Klaanon

Avainsana: taistelu

  • Valottujen suosekoilu osa 38: Parempi kertoa Samelle

    Klaani, Samen huone

    Toa kaiveli muististaan viime viikkojen tapahtumia mielestään.

    ”Umbra oli saanut vihiä, että tykki olisi zyglakien käsissä, minäkin tarvitsin sitä ja menimme hakemaan sitä. Samoihin aikoihin jokin makuta ”käynnistyi”, se oli tämän maailman minä. Kohtasimme sen lopulta metsässä ja voitimme sen, se oli selkeästi kokematon ja leveili liikaa, se ei siis ollut saanut minkäänlaista koulutusta. Päädyimme järvelle ja huomasimme, että makuta ystävämme oli hankkinut uuden kehon, luisen jättimäisen zyglakin, se ilmeisesti lyöttäytyi yhteen Flygelin kanssa. Pääsimme pois järvestä zyglakien sähkövoimalalle jossa meitä odotti kasa kaikenlaisia ansoja jotka olivatkin vain makutan luomaa illuusiota. Päädyimme näiden kahden Zyglakin luo ja jouduimme erillemme voimalassa, jouduin vastakkain pahan itseni kanssa, kun Umbra sulkeutui toisaalle Fikounsa ja Flygelin kanssa. Kehkeytyi taistelu, joka johti siihen, että vesi alkoi tulvia sisään, kun olin päässyt otuksen niskan päälle se veti minut syvyyksiin ja päähäni sattui todenteolla. Pääsin lopulta voitokkaasti ulos voimalasta ja juoksin klaaniin”

    Same mietti toan kertomusta, sitten jokin vinksahti hänen mielessään: ”Minun pitänee ilmoittaa Tawalle, tässä on jotain muutakin mätää kuin Umbra. Sinuna alkaisin juosta.”, Same sanoi Gekolle

    ”Eh, et ole tosissasi”, Gekko sanoi ja taputti modea selkään.
    ”En varmaan olekkaan, en ole nukkunut yhtään tämän kasan takia. Minun pitää muuten jatkaa tätä”

    ”Muistaisipa kertoa Umbrasta eteenpäin edes…”, Gekko mietti kävellesään moderaattorin huoneesta.

  • Verstaan synkkä historia

    Outo tila

    Joukot taistelivat edelleen. Yhteenotto ei ollut muuttunut yhtään vähemmän kaoottiseksi. Toia oli jäljellä vielä satoja, ja ristiretkeläisiäkin vähintään puolisataa. Valkoinen lattia ei kuitenkaan ollut enää lähelläkään valkoista.
    Dox ja Hopeinen olivat taistelun keskipisteessä. Heitä vastassa oli Toa, joka ilmeisesti ohjasi kaikkia muita. Siitä hyökyi erilainen pahuuden aalto kuin muista. Sen tummankeltainen panssari kiilsi sädeammusten loisteessa. Sen sinisenä liekehtivistä silmistä paistoi viha.

    ”Nimda.”

    Dox iski, mutta Toa torjui sen käsivarrellaan. Se huitaisi toisessa kädessä pitämällään terällä Doxia kohti, muttei osunut tämän ollessa liian nopea. Dox perääntyi.
    Hopeisen jatkuva tulitus heikensi selvästi Toan puolustusta. Se joutui keskittymään ammusten torjumiseen, eikä pystynyt siksi hyökkäämään täydellä voimallaan.
    Dox ei tiennyt kuinka pitkään Hopeisella riittäisi ammuksia. Heidän olisi saatava tämä loppumaan pian.

    Verstas

    Kepe oli Snowmanin kanssa yhä Verstaan laboratoriossa. Kepe vilkuili hermostuneesti barrikadoidun oven suuntaan, josta edelleen tuntui vetoa. Oli aivan kuin hän olisi odottanut jonkin alkavan jyskyttää sitä toiselta puolelta auki.

    Snowie avasi suunsa.

    ”Tuota…”

    Kepe vilkaisi häneen.

    ”…Saanko (toki saan) kysyä, mitä tuon oven takana on? Ja miten Dox, missä se onkaan, liittyy tähän?”

    Kepe huokaisi.

    ”Luultavasti minun on ennen pitkää kerrottava jollekulle kaikki mitä tiedän tästä paikasta. Voin siis yhtä hyvin tehdä sen nyt.”

    Hän asteli umpeennaulatulle ovelle ja tarkisti vielä kerran lautojen pitävän.

    Klaanin saari muinaisina aikoina ja Kepen kertomus

    Olen tätä paikkaa, jonka Verstaaksi nimesin, tutkimalla saanut selville siitä melko paljon. Se on mielenkiintoinen mutta silti samalla kauhistuttava.
    Ensinnäkin se on itse Klaanin linnaketta vanhempi. Se siis oli täällä jo Tawan saapuessa. Saattaa olla että hän tietää siitä jotain. Linnake on rakennettu mystisesti suoraan sen päälle, kuin peittämään se.

    Aurinko laski horisonttiin. Sitä ei tahtonut nähdä taivaan paksun pilviverhon läpi. Tuuli puhalsi mereltä vielä nimettömän saaren rantakallioille. Kalliolla seisoi yksinäinen, kaapuun verhoutunut hahmo.
    Aallot löivät kallioon hänen allaan suolaista vettä pärskyttäen. Lunta satoi taivaalta tasaiseen tahtiin. Saarta koetteli kylmin talvi vuosiin. Maa oli valkoinen. Puut lehdettömiä.

