Ämkoo laskeutui saaren halki virtaavan joen äärimmäisen sameaan veteen. Hän menetti täysin käsityksensä pinnan suunnasta, ja pyöri häkeltyneenä ympäriinsä. Lisäksi käden puuttuminen teki uimisesta oikeastaan mahdotonta, joten paniikkiin olisi ollut hyväkin syy.
Vihreä sankari kuitenkin pysyi tyynenä. Joessa vastaan uikin pian kalanomainen olento, joka työnsi kuononsa Ämkoon ruumiin alle, ja auttoi tämän pintaan. Ilman toa katsahti, minkämoinen olento oli pelastanut hänet hukkumiselta. Ja silloin paniikki alkoi.
Snowman kuuli kammottavaa huutoa jostain etuvasemmalta. Hän oli erottavinaan kiljunnan joukosta sanoja ’HYYYYYIIIIIII’, ’VIEKÄÄ SE POIIIIS’ ja ’SE ON RUMA TAPATAPATAPA’. Lisäksi hän tunnisti äänen Ämkoon omaksi.
Lumiukon ei oikeastaan olisi lainkaan tehnyt mieli nähdä olioa, joka sai itse urhean Ämkoon päästämään moisia huutoja, mutta tapiiri viiletti äänen suunnalle.
WROOOOOOOOOOOOOOOOMMMM, huusivat Nazorakien kulkupelien moottorit. Tai tankin tapauksessa WRRRROOOOtsuhhhh, mutta se olikin poikkeus, muut ajoneuvot kun eivät olleet vajonneet mutaan. Moottoreiden ärjynnän yli torakat huusivat toisilleen epämääräisiä komentoja. Kukaan ei oikeastaan kuullut mitään, mutta se estänyt virkainoisia upseereita.
Eräs torakka kaivoi esiin singon hullunkiilto lentäjänlasiensa takana. Se viritteli asettaan mönkijän takaosassa, toisen Nazorakin ajaessa, mutta laski nopeasti aseensa kuullessaan edestä Ämkoon huudon. Mikä ihme maailmassa aiheuttaisi moisen äänen?
Snowman keikkui tapiirin kyydissä, ja pian huomasikin olevansa joen rannassa. Hän huomasi Ämkoon olevan jonkinmoisen vesirahin kyydissä. ”Mutta mistä tuo huuto johtui?” Snowie ihmetteli. ”En pidä jokidelfiineistä, okei?”
[spoil]…anteeksi. Tämän koko osan puolesta.[/spoil]
Ämkoo istui kosteassa huoneessa tuijottaen tyhjää. Välillä Toa hapuili paikkaa, jossa hänen vahva miekkakätensä oli ennen sijainnut. Ämkoo ärähti kivusta koskettaessaan tyhjää olkapäätään.
Sitten huone alkoi heilua ja tärähdellä epätasaiseen tahtiin. Ämkoo koitti nousta seisomaan, mutta maanjäristystä muistuttava liikehdintä heitti hänet nurin.
”Mitä siellä oikein ta-
– – –
Trooppinen saari, viidakko
”-pahtuu?”, Ämkoo sanoi, avaten silmänsä. ”Häh?”, kuului Ämkoosta ja ratsun virkaa toimittavasta kärsäeläimestä tiukasti kiinni pitelevän Lumiukon vastaus. Snowie korjasi oitis Ämkoon istuma-asentoon, jääden itse isompana matkustajana taakse. Vihreänkirjava Toa seurasi kaikkea tätä äärimmäisen hämmentyneenä, yrittäen parhaansa mukaan selvittää minkä päällä oikein istui.
Tapiiri röhkäisi epämääräisesti lisäten vauhtia. Se ei tuntunut tietävän mistään mitään. Sitä ei myöskään erityisemmin kiinnostanut, sillä se oli VAPAA.
Torakat eivät aikoneet päästää Klaanilaisia (eivätkä sen enempää arvokasta kuormajuhtaansa) pakoon. Tapiirin perässä huristeli parhaillaan kymmenkunta pientä viidakkomönkijää, joiden perässä ajeli muutama massiivinen viidakko-olosuhteisiin suunniteltu jeeppi. Ajelipa perässä myös muuan yritteliäs panssarivaunu, joskin mokoma jäi kovin äkkiä muiden ajoneuvojen jälkeen, upottuaan ensin viidakon ah-niin-pehmeään mutapohjaan.
”Snowie”, Ämkoo aloitti kysyvään sävyyn. ”Niiiiin?”, Snowman vastasi, puoliksi huutaen. Tuuli tuiversi kaksikon korvakäytävissä. ”Me ratsastamme…”, Ämkoo aloitti, yskäisi suuhunsa kiitäneen trooppisen kovakuoriaisen tiehensä, ja jatkoi ”…tapiirilla. Tahdotko selittää minulle, miten tämä tapahtui?” Lumiukko meinasi pudota kyydistä, kiskoi itsensä parempaan ratsastusasentoon, potkaisi tapiiriin varovasti lisää vauhtia ja vastasi: ”Halusit, että hoitelen meidät pois tuolta. Jouduin vähän soveltamaan. Eikö kelpaa?”
Ämkoo mietti hetken, mitä sanoisi.
”No siis, tästä elukasta loppuu polttoaine hetkenä minä hyvänsä, sanoisin. Kuuntele nyt millaista ääntä se pitää.”
”Ja lisäksi…”, Ämkoo jatkoi. ”…kyyti on aika epätasaista. Ja olen kuulevinani ajoneuvojen ääniä, joten mikset vain voinut varastaa sellaista jaaaaAAAAA VOI LUOJA.”
Ämkoo ei ollut puhuessaan kiinnittänyt huomiota edessä kohoavaan esteeseen. Valtava metsään kaatunut puunrunko olisi normaalitilanteessa pysäyttänyt minkä tahansa ajoneuvon, mutta tapiiri loikkasi urhoollisesti röhkien esteen yli jatkaen sitten matkaansa kuin mikäkin kärsäkäs. Ämkoo tasasi hetken ajan hengitystään ja puhui sitten: ”Tämä kelpaa oikein hyvin.”
Perässä kiitävä torakkapartio sai pian huomata, että mönkijät eivät pärjänneet loikkimisessa koko ikänsä viidakossa eläneelle kärsäeläimelle. Kymmenestä mönkijästä yli puolet suoritti mitä kauneimman voimakkaalla räjähdyksellä säestetyn ketjukolarin. Tämä toimi jeeppien ohjaajille mitä parhaimpana varoitussignaalina ja nämä ehtivätkin väistää edessä kohoavan esteen.
Torakat kirosivat. Tapiiri sai etumatkaa.
