Klaanon

Avainsana: Snowman

  • Sinibarettinen nazorak

    Lentokone

    ”Mitäköhän Klaanissa tapahtuu tällä hetkellä?” Snowman mietti ääneen.
    ”Jaa” Ämkoo vastasi. ”Ei luultavasti ihmeempiä.”

    SS Rautasiipi, komentosilta

    Laivastonsinistä barettiä päässään kantava nazorak katsoi laajan lasisen ikkunan takaa, kuinka suuri lastillinen juuri toukista kehittyneitä nazorakeja tuotiin Rautasiiven suureen halliin. Ne asutettiin omiin pieniin huoneisiinsa, joissa ei kuitenkaan ollut kattoa. Tarkkailu olisi näin helpompaa.

    Kaikki muukin oli huolella suunniteltua. Koulutus, psyykkinen valmennus, geneettinen muokkaaminen. Uusi sukupolvi oli kyllä jo käynyt laivalla tutustumassa ja kuuntelemassa puheita muutamaan kertaan, mutta ne olivat toistaiseksi vielä asuneet pesässä.

    Tämä torakka kääntyi pois ikkunan luota, ja asteli Amiraalin luo.
    ”Eikö tuo ole minun juttuni?” Amiraali kysyi.
    Hattupäinen torakka meni hämilleen.
    ”En ymmärrä.”

    002 pyöräytti silmiään vaihtaen puheenaihetta.
    ”Eli uusi sukupolvi on täällä nyt sitten pysyvästi?”
    ”Aivan niin, johtaja. Muutto on suoritettu.”
    ”Mene vielä varmistamaan, että kaikki on hoidettu oikein, 1034.”

    Sinilakkinen torakka nyökkäsi, ja käveli ripeästi pois huoneesta.

  • Trooppinen saari: Turbulenssia

    Lentokone

    ”Au” Snowman protestoi pientä hypähdystä, jonka johdosta hän oli lyönyt päänsä lentokoneen ohjaamon kattoon, ja herännyt torkuiltaan.
    ”Anteeksi. En oikein voi ilmakuopille mitään” vastasi Ämkoo.
    ”No, ainakin heräsin. Mites, kauanko nukuin?”
    ”Vajaat puoli tuntia. Koeta vain nukkua, matkamme on pitkä.”
    ”Etkö itse tahtoisi nukkua?”
    Ämkoo taputteli kädessään olevaa kahvikuppia.
    ”Ai juu. No, jatka vain ohjastusta” Snowman totesi, ja sulki taas silmänsä. Pian hän uinuikin taas Ämkoon jatkaessa valvomista.

    [spoil]Miniosa tuntui asiaankuuluvalta.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Lumiukon oudot ajatukset

    Nazorakien tukikohta, kokoushuone

    ”Hänellä oli kyllä pointti, miksi emme hyökänneet muiden mukana?” ilmavoimia komentava nykyinen 003 kysyi viitaten Kenraaliluutnantin sanoihin.
    ”Tuo hyökkäys ei tuhoa Klaania. Vaikka se kuinka heikentäisikin sitä, ei se tuhoa Klaania millään, olen tietoinen siitä, että heillä on hätävarajärjestelmiä. Klaanin järjestöä ei yhdessä yössä noin pienillä joukoilla täysin lyödä” Kenraali 001 valaisi. ”Meidän kannalta on aina vain parempi, mitä myöhemmin joudumme tekemään suuria hyökkäyksiä. Liittolaisemme heikentäkööt vihollistamme, puutumme peliin myöhemmin. Sitä paitsi, suunnitelmakaan ei ole vielä valmis.”

    Tämän jälkeen molemmat torakat olivat hiljaa, ja katsoivat näytöltä Klaanin linnakkeen kaoottisia tapahtumia.

    Lentokone

    Ämkoo ohjasti vuorollaan lentokonetta. Snowmanin päätä särki ja häntä huimasi, joten he olivat yhteistuumin pitäneet viisaampana, jos Ämkoo hoitaisi pilotin hommat toistaiseksi.

    Lumiukko nojasi sivuikkunaan mietteliäänä, ja tuijotti taivaan pimeyteen, he lensivät nyt tumman pilviverhon sisällä, eikä missään suunnassa näkynyt oikeastaan mitään. Snowman ei tiennyt, mikä hänen päätään vaivasi. Hän tiesi vain, että sitä koski, ja välillä hän oli lähellä pyörtyäkin. Ämkoollakaan ei ollut vastauksia päänsärkyyn, tai ainakaan hän ei kertonut epäilyksistään Snowmanille.