    Toiseksi, se ei ole vain sokkelo maan alla. Ei pelkkä kummallisten varastojen labyrintti. Se on oma maailmansa ja oma elämänsä. Minulla on syytä uskoa, että paikoitellen se ei edes ole tässä todellisuudessa, vaan jossain aivan muualla.. Aina kun lähden sen syövereihin löydän jotain uutta ja ennennäkemätöntä.

    Tämä se on, hahmo ajatteli. Tätä paikkaa olemme etsineet vuosia. Tätä saarta. Olemme viimeinkin, pitkän työn jälkeen, saavuttamassa päämäärämme. Päämäärän, jota olemme tavoitelleet jo vuosikymmeniä.

    Saavuin tänne jo pitkä aika sitten. Tuolloin olin vain kiertelevä tutkija vailla vakinaista tukikohtaa. Tämä vaikutti juuri sopivalta minunlaiselleni henkilölle, silloin.
    En kuitenkaan ole varma miten sain tämän paikan vastuulleni. Täällä ei ollut Klaanin olemassaoloaikana kukaan muu käynyt, pääasiassa siksi, että ovi oli lukossa eikä sitä saanut millään muilla keinoin auki. Minä kuitenkin sain avaimen Verstaan Aaveeksi nimeämältäni olennolta. Miksi juuri minä? Ja keneltä? En muista siitä yöstä juuri mitään.

    Ehkä jonain päivänä kaukaisessa tulevaisuudessa, hahmo ajatteli, joku pääsisi nauttimaan työmme hedelmistä. Emme ehkä me itse. Joukossamme on liikaa niitä, jotka tavoittelevat vain omaa etuaan. Heitä on aina kaikkialla. Heiltä ei voi välttyä.
    Lunta kertyi ohut kerros tumman kaavun päälle. Hän ei välittänyt.

    Dox ja Ignika tulivat myös Verstaaseen asumaan. He viettivät syvemmällä käytävissä enemmän aikaa kuin minä, ja olivat joskus kateissa viikkoja. He näkivät asioita joita minä en. Katso mitä heistä on tullut; hattujen perään haikailevia petoja. Eläviä todisteita siitä, miten vaarallinen tämä paikka oikeasti on.

    Emme kuitenkaan tunne tutkimuskohdettamme läpikotaisin. Siinä piilee vaarallisia voimia. Se voi aiheuttaa paljon tuhoa ja kärsimystä vääriin käsiin joutuessaan.
    Vääriin. Tuo sana jäi hänen mieleensä. Olivatko hänenkään kätensä sen mahtaville voimille oikeat?

    Pidän itseäni eräänlaisena portinvartijana. Verstas voi olla Klaanille suurempi uhka kuin mikään nazorakien, makutojen ja skakdien epäpyhä liittouma. Se joka Verstaan joskus loi oli paha. Pahuus itse.
    Siksi asetin ikuisen Valvojan tänne. Se on työntänyt aistinsa kaikkialle, ja varoittaa meitä jos jotain mullistavaa tapahtuu.

    Entä jos epäonnistumme, hahmo ajatteli. Minkälaisia pimeyden voimia vapautamme kahleistaan? Meillä on käsissämme kyky tuhota maailmoja.
    Hän katseli taivaanrantaan hiljaisena huomaamatta pienen, vihreän matoranin askeltamista hänen luokseen.

    Silloin tällöin syvältä ryömii tänne haavoittuneita, henkihieverissä olevia olentoraunioita, jollaisista ei löydy muualta mitään tietoa. Mistään lähteistä. En tiedä mitä ne ovat, mutta olen yrittänyt auttaa niitä parhaani mukaan. Ne ovat hyvin monenkirjavia. Osa on pysynyt hiljaa, osa on puhunut tälle maailmalle tuntemattomilla kielillä. Tiesin, että jotain oli tapahtumassa, kun kohtasin taas yhden tehtävämme Ath-Koroon jälkeen.

    Matoran aloitti anovasti: ”Oi herra, pelasta kylämme. Talvi uhkaa varastojamme. Kylmyys tappaa karjan. Auta, oi herra.”
    Hahmo nosti nyrkkiin puristetun kätensä ja avasi sen. Pieni, kuin toisesta maailmasta oleva siru katseli häntä ja hän sitä.
    ”Nimda.”

    Se oli muita olentoja hermostuneempi ja kykeni kummallisella suullaan sanomaan asian, jonka minäkin ymmärsin ja jota nyt siksi suuresti kammoksun. Tämä asia, josta mekään emme tiedä mitään, yhdistää tämän paikan ulkomaailman vihollisiimmekin.

    Olento sanoi:
    ”Nimda.”

    Verstas

    ”Voi olla että viimeinen taistelu käydään näiden seinien sisällä.”

    Kepe suuntasi ovelle, joka oli tiukasti monella lukolla kiinni. Hän katsahti Snowmaniin kysyvästi kummallinen hymy kasvoillaan.

    ”Tahdotko nähdä ne?”

    [spoil]Tein ylieeppisen postauksen ja heitin reippaasti klapeja teorioitsijoiden uuniin. Päivän hyvä työ tehty.[/spoil]

  • Kezenin kasetti ei toimi

    Bio-Klaani

    Vihreä moottorivene oli saapunut vähän aikaa sitten Klaanin satamaan ja jättänyt Matoron maihin. Itse Ämkoo oli lähtenyt Enkin kanssa muualle (Veljeskunnan saarelle).

    Jään Toa oli viettänyt yhden elämänsä kiintoisimmista aamuista. Ämkoon elämäntarina ja menneisyyden haamut.