Snowie ja Ämkoo istuivat mitä epämukavimmalla tavalla kumarassa yrittäen väistellä kasvoilleen tuon tuosta lävähtäviä oksia, hyönteisiä ja epäonnisia lintuja. Reilusti ylinopeutta kiitävän tapiirin vauhdille ei tuntunut löytyvän loppua, ja Ämkoo alkoikin epäillä elukan olevan viritetty.
Snowie käänsi päätään ja kuunteli kaukaa kuuluvia ajoneuvojen ääniä. Äskeinen räjähdys oli ainakin toivon mukaan hoidellut muutaman, mutta äänistä päätellen monia oli vielä tulossa. Snowien näköhavaintojen perusteella heillä oli kuitenkin melkoisesti etumatkaa, eikä välitöntä hengenvaaraa ollut.
Snowie käänsi päänsä takaisin menosuuntaa kohti.
Splut. Perhonen.
AAAAH.
Lumiukko huitoi käsillään yrittäen pyyhkiä maailmankaikkeuden viimeisen elossa olevan ruskorääväkehrääjän pois kasvoiltaan. Ämkoo säikähti Snowien äkkinäistä huutoa ja kääntyi ympäri.
”Hei, mitä hittoa sinä oikein-” ”AAAAAAAA. OTA SE POIS.” ”Mistä ihmeestä sinä oikein pu- AAAA. Hitto kun on ruma!” ”OTA NYT.” ”JOO JOO, PYSY NYT PAIKA- noin.”
Snowie katseli kiitollisena kun Ämkoo ryttäsi huippuharvinaisen perhosen nyrkkinsä sisään ja heitti ötökän menemään. Lumiukko oli toden totta säikähtänyt.
Sitten lumiukko alkoi pohtia. ”Hei…” ”No?” ”Mistä sinä pitelet kiinni?”
Ämkoo tiedosti mitä selvimmin yksikätisyytensä sillä kriittisellä hetkellä, jona tapiiri päätti jälleen kerran loikata. Käsipuoli Toa älähti, horjahti ja putosi kyydistä.
”Mäksä! Ei!” ”Snooowiiiieeee…”
Ämkoon ainut käsi tarttui kiinni tapiirien kenties pyhimpään asiaan. Valtava eläin törähti raivoissaan tajutessaan, että joku roikkui sen hännässä. Olento lisäsi siinä samassa vauhtiaan ja lähti viilettämään pitkin viidakkoa niin lujaa, että ympäröivä maisema alkoi vilistä epämääräisenä värisotkuna niin Snowmanin kuin Ämkoonkin silmissä.
Ja sitten kaikki oli eeppistä.
Ämkoon jalat tavoittivat maan. Ilman Toa muisti joskus kokeilleensa vesihiihtoa Klaanin merialueilla eräänä kuumana kesäpäivänä ja se oli tuntunut juuri tältä.
Vaikka pelkkä vauhti itsessään onnistui peittämään lähes kaikki viidakon äänet alleen, saattoi Ämkoo erottaa lähestyvien viidakkojeeppien jytinän. Ämkoo käänsi varovasti päätään katsoakseen taakseen, toivoen samalla, että vauhdin aiheuttama ilmavirta ei veisi hänen naamiotaan mennessään. Niin ei kuitenkaan käynyt ja Ämkoo ehti nähdä kuinka jeeppitorakat avasivat tulen.
Snowie tarrasi tiukemmin kiinni urhoollisesta ratsustaan ja yritti myöskin katsella taakseen. Hän helpottui huomattavasti huomatessaan, että Ämkoo roikkui vielä mukana, vieläpä kirjaimellisesti. Hetken ajan Snowie oli luullut menettäneensä matkakumppaninsa.
Sitten Snowiekin huomasi torakat.
”Ämkoo!”, Lumiukko huusi. Vihreä Toa ei vastannut sanoin, vaan käänsi vauhdin voimasta irvistykseen vääntyneet kasvonsa Lumiukkoa kohti. ”Ei minulla mitään, kiva nähdä sinun olevan kunnossa”, Lumiukko huudahti vielä ja kääntyi sitten parempaan istuma-asentoon. Toa Ämkoo tuijotti kumppaniaan hetken kysyvänä, sitten nyrpiintyneenä.
Sitten Ämkoo huomasi, että tapiiri valmistautui kurvaamaan. Ämkoo katseli järkyttyneenä, kuinka tapiirin massiivinen peräsin vaihtoi suuntaansa. Sitten fysiikan lait alkoivat vaikuttaa ja tapiirin hännän päässä surffaileva Ämkoo oli pulassa.
Ämkoo huomasi, mitä tapiiri oli tarkalleen ottaen väistänyt. Maahan häiritsevän paljon hyppyriä muistuttavaan asentoon kaatunut massiivinen puu oli ollut eläimen tiellä. Ämkoo liukui tahtomattaan Le-Metrussa valmistetun kilpa-ajokin nopeudella rungon päälle, samalla kun Toan vihreän käden ote viimein irtosi kärsäkkään vauhtipelin hännästä. Ämkoo suoritti kymmenen pisteen hyppyritempun ja lensi taivaalle, ilmoittaen samalla olemassaolostaan naurunsekaisella huudolla.
Jeeppien katoille nousseet aseistautuneet torakat katselivat lentävän ilman Toan perään hetken hämillään ja ryhtyivät sitten parhaansa mukaan tulittamaan tätä kohti. Taivaalla kiitävä vihreä piste vei täysin torakoiden huomion eivätkä nämä ehtineet huomata, että tapiiri katosi jonnekin viidakkokasvien kätköihin vieden Lumiukon mukanaan.
[spoiler=Spoilinki]EEPPINEN TAPIIRI ON EEPPINEN.[/spoiler]
Trooppinen saari, tunneliverkosto Nazorak-tukikohdan alla
Snowman kulki pimeässä tunnelissa Ämkoo olallaan, ja koetti parhaansa mukaan muistaa, mitä kautta pääsi tukikohdan ulkomuureille. Vasen, oikea, vasen, vasen, oikea, oikea… Risteykset muistuttivat kovasti toisiian, eikä Snowiella ollut juuri ollut matoralaisvastarinnan kanssa aikaa opetella tunneleita kunnolla. Hän päätti tarkistaa sijaintinsa kurkistamalla seuraavasta suuaukosta ulos.
Lumiukko pisti päänsä ulos viemäriksi naamioidusta aukosta. Himputti, meillähän kävi tuuri, hän tuumi. Tunnelista pääsi suoraan muurin viereen, ja melko lähelle porttiakin vielä. Kaiken lisäksi portti oli vielä avonainenkin. Ainoan ongelman muodosti jonkinlaisen rahin vetämissä vankkureissa matkaava Nazorak-joukkio.
