Klaanon

Avainsana: Snowie

  • Trooppinen saari: Sukellusveneapatia

    Sukellusvene

    Ämkoon askeleet kolisivat sukellusveneen metallilattiassa hänen saapueassaan ohjaamoon. Saapuessaan sisään hän näki toverinsa retkottamassa veltosti ohjaajan tuolilla.
    ”Snowie?”
    ”Mhmhm?”
    ”Edistystä radion kanssa?”

    Lumiukko työnsi jalallaan tuolin ympäri, ja katsoi Ämkoota harvinaisen apaattisesti.

    ”Ei niin mitään. Enkä saa enää yhteyttä Visokkiinkaan. Enkä varsinkaan saa tätä venettä käynnistettyä. Olemme oikeasti aika pahassa jamassa.”

    Ämkoo kumartui ohjauspöydän ääreen, ja tarkkaili radiota hetken. Se kuitenkin pysyi pimeänä, ja hän suoristui pian ryhtiinsä. Snowman jatkoi puhettaan näyttäen epätoivoiselta.

    ”Et löytänyt paatin takaosista mitään hyödyllistä?”
    ”Sikäli kun emme aikoneet järjestää kaalifestivaaleja, niin en.”

    Lumiukko väläytti pienen, väsyneen hymyn, ja alkoi taas radion törkkimisen.
    ”Aina on kuitenkin yritettävä. Eikö?”

    Ämkoo poistui ohjaamosta hymyillen hieman itsekin.

  • Trooppinen saari: Meri on hänen vaimonsa

    Sukellusvene

    Snowie istui sukellusveneen ohjaamossa. Hän keikutteli hiljakseen tuolillaan, ja tuijotti pimeää ohjauspöytää. Missään ei ollut valoja. Varmaan jo useamman kymmentä kertaa hän oli koettanut saada pitkänmatkan radiolähettimeen virtaa. Hänessä ei kuitenkaan ollut pahemmin sähköinsinöörin vikaa.

    Hän nousi, seisoi hajamielisenä hetken paikallaan, ja istui sitten uudelleen. Sitten hän nousi taas seisaalleen, käveli hetken ympyrää, ja istui lattialle. Toimettomuus oli eräs lumiukon mieluisimmista asioista. Mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain.

    Snowie kurottui, ja kiskaisi huoneen nurkassa lojuvan kassinsa vierelleen. Tutuin ottein valkoiset kädet avasivat läpän, ja kiskaisivat vetoketjun auki.

    Lumiukko levitti lattialle laukkunsa sisältöä.

    Sen mukavan erakon vanhahtava Cordak-tussari. Panoksia jäljellä pyöreät nolla, emmekä varmaan pääse merenpohjasta pois räjäyttämällä mitään. Tai no, räjäyttäminen nyt ei ole muutenkaan minun juttuni, mutta mukava muistutus siitä, kuinka avomielisiä ja ystävällisiä tuntemattomatkin voisivat olla toisilleen.

    Hän laski puusta ja metallista valmistetun tuliaseen maahan, ja tarttui seuraavaan.

    Nazorakein valmistama tarkkuuskivääri. Hienoa mattapintaa, ladattu täyteen tainnuttavilla kuulilla. Matoran-vastarinnan esineistöä oikeastaan. Hienoa, kuinka pitkälle pelkällä päättäväisyydellä ja rohkeudella pääsee.

    Tämän pitkän ja siron aseen jälkeinen pyssy muistutti jonkinsorttista tukkoon mennyttä höyryimuria.

    Vanha painetykki. Jytyä pitäisi löytyä enemmänkin, mutta ei silti tehnyt naarmuakaan siihen nukkeheppuun. No, väkivalta ei minusta ikinä ole ollutkaan ratkaisu.

    Seuraava esine oli huomattavasti pienempi, ja yleisesti ottaen enemmän lumiukon mieleen kuin aseet.

    Riipus tuskin on juuri minkään arvoinen, mutta se markkinapäivä… Se se oli jotain. Ensimmäinen kertani Bio-Klaanin markkinoilla. Hyviä aikoja.

    Snowmanin kädet siirtyivät kultaisesta ketjusta tummaan nauhaan.

    Minulla on tämäkin mukana? Sinänsä hienoa, mutta ikävästi tuo mieleen sen, että tälläkin hetkellä voisin keskustella ”Everstille” radion välityksellä, jos tuo halvatun rakkine toimisi.

    Lumiukko kietaisi liinan päänsä ympärille ja kiristi. Hän lopetti kassinsa tonkimisen, tiesi, ettei siellä ollut mitään, mikä auttaisi heidät pois meren pohjasta.

    Snowie käveli aivan sukellusveneen etuikkunalle, ja katsoi ulos pimeyteen. Merilevääkään ei näkynyt. Lumiukko oli viettänyt elämästään ”ainakin vuoden ja kuusi neljästoistaosaa” merten alla, eikä kokenut ikkunan takana näkyvää maisemaa niinkään masentavana. Enemmän häntä ahdisti ikkunaruutuun heijastuva apaattinen hahmo, joka ei näyttänyt lainkaan omalta hilpeältä itseltään.

    SS Rautasiipi

    Amiraali piristyi hieman nähdessään viereensä heijastuvan hahmon ikkunaruudussa. Nuori Ylikersantti 1034 asteli varovaisesti johtajansa viereen sininen baretti päässään aavistuksen kallellaan. Amiraali kuittasi nuorukaisen kysyvän katseen tylysti.
    ”Rakkauteen liittyviä ongelmia. Tuollainen kloppi ei niistä ymmärrä mitään.”
    ”Öh, kaikella kunnioituksella herra Amiraali, mutta eikö rotumme-”
    ”Kuten sanoin, ei ymmärrä mitään. Joten, toit Kenraalin viestin?”

