”Mutta muiden osien löytämiseen ei kannata nyt uhrhata ajatusta; ainakaan vielä.”, Matoro lausahti kevyesti Äksälle. ”Mennään vain Klaaniin.”
”Selvä.”, Xxonn sanoi ja painoi kaasun pohjaan. Punainen moottorivene lähti kiitämään merta pitkin.
”Kun sinua niin se Nimda kiinnostaa, voinhan kertoa mitä siitä tiedän.”, Matoro aloitti, nojaten leppoisasti veneen reunaan. Nyt hän oli kartanlukijan paikalla Sarajin istuessa takana. ”Meillä on tiedossamme kolmen sirun sijainti. Yksi meillä, yksi Pimeyden Metsästäjillä Odinalla ja Ämkoo on Snowien kanssa hakemassa yhtä eräältä lähiseudun trooppiselta saarelta.”, Matoro aloitti, ottaen luentoäänensä käyttöön.
”Tähän mennessä ainakin Klaaniin hyökänneet metalliolennot ovat puhuneet Nimdasta.”, hän jatkoi.
”Ja luulen, että pelissä on henkilöitä joista emme tiedä mitään. Emme tiedä Nimdasta juuri mitään.”
Xxonn kuunteli kiinnostuneena. Merellä ei tarvinnut paljoa ohjailla. Muussa tapauksessa he olisivat todennäköisesti jo törmänneet johonkin.
”Tuota, voisitko keskittyä ajamiseen? Koneosani hajoavat täydellisesti vedestä. En halua, että ajamme kariin.”, Saraji sanoi Äksälle takapenkiltä huolestuneena.
”Okei”, uusi Klaanilainen lausui huolettomana ja keskittyi ajamiseen.
Koneen moottori hurisi kovaäänisesti taustalla meren kohistessa. Matoro nojasi käteensä veneen laitaa vasten. Hän katseli kauas horisonttiin. Aurinko laskisi sinne parin tunnin kuluttua.
Matoro raotti silmiään hitaasti. Pimeää. Hän tunsi pistävää kipua päässään ja katseli ympärilleen. Hän oli jonkinlaisessa luolassa.
Jostain kuului muminaa. Jään toa tempaisi itsensä pystyyn ja iski päänsä kiviseen kattoon. ”Auh… Tässä on matalaa…”, hän jupisi itsekseen ja lähti kävelemään ääniä kohti.
Hän näki kymmeniä violetteja olentoja nuotion ympärillä. Suurin niistä piti valkoista metallisirua käsissään ja mutisi jotakin.
”Yeáàba duarêe Nimdá”
”Nimdáá!” ”Nimdáá!”
Matoro kumartuu suurten kivien taa katselemaan tätä näytöstä. Oudot oliot näyttävät palvovan sirua.
Jään toa tutkii ympäristöä yökiikarillaan. Luolan reunassa on köysitikkaat, luultavasti maan pinnalle. Luola on valaistu useilla soihduilla ja suurella nuotiolla. Seinissä on useita erilaisia aseita ja seinässä roikkuu jokin hahmo.
Matoro miettii parasta toimintavaihtoehtoa. Hän avaa radionsa ja alkaa kuiskia. ”Olen niiden luolassa. Ne näyttävät palvovan sirua” ”Ahaa… Me kaksi hajaannuimme saarelle tutkimaan. Minä löysin sen pullon osien luota sen Killjoyn sinne asettaman jäljittimen ja sen avainkortin siitä kiinni. Vain Nimda puuttuu”, Sarajin ääni vastasi Matorolle.
Silloin violettien olentojen äänet lakkasivat. Oli hetki hiljaisuutta, kunnes yksi huusi ”KíLAA”. Olennot nappasivat aseet ja lähtivät juoksemaan ympäri luolaa. Matoro painautuu kivien taa entistä tiukemmin, sulkien radion. Hän asettaa toisen kätensä miekalleen.
Olentojen outo mutina kuuluu suurhekossa luolassa. Matoro kurkistaa nopeasti nuotiolle, suurella olennolla on edelleen siru.
Jään Toan päässä alkoi kehkeytyä suunnitelma.
Eräs violetti olento käveli kohti kiviä, joiden takana Matoron oli piilossa. Sillä oli kädessä verinen tikari, ja violetit muodottomat kasvot katsoivat vertahyytävästi eteenpäin.
Silloin ilmassa kuului viuhahdus ja alkoinen jalka iskeytyi kovaa olennon päähän, kaataen sen. Matoro syöksyi kattoon harppuunan varassa, huitaisten itsensä jalat edellä suurinta violettia olentoa päin. Tämä sai potkun rintaansa ja kaatui, jolloin Matoro syöksyi maahan, kierähti sivuun erään olennon hyökkäykseltä ja nappasi valkoisen sirun maasta. Jään Toa syöksyi sivulle sivaltaen miekallaan yhden olennon asekäden katki.
Violetit olennot huusivat kovaa Nimdaa ja syöksyvät Matoroa kohti. Jään Toa vilkaisi taakseen, hänen ja köysitikkaiden välissä oli vielä monta vihollista. Toan nopea elementti-isku kaatoi violetteja hirviöitä samalla kuin tumma toa syöksyi pakoon muita. Hän nappasi köysitikkaista kiinni ja lähti kiipeämään. Toa ehti hypätä juuri ajoissa maan pinnalle; jos hän olisi viivytellyt, kolme heittokeihästä olisivat lävistäneet hänet. Toa lähti kovaa juoksuun metsään.
Xxonnin vene saapui pienelle saarelle. Veneestä nousi kolme hahmoa. Saraji, Matoro ja Xxonn. Tämä… Nimda, josta puhuitte. Sen kuuluisi olla täällä?, Xxonn kysyi. Uskomme niin, vastasi Saraji. Kiirehditään nyt etsiä sitä. Emme halua, että joku muu tulee ja nappaa sen. Ja saari ei ole kovin iso, joten saamme sen ehkä ennen Salattuja Klaanilaisia Matoro sanoi. Miltä se siis näyttikään? Xxonn kysyi. Se oli pieni metallinen pala pullossa, vastasi Raj. Miten pieni? Voi hyvä Mata Nui!, Matoro huokaisi turhautuneena. Muuten, Xxonn, Saraji aloitti Mikä tuo iso juttu sinun oikeassa kädessä on? Siis tässä?, Xxonn kysyi ja kohotti vasenta kättään. Kyllä minä tajuan, että tuossa on joku miekkaterä. Tarkoitin toista kättä! Raj sanoi. Ai. Sori. En oikein tiedä, missä on vasen ja oikea. Mutta tarkoitit varmaan käsitykkiäni. Asennutin se, kun huomasin etten pysty kantamaan monta isoa tykkiä mukanani, Xxonn vastasi. Minusta meidän pitää hajaantua, että löytäisimme Nimdan nopeammin, Matoro sanoi. Raj, sinä tutkit itäpuolen. Xxonn, sinä tutkit pohjoispuolen. Pystyt varmaan puolustamaan itseäsi tykilläsi. Ja minä tutkin länsi- ja eteläpuolen. Ne eivät näytä kovin laajilta alueilta erillään Mitä me tehdään, jos me löydämme sen? Xxonn kysyi. Toin mukanani radiopuhelimia meille kaikille. Viestikää, jos löydätte sen, tai joudutte pulaan, Matoro vastasi ja ojensi radiopuhelimet tovereilleen. Sen sanottua Saraji, Xxonn ja Matoro lähtivät eri suuntiin.
Kuljettuaan parikymmentä minuuttia, Matoro astui jonkin päälle ja viilsi jalkansa. Hän nosti jalkansa ja näki, että se oli lasinsiru. Katsottuaan eteenpäin, hän näki enemmän lasinsiruja. Hän myös huomasi suuremman lasiosan, jossa oli paperia. Hän käänsi sen ja näki, että paperinpalanen olikin etiketti. Isoisän Wanhan Panimon Rommia, Matoro luki. Se samanmerkkinen pullo, johon hän pani Nimdan osasen! Joku muu siis on ollut täällä Matoro ajatteli. Ja hänellä on ollut jotain tekemistä Beetan kanssa!