Nyt, suunnitelma. He tuskin pitävät porttia pitkään auki.
Jopa yleensä hieman verkkainen Snowman tiesi, että nyt oli toimittava nopeasti. Hän tarkkaili ympäristöä, ja mietti kuinka pääsisi torakoiden ohi huomaamatta. Tajuttoman Ämkoon raahaaminen ei varsinaisesti auttanut hiippailutoimintaa.
Silloin Snowie kuitenkin huomasi sen. Vankkureita vetävä rahi ei ollut mikään tavallinen kuormajuhtarahi. Kaikki ne öiset kahviossa vietetyt hetket Säröinen-lehden parissa eivät olleet turhia: kyseinen tapiirilaji (Lumiukko ei osannut olla ajattelematta Keetistä) oli paitsi äärimmäisen sympaattisen näköinen, myös todella vikkelä kintuistaan. Eikä se näyttänyt lainkaan viihtyvän torakoiden vetojuhtana.
Lumiukko kohensi laukkunsa ja Ämkoon asentoja olallaan, ja lähti juoksemaan matalana kohti mustia vankkureita.
Hän oli päässyt aivan tapiirin tuntumaan, ja irrotteli jo sen ikävän piikikkäitä valjaksia kun Nazorakit huomasivat hänet. ”Hitto.” Ennen kuin torakat ehtivät kaivaa aseitaan tai astua ulos vankkureista, kömpi Snowman kantamuksineen tapiirin selkään, ja elikko tajusi, ettei se ollut enää kiinni missään. Tapiiri loikkasi kohti portteja, kohti viidakkoa, kohti vapautta Klaanilaiset selässään.
Snowman koetti parhaansa mukaan pysyä kärsäkkään elikon kyydissä tämän vipeltäessä sademetsään. Vaikeuksia tuotti erityisesti Ämkoon pitäminen mukana, olisi se nyt sentään ikävää tiputtaa admin keskelle metsää.
Silloin lumiukko kuuli takaansa mönkijöiden, jeeppien ja muiden kulkupelien moottoreiden käynnistymisääniä.
Snowman ryömi vaivalloisesti kaatuneen puunrungon alta, ja kohotti katseensa kohti romahtanutta tornia. Paksun pölypilven keksellä hän ei nähnyt yhtäkään tolpillaan olevaa hahmoa. Lumiukko otti varovavaisesti muutaman askelen kohti puisen romun peitossa olevaa aukiota. Missään ei näkynyt liikettä. Hänen omat askeleensa olivat ainoa äänen lähde.
Valkoinen hahmo rohkaistui, ja asteli aukiolle ripeästi. Missään ei näkynyt vieläkään mitään tornin romun joukosta. Ainoastaan puusäleitä ja vääntyineitä nauloja. Snowman kumartui maan tasolle lähempää tutkimusta varten. Maassa oli tahmaa, jonka hän tunnisti Nazorakin vereksi. Mutta kaikki merkit Ämkoosta olivat yhä kateissa.
Kai hän täällä jossain on, Snowie tuumi. Tuskin hän olisi poistunut noin vain. Mutta toisaalta, hänessä oli jotain vailla. Aivan kuin hän ei olisi ollut se Ämkoo, jonka tunnen.
Lumiukon mieleen juolahti kuitenkin aate. Hän oli kuullut huhuja Ämkoon ’pimeästä puolesta’. Että hänessä olisi paljonkin makutaa, jonka kanssa hän oli joskus yhdistynyt. Villeimmät tarinat kertoivat siitä, että Ämkoo voisi antaa pahan hengen hallita itseään, ja saisi silloin käyttöönsä uskomattomat voimat. Mutta Snowman oli aina luullut niitä vain liiotelluiksi kertomuksiksi hänen taistelutaidoistaan, pelkiksi synkän historian inspiroimiksi saduiksi.
Nyt lumiukko huomasi saapuneensa harvinaisen monen torakan kuolinpaikalle. Käytännöllisesti katsoen hän kahlasi ruumiissa. Onneksi yksikään silvottu torso ei kuulunut Ämkoolle.
Haahuiltuaan hetken pölypilvessä Snowman huomasi tutun Klaanilaisen. Ämkoon käsi pilkisti lautakasan alta. ”Ämkoo?” hän huhuili. ”Oletko kunnossa?” Snowie ei saanut vastausta, joten hän keskittyi työntämään lautoja pois ystävänsä päältä. Hänen järkytyksekseen kasan alta ei paljastunutkaan Ämkoota, vaan käsi oli irrallinen. Snowman hätkähti, ja melkein kompastui maassa makaavaan puuromuun, mutta rohkaistui kuitenkin poimimaan käden. Hän kietoi sen liinaan, ja asetteli tupaten täynnä olevaan laukkuunsa.
Melko karmivaa, mutta Mäksä saattaa vielä kaivata kättään.
Silloin Snowman huomasi taas jotain, joka muistutti hänen etsimäänsä Klaanilaista. Hän meni tutkimaan lähempää maassa retkottavaa vihreää hahmoa. Snowie käänsi Ämkooksi olettemansa hahmon selälleen, mutta alkoi heti huolestua. Tutun mustan haarniskan sijaan hahmo olikin kullan ja vihreän sävyinen. Naamio kuitenkin oli tuttu Miru Nuva, eikä Snowie oikein tiennyt, mitä ajatella. Käden puuttuminen olisi kuitenkin viitannut siihen, että hahmo oli Ämkoo.
Silloin Snowmanin edessä makaava vihreä hahmo kuitenkin avasi silmänsä, ja pian sen jälkeen myös suunsa: ”Jaa, Snowie… Mitenkäs ne… Matoranisi?” Snowmanin suu vääntyi iloiseen hymyyn, kun hän huomasi hahmon olevan tuttu Klaanilainen, ja tämän olevan elossa, vaikkakin todella huonossa kunnossa. ”Ämkoo!” ”Minulla on ollut tosi hauskaa ilman sinua” Ämkoo aloitti, ja jatkoi ”Nyt… Hoida meidät pois täältä.”
Sitten Ämkoo kuitenkin taas menetti tajuntansa, ja Snowman jäi tuijottamaan maassa makaavaa toveriaan hölmistyneen näköisenä.
Hyvä ohje, vanha veikkoinen, mutta kuinkas sen teen?
Ympäriltä alkoi kuulua etäistä moottoreiden pauhua ja torakkaimasta puhetta. Uusi partio oli lähetetty paikalle. Snowman hätääntyi hieman, ja koetti muodostaa päässään toimintasuunnitelmaa. Nyt olisi tärkeintä päästä pois, ja vähän äkkiä.
