”Päivää”, Matoro tervehti pirteästi astuessaan tekniikan ja tavaran peittämään, hyvin valaistuun huoneeseen. Valkovihreän värinen Toa näperteli hetken tekniikan parissa kunnes nousi ylös katsomaan tulijaa. ”Kas vain, päivää”, Kepe sanoi ”Mitähän juttua sinulla on?” Kepe huomasi Matoron kainalossa olevan paperinipun.
”Tämä”, Matoro osoitti kansiota ”on koodattu salakielellä. Tarvitsen siinä apua. Tämä taas”, Toa osoitti kasettia ”on kasetti, joka ei toimi” Kepe astui lähemmäs ja nappasi kansion. Merkit olivat erikoisia, eivät lähelläkään matoran-aakkosia. Sivussa oli Matoron lappu, johon hän oli merkannut aikaansaamansa käännökset.
”Tämä ei ole vahvinta alaani, mutta katsotaan…” Kepe kertoi ja kumartui yhden tietokoneenpäätteen äärelle. Hän tutki symboleita, skannasi paperin ja aloitti ohjelman, joka vertasi merkkejä tunnettuihin kieliin.
Ei mitään.
Vertaus järjestöjen käyttämiin tunnettuihin koodikieliin. Ei mitään.
Kepe hieroi otsaansa.
”Mistä tämä on?” hän kysyi. ”Erään Makutan laboratoriosta”, Matoro kertoi. ”Mitä tässä pitäisi olla?” ”Tietoa Makuta Itrozin Nimda-tutkimuksista” ”Hmm. Makuta…” Kepe mietti penkoen laatikoitaan. Ne olivat täynnä mitä eriskummallisimpia virityksiä son muita asioita. Hän nappasi eräästä mapista paperin johon oli törmännyt joskus. Se kertoi Makutan Veljeskunnan käyttämästä salakirjoituksesta.
Kaksikko vertasi kirjoituksia. Kyllä, merkit näyttivät samoilta. Ne näyttivät samoilta mutta silti niin erilaisilta. Kuin pelikuvia.
”Nämä merkit ovat peilikuvia”, Matoro totesi yhtäkkiä. ”Se Makuta ei selvästikkään halua, että hänen tutkimuksiaan pengotaan”, Kepe totesi ja käänteli koneellaan skannaamansa tiedot ensin peilikuvaksi ja sitten käänsi manuaalisesti Makutakoodia.
Se, mitä paljastui, oli kirjainsotkua. Matoran-aakkosia, mutta aivan epäloogisessa järjestyksessä, tarkoittamatta mitään.
Hetken hiljaisuus. ”Kolminkertainen suojaus”, Kepe tuhahti. Hän ajoi syntyneen tekstin uudestaan erilaisten kääntimien läpi, mutta teksti ei ollut edelleenkään mitään tunnettua koodia tai kieltä.
”… ehkä siirrymme nyt aiheeseen kaksi. Saatko tämän toimimaan?” Matoro kysyi ojentaen kasetin. Kepen näppärät sormet avasivat laitteen kuoren. Sen sisällä oli vanhanaikaista filmiä, joka näytti varsin kärsineeltä. ”Luulen että tämän saa kuntoon. Pitkäaikainen projekti, tosin”, Kepe kertoi.
Vihreä moottorivene oli saapunut vähän aikaa sitten Klaanin satamaan ja jättänyt Matoron maihin. Itse Ämkoo oli lähtenyt Enkin kanssa muualle (Veljeskunnan saarelle).
Jään Toa oli viettänyt yhden elämänsä kiintoisimmista aamuista. Ämkoon elämäntarina ja menneisyyden haamut.
Satamassa kellui kymmeniä kauppa-aluksia, lähinnä yksityisten tai muiden saarien. Klaanin omat alukset lensivät. Myös Notfunin merirosvolaiva seisoi uljaana satama-altaassa.
Matoro käveli hiljaista soratietä rannikolta linnakkeeseen. Hän katsasti samalla satamarakennukseen jättämänsä paperit. Salakoodattu kansio, kasetti ja muistiinpanot olivat poissa. Äks oli luultavasti ottanut ne suojaan.
Iltapäivä oli hieman kylmänpuoleinen Klaanin saarella. Matoraneja puuhasi ympärillä arkisissa askareissa kuten täyttelemässä kaupan näyteikkunaa, ruokkimassa Mahi-vuohia ja neulomassa kankaita. Useat puurakennukset varjostivat tietä, joka johti Klaanin pääportille. Matoro näytti jäsenkorttinsa vartijoille, jotka kertoivat samalla kiristyneistä turvatoimista.