Xxonnin kuljettua tunnin, hän huomasi maassa jalanjälkiä. Ne olivat tuoreita. Niissä oli pitkät kynnet. Hän päätti seurata niitä. Seurattuaan niitä hän näki monta pientä, violettia ja villiä olentoja kerääntyneinä jonkin ympärille. Hän päätti katsoa, minkä ympärille he olivat kerääntyneet. Hän ei kuitenkaan uskaltautunut tulla kovin lähelle. Vähän ajan kuluttua, yksi ällöttävistä violeteista olioista väistyi ja Xxonn pystyi näkemään jonkun metallisen jutun (kuinka yllättävää). Hän epäili sitä Nimdan Beeta-osaksi. Hän otti radiopuhelimensa ja soitti Rajille ja Matorolle. Kaverit, hän aloitti. Luulen, että olemme löytäneet etsimämme Hienoa, Matoro sanoi. Kokoonnutaan saaren keskustaan. Se on kaikkein helpoin löytää…. Oikeasti minulla ei ole sitä vielä. Mutta tiedän kenellä se on. Tulkaa te tänne Minne tänne? Matoro kysyi. Xxonn kertoi tarkalleen, missä hän on ja Saraji ja Matoro sanoivat tulevansa sinne. Xxonn jäi yksin tarkkailemaan outoja olentoja, kunnes yksi niistä huomasi hänet. Oliot alkoivat karjua ja hyökkäsivät Xxonnin päälle. Xxonn alkoi ampumaan niitä käsitykillään. Hän kuitenkin alkoi väsyä ja violetit oliot saivat otteen häneltä. Kun yksi olioista oli aikomassa viiltää hänen naamansa, julmeton pitkä miekkaterä työntyi hänen ruumistaan. Taistellessaan olioita vastaan, hän ei huomannut, että Saraji ja Matoro oli saapuneet apuun. Matoro oli taistelemassa olioita vastaan yksinään. Xx ja Raj tulivat apuun. Kun violetteja oliotia oli jäljellä enää kourallinen, he pötkivät pakoon. Xxonn huomasi, että maassa lojui heidän etsimänsä Nimba. Matoro otti sen käteensä. Hyvää työtä, Xxonn, Matoro sanoi. Tämä on etsimämme Nimba Kun he aiokoivat suunnata kotiin, he tunsivat, että maa heidän jalkojensa alla alkoi järistä. Sitten maan alta tuli Tuli yksi violeteista olioista. Paitsi, että hän oli paljon suurempi, kuin muut. Olio nappasi Matoron ja Nimdan ja katosi maan alle.
”Heips”, Matoro tervehti pirteästi ja istahti punaiseen nojatuoliin.
”Päivää”, vastapäätä istuvat Joy ja Sarjai vastasivat melkein samaan aikaan. ”Kävit Creedyllä. Mitään infoa?”, Matoro kysyi, asettaen jalat suoraksi pöydälle. ”Nimda on vähän matkan päässä Klaanista, pysynyt pitkään paikallaan.”, Killjoy kertoi.
”Selvä. Lähdemmekö hakemaan sitä? Minusta tämä kannattaisi hoitaa mahdollisimman nopeasti.”, Matoro kysyi.
”En pääse tulemaan. Mene Sarajin kanssa. Saatte Creedyltä radioitse koordinaatit.”, Joy neuvoi. ”Aye”, Matoro kuittasi lyhyesti ja lähti eliittivahkin kanssa kahviosta.
* * *
Matoro testaili Creedyltä, Klaanin tekniikkamatoranilta saamaansa headsettiä. Sen kantavuus olisi useita satoja kioja ja sen pitäisi toimia joka säässä. Creedy olisi hyvä ovelta-ovelle-kauppias.
Parivaljakko silmäili Klaanin satamaa. Laiturilla oli rivissä kymmeniä veneitä, joiden kimpussa pörräsi ties millaisia olentoja. Taaempana oli kalaa myyviä kojuja ja rahtikontteja satamarakennusten edessä.
”Miten olisi tuo vene?”, Saraji ehdotti ja osoitti metallsiella kädellään punaista moottorivenettä.
Vene kellui satama-altaassa. Se oli kirkkaanpunainen, suhteellisen suuri ja omasi suuren moottorin. Virtaviivaiseen alukseen oli maalattu siniset vauhtiraidat. Sen kannella istui raskaasti panssaroitu hahmo kalastamssa.
”Päivää”, Matoro aloitti. Hauta kantava hahmo kääntyi. Tämä oli punainen ja hopea hahmo, ei selvästikään toa.
”Päivää”, Xxonn vastasi hyväntuulisena. Hän laski onkensa veneeseen ja hyppäsi laiturille.
”Miten voin auttaa? Liityin Klaaniin juuri vähän aikaa sitten.”, uusi tulokas kertoi. ”Ahaa, olet klaanilainen. Saisimmeko kyydin veneelläsi?”, Matoro kysyi. ”Minne olette menossa?”, Xxonn kysyi.
”Tuota… Meillä on koordinaatit. Matkaa olisi parikymmentä kioa.”, Matoro vastasi. ”Selvä. Saanko udella vielä… mitä menette tekemään?” ”Mitä jos puhutaan siitä matkalla. Rahtikonteillakin on korvat.”, Matoro vastasi.
Kolmikko syöksyi veneeseen ja lähtivät avomerelle.
* * *
Meri aaltoili rauhallisen sinisenä. Ulapalla kävi pieni tuuli ja lintuja näkyi taivaalla. Taivas oli pilvetön.
Matoro makoili veneen perällä Sarajin ja Xxonnin ollessa veneen penkeillä. ”Ihana ilma.”, Matoro totesi.
”Niin, mitä olemme menossa tekemään?”, Xxonn kysyi yhtäkkiä.
”Niin, joo. Tiedätkö mikä on ’Nimda’?”, Matoro kysyi, katsoen ajajaa. ”Olen kuullut siitä puhuttavan, mutten tiedä siitä juuri mitään.”, toinen klaanilainen vastasi.
”Hyvä, emme mekään. Tiedämme vain settä se on mystinen artekrafti jota etsimme. Jos se päätyy vihollistemme käsiin, olemme ongelmissa.”, Matoro aloitti, muuttaen ilmettään astetta vakavammaksi.
”Saimme sen käsiimme Xialla. Pakomatkalla Nazorakit vangitsivat meidät ja heitimme sen mereen pullossa. Koordinaatit kertovat sen nykyisen sijainnin.”
”… ahaa.”, Xxonn vastasi, vaikka hänen ilmeestään näki ettei hän ollut tajunnut ihan kaikkea.
”Haemme pullon ja palaamme Klaaniin. Se on näemmä jonkin saaren matalikolla.”, Saraji selvensi kartanlukijan penkiltä.
”Selvä.”, ohjaava Xxonn sanoi ja painoi kaasua. Moottorivene kiihdytti kohti kaukana siintävää saarta.
Killjoy asteli Klaanin käytävien halki edelleen puolikuntoisena, rintakehä siteissa ja haarniska puoliksi pirstoutuneena. Muutama Matoran juoksi hänen ohitseen, mutta sen sijaan, että he olisivat tapansa mukaan mulkoilleet Killjoyta, he juoksivat iloisesti ohi ja yksi niistä jopa tyrkkäsi Killjoylle pienen uutislappusen, jossa komeili:
Viimeisin tieto: Klaanin laivasto tuhonnut Nazorak-sataman laivoineen länsirannikolla!
Killjoy hymähti, hän oli tyytyväinen nähdessään, ettei Klaani levännyt laakereillaan.
Killjoy asteli nyt tyhjän aulan läpi. Moni aulassa työskennellyt oli saanut surmansa sen kauhean yön aikana. Killjoy astui hissiin ja painoi ylimpään kerrokseen. Komentohuoneeseen saapuessaan, hän näki Tawan kumartuneen päätään pyörittelevän Creedyn ylle.
