Avainsana: Snowie

  • Trooppinen saari: Nukke meren pinnalla

    Ranta

    Ämkoo kiri Snowmanin juuri hiekkarantaan saavuttaessa. Hän juoksi toverinsa rinnalle ja pysähtyi.
    ”Mitä oikein ajat takaa? Se pakenee kävelemällä vetten päällä, eikä edes tuonne suuntaan!” Ämkoo ihmetteli Snowien toimintaa. ”Joten mitä ajat takaa täl…”

    Ämkoo katsoi, kun lumiukko kapusi sukellusveneen luukusta sisään.

    Aivan, totta kai, hän ajatteli seuratessaan valkoista hahmoa kulkupelin sisään.

    Ämkoo ahtautui sukellusveneen ahtaan käytävän tukkivan tapiirin ohi.
    ”Sinäkin täällä.”
    ”Snörf.”
    Sitten hän kiiruhti ohjaamoon, ja nojasi molemmilla käsillään Snowien valtaamaan ohjauspenkkiin. Lumiukko painoi paria nappulaa, ja käynnistettyään ensin ikkunanpyyhkimet ja laskettuaan juomatelineen vene painui upoksiin.

    ”Ikävää jättää Matoralaiset näin hyvästelemättä” Snowie pohti ääneen, mutta ymmärsi kyllä, että nyt oli tulenpalava kiire. Nimda oli jo ollut hänen käsissään, vain tullakseen tuon hyypiön viemäksi. Lumiukko työnsi kaasuvivun niin eteen kuin sai, ja tutki ohjauspöytää, tarkoituksenaan löytää oletettujen aseiden ohjakset.

    Hän huomasi ison napin, jossa oli punaisella piirretty kuva, joka näytti aika paljon ohjukselta.
    ”Toivotaan, ettei se ole hyvä väisämään.”

    Ämkoo neuvoi suunnan, ja Snowie ohjasti veneen sinne päin. Tapiiri söi alukseen eksyneen kärpäsen.

    Marionetti käveli kohti taivaanrantaa. Vaikka meren aallot kohosivat paikoin metrien mittaiseksi, kaikkialla valkoisen hahmon ympärillä oli täysin tyyntä. Laskeva aurinko värjäsi veden oranssin ja punaisen väriseksi, luoden lämpimän sävyn myös Marionetin vasempaan puoleen. Se eteni omaa nykivää kulkuaan päättäväisesti suoraan eteenpäin.

    Sitten Marionetti otti pari askelta vasempaan väisteän pinnan alta syöksyvät ohjukset.

    ”Mitä pirua?” Snowman huudahti. Hän oli varma, ettei sukellusvenettä voinut vielä nähdä näin kaukaa ja syvältä, ja että potkureista lähtevä äänikin oli aaltojen kohinaan verrattuna suorastaan olematonta. Sitä paitsi ammuin aika hyvin.

    Ämkoo tarkkaili Marionetin liikehdintää ohjaamosta löytyneiden kiikareiden lävitse. Valkoinen hahmo oli tosiaan juuri kävyesti väistänyt vaivatta täysin yllätyksenä tulleet torpedot.

    ”Snowie?”
    ”Hm?”
    ”Mitä hemmettiä tapahtui?”
    ”Ei aavistustakaan. Mistä se muka tiesi, että minä tähtään sitä? Senhän… Eikun.”
    ”Jaa toki minullekin.”
    ”Visokki puhui jotain Avdesta päässäni! Että se tuntee liikkeeni! Silloinhan tuo…”
    ”Visokki?”
    ”Pitkä tarina. Mutta… Tuon tyyppi tietää ajatukseni, näkee ennalta kaikki toimeni. En minä voi sitä täältä tiputtaa!”
    ”Aja sitten lähemmäs.”
    ”Mutta-”
    ”Lähemmäs. Snowie. Aja. Nyt.”
    ”…se tietää ajatukseni, ja sinulla on vain yksi käsi. Mitä me muka-”
    ”Snowie!”
    ”Mennään, mennään.”

    Lumiukon valkoiset kourat napsauttivat katosta kolme kytkintä eri asentoon, ja laskeutuivat sitten ohjaimien päälle. Sukellusveneen potkurit aloittivat pyörimisensä, ja kuplavanat aloittivat heiluvan kyytinsä kohti pintaa. Kiihdytys sai kaikki kolme veneen matkustajaa heilahtamaan villisti taaksepäin. Sukellusveneen vauhti kasvoi ja potkurit pyörivät yhä nopeammin. Muutama kala ja levänpala vilahti nopeasti ikkunasta jääden kuitenkin kauas taakse. Vanha alus natisi hieman liitoksistaan. Kulkupeli kohosi kohti pintaa ja huristi eteenpäin, kirien koko ajan valkoista takaa-ajettavaansa.

    ”Snowie.”
    ”Mäksä?”
    ”Valmistaudu nousemaan pintaan.”

  • Trooppinen saari: Pakeneva siru

    Saari

    Snowie makasi hämmennyksen ja hölmistyksen vallassa maassa, tajuamatta nousta pystyyn. Lumiukon utuinen mielentila hälveni kuitenkin nopeasti Ämkoon juostessa tämän tykö.

    ”Snowie, mitä hemmettiä?”
    ”En minä tiedä!”
    ”Matoranit sanoivat, että se..!!”
    ”Se!!”
    ”Oliko se tääl-”
    ”Se vei sirun!”
    ”SIRUN?”
    ”SE OLI NÄILLÄ MATORANEILLA.”
    ”KOKO AJAN?”
    ”KOKO AJAN!”
    ”…”

    Paikalle alkoi tulvia taas matoraneja suunnasta, josta Ämkoo oli hetki sitten juossut. Nämä katselivat pelonsekaisen hämmennyksen vallassa vihaisena kiehuvaa ilman Toaa ja tämän valkeaa toveria.