Linnake oli hiljainen. Vastaanottotiskin edessä teline Klaanilehtiä huusi otsikoitaan: salaperäinen murha, Klaanilaista puukotettu, pieni skakdihyökkäys matorankylään. Pelkkää surua ja sotaa.
Matoro mietti asioita kävellessään Klaanin pitkiä käytäviä. Sodassa ei ollut mitään hienoa, mutta omalla tavallaan taistelut ja toiminta kiehtoivat häntä. Hän rakasti sitä adrealiininpursketta jonka vaaralliset tilanteet saavat aikaan. Hän ei osannut elää normaalia, rauhallista elämää. Kerran soturi, aina soturi.
Matoro huomasi punahopean soturin tulevan vastaan. ”Hei, Äks”, Matoro tervehti. ”Onko sinulla saaliimme Rozumilta?” ”… missä olet ollut koko aamun?” Äks kysyi ensimmäisenä. Matoro ei ollut varma saisiko hän laverrella Adminin asioista. ”Pitkä juttu. Mäksä, pari zombia”, Matoro ohitti kysymyksen ninjamaisesti. Äksän ilme ei ollut yhtänä tyytyväisempi. ”Okei, selitän joskus toiste. Onko sinulla Rozumin tavarat?” ”Jees, on. Huoneessani”
Kaksikko käveli portaat – tai itseasiassa hyvin, hyvin monet portaat – ylös. Hissi oli rikki juuri tänään. Äks kaivoi huoneesta 449 paperit ja heitti ne Matorolle. Jään Toa kiitti ja painui omaan huoneeseensa, mutta sitä ennen hän pujotti Itrozin muistiinpanot Makuta Nuin huoneen postiluukusta terveisten kera. Häntä voisi kiinnostaa.
Matoro astui omaan, pitkään tyhjillään olleeseen huoneeseen. Hän sytytti sinertävän loisteputken ja heitti loput tavaransa pöydälle. Aivan ensimmäiseksi hän romahti sängylleen. Aamun taistelu oli ollut rankka.
Hetken lepäilyn jälkeen Toa kokeili kasettia videolaitteellaan. Lumisadetta.
Mitä pikimmiten hän istui pöydälleen tutkimaan kryptistä kansiota.
Kansiossa oli otsikkona ”Projekti Nimda”. Se luki normaalilla matoran-kielellä hieman hapertuneen paperikannen päällä. Sisällä oli lukuisia papereita. Kaikki oli kirjoitettu oudoilla merkeillä. Lyhyen tutkimisen jälkeen Matoro huomasi, että osa merkeistä näytti kovin matoran-aakkosilta ilman ympyrää.
Hän teki nopeasti muistiinpanoja. T, Y, I, O, P, K ja X olivat tunnistettavissa.
Matoro pohti ja koitti löytää lisää selviä kirjaimia.
Usean tunnin aivojumpan jälkeen hän ei ollut edistynyt senttiäkään. Lopulta hän antoi periksi, otti kansion ja kasetin, ja lähti Kepen työhuoneelle. Nero saisi auttaa häntä kasetin saamisessa toimintakuntoon sekä kirjoituksessa.
Kaksi sekuntia sitten laboratorion luukku oli paiskautunut kiinni. Sekunti sitten öljylamput olivat sammuneet.
Laboratorio avautui vihreänä Jään Toan yökiikarin läpi. Hän tähyili huonetta ja kaikkea, mikä olisi voinut aiheuttaa äsköisen. Hän tiesi että mitään ei löytyisi.
Toalla oli mukana suuri nippu mitä mielenkiintoisimpia muistiinpanoja pienessä Notfunilta saamassaan laukussa. Manu voisi ilahtua näistä tiedoista.
”Ei aukea!” kuului Notfunin ääni. Hän yritti työntää luukkua auki Jardirtin kanssa. Matoro ei ollut uskoa tilannetta. Hän otti pari harppausta väistäen muita merirosvoja ja kokeili luukkua metalliportaiden päässä. Hän oli ainut kuka pystyi täällä liikkumaan tai näkemään, kiitos yökiikarin. Liian moni heistä voi lähinnä vain arvailla asioiden suuntia.