    Lumiukko itse ei kuitenkaan ollut niinkään huolissaan itse päänsärystä. Jokin muu hänen päänsä sisällä vaivasi enemmän: hän oli oikeasti miettinyt Klaanin pettämistä. Mietti edelleen. Mutta se olisi kaikkien parhaaksi. Paitsi että jos olisi, niin miksi en saisi kertoa siitä muille? Ehkä muut eivät näkisi asiaa selkeästi. Mutta miksi minäkään näkisin?

    Snowman pudisti päätään. Hänen ajatuksensa kulkivat samoja ratoja ties kuinka monennen kerran. Vaikka sitä ei moni hänen hilpeästä olemuksesta ehkä uskonutkaan, eivät synkät ajatukset olleet lumiukolle lainkaan vieraita. Mutta näissä kyseisissä mietteissä tuntui olevan jotain tavallisesta poikkeavaa. Aivan kuin… Osa ajatuksista ei olisi omiani.

  • Trooppinen saari: Kaktuspommi laukeaa

    Ilmapiraattilaiva

    Kapteeni Taku harppoi lyhyenlaisilla jaloillaan pitkin laivan kantta etsien juuri hetki sitten kadonnutta kapteenikumppaniaan. Yleensä Ghekulan katoaminen olisi ollut Takulle mitä loistavin uutinen, mutta nyt Takun pettämätön piraattivaisto käski tätä olemaan huolissaan.

    ”Hoi! Ghekula! Ghekulaaa!”

    Taku ei saanut vastausta. Hän yritti uudestaan.

    ”Kapteeni? Hector?”

    Siinä samassa Ghekula seisoikin jo hänen takanaan, pidellen käsissään jotain hyvin omituista. Taku tuijotti esinettä hetken hölmistyneenä ja kohotti sitten katseensa kapteenin päälaelle. Sitten hän vielä vilkaisi vielä kilpailevan kapteenin silmiä. Niissä oli jotain väärää.

    ”Mihin sinä oikein katosit?”
    ”Minä… Arrr.”
    ”Siis…?”
    ”Arrr?”
    ”Okeeeei… Mikä tuo purnukka on?”

    Ghekulan yritys piilottaa kantamansa purkillinen maa-ainesta selkänsä taakse epäonnistui. Hän yritti selittää.

    ”Tämä… on purkillinen multaa. Arrrr.”
    ”Miksi sinulla on purkillinen multaa?”
    ”Koska… Arrr. Siirry, on vähän kiire.”

    Kapteeni Ghekula tönäisi kapteeni Takun röyhkeästi syrjään ja alkoi harppoa kohti hetki sitten laivalta pudonneen kaksikon lentopeliä. Taku kuitenkin pysäytti tämän tarttuen Ghekulaa olkapäästä.

    ”Kuule-”
    ”ARRRR.”
    ”-olisi-”
    ”ARRRRRRR.”

    Ghekula riuhtoi itsensä irti ja jatkoi juoksuaskelin matkaansa. Taku juoksi tämän kiinni.

    ”-kysymys.”

    Taku kiskaisi multapurkin itselleen. Purkki teki kuitenkin vastarintaa, putosi, ja jatkoi itsekseen vierien matkaansa lentokonetta kohti. Ghekula ja Taku vaihtoivat hämmästyneen katseen ja alkoivat kilvan kipittää purkin perässä. Ghekula onnistui kuitenkin tönäisemään Takun nurin saaden reippaasti etumatkaa.

    Kapteeni Taku nousi rivakasti pystyyn ja katseli Ghekulan ja multapurkin perään. Jokin oli nyt pahasti vialla. Omituisinta heti eloisalta vaikuttavan multapurkin jälkeen oli se, että…

    ”Miten sinä oikein sait tuon hattusi takaisin?”

    Ghekula pysähtyi, kääntyi, tuijotti Takua murhaavasti ja irvisti. Sitten illuusion vaikutus lakkasi.

    Taku ja kannella liikuskelleet merirosvot katsoivat järkyttyneinä kun kapteeni Ghekula muutti muotoaan. Pian hänen paikallaan seisoikin hetki sitten piraateille tutuksi tullut mustanvihreä hahmo. Samaan aikaan multapurkki näytti laajenevan luonnottomalla vauhdilla muuntuen samalla epätoivoisesti virnuilevaksi valkoiseksi möykyksi.

    ”Muita suunnitelmia?”, Snowie kysyi Ämkoolta.
    ”Lentokoneeseen. Nyt.”, Ämkoo vastasi ja otti viimeiset juoksuaskeleet lentokonetta kohti.