    1034 ojensi sinetöidyn kirjekuoren Amiraalille, ja jäi seisomaan odottavan näköisenä. Amiraali tiedusteli, että mitä 1034 oli vailla.
    ”Ei, en minä mitään, luulin vain, että tuon viestin sisältö koskisi minuakin.”
    ”No, tässä seisoo, että tämä Uusi Sukupolvemme ei ole kyllin hyvä. Kuulemma jotain geenimuunteluun liittyviä ongelmia. Kenraalimme käskee meitä lähettämään koko sakin paria koekappaletta lukuunottamatta uudelleensijoitusosastolle.”
    Ylikersantti katsoi kauhuissaan.
    ”Mu-mutta hehän ovat jo-”
    ”Nyt, poistu häiritsemästä, ellet tahdo itse heittää koko kööriä kohtaloonsa.”
    1034 teki kunniaa, ja poistui vilkkaasti.

    Nuori torakka kulki komentosillan metalliovien läpi Rautasiiven käytäviä pitkin pieneen taukohuoneeseen. Pöytien ääressä istuvat Nazorakit käänsivät katseensa kohti tulokasta.

    Ensin tuli hiljaista. Sitten alkoi supina.

    Ylikersantti kääntyi kannoillaan, ja aloitti matkan kohti omaa hyttiään. Hän ei kestänyt mainettaan ”Amiraalin suosikkina”, varsinkaan, kun monien torakoiden mielestä hän ei sopinut hommaan lainkaan. Ja vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan, kaikkien mielestä hän oli liian pehmeä.

  • Trooppinen saari: Sen pituinen se

    Sukellusvene

    Snowie oli palannut sukellusveneen käytävällä nuokkuvan Mäksän luo. Lumiukko istahti silmänsä sulkeneen ilman Toan viereen ja tapitti tätä odottavan näköisenä. Hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen Ämkoo avasikin silmänsä.

    ”No?”
    ”Aiotko jatkaa?”
    ”En.”
    ”Kiiiiltti.”
    ”Hmph.”

    – – –

    Sateen pahoinpitelemä kallioiden ympäröimä savimaa osoittautui hyvin upottavaksi. Vihreä Toa asteli varovasti pitkin kuramaasta pilkottavia kiviä, pysytellen täten upottavan maan ulottumattomissa. Välillä ilman Toa oli vähällä liukastua, sillä kiviä ei ollut lainkaan helppo havaita iltahämärän laskeutuessa maaston ylle.

    ”Herka, olen täällä!”, Ämkoo huusi pimeyteen. Vastausta ei kuulunut.

    Ämkoo kirosi hiljaa mielessään. Typerä tulipää oli haastanut hänet kaksintaisteluun, vaikka lopputulos oli jo selvä. Ja missä Herka edes oli? Kaksintaistelupaikaksi sovittu ikivanha louhos epäilytti Ämkoota siinä missä myös vastustajan puuttuminenkin. Jokin oli vialla.

    Äkkinäinen jyrähdys sai Ämkoon miltei horjahtamaan nurin. Toa ehti juuri ja juuri väistää takaansa hyökänneen valtavan rahin iskun. Kuma-nui syöksyi Toaa kohti valtaisan hammasrivistönsä kera.

    Ämkoo karjahti ja keskitti elementti-iskun suoraan kohti rahin suurta päätä. Olento ei kuitenkaan välittänyt iskusta vaan paiskasi Toan maata vasten. Sitten Kuma-nuin eturaajat painoivat Ämkoon rintapanssaria, saaden Toan uppoamaan koko ajan syvemmälle saveen.

    ”Kas, sinä tulit”, kuului Herkan ääni kallioiden päältä.
    ”Kiroan sinut, saasta!”, Ämkoo sai sanotuksi pistävän kivun vallatessa vihreän Toan kehon. Kuma-nui valmistautui syömään saaliinsa.

    Herka ei vastannut. Kateuden rappeuttama tulen Toa katseli ilmeettömänä valtavan rahi-pedon toimia.

    – – –

    Lumiukko tuijotti Mäksää ihmeissään.

    ”Menikö hän niin pitkälle?”
    ”Meni”, Ämkoo vastasi ja laski katseensa lattiaan.
    ”Mitä sitten tapahtui?”

    – – –

    Ämkoo taisteli kaikin voimin suuren rahin voimia vastaan. Ihme kyllä, Toa sai toisen kätensä vapaaksi ja vei tämän nopeasti miekkansa kahvalle.

    Herka ei ollut uskoa silmiään kun Ämkoon miekka upposi syvälle rahi-pedon kaulaan. Olento karjui raivoissaan ja syöksähti sitten pois Ämkoon päältä. Ilman Toa nousi seisomaan huohottaen äänekkäästi.

    ”Noniin”, Ämkoo aloitti. ”Tule tänne.”

    Herka ei ehtinyt vastata. Ämkoo ampaisi juoksuun ja pääsi pitkällä elementtienergian siivittämällä loikalla Tulen Toan vierelle.

    – – –

    Herka toipui nopeasti järkytyksestä ja taisteli raivoisasti minua vastaan. Olin hänelle kuitenkin liian vahva vastustaja, huolimatta Kuma-nuin minulle aiheuttamista vammoista. Lopulta paiskasin tulen Toan samaan saviloukkoon johon tämä oli itse hetki sitten minut huijannut.

    – – –

    Herka sai juuri ja juuri henkeä pudottuaan korkean jyrkänteen huipulta suoraan upottavaan savivelliin. Toa rimpuili ja karjui, yrittäen epätoivoisesti nousta ylös. Herkan liikehdintä kuitenkin vain nopeutti uppoamista.

    Silloin Kuma-nui tuli taas esiin. Haavoittunut rahi näki maassa rimpuilevan olennon, syöksyi tätä kohti ja käytännössä katsoen talloi tämän hengiltä. Toan karjunta hiljeni ja päättyi lopulta kokonaan.

    Ämkoo ei vaivautunut edes katsomaan. Hän oli jo hetki sitten kääntynyt loitommas ja lähtenyt kävelemään sinne, missä oletti muiden tiimiläisten olevan.

    – – –

    Leiriin päästyäni sain huomata, että kaksi tiimiläistäni eivät olleetkaan siellä. Sateen pehmittämään maahan jääneet jäljet antoivat olettaa kaikista pahinta. Seurattuani niitä hetken aikaa löysin Atyan ja Tharkonin sieltä, missä olin juuri itsekin ollut.