”En ymmärrä! Killjoy on pysynyt paikoillaan nyt jo ainakin viisi tuntia, eikä hänen pukunsa edes kestä vettä, eikai hän vain-”
”Jos viitsisit tutkia myös muita valvontatauluja, huomaisit, että palasin Klaaniin jo puoli tuntia sitten.”
Creedy ja Tawa käännähtivät tutun äänen kuullessaan. Creedyn silmät loistivat.
”Sinä palasit! Olet kunnossa!”
Tawa, joka oli yleisesti hyvin skeptinen Killjoyta kohtaan oli myös saanut hymyn kasvoilleen. ”Ovatko kaikki kunnossa?”
Killjoy nyökkäsi: ”Toimme jopa pari uutta ystävää mukanamme. Toinen heistä taitaa olla parhaillaankin rekisteröitymässä Klaaniin.”
”Nimdat? Kortti? Saitteko te ne?”, Creedy kysyi innoissaan.
”Nimda, niitä oli vain yksi. TSO on vienyt toisen Odinalle. Kortinkin saimme. Ongelmana on nyt vain se, että ne eivät ole meillä.”
Tawa pisti kätensä puuskaan ja loi Killjoyyn katseen, josta ei tunnetusti seurannut mitään hyvää. Killjoy osoitti valvontataululle:
”Meillä oli pieniä Nazorak-ongelmia. Nimda on kortin ja jäljittimeni kanssa rommipullossa tuossa kyseisessä pisteessä.”
Tawa kääntyi kohti taulua: ”Ehkä en kysy vielä mitä se tuolla tekee ja miksi, mutta meidän täytyy hakea se.”
Killjoy nyökkäsi: ”Se ei ole hirvittävän kaukana, hyvällä tuurilla saamme haettua sen jo tänään, se on kuitenkin ajelehtinut kohtalaisen lähelle Klaanin rannikkoa.”
”Mutta sinä et mene nyt mihinkään!”, Creedy tiuskaisi, ”Et tuossa kunnossa. Tuo puku vaatii välitöntä korjausta ja vara-osia.”
Killjoy kääntyi takaisin kohti hissiä nyökäten kaksikolle: ”Kuten haluat.” Killjoy oli tosiaan saanut tarpeeksensa matkustelusta, ehkä olisi hetki aika levätä. Siitä huolimatta häntä kalvoi koko pelko siitä, että pullo olisi kadonnut… Aulassa Killjoyta juoksi vastaan Saraji, joka näytti olevan innoissaan. Hän piteli kädessään passia, Klaanin passia.
”Minut hyväksyttiin! Minut hyväksyttiin!”
Killjoy hymähti hyväksyvästi: ”Olet nyt siis virallisesti osa porukkaa. Mitäs sanoisit, jos kävisimme tuolla kahviossa? En ole itsekään käynyt siellä kuukausiin.”
Matoro istahti huoneensa nojatuoliin raskaasti. Hän katseli huonettaan. Vaalenaharmaat seinät, työpöytä täynnä papereita, pari kaappia sekä suuri arkku. Pari valokiveä katossa luovat kirkkaan valaistuksen huoneeseen.
Toa nousi hetken kuluttua ja avasi huoneensa ikkunan. Korkealta oli näkymä kauas metsiin ja vuorelle. Viileä tuulenvire tuli avoimesta ikkunasta sisään huoneeseen.
Matoro avasi suuren kaapin ja otti sieltä erilaisia haarniskan paloja. Matoro irroitti rintapanssarinsa ja katsoi siinä olevaa reikää. Myös selkäpanssarista löytyi ikävä viilto. Musta toa heitteli huoneensa nurkkaan rikkinäisiä ja otti kaapista ehjiä haarniskan osia. Joku saisi korjata nuo joskus.
Toa kiinnitti uudet panssarit rikkinäisten tilalle ja katseli itseänsä suuresta peilistä. Puhtaan musta haarniska ilman rikkinäisä paloja. Hänen silmiinsä osuu kuitenkin väkisin hänen naamionsa. Matoro nappasi vyöstään teleskooppisilmät ja irroitti kanohi Cencordinsa.
Toa istahti pöytänsä ääreen ja nappasi muutamia välineitä pöydän hyllyköstä. Matoro käsitteli naamiota valkoisissa käsissään. ”Mitä? Tuossa on tekstiä.”, hän tajusi. Vasemmansilmän alla oli pienellä matoran-aakkosia. Tämä kohta olisi normaalisti teleskooppisilmän alla.
”Makuta Itroz, Projekti Nimda”
Sen, että kanohi oli makutoiden luoma, Matoro tiesikin. Mutta ”Projekti Nimda”? Mitä se voisi tarkoittaa? Toa käänteli naamiota käsissään muttei löytänyt mitään muuta erikoista. Hän poisti teleskooppisilmän vääntyneet kiinnikkeet ja tunnin näpertelyn jälkeen teleskooppisilmä oli jälleen kiinni naamiossa.
Toa asetti kanohin päähänsä.
”Nimda? Mikä se tarkalleen on? Miten se liittyy naamioon? Mitä tämä kaikki tarkoittaa?
Mitä sillä trooppisella saarella oikein tapahtui? Se olento puhui Nimdasta. Kaikki ei ole kohdallaan.”
HYVÄT LUKIJAT. Koska minä ja Manu olemme molemmat oman työmme jäljillä ylpeileviä syntisiä piruja(vaikkakin kiitos Umbralle avusta), tästä tuli ropen. Pisin. Viesti. Tähän. Asti.
Varaa aikaa tämän lukemiselle. Hyvä Jumala, VARAA AIKAA. Jos sinulla on nyt kiire, lue tämä vasta kun ehdit oikeasti. Ja kun luet, keitä itsellesi kuppi kuumaa ja peräänny syvälle nojatuoliisi. Tämä on muuttunut roolipelaamisesta romaanin kirjoittamiseksi viimeistään nyt.
Baari
Warrek oli baarissa. Hän oli siellä lähestulkoon koko ajan, mutta tämä päivä tuntui jotenkin erilaiselta. Hän oli vetämässä jo seitsemättä lasillista paikan vahvinta ainetta. Hän katseli ovelle: siitä oli ilmestynyt sisään epäilyttävän näköinen kaksikko. Tulijat olivat pukeutuneet mustiin kaapuihin, jotka peittivät heidän ruumiinsa niin hyvin, ettei Warrek pystynyt toteamaan edes, olivatko he Skakdeja.
Toinen mustakaavuista istahti rennosti baarin suurimpaan pelipöytään. Skakdit tekivät hänelle tilaa epäluuloisesti. Suurin osa oli humalassa. Mustakaapuinen tulija naksautteli rennosti sormiaan, jotka näyttivät jokainen kuuluvan eri henkilölle. Toinen tulijoista istuutui Warrekin viereen. Tämä katsoi häntä epäluuloisesti ja ryyppäsi kulauksen tuopistaan.
”Mitä olet vailla?”
Kaapuhahmo naurahti huppunsa sisältä ja veti tumman vaatteen päältään. Hän jätti kaavun roikkumaan tuolinsa selkänojalle. Warrekin pupillit laajenivat, kun hän näki kaavun sisältä kuoriutuvan sinisen yksisilmäisen skakdin. Puolihumalainen salaman skakdi räpytteli ja hieroi silmiään hetken hämmentyneenä, kunnes sen suu kääntyi lämpimään virneeseen.
”Kappas vain”, Warrek sanoi yllättyneen innokkaana. ”Guardian! Suosikkieverstini!”
Guardian hymyili ja nyökkäsi. ”Kaikki muut everstisi ovat kuolleet”, hän vastasi yllättävän vakavalla äänensävyllä.
Warrek katsoi Guardiania hetken silmiin ja kaatoi sisuksiinsa pienen hörpyn juomalasistaan. Hän hymyili leveää ja terävähampaista skakdin hymyään. ”No silti. Suosikkini. Miten sinulla menee?”