    ”Me emme päästä sitä pakoon”, Ämko totesi tuimaan sävyyn. ”Mihin suuntaan se meni?”
    ”Mitä aiot tehdä? Sehän vei sinulta käden, et mitenkään voi…”
    ”MIHIN SUUNTAAN SE MENI?”
    ”EN MINÄ TIEDÄ.”

    Ämkoo karjaisi turhautuneena ja kääntyi katsomaan paikalle saapuneita matoraneja. Nämä pudistivat pieniä päitään anteeksipyytävään sävyyn. Ilman Toa murahti, otti tukevan asennon ja sulki silmänsä.

    Tuulenpuuska heitti matoranit ja juuri pystyyn nousseen Snowien nurin. Elementaalienergia kuohui hetken aikaa Ämkoon kärsineestä kehosta samalla kun Toan naamio alkoi hehkua.

    ”Miru!”

    Kirkkaanvihreä energia keskittyi Ämkoon jalkojen alle ja Toa lennähti uskomattomalla nopeudella korkealle ilmaan. Snowie katsoi taivaalle nousseen ystävänsä perään, kääntäen katseensa sitten maahan. Siinä saattoi havaita verta.

    ”Tuollainen ei tee sinulle hyvää”, Snowie totesi puoli-itsekseen.

    Ämkoo pysähtyi ja tarkkaili maisemaa taivaista käsin. Saarella oli paljon metsää, eikä ylhäältä ollut mitenkään mahdollista havaita siellä liikkuvaa olentoa. Ämkoo kuitenkin yritti kaikkensa, käännellen kiivaasti päätään.

    Sitten hän näki sen.

    Marionetti ei ollut metsässä. Valkea olento käveli kohti meren rantaviivaa ja astui sitten veteen. Olento ei kuitenkaan osoittanut pienintäkään uppoamisen merkkiä, vaan käveli keveästi veden pintaa pitkin.

    Ämkoo lausui muutaman harkitsemattoman kirosanan ja laskeutui.

    ”Näitkö mitään?”, Snowie kysyi varovasti Ämkoon tömähdettyä hietikolle tämän viereen.
    ”Se pirulainen on merellä. Osaa kävellä vetten päällä.”

    Snowie mietti.

    Ämkoo odotti.

    Snowie sai idean.

    Ämkoo odotti, että Snowie kertoisi ideansa.

    Snowie ampaisi juoksuun.

    Ämkoo tuhahti ja lähti harppomaan lumiukon perään.

  • Trooppinen saari: Marionetti VS Lumiukko

    Pimeä

    ”Visokki?” Snowman oli hämillään. Hän oli luullut, että se Avdeksi kutsuttu oli näiden psyykkisten hyökkäysten takana. Ei suinkaan Visokki.
    ”Minä juuri” hämähäkin ääni vastasi näkymättömistä.
    ”Sinä… sinäkö minun päässäni olet?”
    ”En.”
    ”Vaan?”
    ”Avde on päässäsi. Minä… no, olen hänen kanssaan hieman samankaltaisessa yhteydessä. Hän se sinun mieltäsi riivaa.”
    ”En millään tahtoisi kuulostaa ilkeältä, mutta miksi minä sitten puhun sinulle?”
    ”Tajusin, että mielesi on taas hyökkäyksen kohteena, ja päätin iskeä väliin. Kerro, koskitko Nimdan sirua?”
    Snowmania häiritsi, kun hän ei nähnyt puhujaa, mutta jatkoi silti.
    ”Tuota, kait minä sitä hipaisin.”
    ”Eli siis sen takia… Aa, tässä on nyt järkeä.”
    ”Tuota… Täh?”
    ”Nyt ei ole aikaa selittää. Olen täällä varoittamassa sinua.”
    ”Varoittamassa?”
    ”Avde pääsi sisällä. Hän tietää missä olet, Snowman. Hän tietää missä Nimdan siru on!”

    Silloin mustuus väistyi humisten, ja tilalle tuli sademetsä ja auringonvalo. Mutta Snowmanin yllätykseksi hän ei ollut Matoralaisten ympäröimä. Hän näki edessään vain yhden hahmon.

    Lumiukko kohottautui ensin istumaan, ja sitten hitaasti seisomaan, koko ajan tarkkaillen hahmoa. Tuntomerkit täsmäsivät. Tuon täytyy olla se Mäksän maintsema miekkamies.

    Marionetti osoitti Snowmania miekalla.

    Piru vie.

    Lumiukko mietti vaihtoehtojaan. Pakeneminen ja piiloutuminen taitavat olla aika lailla poissa laskuista, jos olinpaikkani on tiedossa. Tuo ei näytä varsinaisesti sellaiselta tyypiltä, joka luopuu aikeistaan puhumallakaan. Entäs taistelu? Jos tuo kaveri voitti Mäksän, mitä mahdollisuuksia minulla muka on?

    ”Valmistaudu.”

    Valkoisen hahmon ääni karmaisi Snowmania. Se ei kuulostanut luonnolliselta, ja siinä mielessä sopikin hyvin hahmon muuhun olemukseen. Aivan kuin näkymättömät langat olisivat liikutelleet sitä.

    ”Eh, teillä taitaa nyt olla väärä henkilö, en oikein harrasta tällaisia kaksintaisteluita… Olen enemmänkin semmoi-”
    ”Valmistaudu.”

    No hemmetti, ei kai tässä muukaan auta, Snowie tuumi, ja hivutti kättään varustelaukkuunsa. Hän löysi Ämkoon käden alta etsimänsä, ja nosti painetykkinsä esiin.

    ShhhhhhklonkPAAUUUM!