    Snowman sulloi itsensä sisään lentokoneeseen niin nopeasti kuin vain kykeni. Kapteeni Takun johtamat merirosvot juoksivat kohti konetta pelottavalla vauhdilla. Snowman katseli koneen ulkopuolelle kauhuissaan ja yritti hoputtaa Ämkoota.

    ”Tässä olisi vähän kii-”
    ”HILJAA.”
    ”Ne ovat ihan tuossa vie-”
    ”HIIILJAAA.”
    ”Yksi riuhtoo jo ovea au-”
    ”HILJAAAHAHAHAHAHAHAHAHAAAAAA!!”

    Lentokone käynnistyi ja lähti liikkumaan pitkin laivan kantta. Hysteeriset piraattimatoranit suorittivat epätoivoisia väistöliikkeitä. Ämkoo nauroi.

    Oikea kapteeni Ghekula oli herännyt. Hän nousi haparoiden pystyyn, kosketteli hetken päälakeaan ja päästi ilmoille kaamean rääkäisyn. Hattu oli yhä poissa. Rääkäisy kuitenkin peittyi ohitse kiitävän lentokoneen jytinän alle. Ghekula ehti juuri ja juuri erottaa ohjaamosta käsin vilkuttelevan tummanpuhuvan hahmon. Ja hatun.

    ”ÄLLKÄÄ PÄÄSSTÄKÖ NIITÄ PIIRRRUULAISIA KARRKUUUNN!!! ARRRRRR!!!”
    ”Millä ammumme, kapteeni?”
    ”LADATKAA KAIKKI KAKTUKSET. KAIIIIKKIIII. ARRRRRR.”

    Kapteeni Taku katseli kauhuissaan kuinka pikkuiset piraatit tekivät orjallisesti työtä käskettyä. Kaikki kaktustykit ladattiin ja käännettiin osoittamaan pakenevan kaksikon suuntaan.

    ”ARRRR. TULLLTA.”
    ”EEEEIIIIIII!!!”

    Laiva räjähti.

    Ohjaamon takana istuskeleva Snowman huokaisi syvään ja kääntyi kahvikupposta nauttivan Ämkoon puoleen.

    ”Muutit minut multapurkiksi.”
    ”Se tuntui sillä hetkellä loogiselta.”

    [spoil]Hyvästi, arvon piraatit. Jos jollekulle ei avautunut, niin Ämkoo käytti illuusionaamiota.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Maan ja taivaan välillä

    Maan ja taivaan välillä

    ”AAAAAAAAAAAAAAHH!” Snowman huusi pudotessaan äskeisen törmäyksen jälkeen hieman liian nopeasti kohti maanpintaa. Sitten hän kiinnitti huomionsa uhkaavaan pikkuseikkaan. Miksei hänen Klaanilainen kohtalotoverinsa liittynyt tähän kiljuntaan? ’Eeppisestä ninjamaisuudestaan’ huolimatta tämä olisi ollut harvinaisen hyvä hetki huutaa, varmasti Ämkookin sen myönsi.

    Snowman kääntyi ilmassa, ja katsoi tippuvaa toveriaan. Ämkoo oli menettänyt tajuntansa törmäyksessä. Tämäkin vielä, Snowman mietti. Nyt lienee aprikoitava jotain hyvin, hyvin nokkelaa, muuten tehtävämme taitaa päättyä hyvinkin ikävästi.

    —

    Kapteenit Ghekula ja Taku seisoivat laivansa kannen reunalla, katsoen kaiteeseen nojaten alaspäin.
    ”He tippuivat?”
    ”Yarrrr.”
    ”…onko tuo kyllä vai ei?”

    —

    Snowman toivoi hartaasti, että hänen suunnitelmansa toimisi. Hän irrotti toisen jalkansa, ja alkoi työstää sitä uuteen muotoon. Sitten hän nappasi toisenkin koipensa, ja liitti senkin tekeleeseensä. Hän jatkoi työskentelyään vielä hetken, ja pian ei ollut enää maata kohti huimaa vauhtia tippuvaa Snowmania ja Ämkoota, nyt oli hitaasti maata kohti leijaileva Ämkoo, jolla oli Snowman-niminen laskuvarjo. Myönnettäköön, hyvin hutera laskuvarjo, mutta laskuvarjo kuitenkin.

    Laskuvarjo avasi suunsa (kyllä, juuri niin): ”Ämkoo. Herätys.”

    Mustavihreä hahmo ei kuitenkaan vastannut, ja oli liikkumaton.