Guardian nojasi rentoutuneesti tuoliinsa. ”Oletko ihan oikeasti kiinnostunut vai haluatko vain puhua?” Warrek tuhahti hiprakkaisena. ”Hei, älä puhu kenraalillesi tuolla sävyllä. Vaikkakin…” Warrek tarkkaili katseellaan Guardianin rintapanssaria. Hän tuijotti pitkään sitä kohtaa, josta Warrekin entisen everstin kunnian tähdet olivat ennen roikkuneet. Niitä ei enää löytynyt.
Warrek nosti jalkansa pöydälle ja katsoi hiljaisena Guardiania silmin. ”Sinä et taida enää olla everstini.” Guardian ei vastannut. Hän silmäili baarin likaista lattiaa. ”Ensiksi Vartijat, sitten metsästäjät ja nyt työskentelet Toan alaisuudessa”, Warrek sanoi merkillisesti. ”Kamuseni. Onko sinulla juuria missään?”
Guardian näytti kuittaavan kysymyksen olankohautuksella ja kädenheilautuksella ja vaihtoi keskustelun aihetta todella nopeasti. ”Vieläkö sinä kulutat aikaasi tässä läävässä?” Warrek oli hämillään. ”Läävä? Näyttääkö kantapaikkani sinusta läävältä?”
Guardian ei vastannut. Hän käänsi katseensa pois vanhasta kenraalistaan ja tutki Kuolleen rukin tavernaa katseellaan ja haisteli tavernan ilmaa. Ilmassa leijailevaa savunhajua heikensi vain se, että tavernan ikkunat olivat aina raollaan ja viilentävää tuulta pääsi sisään. Lievän auringonvalon lisäksi tavernaa valaisi myös paikoittain muutama kynttilä, joiden valuva tali alkoi jo tulvia pöydille. Lattia oli likainen ja täynnä kolhuja. Varsinkin aivan tiskin edessä lojuvat pitkäjalkaiset metallijakkarat olivat suorastaan kaivaneet rumia jälkiä lattialautoihin. Osa lattiasta oli pyritty peittämään matoilla ja aavikkorahien selkänahoilla.
Moerakk-nimellä kulkeva vihreä skakdi seisoi tiskin takana tyynesti puhdistaen juomalaseja töhryisellä rätillä. Moerakk oli ollut tavernan omistaja jo ennen sisällissotaa ja oli nauttinut työstään silloin huomattavasti enemmän. Tulot olivat olleet vähäisempiä ennen sotaa, mutta ainakin asiakaskunta oli ollut mukavampaa. Moerakkin takana oli suuria määriä viinitynnyreitä ja monenlaisia pulloja. Yksi entisistä viinipulloista seisoi baaritiskillä kymmenillä lukoilla suojatun kassalippaan vieressä. Tämä pullo oli täynnä vihreää nestettä, jossa uiskenteli jotain liskomaista. Se oli Tahtorakin alkio.
Seinällä tiskin takana oli myös suuri valkoinen kyltti. Kyltissä luki ”7 päivää viime tappelusta” ja numeroa kykenisi vaihtamaan nopealla kädenheilautuksella. Korkealla tavernan itäisellä seinällä oli useita täytettyjen rahipetojen päitä, jotka irvistivät vihaisesti. Myös sirpaleinen kattokruunu roikkui jostain korkealta tavernan katosta, joka oli täynnä luodinreikiä.
Guardian kääntyi takaisin kohti vanhaa ystäväänsä. ”Kyllä näyttää”, hän vastasi. ”Mutta tulin katsomaan sinua silti.”
”Sinulla ei ole taaskaan rahaa, eihän?” Guardian vastasi kohottaen oikeaa silmäkulmaansa.
Warrek räpytteli silmiään ja etsi toisella kädellään jotain haarniskansa taskuista. Toinen käsi pysyi tiukasti juomassa. ”No eipä oikein. Mutta talo varmaan tarjoaa Warrekin ystävälle.”
”Uskotko tuohon.”
”Tietty uskon. Minä ja Moerakk olemme vaaanhoja kavereita. Eikö niin, Moe?” Warrek heilutteli melkein tyhjää lasiaan iloisesti ilmassa ja hymyili baarimikolle. Moerakk oli lopettanut lasien puhdistamisen ja selaili nyt suoraselkäisenä velkavihkoaan. Hän pysähtyi katsomaan yhtä sivua sekunneiksi ennen kuin vilkaisi Warrekia murhaavan hiljaisena.
”Niin, minähän sanoin”, Warrek sanoi kääntyen takaisin Guartsuun. ”Vanha kunnon Moe.” Guardian suoristi selkänsä. ”Warrek. Ihan rehellisesti sanottuna en ole tullut vain juomaan vanhan kamun kanssa.”
Warrek vakavoitui hetkellisesti. ”Niin, tietty. Sinulla on nykyään ihan oikeaa tekemistä. Klaanijuttuja, eikö.” Guardian nyökkäsi. ”Jep. Mutta älä sano sitä noin kovaäänisesti.” Warrek näytti kysyvältä. Guardian kumartui hieman vanhaa ystäväänsä kohti ja laski äänenvoimakkuuttaan. ”Gaggulabiolla on kavereita näillä alueilla, eikö?”
Warrek tuhahti. ”Guartsu hyvä. Mihin skarrararriin sinä olet taas sekaantunut.”
Suuressa pöydässä peli oli täydessä vauhdissa. Uusi, mustakaapuinen pelaaja pelasi erittäin hyvin, ja Skakdit olivat innoissaan saadessaan uuden pelaajan. Tulokas oli voittanut aluksi kolme peliä, pitänyt sitten taukoa pari peliä, ja nyt hän oli taas mukana. Hän oli aloittanut nollasta, laittanut suuret panokset, ja nyt hänellä oli rahaa jo saman verran kuin suurimmalla osalla Skakdeista.
Kaavun alla Makuta Nui hymyili itsekseen. Hän oli pelannut srekajaa ennenkin: kerran Xialla ja toisen kerran Metru Nuilla. Kummassakaan paikassa ei ollut Skakdipelaajia, mutta peli oli lähtöisin juuri Zakazilta ja oli näin ollen skakdinkielinen nimeltään. Pelissä jokainen laittoi aluksi panoksensa, ja jokainen sai päättää, osallistuiko kierrokseen, minkä jälkeen jaettiin kortit. Jokainen sai kolme korttia. Sitten pelaajat korottivat panoksia tai jättivät kierroksen, jolloin he eivät menettäneet enempää rahaa. Korotuskierroksia jatkettiin, kunnes kukaan ei enää ollut valmis korottamaan lisää. Sitten jokaiselle jaettiin kaksi korttia lisää. Sitten laitettiin lisää panosta, minkä jälkeen jaettiin vielä kaksi korttia lisää. Sitten korotettiin vielä kerran. Sitten katsottiin kortit.
Ja Manulla oli ainoa täysikäsi. Kenelläkään ei ollut värisuoraa tai nelosia. Skakdit huutelivat törkeyksiä, ostivat lisää juotavaa ja voivottelivat rahojensa menetystä. Manu kahmi saaliinsa itselleen. Guardian katseli hetken, kuinka Makuta sulloi rahoja kaapunsa taskuihin. Sitten hän kääntyi takaisin Warrekin puoleen.
Warrek kuunteli tarkkaan ja hiljaisena Guardianin selitystä viimeisten viikkojen tapahtumista. Guardian puhui poikkeuksellisen hiljaa, sillä aihe, jota käsiteltiin oli hyvin arkaluontoinen. Puhe Nazorakeista, Zyglakeista ja Gaggulabion joukoista ei ollut epäilyttävintä, mitä Kuolleessa rukissa saattoi kuulla, mutta tässä tavernassa oli paljon kuulevia korvia. Jutut voisivat kantautua kauas ja sitä Guardian ei nimenomaan halunnut. Guardian kertoi tapahtumista ystävälleen niin tarkasti kuin uskalsi. Selityksessä kesti useita minuutteja ja Warrek ei kehdannut edes keskeyttää Guardiania. Näin tapahtui harvoin.
Selityksen loputtua Warrek oli hiljaa hetken. Hän joi tuoppinsa tyhjäksi ja pyyhki suupielensä käsivarrellaan.