    – – –

    Tharkon polvistui maassa makaavan ruumiin vierelle ja katseli tämän saamia vammoja. Useat miekan aiheuttamat viillot kertoivat oitis, että Toan kuolema ei ollut pelkästään Atyan juuri surmaaman rahin syytä.

    Atya kääntyi katsomaan louhoksen laidalle ilmestynyttä hahmoa. Ämkoo katsoi johtajaansa suoraan silmiin.

    ”Miksi?”, Atya kysyi kylmästi. Ämkoo ei ollut varma, mitä vastaisi.
    ”Se oli hän. Hän haastoi minut ja-”
    ”Miksi sinä suostuit?”
    ”Minä-”
    ”Anna miekkasi.”
    ”Mitä?”

    – – –

    Atya teki minulle hyvin selväksi, että en ollut enää osa ryhmää. Olin hänen mukaansa väärinkäyttänyt voimiani, enkä siksi ollut enää kelvollinen kantamaan turagan minulle lahjoittamaa miekkaa, taikka edes kuulumaan Atyan johtamaan Toa-tiimiin.

    – – –

    Snowien ilmettä oli vaikea määritellä. Lumiukon pään sisällä vallitsi Ämkoon arvion mukaan tällä hetkellä jonkinlainen hyvin hämmentävä ja ristiriitainen tunnetila.

    ”Tiedän tehneeni väärin”, Ämkoo sanoi lopulta.
    ”Tuota… Miekkahan oli yhä sinulla?”, Snowman kysyi hieman epäröivällä äänellä.
    ”Ah, niin. Minä en totellut.”

    – – –

    En antanut miekkaa takaisin, vaan pakenin. Atya ja Tharkon eivät saaneet minua pysäytettyä, sillä olihan minulla ilman elementtivoiman lisäksi käytössäni yhä vieläkin kantamani kanohi Miru. Pakenin saaren rannalle ja loittonin sitten merelle veneellä, jolla yleensä taitoimme yhdessä matkaa.

    Samalla kun elementtikykyni puhalsivat tuulta veneen purjeisiin, mietiskelin ankarasti tulevaisuuttani koskevia asioita. Mitä tekisin? Käytännössä katsoen murhasin entisen tiimitoverini, minut erotettiin ryhmästäni ja kaiken lisäksi varastin legendaarisen aseen. Oliko minulla edes oikeus elää?

    Päiväkausia matkattuani olin tehnyt päätökseni. Vaikken enää ollut osa Atyan ryhmää, saatoin silti tuoda maailmaan vielä paljon oikeutta. Aloin kiertelemään eri saarilla ja mantereilla, auttaen matkani aikana useita matoran-tahoja. Näiden matkojen aikana sain myös itselleni läjäpäin uusia vihollisia, joista merkittävin…

    – – –

    ”Makuta?”, Lumiukko arvasi. Ämkoo virnisti.
    ”Niin”, ilman Toa vastasi. ”Vietin pitkän ajan eräällä saarella, joka kärsi paikallisen Makutan hirmuvallasta. Moneen kertaan onnistuin kuin ihmeen kaupalla vesittämään tämän suunnitelmat ja pelastamaan paikalliset matoranit. Vihollisuutemme huipentui lopulta kaksintaisteluun.”
    ”Silloin sait haarniskasi?”, Snowie jatkoi arvailuaan. Mäksä vastasi nyökkäämällä.
    ”Siitä taistelusta riittäisi tarinointia pitkäksi aikaa. En kuitenkaan aio syventyä nyt siihen, vaan kerron mitä sen jälkeen kävi…”

    – – –

    Kanohi-haarniska. Makutan kanssa tapahtuneen yhdistymisprosessin aikaansaama keho, joka mahdollisti kuuden kanohi-kyvyn samanaikaisen hallinnan. Uudet voimani kartuttivat mainettani pitkin maailmaa ja lopulta Atya sai kuulla tästä.

    Lienee selvää, että entinen johtajani ei pitänyt kuulemastaan. Seurasi viikkojen mittainen ajojahti, ja lopulta Toa Atya haastoi minut kaksintaisteluun saarella, joka sattumalta sijaitsi aivan Klaanin saaren lähettyvillä.

    Taistelin vastahakoisesti entistä johtajaani vastaan. Atya sen sijaan taisteli tappaakseen, olinhan sentään hänen mukaansa tappanut Herkan ja ryöstänyt jotain mittaamattoman arvokasta. Pitkä taistelu jatkui jatkumistaan, eikä Atya saanut surmattua minua.

    – – –

    Saaren kylmä ja kivikkoinen ranta sopi loistavasti lohduttoman taistelun tapahtumapaikaksi. Päättäväinen veden Toa nousi yhä uudestaan epätoivoiseen hyökkäykseen, jonka Ämkoo sai kuitenkin torjuttua. Makuta-voimat hidastivat Ämkoon väsymistä, ja useat kanohi-voimat tekivät hänestä muutenkin vahvan vastustajan väsyneelle nais-Toalle. Edes Atyan valttikortiksi muodostuneet miekkatekniikat eivät auttaneet Ämkoota vastaan, sillä olihan ilman Toa käynyt aikoinaan saman taistelukoulutuksen kuin Atya.

    ”Lopeta!”, Ämkoo karjui maassa makaavalle siniselle Toalle. ”Et voi voittaa minua!”
    ”Lopetan vasta kun kuolen”, Atya sanoi raskaalla äänellä ja pakottautui seisomaan. Toa syöksi Ämkoota kohti mittavan vesipyörteen, jonka Ämkoo kuitenkin väisti vauhdikkaalla loikalla.
    ”En halua tappaa sinua”, Ämkoo murisi ja laski asettaan. ”Minulla ei ole mitään sinua vastaan.”
    ”Tapoit jo yhden meistä. Mikä minun surmaamisessani sitten olisi niin vaikeaa?”, vastasi Atya kitkerään sävyyn ja kohotti katanansa. Sitten tämä syöksyi vielä kerran Ämkoota kohti ja iski.