    ”Ämkoo! Nyt olisi hyvä hetki herätä.”

    Snowman alkoi jo huolestua.

    ”ÄMKOO!”

    ”Mitähäh?”

    ”Mata Nuin kiitos, olet hereillä.”

    —

    Ghekula oli masentunut. Hattu oli tiessään. Ainoa ilo oli, että he olivat saaneet uuden lentokoneen. Mutta silti, hattu. Hän käveli synkistellen ilmalaivan keulan yksinäisyyteen. Hattu.

    ”Tätäkö kaipaat?” Ghekula kuuli äänen takaansa. Hän kääntyi, ja näki sen äskeisen ärsyttävän mustavihreän hujopin, joka kaiken lisäksi heilutteli Ghekulan hattua kädessään.
    ”Mi-mitä? Kummitus?”
    ”…aivan, kummitus. Mutta nyt, voimme varmaan poistua tältä paatilta?”
    ”ARRR, MIEHET, HE OV-”
    Ghekulan huuto kuitenkin keskeytyi isoon, valkoiseen nyrkkiin, joka täräytti matoranilta tajun.
    ”Kiitos, Snowie.”
    ”Ilo auttaa, vaikken pikkukavereita mielellään muksikaan. Ja hei, jäin velkaa äskeisestä pikasiirtymäpelastuksesta. Olisi ollut ikävää jäädä jonnekin keskelle ei mitään vain näiden hemmojen tähden.”
    ”Tuo on totta.”

    Kaksikko siirtyi lähemmäs kannella olevaa lentokonetta. He piiloutuivat tykin taakse, ja tarkkailivat tilannetta. Kansi oli täynnä piraatteja. Ämkoo oli kuitenkin tällä kertaa se positiivinen: ”Ainakin sain tämän hatun.”

  • Trooppinen saari: Me voidaan tehdä lankku

    Piraattimatoranien laivan kansi

    Kapteeni Ghekulan ja Ämkoon välinen tuijotuskilpailu oli jatkunut jo hetken. Ympärillä vahtailevat piraatit alkoivat jo hermostua. Lopulta yksi uskaltautui rykäisemään voimakkaasti ja Ghekula jakoi tämän kanssa pikaisen katseen. Sitten Ghekula käänsi katseensa takaisin Ämkoohon ja puhui:

    ”Yarr.”
    ”…sinä sanoit sen jo”, vastasi Ämkoo pyyhkien hölmön virneen samalla kasvoiltaan. Merirosvokapteenin sanavarasto ei vaikuttanut erityisen mittavalta.

    Samoihin aikoihin kapteeni Taku ilmestyi laivan kannelle seuraten yksitoikkoista keskustelutynkää etäämmältä. Taku piiloutui urhoollisesti muutaman tynnyrin taakse ja jäi tarkkailemaan tilannetta.

    ”Yarrr. Olet väärällä laivalla, poju”, puhui Ghekula Ämkoolle.
    ”Älähän pojuttele, sinä polvenkorkuinen hattuteline”, vastasi Ämkoo ottaen askeleen lähemmäs Ghekulaa. Ämkoon ihmetykseksi Ghekula ei kuitenkaan perääntynyt vaan ryhdisti asentoaan.

    ”Päästän sinut menemään”, Ghekula aloitti, oikaisi jälleen hattuaan ja jatkoi: ”sillä ehdolla, että jätät tuon lentokoneesi meille. Siitä saa varmaan hyvät rahat, arrr.”
    ”Ja millähän kuvittelet minun sitten häipyvän täältä?”, Ämkoo kysyi.

    Ghekula irvisti ikävästi.

    ”Me voidaan tehdä lankku.”
    ”Ahaa. Kauppoja ei tule.”
    ”Arrr.”

    Kapteeni Ghekula vilkaisi Ämkoon vyötäisille havaiten ikävähkön mittaisen teräaseen. Hänen oma sapelinsa kalpeni mokoman rinnalla. Taistelu Toan näköistä tulokasta vastaan olisi luultavasti muistakin syistä johtuen lyhyt ja epätasaväkinen.

    ”Kuten varmaan, arrrrr, huomaat, meillä on tässä työt kesken”, totesi Ghekula jälleen, koittaen kuulostaa mahdollisimman diplomaattiselta. Tunkeilijasta oli päästävä eroon, taikka kaapattava laiva pääsisi karkuun.

    Ämkoo tuhahti ja katseli ympärilleen. Miehistöä oli kannella kymmenen, kaksi- ei, kolmisenkymmentä henkeä. Pääosin miekoin aseistautuneita, joskin muutamalla Ämkoo erotti pienehkön pistoolin. Kertalaukeavia zamor-pistooleja matoraneilla. Mistä lähtien?