    Satamassa kellui kymmeniä kauppa-aluksia, lähinnä yksityisten tai muiden saarien. Klaanin omat alukset lensivät.
    Myös Notfunin merirosvolaiva seisoi uljaana satama-altaassa.

    Matoro käveli hiljaista soratietä rannikolta linnakkeeseen. Hän katsasti samalla satamarakennukseen jättämänsä paperit. Salakoodattu kansio, kasetti ja muistiinpanot olivat poissa. Äks oli luultavasti ottanut ne suojaan.

    Iltapäivä oli hieman kylmänpuoleinen Klaanin saarella. Matoraneja puuhasi ympärillä arkisissa askareissa kuten täyttelemässä kaupan näyteikkunaa, ruokkimassa Mahi-vuohia ja neulomassa kankaita.
    Useat puurakennukset varjostivat tietä, joka johti Klaanin pääportille. Matoro näytti jäsenkorttinsa vartijoille, jotka kertoivat samalla kiristyneistä turvatoimista.

    Linnake oli hiljainen. Vastaanottotiskin edessä teline Klaanilehtiä huusi otsikoitaan: salaperäinen murha, Klaanilaista puukotettu, pieni skakdihyökkäys matorankylään. Pelkkää surua ja sotaa.

    Matoro mietti asioita kävellessään Klaanin pitkiä käytäviä. Sodassa ei ollut mitään hienoa, mutta omalla tavallaan taistelut ja toiminta kiehtoivat häntä. Hän rakasti sitä adrealiininpursketta jonka vaaralliset tilanteet saavat aikaan. Hän ei osannut elää normaalia, rauhallista elämää.
    Kerran soturi, aina soturi.

    Matoro huomasi punahopean soturin tulevan vastaan.
    ”Hei, Äks”, Matoro tervehti. ”Onko sinulla saaliimme Rozumilta?”
    ”… missä olet ollut koko aamun?” Äks kysyi ensimmäisenä.
    Matoro ei ollut varma saisiko hän laverrella Adminin asioista.
    ”Pitkä juttu. Mäksä, pari zombia”, Matoro ohitti kysymyksen ninjamaisesti.
    Äksän ilme ei ollut yhtänä tyytyväisempi.
    ”Okei, selitän joskus toiste. Onko sinulla Rozumin tavarat?”
    ”Jees, on. Huoneessani”

    Kaksikko käveli portaat – tai itseasiassa hyvin, hyvin monet portaat – ylös. Hissi oli rikki juuri tänään. Äks kaivoi huoneesta 449 paperit ja heitti ne Matorolle.
    Jään Toa kiitti ja painui omaan huoneeseensa, mutta sitä ennen hän pujotti Itrozin muistiinpanot Makuta Nuin huoneen postiluukusta terveisten kera. Häntä voisi kiinnostaa.

    Matoro astui omaan, pitkään tyhjillään olleeseen huoneeseen. Hän sytytti sinertävän loisteputken ja heitti loput tavaransa pöydälle.
    Aivan ensimmäiseksi hän romahti sängylleen. Aamun taistelu oli ollut rankka.

    Hetken lepäilyn jälkeen Toa kokeili kasettia videolaitteellaan. Lumisadetta.

    Mitä pikimmiten hän istui pöydälleen tutkimaan kryptistä kansiota.

    Kansiossa oli otsikkona ”Projekti Nimda”. Se luki normaalilla matoran-kielellä hieman hapertuneen paperikannen päällä.
    Sisällä oli lukuisia papereita. Kaikki oli kirjoitettu oudoilla merkeillä. Lyhyen tutkimisen jälkeen Matoro huomasi, että osa merkeistä näytti kovin matoran-aakkosilta ilman ympyrää.

    Hän teki nopeasti muistiinpanoja.
    T, Y, I, O, P, K ja X olivat tunnistettavissa.

    Matoro pohti ja koitti löytää lisää selviä kirjaimia.

    Usean tunnin aivojumpan jälkeen hän ei ollut edistynyt senttiäkään. Lopulta hän antoi periksi, otti kansion ja kasetin, ja lähti Kepen työhuoneelle. Nero saisi auttaa häntä kasetin saamisessa toimintakuntoon sekä kirjoituksessa.

  • Hautasaaret 5: Verta aamuauringossa

    Hautasaari

    Oli kulunut tunteja hetkestä, jona Ämkoo törmäsi vanhoihin Toa-kumppaneihinsa entisen johtajansa haudalla. Joukkion epätasaväkinen taistelu oli jatkunut jatkumistaan, ja jollain ihmeen keinolla Ämkoo oli onnistunut pysyttelemään yhtenä kappaleena. Kuten arvata kuitenkin saattaa, oli käsipuolen Toan voimilla rajansa, ja nyt Ämkoo makasikin liikkumatta vuoren juurella. Aamuaurinko värjäsi kärsineen Toan naamion hetken ajaksi kullanhohtoiseksi, mutta pian aurinko säteineen pakeni takaisin pilviverhon taakse.

    Ämkoo huohotti ja pakottautui istumaan. Toa pyyhkäisi verta suupielestään ja katsoi lähestyvää kolmikkoa kohti. Tharkon, epäkuollut Herka ja Atyan henkiin herätetty ruumis astelivat varmoin askelin yksikätistä Toaa kohti.