Matoro löi voimakkaasti metallia. Se kumahti muttei auennut. Jään Toa iski kätensä otsalleen. Upea tilanne. ”Onko tulitikkuja? Saatteko lamppuja uudestaan palamaan?” Matoron kysymys halkoi pimeyttä. Kuului tulitikun raapaisu, pieni liekki mutta lamppu ei syttynyt.
Äksän silmät alkoivat tottua pimeyteen, jonka ainoat valot tulivat huoneessa olijoiden sydänkivistä. Hän tunnusteli hetken pöytiä ja koeputkia jotta sai hieman tietoja sijainnistaan. Suurikokoinen olento asteli varovasti kohti Matoroa ja ovea. Yhtäkkiä hän kuitenkin kompastui kovalla ryminällä maahan vatsalleen.
”Aih…”, hän ensin vaikeroi. Sitten hän oli näkevinään kassakaapin lukon näköisen kohouman edessään. ”Hei. Tämä näyttää ihan kassakaapin avainsysteemijutulta…”, hän sanoi. Matoro kiinnostui. Hän syöksyi ketterästi matoranien lävitse ja kumartui pöydän alle. Hän tosiaan näki kassakaapin kierrelukkoineen. ”Sitä sanotaan kierrelukoksi, valopää”, Matoro ilmoitti ja tönäisi Äksää kyynerpäällään. Hän tutki lukkoa ja mietti mikä olisi järkevintä tehdä.
Äks otti kaapin reunoista kiinni, veti sen avoimelle lattialle ja käänsi kansi ylöspäin. ”Ei kannata hankkia niveltulehdusta, höhlä”, Äks kosti.
”Notfun, kokemusta kassakaapeista”, Matoro kysäisi. ”Ne saa räjäyttämällä auki”, kuului vastaus. ”…” ”Eikö kelpaa?” ”En halua tuhota sisältöä” ”Timantit ovat ikuisia” ”Luulen että siellä on jotain herkempää” ”…”
Toa painoi pääsä vasten kassakaappia. Avauskoodin arvaileminen olisi ajanhukkaa ja pimeys vaikutti toimimista. Matoro nappasi Energiateränsä vyöltään ja ohjasi elementaalivoimaa miekkaansa. Valkoinen miekka alkoi hohtaa kellertävän kirkkaana energiasta.
Terä kosketti herkästi metallisen kaapin oven reunoja. Se poltti lukkolevyt väleistä rikki elementaalienergiallaan. Matoro kuitenkin varoi tarkasti sytyttämättä kaapin sisältöä tuleen. Pian ovi putosi muutaman millin. Lukko aukesi. Äks tarttui pienene kahvaan ja tempaisi paksun kannen auki. Sillä sekunnilla kymmeniä lonkeroita lensi kaapista ulos päin Toan kasvoja ja rintakehää. Punahopean sankarin pulssi hyppäsi korkeuksiin yllätyksestä. Hän tarttui vahvoilla käsillään lonkeroista jotka hakeutuivat hänen kaulalleen. Heti silloin Matoron Energiaterä viuhahti aivan Klaanilaisen Haun edestä katkaisten monta lonkeroa.
Musta otus hyppäsi metallisesta pesästään korkealle ilmaan ja sivalsi Jään Toaa lonkerolla kasvoihin. Pian olento hyppeli ympäriinsä saaden piraatit kaaoksen valtaan. Notfun vetäisi piilukkopistoolinsa esiin ja yritti ampua satunnaisesti äänen suuntaan. Pimeydessä vilahti olento, ja metallikuula lähti lentoon.
Kuului vingahdus ja mörkö jatkoi sekopäistä hyppelyään kirkuen kovaa. Äks yritti pysyä sen liikkeissä mukana – joka ei ollut helppoa pimeässä. Onneksi hänen silmänsä olivat yhä tottuneemmat jatkuvaan pimeyteen.
Laukaus. Äksän tykin suuliekki valaisi huoneen sekunneiksi. Lonkero-olento vingahti ja lensi kovaa seinään ammuksen kera. Pieni räjähdys. Pöydällä olevat paperit syttyivät ilmiliekkeihin.
”Karzahni”, Äks kirosi itsekseen ja ampui suoraan kohti aukkoa, josta he tulivat. Täräys Notfunin pään yläpuolella heitti luukun irti ja valo alkoi paistaa sisään. Piraatteja alkoi virrata ulos paikasta, kun Matoro polvistui tutkimaan kassakaappia.
