen yli. Matoranpiraatit lähentyivät laskeutunutta lentokonetta, koettan kovasti näyttää itsevarmoilta ja hurjilta. Lumiukosta näky oli enemmänkin huvittava, mutta toisaalta. Kuka hän oli kritisoimaan, lumiukon ja toan epämääräinen yhdistelmä, joka roikkui matoranilmalaivan kannen reunalla vakoilemassa. Lisäksi hänellä oli voimistuva päänsärky. Nopeasti voimistuva, huimaava päänsärky.

    Ei, ei nyt.

    ”Apua!”

    [spoil]Selviääkö lumiukomme tästä kinkkisestä tilanteesta? Vai murskautuuko hän kuolemaansa? Se selviää ensi jaksossa! TO BE CONTINUED!!!

    …anteeksi.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Ilmapiraatteja ja äreä Amiraali

    Ilmalaivapiraattimatoranien alus, pimeä huone

    Snowman otti metallisesta hyllystä tukea kulkiessaan kohti huoneen oletettua oviaukkoa. Hän ei ymmärtänyt, mistä tämä huimaus oli äkkiseltään iskenyt, mutta pystyssä pysyminen oli kuitenkin vaikeaa. Huono hetki, hän pohti mielessään. Lumiukon edestä kuului narinaa, ja ovi aukesi. Oviaukossa seisoi viisi raskaasti aseistettua matorania. Hyvin huono.

    —

    Taku katsoi kulmiensa alta, kuinka Ghekula myhäili tyytyväisenä. Se hölmö pikku matoran oli mennyt kysymään tuolta neuvoa tunkeilijan nappaamisessa, Taku mietti katkerana. Olen meistä selkeästi se karsimaattisempi johtaja.

    Kuitenkin kummankin matorankapteenin huomio keskittyi kantea vavisuttavaan räjähdykseen. Lentokoneesta oli tehtävä loppu. Ghekula päätti ottaa johdon käsiinsä:
    ”Arrrr, nostakaa kannen alta ekstralinssit tykkeihin, nyt olisi hyvä hetki ampua tuo pikku pörriäinen alas taivaalta!”
    ”Ei, perukaa äskeinen! Kaivakaa saman tien esiin tarkkuuskiväärit, ja ladatkaa ne panssarintorjunta-ammuksilla!”
    ”Perukaa peruminen. Arrr, tykkien tarkkuutta tulee parantaa!”
    ”Arrrrr!”

    —

    Snowman haparoi varustelaukustaan hakkua. Toinen käsi otti yhä tukea hyllystä, ja mielessään Snowman pohti, oliko taistelu voitettavissa. Olkoonkin vain matoraneja, hänen oli myönnettävä piraattien kantavan melkoista tulivoimaa, eikä huimaaminenkaan varsinaisesti auttanut asiaa.

    ”Arrrrr” eräs pikku piraatti aloitti omaperäisesti. ”Tahdotko lankulle, ruoja?”
    ”Ei meillä ole lankkua, Punajalka-Pete.”
    ”Arrrrr, se oli kielikuva!”
    ”Itse olet kielikuva!”
    ”Arrrrrr!”

    Sillä hetkellä suuri valkoinen toa kuitenkin lysähti varoittamatta ”Punajalka-Peten” ja muiden merirosvojen päälle tajunsa menettäneenä.
    ”Nostakaa tämä pullukka päältäni, niin heitämme hänet tyrmän puolelle!”

    —

    Ämkoo veti lentokoneen ohjaustankoa rajusti sivulle tehdäkseen väistöliikkeen. Hän huomasi Snowmanin kadonneen ilmalaivan sisäpuolelle. Taivas oli täynnä kaikennäköisiä ammuksia, ja Ämkoo totesi ainoaksi kunnolliseksi vaihtoehdokseen laskeutua ilmalaivan kannelle. Ongelmana oli vain vihainen miehistö ja parisataa ammusta joka suunnalla.

    SS Rautasiipi, Nazorakein laivaston lippulaiva

    Kapteeni 666 asteli komentosillalle Amiraali 002:n kanssa.
    ”Hieno puhe” Kapteeni totesi. ”Oikein innostava.”
    ”Kiitos. Oli hyvä saada kaltaisesi kokenut soturi nuorukaisille roolimalliksi.”

    Torakat asettuivat suurehkon hologrammikartan laidoille muutaman tutkijatorakan seuraksi. Eräs näistä valkotakkisista nazorakeista avasi ruman suunsa, ja toi ilmi kaikkia tutkimuspuolen torakoita huolestuttavan aiheen: ”Entä jos kiihdytetty ikääntyminen vaikuttaa ’uuden sukupolven’ psyykkeeseen radikaalisti? Voimmeko olla varmoja, että he kasvavat normaaleiksi?”
    Amiraali mulkaisi tiedemiestä pahasti.
    ”Olen luovuttanut laivani sitä varten, jotta he saavat ihanteellisen kasvuymäristön. Jossa heidät voidaan kasvattaa pienestä pitäen tehtäväänsä, jossa he voivat koko ikänsä kouliintua mahtaviksi sotureiksi. Mitä muuta vaadit?”
    ”En mitään, mutta onko tämä varmasti viisasta? Oletteko miettineet tätä loppuun asti?”

    Kapteeni 666 katsoi eleettömänä vierestä, kun Amiraali nosti mekaanisen jalkansa. Kuului vaimea ’klik’, ja jalasta singahtava harppuuna lävisti suunnitelmaa kyseenalaistaneen tutkijatorakan.
    ”Asia loppuunkäsitelty” 002 sanoi kylmästi, ja ooistui kohti huonettaan. Yllättävää, 666 mietti. Yleensä Amiraali piilottaa ovelasti tunteensa, ja ratkaisee asiat puhumalla. Ehkä ’Rautasiiven’ menettäminen on hänelle kovempi pala kuin luulinkaan.

  • Olemme sodassa

    Bio-Klaani

    Ämkoo, Guardian ja Tawa kävelivät läpi Klaanin hallintosiiven käytävien. Ämkoo oli joutunut karkoittamaan ykkösfaninsa joitakin minuutteja sitten, mutta muuten kukaan muu hallintosiivessä ei näyttänyt edes huomioivan heitä. Kaikki klaanilaiset olivat valmistelemassa tulevaa tiedotustilaisuutta kiireisesti. Koska kaikki adminit olivat paikalla ensimmäistä kertaa kuukausiin, jokaisen klaanilaisen mieleen oli hiipinyt vaivihkaa ymmärrys siitä, että jotain suurta ja tärkeää oli tapahtumassa. Klaanilaisten työ oli vauhdikasta ja organisoitua.