Lumiukko heilautti Ämkoon tajuttoman ruumiin olkansa yli. Hän oli kiitollinen siitä, että viittasankari ei ollut erityisen painava, ja lähti pikaisesti pölyiseltä aukiolta pois, kohti matoraneiden rakennuttamaa tunneliverkostoa. Hän toivoi, että vaikka torakat olivatkin löytäneet sen, he tuskin olosuhteiden tähden olisivat sitä ehtineet täysin tutkia.
Lumiukko löysi lähimmän muistamansa tunneliverkoston sisäänkäynnin, ja lähti etenemään pimeydessä, toivoen muistavansa oikean suunnan.
Ämkoo nosti ainoan kämmenensä kasvojensa tasalle ja yritti katsella sitä. Huoneessa oli kuitenkin niin pimeää, että kättä tuskin erotti. Jostain kuului vesipisaroiden ääniä. Lattia oli kostea ja kylmä.
Kätensä menettänyt miekkamies asteli lyhyen matkan eteenpäin, kunnes seinä tuli vastaan. Paksujen mustien suonien päällystämä seinusta sykki kiivaaseen tahtiin. Seinään uponnut olento karjui ja yritti repiä itsensä irti.
Ämkoo kosketti seinää kädellään ja olennon lonkeromaiset kahleet alkoivat väistyä. Mielensä menettänyt Makuta riuhtoi ilmaa hallitsemattomin liikkein ja tarttui lopulta kiinni edessään seisovaan vihreänaamioiseen hahmoon. Huone pimeni entisestään.
– – –
Nazorakien trooppinen tukikohta
Raivotautisin elein eteenpäin syöksyvä Ämkoo väisteli vaivattoman oloisesti häntä kohti ammuttuja zamor-ammuksia. Nazorakit katselivat pelonsekaisen järkytyksen vallassa kuinka punahehkuinen hirviö kohosi nopealla loikalla korkealle ilmaan ja putosi sitten torakoiden etummaisen rivistön keskelle. Torakat yrittivät perääntyä tehden samalla tilaa lähitaistelijoilleen, mutta yksi pienoiskiväärillä aseistautunut nazorak horjahti eikä päässyt pakoon.
Jotkut olivat kuulevinaan Ämkoon hysteerisen karjunnan seasta naurua. Verellä tahritun naamion ilme muuttui vääristyneeksi virnistykseksi kun Ämkoo tarttui kiinni maasta makaavan torakan ylimpiin raajoihin. Sitten Ämkoo potkaisi torakkaa rintakehään, saaden tämän tutisevat kädet irtoamaan paikoiltaan. Nazorak huusi tuskaansa, mutta hiljeni kuitenkin pian Ämkoon myrkynvihreän nyrkin iskeytyessä torakan pään läpi.
Nazorakit tiesivät vallan hyvin, että tukikohdassa riehuvaa hirviötä ei pysäytettäisi kiväärein ja keihäin. Paikalle siirrettiin parasta aikaa huomattavasti raskaampaa kalustoa. Lopulta useampi kevyehkö panssariajoneuvo kurvasi aukiolle, aloittaen välittömän tulituksen.
Rivisotilaat järkyttyivät entisestään huomatessaan, että paikalle saapuneet apujoukot ampuivat heitäkin kohti. Torakat yrittivät parhaansa mukaan väistää kohti kiitäviä räjähteitä, mutta kaikki eivät siinä onnistuneet. Muutama nazorak upposi Ämkoon mukana räjähdysten nostattamaan sankkaan pölypilveen.
Ämkoo syöksyi ulos pölypilvestä, hieman savuten ja entistäkin raivokkaamman huudon saattelemana. Panssaritykit avasivat tulen oitis uudestaan, mutta varjoenergialla pumpattu raivohullu klaanilainen osoittautui ammuksia nopeammaksi. Torakoiden hämmästykseksi Ämkoo ei kuitenkaan syöksynyt suoraan ajoneuvojen kimppuun vaan kaarsi kohti vartiotornia.
”Se aikoo kiivetä ylös!”, yksi torakoista huusi. ”Ei…”, aloitti toinen.
Päästyään tornin tykö Ämkoo laukaisi kehostaan voimakkaan energiapurkauksen. Jo aiemmassa taistelussa kärsineen tornin perustukset eivät kestäneet ja korkea rakennus lähti kaatumaan.
Nazorakit kiipesivät ulos vaunuistaan niin nopeasti kuin vain kykenivät, mutta eivät siitä huolimatta ehtineet pakoon kaatuvan rakennuksen alta. Sortuva torni nostatti ilmoille voimakkaan jyrinän lisäksi valtavan määrän tomua samalla kun erilaiset puukappaleet lentelivät suuntaan jos toiseen. Kaiken tämän kaaoksen keskellä saattoi kuulla nazorakien sekavia käskyjä ja muita epäselviä huutoja.
Maata pitkin etenevä kaatuvan tornin aiheuttama paineaalto meinasi heittää Lumiukon alas piilopaikastaan. Snowie piteli kaikin voimin kiinni turvapaikakseen valitsemastaan puusta, kunnes ikääntyneen puun läpimätä runko petti ja puu alkoi kaatua. Snowman huudahti, tosin lumiukon huuto peittyi ympärillä vallitsevaan kaaokseen. Sitten hän alkoi pudota.
Sankan tomupilven keskellä etenevä yksinäinen nazorak asteli haparoivin askelin eteenpäin väistellen samalla taivaalta putoilevaa puutavaraa. Torakka erotti juuri ja juuri tovereidensa kaukaiset äänet ja yritti vastata huutoihin. Kukaan ei tuntunut kuulevan.
Nazorak nytkähti ja pysähtyi. Sitten torakka katsoi alas huomatakseen rintakehästään ulos työntyvän verisen käden. Ämkoo kiskoi kätensä irti pidellen yhä kiinni torakan heikosti sykkivästä sydämestä.
”Ghaa… Ghaa… Haa… Haa… Haargh… Haa…”
Ämkoon sysimusta panssari oli muuttanut väriään. Adminin rinkakehä oli alkanut vihertää ja sen halkeilleessa panssaroinnissa saattoi juuri ja juuri erottaa jonkinlaisia kullan vivahteita. Ämkoon jalat ja kädet olivat vielä mustat, mutta niissä näki selvästi parasta aikaa tapahtuvan muutosprosessin.
Ämkoo rojahti ensin polvilleen, muttei pysynyt edes sen vertaa pystyssä kovin pitkään. Ilman Toa makasikin pian vatsallaan maassa yrittäen pysyä tajuissaan.
”Voi piru”, Ämkoo kähisi samalla kun hänen toinen silmänsä muuttui kirkkaanvihreäksi.