    Snowman liukui aseensa potkaisun voimasta vähän matkaa taaksepäin, säilyttäen vaivoin tasapainonsa. Muutama puu napsahti poikki, hiekka pöllysi ja kasvillisuus painautui maata vasten paineen alla. Ja Marionetti seisoi hievahtamatta paikallaan.
    ”Oletkin kova kaveri,” Snowman aloitti. ”Jonain päivänä sinusta tulee vielä oikea poi-”

    Seuraavat sekunnit olivat Snowmanille hyvin epäselvä valkoinen sekamelska, johon liittyi viiltävää kipua, ja lopputulemana hän makasi maassa tuijottaen edessään seisovaa Marinettia tämän miekan vartta pitkin.
    ”Nimda” se sanoi.
    ”Hyvähän sieltä miekan kahvapuolelta on puhua, ja…. Onko tuo Mäksän miekka? Sinä senkin-”
    ”Nimda.”

    Marionetti liikutti miekan terää Lumiukon kasvoja kohti. Snowman vilkaisi syrjäsilmällä vieressään maassa lojuvaa keppiä.

    Se riitti Marionetille, joka yhä miekalla maassa lojuvaa Snowmania osoittaen asteli luonnottamasti sauvanpuolikkaan luo. Valkoinen hahmo kumartui, aivan kuin sen ruumista olisi lähtenyt naru, jota olisi nyt löysennetty. Se nappasi kepin käteensä, ja katosi viidakon siimekseen.

    Snowman nousi seisomaan, ja ihmetteli. Se… Sekö antaa minun jäädä henkiin? Mutta miksi? Mitä se merkitsee?

  • Trooppinen saari: Ensiapua menetettyyn käteen

    Pieni trooppinen saari, hiekkaranta

    Käsipuoli Toa potkaisi laiskasti rantahietikolla maannutta kivenmurikkaa. Kivi lensi matalassa kaaressa kauemmas ja vinkaisi. Se ei ollutkaan kivi.

    Ämkoo vilkaisi Snowien suuntaan, muttei vaivautunut kuuntelemaan mitä matoraneilla oli asiaa. Ilman Toa tuskin kehtasi edes katsoa yhtäkään matoralaista silmiin, sillä hänhän itse oli ehdottanut avunpyynnön hylkäämistä kun klaanilaiskaksikko aiemmin törmäsi näihin pieniin olentoihin. Ämkoo ei osannut kuvitella, että yksikään näistä matoraneista ajattelisi hänestä mitään kovin hyvää.

    ”Kuulkaahan, teidän pitäisi varmaan…”, aloitti Ämkoon vierelle ilmestynyt vihreää pakari-naamiota kasvoillaan kantava matoran. Ämkoo ei kuunnellut.

    Miekka oli poissa. Kuka tahansa muu saattaisi ohittaa tällaisen tilanteen toteamalla, että aseita saa aina uusia, mutta tämän miekan kohdalla asia ei ollut niin. Oli vain Alku ja Ääri.

    ”Herra, tuo kätenne…”

    Näitä miekkoja ei löytynyt jokaisesta asevarastosta. Kahdesta mahtimiekasta toinen oli nyt poissa. Oliko se jäänyt vihollistukikohtaan? Veikö valkoinen olento sen mukanaan? Miten ihmeessä Ämkoo saisi sen ta-

    ”…vuotaa.”

    Ämkoo käänsi päänsä pikaisesti tyhjän olkapäänsä puoleen. Kiitos tästä ei kuulunut niinkään matoranin varoittaville sanoille, vaan olkapään alueelta huokuvalle vihlovalle kivulle. Ilman Toa karjaisi ja pudottautui polviensa varaan maahan.

    Matoranit eivät jääneet toimettomiksi, vaan useampi näistä juoksi oitis kärsivän Toan luo. Nämä auttoivat Ämkoon pystyyn ja lähtivät miltei väkisin taluttamaan tätä pois rannalta.

    ”Teidän ei tarvitse auttaa minua”, Ämkoo totesi näille vaisusti. Yksi matoran naurahti.
    ”Ei niin”, se aloitti.
    ”Mutta?”, Ämkoo kysyi.
    ”Teemme sen silti. Kukapa ei auttaisi hädässä kärsivää.”

    Ämkoo murahti ja vilkaisi puhunutta matorania pisteliäästi. Matoran kuitenkin vastasi eleeseen vain leveällä hymyllä. Ämkoo päätti vastata tähän levittämällä kasvoillensa kivunsekaisen virnistyksen.

    Samaan aikaan Snowien edessä avattiin jonkinlaista epämääräistä nyyttiä. Matoranien auttaessa Ämkoota jokunen oli kaivanut esiin Lumiukolle luvatun palkinnon ja nyt matoranit päättivätkin esitellä lahjansa.

    ”Toivottavasti pidät tästä”, Ternok sanoi. ”Meillä ei nimittäin ole juuri muuta.”
    ”Ymmärrän”, Lumiukko vastasi varovasti nauliten katseensa Ternokin käsissä pyörivään nahkapussukkaan. Ternok työnsi kätensä varovasti pussiin ja kaivoi esiin jotain.
    ”Oho”, Snowie sanoi.

    Matoranit eivät olleet vieneet Ämkoota kovin pitkälle, vaan tarjosivat tälle ensiapua erään ikiaikaisen viidakkopuun katveessa. Matoranit tunkivat jopa hieman karuin elein erilaisia voiteita ja viidakosta kaivamiaan aineksia Ämkoon haavaan, saaden aikaan mitä inhottavinta pistelevää kipua.

    ”Tiedättekös, herra Toa…”, pakarikasvoinen matoran aloitti jälleen puheen.
    ”Ämkoo. Jätä se Toa pois.”
    ”Toa Ämkoo, tämä teidän haavanne on varsin omituista mallia.”
    ”Sanoinhan, että en ole T-”
    ”Minun silmissäni asiat ovat yleensä sitä miltä ne sattuvat näyttämään. Mutta niin, haavanne. Ette varmaan tahtoisi kuulla mikä siinä hämmästyttää?”
    ”No?”, Ämkoo murahti kiristellen hampaitaan. Pistelevä kipu oli onneksi laantumassa.