    Tawa, Guardian ja Ämkoo silmäilivät ympärilleen sanomatta mitään toisilleen. Ämkoo kuitenkin rikkoi kolmikon keskinäisen hiljaisuuden avaamalla suunsa.
    ”Hyvinhän tämä on pysynyt kasassa”, hän sanoi. ”mutta joku voisi sanoa tuolle Helmekalle pari valittua sanaa.”

    ”Mitä, etkö pidä faneistasi?” Guardian kysyi vaitonaisesti.

    ”Asia on enemmänkin niin, että en pidä ajatuksesta, että minulla on faneja”, Ämkoo vastasi. Guardian hymähti hiljaa.
    Kolmikko saapui pian hallintosiiven osastoon, joka oli sallittu vain admineille ja moderaattoreille. Normaalisti teräksinen ovi olisi vaatinut avaimen, mutta nyt se oli jo valmiiksi auki. Valoisassa oviaukossa näkyi nelijalkaisen Rahin siluetti, jonka viirusilmät hohtivat vihreinä. Pian Tawa, Ämkoo ja Guardian tunsivat jotain mielessään. Oli kuin jokin voima olisi tunkeutunut heidän alitajuntojensa suojien läpi. Se ei kuitenkaan tuntunut heistä erityisen poikkeukselliselta, sillä adminien joukko oli tottunut Visokin telepatiaan kaikkien näiden vuosien aikana.
    Visokki kykenisi aiheuttamaan pelkällä mielelläänkin valtavaa vahinkoa ja tunkeutumaan muiden adminien mielten syvimpiin salaisuuksiin, mutta hän ei tehnyt niin. Punaista Visorakia kohtaan tunnettiin suurta luottamusta.

    ”Tervehdys”, Visokin naispuolinen ääni kaikui Tawan, Guardianin ja Ämkoon mielissä. ”Palasit, Guartsu. Mukava nähdä pitkästä aikaa, Ämkoo.”

    ”Samoin”, vihreä Toa vastasi suullaan, vaikka hänen ja Visokin välillä oli mielten linkki. Suu vain yksinkertaisesti tuntui loogiselta tavalta kommunikoida.

    ”Koko johtoryhmä koossa jo?” Tawa sanoi Visokille kysyvällä äänellä.
    Visokin vihreät silmät katsoivat Tawaan. ”Melkein”, hän vastasi. ”Kuulitte varmaan jo Umbran viestistä, että hänellä on velvollisuuksia muualla.”

    ”Entä Paacs?” Guardian kysyi. ”Mehän menetimme kontaktin häneen, eikö niin?”

    Visokki pyöritti silmiään. Jos Visorakin kasvoille voisi muodostua sarkastinen hymy, se olisi jo nähtävissä.
    ”Väärä hälytys”, Visokin ääni sanoi. ”Paaco huomasi, että komentohuoneen erilaisista napeista sai aika tarttuvan rytmin. Ja vähän juuttui, jep…”

    ”Koomista”, Ämkoo sanoi tyynesti.
    ”Niin kai”, Visokki vastasi.

    Oli pieni hiljaisuus. Adminit katselivat toisiaan hetken ja nyökkäilivät hitaasti. Sitten he päättivät kaikki astua samanaikaisesti sisään oviaukosta. Metallinen ovi sulkeutui automaattisesti takana.

    Bunkkerimaisessa strategiahuoneessa oli adminien saapuessa jo viisi henkilöä. Pääteknikko Paaco seisoi rivissä ensimmäisenä. Hän yritti vaikuttaa hillityltä, mutta hänen jalkansa vipatti rytmikkäästi. Paaco oli epävirallisesti ottanut moderaattoriryhmittymän komennon Umbran poistuttua omalle tehtävälleen. Hänen takanaan seisoivat entinen merten sotaherra Dox, valkoinen Makutaa muistuttava jättiläinen Same, harvoin nähty mutta työssään uuttera teräshaarniskainen Skakdi BV ja juuri nimitetty moderaattorikokelas MahriKing, joka ei ollut vielä välttämättä ottanut osakseen moderaattoriuden täyttä vastuuta, mutta oli erittäin yritteliäs. Vaillinainen moderaattorijoukko tervehti admineita.

    ”Helei, ystävät”, Tawa sanoi. ”Tiedän, että olette olleet toimettomia hetken, mutta se muuttuu. Nyt töihin.”

    Bio-Klaani, Suuri sali

    Bio-Klaanin linnoituksen suuressa salissa oli pitkästä aikaa äänekästä. Useimmiten salia käytettiin taistelu- ja taktiikkaharjoituksissa, mutta nyt se oli täytetty klaanilaisilla, jotka istuivat tuoleilla tai lattialla odottaen tiedotustilaisuutta. Harva klaanilainen tiesi, mitä oli tapahtumassa ja siksi kaikki kyselivät ja arvailivat. Puhemerestä pystyi ajoittain erottamaan yksittäisiä usein toistuvia sanoja. Näihin lukeutuivat ”Zyglak”, ”Nazorak” ja ”Ämkoo”. Oikeastaan kenelläkään ei ollut selvää kuvaa tilanteesta, mutta klaanilaiset kykenivät itsekin yhdistämään asioita toisiinsa. Useimmiten he olivat väärässä.

    Jossain päin takariviä istuivat Kepe ja Snowman. Tämä erottamaton kaksikko oli etelän tapahtumien johdosta edelleen vammautuneen näköinen, mutta heitä vahtiva lääkintämies, Radiak, oli tehnyt parhaansa. Taisteluhaavat eivät edes näyttäneet vaivaavan kaksikkoa.

    ”Aika äänekästä”, Snowman sanoi.
    ”Sinä et ole erityisen hyvä tuomitsemaan tuolla saralla”, Kepe vastasi.
    ”Mitä, etkö nauti intellektuaalisista huomautuksistani, Räts hyvä?” Snowman sanoi kysyvästi.
    ”Tietysti nautin, Snowman”, Kepe sanoi. ”Tietysti nautin.”

    Lähellä heitä istui keltainen Rahi-jättiläinen, insinööri Keetongu. Normaalisti pirteän näköinen Tongu tuijotti vaihteeksi vakavana alaspäin. Hänen vieressään istuva Toa, Summerganon oli hiljaa ja epäröi hetken, ennen kuin avasi suunsa. Tämä oli Tongulle arka paikka.

    ”Se…” SG aloitti, mutta etsi hetken oikeita sanoja. ”Se oli oikein hieno alus. Ja sinä olet oikein hyvä rakentamisessa.”

    Tongu tuijotti käsissään olevaa metallista kouraa. Se muistutti suuresti täysin mekaanisen Ussal-ravun kättä.
    Keetongu murahti hiljaa.

    ”Sitä ei olisi vain kannattanut jättää metsään”, Summerganon sanoi epäröiden. ”Vaikka emme tietenkään voineet arvata, että lähellä olisi Nazorakeja. Ja ehkä meidän olisi pitänyt antaa sinulle vielä hetki aikaa viimeistellä rapusi, ehkä valmis versio ei olisi räjähtänyt yhtä helposti raskaassa Zamor-tykityk-”
    Keetongu keskeytti Summerganonin avaamalla suuren suunsa.