    ”Niin että joko häivyt tai saat selkääsi, yarrr.”

    Ämkoo ei ollut kuulevinaan kapteenin uhkausta. Hän nimittäin muisti juuri jotain.

    ”Ei teistä kukaan ole sattunut näkemään ystävääni? Sellainen iso ja valkoinen möykky. Lennähti paattiinne hetki sitten.”
    ”Arrr?”

    Siinä samassa kannelle singahti vikkelän oloinen piraattimatoran kauhun vallassa.

    ”Se valkoinen karkasi häkistä!”
    ”Arrrr?”
    ”Sellainen iso ja valkoinen möykky. Nappasimme sen ihan hetki sitten!”
    ”Arrrr!”

    Ämkoo virnuili puhujalle ja kääntyi taas kapteenin puoleen.

    ”Tuossa olikin kaikki mitä halusin tietää. Etsin nyt ystäväni, jos sopii.”
    ”Arrrrr!”
    ”Jaa niin. Ennen sitä…”
    ”Arrr.”

    Silloin Ämkoo häpäisi kaiken kapteenille tärkeän. Ghekulan maailma repesi kahtia Ämkoon poimiessa vikkelin sormin kapteenin massiivisen lierihatun käteensä ja sovitellessa tätä omaan päähänsä.

    ”Minä todella pidän tästä hatusta”, Ämkoo totesi ja ampaisi juoksuun.

    Kapteeni Ghekulan raivo ei tuntenut rajoja. Naama punaisena karjuva kapteenimatoran viskoi käskyjä viidentoista kapteenin edestä tanssahdellen samalla tasajalkaa hysteerisen raivokohtauksen vallassa.

    ”ARRRRR!!! OTTAKAA SE KIRRRROOTTTU MAAAKRAAPU KIIINNNI!!! JA NAULATKAA SE NIVUSSSISSTAAN MASSSTOOON!!!! JA RIIPUTTAKAA KÖLIN ALI!!! ARRRRRRR!!!”

    Samaan aikaan Ämkoo syöksyi pitkin laivan kantta väistellen parhaansa mukaan ohitseen kiitäviä ammuksia ja mitä mielikuvituksellisimpia teräaseita. Ämkoo päätti hyökätä laivan sisäosaan tarkoituksenaan etsiä kadonnut kumppaninsa, mutta siinä oli yksi ihan pikkuinen ongelma. Oviaukon tukki kymmenkunta miekkaansa viuhuttavaa matorania.

    Ämkoo vaihtoi suunnitelmaa ja muutti suuntaansa. Hän juoksi aivan laivan kannen reunamille etsien uutta pakoreittiä. Turhaan.

    ”Jaahas”, totesi Ämkoo tuijottaen kimppuunsa syöksyviä pikkuisia piraatteja. Jokainen näistä lähestyi Ämkoota raivotautisen apinan voimalla esitellen juostessaan teräviä aseitaan. Paikoilleen jääminen ei tullut kuuloonkaan, joten Ämkoo päätti tehdä jotain hyvin spontaania. Hän otti tukevan otteen vieressään komeilevasta paksusta köydestä, vetäisi miekkansa esiin ja…
    …iski köyden poikki lennähtäen sen mukana korkealle ilmaan.

    Snowman roikuskeli yhä laivan ulkoseinustalla yrittäen hälyttää apua. Kannelta kuuluva armoton meteli kuitenkin peitti hänen huutonsa. Lumiukko sulki epätoivoisena silmänsä yrittäen kuvitella olevansa jossain ihan muualla.

    Ämkoo syöksyi ilmojen halki köytensä varassa nauraen samalla hysteerisesti. Samalla hän sai huomata, että monet piraattimatoranit olivat ottaneet hänestä mallia. Kymmenkunta matorania nimittäin viuhui hänen perässään äänekkäästi kiroillen. Tai noh, enää kahdeksan. Kaksi onnistui nimittäin sotkeutumaan toisiinsa ja he putosivatkin parasta aikaa parkuen alas.

    Kapteeni Taku oli onnistunut kiipeämään maston päähän. Hän hakkasi parasta aikaa yhtä köysistä poikki miekkallaan, hihittäen tyytyväisenä.

    Yksi matoraneista oli onnistunut jollain ihmeellisellä tempulla lisäämään vauhtiaan ja ilmestyikin Ämkoon rinnalle. Seurasi mitä omituisin miekkataistelu molempien osapuolten yrittäessä katkaista toisen käyttämää köyttä. Ämkoon onneksi matoran kuitenkin sekosi liikkeissään ja katkoi oman köytensä.