”Vai niin”, Warrek sanoi vaatimattomasti. ”Sinä et ollut koskaan kovin hyvä pysymään poissa ongelmista.” Guardian hymyili. ”Eip.”
”Gaggulabio”, Warrek sanoi. ”Liittoutui Nektannin kanssa sodan loppuvaiheessa. Olen tainnut tavata hänet… kerran?” Guardian nyökkäsi. ”Gaggulabio, Relsann, Brunha”, Warrek luetteli. ”Yhtiä skarrarin pelkureita kaikki. Jos Nektannia ei voi voittaa, unohdetaan kaikki itsekunnioitus ja nuoleskellaan sitä.” Warrek löi pöytää nyrkillä. Pöytä tärähti voimakkaasti ja tuoppi melkein putosi sen reunalta alas. ”Vihaksi pistää”, Warrek sanoi tuijottaen tuoppia hieman alakuloisena. Pian hän kuitenkin siirsi katsensa takaisin Guardianin silmiin. ”Sinä tarvitset apuani, eversti”, Warrek sanoi. ”Etkö vain.”
Guardian nyökkäsi. ”Jep. Warrek, sinä tunnet monia. Gaggulabion liittolaisia, Zyglakeja, ehkä joitain Nazorakejakin?” Warrek kohautti olkapäitään. ”Minä liikun mielenkiintoisten tyyppien kanssa.” ”Niinpä. Voinko kysyä sinulta pari asiaa?”
”Tietty”, Warrek sanoi nojaten tuoliinsa rennommin. ”Kiitos”, Guardian sanoi innokkaammin. Hän oli jo avaamassa suutaan sanoakseen ensimmäisen kysymyksen, mutta silloin Warrek nosti oikean kätensä etusormen äkillisesti pystyyn. Guardian varautui pahimpaan.
”Muuuuuutta!” Warrek sanoi pirullinen hymy kasvoillaan. ”Informaatio ei ole ilmaista, poju!” Warrek naurahti ja naputti pöytää oikealla kädellään. ”Tuoppi per kysymys.”
Guardian huokaisi. Hän tiesi, että Warrekin tapauksessa neuvottelu olisi mahdotonta. Sininen skakdi kaivoi haarniskansa taskusta pienen pussin, joka oli täynnä ratasmaisia kolikoita. Hän nousi tuoliltaan ja käveli kohti baaritiskiä. Hän palasi hyvin pian kädessään uusi tuoppi täynnä kullanhohtoista nestettä. Guartsu liu’utti lasin Warrekille ja istui paikalleen.
”Ensiksi. Nimda. Sanooko nimi mitään?” Warrek joi puolet tuopistaan ennen vastaamista. ”Pari tuttua on joskus puhunut jotain muutaman lasillisen jälkeen.” ”Mitä?” ”En muista. Jotain puhetta tyhmistä matoran-taruista. Fedekk oli kokenut jonkin sortin uskonnollisen valaistuksen ja minä yritin puhua järkeä.” Sen sanottuaan Warrek joi tuopin tyhjäksi uskomattomalla nopeudella.
”…eli ei mitään konkreettista.” ”Ei ainakaan ennen ensi tuoppia. Vauhtia, poika.”
Makuta veti hihastaan hieman lisäkortteja ja vaihtoi niitä käsikortteihinsa. Hän valitsi pienimmän mahdollisen käden sen mukaan, mitä Skahdit ajattelivat. Hän luki kaikkien ajatukset ja pelasi korttinsa. ”Miten tämä on mahdollista?” eräs nuori rumilus huudahti. ”Istu alas, Zuggak”, muut sanoivat. Heitäkin ärsytti tämän uuden hepun voittoputki, mutta häntä ei kannattanut aliarvioida. ”Uusi jako”, sanoi Krghoghtann-niminen Skakdi. Kortit jaettiin. Makuta katseli Skakdeja suorastaan tylsistyneenä pelien helppudesta; Skakdeilla ei tietenkään ollut minkäänlaista suojaa mieliensä ympärillä. Klaanilaisia vastaan pelatessa peli olisi muuttunut heti mielenkiintoisemmaksi, sillä useiden mielet oli suojattu. Hän oli jopa itse suojannut muutaman.
Kortit oli jälleen jaettu. Likaiset liskot pitelivät kynsissään resuisia kortteja. Yksi Skadeista tunnisti pakan päällimmäisen kortin sen ulkonäön perusteella, ja hänet heitettiin ulos. Manu hihitteli hetken tuolillaan. Hän jatkoi Skakdien tarkkailua laitettuaan kaikkien mielestä liian suuren panoksen. Muutamat maksoivat pitkin hampain, mutta ainakin puolet jätti pelin. Krghoghtann, Zuggak ja kolme muuta Skakdia jatkoivat peliä Makutan kanssa.
Toinen kierros alkoi. Manu laittoi lisää panosta, mutta muut maksoivat. Hienovaraisesti ilkiö livahti Zuggakin mieleen ja sai selville, että tällä oli tässä vaiheessa värisuora. Manu järjesti itselleen yhdellä numerolla isomman värisuoran. Zuggak katseli kortteja tyrmistyneenä ja hieroi silmiään epäuskon vallassa, kun kortit paljastettiin. Krghoghtann siveli leukaansa mietiskellen. Manu hymyili ja jakoi kortit.
Keskustelu oli jatkunut jo hetken ja pöydällä oli jo neljä tyhjää tuoppia. Guardian ei ollut saanut paljoa irti Warrekista. Keskustelun kohokohta oli ollut vihjaus mahdollisesta Zyglak- ja Nazorak-laivastojen yhteisliikehdinnästä etelässä. Guardian alkoi jo menettää toivoaan. Hän kokeilisi vielä kysyä muutamaa asiaa ennen luovuttamista.
”Tämä on muuten aivan Karzahnin hyvää.” huomattavasti väsyneemmän näköinen Warrek sanoi hörppien tätä tuopillista rauhallisemmin kuin edellisiä. Warrekin suupielet olivat täynnä vaahtoa. ”Sanovatko kirjaimet Z, M ja A sinulle jotain?” Guardian kysyi. Warrek laski tuopin pöydälle. ”En tiedä. Mitä niiden pitäisi sanoa?” ”Jaa-a. Voisivatko ne muodostaa vaikka jonkun tuntemasi nimen?”
Warrek näytti erittäin pohdiskelevalta. Oli kuin hän yrittäisi epätoivoisesti kaivaa edes pientä muiston sirua niistä mielensä osista, jotka hän oli tietoisesti pyrkinyt unohtamaan. ”Zorak”, Warrek aloitti. ”…von…Maxitrillian…Arstein?”
Guardian kurtisti kulmiaan. ”Toistaisitko.” ”Zorak. Von Maxitrillian. Arstein.” Warrekin lausuessa nimen Guardian kaivoi esiin pienen paperinpalan ja kynän haarniskansa taskusta ja kirjasi nimen muistiin. ”Älä väitä, että tunnet oikeasti jonkun tuon nimisen”, Guardian sanoi kirjoittaessaan. ”Se on taiteilijanimi, eikö olekin?”
Warrek vastasi kieltävästi. ”Eipä ei. Semmoinen pöyhkeä neropatti. Tapasin joskus sisällissodassa.” ”Neropatti?” Guardian kysyi. Hänen ajatuksensa siirtyivät metallisiin tappajarobotteihin, jotka olivat hyökänneet Klaaniin yön pimeyden turvin. Yksi niistä makasi tällä hetkellä Verstaassa. ”Oliko hän hyvä koneiden kanssa?”
Warrek nyökkäsi. ”Niinpä kai. Korjaili työkseen pyssyjä prikaati D:lle. Ei tykännyt juoda. Kaiken sen omahyväisyyden alla kyllä ihan kunnollinen heppu.”
”Missä hän on nyt?” Guardian kysyi.
Warrek joi pitkän kulauksen lasistaan. ”Tiedätkö ne Nektannin joukkojen panssarin…torjunta…harppuuna…jutut.” ”Joo?” ”Ne, joiden terät repivät tankinkin läpi.” ”Joo?” ”Ne, jotka räjähtävät ja ampuvat teriä joka suuntaan.” ”…kyllä?”