    Matoran kaivoi esiin pienen peilin ja esitteli haavaa käsipuolelle Toalle sen kautta. Ämkoo tuijotti sitä hämillään.

    ”Huomaatte varmaan.”
    ”Taidan huomata.”

    Haavan ympärys oli musta. Väri liikkui sen pinnalla verkkaiseen tahtiin, siirtyili välillä pisaramaisesti kauemmas ja palasi sitten takaisin haavan pariin.

    ”Vaikuttaa siltä, että osaat parantaa haavasi tiettyyn rajaan saakka ihan itse. Uskallanko kysyä, mikä tämä kyky on?”, matoran kysäisi.
    ”Et”, Ämkoo vastasi nopeasti, tarkkaillen yhä haavauman ympärillä erottuvaa mustaa kuviota.

    Palvelusväki ei ollutkaan paennut.

  • Trooppinen saari: Lepohetki tropiikissa

    Pieni trooppinen saari, hiekkaranta

    Hiekka suhahti hiekkamaisesti Ämkoon ja Snowmanin laskeutuessa sukellusveneen katolta sen päälle.
    ”He sanoivat paenneensa tälle kääpiösaarelle?” Ämkoo kysyi, ja etsi katseellaan metsänrajasta vihjeitä matoralaisten olinpaikasta.
    ”Jepulis” Snowman vastasi, ja alkoi huutamaan. ”Haloo? Minä täällä!”

    Lumiukko huitoi käsillään suurin elein ilmaa, ja koetti muutenkin tehdä itsensä näkyväksi. Ämkoo katseli hetken hiljaa, ja huomautti sitten matoralaisten luultavasti jo huomanneen hänet, jos tosiaan olivat rannan tuntumassa. Snowie lopetti toimensa, ja hetken liikkumattomuuden jälkeen viidakon siimeksestä astui kolme vihreää hahmoa. Yhden lumiukko tunnisti vastarintaliikkeen Ternokiksi.

    Matoralaiset tervehtivät Snowmania, joka vastasi heille iloisesti. Ämkoo seisoi hieman syrjemmällä lumiukon selittäessä vastarintaliikkeen jäsenille Klaanilaisten tilannetta.
    ”Selvä asia” Ternok vastasi. ”Saatte kyllä lepopaikan, ja tuo toverisi ensiapua. Mutta sinut tahdomme palkita hyvistä töistäsi.”
    ”Voi kiitos?”

    [spoil]Öh, lyhyt ja viimeistelemätön. Piti saada valmiiksi ennen lomamatkaani. [/spoil]

  • Trooppinen saari: Sukellusveneeseen

    Trooppisen saaren satama, sukellusvene

    Ohjaajan penkki piti hassua ääntä, kun selkänojan laski lepoasentoon. Lisäksi ohjauspöytään syttyi värikkäästi välkkyviä valoja, kun napsautti katosta kolmea kytkintä. Mukiteline oli riittävän iso suuremmallekin kupille.

    ”Alatko jo päästä perille siitä?” Ämkoo kysyi ohjaamon ovensuusta.
    ”Öh, melkein?”
    Ämkoo käännähti jo hieman kärsimättömästi kannoillaan, ja jatkoi aluksen tutkimista. Snowie syventyi jälleen ohjaimiin.

    Tämä voisi vaikuttaa matkaamissyvyyteen, lumiukko pohti. Mutta mitä tämä vipu sitten tässä tekee? Ja jos tuolla säädellään nopeutta, niin miksi se liikkuu kolmeen suuntaan?

    Ämkoo käveli pää kyyryssä veneen ahdasta käytävää pitkin. Jokainen askel kumahti kuuluvasti peltisellä lattialla. Hän huomasi yhden muutamista koruttomista ovista olevan auki, ja astui soikeasta aukosta sisään. Siirrettyään protestoivan kärsäkkään tieltään, hän istui huoneen keskellä olevaan penkkiin.

    Ilman toa vetäisi hieman ruosteisen periskoopin alaosan silmilleen, ja näki merelle. Hän veivasi käsinojan vinssiä, ja tuoli sekä periskooppi pyörivät. Ämkoon linssien ja peilien kautta näkemä alue muuttui merestä ensin hiekaksi, ja sitten metsäksi.

    Sukellusveneen katolla optinen apuväline pyöri yksinäisenä.

    Silloin Ämkoo huomasi metsänrajassa liikettä. Nazorakeja. Hän hypähti tuolistaan ja muutamalla pitkällä askeleella oli ohjaamon ovella.
    ”Snowie. Pikakurssi loppui nyt. Torakoita.”
    ”Asia selvä, kippari.”

    Lumiukko painoi isoa nappulaa ohjauspöydässä, ja sukellusvene painui pinnan alle. Sitten se osui pohjaan, ja kolahduksen voima kaatoi tapiirin kyljelleen. Sitten Snowie veti metallisesta kahvasta, ja liikkeellelähdön voima sai tapiirin liukumaan lattian halki. Sitten lumiukko vielä pyöräytti ruorintapaista, ja kallistuminen sai tapiirin käännähtämään toiselle kyljelleen.
    ”Hei, minähän sain tämän liikkeelle.”
    ”Kiitän sinua siitä. Tiedät siis, minne päin matoralaiset ovat matkalla?”
    ”Jep.”
    ”Hienoa.”
    ”Snörf.”

    Sukellusvene loittoni satamaraukasta hieman pohjaa laahaten, ja sen takaosan potkureista nousi tasainen kuplavana. Pari hassua suunnanottoyritystä, kahta kohdevalojen välkkymistä ja yhtä melkein laukaistua torpedoa myöhemmin kulkupeli liikkui tasaisen varmasti kohti matoralaisten suomaa levähdyspaikkaa.