    Miekat kalahtivat yhteen ja löivät sinistä kipinää. Pian sen jälkeen Ämkoon tähtäämä potku heitti Atyan kauemmas, ja Toa putosi mataliin ranta-aaltoihin. Atya jaksoi tuskin nousta seisomaan, ja nainen huohottikin kiivaasti polviasennossa, sulkien silmänsä.

    ”Olkoon sitten niin”, Atya sanoi.
    ”Mitä?”, Ämkoo ehti vastata, mutta hiljeni sitten silkasta järkytyksestä.

    Veden Toa Atya survaisi miekkansa läpi oman rintakehänsä. Nainen huusi, kiskoi miekkaa ylemmäs ja repäisi sen sitten irti rintapanssaristaan. Toan veri värjäsi rantakivet tummemmiksi samalla kun Atya katsoi Ämkoota viimeisen kerran.

    ”Mitä sinä…”, Ämkoo sai sanotuksi, mutta sanat juuttuivat Toan kurkkuun.”
    ”Sovitan rikoksesi, jos sinä et itse sitä kerran tee”, Atya vastasi ja yskäisi verta.

    Ämkoo tuijotti kun Atya lakkasi hengittämästä. Naisen ruumis kaatui hitaasti maahan ja sitten oli aivan hiljaista.

    – – –

    Lumiukko ei osannut sanoa mitään. Snowie vain tuijotti Ämkoota, jonka surumielinen ilme oli Snowien silmissä jotain aivan uutta.

    ”Hän tappoi itsensä”, Ämkoo toisti. ”Minun takiani.”
    ”Öh”, Lumiukko sai sanotuksi, yrittäen keksiä jotain lohduttavaa tai filosofista. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitään.
    ”Niin”, Mäksä sanoi. ”Sen pituinen se.”

    Ilman Toa nousi seisomaan ja taitteli hetken niskaansa. Sitten tämä lähti tarpomaan kohti aluksen peräpäätä, ilman mitään sen kummempaa syytä.

    ”Tharkon haki Atyan ruumiin pois”, Ämkoo totesi jostain kauempaa. ”Emme vaihtaneet sanaakaan, enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen.”

    ”Hän siis elää?”, Snowie sai kysytyksi.
    ”Ehkä”, Mäksä vastasi ja katosi sitten sukellusveneen syövereihin.

    [spoiler=Spöilerssön]Tätä minä kutsun hätiköidyksi viestiksi.[/spoiler]

  • Trooppinen saari: Meren pohjalla

    Sukellusvene siellä meren pohjalla

    Vanha metalliovi aukesi naristen, kun Snowie työnsi sen auki ja astui pimeään huoneeseen. Ilmassa oli paljon kosteutta, mutta valoja tai katkaisijaa ei näkynyt missään. Niin lumiukko sitten päätyi kaivelemaan laukkuaan. Hän löysi pian etsimänsä, ja sytytti tulitikun.

    Pienen liekin valaisema huone paljasti sisältönsä. Se ei ollut mitään erityisen jännittävää: pari punkkaa ja muutama metallilaatikko, jotka päälle painettujen tekstien mukaan sisälsivät hätäraketteja.

    Noilla olisi varmaan hyvä hälyttää apua, hän tuumi. Jos emme olisi meren pohjassa. Täytynee varautua olemaan täällä hetki.

    Snowmanilla ei sinänsä ollut mitään odottelua vastaan. Hän oli yleensä sangen kärsivällinen. Mutta ruosteisessa pikku sukellusveneessä istuskelu meren pohjassa ei varsinaisesti houkutellut. Varsinkaan tällaisen epäonnistuneen tehtävän jälkeen. Yhteyden otto Klaaniin olisi tärkeää.

    Visokki? Visokkiii? Snowman koetti ottaa yhteyttä Adminiin, joka oli hänen kanssaan samaan olentoon yhteydessä. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut tälläkään kertaa, joten lumiukko päätti keskittyä metaalilootien avaamiseen.

    Siinä vanhaa hätärakettia pidellessään hän tuli siihen johtopäätökseen, että omin avuin heillä ei ollut keinoja pois pääsemiseksi. Avden valkea kätyri oli voittanut heidät, ja nyt heidän piti vain uskoa siihen, että joku tulisi ja pelastaisi heidät.

    No, ainakin minulla on kova luotto Klaanilaisiin, Snowie tuumi, ja totesi tahtovansa kuulla jatkoa Mäksän tarinaan. Hän poistui huoneesta, ja ravisteli tulitikun sammuksiin.

  • Trooppinen saari: Ansapa tosiaan

    Meren pohjalla kököttävä sukellusvene

    ”Ansa?”, Snowie kysyi jännittyneenä. Lumiukko oli kuunnellut Ämkoon tarinaa tarkkana ja janosi jatkoa.
    ”Ansapa tosiaan”, Mäksä tuhahti ja heittäytyi makaamaan sukellusveneen käytävälle. Tapiiri heräsi tähän tömähdykseen, huitoi kärsäkästä päätään ympäriinsä, rauhoittui sitten ja jatkoi nokosiaan.
    ”Tiedätkö, minä lepään nyt”, Ämkoo totesi ja sulki väsyneet silmänsä.
    ”…kai jatkat tarinaasi myöhemmin?”, Snowie kysyi hieman pettyneeseen sävyyn.
    ”Saa nähdä”, kuului käsipuolen Toan vastaus.

    Pian oli hiljaista. Ilman täytti ainoastaan Ämkoon käheä hengitys ja tapiiriolennon vaimeaksi muuttunut kuorsaus. Lumiukko nousi hitaasti seisomaan ja lähti tutkimaan sukellusvenettä hieman tarkemmin.

    [spoiler=Spoilersson]Smääääh.[/spoiler]

  • Trooppinen saari: Miekkapirun menneisyys

    Meren pohjaan uponneessa sukellusveneessä parasta aikaa kerrottava tarina

    Kyllä, minä olin joskus Toa. Siitä ajasta on kauan, hyvin kauan. Älä kysy paljonko tarkalleen, sillä en ole edes aivan varma. Pieni ikuisuus, luulisin.

    En syntynyt Toana, vaan olin sitä ennen matoran. Elin pienehkössä kylässä eräällä jo kauan sitten unohtamallani köyhällä saarella. Kylämme sijaitsi saaren kivikkoisella rannalla ja elimme pääosin kalatalouden varassa. Se oli kaikin puolin ankeaa elämää.