Jokin vahna kasetti. Kansio jonka kannessa lukee ”Projekti Nimda”. Toivonkipinä heräsi Toan päässä. Hän nappasi kansion ja kasetin nopeasti ja syöksyi ulos. Kuiva paperi lietsoi liekkejä vain enemmän ja enemmän ja pian koko toinen huone oli liekeissä. Kemikaalit sihisivät ikävästi.
”Martti! Tule jo!”, Äks huusi portaikosta. Matoro syöksyi tavarat kainalossaan läpi kuuman ilman ja kiipesi yskien pinnalle. Sankka savu nousi aukosta.
Metsästä kuului salaperäisiä ääniä. Siritystä, havinaa. Normaaleja viidakko-ääniä.
Kolme telttaa seisoivat pystyssä miltei pystysuoran kalliorotkon reunamilla. Sammutettu nuotio savusi vielä hieman. Teltat olivat juuri pimentyneet.
Matoro koitti rentoutua. Tämä saari karmi hänen selkäpiitään. Täällä hänen naamionsa aloitti oikkuilun. Täällä hänen harppuunatemppunsa miltei epäonnistui. Piraatit olivat päättäneet leiriytyä, joten niin piti heidänkin.
Saari oli suurempi miltä se aluksi vaikutti. Täällä saattaisi kulua useampikin päivä, ajatteli Matoro. Metsässä rasahti jotakin. Jään Toan päässä vallitsi ristiriitaiset tunteet. Ruumis halusi nukkua. Hän ei ollut nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Pää ei pystynyt nukkumaan. Saarella oli jotakin, joka painosti Matoron mieltä. Jotakin tuntematonta ja pelottavaa. Unessa mieli oli täydellisen haavoittuvainen iskuille, Martti tiesi. Äks kuorsasi kasvot teltan seinään päin. Matoron silmät – tai oikeammin silmä – painuivat välillä väkisin kiinni. Hänen päänsä oli täynnä ajatuksia. Lopulta hän veti naamionsa irti kasvoiltaan ja asetti sen viereensä.
Matoro nukahti.
Oli pimeää. Jono toia astelivat pimeää luolaa pitkin eteenpäin. Joku heistä kuiskasi jotakin. Toinen nyökkäsi. Matoro hiippaili tiiminsä – tai pikemminkin ”tiimin, jonka osa hän oli”, hänhän ei ollut sen johtaja – kanssa näissä pimeissä luolissa. He olivat matkalla kohti erään Xialaisen salakuljettajan piilopaikkaa samaisen teollisuussaaren viemäreissä. Radak saisi maksaa tekosistaan pohjoisella matoran-saarella.
Maan Toa kiipesi nopeasti tikkaita ylöspäin. Hän iski nyrkkinsä läpi ylläolevasta luukusta ja hyppäsi ylös huoneistoon. Karax vetäisi järeän poransa esiin ja osoitti sillä punamustaa vortixxia.
Muut Toat kiipesivät ylös. Heitä oli yhteensä kuusi. Johtajana toimi itsevarma Salaman Toa Rali. Hänen temperamenttinsä oli yhtä sähköinen kuin elementtinsä. Matoro oli tuolloin vielä valkoinen keholtaan, kuin normaali Jään Toa. Hän oli vielä suhteellisen kokematon soturi. Karax oli kokenut ja uhkarohkea Maan Toa, joka oli paljon normaalia Maan Toaa agressiivisempi ja väkivaltaa ihannoivampi. Nike oli tiimin toinen Maan Toa. Hän oli pirteä ja ystävällinen, ehkä hieman höpsö. Magan taasen oli Magnetismin Toa joka oli äärimmäisen innostunut tähtitieteestä. Kuudes oli…
Matoro heräsi nopeasti. Hänen unensa oli katkennut kuin seinään. Hän muisti kirkkaasti tiimin kuusi toaa. Hän tajusi silloin että muisti vain viisi tiimiläistä. Hän ei myöskään muistanut miksi hänen haarniskansa oli muuttanut väriä. Jään Toa kelasi hämmentyneenä muistojaan yön pimeydessä. Kaikki oli kristallinkirkasta aluksi. Pimeydenmetsätäjäsodan jälkeen hänen muistonsa hämärtyivät, tuli kuin lävitsepääsemätön usva. Seuraava muistikuva oli kuva hänestä mustahaarnikaisena soturina.