    ”Minä murskaan ne”, yleensä rauhallinen jättiläis-Rahi sanoi poikkeuksellisen vihaisesti. ”Minä viillän ne auki kurkusta nivusiin kuin Rukit. Sitten minä pistän ne osiin. Sitten minä rakennan niiden osista todella ison ja ruman patsaan, jonka väriskaalalla ei voitettaisi mitään taidekilpailuja. Sitten minä…”
    Summerganon hymyili väkinäisesti. Hän taputti Keetongua selkään sanomatta mitään.

    Pian koko sali hiljeni. Tilaisuus oli alkanut.
    Neljä hahmoa käveli varjoista lavalle ja kaikki tunnistivat hahmot heti admineiksi. Adminien takana seisoi viisi moderaattoria ja monet yleisössä kysyivät kuiskaten, missä kuudes oli.

    Tawa seisoi lavan keskellä virallisen näköisenä ja Ämkoo ja Guardian olivat hänen molemmilla puolillaan. Visokki seisoi Guardianin vieressä, mutta oli melko selvää, että hän ei tulisi puhumaan tässä tilaisuudessa paljoakaan. Puhuakseen Visokki joutuisi käytännössä käyttämään koko satapäistä yleisöä telepaattisena verkkona kuljettaakseen saman viestin kaikkien mieliin. Hän pystyisi siihen, mutta se oli liian raskasta ja voimia kuluttavaa jopa Visokin tasoiselle telepaatille.

    Tilaisuus alkoi vihdoin. Tawa puhui. Naispuolisen Toan yleinen vaiteliaisuus ja epävirallisuus siirtyi kokonaan sivuun ja hän muuttui hetkellisesti todella karismaattiseksi puhujaksi.

    ”Hyvät klaanilaiset”, Tawa aloitti. ”Olemme sodassa.”

    Tawan aloitus hiljensi koko salin pienimmätkin kuiskaukset. Kaikki vain tuijottivat.

    ”Valtaushaluiset Nazorak-joukot ovat mitä todennäköisimmin liittoutuneet lähialueiden yhdistyneiden Zyglak-joukkioiden kanssa. Kaikesta päätellen tämä joukkio on myös palkannut Skakdi-sotaherra Gaggulabion palkkasoturiarmeijan meitä vastaan. Lisäksi tämä Allianssi on saattanut ottaa joukkoihinsa muitakin vihollisiamme, sillä niitä meillä riittää.”

    ”Ehdotin nimikkeeksi ’Pahuuden pahaa liigaa’, mutta noille muille ei kelvannut”, Guardian sanoi nopeasti väliin. ”Joten mennään Allianssilla.”

    ”Tilanne on kriittinen”, Tawa jatkoi. ”Vihollistemme yhdistetty Allianssi omistaa enemmän joukkoja ja liittolaisia kuin me, ja pelkään pahoin, että he yrittävät korruptoida ystäviämme meitä vastaan.”

    ”Varautukaa siis mahdollisiin pettureihin”, Guardian sanoi. ”En uskoisi kenenkään klaanilaisen olevan helposti korruptoitavissa, mutta en ole aina oikeassa. Jos saan tietooni, että sinä olet petturi, sidomme sinut kahteen eri Mukauhun rautaketjuilla ja pelottelemme ne juoksemaan eri suuntiin.”

    Kaikki adminit olivat hetken hiljaa. Ämkoo nyökkäsi hitaasti. Muuta ei tarvittu. Pian Tawa katsoi asiakseen jatkaa.

    ”Parannamme puolustusta ja lähetämme piakkoin useamman klaanilaistiimin erityisille tehtäville. Mutta ikävä kyllä parin vihollisen liittouma ei ole ainoa asia, josta meidän täytyy huolehtia.”
    Joku moderaattoreista painoi nappia ja salin katonrajassa oleva näyttö käynnistyi. Pian holonäytöllä näkyi kuusi epämääräistä metallisirua, jotka pyörivät itsekseen. Niiden pinnan väri muuttui välillä siniseksi.

    Guardian astui askeleen eteenpäin.
    ”Tämä tässä”, hän aloitti. ”On Nimda. Me emme tiedä, mikä se on. Me emme tiedä, mitä se tarkoittaa. Mutta olemme nähneet sen voiman jo kahdesti käytössä ja tiedämme, että joku vihollisliittoumassa, Pimeyden metsästäjissä ja ehkä jopa Makutain veljeskunnassa haluaa nämä osat käsiinsä. Kyseessä on käytännössä yksi tuhoisimpia aseita, mitä maailmaamme on luotu.”

    ”Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme”, Tawa sanoi. ”Löytää ja tuhota.” Silloin Tawa piti pienen tauon ja antoi klaanilaisten nieleskellä kuulemaansa.
    ”Tiedotustilaisuus loppuu tähän”, hän sanoi vielä. Sen jälkeen adminit kävelivät pois lavalta, jättäen hiljaisen satapäisen joukon miettimään.

  • Isku Nazorak-pesään: Klaanilaiset donitsivarkaissa

    Laavazone

    Aurinko nousee kauniisti horisontista merta vasten. Päivän ensimmäiset säteet herättävät luonnon taas henkiin, ja pyyhkivät pois yön painajaiset.
    Kuusi Klaanilaista ovat lähteneet tarpomaan Klaaniin. Manu haluaa mahdollisimman nopeasti itselleen kunnon ruumiin.

    ”Hei, minä käyn tuolla Killjoyn mökillä katsomassa onko hän kotona. Menkää te edeltä Klaaniin.”, Matoro ehdottaa. He tarpovat laavakivisellä maaperällä eteenpäin, ja Matoro kääntyy sivuun. Killjoyn mökki näkyy parinkymmenen Bion päässä.

    Matoro syöttää Klaanin jäsenkortin oven viereen ja ovi aukeaa.
    ”Killjoy, oletko täällä?”, Matoro huhuilee. Hänellä olisi ollut asiaa tälle.
    Matoro huomaa ison kaapin jonka ovessa lukee matoran-aakkosilla ”Donitseja”. Jään Toan päivä saa heti valoisamman käänteen. Hän avaa kaapin ja ottaa alkajaisiksi parikymmentä donitsia. Hän astuu ovesta ulos, iloisena donitseista mutat pettyneenä siitä ettei löytänyt Killjoyta.

    Joku potkaisee matoroa niskaan talon katolta, jään Toa lentää suoraan naama edellä tuhkaiseen maahan. Matoro potkaisee heti ylöspäin, osuen päälle hypänneeseen kohteeseen. Se kaatuu kyljelleen. Matoro ponnistaa käsillä ylös, mutta saa potkun mahaansa.