  • Trooppinen saari: Sukellusvenevarkaus

    Trooppinen saari

    Snowman ei ollut ihan varma, miksi tapiiri pysähtyi. Takaa kuulunut hervoton jysäys sai kuitenkin kärsäkkään olennon hiljentämään vauhtia ja kääntymään sitten ympäri. Tapiiri katseli hämillään takanaan ilmiliekeissä roihuavaa entistä jeeppiä, väistellen verkkaisin liikkein taivaalta putoilevia palavia torakan kappaleita.

    Ämkoo ohjasi vesiskootterin rantaan ja astui maalle. Ilman Toa asteli hieman horjuen kärsäeläimen luo, katsoi sen selässä keikkuvaa Snowieta ja kysyi:
    ”Mitäs seuraavaksi?”

    Lumiukko oli hetken hiljaa.

    ”Ööh”, Snowie aloitti. Ämkoo tuijotti kysyvästi, ja Lumiukko jatkoi:
    ”Kaipa meidän on vetäydyttävä.”
    ”Snowie, unohdatkohan nyt jotain?”, Ämkoo vastasi siristäen silmiään.
    ”No siis, kyllähän minä tiedän, ett-”
    ”Se pala, aivan. Nimda. Me emme lähde täältä ilman sitä.”
    ”Mutta sinun kätesi!”

    Tapiiri ymmärsi, että tässä menisi hetki. Se heitti Lumiukon alas selästään ja laskeutui maahan lepäämään. Snowman nousi mutisten seisomaan ja väittely jatkui.

    ”Älä sano sanaakaan kädestäni!”
    ”Mutta kun kuule, me voisimme…”
    ”…etsiä sen hemmetin palan! AIVAN!”
    ”…levätä edes ensin, emme me vain voi…”
    ”Missäs herra Lumiukko ajatteli levätä? Tässä? Viidakossa? Veden alla? Tiedätkö, nazorakit varmaan huomaavat näillä hetkillä, että meitä ei ole tuotu sidottuina takaisin tukikohtaan. Ne tuskin antavat meidän ottaa päiväunia keskellä viidakkoa vaan-”
    ”Matoranit”, Snowie totesi tuijottaen kaukaisuuteen.
    ”…ei enää sanaakaan niistä pirulaisista!”, vastasi Ämkoo jatkaen:
    ”Jos et olisi jäänyt auttamaan niitä kääpiöitä, minulla saattaisi kuule olla yhä käsi tallella. Tiedätkö, meillä saattaisi jopa olla se pala ja olisimme jo matkalla kohti-”
    ”Matoranit”, Snowie vastasi, samalla kun ideasta varoitteleva ilme levisi tämän valkeille kasvoille.
    ”Sano tuo sana vielä kerran niin minä…”
    ”Matoranit, tosiaan!”
    ”AAAAAAAAARH”

    Tapiiri käänsi kylkeään ja kuorsasi.

    Lumiukon kasvoilta paistoi innostus. Snowie potkaisi tapiirin hereille, pakottautui eläimen selkään ja viittoi Ämkoota nousemaan kyytiin.
    ”Mitä nyt?”, Ämkoo kysäisi ottaen askeleen taaksepäin.
    ”Matoranit pakenivat turvaan saarelle! Jos menisimme sinne ja lepäisimme hetkisen, turvassa torakoilta! Saisit hoitoa vammoihisi, ehkä uuden miekan ja parhaassa tapauksessa saisimme kätesikin korjattua!”
    Ämkoo vilkaisi nopeasti Snowien olkalaukun suuntaan, mutta käänsi katseensa pian takaisin Lumiukkoon.
    ”Okei sitten”, Ämkoo totesi kylmästi ja hyppäsi tapiirin selkään. Kärsähirviö törähti epämääräisesti ja lähti tallustamaan joen reunaa pitkin eteenpäin.

    Ja aikaa kului.

    Tapiirilla ratsastava kaksikko oli jo melkein rannalla. Metsä muuttui hetki hetkeltä harvemmaksi ja kaukaa saattoi erottaa merilintujen ääniä.

    ”Minua hämää yksi asia”, Ämkoo sanoi.
    ”No?”, vastasi Snowman.
    ”Osaakohan tämä tapiiri uida.”

    Hetken hiljaisuus.

    ”Miksi tuollaisia mietit?”
    ”Minä en ajatellut uida sille matoran-saarellesi. Jos tämä järkäle ei toimi lauttana, me emme pääse sinne ikinä.”

    Toinen hiljaisuus.

    ”Tosiaan”, Snowie sanoi.
    ”Et ollut miettinyt tätä?”, Ämkoo kysyi.
    ”En”, vastasi Lumiukko tappiollisena.

    Kaukaa erottui lokkien kirkunan lisäksi muitakin ääniä. Kaksikko hyppäsi alas röhisevän ratsunsa selästä ja lähestyi rantaa aluskasvillisuuden luoman suojan turvin.

    ”Oho”, Snowie totesi.
    ”Ihan liian täydellistä”, kuului Ämkoon vastaus.

    Se oli satama, tai ainakin yritti olla sellainen. Muutaman hätäisesti kokoon kyhätyn puisen laiturin tykönä saattoi erottaa ainoastaan yhden aluksen. Se oli pitkä, ruosteenruskea sukellusvene. Ruman aluksen kannella päivysti vahtivuorossa kaksi zamorein aseistautunutta torakkaa, mutta muuten paikka vaikutti kovin autiolta.

    ”Mitä luulet niiden tekevän?”, Lumiukko kysyi kuiskaten.
    ”Ilmiselvää, ne odottavat”, Ämkoo vastasi.
    ”Mitäköhän?”, jatkoi Snowie kysymystään.
    ”Katso, ne tuijottavat tuon tuosta merelle. Paikalle on kaiketi saapumassa muitakin aluksia.”