* * *
Retkue oli ollut liikkeellä jo useamman tunnin. Aurinko porotti viidakon yllä armottomasti, mutta onneksi suuret puut tarjosivat viilennystä varjoina. Matka jatkui vääjäämättömästi syvemmälle saaren sisuksiin. Maasto oli jo alkanut nousta, ja laivalta tähystetty kukkula alkoi olla lähellä. Sieltä näkisi helposti laboratorion sijainnin.
Matoro mietti yöllä tajuamiaan asioita. Aivan kuin hänen muististaan puuttuisi osia. Tai ehkä tämä oli vain normaalia huonomuistisuutta. Matkalla joukko oli löytänyt yhden sudenkuopan, jonne kaksi piraattia oli pudonnut. Oli kulunut pitkä tovi ennenkuin kaksikko oli saatu ylös. Se oli ollut jonkun tekemä ansa.
Notfun pyyhki hikeä naamioltaan. Hänen kolmikolkkansa alta roikkui valkoinen harso jonka tarkoitus oli viilentä häntä. Jokeen kasteltu kangas kuitenkin oli pian ilman lämpöinen. Trooppiset itikat surrasivat kiinnostuneina matkalaisten ympärillä.
”Tämä on kehnoin kehnoista saarista joille olen kehnosti joutunut”, Notfun valitteli kahdelle Klaanilaiselle vähän hänen takanaan. ”Olen aivan samaa mieltä”, Matoro valitti. ”Tyypit, vähän positiivisuutta!”, Äks ilmoitti väliin. Matoro mietti. Koska joku oli käskenyt häntä olemaan positiivinen? Yleensä hän sanoi noin.
Silloin yksi piraatti kaatui huutaen maahan. Matoran oli kiitänyt muiden edellä ja nyt makasi maassa tajuttomana. Mitään erikoista ei näkynyt.
”… mitä?”, Äks kysyi. ”Älä minulta kysy”, Martti vastasi ja lähti kohti pyörtynyttä.
Silloin hän tunsi sen taas. Sana ”Nimda”- tunkeutui hänen mieleensä valtavina aaltoina. Toa kompastui ja yritti ylläpitää mielensä suojausta. Hän muisti tämän tilanteen. Näin oli käynyt ennen hänen naamionsa ensimmäistä äksyilyä. Jään Toa iskeytyi multaan naama edellä. Hän piteli päätään ja keskittyi suojaamiseen. Sekalaiset sanat kuten ”Itroz”, ”Mieli” ja ”Makuta” iskeytyivät kohti hänen mielensä muuria Nimdojen saattelemana. Toa koitti saada liikutettua jäseninään. Hän nousi ylös ja otti askeleita taaemmas.
Pommitus katosi.
Notfun, Äks ja merirosvot katselivat ihmeissään tapahtunutta. ”… mit”, Äks aloitti. ”Mielensisäinen hyökkäys”, Jään Toa vastasi vakavana. ”Mistä se tuli”, toinen Klaanilainen kysyi.
”En tiedä”, Matoro vastasi. Notfun näytti siltä kuin hän olisi täysin ulalla tapahtumista. Niin hän tosin olikin.
Matoro yritti aktivoida naamiotaan. Cencord aktivoitui hitaasti. Toa sulki silmänsä ja keskittyi. Naamio loi näkyviin muiden mieliä. Hän yritti tutkia mikä oli hyökännyt. Toan suljettujen silmien sisään muodostui kuva maastosta, jossa mielet hehkuivat sinisinä aaveina. Se oli vain yksi tapa miten kanohia käytettiin. Sillä voi myös suojata mielen sekä lukea ajatuksia. Ja varmasti muutaki, mitä Matoro ei ole ikinä kokeillut. Hän suuntasi tutkimuksensa kohti paikkaa, jossa kaikki oli tapahtunut. Hän ei havainnut kuin toveriensa mielet lähistöllä.
”Minä luulen että olemme lähellä laboratoriota”, Matoro sanoi hiljaa.
Joka suuntaan huudetut komennot, näppäimistöjen naputus ja monenlaisten hallintalaitteistojen äänet täyttivät huoneen. Kenraali 001, kaikkien Nazorakien komentaja asteli tietokoneita ja komentonäyttöjä täynnä olevan bunkkerin läpi. Kenraalin olkapäillä makaava musta viitta heilahteli sotilaskomentajan ylpeiden askelten tahtiin. Kenraalin selän kohdalla viitassa oli verenpunainen Nazorak-joukkojen tunnusmerkki, joka oli myös tunnistettavissa jokaisen huoneen Nazorak-upseerin haarniskan olkasuojasta. Tämä merkki edusti kunniaa taistelukentällä. Se edusti uskollisuutta. Se edusti kuolemaa nazorakein vihollisille. Kuolemaa edustivat myös Kenraalin vyötäisillä roikkuva pieni Zamor-pistooli ja huotraansa työnnetty pitkä miekka. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt Kenraalin käyttävän kumpaakaan taistelussa, mutta sillä ei ollut väliä. Kenraali olisi joukkojen keskuudessa kunnioitettu ja pelätty myös ilman ainuttakaan asetta.