    Ämkoo kirosi. Hetki sitten hän oli onnistunut riisumaan Atyan aseista, ja miltei saanut miekan itselleen. Jos vain Tharkon ei olisi ehtinyt väliin, olisi Ämkoolla nyt edes pieni mahdollisuus selvitä tilanteesta hengissä…

    Tharkon nauroi, kohotti kättään ja syöksi tuulenpuuskan Ämkoota kohti. Ämkoo ei ehtinyt väistää, vaan lensi pitkin kivikkoista maastoa. Toa sai peräänsä vielä pienen liekkimyrskyn, ja pian Ämkoo makasi kasvot maata vasten savuavan heinikon keskellä.

    ”Olen niin odottanut tätä päivää”, Tharkon myhäili ja vilkaisi Herkan suuntaan. Tulen Toa ei vastannut, mutta tämän epäkuolleilla kasvoilla saattoi erottaa julman hymyn.

    – – –

    Valtava haukka syöksyi kohti Klaanin satamaa. Se kierteli hetken uinuvan maiseman yläpuolella, samalla kun sen pienikokoinen matkustaja tiiraili kiivaasti alas. Matoran kiskaisi ohjaksista ja haukka pudottautui alas.

    ”H-hei, mitä sinä..?” yllättynyt jään Toa älähti kun suurikokoinen lintu laskeutui tämän eteen. Toa huomasi linnun selässä istuvan vihreän matoranin ja vakavoitui.

    Matoran Enki tuijotti hetken Toan vyötäisillä roikkuvaa pitkää miekkaa ja kysyi:
    ”Sinä. Osaatko käyttää tuota?”
    ”Öh, joo?”
    ”Hyppää kyytiin. Heti.”

  • Destralille ja sen ohi XIII: Uljaat sankarimme ottavat hatkat

    Eteläinen saari

    Valtava jyrähdys täräytti koko kivilinnoitusta. Se hajoitti laseja ja puisia huonekaluja sekä kaatoi hyllyjä. Toinen jyrähdys seurasi heti perään.

    ”HYÖKKÄYS!”, oranssi vartijamatoran huusi yläparvelta. ”HYÖKKÄÄÄÄYYYYYS!”, Caps-niminen ta-matoran jatkoi kiljumistaan. Tukikohta alkoi heräillä. Kukaan ei ollut pystynyt nukkumaan Capsin antaessa ilmoituksen.

    Paksu kiviseinä romahti sisäänpäin kolmen Visorakien muurinmuurtajan taottua sitä. Valtavat määrät nelijalkaisia ”elämän viejiä” ryntäsi sisään.
    Matoro katsoi ylätasanteelta valtavaa visorak-armeijaa. Matoranit eivät selvitytyisi tästä mitenkään. Ei edes toien avulla. Hänen sisäinen sankarinsa valitti jotakin Matoron lähtiessä juoksemaan kohti sairasosastoa ja omaa huonettaan. Hän nappaisi kansiot ja Xxonnin mukaansa ja livahtaisi saarelta. Olisi hyödytöntä kuolla sankarillisesti kaukaisella saarella.

    Matoro väänsi parvelta lähtevän oven kahvaa nopeasti ja veti puuoven auki. Yhtäkkiä rhotuka osui häntä jalkaan ja heitti paineaallolla hänet päin kaidetta. Toa nappasi nopeasti käsillään kaiteesta. Puinen vanha kaide notkui herkästi, ja juuri kun Toa ajatteli selviytyneensä, kaide romahti.

    Matoron selkä osui kovaa johonkin kylmään. Hän kierähti osuman voimasta ja lensi kyljelleen kylmään maahan. Visorak hyppäsi hänen ylitseen. Hän oli pudonnut alas asti taistelun keskelle. Miekanisku piti kauempanan hyökänneen hämähäkin. Toa mietti pakokeinoa tilanteesta. Lattia oli täynnä erivärisiä hämähäkkejä, joiden huomio alkoi kiinnittyä toaan.

    Toa mietti hetken ja ampui harppuunansa kattoon, väistäen juuri ja juuri yhden Vohtarakin sakset. Matoro kelasi itseään nopeasti ylöspäin, tavoitteenaan heilauttaa hänet takaisin yläparvelle. Silloin harppuuna irtosi ilmeisen lahosta puisesta välikatosta ja toa lähti taas putoamaan. Hän osui valloittajien muurinmuurtajan kattoon ja iski olkapäänsä siniseen kaiteeseen.
    ”Auts.”, Toa totesi lakonisesti usean tiputuksen jälkeen. Hän potkaisi nopeasti muurinmurtajan päällä olleen visorakin alas.

    ”Mitähän tässä sitten kannattaisi tehdä.”, hän mietti. Edessä avautui taistelu, tai pikemminkin visorakien suorittama teurastus. Hän seisoi yhden katapultin katolla katapultin vieressä. Sinisiä, hämähäkkien vetämiä vaunuja kulki yhteensä kolme aurassa.

    Jokunen hämähäkki oli huomannut tunkeilijan ja kiipesi vaunun reunoja pitkin ylöspäin.

    Matoro keksi pakosuunnitelman puolessa minuutissa. Katapultin mekanismin harjoitteluun kului sama määrä. Hän amui itsensä suurella katapultilla parvelle, pakoon visorakeilta. Sitten hän syöksyi ovesta sisemmälle tukikohtaan.
    Matoro haki syliinsä kansiot huoneestaan ja eteni Äksän huoneeseen. Koko rakennus oli kaaoksessa ja hyökkääjät tunkeutuivat pohjakerroksessa jatkuvasti eteenpäin.