    ”AAAAAAAaaaaaaarrrrr…”
    ”Tervemenoa!”

    Siinä samassa Ämkoo huomasi putoavansa itsekin. Hän vilkaisi ylös ja näki korkeuksissa vilkuttelevan kapteeni Takun. Ämkoon onneksi hänen ohitseen kuitenkin viuhahti jälleen kerran yksi piraattimatoran, joten Ämkoo onnistui suorittamaan taktisen köydenvaihdon. Jälleen yksi pikkupiraatti lähestyi huutaen laivan kantta.

    Snowman alkoi voida pahoin.

    Ämkoo huomasi käyttämänsä köyden olevan häiritsevän pitkä. Hän antoikin otteensa livetä hetkeksi ja nappasi köydestä uudelleen kiinni pudottuaan ensin köyden alapäähän saakka. Tämän johdosta Ämkoo viilettikin jo niin matalalla, että hän sai ottaa muutamia juoksuaskelia laivan ulkoseinää pitkin kiihdyttääkseen vauhtiaan…

    Kapteeni Ghekula kiroili edelleen. Muutama piraateista yritti epätoivoisesti rauhoitella kapteeniaan, mutta turhaan. Silloin Taku pudottautui köyden varassa Ghekulan tykö mitä ikävimmällä tavalla mairea ilme kasvoillaan.

    ”Noh noh, ei yksi hattu voi olla noin tärkeä.”
    ”ARRRR.”
    ”Oli miten oli, minulla on idea.”
    ”ARRR?”
    ”No siis, jos me…”

    Kapteenikaksikon keskustellessa suunnitelmastaan Ämkoo viiletti edelleen laivan reunamilla. Köyden varassa tapahtuva matkanteko alkoi vaikuttaa jo hieman puuduttavalta, eikä se ainakaan auttaisi häntä Snowien löytämisessä.

    …tai niin Ämkoo luuli, kunnes törmäsi lumiukkoon.

    [spoil]La la la. Kukaan ei sitten kysy, miksi Ämkoo ei käyttänyt kertaakaan ihmevoimiaan.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Pako ilmapiraattien sellistä

    Vankityrmä, piraattimatoranien ilma-alus

    ”Au” Snowman mutisi noustessaan istuma-asentoon. Hänen päätään särki kovasti, kipu oli vieläkin melko huimaavaa. Hän nosti toisen kätensä otsalleen, ja toivoi tykyttävän kivun lievittävän pian. Hän oli kuitenkin ilkeiden matoranmerirosvojen ilma-aluksen vankityrmässä, ja olisi ehkä ihan hyvä päästä pois.

    Lumiukko tutkaili ympäristöään. Hänen sellinsä oli pieni, kalterit eristivät sen muusta huoneesta. Ikkuna oli kaltereiden toisella puolen. Vähävaloisen huoneen ovensuussa istui yksinäinen vartija, ja Snowmanin tavaratkin näyttivät olevan siististi hyllyssä vähän matkan päässä. Jyminän ja tärinän loppumisesta päätellen Ämkoo ei enää pommittanut ilmalaivaa.

    ”Hei, ei sinulla ruokaa sattuisi olemaan?” Snowman kysyi matoranvartijalta.
    ”Hiljaa sellissä!”
    ”Mistä tämä ilkeys?”
    ”Arrr, hiljaa sellissä!”
    ”Mutta muista, pikku ystävä, että nöyryys on hyve.”
    Matoran kääntyi kärttyisänä kohti vahdittavaa vankiaan. Tämä oli hieman liian suulas hänen makuunsa.
    ”Mitä höpäjät, lihava toa?”
    ”Sanotaan vaikka” Snowman aloitti, ja piti ’taiteellisen paussin’ ”Että kohta nähdään kuka komentaa ja ketä.”
    ”Luuletko pelottavasi minua? Olet kaltereiden takan, minä en.”
    ”Mutta ehkä haen tällä jotain takaa, tällä puheen sorinallani, tällä jatkuvalla läpätykselläni?”
    ”Mitä muka? Tahdot ärsyttää minut antamaan avaimen?”
    ”Tai ehkä harhautan sinua?”

    Snowmanin mielestä tämä pikku juttutuokio oli oikein huvittava. Hän piti siitä, kuinka matoran ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen puuttuvaan käteensä. Okei, olihan huone pimeä, mutta silti.
    ”Toivon, pikku kaveri, että otat tästä opiksi” Snowman julisti, kun hänen toinen kätensä ryömi esiin matoranin takaa, ja kolkkasi tämän.