Komento- ja viestintämonitoreidensa eteen kumartuneet insinööritorakat nousivat täydellisellä ajoituksella täysin samanaikaisesti pystyyn käsi sotilastervehdyksessä. Torakkaäänien yhtenäinen kuoro lausui kunnianosoituksensa nazorakiksi ennen kuin palasi työhönsä Kenraalin sanattomasta komennosta. Kenraali käveli huoneen päähän, jossa oli suurin komentoruutu. Holografinen projektio näytti karttaa koko tunnetusta maailmasta. Joka ikinen Nazorak-laivasto, ajoneuvo tai partio näkyi kartalla sinisten pisteiden pieninä kertyminä, jotka liikkuivat hitaasti kartalle merkittyjä kohteita päin.
Suurinta komentoruutua operoiva Nazorak-insinööri tuijotti Kenraalia hetken ennen kuin hätkähti ja tervehti tätä nousten erittäin jäykkään kunnia-asentoon. ”Tervehdys, herra Kenraali!” Kenraali 001 ei vastannut insinöörille, vaan tarkkaili vihreillä silmillään suurinta komentoruutua hetken ajan. Hän osoitti yhtä sinisten pisteiden rykelmää sormellaan. ”Viestikää partio 245:lle ”, Kenraali sanoi tyynesti. ”Jatkakaa suunnitelman mukaan. Kaasun käyttö on valtuutettu. Lähettäkää agentteja tutkimaan jäännökset.”
”Kyllä, herra Kenraali!” yksi torakoista huusi. ”Koodi…sininen. Aktivoimmeko koodi sinisen?” Nazorak harkitsi käyttävänsä suoraa ilmausta, mutta ei ollut täysin varma, oliko hänellä valtuudet tietää, keitä 019 ja 020 olivat. Hyvin moni joukoissa tiesi Sinisistä Käsistä, mutta asian ajattelua ei pidetty yleisesti terveellisenä.
Kenraali piti ryhtinsä suorana eikä kääntynyt katsomaan kysyjää. ”Yliluutnantti 923 tietää aivan hyvin, että koodi sininen on varattu vain operaatioihin, joista sinun sotilasarvosi ei edes kuulu tietää.”
Yliluutnantti nielaisi ja päätti kyykistyä takaisin ruutunsa taakse. Hän jatkoi viestin näppäilyä, mutta pyrki tekemään sen mahdollisimman hiljaa. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin Kenraali olisi hymyillyt, jos olisi pystynyt siihen. Vuosien harjoittelun jälkeen hän oli kuitenkin oppinut supistamaan sisäänsä voimakkaimmat tunteet. Ilot, surut ja aggressio eivät olleet hyviä ominaisuuksia johtajassa. Ne peittivät alleen taktiikan ja toivat mukaan muuttujia, jotka saattaisivat tuhota kokonaisia hyökkäyssuunnitelmia. Kenraali olikin pyytänyt Tohtori 006:ta tutkimaan, saisiko Uuden Sukupolven mielistä supistettua ylimääräiset tunteet. Projekti oli osoittautunut tehottomaksi. Mieli itsessään oli yksi niitä asioita, joita 006:n mukaan tieteellä ei voinut rikkoa osiksi ja rakentaa uudelleen. Kenraali ei ollut valmis uskomaan tätä. Evoluutio kaikessa pyhyydessään ja säälimättömyydessään tuhosi asioita, jotka hidastivat kehitystä. Heikkoudet poljettiin alas pelkiksi askeliksi kohti vahvuuksia. Ja mitä muuta tunteet olivat kuin pelkkiä heikkouksia?