Warrek otti yhä pidemmän ryypyn. ”Hän sai sssellaisen päähänsä.” ”Auts.” ”Silmien väliin.” ”Tajusin kyllä.” ”Arvaa, jäikö päästä mitään jäljelle.”
Guardian ei vastannut. Hän katsoi nimeä pitkään ja raapi leukaansa kynällä. Avde siis työskenteli kuolleen kanssa. Tätä G ei ollut rehellisyyden nimissä aivan odottanut. ”No, ainakin sen takki oli kunnossa”, Warrek sanoi. ”Hieno takki kyllä. En ole varma, mitä teimme sille.” Guardian taittoi nimilapun ja työnsi sen takaisin haarniskansa taskuun. Hän kävi hakemassa baaritiskiltä vielä yhden pienemmän tuopin ja laittoi sen pöydälle.
Manulla oli jo sen verran käteistä edessään, ettei hän saanut tungettua kaikkea sitä taskuihinsa. Hän käväisikin ulkosalla katselemassa aineksia säkkiin. Hän tiiraili pimentyneessä illassa ympärilleen. Lopulta hän näki sammuneen, mustaan ryysyyn pukeutuneen Skakdin. Autiomaassa saattoi olla hyvinkin kylmä öisin. Niinpä Manu meni Skakdin luokse ja repi vaatteet tämän yltä. Skakdi heräsi siihen, mutta Manu tunki hänen päänsä suolakurkkutynnyriin. Sitten hän tyrkkäsi skakdiparan kokonaan sisään ja sulki kannen. Tepastellessaan sisään uusi säkkinsä mukanaan Manu kuuli tynnyristä korinaa: ”Olen allerginen suolakurkuille!” ”Omapa on ongelmasi”, Manu hihitti ja hiippaili sisään.
Warrek katsoi Guardianin tuomaa viimeistä tuoppia ja näytti siltä kuin haluaisi taputtaa. ”G, tiedätköss”, humalainen Warrek sanoi. ”Minä olen juonut tänään puoli tynnyrillistä. Luotatko tietoihini näin paljon?”
Guardian tuijotti Warrekin tuoppia. ”En pelkää tietojen puolesta. Tätä lienee vaikea uskoa, mutta luotan siihen, mitä sanot.”
”Hienoa, sitten meitä on kaksi”, Warrek vastasi hilpeästi.
”Ei sillä, että pitäisin siitä, että juot noin paljon”, Guardian sanoi. ”Muistatko sisällissodan vuosipäivän?” Warrek vakavoitui sekunniksi, mutta virnisti pehmeästi välittömästi. ”Hei, en tappanut ketään”, hän sanoi, ”ja Moe hankki sen jutun takia tuon tappelulaskurin.”
Guardian vilkaisi laskuria. ”On se kieltämättä hieno.” ”Eikö vain.”
”Tämä ei ole totta!” Zuggak karjaisi. ”Skarrarrarrarrararararararrrrr!” ”Siisti suutasi, poju”, Manu sanoi nautinnollisesti. ”Tämä on vain peliä.” ”PELIÄ, JOSSA MENETÄN KOKO OMAISUUTENI!” ”Itsepähän laitat sen peliin.” ”Tyyppi on oikeassa”, Krghoghtann sanoi ärtyneenä. Hänkin oli jo pannut peliin koko omaisuutensa, sillä ei voinut sietää sitä, että joku uusi hyypiö voittaisi heidät kaikki. Vain he kolme olivat pelissä. Manu naputteli pöytää tylpillä kynsillään, jotka tavallisesti olivat pitkät ja mahdollisesti raateluun sopivat mutta jotka nyt olivat Nazorakien kynsiä. Tarvitsen sen uuden ruumiin, hän ajatteli. Eihän tässä voi elää.
Krghoghtann laittoi peliin loputkin jämät omaisuudestaan. Hän oli varsin varakas Skakdi, mutta ei pitänyt häviämisestä. Nyt kaikki oli vaarassa. Hän oli vetänyt seitsemän tuopillista karhuhaita muutama tunti sitten ja kärsi nyt hirvittävästä krapulasta. Manu iski pöytään pataässähain. Ja voitti. ”SKARRARRARARARARARRRRR!” ”Siivoa suutasi, vanhus”, Zuggak sanoi omahyväisesti, joskin harmissaan häviöstä. Heidän pitäisi nyt pelata velkapanoksilla. Krghoghtann ei pitänyt siitä, että häntä huomautetaan jostain, mistä hän on vasta huomauttanut huomauttajaa. Niinpä hän tinttasi nuorta Skakdia turpaan melko kovaa. Tämä lensi ikkunan läpi – suolakurkkutynnyriin. ”Peliä”, vanha Skakdi tuhahti ja jakoi kortit. Manu kumartui lähemmäs pöytää. Minähän se alun perin huomautin poika parkaa… hän hihitteli itsekseen.
Hiki valui Krghoghtannin kasvoilta. Mustakaapuinen olento piteli vääristyneen näköisissä käsissään korttejaan. Skakdin kasvoille alkoi levitä hymy; hän oli saanut suurimman mahdollisen herttavärisuoran. Mahdollisuus sille, että tulisi tasapeli, oli naurettavan pieni, ja sille, että tulija voittaisi, vielä pienempi.
Mutta sitten, kun molemmat löivät korttinsa pöytään, Skakdin naama venähti sijoiltaan. Mustakaavulla oli korkein mahdollinen herttavärisuora ja hänellä itsellään oli seitsemän satunnaista korttia. ”Tämä on petosta!” Krghoghtann huudahti ja syöksyi Manua kohti. Skakdi veti Makutan hupun alas ja paljasti tämän naamion. Kaikki peliä seuranneet jähmettyivät paikalleen. ”Sinä… si-si-sinä… o-o-olet…” vanha Skakdi änkytti. Makuta katsoi häntä kylmästi. Skakdi katsoi Makutaa suoraan silmiin ja hänen järkensä himmeni huomattavasti. Hän tunsi päänsä sisällä jotain ikävää. Makuta hymyili julmasti. Skakdin korvasta alkoi valua jotain sinistä. Muut Skakdit katsoivat tätä kauhun vallassa. Vanha Skakdi kaatui maahan ja jäi siihen.
Oli hetken melkein hiljaista. Moni katsoi pöytää, vaikka muutamat olivat vielä syventyneenä keskusteluihinsa – muiden muassa Guardian ja Warrek. Kului ehkä puolisen minuuttia. Sitten Skakdijärkäle nimeltä Bodyrakk huusi: ”MAKUTAAAAARGH!”
Manu ei ollut täysin varma, mitä tapahtui seuraavaksi, mutta kyseisen tapahtuman seurauksena hän löysi itsensä ilmasta. Tämä oli yksi niistä hetkistä, jolloin hän kaipasi vanhaa haarniskaansa. Pääasiassa sen siipiä.
Guardian oli kysymässä Warrekilta tämän pitkään kestäneen kuulustelun viimeistä kysymystä. Kysymys kuitenkin keskeytyi, kun jotain mustaa ja ruskeaa törmäsi Guartsun ja Warrekin välillä olevaan baaripöytään. Pöydällä lojuneet tyhjät tuopit singahtivat eri suuntiin satoina terävinä lasinsiruina ja koko baaripöytä petti. Viimeistä tuoppiaan hörppivä Warrek ja tiedonjanoinen Guartsu katsoivat hölmistyneinä paikkaa, jossa pöytä oli ennen seisonut. Makuta Nui päästi lievän tuskankurahduksen maasta. ”Au.”
Warrek ja Guardian katsoivat toisiaan. Sitten he kääntyivät ympäri. Kaapin kokoinen skakdiköriläs seisoi vihaisena suunnassa, josta Manu oli lentänyt. Se hengitti raskaasti ja näytti poikkeuksellisen raivokkaalta jopa skakdiksi. Körilään takana oli pienikokoinen joukkio aivan yhtä vihaisen näköisiä skakdeja. Osalla oli vielä pelikortit kädessä. Baarin muukin puheensorina oli hiljentynyt täysin. Baarimikko Moerakk kuivasi märkää tuoppia rätillä, mutta katsoi rikkinäisen pöydän päällä makaavaa Makutaa tympeästi.