    Ne eivät ikinä odota toan näköisen tyypin osaavan irrottaa ruumiinosiaan. Mutta se on heidän menetyksensä.

    Sitten Snowman siirsi itsensä vähä vähältä, pieninä palasina kaltereiden läpi, ja kokosi itsensä toisella puolen uudestaan. Kasattuaan itsensä lumiukko tallusti hyllylle, ja otti varustelaukkunsa.
    ”Kaikki tallella. Tämäpä mukavaa. Plussaa myös siitä, että päänsärky hellittää hieman” hän höpisi itsekseen, ja raotti ovea varovasti. Hän kurkisti hitaasti ovenraosta, ja huomasi käytävällä olevan muutamia matoraneja. Snowman perääntyi vankilahuoneeseen, ja mietti mahdollisuuksiaan. Okei, äkkiäkös minä heidät selättäisin. Mutta taistelu on aina suunnitelma B. Mikä muu auttaisi? Paitsi tietenkin, jos…!

    Hän kaivoi laukusta esiin molemmat hakkunsa, ja iski huoneen pienen ikkunan lasin säpäleiksi. Sitten hän kiipesi ikkunasta ulos, ja heilautti toisen hakun tukevasti laivan ulkoseinään. Ja sitten toisen, hieman ylemmäs. Ja sitten taas toisen. Pian Snowman kiipesikin varustelaukku olallaan ilmalaivan ulkoseinämää ylös, kohti aluksen kantta. Voisin melkein olla vilkaisematta alas, hän tuumi. Mutta toisaalta, maisemat ovat varmaan upeat. Joten miksei? Hän katsahti olkansa yli, ja myönnettäköön, maisemat olivat upeat. Mutta oli hän kyllä mielestään hieman liian korkeallakin. Tästä huolimatta hän kapusi ylös, ja yhyttikin pian laivan kannen korkeuden.

    Snowman kurkisti varovasti kannen tapahtumia kaiteen yli. Matoranpiraatit lähentyivät laskeutunutta lentokonetta, koettan kovasti näyttää itsevarmoilta ja hurjilta. Lumiukosta näky oli enemmänkin huvittava, mutta toisaalta. Kuka hän oli kritisoimaan, lumiukon ja toan epämääräinen yhdistelmä, joka roikkui matoranilmalaivan kannen reunalla vakoilemassa. Lisäksi hänellä oli voimistuva päänsärky. Nopeasti voimistuva, huimaava päänsärky.

    Ei, ei nyt.

    ”Apua!”

    [spoil]Selviääkö lumiukomme tästä kinkkisestä tilanteesta? Vai murskautuuko hän kuolemaansa? Se selviää ensi jaksossa! TO BE CONTINUED!!!

    …anteeksi.[/spoil]

  • Pitkän yön alku

    Pimeys

    GK heräsi ja näki vain mustaa.

    Sitten hän päätti avata silmänsä. Se ei auttanut. Huone, jonka kylmällä kivilattialla hän makasi oli vailla minkäänlaisia valonlähteitä. Oli myös täydellisen hiljaista ja GK ei pystynyt kuulemaan edes omaa hengitystään.

    ”Haloo?” hän yritti kokeellisesti puhua pimeyteen. ”Onko täällä ketään?”
    Toan epätoivoiset huudot kaikuivat takaisin jostain kaukaa antaen kuvan siitä, että huone oli valtava. Kaikumista kesti hetken ennen kuin äänet katosivat pimeyteen.

    GK kokeili liikkua ainoastaan tajutakseen, että ei pystynyt siihen. Hän pystyi yhä tuntemaan kaikki raajansa, mutta ne eivät yksinkertaisesti ottaneet vastaan komentoja.
    Toan mieleen hiipi häiritsevä ajatus. Ajatus ei ollut sellainen, jota hän olisi halunnut ajatella, mutta sitä ei saanut sulkea pois täysin.

    ”Ei”, joku puhui pimeydestä hiljaa. ”Et ole kuollut.”

    Jos huoneessa olisi ollut valoa, pelästyneen ja helpottuneen ilmeen epäpyhä yhdistelmä olisi ollut havaittavissa GK:n kasvoilla.
    ”Ku-kuka siellä?”