  • Destralille ja sen ohi V: Vain yleistietoa

    [spoiler=Mörr.]Öeeeeeh. KGB ei tainnut lukea edellistä viestiä? Aiheutit juuri hienon aikaparadoksin. Mitä jos sovimme että Äksän viesti tapahtui Koogeebeen viestin jälkeen. Lisäksi tuossa KooGeeBeen viestissä on muitakin ristiriitoja…
    No siis, jatkan Äksän viestistä.
    Ja hei, käytän tässä vanhaa Youtube playeria koska tämä valitti jotain uutta käyttäessäni.[/spoiler]

    Destral

    Matoro ja Xxonn kyyristelivät Destralin tukikohdan pimeydessä. He olivat juuri tulleet ilmeisesti makutoiden ”arkistoihin” jossa he säilyttivät tietojaan.
    Kaikki oli toistaiseksi hyvin. Siis hyvin ottaen huomioon että he olivat kaksin Makutojen tukikohtasaarella jonne kukaan ei useinkaan menisi.

    Matoro avaa I-kirjaimella varustetun metallilaatikon. Se on ruostunutta metallia ja täynnä papereita.

    Varjoissa liikahtaa jokin kaukana ovella. Xxonn havahtuu.
    ”Matoro!”, hän kuiskaa.
    ”Kohta”, Matoro vastasi suoraan ja kumartui enemmän laatikkoon. Hän selasi papereita.

    Makuta katseli kaksikkoa varjoista. Se ei tiennyt mitä nämä tunkeilijat tekivät täällä. Vain täysidiootit tulisivat saarelle noin kevyesti varustautuneena.
    Yksi nopea liike ja kumpikin heistä makaisi kuolleena maassa.

    Pimeä arkistohuone suorastaan henki pelkoa. Ainoat valonlähteet tulivat kahden olennon silmistä ja sydänkivistä sekä sitten Matoron volitakiin asentamasta pienestä lampusta.
    Toa selasi papereita ja alkoi tajuta, että Makutoiden kansioita säilytettiin toisaalla. Nämä olivat vain yleistietoa.

    ”Sitä ei ole täällä.”, Matoro kuiskasi.

    Silloin Xxonn heittäytyi kovaa Matoroa päin, heittäen kaksikon suoraan nurkkaan. Makuta oli iskenyt arkistokaappiin suurella miekallaan.

    Kolme olentoa tuijottivat toisiaan silmänkään värähtämättä.
    Matoro tiesi, että tuo Makuta tappaisi heidät, sillä ei voisi aloittaa taistelua. Jos taistelu alkaisi, paikak olisi täynnä rahksheja.
    Xxonn tiesi aivan saman asian.
    Makuta taasen tiesi tappavansa kaksikon helposti.

    Äksä sai idean. Se tosin voisi tappaa heidät molemmat.
    Hän ampui nopeasti käsitykillään Makutaa rintaan. Laukaus kuului pitkälle, mutta Makuta horjahti taaksepäin. Seuranneen sekunnin aikana Matoron nopea iskusarja valkoisen tappavalla energiaterällä oli kaatanut pitkän hahmon maahan. Klaanilaiset luulivat hetken onnistuneensa, mutta varjojen olennon voimat heittivät Matoron takaseinään ja Makuta syöksyi ylös, kohti Äksää. Tämä heittäytyi maahan ja kierähti turvaan varjosalamalta.

    Matoro kuuli paljon askelia. Huoneeseen oli tulossa joku.
    Jään Toa heitti Volitakinsa pois ja nappasi oikean naamionsa. Hän tarvitsisi teleskooppisilmiä.
    Huone avautui vihreänä toan katsellessa sitä yökiikarilla. Hän tajusi miten he pakenisivat.

    Xxonnilla ei mennyt hyvin Makutaa vastaan; hän oli onnistunut parissa väistössä mutta oli myös saanut muutaman kipeän osuman. Matoro lähti syöksyyn kohti kaksikkoa ja huoneen nurkkaa, potkaisten pitkää vihollista takaraivoon. Toa kierähti Makutan päältä, väistäen tämän iskun. Aalto kylmyyttä kaatoi Makutan maahan sekunteja ennen kuin Makuta ehti aktivoida kylmyyden kestokyvyn.

    ”Äksä! Kaappien päälle!”, Matoro huusi, koittaen hyödyntää aikalisän. Hän oli itse lopettanut hyppynsä kaapeille ja iski miekkansa ohueen metalliin seinän yläosassa.

    ”Suljettu ikkuna. Näkyi vain yökiikarilla.”, Matoro selvensi. Äksän suuri hahmo kiipesi metallisten kaappien päälle.

    Silloin heitä kohti alkoi sataa Rahkshien voimasäteitä.
    Kaksikko hyppäsi avoimesta ikkunasta alas, tai pikemminkin Matoro hyppäsi ja Äksä roikkui perässä.
    Pudotus olisi ollut kymmeniä metrejä suoraan kallioille ellei Matoro olisi laukaissut harppuunaa tukikohdan ylempään seinään. Jään Toan robottikäden moottori kelasi kaapelia nopeasti, vieden samalla kaksikkoa ylöspäin.
    ”Älä putoa.”, Matoro sanoi lyhyesti, koittaen keventää tunnelmaa itsestäänselvyydellä.
    Xxonn keskittyi vain pitelemään kiinni Jään Toasta.
    Pian kaksikko oli tasanteella Makutojen linnoituksen ylemmässä osassa.

    ”Siis. Tuolla ei ollut Makutojen omia tietoja.”, Matoro selitti kun kaksikko oli turvassa reunalta.
    ”Seuraava siirto?”, Xxonn kysyi.
    Matoro mietti. Hän oli käynyt Destralilla ennekin, muttei ollut tosiaankaan saanut käsitystä paikoista. Hän oli vain roikkunut muiden mukana.
    Sitten hän muisti laboratorion Epäonnistuneiden Makutojen Seinän lähellä, jossa hän näki Itrozin nimellä varustetun kansion.