    Kuka tämä vihollinen on?, Matoro miettii. Hän ei ole saanut kunnon katsekontaktia kohteeseensa.
    Jään Toa kierähtää maassa, nousee ja hyppää. Hän ponnistaa Killjoyn talon katon reunasta. Hän tuntee jalaknsa osuvan johonkin, sitten hän iskeytyy kovaan maahan. Refleksinomainen jääsäde iskeytyy ylöspäin, hän vetäisee miekkansa esiin. Ohjus vie jalat Matoron alta ja tämä lentää kovaan maahan.

    ”Luulin sinua kovemmaksi, Toa.”, Eversti 437 lausuu vertahyytävällä äänellä. ”Tämä taistelu päättyy nyt. Jos liikahdat, ammun sinut. Jos et liiku, ammun sinut. Sinulla ei ole vaihtoehtoja,”, se sanoo ja osoittaa renneohjukseneheittimiellä kohdettaan.

    ”Onhan, voit aina antautua”, sutkauttaa Matoro.
    ”Olet vitsikkäällä tuulella.”, Metallitorakka sanoo. Se valmistautuu painamaan liipaisinta.

    Torakan metallinen, ohut sormi kiertuu liipasimelle, painaen sitä. Liipasin ei liiku. Hän painaa kovemmin, se pysyy ylä-asennossa.

    ”Opetus numero yksi: jäädytetty liipasin ei toimi”, Matoro ilmoittaa, hyppää ilmaan, vetäisee miekkansa ja ampuu siitä energiasäteen Torakan rintaan.

    Badass vetäisee lonkallaan olevan hopeisen laserpistoolin, laukaisee. Matoro väistää ammuksen, hyppää kierteellä ja iskee miekalla kohti torakkaa. Tämä iskee ranneteränsä miekkaa vastaan.
    Matoron kierre pysähtyy kun miekka ottaa kiinni torakan teriin. Badass tekee nopean ranneliikkeen, saaden Matoron Energiaterän hänen ranneteriensä väliin, jumiin.
    Se riuhtaisee ja Matoron miekka lentää kauas omistajaltaan. Potku kaataa Jään Toan maahan, mutta vastapotku maasta kaataa Torakan.
    Torakka iskee toisen käden ranneterän Matoron rintaan. Jään Toa parkaisee ja tavoittelee vyöltään toista miekkaansa, tai oikeammin tikaria. Tämä kakkosase on pelastanut hänet monesti. Hän saa Sähkösäilän käteensä ja iskee sen ylöspäin. Torakan teräksisen panssarin läpi iskeytyy valtava määrä sähköä ja yksi prototeräksinen terä. Matoro kierähtää alta pois. Eversti Badass repii tikarin karjuen pois ja heittää sen maahan, tavoittaen Matoroa. Hän painaa ohjuslaukaismen liipaisinta, se on jo sulanut. Sarja pieniä nuolenkärkiä iskeytyy Matoroa päin, ja ne heittävät Jään Toan kauemmas.

    Matoro tajuaa olevansa nyt aseeton.
    Eversti ”Badass” 437:alla taasen on koko arsenaali käytössä.
    Jään Toa lähtee juoksuun, heittäytyen Killjoyn talon takaikkunan lasin läpi, taloon sisään. Torakka menee taloon ovesta, joka oli jäänyt Matorolta auki.

    ”Voi pikkuinen, etkö tajua että et voi voittaa tätä. Piilottelu ei auta.”, Torakka lausuu.

    ”Opetus numero kaksi: suojaa aina selustasi”, Matoron ääni kuuluu. Energiasalama lähtee matoron valkoisesta miekasta taloon sisään, iskeytyen kuin seinä torakkaa päin. Tämä lentää suoraan Killjoyn 80-tuumaisen teleruudun näyttöön.

    Badass ampuu ohjuksia, Matoro väistää taitavasti, mutta seinän läpi lentävä lasersäde osuu Matoroa jalkaan.
    Vihainen torakka syöksyy suihkumoottorin voimalla kohti Jään Toaa, iskeytyy tätä päin kovaa ja nostaa korkeutta.

    ”Haluatko nähdä maailmaa? Tiputtaisinko sinut kenties Coliseumiin, tai vaikkapa Karzahnille, saasta?”, 437 karjuu. Matoro pääsisi helposti pois, mutta on toinen juttu kannattaako se.
    Torakka lentää ylöspäin.
    ”Hyvästi, mikä nimesi lieneekään”, Eversti Badass murahtaa ja irroittaa otteensa. Edes Prototeräksinen panssari ei kestä iskua maahan näin korkealta.
    ”Hei, odota. yksi asia vielä.”, Matoro sanoo kohteliaasti. Liian myöhään. Hän tippuu alaspäin, tuulee kovaa. Aamuaurinko sokaisee.
    ”Opetus numero kolme: Tämä tullaan muistamaan päivänä, jolloin melkein hoideltiin Matoro The Blacksnow!”, hänen huutaa tuuleen. Seuraava miete, miten itseasiassa hän selviytyy.

    Jään Toa keksii keinon joka saattaa toimia. Hän ampuu jalkojensa suuntaan alaviistoon elementaalienergiaa, saaden hänet kiitämään alaviistoon, kohti merta. Edelleen yläilmoissa oleva Eversti Badass 437 tajuaa Matoron yrittävän laskeutua mereen. Hän ottaa vyöstään hopeisen pistoolin. Vihreä kyborginen torakansilmä katselee kohdetta. Helppo osuma hänelle.
    Hänen torakankäsi puristaa jo aseen liipaisinta. Punainen välähdys, ja kuolettava säde lähtee liikkeelle valon nopeutta.

    Matoroon osuu.

    Tyytyväinen Torakka lähtee katsastamaan loppujen Klaanilaisten sijaintia.

  • Isku Nazorak-pesään: makutan uudelleensyntymä

    Pimeys. Varjo. Tummaa muodotonta massaa. Se valuu ylitseni. Se tuntuu kylmältä. Paitsi, että en tunne mitään. Kaikki näyttää mustalta. En tosin näe mitään. Vai näenkö? Jos on säkkipimeässä, ei näe mitään, koska valonsäteet eivät osu silmiin. Tämä on kuitenkin erilaista pimeyttä. Jos muunlaista nyt on koskaan ollutkaan olemassa.

    Missä olen? Näen vain varjoja. Epäselvää, häilyvää. Hiljaisuus. Mistään ei kuulu äänen ääntä. Jostain ilmestyy värittömiä kuvia, hahmoja. Muodot alkavat erottua. Silti varjot vain lipuvat ohitseni.

    Mitä olen? Minulla ei ole ruumista, ei lainkaan minkäänlaista olomuotoa. Mutta koska ajattelen, olen, eikö totta? Mitä siis olen? Lordi Voldemort…? En. Jotain muuta.