    Minä en ollut kylän tärkeimpiä henkilöitä, vaan pelkkä mitätön kartanpiirtäjä. Virkani oli loppujen lopuksi ainoastaan symbolinen, sillä ei kukaan meistä koskaan lähtenyt kylän ulkopuolelle. Mutta jotain tekemistä ne tahtoivat kuitenkin keksiä minulle, jos ymmärrät. Vietin kaikki päiväni hämärässä majassani kylään harvakseltaan eksyneiden kauppiaiden merikarttoja tutkien ja jäljentäen. Silloin kun halusin viihdyttää itseäni, lisäilin karttoihin itse kehittelemiäni saaristoja ja merivirtoja… No, se on oma tarinansa se.

    Turhauttava elämäni kääntyi päälaelleen kun kylään saapui kaksi Toaa. Toaa, joiden nimiä en koskaan unohda.

    – – –

    Hiekkarannalla puhaltava kylmä merituuli sai kalastajamatoranit kiskomaan rääsyiset viittansa tiukemmin ympärilleen. Kyläläiset katselivat hämillään saaren rannalle juuri kiskottua solakkaa purjevenettä.

    ”Oletko varma, että tämä on oikea saari, Tharkon?”, laivasta maalle noussut veden Toa kysyi. Tämän vihreä kumppani nyökkäsi.
    ”Naamioni antama näky oli poikkeuksellisen selkeä ja tämä ranta näyttää tutulta, vaikken ole koskaan liikkunut näillä vesillä. Sen on oltava tämä.”

    Toa-kaksikko käveli hietikkoa pitkin köyhän näköiseen kylään välittämättä ympärillään pyörivistä matoraneista ja näiden moninaisista kysymyksistä. Toat eivät selvästikään aikoneet selittää ilmestymisensä syytä kyläläisille.

    Vihreää ja kulmikasta naamiota kantava le-matoran istuskeli majansa perukoilla yrittäen parhaansa mukaan ymmärtää epämääräiseen kartanpalaan muotoiltuja kirjaimia ja kuvioita. Niiden piirtäjä oli selvästikin ottanut aivan liian paljon taiteellisia vapauksia, eikä matoran saanut niistä mitään tolkkua.

    Silloin majan ovi kuitenkin repäistiin nopeasti auki ja oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa. Näistä toinen astui sisään majaan, kyyristyi matoranin luo ja kysyi:
    ”Kuulehan, onko tässä kylässä kellään samanlaista naamiota kuin sinulla?”
    ”Öh, ei..?”, Ämkoo kysyi säikähdyksen valtaamana ja tuijotti edessään olevaa ilman Toaa.
    ”Kaipa se on sitten hän. Näin juuri tuon naamion näyssäni”, Tharkon totesi takanaan seisovalle nais-Toalle ja lisäsi sitten:
    ”Atya, selvitänkö tilanteen hänelle?”
    ”Et”, Toa Atya vastasi. ”Otamme hänet mukaan ja lähdemme.”
    ”Selvä”, Tharkon sanoi, viittoi Ämkoota seuraamaan ja astui ulos majasta.

    Ämkoo ei seurannut. Le-matoran ei ymmärtänyt yhtään mitä oli tekeillä, eikä suostunut liikkumaan. Tharkon palasi majaan, tarttui matorania niskasta ja kantoi tämän sitten väkivalloin ulos majasta.

    – – –

    Sain kuulla vasta veneessä, mistä oli kysymys. Tharkonin naamiovoima mahdollisti näyt tulevaisuudesta, ja tämän seurauksena minut värvättiin mukaan Toa-ryhmään. En ollut ainut. Useita matoraneja noudettiin eri saarilta ja lopulta meitä oli alkuperäiset kaksi Toaa mukaan lukien 6.

    Miksi aina kuusi? En tiedä. Älä siis kysy.

    Me olimme omituinen Toa-tiimi, sillä emme suojelleet mitään tiettyä saarta vaan teimme tehtäviä milloin missäkin. Minulle ei koskaan selvinnyt mistä tehtävämme oikein tulivat, tai saimmeko me niistä kertaakaan pienintäkään palkintoa. Ryhmämme johtaja, Atya, vain kertoi tehtävämme matkan aikana ja sitten teimme ne. Yksinkertaista.

    Tätä jatkui pitkään. Ryhmämme jäseniä kuoli vaarallisimmilla tehtävillä, eikä uusia värvätty tilalle. Lopulta meitä oli jäljellä enää neljä; Atya, Tharkon, minä ja eräs tulen Toa. Hänet värvättiin ryhmään hieman ennen minua, myöskin näyn perusteella.

    Tämän tulen Toan kanssa en koskaan osannut tulla toimeen. Voitaisiin jopa sanoa, että hän ei sietänyt minua. Hänen epämieluisat tunteensa minua kohtaan kärjistyivät erään tehtävämme loputtua. Olimme eräällä saarella ja…

    – – –

    Valkomusta turaga asteli ulos bambumajastaan kantaen mukanaan pitkää kangaskäärettä. Turaga laski käärön maahan neljän edessään seisovan Toan eteen ja avasi sen, paljastaen käärön sisällön.

    ”Alku ja Ääri”, turaga Bakmei sanoi. ”Ikimiekat.”

    Turaga nosti toisen miekoista ja tarjosi sitä Atyalle. Veden Toa otti aseen kunnioittavasti vastaan.

    ”Se ei ole tavallinen miekka”, Bakmei aloitti. ”Se leikkaa mitä tahansa, jos vain kykenet käyttämään sitä. Yksikään isku ei sitä vahingoita. Se on kevyempi kuin mikään vastaavanlainen ase.”
    ”Tiedän”, Atya sanoi. ”Oletko valmis antamaan sen minulle?”
    ”Olet ainut, joka on selvinnyt koulutuksestani hengissä. Se olkoon palkinto siitä.”

    Atya polvistui valkean Turagan eteen. Turagan naamioon liitetyt viikset heilahtivat, kun tämä kääntyi nopeasti ympäri.