”MURSKAA”, Bodyrakk sanoi. ”MURSKAA MAKUTA.”
Sanan ”Makuta” mainitseminen sai skakdit katsomaan maassa makaavaa olentoa erittäin murhaavasti. Makutoiden ja skakdien lajien väliset suhteet eivät olleet mitä lämpimimpiä, sillä Spiriah-nimellä kulkeva Makuta oli käytännössä ollut syyllinen Zakazin sisällissotaan.
”Tuo”, yksi skakdeista sanoi aloittaen hiljaisesti, mutta sen äänenvoimakkuus kasvoi puhuessa. ”Tuo tuli sisään jonkun kanssa. Kuka. Toi. Makutan. Sisään.”
Kukaan baarissa istuvista skakdeista ei ollut täysin varma, minkälainen saastainen petturi oli päästänyt Makutan sisään. Monet ehtivät jo syytellä toisiaan samalla kun he kävelivät lähemmäs maassa makaavaa Makutaa. Manu nousi vähitellen seisomaan. Hän katsoi ympärille kerääntyvää skakdi-joukkoa virnuillen äärimmäisen tekopirteästi. ”Eh. Anteeksi, olen saattanut erehtyä tavernasta.” Manu vilkuili sivusilmällä Guartsua ja yritti kuiskata tälle jotain niin hienovaraisesti kuin vain kykeni. Guardian teeskenteli, että ei huomannut. Hän kuitenkin nousi pystyyn kaataen samalla tuolinsa ja osoitti syyttävän sormensa erääseen mustaan skakdiin, joka lähestyi Manua. ”Näin sen! Tuo päästi sen sisään.” Musta skakdi näytti siltä, kuin sen maailmankuva olisi sortunut. Se osoitti takaisin Guardianiin. ”Itse päästit! Näin kaapusi!”
Humalainen Warrek pomppasi välittömästi pystyyn ja osoitti mustaa skakdia Guardianin tueksi. Pian mustan skakdin ystävät kuitenkin liittyivät hillittömään osoittelukisaan ja osoittivat kaikki Guardiania. …ai. No ainakin minulla on Warrek puolellani, hänen sanallaan on jotain väl- ”HEI”, Guardian sanoi järkyttyneenä, kun huomasi myös Warrekin osoittavan häntä. Warrek kuitenkin siirsi syyttävän sormensa pian takaisin mustaan skakdiin. Hän näytti pohdiskelevan hetken ennen kuin siirsi sormen takaisin kohti Guardiania. ”Warrek”, Guardian sanoi ankeasti. ”Mitä sinä teet.”
”Pohdin shhhelviytymismahdollisuuksiani”, Warrek sanoi tyynen rauhallisesti hymyillen ennen kuin kääntyi osoittamaan sormellaan jälleen mustaa skakdia.
”MURSKAA. MAKUTA.”
”Me kyllä tiedämme, että se olet sinä, Guardian”, yksi mustaa skakdia tukevista sanoi. ”Nimesi kyllä tiedetään. Warrekin ystävä. ’Viimeinen Vartija’.” Jotkut skakdit nauroivat äänekkäästi Guardianin lempinimelle. Guardianin kämmen puristui nyrkkiin.
”Vaikka täytyy myöntää, Vartijat olivat sodassa aika hyviä. Ikävä kyllä olitte väärällä puolella.”
”Häviäjäpuolella”, Guardian sanoi vihaisesti mutta hymyillen hieman. ”En ole vieläkään vakuuttunut, että se oli väärä.”
Manu puristi pienet eripariset kätensä nyrkeiksi ja heilutteli niitä edessään. Makutan improvisoidusta haarniskasta johtuen ne eivät näyttäneet kovin uhkaavilta. Myös humalaisesti hoiperteleva Warrek lopetti osoittelun ja heilutteli nyrkkejään edestakaisin muristen uhkaavasti.
Skakdijoukot alkoivat lähestyä kolmikkoa. Osa niistä naksutteli niskojaan tai hakkasi nyrkeillään rintaansa. Muutama otti pöydältä tyhjän viinipullon ja löi sen rikki. Moerakk huokaisi. Hän keräsi pullot ja lasit baaritiskiltä ja laittoi tiskille pienen kyltin, jossa luki skakdiksi ”tarjoilu päättynyt”. Sitten hän käveli tyynesti hienon tappelulaskurinsa luo ja nollasi sen. Kuiskauksin kiroten vihreä skakdi käveli baarin takahuoneeseen ja sammutti valot. Hän tulisi ottamaan lomaa.
Vihainen lynkkauslauma lähestyi Warrekin, Guardianin ja Manun muodostamaa kolmikkoa. Osa kohotti jo nyrkkinsä tai aseensa hyökkäykseen. Warrek, Guartsu ja Manu vilkaisivat toisiaan nopeasti ja nyökkäsivät.
Manu heilutti edelleen nyrkkejään. Muutama Skakdi tuli hänen luokseen uhkaavan näköisenä. ”No niin, poijjaat”, Manu sanoi hilpeästi. ”Aika vähän verrytellä.” Hänen rinnastaan syöksähti suurehko, tummanpunainen varjokäsi, joka mottasi lähimmältä Skakdilta sisukset pihalle. Muuta katsoivat järkyttyneinä, miten tuo kummallinen otus tuuperrutti heidän toverinsa. Sitten he hyökkäsivät Makutan kimppuun.
Guardian antoi selkäsaunaa mustalle Skakdille, joka oli häntä ensimmäisenä osoitellut. Pian tämä anoi armoa kasan alimmaisena. Guardian, joka oli hänen päällään ja näin ollen kasan toiseksi alimmainen, ei pitänyt tilanteesta yhtään sen enempää. Warrek keinahteli muutaman kerran kasan vieressä ja tarkasteli hänen kimppuunsa yrittäviä Skakdeja. Ne lähestyivät Warrekia uhkaavasti. Warrek teki kädellään kutsuvan eleen ja heristi nyrkkiään. Sitten hän hoiperteli hetken ja kaatui ikkunan läpi. Skakdit hätkähtivät ja katsoivat toisiaan. Sitten he kohauttivat olkiaan ja hyppäsivät kasaan.
Manu oli myös kasan alimmaisena. Tosin eri kasan. Ja se oli isompi kasa. Hänellä alkoi olla tukala olo. Mutta sitten hän keksi jotain. Heeheeeheeeeee… illuusio…
Oven eteen ilmestyi violetti Skakdi, joka huusi: ”MINÄ PÄÄSTIN MAKUTAN SISÄÄN!”
Kasa purkautui, kun kaikki yrittivät päästä näkemään, kuka huusi. Manu hiipi pois kasan alta. Sitten hän hiippaili erään vihertävän linnunpelättimen näköisen miekkosen luo, tarttui tämän käteen ja iski sen suoraan viereisen Skakdin mahaan. Sitten hän vetaisi muutaman uuden Skakdin päälleen lattialle. Kaksi Skakdia katsoi toisiaan. Sitten he hyppäsivät toistensa kimppuun. Tappelu jatkui. Kaikki olivat huomanneet, että violetti tulija oli vain harhaa.
Guartsu oli saanut kerättyä voimansa ja puskettua itsensä kasan alta. Hän etsi katseellaan Warrekia ja Manua. Lattiasta kuului koputus. Guartsu katsahti jalkojensa alla olevien lattialautojen välissä olevaan reikään. Sieltä pilkisti punainen silmäpari.
”Sinä huijaat”, Guardian sanoi tympeästi lattialautojen alla olevalle Makutalle. Manu hihitti. Guardian oli vastaamassa Makutalle jotain äärimmäisen sarkastista, mutta tämän aikomuksen keskeytti valtava skakdinyrkki, joka osui häntä vatsaan. Guartsu törmäsi baaritiskiin selkä edellä ja joutui tasaamaan hengityksensä.