    Milloin olen? Ajantajuni on kadonnut tyystin. Olen tuiki tuntemattomassa ajassa. Millä vuosisadalla elän? Onko tämä jokin vaihtoehtoinen ulottuvuus? Miksi en sitten muista mitään siitä?

    Mitä minä oikeastaan muistan? Millaisessa maailmassa olen elänyt?

    Päässäni pyörii kysymyksiä. Se on havainnollistus siitä, että ajattelen. Tai ehkä olenkin illuusio. Vaiko alluusio? Ne eivät taida kuulua samaan aihepiiriin. Mitä minä ajattelen? Kammottavaa. Vihreää. Limaa. Mitä. Hittoa.

    Jostain kantautuu ääni; varjojen läpi se sulloutuu tajuntaani tunkeutuen, kuin miekka, joka lävisti vatsani. Muistan sen. Mutta missä se tapahtui? Ja milloin? Ja miksi?

    Hyvä uutisteksti vastaisi noihin kysymyksiin. Mutta täällä ei ole paperia. Miksi? Missä siis olen? Tylsässä vaihtoehtoismaailmassa vaiko oman pääni sisällä? Veikkaan, että minulla ei ole päätä. Se on hämmentävä ajatus.

    Ahaa-elämys. Kuinka ihanaa. Minulla ei ole päätä. Se tosin on itsestäänselvyys, jos minulla ei ole ruumista.

    Varjojen tanssi kiihtyy. Ääniä tulee enemmän. Mistä ne tulevat? Otanpa selvää. Vai onkohan se sittenkään niin hyvä idea? Ehkä ei. Mutta en halua jäädä tännekään. Pakko valita. Ei jaksaisi. Pakko. Hmm… pakko on vain kuolla. Mutta olenko kuollut? Se torakka tappoi minut. Mrr… Kosto!

    Miten kostan, jos olen kuollut? Herään henkiin tietysti, mikäs siinä. Mutta mehän elämme vain kuollaksemme. Kannattaako siis elää, kun kuitenkin lopulta kuolee? Ehkä voimme tehdä jotain elämillämme. Minulla oli kuusi, mutta kuolin ne pois. Surullista, eikö?

    Mutta nyt en keskity enää varjoihin, jotka ovat tarttuneet minuun. Minä on melko laaja käsite. Minäkäsitykseni lienee siis laajentunut. Hauskaa. Psykologinen leikki saa riittää: ne nostavat minut tietoisuuden uudelle tasolle. Koen valaistuksen. Mitä se oli? Uuno Turhapuro. Eikun. Korppi. Se puree minua. Tekee mieli tappaa se. Tapan sen, koska pystyn. Pystynkö? Hoo, taas uusi ahaa-elämys. Ne ovat jänniä. Tappaminen on kivaa.

    Viehättävää. Verta on kaikkialla. Punaista ja paksua. Sitä valuu päälleni. Se on kuumaa. Poltan kieleni. Tai ainakin jonkin ulokkeen. Se on vihreä. Auts. Miksi se on vihreä?

    Avaan silmäni. Siinähän olen minä. Miksi syön kookospähkinää? En ole ennen maistanut kookospähkinää, ehkä se on hyvän makuista-ta-ta. Ta. Ta. Tuli. Niin juuri, poltan tuon kopion itsestäni. Ajattelemallahan se hoitui, olen kuollut jälleen. Nyt voin nousta. Avaan silmäni uudelleen. Mitä se on? Laavaa. Se polttaa. Ei hyvä. En pidä laavasta, jos se polttaa minua. Äkkiä pois. Tuolla tapahtuu jotain. Se on taistelu. Iso Skakdi tappaa pian Matoron. Enkö minä tappanut Skakdeja vasta äsken? Vai oliko se vuosituhansia sitten? Ei, tuo oli eri Skakdi.

    Näen ruumiin. Se on iso ruumis. Mutta tuollahan on vielä isompi. Jännää.

    Käytin juuri puhekielen ilmausta. Sekin on jännää. Nää. Hoo! Siellä on kaikkein isoin ruumis! Mutta se on pinkki, hyi olkoon. Noh, se on iso. Otan sen. Tunnen eläväni. Mutta päähän sattuu. En näe mitään. Täytyy suunnistaa kuulon perusteella. Seinän läpi paiskautuminen EI ole kivaa. Mutta sekin on parempi kuin kuolema. Taas.

    Typerää. Kävelen. Uusi ruumis ei tottele hyvin. Miksi se on pinkki? Hyijyi. Ja karvainen. Argh! Nälkä. Nyt kuulen ääniä. Ooh, taidan tappaa vähän lisää Skakdeja.

    Luola

    Matoro katsoi luolan suulle. Sieltä saapui pinkki, karvainen hirviö, jonka pää oli selvästi lävistetty. Gaggulabio karjaisi. Hän huomasi, että tämä otus vastasi Metorakkin kuvausta pinkistä jänishirviöstä. Hän ampui sitä. Se tarttui häneen ja laittoi hänet suuhunsa. Se nielaisi hänet. Gaggulabio oli raivoissaan. Kukaan ei nielaisisi häntä. Pinkki otus tarttui toisesta henkivartija-Skakdista kiinni ja repi siltä pään irti. Viimeinen Skakdi antautui, mutta pinkki jäniksenkuvatus repi hänetkin kahtia. Skakdi rääkäisi viimeisillä voimillaan.

    Kukaan ei huomannut, että Gaggulabio leikkasi tiensä ulos otuksen vatsasta; kaikki olivat keskittyneet otukseen, joka tuijotti heitä lävistyneellä silmällään. Gaggulabio hiippaili ulos luolasta. Klaanilaiset katsoivat pelokkaina olentoa. Se avasi suunsa vajaamielisen näköisenä ja sanoi:
    ”Pöö.”
    Moni hätkähti. Sitten otus virnisti ja nauroi Makuta Nuin äänellä.

  • Jääsaari 13: Miekkapiru

    Luminen metsä eteläisellä saarella, rannan tuntumassa

    Yliluutnantin silmissä kiilteli sairas mielihyvä tämän nostaessa lumiukon miltei elottoman oloisen ruumiin korkealle ilmaan. Taistelu oli ollut lyhyt ja epätasaväkinen. Seikoista ensimmäinen harmitti yliluutnanttia hieman, jälkimmäinen taas sai tämän myhäilemään tyytyväisenä. Kaiken kaikkiaan tämä oli ollut varsin mukavaa.

    Juuri kun torakka oli kiristämässä otettaan lumiukon kurkusta, koki tämän ilonpito häiriön.

    ”Hei.”

    Torakka irrotti otteensa Snowmanin kurkusta ja lumiukko putosi maahan epämääräisen tömähdyksen ja lumen pöllähdyksen saattelemana. Yliluutnantti kääntyi ympäri…

    … ja yllättyi.