    ”Mitä aiot pyytää minulta?”, Bakmei kysyi.
    ”Ota itsellesi taas oppilas.”
    ”En.”
    ”Minä pyydän.”

    Bakmei kääntyi vihaisena ympäri ja huusi:
    ”Kenen kuvittelet olevan tarpeeksi vahva, jotta tämä selviäisi edes ensimmäisestä kokeestani? Sinä olit poikkeus! Ei ole enää ketään, kuka…”
    ”Tässä hän on”, Atya sanoi noustuaan ylös ja osoitti Ämkoota. ”Kouluta hänet. Tapa, jos koet tarpeelliseksi. Vaadin, että kuitenkin yrität.”

    Bakmei tuijotti hetken kultavihreää ilman Toaa, otti jokusen askeleen lähemmäs tätä ja totesi kuivasti:
    ”En pidä sen katseesta.”
    ”Herra, olisin hyvin kiitollinen jos…”, Ämkoo aloitti, mutta turaga ei vaivautunut edes kuuntelemaan. Ämkoo päätti pysyä hiljaa.

    ”Hyvä on”, Bakmei sanoi Atyalle. ”Jos hänessä on ainesta, koulutan hänet ja annan Äären hänelle. Muussa tapauksessa tapan hänet. Tämä sopii sinulle?”
    ”Jos hän ei selviä koulutuksestasi, hänestä ei ole minulle enää hyötyä elävänä eikä kuolleena”, Atya vastasi ja viittoi kahta mukanaan ollutta Toaa lähtemään. Tharkon kumarsi turagalle ja valmistautui poistumaan.

    Tulen Toa ei liikahtanutkaan.

    ”Miksi hän?”, Toa Herka kysyi ja kääntäen päänsä Atyaa kohti. ”Johtajani, miksi hän?”
    ”Vaikene”, Atya vastasi. ”Hän on sinua vahvempi. Selviää suuremmalla todennäköisyydellä.”

    Herka katsoi johtajaansa hetken epäuskoisena ja jakoi sitten Ämkoon kanssa murhaavan katseen. Bakmei nauroi.

    ”Typerät kilpailevat rakit!”, turaga huusi naurunsa seasta. ”Sinä, vihreä, tule. Me aloitamme heti.”

    – – –

    Vietin vuoden turaga Bakmein opissa. Se oli ylivoimaisesti elämäni kamalinta, mutta myös hedelmällisintä aikaa. Hän teki minusta sen Toan, joka lopulta oli valmis kukistamaan jopa Makutan.

    – – –

    Snowie korjasi asentoaan tapittaen tiiviisti Ämkoota. Mäksä vastasi tuijotukseen. Tapiiri kuorsasi taustalla.

    ”Palasit sitten tiimisi pariin?”, Snowie kysyi.
    ”Jep”, Ämkoo vastasi. ”Ja sitten alkoi tapahtua.”

    – – –

    Herka ei koskaan antanut anteeksi sitä, että minä olin päässyt Bakmein koulutukseen hänen sijastaan. Kun palasin, voimamme ja taitomme olivat aivan eri tasoilla, eikä tämä ylpeä tulen Toa voinut sietää sitä.

    Hän haastoi minut taisteluun. Vihasin tätä Toaa jo valmiiksi, joten en tietenkään kieltäytynyt. Halusin näyttää hänelle.

    Se oli ansa.

    – – –

  • Trooppinen saari: Mietteitä meren pohjassa

    Meri

    Pohjalla oli kylmää ja pimeää. Muutama isosilmäinen kalaa muistuttava irvokas elämänmuoto tarkkaili kiinnostuneena hetki sitten uponnutta mittavaa merialusta. Kuplia sieltä sun täältä nostattava metallirohjake vaikutti kaikin puolin säälittävältä.

    Säälittävä oli myös meno aluksen sisätiloissa. Ämkoo ja Snowie paikkasivat parhaillaan Marionetin iskun aiheuttamaa reikää eikä kumpikaan oikein tuntunut onnistuvan.

    ”Tosi hienoa”, Ämkoo aloitti jo hetken aikaa jatkuneen hiljaisuuden jälkeen. Snowie kääntyi tämän puoleen.
    ”Olemme varmaan aika syvällä”, ilman Toa jatkoi. ”Mitään suunnitelmia sen suhteen, kuinka pääsemme pois?”
    ”Uimalla?”, Snowie aloitti toiveikkaasti. ”Luot vain ilmakuplat päidemme ympärille ja sitten me…”
    ”Ei”, Ämkoo pysäytti. ”Et tainnut nähdä mitä tein hetki sitten? Se pyörremyrsky ja lentely söi nimittäin voimiani. Ja lisäksi…”

    Ämkoo käänsi katseensa alas. Snowie vilkuili kumppaniaan hetken, kunnes huomasi muutoksen Ämkoon kehossa.

    ”Sinä mustuit”, Lumiukko totesi ja tuijotti Toaa. Ämkoon vielä aiemmin päivällä kultaisina hehkuneet panssarit olivat vaihtaneet värinsä tummiksi. Pääosa Toan vartalosta oli pysynyt vihreänä, mutta kokonaisuus toi silti jotenkin mieleen Ämkoon aiemman olomuodon.

    ”Jep”, Mäksä vastasi. ”Ja tämä ei ole hyvä asia.”
    ”Kuinka niin?”
    ”Kun sain Marionetilta selkääni, käytin valtavasti Makuta-energiaa. Luulin jo, että Makuta katosi kokonaan sisältäni, mutta… Niin ei ole.”
    ”Mutta eikö se ole hyvä asia?”
    ”Tilanteemme kannalta ei. En saa yhteyttä sen voimiin, mutta se kuitenkin vaikeuttaa elementtivoimieni käyttöä. Tuskin kykenisin ylläpitämään ilmakuplia siihen pisteeseen saakka, että pääsisimme edes lähelle pintaa…”

    Snowie ei ymmärtänyt puoliakaan, mutta Mäksän pointti tuli kuitenkin jossain määrin selväksi. Lumiukko huokaisi.