    ”Sain idean.”, Matoro sanoi hiljaa.
    ”No?”
    ”Epäonnistuneiden Makutojen Seinä. Siellä on laboratorio jossa pidetään tietoja vanhoista Makutoista.”, Matoro lausui varmemmin mitä hän oli.

  • Valottujen suosekoilu osa 25: Kuinka Flygel menetti silmänsä

    Järvi

    Flygel oli kyllästynyt kirjoittamiseen. Hän avasi huoneensa ulko-oven, jolloin ilmakuplia karkasi veteen. Zyglak hyppäsi veteen, jatkaen kävelyään kotarykelmässä. Joskus kävely piristi hänen päiväänsä. Outo tykki oli osoittautunut vaikeaksi korjattavaksi Zyglakien tekniikoilla, niinpä Flygel päätti lähteä etsimään Skakdeja tai Nazorakeja joilta voisi saada teknologiaa ja korjausvälineitä tykkiin.

    Astellen vedenalaisen kylän autioita katuja, Flygel ihmetteli miksi täällä oli näinkin hiljaista. Yleensä kaupungin kaduilla olisi ollut ainakin muutama taistelu kala-apajan tai muun asian omistusoikeudesta tai siitä kuka sai uida missäkin. Flygel kuitenkin muisti että nyt oli erikoinen päivä. Tähdet olivat suotuisassa asennossa Rhak’elakkille ja suurin osa Zyglakeista oli mennyt palvomaan hirviöjumalaa suurimpaan kotaan, jossa he suorittivat palvontamenojaan.

    Flygel istahti pienelle penkille, jääden nuokkumaan veden virtauksien tahtiin. Tämä rentoutti Flygeliä niin että hän vaipui uneen, jossa muisteli sitä miksi oli tällainen, hullu…

    Orto Nui, tuhansia vuosia sitten

    Nuori Flygel katseli erään Zyglakien lippulaivan kannelta kuinka liskomaiset heimolaisensa lähtivät Zyxaxin johdolla taisteluun läheisen saaren alkuperäisasukkaiden kanssa. Saari oli pieni ja se koostui enimmäkseen Matoraneista, joille oli ominaista se että he tekivät taideteoksia valokivillä. Zyglakit eivät kuitenkaan olleet ottaneet huomioon että saarta vartioi kuudesta Toasta koostuva Toa-tiimi, joka oli vannonut suojelevansa kaupunkia ja saarta.

    Matoranit olivat nopeasti haivanneet vihollisensa, kun Zyglakit olivat ampuneet alas muutaman Gukko-voimien pilotin, jolloin linnut olivat palanneet tyhjin käsin tukikohtaan. Matoranit olivat tämän jälkeen pitäneet neuvoston hätäkokouksen, jonka seurauksena kaikille saaren asukkaille annettiin elementtiaseet, joita oli säilytetty lukkojen takana, ettei kukaan kävisi väkivaltaiseksi saarella.

    Nyt Zyglakit hyppivät laivoistaan rantaveteen. Satamakaupunkiin oli ollut helppo hyökätä ja monet Matoranien alukset ja hökkelit oli sytytetty tuleen. Musta savu nousi taivaisiin kun Matoranien kukoistava dynastia alkoi tuupertua barbaarien ikeen alla.

    Kuusi saaren Toaa olivat rientäneet nopeasti taisteluun. Elementtikiviensä avulla Toat olivat saaneet parannettua elementtivoimiensa käyttöä ja voimakkuutta, mutta nämä eivät silti tehneet suurempaa vahinkoa liskoihin.

    Zyglakien eturivissä marssi Zyxax, vihreäsininen johtaja, jonka viitta hulmusi taistelun tuoksinnassa. Hän tappoi julmasti vastaansa tulleita Matoraneja, useimmiten lyömällä näiden niskat poikki ja heittämällä näillä ruumiilla matoran-sotureita, jotka lähtivät juoksuun pakokauhun voimalla.

    Flygel oli joutunut taisteluun muutaman Toa Ortonin kanssa. Sinikeltainen salaman Toa iski miekastaan salamaa päin Flygeliä. Isku osui Zyglakin ihoon, tehden tuskin nimellistäkään jälkeä. Flygel otti keihäänsä ja riuhtaisi sillä iskun kohti naisToaa, rikkoen tämän olkapanssarin. Toa kaatui haavoittuneena marmorilattialle.

    Zyglakien joukot etenivät kokoajan syvemmäs, kohti saaren suurinta temppeliä, jossa saaren päättäjät elivät.

    Flygel oli päässyt eroon Toa-sotureista, mutta saanut vastaansa Toista voimakkaimman, Tulen Toa Ruthin, joka iski kahdella porallaan Flygeliä. Tuli-iskut eivät tehneet yhtään vahinkoa Zyglakiin, jolloin Ruth joutui vaihtamaan taktiikkaansa. Hypäten ketterästi ilmaan, Ruth heitti pyörivän poransa päin Zyglakin silmää.

    Pora pyöri vimmatusti Flygelin silmässä, Zyglakin huutaessa tuskissaan. Polttavan kuuma ja terävä pora porautui tiukasti Zyglakin kalloon, jolloin Flygel joutui riuhtaisemaan sen irti tuskissaan. Silmästä valui paljon verta jota roiskui marmorilattialle, värjäten kolmea hyvettä kuvaavan mosaiikin punaiseksi.