    Lumiukko nyökkäsi. Ämkoo oli mitä luultavimmin oikeassa. Snowmanin mielessä kävi hetken ajan hullu ajatus. Mitä jos he kaappaisivat sukellusveneen ja jatkaisivat sillä matkaansa? Alus olisi ainakin huomaamaton, jos ei muuta. Mutta ei, millä he onnistuisivat hoitelemaan alusta vartioivat torakat? Ämkoosta ei ollut nykyisessä kunnossa lainkaan hyötyä, ja torakoilla oli kovin järeän oloiset aseet. Lisäksi rannan ja metsärajan välissä oli reilusti tyhjää maa-alaa, joten torakoiden kimppuun hiipiminen…

    ”Snörf”, totesi tapiiri ja lähti astelemaan viidakon läpi kohti rantaa.
    ”Hyvä idea”, sanoivat Ämkoo ja Snowie kuin yhdestä suusta.

    ”Hei, mikäs tuo…”, torakkavartija aloitti. Tämän kumppani oli jo ennättänyt alas sukellusveneen kannelta ja ihmettelikin nyt aluksen tykö ilmestynyttä valtavaa eläintä.

    Tapiiri ei ollut kiinnostunut torakoista. Se kierteli hämmentyneenä vesirajaan yltävää alusta ja tapitti sitä sumeanlaisella silmäparillaan.

    ”Tämä on näitä”, toinen torakoista aloitti. ”Manaatti tai joku.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kuskaavat tavaraa tukikohdassa. Tämä on kai sitten karannut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Me voitaisiin viedä se takaisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai pitää se täällä.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai en minä tiedä, onko nämä niin kalliita. Jos vain päästetään menemään.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai hei, eihän tänne vielä ole ketään tulossa. Pistetään hengiltä ja syödään. Noi meidän eväät nyt eivät muutenkaan ole mistään kotoisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kärsä on kuulemma paras osa. Tai niin joku ainakin tukikohdassa kertoi. En tiedä sitten oliko maistanut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Jaa oli vai?”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Oliko ollut hyvää?”
    ”Grrrbl”, toinen vastasi.

    Torakkavartija kääntyi ympäri vain huomatakseen toverinsa sätkivän maassa omituisen valkean mössön nujertamana. Nazorak vei kätensä nopeasti järeän zamor-aseensa kahvalle.

    Silloin vartija kuitenkin huomasi, että ase oli kadonnut. Torakka pyöritteli kauhuissaan päätään ja huomasi – aivan liian myöhään – takanaan seisovan käsipuolen Toan, joka hypisteli juuri hetki sitten ryöstämäänsä pyssyä ainokaisella kädellään.

    Bäng bäng.

    Torakka kaatui maahan, sätki hetken ja vaikutti sitten kovin kuolleelta. Snowie kokosi itsensä ja heittäytyi pois toisen torakan päältä, vieden samalla tämän aseen mukanaan. Nazorak nousi varovasti seisomaan ja tuijotti edessään seisovaa kaksikkoa.

    ”Viimeisiä sanoja?”, Ämkoo kysyi.
    ”Joo?”

    Bäng bäng.

    Ämkoo komensi Snowien raahaamaan juuri kuolleet nazorakit piiloon viidakon aluskasvillisuuden sekaan ja läksi itse tutkimaan sukellusvenettä. Ämkoo ahtautui varsin nopeasti veneen sisäosiin ja löysi ohjaamon yllättävän helposti.

    ”Mitähän tästä tapahtuu?”, Ämkoo puhui puoliääneen ja vetäisi vipua. Ulkoa kuului kolahdus, törähdys ja pian tapiirin askeleet kaikuivat jossain sukellusveneen sisäosissa. Ämkoo huokaisi.

    Lumiukko käveli kohti sukellusvenettä peitellen samalla huolellisesti jälkiään viuhtomalla niitä poimimallaan palmunoksalla. Lopulta Snowie saapui laitureiden tykö, huomaten aluksen kylkeen avautuneen uloskäynnin. Snowie astui sisään, veti mittavan luukun kiinni perässään ja sulki sen sitten huolellisesti.

    ”Snörf.”
    ”Ai, sinäkin täällä.”

    Lumiukko etsiytyi ohjaamoon ja yllätti Ämkoon sorkkimasta erilaisia vipuja ja nappuloita. Ilman Toa kääntyi neuvottomana Lumiukon puoleen ja kysyi tältä:
    ”Osaisitko sinä ohjata tätä?”
    ”En”, Snowie vastasi. ”Mutta voin opetella.”
    Ämkoo teki tilaa. Snowie istuutui.
    ”Aloita siis”, Ämkoo sanoi ja läksi tutkimaan sukellusveneen taaempia osia. Snowie kuunteli Ämkoon etääntyviä askelia, hymähti ja alkoi tutkia edessään avautuvaa ohjauspöytää.

  • Trooppinen saari: Taistelu jokidelfiiniä vastaan

    Trooppinen saari, metsä

    Ämkoo nousi varovasti pystyyn pitkäkuonoisen vesieläimen selässä ja valmistautui hyppäämään rantaan. Ilman Toan epäonneksi eväkäs olento ei kuitenkaan tahtonut toimia seisoma-alustana kovinkaan pitkään ja pian Ämkoo rojahtikin kohti veden pintaa ja upposi äänekkäästi kiroten syvyyksiin.

    Ämkoo avasi silmänsä samalla kun Toan jalat tavoittelivat joen pohjamutaa. Ämkoo katseli hämillään ympärillään uiskentelevia mitä ikävimmän näköisiä kaloja, äyriäisiä ja muutamaa tunnistamatonta otusta. Ohitse lipui myös muuan kilpikonna, joka virnuili Ämkoolle aivan liian omahyväisesti.