Nyrkin omistaja käveli Guardianin näköpiiriin. Kyseinen skakdi oli kaapin kokoinen jättiläinen, joka tunnettiin ilmeisesti Bodyrakkina. Se naksutteli sormiaan ja lähestyi Guardiania muristen. Guartsu antoi ymmärtää olevansa täysin uuvuksissa hetken, mutta rikkoi hämäyksen lyömällä Bodyrakkia suoraan rintaan kolme kertaa. Jättiläismäinen skakdi ei hievahtanutkaan ja Guardianin nyrkit vain läsähtivät vasten Bodyrakkin rintapanssaria. Skakdi naurahti kumeaa nauruaan.
”Vartija, tappelet kuin lehmipoika!” se huusi riemuissaan.
”Kuinka sopivaa”, Guardian vastasi. ”Sinä tappelet kuin lehmä.”
Bodyrakkin kärsivällisyys loppui ja se huitaisi taas kohti Guartsua. Tällä kertaa sininen skakdi oli kuitenkin varautunut ja Bodyrakkin nyrkki törmäsi baaritiskin läpi. Jossain taaempana Warrek oli hoiperrellut takaisin ikkunasta sisään ja kuritti kolmea skakdia samanaikaisesti kännisellä raivolla.
Bodyrakk lähestyi perääntyvää Guardiania hitaasti. ”Minä. Taitan. Niskasi. Minä ripustan pääsi seinälleni.”
Guardian siirsi kätensä vyötärölleen. ”Minulla on pyssy.”
Bodyrakkin hymy hyytyi. Pian jätti ulvoi maassa kivusta pidellen polveaan molemmin käsin. Se karjui raakalaismaisesti ja ylitti taatusti omalla ”skarrarar”-huudollaan skakdinkielisen kiroilun pituusennätyksen. Guardian laittoi revolverin vyötärölleen ja juoksi kohti tavernan uloskäyntiä, jossa Manu miekkaili vihaisen skakdin kanssa rikkinäisellä lasipullolla ja Warrek kuritti sekä tavernan jakkaroita että häntä kohti hyökkääviä skakdeja.
Guardian ilmaisi sanattomasti Warrekille ja Manulle, että olisi mahdollisesti hyvä hetki poistua tavernasta. Ilmaisua helpotti huomattavasti se, että vihainen seitsemän skakdin joukkio jahtasi Guardiania.
Manu päätti tehdä jotain radikaalia. Lävistettyään vastustajansa käden rikkinäisellä pullolla hän saapasteli baarin takahuoneeseen, jossa Moe oli ryyppäämässä masennukseensa. Hänellä olisi nimittäin pitkä viikonloppu edessä. Makuta käveli välinpitämättömästi baarimikon ohi suoraan juomavarastolle. Moe huomasi liian myöhään, mitä Makuta aikoi tehdä. Siihen mennessä, kun känninen baarinpitäjä oli päässyt jaloilleen, Makuta oli raahannut kaikki tynnyrit ovelle. ”Mitä pirua sinä puuhaat, Makuta? Jätä viinani rauhaan!” ”Sori, pappa. Nyt ei auta muu kuin ottaa kovemmat otteet käyttöön.” ”Eiiii!” Moe kiljui kauhuissaan. Makuta suoritti suuren leikkausoperaation: hän laukaisi suuren varjosäteen, joka halkaisi jokaisen tynnyrin kahtia. Viina valui tappelun keskelle. Moni kastui likomäräksi, Guartsun jahtaajat etunenässä. Warrek oli sammunut ikkunan viereen. Guartsu oli aivan yhtä märkä kuin muutkin, mutta suurin osa alkoholista oli valunut hänen ylitseen. Manu hihitti tynnyreiden vieressä. Moe katseli häntä murhanhimoisena. Sitten hän poistui takaisin takahuoneeseen.
”Olipa siinä”, Guartsu huohotti. ”… paljon viinaa”, Manu täydensi. Guardian nyökkäsi. Moe palasi kirves kädessään. Manu ja G yrittivät paeta samasta ikkunasta. Se ei onnistunut. Moe tuli lähemmäs. ”Keksi jotain”, Guartsu sanoi. ”Sinulla on pyssy”, Manu protestoi. ”Panokset loppu.” Manu tempaisi aseen Guardianin kädestä ja heitti sen baarimikon naamaan. Tämä kaatui maahan tajuttomana. ”Aika hyvä heitto”, Guartsu sanoi hilpeästi. Tappelu oli jälleen käynnissä. Viina oli piristänyt rähinää. Kaksikko tunkeutui ulos ikkunasta – tällä kertaa yksitellen. Warrek nukkui maassa kyseisen ikkunan alla. He nostivat entisen sotalordin maasta ja kantoivat hänet baarin taakse. Siellä oli aitaus. Jossa oli Muakoja. Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan. Ja virnistivät.
Muuan Skakdi, joka oli juuri menettänyt kolmetoista hammasta, hoipui ulos baarista. Hän meni aitaukselle lähtöaikeissa. Mutta hänen Muakansa ei odottanut häntä.
”… tai sitten emme.”, Matoro totesi vakavana ”Vilkaiskaas uusiksi. Se on majakka tuolla rannalla.”
”… miksi majakka on aivan kuin Klaanin komentotorni?”, Kapura ajatteli ääneen. ”Ehkä he ovat suuria fanejamme.”, Killjoy totesi. Tiimin ilmeet olivat pettyneet, mutta he tiesivät olevansa vielä kaukana Klaanista.
”Alkajaisiksi meidän pitäisi selvittää missäpäin saarta olemme.”, Summerganon selosti asiallisella äänellä. ”Ehkä majakassa on matoraneja. Heiltä voisi saada ohjeita.”, Kapura ehdotti.
Lyhyen matkan ja kuusikon ylityksen jälkeen kuusikko saapui majakalle. Se oli korkea, harmaan värinen torni, tosin huomattavasti Klaanin vastaavaa pienempi. Kaukaan auringonvalo heijastui kuperaan pintaan, saaden sen näyttämään valkoiselta. Killjoy etummaisena koputti suureen puuoveen. Hetken hiljaisuuden kuluttua lyhyt olento avasi oven. Se on mustan ja sinisen värinen ja kantaa kanohi Eldaa.
Matoran, tai itseasiassa orton, paljastui majakan pitäjäksi. Tämä neuvoi klaanilaislle reittiä ja ohjeisti matkaamaan rantaa pitkin. Matkaa Klaaniin olisi useammankymmentä kioa. Tämä tietäisi lisää kävelemistä.
Klaanin saarella ilma oli kerrassaan hyvä. Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi leppoisasti hiekkarannalla.
”No hei, selvisimme sentään hengissä koko seikkailun ajan.”, Matoro selitti. Muu tiimi ei ollut ihan yhtä puhetuulella kuin hän. Kaikkien päässä liikkui mitä erilaisimpia ajatuksia.
Missähän Nimda on? Mitä ruokaa Klaanissa on tänään? Tässä menee vielä ikuisuus…
”No, totta. Meillä oli tuuria kun olemme vielä yhtenä kappaleena.”, Killjoy vastasi. ”Hei, tietääkö kukaan minne se yksi matoran katosi?”, Suga kysyi yhtäkkiä. ”Olisikohan jäänyt majakalle.”, Kapura arveli. ”Ei sille kuinkaan käy.” ”Klaanin olot ovat muuttuneet valtavan nopeasti. Pari vuotta sitten teimme tämäntyyppisiä tehtäviä pari kertaa vuodesta. Tämä on jo toinen vaarallinen tehtävä lyhyessä ajassa.”, Summerganon aloitti puheen.
Matorolle piirtyi mieleen lähiaikojen tapahtumia. Sen valtavan torakka. Sen sihisevän makutan paljastus Nazorakien alkuperästä. Metallikartiot. Kokemukset Vuorella. Outo välikohtaus sillä trooppisella saarella.
”Minusta tuntuu välillä siltä, että joku meitä viisaampi seisoo jatkuvasti taustalla ja siirtelee meitä kuin shakkinappuloita.”, Matoro sanoi yhtäkkiä hiljaisuuden jälkeen.