    Maailma Flygelin toisen silmän ympärillä pyöri. Verta valui paljon ja hänen edessään oli itse syyllinen, Tulen Toa joka oli mieltynyt poriin. Poran isku oli vahingoittanut pahoin Flygelin aivoja ja silmän puuttuminen teki asioista mutkikkaampaa, mutta nyt Flygel vannoi tuhoavansa saaren Toat…

    Flygel heräsi, kuullessaan ääniä herkillä korvillaan. Hän näki jonkin oudon Zyglakmaisen olennon muotoutuvan keskelle vedenalaista kylää. Punaruskea olento muistutti Zyglakia, mutta oli paljon isompi ja vaarallisemman näköinen.

    ”Onkohan tuo se olento joka tuli tykin mukana tähän maailmaan?” Flygel sanoi, alkaen hitaasti hiipiä kohti jättiläismäistä olentoa.

    Olennon punaiset silmät kiiluivat kun se skannasi ympäristöään voimiensa avulla. Jossain täällä oli pakko olla Glatorianking, olento ajatteli, huomatessaan valkomustan Zyglakin joka lähestyi häntä. Punaisen voiman auran ympäröimä olento skannasi Zyglakin mieltä ja sai tietää ulottuvuusporttitykistä, joka olennolla oli piilossaan.

    ”Jos haluan saada tuhottua veljeni, joudun tekemään liiton tämän mielenvikaisen tiedemiehen kanssa”, olento mutisi itsekseen, tervehtien Flygeliä joka tuli häntä vastaan.

    ”Oletko sinä tullut toisesta ulottuvuudesta tähän maailmaan?” Flygel kysyi suurelta jättiläiseltä kun oli päässyt tarpeeksi lähelle. Flygel tärisi innostuksesta ja pelosta sillä olento oli iso ja voimakas.

    ”Olen tykin käyttäjä ja kyllä saavuin toisesta maailmasta”, olento valehteli ilmeenkään värähtämättä. Varjo-olento alkoi pikkuhiljaa ottaa kiinteää muotoa itselleen. ”Tykkiä on tulossa etsimään kaksi olentoa, valkoinen Toa ja musta isohko Matoran”, olento kertoi. ”He eivät saa ottaa tykkiä käsiinsä”, olento kertoi.

    ”Tykki on minulla varmassa tallessa, mutta se ei toimi kunnolla”, Flygel kertoi. Jostain syystä häntä epäilytti tuo outo olento, mutta liittolainen oli tarpeen jos vastassa olisi Toa ja Matoran jotka olivat tarpeeksi tyhmiä tullakseen tänne.

    ”Voin auttaa sinua korjaamaan tykin, jos viet minut sen luokse”, punainen olento sanoi, jolloin Flygel lähti viemään uutta liittolaistaan mökkiään kohti.

    Umbra ja Glatorianking katselivat pilarien takaa Flygeliä ja Glatoriankingin pahaa kaksoisolentoa. Nyt heillä olisi vastassaan kaksi vihollista yhden sijaan, ja ulottuvuusporttitykki oli luisumassa vihollisten syliin.

    ”Mitä teemme?” Glatorianking kysyi, kun heidän pällensä putosi kolmikulmainen verkko jossa oli kiinni ankkureita. Joukko Zyglakeja ui Umbran ja Glatoriankingin luokse ja otti verkon mukaansa. Zyglakit olivat napanneet heidät helposti ja alkoivat viedä heitä kohti pintaa…

    ”Menimme ihan liian helppoon ansaan”, Umbra mutisi kun oli pää alaspäin pahnan pohjimmaisena ja katseli kuinka hökkelirakennelma loittoni heistä koko ajan. Sinne meni tykki ja tie kotiin, Umbra ajatteli…

  • Valottujen suosekoilu osa 21: Merihirviö on kotini

    Meri, T’haokin lounas

    Suuri merihirviö, yksi ensimmäisistä Raheista ja äärimmäisen nälkäinen olento, T’haok lillui meressä imien planktonpitoista vettä jättimäiseen kitaansa. Olennolle kelpasi ravinnoksi niin korallit, kalat kuin kasvitkin ja se lappoi pyyntilonkeroillaan ruokaa moniosaiseen ja alati liikkuvaan kitaansa.

    T’haok piti elämästään Zyglakien aluksena. Nämä oudot liskot huolehtivat hänen puhtaudestaan, ja pitivät poissa tunkeilijat jotka pystyisivät vahingoittamaan häntä. Zyglakit myös toivat aina välillä Matoran-kyläläisiä T’haokin kannelle, uhrasivat niitä jumalalleen Rhak’elakkille ja antoivat sitten T’haokille ruuaksi. T’haok piti Matoraneista, ja paljon pitikin.

    Tämä aamu oli erikoislaatuinen, sillä T’haok oli aistinut pienen kalastaja-aluksen lähellä yhtä pyyntilonkeroaan. Alus keinui hitaasti aallolta toiselle, jolloin kapteeni, wanha Po-Matoran kalastaja, nosti verkkojaan ja varmisti että onkensa oli oikeassa paikassa. Kalastaja ei osannut aavistaa että saisi elämänsä saaliin.

    Kalastaja, jota kutsumme Arskaksi, oli jo wanha ja kokenut merenkävijä. Hän oli lähtenyt tänään aikaisin töihin kalastuspaatilleen, Takealle ja oli mennyt alueille joilla kalastajia ei yleensä ollut.