    Jokidelfiini ei aikonut antaa uuden leikkitoverinsa hukkua ja otus auttoikin varsin vastahakoisen Ämkoon takaisin pintaan. Pienen vastustelun jälkeen Ämkoo suostui lopulta kapuamaan takaisin järkyttävän ruman nokkaolennon selkään, ja katsahti sitten Snowieta.

    Lumiukko katseli vuorostaan Ämkoota ja tämän uutta eväkästä tuttavuutta hieman huvittuneena. Tapiiri röhkäisi, eikä ymmärtänyt mistään mitään.

    ”Tuotanoin, voisimme jatkaa matkaa. Minusta tuntuu, että nazorakit ovat vielä perässämme”, Snowie ehdotti kuunnellen samalla kaukaisuudesta kaikuvia moottoriajoneuvojen ääniä. Ämkoo nyökkäsi ja yritti sitten ohjata pitkäkuonoista ohjusta muistuttavan kulkupelinsä kohti rantaa.

    Delfiini ei suostunut tekemään yhteistyötä. Ämkoon potkiessa olentoon vauhtia, jokidelfiini ainoastaan innostui ja lähti uiskentelemaan pitkin jokea, päästellen samalla omituisia naksahtelevia ääniä. Ämkoo ei tietenkään tästä tykännyt, vaan kiroili vesieläimelle mätkien tämän päälakea ainokaisella nyrkillään.

    Lumiukko huokaisi ja katsahti tapiiria. Kärsänsä päälle laskeutuneeseen sudenkorentoon syventynyt eläin havahtui huomattuaan delfiinin katoamisen. Tapiiria ei tarvinnut käskeä seuraamaan, vaan se lähti tarpomaan pitkin joen rantaviivaa, seuraten keskellä jokea iloiseen sävyyn pomppivaa jokioliota.

    Muiden edelle kirinyt torakkajeeppi lähestyi joen rantaviivaa. Jeepin katolla päivystävä nazorak tiiraili ympärilleen ja havaitsi pakenevan kaksikon. Torakka ei ollut uskoa silmiään.

    ”Tuota.”
    ”Niin?”
    ”Tuolla ne menevät. Mutta… Tai katso itse.”
    ”…”

    Jeeppi käänsi itsensä nopeasti ympäri ja ajoneuvo peruutti joen rantaveteen. Yksi jeepin ohjaamossa istuneista torakoista loikkasi ulos ja syöksähti auton kuormalavalle. Torakka repi vauhdikkaasti kuormalavan päällä olleen suojapressun tieltään ja kiskoi sen alla piilossa olleen vesiskootterin esiin. Nazorak työnsi laitteen veteen, hyppäsi sen kyytiin ja käynnisti skootterin.

    Taitavan kuulonsa avulla sameassa vedessä suunnistava jokidelfiini oli jo hetki sitten havainnut taustalla pärisevät nazorak-ajoneuvot, mutta vedessä pulikoidessaan se ei ollut osannut pitää rannalla pauhaavia koneita vaarallisina. Nyt susiruman vesieläimen aivot alkoivat kuitenkin raksuttaa. Jokin on vedessä, sen aivot sanoivat. Vaara. Vaara. VAARA.

    Delfiini päästi ilmoille mitä omituisimman rääkäisyn, hyppäsi korkealle ilmaan ja katosi sitten veden alle. Snowie tarkkaili vesiolion outoa toimintaa rannalta käsin ja helpottui huomatessaan, että delfiini ilmestyi pian takaisin pinnan tuntumaan litimärkä ilman Toa mukanaan. Ämkoon sanoinkuvaamaton ilme kohdistui tällä kertaa suoraan eteenpäin.

    ”Mitä nyt”, Ämkoo totesi kylmästi. Toa ei viitsinyt edes huutaa.
    Delfiini vastasi ratsastajalleen uudella rääkäisyllä ja lähti kiitämään sitten hurjaa vauhtia pitkin veden pintaa.

    Lumiukko katseli kaikkea tätä kummastuneena, kunnes kuuli itsekin kaukana lähestyvän vesiskootterin julman pärinän. Silloin Snowie huomasi myös jeepin, joka lähestyi tapiiria uhkaavalla vauhdilla.

    ”Hei”, Snowie aloitti tuuppien kärsäkästä ratsuaan. ”Tuli kiire!”
    ”Snörk”, tapiiri vastasi ja tunki maasta hetki sitten löytämänsä pilaantuneen hedelmän laiskasti suuhunsa. Sitten olento höristi korviaan, tajusi itsekin jeepin olemassaolon ja vauhdikas pakomatka jatkui.

    Toinenkin torakoiden jeepeistä saapui lopulta joen rannalle. Tätä seuranneet viidakkomönkijät eivät osanneet odottaa äkkinäistä jarrutusta ja joutuivatkin suorittamaan kovin epäpäteviä väistöliikkeitä ollakseen törmäämättä huomattavasti suurempaan ajoneuvoon. Pääosin tästä syystä mönkijät syöksyivät yksi kerrallaan joen sameaan veteen, kohdaten näin loppunsa.

    Jeeppiä ohjannut tummahko nazorak pudisti päätään ja komensi pintaan nousseet sotilaat nopeasti oman ajoneuvonsa kyytiin. Sitten jeeppi lähti seuraamaan rannalla havaittavia varsin sekavia ja sotkuisia jälkiä.

    Ämkoo piteli parhaansa mukaan kiinni aivan liian liukkaasta ratsustaan. Jokidelfiini oli todellakin kuin ohjus. Se tuskin edes kosketti joen pintaa kiitäessään eteenpäin. Vihreä Toa teki kaikkensa pysyäkseen otuksen kyydissä, yrittäen samalla kommunikoida maata pitkin vähintään yhtä nopeasti kulkevan toverinsa kanssa.