Trooppinen Nazorak-tukikohta, puu aukion laidasta hieman katua pitkin syrjemmälle
Snowman laski kiikaritähtäimen silmältään, ja pyöritti linssinsuojusta paikalleen. Hän ei tahtonut nähdä tarkemmin aukion tapahtumia. Lumiukko taittoi kiikarin saranan kohdalta, ja sulloi sen sitten laukkuunsa.
Ei siinä vielä mitään, että Ämkoolla ei ollut kättä, ja että hän oli aivan verinen. Mutta se silmien hohto. Snowman tiesi, että jotain oli pahasti pielessä.
Ei sillä, oli hän ennenkin nähnyt luotettavien tovereidensa suorastaan villiintyvän. Joskus takavuosina, kun Snowie, Paacs ja Guardian olivat olleet taistelemassa Visorak-laumaa vastaan, oli sininen Skakdi-admin jollain selittämättömällä raivolla vastannut hämähäkkien hyökkäykseen. Snowman muisti lähinnä punaisen välkkeen, ja sen, kuinka Paacs oli miltei menettänyt toisen jalkansa. Se oli kuitenkin ollut täysin eri juttu, Guardian ei ollut muuttunut täysin, suuttunut vain.
Sitä paitsi, oli hänellä aika hyvä syykin suuttua. Hänen oma vanha kotinsa oli ansoitettu, me selvisimme portaikosta hengissä ainoastaan hyvällä tuurilla ja kovilla traumoilla. Lisäksi Visorakien väijytyksen takana oli Guardianin vanha aseveli. Ja vaikka se muistetaankin viimeisenä kertana, kun Guardian otti Klaanilaisia mukaansa Zakazille, naureskelemme kolmistaan jutulle useinkin kahviossa yön pimeinä tunteina.
Tämä ei selvästikään ole niitä juttuja.
Snowman näki ilman kiikariakin, että Ämkoo surmasi taas yhden Nazorakin, vieläpä harvinaisen brutaalilla tavalla. Ehkä lumiukko oli vain ollut poissa kenttähommista liian pitkään, tai sitten hän tosiaan oli liian pehmeä, mutta Ämkoon toiminta kuvotti häntä. Vatsaa väänsi ja päätä särki.
Ei. Taas tätä. Ei!
Synkät ajatukset synkistyivät, ja Snowmanin pää tuntui halkeavan. Näky ystävästä tekemässä noita murhia, kipu, väsymys, yksinäisyys. Lumiukosta tuntui, että hän ei kestäisi enää. Edes hänen positiivinen energiansa ei riittänyt. Silloin hänen päässään pimeni täysin.
Kaikkialla oli mustaa. Ja kohinaa. Lumiukko koetti ymmärtää. Kipu oli tiessään, mutta tässä oli jotain karmivampaa. Tai ei tässä oikeastaan ollut mitään, missään ei ollut mitään. Ja sekös vasta karmikin. Ainoa asia mustuudessa oli kohina. Kohina merkitsi selvästi jotain. Snowman koetti tarkentaa kuuloaan.
Kohin kohin.
Ei auttanut. Mutta jos olen vajonnut pääni sisään, niin miksen ymmärrä mistään mitään? Mitä kohina on? Ja miksi täällä on niin mustaa?
Snowman keskittyi. Keskittyi parhaansa mukaan. Keskittyminen ei oikein ole vahvuuksiani, ainakaan jos sitä oikein yritän. Tämä vain-
Heti, kun Snowman sai sanoista otteen, hänen silmänsä avautuivat. Hän ravisti päätään, koetti virota kunnolla. Hänen päätään särki taas, mutta vain vähän. Enemmän häntä vaivasi tiedottomuus.
Lumiukko piti kyllä mysteereistä. Ne pitivät elämän kiinnostavampana, ja muistuttivat nöyryydestä. Hän ei vain pitänyt niistä mysteereistä, jotka mahdollisesti aiheuttaisivat hänen ystäviensä kuoleman.
[spoil]Kiitän Guartsuliinia noista kryptisistä sanoista kohinan keskellä.[/spoil]
Ämkoo istui pienehkön rakennuksen katolla leikkien huomaamatonta. Hän veti viittansa tiukemmin ympärilleen ja kyyristyi entisestään. Yön pimeys auttoi Ämkoota pitämään itsensä näkymättömissä, joskin hän joutui olemaan jatkuvasti valppaana. Torakat etsivät tunkeilijoita edelleen joten yksikin varomaton liike saattaisi paljastaa Ämkoon sijainnin ja aiheuttaa läjäpäin ongelmia.
Mustanvihreä hahmo lähti hetken kestäneen levähdystuokionsa jälkeen liikkeelle. Ämkoo pudottautui mitä varovaisimmalla liikesarjalla alas rakennuksen katolta laskeutuen pehmeästi ahtaalle kujalle. Kuja johdatti Ämkoon aukiolle, jolla liikkui hajanainen joukko nazorakeja. Ämkoo lähti siitä huolimatta etenemään. Hitain joskin varmoin askelin liikkuva tumma viittasankari onnistui liukenemaan tehokkaasti kaikkiin eteen tulleisiin varjoihin eivätkä torakat ennättäneet huomaamaan häntä.
Silloin jotain tapahtui. Tukikohdan läntiseltä suunnalta kuului voimakas räjähdys keräten kaikkien nazorakien huomion itseensä. Jokainen aukiolla partioivista torakoista kääntyi äkisti räjähdyksen viitoittamaan suuntaan lähtien juoksuun. Ämkoo kuunteli hetken koko ajan kauemmas katoavia nazorakien huutoja ja uskaltautui sitten kohottautumaan täyteen seisoma-asentoon.
Aukio oli tosiaan tyhjä. Hiljainen myös. Ämkoo asteli alueen keskelle, pysähtyi ja käänsi katseensa hetkeksi kohti taivasta.
”Tämä ei ole helppoa”, hän ajatteli. ”Miten löydän sen saamarin palan jos joudun koko ajan piileskelemään tällä lailla?”
Ämkoo käänsi katseensa takaisin maan tasalle ja vilkuili ympäröiviä rakennuksia. Varastoja? Ehkä. Mitä niiden sisältä mahtaisi löytyä? Aseita, luultavimmin. Tukikohta oli todellakin raskaasti aseistettu. Juurikin siitä syystä huomatuksi tuleminen asetti Ämkoon välittömään hengenvaaraan.
Ämkoo huokaisi.
”Oletkohan vielä hengissä, Snowie.”
Lumiukon tilanne huolestutti, eikä Ämkoo voinut kieltää sitä. Kaksikon hajaantuminen oli ollut huono idea. Mutta toisaalta, mitäpä sitä nyt valittamaan. Ämkoo tuskin löytäisi kumppaniaan ihan heti, vaikka yrittäisikin. Paitsi jos…
”Se räjähdys.”
Ämkoo pudisti päätään.