”Oletan, että skakdiliittolaisemme ovat edelleen omilla teillään”, Kenraali lausui synkeästi. ”Kyllä, herra Kenraali!” Kun yli-innokas Nazorak-insinööri oli lopettanut huutamisen, se painoi yhtä suuren kontrollipöytänsä tuhannesta hohtavasta napista. Tällöin Gaggulabion laivaston arvioitu sijainti hohti keltaisina pisteinä holografisella näytöllä. ”…ja Zyglak-liittouma on hajanaisena ja ilman selvää johtajaa.” ”Kyllä, herra Kenraali!” Vihreät pisteet ilmestyivät kartalle, pääasiassa merialueille. Kenraali tuhahti. Nuo barbaarimaiset, johtajattomat merikultistit olivat voimakkaita ja tappavia taistelijoita, mutta niillä ei ollut pienintäkään strategiantajua. Likaiset liskot olivat käytännössä kokonaan ailahtelevien ja eläimellisten tunteidensa vallassa. Zyglakeista oli hyötyä, mutta ehkä ne tarvisivat aivan uudenlaista johdatusta. Idea jäi hautomaan Kenraalin mieleen. ”Abzumon ja hänen joukkojensa sijainnin tiedän”, Kenraali sanoi. ”Tarkkailkaa häntä. Luotan häneen monta kertaa enemmän kuin yhteenkään muista liittolaisistamme, mutta tarkkailkaa häntä.”
”Kyllä, herra Kenraali”, insinööri sanoi hieman hiljaisemmin, ”mutta jos arvoni sallii minun kysyä, mitä syytä Nazorak-imperiumilla on luottaa tähän Makutaan enemmän kuin esimerkiksi palkkasotureihimme?” ”Koska taidan tietää, kuka hän on”, Kenraali sanoi hiljaa. Insinööri oli sanomassa jotain, mutta päätti vaieta. Edes Kenraalin epävarmoja oletuksia ei kyseenalaistettaisi.
”Entä…Avde?” Kenraali kysyi. Holografinen monitori tuntui lataavan jotain hetken. Sitten se näytti viestinsä ruudulla suurilla punaisilla kirjaimilla. SIJAINTI: TUNTEMATON.
Kenraali kurtisti kulmiaan. Tietysti. Yhteinen hyväntekijä tuli ja meni miten yhteiselle hyväntekijälle vain kelpasi. Avde oli hyökännyt Klaanin linnoitukseen joitakin viikkoja sitten ilman muun Allianssin konsultointia. Hän oli tehnyt sen hyökkäysvoimalla, jonka olemuksesta edes Abzumo ei ollut tiennyt mitään. Avden Allianssille tuomat yhteydet ja sisäpiirin tiedot klaanilaisista olivat äärimmäisen arvokkaita, mutta Matorania muistuttava hahmo ei ollut missään vaiheessa antanut Kenraalille syytä luottamukseen. Avde halusi vain Nimdan, sen Kenraali tiesi. Hän myös tiesi, että Nimda oli vain säälittävää matoran-tarustoa. Jos Avde oli niin älykäs kuin esitti olevansa, hänen agendansa oli jotain salaista. ”Hän palaa Pesään ennemmin tai myöhemmin, jos arvostaa liittoumaa yhtään”, Kenraali lausui itsevarmana, ”ja kun hän palaa, haluan hänet valvontaan. Haluan vähintään viisi 007:n valvontakameraa seuraamaan sen pirulaisen toimia.” Upseerit ja insinöörit kirjoittivat 001:n käskyjä muistiin. Kenraali odotti, että huone hiljenisi taas ennen kuin jatkoi. ”Ympäri. Vuorokauden. Ymmärretty?” Bunkkerilaiset tuntuivat ymmärtävän. ”Hyvä”, Kenraali sanoi lievästi ylpeänä. ”Jatkakaa.” Tämän lausuttuaan Kenraali kääntyi ympäri ja käveli kohti komentobunkkerin oviaukkoa. Torakkakomentaja oli tyytyväinen. Jos kaikki toimisi oikein, invaasio voitaisiin kohdistaa jo kahden viikon päähän.
Useassakin mielessä. Se oli jo Doxin päätä korkeammalla. Hän kuitenkin yllätyksekseen kykeni hengittämään sitä, eikä se tuntunut lainkaan ilmaa paksummalta. Kylmää se kyllä oli. Ja se sai hänessä aikaan kummallisen, miltei ahdistavan rauhallisuudentunteen. Olentolauma kuitenkin tarpoi pohjassa kuin… vettä vaan.
Lisäksi mustat, valkeaa lakeutta halkovat viivat alkoivat yleistyä. Aina sellaisen ylittäessään hänen päässään kaikui ääni:
”Nimda.”