    Yliluutnantti korjasi asentoaan ja arvioi tulijaa katsellaan, mutta turhaan. Lumen päällä seisovan hahmon kaapu peitti nimittäin kaikki yksityiskohdat. Hahmon kasvoja taikka naamiota oli käytännössä katsoen mahdotonta erottaa valtavan hupun alta. Tulija oli jopa hirviömäisen torakkasoturin mielestä hieman aavemainen ilmestys.

    Hahmon huppu kääntyi katsomaan kahta maassa makaavaa klaanilaista. Kuului tuhahdus.

    ”Huonoa jälkeä.”
    ”Mitä?”
    ”Kun kohde saadaan kiinni, tämä tapetaan välittömästi. Molemmat uhreistasi ovat vielä elossa. Olet huolimaton.”

    Torakkayliluutnantti katseli puhujaa hetken hölmistyneenä yrittäen ottaa selvää tämän äänensävystä ja alkoi sitten nauraa jo tavaramerkikseen muodostunutta ilkeää nauruaan. Sitten tämä avasi suunsa.

    ”Huolimatonta? Voi anteeksi, korjaan virheeni välittömästi.”

    Siinä samassa torakan vielä panssaroidusta kädestä singahti esiin aiempiakin ilkeämmän näköinen terä. Terä heilahti kerran ilmassa ja syöksyi sitten kohti lumiukon ruumista.

    Terä ei osunut kohteeseensa vaan upposi valkeaan kinokseen.

    Torakkayliluutnantti ei jäänyt hämmennyksestään huolimatta aikailemaan vaan kiskaisi terän nopeasti irti maasta. Yliluutnantti katseli tarkasti ympärilleen koittaen samalla keksiä äskeiselle katoamistempulle jonkinlaista loogista selitystä.

    Snowman avasi silmänsä. Hän makasi vielä hieman tokkuraisena lumihangessa, Kepe elottoman tuntuisena hänen vieressään. Lumiukko katseli toveriaan järkyttyneenä.

    ”Olen pahoillani. Taisin vähän myöhästyä.”

    Snowman huomasi vieressään seisovan kaapuhahmon tunnistaen tutun äänen. Hän yritti kysyä jotain hänet hetki sitten maahan laskeneelta puhujalta, mutta hahmo ei kuunnellut vaan lähti varmoin askelin kauempana ihmettelevän vihollisen tykö.

    Torakka ei pitänyt tilanteesta. Sitä ei pelottanut, mutta tulijan teleportaatiokyky vaikutti ongelmalliselta. Tässä tilanteessa jo menetetty tykki olisi ollut mitä mainioin lähestymistapa mystisen hahmon kykyjen selvittämisen kannalta, mutta nyt täytyi keksiä jotain muuta.

    Teleportaation lisäksi yliluutnanttia häiritsi hahmon itsevarmuus. Tämä ei osoittanut pienintäkään pelon merkkiä astellessaan kevein askelin torakkaa kohti. Yliluutnantti aavisti, että tämä taistelu tulisi kestämään äskeistä kauemmin.

    Hahmo pysähtyi muutaman metrin päähän luutnantista ja alkoi taas puhua.

    ”Et osunut.”

    Torakka ei vastannut. Mystisen hahmon mitäänsanomattomuus ja omituinen asenne alkoivat muuttua äärimmäisen ärsyttäviksi. Yliluutnantti kohotti kättään.

    ”Muutin mieltäni. Hoitelen sinut ensin.”

    Sitten alkoi tapahtua. Torakan panssarikäden uumenista lähti lentoon painoin varustettu raskas ketju. Ketju osui suoraan kaavun peittämään kohteeseensa ja teki tämän liikkumisen mahdottomaksi. Torakka myhäili ja lähti liikkeelle. Pian torakan tappavan näköisillä terillä koristeltu käsi lävisti kaapuhahmon.

    Tai no, ainakin kaavun.

    Raskaasta kankaasta valmistettu kaapu hajosi kappaleiksi yliluutnantin edessä. Tarkkakuuloinen torakka kuuli takaansa hiljaista naurua. Torakka käänsi päätään ja näki vastustajansa kunnolla ensimmäistä kertaa.

    Hahmo näytti toalta, ainakin kokonsa puolesta. Tämän muuten mustaa vartaloa koristivat myrkynvihreät jalkaterät, kämmenet ja Miru nuvaa ulkomuodoltaan muistuttava naamio. Toa-hahmon punaisena hehkuvissa silmissä oli jotain äärimmäisen väärää, mutta torakka ei osannut sanoa mitä. Nämä tuntomerkit riittivät torakan pikaiseen analyysiin. Nyt hän tiesi kenen kanssa taisteli.

    ”ÄmKoo, mikä kunnia”, yliluutnantti totesi yrittäen kuulostaa ivalliselta.
    ”En pidä siitä, että kaltaisesi tuntee minut”, vastasi ÄmKoo.

    Torakka naurahti. Tilanne muuttui oitis mielenkiintoisemmaksi. Vastassa oli aiempia vaativampi vastustaja, mutta mitä sitten? Tämän kukistamisesta yliluutnantti tulisi nauttimaan huomattavasti enemmän.

    ÄmKoo tarkkaili vihollistaan. Torakan panssarointi näytti vahvalta, eikä tämän asearsenaalikaan voinut olla millään tapaa vaatimaton. Tätä taistelua ei voitettaisi raa’alla voimalla. Lisäksi ÄmKoolla oli kiire. Hänen hieman kauemmas siirtämänsä klaanilaiset olivat vielä hengissä, mutta silti jossain määrin huonossa kunnossa. Erityisesti toinen. Oli aika aloittaa.

    Torakkasotilas hyökkäsi. Tällä kertaa se ei kuitenkaan rynnännyt suoraan vastustajaansa kohti vaan lähti kiertämään tätä vasemmalta. Sitten se ampui kädestään uuden, entistä pidemmän ketjun tarttuen itse sen toisesta päästä. ÄmKoo ohitti ketjun sulavalla väistöliikkeellä ja loikkasi hieman etäämmäs. Torakka pani merkille, että ÄmKoo ei ollut tällä kertaa vain kadonnut iskun tieltä.

    ÄmKoo kyyristyi maahan valmistautuen uuteen väistöliikkeeseen. ÄmKoon panssareihin valetun kanohi Kualsin piti antaa latautua hetken aikaa. Pikasiirtyminen oli siis toistaiseksi mahdoton ajatus. Sama ei onneksi pätenyt muutamaan muuhun naamioon…

    Torakan seuraava liike oli vielä aiempaakin harkitumpi. Yliluutnantti syöksähti ensin suoraan ÄmKoota kohti, loikkasi sitten hallitusti ilmaan ja pudottautui kädet ojossa vihreänaamioista vastustajaansa kohti. Samalla torakka tulitti kätensä uumenista sarjan teräviä heittoveitsiä. ÄmKoo ehti juuri ja juuri siirtää katseensa taivaalta lähestyvää torakkaa kohti, mutta terävät heittoaseet upposivat syvälle vihreään naamioon.