    ”Et ole tosiaankaan kuollut, GK”, pimeydessä puhuva ääni sanoi sivuuttaen aiemman kysymyksen. ”Koska minä olen käynyt toisella puolella ja tiedän, minkälaista siellä on.”
    Kuusi punaista silmää syttyi pimeyteen suoraan GK:n kasvojen eteen ja niiden muodostaman ympyrän keskellä puhui hirviömäinen, leuaton suu.
    ”Toisella puolella ei ole edes pimeyttä, poikaseni”, suu sanoi etäisesti Matoranilta kuulostavalla äänellään. ”Siellä ei ole mitään. Tyhjää. Pohjatonta tyhjyyttä. Ei ääniä. Voit vaikka avata suusi ja huutaa kauhusta, mutta pian sinulle selviää, että sinulla ei ole suuta. Sinulla ei ole suuta ja haluat huutaa.”

    GK tuijotti silmiä hiljaisena. Hän päätti olla sanomatta mitään.
    ”Minä ja ystäväni juuri pelastimme sinut sieltä, poikaseni!” kuusisilmäinen olento sanoi ylpeänä. ”Toisin kuin yleensä luullaan, Zyglakit ovat aivan yhtä hyviä korjaamaan vammoja kuin aiheuttamaan niitä. Ainoa syy, miksi et voi liikkua on se, että en tahdo sinun liikkuvan vielä. Mutta kohta tarvitsen apuasi, hyvä ystävä.”

    Kuusisilmäiset kasvot tulivat epämiellyttävän lähelle GK:ta.
    ”Ja sinähän varmasti autat henkilöä, joka juuri veti sinut takaisin toiselta puolelta?”
    Jos leuaton suu kykenisi hymyilemään, se hymyilisi leveästi.

    Bio-Klaani, komentokeskus

    ”Sinussa on loinen, Snowman!” Guardian huusi kädessään olevaan kommunikaattoriin uudelleen ja uudelleen. Hän toisteli sitä puolen minuutin ajan, vaikka Snowmanin kasvot äsken näyttänyt vihreä ruutu näytti vain lumisadetta.
    Lopulta Guardian luovutti. Hän heitti kommunikaattorin kädestään seinään ja potkaisi yhden komentokeskuksen tuoleista kumoon karjaisten voimakkaan skakdinkielisen kirosanan.

    Joku ilmeisesti kuuli Guardianin karjahduksen, sillä komentokeskuksen ovi avautui naristen. Guardian kääntyi katsomaan. Oviaukossa seisoi Paacona tunnettu vihreä Toa, joka piti ovenkahvasta kiinni kasvoillaan mitä provosoivin ilme.
    ”Ongelma?” Paaco sanoi.

    ”Kyllä”, Guardian vastasi vielä selvästi hieman äreänä. ”Snowman ja Ämkoo ovat lentomatkalla. Snowmanin sisällä on jotain limaista ja ikävää. Heitä piti varoittaa, mutta nämä mahtavat laitteesi eivät toimi.”

    Paaco käveli huoneeseen ja katsoi laitteita pitkään.
    ”Oletko kokeillut käynnistää ja sammuttaa uudelleen?” hän sanoi.

    ”Kyllä?” Guardian sanoi kysyvästi.

    ”Sitten en voi tehdä mitään.”

    ”…”

    ”Tai siis. Nämä laitteet kyllä ilmoittaisivat, jos vika olisi tällä puolella. Arvaanpa, että tässä on joku häiriösignaali käytössä.”
    Paaco nosti Guardianin potkaiseman tuolin pystyyn ja istui sille.
    ”Anna minulle minuutti”, hän sanoi. Guardian vastasi myöntävästi ja käveli ulos komentokammiosta. Hän kääntyi kohti sitä siipeä, jossa hänen oma huoneensa sijaitsi, mutta ei ajatellut kovin tarkasti, minne oli menossa.
    Guardian ei jostain syystä ollut tilanteesta kovin huolissaan. Vaikka Paaco ei saisikaan yhteyttä korjattua, tilanne ei vaikuttanut erityisen vakavalta. Ämkoo kyllä huomaisi, jos Snowmanissa olisi jotain vikana.
    Ainoa asia, joka vaivasi Guardianin mieltä oli mahdollisuus, että Avde oli jo pistänyt Snowmanin tekemään jotain ennen näiden lähtöä. Pieni ja huomaamaton pommi lentokoneen siiven alla voisi lopettaa tehtävän tehokkaasti ajoissa.

    Guardianin sisäinen monologi keskeytyi, kun käytävän kaikki lamput sammuivat. Pimeyttä kesti viisi sekuntia ennen kuin lamput aktivoituivat uudelleen. Guardian pysähtyi ja katsoi ympärilleen.

    Hän aavisti pahaa.