    ”Snowie!”
    ”No?”
    ”Mitä me nyt oikein- lopeta tuo hemmetin roiskiminen -teemme?”
    ”En minä tiedä!”
    ”Okei!”
    ”Tiedätkö sinä?”
    ”No, ajattelin, että me… VARO OKSAA!”
    ”WOAH. Kiitos! Niin?”
    ”Että me näin alkuun hoitelemme nuo torakat ja mietimme jatkoa vasta sitten!”
    ”Millä sinä kuvittelet meidän tekevän niin?”
    ”Öööh…”

    Kaksikon valaiseva keskustelu keskeytyi kun nazorak-vesiskootteri ilmestyi delfiiniohjuksen rinnalle. Torakka kohotti kättään aikomuksenaan ampua Ämkoo alas ratsunsa kyydistä.

    Samalla kun torakka painoi liipaisinta, Ämkoo keskitti elementaalivoimiensa rippeet tämän ajoneuvoa kohti. Vesiskootteri heilahti ja torakan ammus lennähti kauas viidakkoon.

    Eräs mitä suloisin apina torkkui iloisin mielin rehevänlaisen viidakkopuun latvustossa. Apinan unet keskeytyivät vallan ikävästi zamor-ammuksen paiskautuessa päin marakatin kasvoja. Savuava apinanraato putosi alas puusta.

    Eräs mitä terävimmillä hampailla varustettu pienehkö kissapeto-rahi päivysti viidakon pohjakerroksessa, astellen äänettömin askelin eteenpäin. Petoeläin ei ollut syönyt päiväkausiin ja se oli suoraan sanoen nääntymässä nälkään. Silloin sen eteen kuitenkin putosi valmiiksi kypsennetty ateria. Kissapeto oli iloinen.

    Eräs mitä värikkäin salamanterieläin taapersi päättäväisesti eteenpäin väistellen parhaansa mukaan itseään suurempia olentoja, ja ilmoitellen tuon tuosta myrkyllisyydestään joillekin uhkarohkeille pikkueläimille. Salamanterin matka pysähtyi sen saavuttua maassa makaavan ruokamyrkytykseen kuolleen kissaeläimen tykö.
    ”Kaikkea näkee”, salamanteri ajatteli ja jatkoi kulkuaan.

    Eräs mitä omituisimmalla vesipelillä kulkeva ilman Toa teki kaikkensa pudottaakseen vihollisensa tämän ärhäkkään vesiskootterin kyydistä. Ämkoo sai kuitenkin huomata, että mitä enemmän hän uskaltautui käyttämään elementtivoimiaan, sitä harmaammaksi ja sumeammaksi hänen jo valmiiksi hatara näkökenttänsä muuttui. Toa ei lopulta uskaltanut ottaa enempää riskejä vaan painautui lujasti vastenmielistä ratsuaan vasten, toivoen ihmettä.

    Samaan aikaan Lumiukko huomasi olevansa pulassa. Rallitapiiri alkoi silmin nähden väsyä ja ylikuormitettu viidakkojeeppi olikin saavuttamassa tätä. Tilannetta ei lainkaan parantanut se seikka, että torakat olivat alkaneet tulittaa.

    Lumiukko piteli yhdellä kädellä tiukasti kiinni tapiiristaan, kaivaen toisella kiivaasti laukkuaan. Hetken ajan Snowie luuli löytäneensä sieltä jotain tilanteeseen sopivaa, kiskaisi esineen esiin ja tunnisti sen Ämkoon irtonaiseksi kädeksi. Snowie tunki irtoraajan nopeasti takaisin laukkuun, vilkaisten sivusilmällä Ämkoota. Vihreän Toan ilmettä oli mahdotonta määritellä.

    Ämkoon vierellä kiitävä torakka huomasi käyttäneensä kaikki panoksensa. Nazorak kaivoi vyöltään esiin ikävän näköisen veitsen ja lähti sitten skootterillaan lähemmäs Ämkoota. Torakka huitaisi.

    Ämkoo onnistui väistämään, mutta jokidelfiini sai osuman. Järkyttynyt vesipeto vinkui ja huitaisi vahvalla pyrstöllään nazorakia kohti. Torakka menetti tasapainonsa ja putosi skootterinsa kyydistä.

    Jeepin katolta tilannetta seuraannut torakka ärähti ja kaivoi esiin kevyen kertasingon. Se ei ollut ollenkaan tyytyväinen vettä pitkin kulkeneen kumppaninsa toimintaan ja päättikin hoidella Ämkoon pois päiväjärjestyksestä. Torakka ampui.

    Jokidelfiini räjähti. Valtava vesipatsas nosti pitkäkuonoisen eläimen kappaleet korkealle ilmaan, sirotellen ne sitten pitkin jokea. Veden alla päivystäneet piraijat iloitsivat.

    Nazorak naurahti ja heitti kertasingon syrjään. Veden laskeutuessa torakka koki kuitenkin pettymyksen huomatessaan, että kaikki ei ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaan.

    Vesiskootteri pärisi eteenpäin. Ämkoo oli viime hetkellä onnistunut vaihtamaan menopeliään ja nyt käsipuoli Toa istuikin skootterin kyydissä selkä menosuuntaa kohti, kaivellen ajoneuvon pienehköä tavaratilaa.

    ”Mitä se luulee löytävänsä…”, torakka kysyi puoliääneen samalla kun tämän toveri tarjosi tälle uutta kertasinkoa. Nazorak latasi tämän ja valmistautui ampumaan uudestaan.

    ”No mutta kappas”, totesi Ämkoo nostaen löytämänsä kranaatin esiin skootterin tavaratilasta. Ilman Toa käänsi katseensa rantaa kohti ja virnisti.

    Torakat vastasivat virnistykseen irvistyksellä.

    Viuh. Kolin kolin kolin.

    ”Eikä”, ehti yksi torakka todeta.

    Sitten räjähti.

    [spoil]HIIHIAHAHAHAHAHA. Tämän pilkutukset menevät ihan miten sattuu. En jaksa korjata. Smääh.[/spoil]