    Valitettavasti Arska oli havainnut että kaloja ei alueella ollut yhtään, ja meressä oli pitkä vana kalanruotoja ja jätteitä. Kuka roskaisi avomerta, oli Arska ajatellut, mutta jättänyt sitten tämän huomion omaan arvoonsa.

    Nyt jokin kuitenkin nyki, tai pitemminkin veti kohoa. Jokin iso ja valtaisa.

    Arska kiiruhti ongelleen. Onki oli alkanut taipua kohti vedenpintaa ja Arska joutui taistelemaan kaksinkäsin pitääkseen saaliin aisoissa.

    ”Et nyt karkaa!” hän huusi, hikikarpaloiden tippuessa pitkin Arskan Rurua.

    Saalis alkoi kiskoa venettä pitkin merta, jolloin alus meni nopeampaa kuin koskaan ennen. Tämä tuli yllätykseksi Arskallekin, joka ei koskaan uskonut että hänen veneensä yltäisi näihin nopeuksiin.

    Lopulta T’haok kyllästyi, ja riuhtaisi lonkerollaan jolloin Arska lensi veteen. Pyyntilonkeron imukupit iskeytyivät Matoraniin ja alkoivat vetää onnetonta merikapteenia läpi meren kohti T’haokin kitaa.

    ”Mata Nuin nimeen, minä pyydän, pelasta minut”, Arska rukoili pärskien samalla merivettä suustaan. T’haokin lonkeron myrkky oli alkanut vaikuttaa Matoranin hermostoissa ja kalastaja vaipui ikiuneen. Tämä tuli hyvään paikkaan, koska T’haokin suu ja partaveitsenterävät hampaat lähestyivät kokoajan.

    Lopulta kuului vain OMNOMNOM ääni kun T’haok raastoi moniosaisella kidallaan uuden saaliinsa kappaleiksi.
    Tämän jälkeen T’haok jäi lepäämään meren aaltoihin. Sen verenjano oli tyydytetty, vähäksi aikaa.

    Takea-alus jäi yksin seilaamaan merelle, ilman miehistöään tai mitään. Se liittyi kapinallisten veneiden järjestöön ja koki uskomattomia seikkailuja ulapalla.

    Järven pohja

    Umbra ja Glatorianking vilkuilivat kivimuodostelman takaa kahta Zyglakia jotka partioivat järvitukikohdan porttia. Kaksikko katsoi Zyglak-vartijoita, jotka uhmakkaanoloisina seisoivat sisäänkäynnin edessä, keihäin ja kilvin varustautuneina.

    Umbra näki kuinka kaksi karhuhaita, verenhimoista ruskeaa petokalaa, uivat saastuneessa vedessä. Ne olivat jääneet vangiksi tähän Zyglakien tekemään tekojärveen, ja olivat stressaantuneet ja halusivat vain kotiinsa, mereen.

    Karhuhait uivat levottomasti edes taas, kun Umbra muisti vanhat tietonsa verenhimoisista tappajakaloista.

    ”Nyt keksin idean, Gekko”, Umbra sanoi, keskittäen voimansa miekkansa läpi. Umbra sai vangittua rahit paikalleen, ja siirsi ne tahdonvoimallaan kohti linnoituksen suuaukkoa, suoraan Zyglak-vartijoiden sekaan.
    Syntyi raivokas taistelu Zyglakien ja petokalojen välillä, kun verenhimoiset, ärsyyntyneet Rahit repivät jättiläismäisillä torahampaillaan Zyglakit kappaleiksi, murskaten niiden luut leuoillaan, ja retuuttaen ruumiita pitkin järven pohjaa. Taistelusta jäi todistamaan suuri verivana, joka levisi ympäröivään mutaveteen, josta näki jo muutenkin todella hyvin ja muutamia aseiden ja panssarinkappaleita, joita Rahit eivät halunneet syödä itse.

    Karhuhait lähtivät pois metsästyspaikaltaan, asettuen läheiseen luolaan nukkumaan.

    ”Tule nyt Gekko”, Umbra huikkasi, lähtien johdattamaan ystäväänsä kohti nyt vapaaksi tullutta oviaukkoa, joka johtaisi suureen linnoitukseen.
    Kävellen kivisellä, ja mutaisella järven pohjalla, kaksikko onnistui pysyttelemään veripilven suojissa, jos vaikka jokin Zyglak onnistuisi näkemään heidät.

    ”En pidä tästä, menemme veressä. Veressä!” Gekko huusi, Umbran tukkiessa hänen suunsa merilevällä.

    ”Hiljaa, ystäväiseni”, Umbra sanoi, johdattaen Gekkoa puusta ja savesta tehdylle sisäänkäynnille, jota koristi ruostuneesta metallista tehty Zyglakin pää. Sahalaitaisissa hampaissa roikkui levää ja merirokkoa, Zyglakit olivat varmaan tuoneet sen jostain muualta, ehkä Orto Nuilta, Umbra ajatteli.
    Hiipien linnoituksen sisään, Umbra ja Glatorianking, sekä Qewa, huomasivat että linnoitusta valaisi aavemainen valo, joka tuli vihreistä meduusoista, joita oli häkeissä pitkin seiniä. Meduusat liikkuivat sulavasti häkeissään, tuoden tätä aavemaista valoaan ympäri linnoitusta.

    Umbraa ja Glatoriankingiä pelotti hiukan tämä tehtävä, mutta se oli elintärkeä kummallekin. Kaksikko lähti kävelemään puisia kierreportaita ylöspäin.

    ”Jossain täällä on pakko olla ilmatasku”, Umbra sanoi, huomaten että hänen ja Gekon happikuplat olivat alkaneet huveta.