    Jostain kaukaa kuului rapinaa. Kaksikko asteli ihan vain mielenkiinnosta katsomaan, mitä oli tekeillä.

    ”Snörf.”

    Tapiiri oli löytänyt ruokakätkön. Se pisteli parasta aikaa poskeensa etovan näköisiä, mutta kuitenkin nähtävästi syömäkelpoisiam nazorakien valmistamia matkapöperöitä.

    ”Jahas”, Mäksä sanoi. ”Jätä vähän meillekin.”
    ”Snörf.”

    Snowie hyökkäsi ruokien kimppuun, ryösti ne äärimmäisen epäreilusti (Tapiirin mielipide) niiden kärsäkkään löytäjän edestä ja nosti ne sitten käytävän yläpuolella avautuvalle verkkotasanteelle.

    ”Meidän pitää säännöstellä näitä”, Lumiukko selvitti.
    ”Meinaat, että olemme täällä pitkäänkin?”
    ”Voimmeko muuta? Ja sitäpaitsi, meidän molempien täytyy varmaan levätä. Yritetään siinä samalla kehitellä pakokeinoa.”

    Ämkoo nyökkäsi, tarttui yhteen ruokapussukkaan ja lähti sitten oudonlaisia rapeita ja suolaisia lastuja napostellen seuraamaan takaisin aluksen etuosaan astelevaa Lumiukkoa. Tapiiri törähti ja lähti kaksikon perään.

    Pian värikäs joukkio makoili laiskanlaisesti ohjaamon takana avautuvalla käytävällä. Tapiiri oli onnistunut anelemaan Ämkoolta muutaman makupalan vetistävällä katseellaan, ja nyt kärsäkäs olio kuorsasi onnellisena hieman kauempana klaanilaisista. Snowie ja Ämkoo istuskelivat toisiaan vastapäätä.

    ”Jutellaanko jostain?”, Snowie kysäisi yrittäen kuulostaa positiiviselta.
    ”Meillä kahdella onkin paljon puhuttavaa”, Ämkoo vastasi kuivasti, heiluttaen puolityhjää pussia kädessään.
    ”Kolmella”, Snowie korjasi.
    ”Tapiiri ei puhu.”
    ”En tarkoita tapiiria.”
    ”Eh?”
    ”Terveisiä Visokilta.”

    Ämkoo tuijotti Snowien otsaa hetken. Sitten ilman Toa loi kasvoilleen tavaramerkkivirneensä.

    ”Hauska kuulla sinustakin, Visokki.”
    ”Visokki käski kertoa samoin.”

    Käytävällä vallitsi taas hetken aikaa väsähtänyt hiljaisuus. Snowien katse harhaili jossain päin kattoa, kun taas Ämkoo laski silmänsä varovasti kiinni. Toa ei nukkunut, vaikkakin siltä saattoi vaikuttaa.

    Snowie ei pitänyt hiljaisuudesta, ainakaan tällä hetkellä. Kaikin puolin kulahtaneen näköinen alus natisi uhkaavasti ja käytävälle levittäytyi jossain määrin ikävä haju.

    ”Snörf snörf snörf”, tapiiri mutisi unissaan.
    ”Ettäs kehtaat”, Snowie tuhahti kärsäolennon suuntaan ja kääntyi sitten taas Mäksää kohti.

    ”Kuule”, Snowie kysäisi ja kimmautti käytävän pohjalta poimimansa pienen kiven Ämkoon naamiota kohti.
    ”Au”, Mäksä vastasi.
    ”Meillä tosiaan on puhuttavaa”, Snowie ilmoitti. ”Lupasit kertoa siitä aseesta.”
    ”Ah”, Ämkoo sanoi ja kaivoi esiin jostain syystä pelastamansa palasen. Kolmiteräviikatteesta oli jäljellä enää pätkä vartta.

    ”Alkuperäinen Toa-aseeni”, Ämkoo valisti. ”Käytin tätä hyvin kauan sitten.”
    ”Miksi kannoit sitä mukanasi… Tuolla lailla?”
    ”Tahdoin pitää sen lähelläni.”
    ”…Aaa.”

    Hetken hiljaisuus. Snowie koitti keksiä lisää puhuttavaa.

    ”Sinä olit siis Toa?”, Snowie kysäisi, mutta tajusi oitis kuinka typerä kysymys oli. Ämkoo ei vastannut.
    ”Missäpäin?”, Lumiukko jatkoi. ”Ja milloin? Toimitko yksin?”

    Mäksän kulmat kurtistuivat.

    ”Tietäisitpä, mitä utelet”, Ämkoo vastasi.
    ”Öh. Anteeksi?”, kuului Lumiukon hämmentynyt vastaus.
    ”Jos haluat noin kovasti tietää menneisyydestäni, voin toki kertoa sinulle. Olemme täällä kuitenkin nähtävästi aika pitkään.”
    ”Se voisi olla mukavaa”
    ”Ei, ei se ole.”

    Ämkoo otti paremman asennon ja alkoi puhua. Snowie kuunteli.

  • Trooppinen saari: Sukellusvene ja nukke

    Sukellusvene

    Marionetti pysähtyi ja kääntyi ympäri. Se erotti vielä toistaiseksi kaukana siintävän sukellusveneen, joka nousi hetki hetkeltä enemmän pinnan yläpuolelle. Valkoisen olennon kasvoton pää nauliutui lähestyvän aluksen suuntaan.

    Ämkoo tuijotti sukellusveneen ikkunasta käsin valkoista vihollistaan. Snowie sen sijaan tapitti Ämkoota, yrittäen parhaansa mukaan ymmärtää mitä vihreä Toa suunnitteli.

    ”Aiotko sinä todellakin taistella?”
    ”Pakko”, Ämkoo totesi ankeasti. ”Vai haluatko tehdä sen puolestani?”
    ”Mutta eihän sinulla ole edes asetta”, Snowie vastusteli, mutta lopetti sitten. Lumiukko ei tahtonut saada tilannetta kuulostamaan enää yhtään toivottomammalta.

    Ilman Toa otti muutaman askeleen kauemmas huolestuneesta toveristaan ja teki sitten jotain hyvin outoa. Snowie tuijotti hiljaa kun Ämkoo avasi suunsa, käänsi kasvonsa ylöspäin ja päästi hyvin ikävän äännähdyksen. Ämkoon suusta työntyi esiin jotain.