”Se ei olisi Snowien tapaista.”
Ämkoo korjasi repaleisen viittansa asentoa ja valmistautui jatkamaan matkaansa. Pimeyden luomaa turvaa ei riittäisi loputtomiin, joten nyt kannattaisi pitää kiirettä. Ämkoo katsahti nopeasti ylhäällä kiiltävää tähtitaivasta kuin varmistaakseen, mistä suunnasta oli juuri tullut. Sitten hän kääntyi ympäri, kohotti jalkaansa ja… Pysähtyi.
Hän ei ollut yksin.
Ämkoo tuijotti aukion laidalla seisovaa hahmoa. Hahmo tuijotti takaisin.
Tai ei, ei se tuijottanut.
Sillä ei nimittäin ollut silmiä.
Ämkoo ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista. Muutaman metrin päässä hänen edessään seisoi vitivalkoinen, kasvoton olento. Olennon velttoa ja nukkemaista olemusta korostivat yliluonnollisen mittaiset raajat ja kammottava, pitkä kaula. Olento ei liikkunut.
”En huomannut sinua”, Ämkoo sanoi, kätkeäkseen hämmennyksensä.
Olento liikahti. Ämkoo huomasi ensimmäistä kertaa sen selässä roikkuvan aseen. Olento tarttui katanaansa ja toi sen eteensä elottoman oloisesti liikehtien. Sitten olento puhui.
Makuta Nuin tiimi rynnisti torakoiden läpi uudessa voimassaan. Takaapäin ammuttiin, mutta ammukset osuivat aina muihin torakoihin. Kukaan ryhmän jäsenistä ei loukkaantunut enää pahemmin. Pian he olivat käytävässä, joka vei suoraan keskelle pesää. He käyttivät kaikki yhdessä voimiaan tunnelin suun sorruttamiseen. Nyt torakat eivät seuraisi heitä tätä reittiä. Tietysti heillä olisi muita, mutta ne olisivat… muualla.
Klaanilaiset hiippailivat kohti keskuskammiota miettien, mitä se mahtaisi sisältää. He jatkoivat tunnelia pitkin, kunnes saapuivat avarampaan tilaan. Suuren onkalon eräs seinämä oli tasaisen pyöreä ja metallinen, eikä oikein sopinut muuhun maisemaan. Valtavan metallipallon kyljessä oli kulkemiseen tarkoitettu aukko. He avasivat sen.
Sisällä oli jonkinlainen lyhyt käytävä. Virkailijatorakka istui pöytänsä ääressä. Hän näki tulijat ja kirkaisi. Pian hänen päänsä lensi kaaressa huoneen poikki. Leikki oli lopussa. Metallikäytävässä oli yksi ainut ovi. Ovessa luki ”000”. ”Tässä se nyt on, pojat”, Manu sanoi. He avasivat oven ja astuivat sisään.
Huone, tai oikeastaan halli oli valtava. Sinne olisi mahtunut monta Tahtorakia. Seinät olivat outoa materiaalia. Ne tuntuivat jotenkin orgaanisilta. Seinillä muhi jotain elävän näköistä. Jonkinlaisia ”lonkeroita” roikkui sieltä täältä. Ne liikkuivat välillä.
Sitten he huomasivat sen. Se oli iso. Se liikkui. Ei paljon, mutta liikkui kuitenkin. Se oli samaa, likaisen ruskeaa väriä kuin Nazorakit. Sillä oli kuusi valtavaa raajaa. Sen paikoitellen hieman piikikäs ulkokuori näytti muinaiselta, ja siihen näytti kasvaneen levää. Se oli kahlehdittu seiniin ja maahan kiinni, mutta liikkumavaraa sillä näytti silti olevan runsaasti. Sen hyönteismäinen pää jatkui pitkulaisena taakse, ja sen kuolaava, terävähampainen suuntapainen aukesi ja sulkeutui ällöttävästi nytkähdellen. Sen peräpää oli paksun liman peitossa, ja aivan alaruumiin kärjestä avautui tasaisin väliajoin reikä, josta työntyi esiin saman tahman peittämä muna. Se oli Nazorakien kuningatar.
Klaanilaiset katsoivat kauhuissaan tätä irvokasta, limaista, inhottavaa olentoa. Paitsi Makuta Nui: tämä katseli sitä kasvavan säälin ja halveksunnan tuntein. Nyt sen elämän oli päätyttävä. ”Manu…” sanoi Matoro hiljaa. Manu katsoi häneen päin. ”Se on…” ”Kyllä”, Makuta vastasi.
He katsoivat sitä pitkään. Välillä se kierähti toiselle kyljelleen ja korisi epämääräisesti. Se oli reilusti äskeistä Tahtorakia isompi. Se voisi murskata heidät kierähtämällä päälle. ”Tämänkö takia et kertonut meille?” Summerganon kysyi. ”Ette olisi lähtenyt mukaan”, Makuta vastasi. ”Emmekö?” Make kuiskasi. ”Emme…” Matoro sanoi pelokkaasti. ”Se on iso…” ”Niin on. Se pitää tuhota, rakkaat ystävät. Siksi olemme täällä”, Manu sanoi yrittäen kohentaa taistelumoraalia.
Hetken hiljaisuus. ”En olisi aiemmin uskonut Tahtorakin olevan senpäiväisistä vihollisistamme toiseksi isoin ja toiseksi väkevin”, sanoi Keetongu. Summerganon nyökkäsi kalpeana. ”Miten me… tapamme… sen?” kysyi Make. ”Meidän tulee…” Makuta vastasi. ”… niin?” Matoro sanoi. ”En ole itse asiassa ajatellut asiaa.” ”MITÄ?” muut huusivat yhtä aikaa. ”On hieno saavutus, että olemme hengissä täällä asti.” ”Sinäkö siis… toit meidät tänne kuolemaan?” sanoi Keetongu. Raivo alkoi nousta hänen päähänsä. ”Minun oli pakko yrittää tuhota se…” Manu sanoi hiljaa. ”Miksi?” Summerganon kysyi. ”Miksi se on niin tärkeää sinulle?” Make jatkoi. ”Se…”
”Ssssse on hänelle aivan liian tärkeää”, sanoi uusi ääni. Abzumon ääni.
Varjoista astui esiin julma, violettihaarniskainen, mustaviittainen Makuta. ”Ettekö tiedä?” hän sanoi ilkeästi. Makuta Nui katsoi häntä murhaavasti. ”Teidän ihanalla Makutallanne on yhteys torakoihin.” ”Sen voi päätellä kuka hyvänsä”, sanoi Matoro. ”Hän tuntee torakoiden johtajan.” ”Ah, niin”, Abzumo jatkoi. ”Ihanainen 0001. Kuinka kaipaankaan vanhoja, hyviä aikoja.” ”Mistä sinä puhut?” tivasi Suga. ”Minä olin ennen Makuta Nuin työtoveri. Mutta hän jätti minut ja työmme julmasti.” Abzumon kasvoilla oli julma hymy. Suhiseva s oli poissa. Tiimiläiset katsoivat Manua. Tämä oli ilmeetön. Hänen kasvonsa olivat varjossa. Abzumo hymyili yhä leveämmin.