    Torakka tarttui saman tien kiinni ÄmKoon kurkusta ja kohotti tämän nauraen ilmaan. Oli sen vuoro pilkata vastustajaansa.

    ”Kutsutko tätäkin huolimattomuudeksi? Ei hätää, aion murskata sinut varsin perusteellise-”

    Torakka pudotti käsistään kasan lunta. Siinä samassa torakka tunsi voimakkaan iskun alaselässään ja horjahti yllättyneenä paksuun kinokseen.

    Kanohi Mahiki oli tehnyt tehtävänsä. Äkkiä luomansa illuusion turvin ÄmKoo oli onnistunut väistämään valtaosan iskusta ja ainoastaan yksi terävä veitsi oli päässyt kohteeseensa saakka. ÄmKoo sähähti ja kiskaisi syvään uponneen teräaseen irti olkapäästään. Sen jälkeen ÄmKoo veti miekkansa esiin.

    Yliluutnantti nousi muristen pystyyn ja katsahti ÄmKoota kohti. Tämän taistelutekniikka alkoi valjeta torakkasotilaalle.

    ”Nuo ovat naamiovoimia.”
    ”Terävää.”
    ”En ole nähnyt naamiosi vaihtuvan kertaakaan.”

    ÄmKoo virnisti.

    ”Meillä on molemmilla kovin kätevät haarniskat. Pian selvinnee, kummasta on enemmän hyötyä.”

    Tilanne alkoi valjeta yliluutnantille. ÄmKoon haarniska mahdollisti siis jollain tavalla usean naamiovoiman käytön yhtäaikaisesti. Mutta mitä kaikkia naamiovoimia ÄmKoolla oli hallussaan? Kuinka kauan tämä kykeni käyttämään niitä? Torakka pani merkille myös ÄmKoon miekan. Kyseessä näytti olevan kevyehkö yksipuolinen lyömämiekka vailla mitään erikoisempia koristeita. Ase näytti varsin hyödyttömältä – juuri se teki siitä äärimmäisen vaarallisen oloisen. ÄmKoon kaltainen taistelija tuskin olisi ottanut esille asetta josta ei olisi mitään hyötyä.

    ”Pidätkö siitä?” ÄmKoo kysyi. ”Tämän miekan kautta moni sinuakin vaarallisempi olento on menettänyt henkensä. Tulet pian ymmärtämään miksi.”

    Torakka ei ehtinyt valmistautua siihen mitä seuraavaksi tapahtui. ÄmKoo heilautti miekkaansa aivan liian nopeasti samalla kun tämän ruumis suoritti monia vaikeasti hahmotettavia liikkeitä. Liikehdintää seurasi sarja salamannopeita iskuja. Torakka sai väistettyä osan, mutta muutama viilloista iskeytyi kohteeseensa. Yliluutnantin rintapanssari säröili.

    Yliluutnantti ei voinut jäädä odottelemaan. Torakkahaarniskan jaloista kuului voimakas pamaus ja torakka lensi taivaalle. ÄmKoo katseli kun torakkasotilas putosi vähän matkan päähän, siististi jaloilleen.

    Yliluutnantti ei pitänyt ÄmKoon miekasta. Terä oli juuri tehnyt teknisesti ottaen vahingoittumattomaan haarniskaan muutaman selvästi näkyvän halkeaman. Jos taistelu jatkuisi tällä lailla, haarniska olisi pian kappaleina.

    ÄmKoo heilautti miekkaansa tottuneen oloisesti ja pyöräytti sen sitten sivuun. Miekan voimilla oli ollut juurikin toivottu vaikutus. Torakkasotilas näytti nimittäin epäröivän. Se ei ollut selvästikään osannut odottaa katanan yliluonnollisia leikkuuominaisuuksia.

    Ongelmaksi koitui ainoastaan torakan nopeus. Kualsi ei ollut vielä täysin latautunut, eikä ÄmKoo ollut onnistunut eliminoimaan vihollisen haarniskassa piileviä suihkumoottoreita. Tilannetta ei parantanut lainkaan se, että ÄmKoon haarniskassa piilevien kykyjen limiitti alkoi lähestyä. Mitä enemmän ÄmKoo joutui turvautumaan taistelussa fyysisiin ponnisteluihin, sitä hitaammin haarniskassa piilevät naamiovoimat latautuivat. Jos torakka saisi ÄmKoon kiinni ennen sitä, kualsin tai minkään muunkaan naamion tuomasta pelastuksesta olisi turha haaveilla…

    Torakka lähti liikkeelle juosten ÄmKoota kohti. Sen panssaroidun käden uumenista kohosi esiin ilkeän näköinen sirppi, ilmeisesti ÄmKoon miekan vastavoimaksi.

    ÄmKoo valmistautui ottamaan hyökkäyksen vastaan yrittäen keksiä parhaiten tilanteeseen sopivaa siirtoa. Kualsi ei ollut vieläkään käyttövalmis.

    Torakka käynnisti suihkumoottorinsa ja lähti kiitämään yhä nopeammin ÄmKoota kohti.

    Suihkumoottorit.

    Torakka lähestyi ja ojensi aseistetun kätensä.

    Tosiaan. Suihkumoottorit. ÄmKoo sai hullun idean.

    Yliluutnantin yllätykseksi ÄmKoo ei edes yrittänyt väistää vaan antoi torakan paiskautua itseään kohti. Kaksikko lensi lumista maastoa pitkin eteenpäin torakan suihkumoottoreiden aiheuttaman nopeuden turvin. Molemmat pitivät toisistaan tiukasti kiinni. Torakka koitti mukautua tilanteeseen ja käänsikin kulun taivasta kohti, aikeenaan pudottaa ÄmKoo kyydistä.

    ”Kanohi Felnas”, ÄmKoo sanoi ja riuhtaisi itsensä irti.

    Yliluutnantin aivot raksuttivat hetken tämän analysoidessa ÄmKoon sanoja. Felnas? Mikä sen naamion voima taas olikaan? Mitään ei näkynyt tapahtuvan, joten kyseessä ei voinut olla mitään kovin vakavaa.
    …Häiriön naamio, sehän se oli. Hetkinen.

    ”Voi ei”, yliluutnantti totesi kiitäessään kohti taivaita.

    ÄmKoo ei yrityksistään huolimatta onnistunut hallitsemaan putoamistaan vaan tömähti selälleen lumiseen maastoon. Hän nousi kuitenkin äkkiä seisomaan ja käänsi katseensa taivaita kohti. Vihollinen oli menettänyt täysin suihkumoottoreidensa hallinnan ja lenteli pitkin taivasta näyttäen alhaalta katsottuna psykoottiselta kärpäseltä. Sitten suihkumoottorit pettivät.