    ”Mikä tuo…”, Snowie aloitti, mutta näky puhui puolestaan. Ämkoo kiskoi metallisen varren kokonaan ulos sisältään, heilautti sitä ja painoi varressa olevaa pientä nappia. Esine venähti oitis pidemmäksi.

    ”Selitän tämän sinulle joskus”, Mäksä totesi ja yritti virnistää.
    ”Parasta olisi. Oksensit juuri taistelusauvan”, vastasi Snowie.

    – – –

    Marionetti seisoi yhä hiljaa paikallaan, vaikka sukellusvene oli jo aivan tämän vierellä. Aluksen luukku aukesi ja Ämkoo kapusi hitaasti sen kannelle.

    ”Terve”, Ämkoo totesi kylmästi ja katsahti Marionettia. Ilman Toa havaitsi tutun miekan ja kiristeli hampaitaan.

    Sukellusveneen nostattamat laineet tyyntyivät nopeasti Marionetin manipuloidessa näitä telekineettisillä kyvyillään. Ämkoon ennen omistama katana leijaili nukkeolennon selästä tämän käteen.

    ”Valmistaudu”, Marionetin kämmenselässä sijaitseva suu sanoi pakotetulla äänellä. Olento lähti astelemaan veltosti kohti sukellusveneen päällä seisovaa Toaa.

    ”Valmistaudu itse, piru”, Ämkoo vastasi ja osoitti kädellään Marionettia kohti.

    Marionetti ei osannut odottaa puhdasta elementti-iskua. Valtaisa tuulenpuuska pyörähti käyntiin olennon ympärillä ja pian tämä huomasi kieppuvansa valtavan vesipatsaan sisällä korkealla yläilmoissa. Ämkoo ohjasi pyörremyrskyä kauemmas sukellusveneestä, hajotti sen ja antoi Marionetin sitten pudota veteen.

    Ämkoon yllätykseksi olento todellakin upposi. Hetken päästä se kuitenkin nousi aavemaisesti pintaan, kohottautui seisomaan ja lähti jälleen astelemaan Toaa kohti.

    Ämkoo heilautti pitelemäänsä sauvaa ainoalla kädellään. Sen toiseen päähän ilmestyi kolme vihreänä hehkuvaa energiaterää. Tämän jälkeen ilman Toa nostatti uuden puhurin ja syöksyi sen voimin vihollistaan kohti.

    – – –

    Snowie katseli kaikkea tätä hämmästyneenä aluksen ikkunasta. Miten Ämkoo kontrolloi elementtiään tuolla lailla? Eikö sen pitänyt olla mahdotonta? Mikä tuo ase oikein oli? Selviäisikö Mäksä?

    – – –

    Ämkoo karjui ja iskeytyi viikatteensa kanssa Marionettia kohti. Valkea nukke ei väistänyt, vaan otti iskun vastaan varastamallaan katanalla. Seurasi nopea viiltosarja, jonka Ämkoo onnistui väistämään hyvin täpärästi keskittämällä elementti-iskun ja kohoamalla sen avulla hetkeksi yläilmoihin.

    ”Miru!”

    Ämkoo leijaili hieman veden yläpuolella ja katseli muutaman metrin päässä seisovaa vihollistaan. Ilman Toa laukaisi usean elementti-iskun sarjan Marionettia kohti ja kiidätti itsensä näiden perään uuteen hyökkäykseen. Marionetti loikkasi ilmaan, pudottautui takaisin veden pinnalle ja ennätti ottamaan viikatteen jälleen vastaan miekallaan.

    Ämkoo kirosi. Yhden käden turvin taisteleminen ei ollut helppoa, eikä hän ollut käyttänyt tätä asetta ikuisuuksiin. Toa-ajoista oli todellakin kulunut aikaa…

    Ämkoo havahtui Marionetin yllättävään liikkeeseen. Nukke huitaisi Ämkoota kohti nopeasti ja haki sitten reilusti välimatkaa. Ämkoo töytäisi itsensä liikkeelle ärhäkän tuulenpuuskan voimin ja lähti valkoisen olennon perään, ihmetellen tämän aikeita.

    – – –

    Snowie tuntui ymmärtävän, mitä Marionetti aikoi. Lumiukko katseli neuvottomana nukkeolennon syöksyä sukellusvenettä kohti.

    – – –

    Marionetti saapui aluksen tykö ja iski miekkansa tämän kylkeen aivan liian määrätietoisesti. Kuului epämääräinen sihahdus.

    Ämkoo lennähti Marionetin vierelle, mutta liian myöhään. Ilman Toa iski viikatteensa nukkea kohti, mutta olento torjui iskun naurettavan helposti huomattavasti keveämmällä aseellaan.

    Kuului katkeavan metallin ääni ja viikatteen terät sammuivat. Ämkoo leijaili ilmassa pidellen hölmistyneenä kiinni mitättömästä varrenpuolikkaasta.

    Marionetti kääntyi ympäri.
    ”Kuole”, se komensi elottomalla äänellään ja huitaisi miekkansa ilman Toaa kohti. Ämkoo ennähti leijailemaan korkeammalle, vain huomatakseen mitä taustalla tapahtui. Toa lennähti nopeasti sukellusveneen kannelle, riuhtaisi luukun auki ja hyppäsi sisään.

    – – –

    Snowie repi erilaisia ohjausvipuja kaikkea muuta kuin määrätietoinen ilme kasvoillaan. Ämkoo kompuroi tiensä ohjaamoon ja alkoi karjua.

    ”Mitä sinä TEET?”
    ”Se sen teki! Tämä uppoaa!”
    ”Koita nyt hemmetti pitää tämä pinnalla tai me-”
    ”Tämä ei reagoi yhtään mihinkään!!”

    – – –

    Marionetti tuijotti pinnan alle vajoavaa sukellusvenettä. Aluksen kadottua näkyvistä Marionetti kääntyi ja lähti jatkamaan matkaansa pitkin oudolla tavalla tyyntyvää veden pintaa.