”Siitä on jo kauan…” Abzumo jatkoi. ”Olimme Makutain veljeskunnan jäseniä tuohon aikaan. Kumpikin meistä loi samantyylisiä, ilkeitä, pelottavia hirviömäisiä raheja. Päätimme luoda yhdessä jotain kammottavaa. Jonkinlaisen älykkään rahilajin, joka osaisi lisääntyä massavasti. Kuningatar loisi meille hienon armeijan näitä olentoja.” Makuta hymyili. ”Pikkuinen 000 ei ollut näin suuri vielä tuolloin.” ”Senkin saasta”, Makuta Nui kuiskasi. ”Minä? Älä viitsi, tämä oli sinun ideasi. Miksi kaduit? Miksi jätit minut tämän armoille? Kun arvoisa torakka numero 0001 oli syntynyt, lähdit pois. Häivyit, pois veljeskunnasta, pois luotamme. Miksi teit sen?” ”Minä en ollut, kuten sinä.” ”Voi, kyllä olit. Muistan selkeästi, kuinka juonimme veljeskunnan tuhoa. Minä jätin heidät tässä äskettäin… Nyt olen palannut rakkaideni luokse. Ja sitten tuhoan Bio-Klaanin. Se on tärkeintä. Ja kosto.”
Kaikki katsoivat Abzumoa. Makuta Nui näytti äärimmäisen synkältä. ”Miksi et kertonut meille?” Matoro sanoi. ”Olet salannut kaiken meiltä…” Make jatkoi. Abzumon nauru kaikui huoneessa pelottavasti. Se tunkeutui heidän päihinsä. Se raastoi heidän hermojaan. Se tappoi heidän kärsivällisyytensä. ”Eikö pikku Manu kertonut teille, että me olemme vanhoja kavereita? Eikö pikku Manu kertonut, että me loimme Nazorakit?” Abzumo käkätti. ”Eikö hän kertonut teille… mitään?”
Kaikki olivat hiljaa. Abzumo hykerteli itsekseen. ”Te ette taidakaan tuntea häntä. Ette ollenkaan.”
Abzumo tunsi valtaisan paineaallon osuvan ruumiiseensa. Hän paiskautui päin seinää kirkaisten kovaa. Makuta Nui seisoi paikallaan käsi eteenpäin ojennettuna, siivet auki. ”Onnitteluni, veliseni”, hän sanoi kylmällä, inhottavalla äänellä, joka tihkui vihaa ja raivoa. ”Sait minut suuttumaan.”
Yhtäkkiä 000 liikkui. Tavallista enemmän siis. Se nousi käsiensä varaan ja käänsi ruman päänsä kohti klaanilaisia. ”Ohoo, lapsi heräsi”, Abzumo sanoi. ”Olet huono isä, Manu. Todella huono.” ”Turpa kiinni, kivirotta”, Makuta Nui sanoi kylmästi ja ampui varjosäteen. Hänen voimansa alkoivat palautua. Viha täytti hänen mielensä. Abzumo väisti iskun täpärästi. Hän oli menettää päänsä.
Nazorak-kuningattaren pää oli silmätön. Suuri suu oli täynnä teräviä hampaita. Kuola valui pitkinä noroina lattialle. Se alkoi kääntyillä kohti saalista. ”Pieni torakkavauva lähtee saalistamaan. Ehkä se löytää teidät”, Abzumo ilkkui. Hän nousi ylös ja katosi pian 000:n taakse. Tämä syöksähti klaanilaisia kohti nopeammin, kuin sellaiselta massalta voisi odottaa. Makuta Nui nousi lentoon ja etsi katseellaan Abzumoa. Muut yrittivät pysyä hengissä. Matoro pujotteli torakan käsien välistä toiselle puolelle huonetta. Keetongu yritti avata oven, mutta Abzumo räjäytti sen eteen kiviä jostain korkeuksista. Pian Makutoilla olisi uusi ilmataistelu. Make ja Summerganon yrittivät väistellä 000:aa, joka yritti liiskata heidät. Make ehti kierähtää pois alta, mutta Suga melkein murskautui. Hän ehti kuitenkin tarttua kiinni selälleen kierähtävän 000:n mahasta. Limaisesta ihosta oli vaikea pitää kiinni, mutta Summerganon onnistui hyvin. Nyt hän oli jättimäisen torakan päällä.
Suga tuijotti pedon kitaa vain parin askeleen päästä. Epämuodostuneen leuan pakkoliikkeet kuvottivat häntä. Suusta valuva, pahanhajuinen kuola kuvotti häntä. Koko olento kuvotti häntä. Summerganon kiepautti miekkaa päänsä yläpuolella, ja samanaikaisesti otti harppauksen eteenpäin. Yhdellä taitavalla liikkeellä hän keskitti sekä oman että miekkansa liike-energian sivallukseen, ja hyökkäsi kohti pedon vasenta alaleukaa. Sugan säilä sivalsi suuren palan irti kuningattaren raajamaisesta leuasta. Purppuraa nestettä ruiskusi villisti joka suuntaan, ja Sugan oli vaikea nähdä eteensä nesteen suihkutessa hänen kasvoilleen. Kuitenkin hän jatkoi huitomista, ja leuasta irtosi lisää paloja. Tämä kuitenkin aiheutti kuningattaren karjaisevan tuskissaan, ja pelkkä ääni oli niin kova, että Summerganon tippui olennon vatsan päältä. Maken onnitui kuitenkin lentää toverinsa luo, ja hän nappasi Sugan ilmasta.