    Taivaalta kuului räjähdys. Torakka putosi.

    Yliluutnantti makasi maassa putoamisensa aiheuttaman lumipilven keskellä. Se oli raivoissaan. Aiemmat ÄmKoon miekan aiheuttamat halkeamat rintapanssarissa olivat levinneet pitkälle äskeisen putoamisen aiheuttaman iskun seurauksena.

    ÄmKoo huomasi vihollisen saamat vauriot tarkkaillessaan tätä muutaman metrin päästä. Hän lähestyi torakkasotilaan liikkumatonta ruumista varovasti ja saapui tämän vierelle.

    ”Mitä pidit lentomatkasta? Toivottavasti maisemat olivat nautinnolliset.”

    Torakka ei vastannut. ÄmKoo otti muutaman askeleen lähemmäs.

    ”Sääli, että leikkimme loppui tähän. Olisin mielelläni pahoinpidellyt sinua vielä vähän enemmän, kiitokseksi siitä mitä teit kumppaneilleni.

    Torakka ei vastannut. ÄmKoo potkaisi tätä kylkeen.

    Potku ei tosin mennyt perille. ÄmKoon yllätykseksi torakan käsi otti iskun vastaan ja tarttui ÄmKoon jalkaan. Torakan silmät avautuivat ja tämä naurahti voitonriemuisesti.

    Sitten räjähti.

    ÄmKoo lensi monen metrin matkan korkeassa kaaressa ja upposi ensimmäistä kertaa lumihankeen. Yliluutnantti nousi hitaasti ylös ja nauroi.

    ”Kuka nyt oli huolimaton?”, se nauroi. ”Seuraavaksi tuhoan loputkin raajasi!”

    ÄmKoo nousi pystyyn. Torakan yllätykseksi äsken räjähdyksestä osuman saanut raaja oli vielä ehjä, joskin se savusi hieman. ÄmKoo kykeni seisomaan, vaikka äskeinen isku oli selvästi tehnyt vahinkoa.

    Torakka tuijotti vihollistaan pettyneenä. Äskeinen isku oli uhrannut toisenkin käden panssaroinnin eikä jäljellä ollut enää mitään erityisen vahvoja aseita. Suihkumoottoritkin olivat poissa pelistä, joten seuraava hyökkäys tulisi suunnitella tarkoin. Ja millä ihmeen konstilla ÄmKoo oli onnistunut välttämään äskeisen iskun pahimmat vauriot? Ja miksi ihmeessä yliluutnantti kuuli rapinaa…

    ÄmKoo virnisti.

    Yliluutnantti irvisti.

    Torakan haarniska hajosi osiksi ja rapisi maahan. Yliluutnantti tuijotti järkyttyneenä tajuamatta mitä oli tapahtunut.

    ”Kanohi Jutlin”, ÄmKoo selitti. ”Turmelemisen naamiovoima.”

    Yliluutnantti ymmärsi. ÄmKoo oli kaiketi käyttänyt naamiovoimaa samalla hetkellä kun haarniskan käsi oli räjähtänyt. Jo valmiiksi kärsinyt haarniska ei ollut kestänyt naamiovoiman vaikutusta. ÄmKoo lähestyi.

    ”Normaalisti naamion käyttäjä kykenee syövyttämään elottomia asioita näköpiirissään. Haarniskani tuo naamiovoimille kuitenkin tiettyjä rajoituksia, joten tarvitsin voiman käyttämiseen kosketuskontaktin.”

    Torakkasotilas ei vastannut. Se tarkkaili näköpiiriään ja huomasi maassa räjähtäneestä haarniskan käsioasta irronneen pitkän terän. Torakka otti terän ja osoitti sillä ÄmKoota kohti.

    ”Ai, aiot vielä taistella? Kuinka ihastuttavaa.”
    ”Revin sinut kappaleiksi vaikka paljain käsin, jos on pakko.”
    ”Sopii yrittää.”

    Torakka hyökkäsi. ÄmKoo väisteli iskuja ja vastasi niihin huitomalla miekallaan. Normaalitilanteessa teräasein käytävä lähitaistelu olisi väistämättä koitunut ÄmKoon eduksi, mutta haavoittunut jalka hidasti merkittävästi ÄmKoon liikkeitä. Osittain siitä syystä hän ei ehtinyt väistää torakan voimakasta potkua. ÄmKoo sai osuman keskiruumiiseensa ja lensi iskun voimasta kauas taaksepäin.

    Snowman seurasi tilannetta tuntien itsensä kovin unohdetuksi. Loppujen lopuksi unohdetuksi tuleminen ei kuitenkaan hirveämmin häirinnyt häntä. Kauempana tapahtuva taistelu ei nimittäin näyttänyt lainkaan sellaiselta tilanteelta johon hänen olisi tehnyt mieli liittyä. Lumiukkoa kuitenkin huolestutti hänen ystävänsä tilanne…

    ÄmKoo nousi pystyyn. Torakka tuijotti häntä ilkeästi virnistäen ja valmistautuen seuraavaan iskuun. Silloin ÄmKoo huomasi jotain. Valmis, hän totesi itsekseen.

    Yliluutnantti ei osannut odottaa ÄmKoon seuraavaa siirtoa. Tämä heitti miekkansa yliluutnanttia kohti. Tämä vaikutti tilanteen huomioiden äärimmäisen surkealta siirrolta, sillä jos torakka kykeni väistämään tämän, tulisi ÄmKoo olemaan ilman asetta ja täysin yliluutnantin armoilla.

    ”Nautit nähtävästi riskien ottamisesta”, torakka tuumi. Tuumailua seurasi pikainen väistöliike. ÄmKoon katana viuhahti torakan ohi tämän vasemmalta puolelta.

    ”Aliarvioit minut!” torakka huusi nauraen. Vain huomatakseen puhuvansa tyhjyydelle.

    Seuraavaksi torakka otti muutaman epämääräisen askeleen eteenpäin ja katsoi rintakehästään ulos työntyvää terää.

    ”Ei. Sinä aliarvioit minut”, sanoi ÄmKoo, kiskaisten miekkansa irti vihollisestaan. Torakka kaatui hiljaa koristen maahan.

    ÄmKoo huokaisi ja lähti kävelemään hieman ontuen haavoittuneiden kumppaneidensa tykö, jättäen elottoman vihollisensa makaamaan lumihankeen. Kualsin voima oli latautunut käyttökuntoon juuri sopivasti.

    [spoil]Pahoittelen mahdollisia asiavirheitä. Olen ihan ymmärrettävistä syistä vähän pihalla tästä hommasta, mutta tein kuitenkin parhaani. Ja juu, teksti on kielellisesti aivan hirveää luettavaa. Koittakaa antaa se minulle anteeksi.[/spoil]