Purppuraa ”verta” lensi Matoron päälle. Se alkoi syövyttää hänen panssareitaan. Mitä h-… hän ajatteli, ennen kuin sai päälleen kuningattaren suuren käden. Se puristi häntä maahan. Hän haukkoi henkeään. Abzumo laskeutui hänen vierelleen. ”Onko kivaa, Blacksssssnow?” tämä ilkkui ja aikoi potkaista Matoron naamion irti. Mutta sitten Manu lensi Abzumon päälle tönäisten tämän lattiaan. Abzumo nousi nopeasti ja teki kierrepotkun, joka osui Manun kasvoihin niin, että tämä lensi suoraan 000:n pehmeää ruumista vasten. ”Et ole koskaan ollut mikään lähitaistelija, Manu-parka”, Abzumo sanoi ilkeästi. Makuta Nui nousi ja veti esiin miekan. Abzumo teki samoin. ”Tällainen on tarpeeksi hienostunutta minulle, veliseni”, Manu sanoi ja hyökkäsi. Kummaltakin puolelta jaeltiin iskuja, mutta jokainen torjuttiin. Kumpikin osasi käyttää miekkaansa tarpeeksi hyvin estääkseen toista viipaloimasta itseään. Sitten Abzumo yhtäkkiä lisäsi Manun painovoimaa niin, että tämä rusentui lattiaa vasten. Abzumo heittäytyi koko painollaan miekka edellä Manua kohti, mutta tämä teleporttasi pois hänen edestään. Abzumo huomasi virheensä liian myöhään, hänen miekkansa meni poikki osuessaan lattiaan niin suurella voimalla, ja palanen terästä tunkeutui hänen kätensä läpi. Manu oli nyt hänen takanaan ja huohotti raskaasti.
Kuitenkin, juuri kun Manu oli hyökkäämässä, Kuningattaren valtava raaja heitti tämän kauas Abzumon luota. Hän paiskautui Sugaa kantavaa Makea päin, ja koko kolmikko rysähti hallin lattialle. Keetongu juoksi kolmen Klaanilaisen luo. ”Oletteko kunnossa?” Make avasi suunsa ensimmäisenä: ”Pernani on kestänyt kovempaakin.”
Matoro hyppi ja heitti kuperkeikkoja väistelläkseen 000:n raajojen iskuja. Kuitenkin hänenkin ketteryytensä raja tuli vastaan, ja eräs tälleistä paiskasi Blacksnowin monta metriä ilmaan. Matoro paiskautui hallin lattiaan kivuliaan näköisesti. Abzumo hyökkäsi ainoan tolpillaan olevan Klaanilaisen, Keetongun, kimppuun. Kaksi vahvaa hahmoa kävi tiukkaa vääntöä, mutta kun Makuta käytti lämpökatsettaan, Keltainen Jättiläinen kaatui maahan huutaen tuskissaan.
Makuta Nui oli pökerryksissä maassa. Matoro lojui toisella puolella huonetta. Keetongu paloi maassa. Summerganon makasi tajuttomana Maken päällä. Abzumo näytti voitonriemuiselta. ”Minä voitin, Makuta Nui ja bioklaanilaiset, minä voitin!” Hän kääntyi katsomaan kuningatartorakkaa juuri parahiksi nähdäkseen tämän iskevän valtaisan takapuolensa häneen. Abzumo lensi kaaressa pesän seinän sisään. Kyllä, sisään. Seinään tuli aikamoinen lovi, ja se alkoi sulkeutua Makutan ympärille. ”Eiiih”, tämä voihkaisi, kun seinä vei hänet sisäänsä.
000 alkoi riehua hullun lailla. Makuta Nui alkoi toeta iskustaan. Hän katsoi kuningatarta. ”Me päästämme hänet irti”, Manu julisti. Muutkin alkoivat heräillä. ”M-mitäh?” Make sanoi. ”Hulluko olet?” Torakoiden kaivuun ääniä kuului kivikasan takaa. ”Ne tulevat”, Manu sanoi. ”Me päästämme hänet irti.” ”Hyvä on”, muut vastasivat.
He kohdistivat kaiken energiansa torakkakuningattaren ketjuihin. Ne olivat äärimmäisen vahvat: 000 ei saisi päästä niistä irti, joten niiden tuli kestää. Tämä muodostikin ongelman, kun torakan oli tarkoitus päästä irti. Mutta kyllähän viisikon yhdistetty voima sai kettingit katkeamaan, kun 000 itse repi ketjuja tehokkaasti. Kuningatar pääsi irti, mikä ei välttämättä ollut mikään paras mahdollinen asia torakoille, jotka pääsivät kivikerroksen läpi; kuningatar söi ne. Torakat alkoivat karjua: ”Hakekaa hoitajat!”
Viisikko karkasi ulos ovesta torakoiden läpi. Pian he olivat käytävänhaarassa, jossa ei ollut torakoita. Niiden kaikki huomio kiinnittyi nyt irti päässeen kuningattaren taltuttamiseen.
Pesässä Abzumo oli päässyt jo irti seinästä. Klaanilaiset olivat poissa. Abzumon sappi kiehui. Erikoisvarusteisia torakoita saapui sisään. Heidän mukanaan tuli kenraali 001.
Kenraali 001 katsoi kylmän viileästi vierestä, kuinka erikoistuneet Nazorakit lähettivät aseistaan tainnutussäteitä kohti Kuningatarta. Tässä menisi taas kauan, siitä hän oli varma. Viimeksi, kun 000 oli vapaana, oli mennyt lähemmäs kaksi päivää saada se leppymään.
Sitten Kenraali siirsi huomionsa Abzumoon. Makuta näytti turhautuneelta. 001 asteli pitkän, violetin hahmon luo. ”Päästit heidät sitten menemään.” ”Näemmä.” ”Vaikka olit voittanut heidät jo.” ”Sssssssinun lemmikkisssi oli sse, jonka tähden klaanilaisssssset päässssivät pakoon.”
Kenraali ei jaksanut väitellä suhisevan kummajaisen kanssa. Hän asteli pois metallipallosta, pois riehuvan Kuningattaren luota. Häntä ärsytti. Abzumo ajatteli raivoissaan, kuinka hänen saaliinsa oli päässyt karkuun vain, koska 000 oli heittäytynyt hankalaksi. Ja seinä… oli syönyt hänet. Se oli lievästi sanottuna outoa.
Klaanilaiset juoksivat tunnelia pitkin. He olivat juosseet erittäin pitkään, ja jokainen oli väsynyt. Heidän voimiaan oli koeteltu toden teolla, ja nyt heidän oli juostava kilometrikaupalla pimeässä käytävässä. He näkivät ylöspäin menevät tikkaat. Vapaus! Pian he jo kiipesivät tikkaita pitkin kohti raitista ilmaa. Make pullahti ulos ensimmäisenä. Hän haukkoi henkeään, kuin ei olisi hengittänyt tunteihin. Matoro romahti maahan heti päästyään ylös. Keetongu sai raahattua tajuttoman Sugan pihalle ennen kuin istahti hengähtämään. Makuta Nui käveli sivummalle ja istuutui maahan. Kukaan ei voinut edes arvata, mitä hänen päänsä sisällä mahtoi liikkua, mutta mitä tahansa se olikin, se ei varmasti ollut kovin positiivista.
[spoil]Snowie kirjoitti suunnilleen puolet tästä viestistä. Badum-tish. Puolet kunniasta hänelle.[/spoil]