”Nimda.”
”Nimda.”
Aluksi niin autiossa paikassa tapahtui aivan liikaa Doxin makuun. Hän ei pitänyt liian nopeastietenevistä tapahtumista, varsinkaan liian suurilukuisessa seurassa. Se sai hänet tuntemaan olonsa sekavaksi, kuin meressä tietämättä missä suunnassa on pinta.
Hän raapi päätään. Ja huomasi jonkin olevan pielessä. Puolen minuutin välein kaikuvan ”Nimdan”, mikä se olikaan, varmaan jotain tosi tärkeää, hukutti alleen toinen, voimakkaampi ääni.
”HATTU”
”HATTU”
”MISSÄ HATTU”
Hän huusi. Tai olisi oikein mielellään huutanut, jos neste olisi sen sallinut. Hän ei saanut aikaan kuin kurlauksen, jonka hopeinen humanoidi pani merkille. ”?” Mutta oli jo liian myöhäistä. Hattu kellui kaukana heidän yläpuolellaan veden pinnalla. Dox yritti toteuttaa muinaisen merenpohjan herran taitojaan ja uida sen luokse, mutta neste ei antanut tukea. Oli kuin hän olisi yrittänyt uida ilmassa. Hän ei päässyt uimaan ylöspäin. Hän oli pieni maan matonen, joka haikaili kuuta taivaalta.
Häntä alkoi taas masentaa. Hän tahtoi kotiin.
—
Jonkin ajan kuluttua, Doxin vielä tuijottaessa alati pienenevää mustaa pistettä korkeuksissa, jotain sangen epätavallista tapahtui. Lauma pysähtyi. Kuin seinään. Olennoista jokainen, tai ainakin ne joilla oli vähintään yksi silmä, katsoi eteenpäin. Dox huomasi tämän ja keskitti kummastuneena katseensa sinne minne muutkin.
Maahan, jonkin matkan päähän heistä, aukesi aukko. Valkoinen materia siirtyi pois noin metrin levyisen reiän tieltä. Nyt vasta, hänen huomionsa oli ollut liian kiinnittynyt hattuun, hän huomasi mustien viivojen muodostavan ympyröitä. Ympyrät, pienimmillään halkaisija vain kaksi metriä, piirittivät aukkoa. Oliko tämä paikka koko tämän maailman keskipiste?
Oliko se ”Nimda” täällä?
Aukosta nousi jotain. Jonkin alla oli lisää ainetta, niin että aukko täyttyi jättämättä jälkeäkään. Olento oli humanoidin muotoinen, biomekaaninen ja kantoi kasvoillaan naamiota, joka muistutti Hauta. Naamio oli kirkkaankeltainen, kun taas olennon muu ruumis oli tummempi, noin keskiverron Xialaisen sinapin värinen. Kädessään, kohti maata, se piti hopeista kivääriä.
Toa?
Hopeinen humanoidi astui eteenpäin joukon keskeltä. Doxille kävi nyt selväksi, että vaatimattomuudesta moniin muihin olentoihin nähden se oli joukon johtaja. Se asteli noin viiden metrin päähän toasta.
”, ”, Hopeinen aloitti.
Toa katsoi tätä hetken, kuin äänne äänteeltä prosessoiden. Sitten se vastasi edelleen kivinen ilme kasvoillaan.
”.”
Doxista olisi ollut mukavaa käsittää olentojen puheesta edes jotain, mutta niiden käsittämätön kieli oli mahdotonta ymmärtää ainakin hänen tiedoillaan. Hopeisenkin äänensävy pysyi yhtä tasaisena:
” .”
Toa nosti kiväärinsä ja osoitti sillä Hopeista. Tämä myös nosti oman aseensa. Koko olentojen sekalainen lauma jännittyi. Ehkä oli sittenkin hyvä, ettei hän ymmärtänyt keskustelua. Vai oliko. Hän ei osannut päättää.
Toa teki jotain sangen yllättävää. Tai oikeastaan se ei itse tehnyt näkyvästi mitään. Sen silmiin vain syttyi sininen tuli.
Meren aaltoilu kuului puisen seinämän läpi Matoron huoneeseen. Hän istui pöydän ääressä ruuman huoneessa, Itrozin kansio pöydällä. Öljylamppu loi aavemaista valoa huoneeseen.
Nyt tämä kansio pitäisi tutkia perin pohjin…, Matoro ajatteli. Ensimmäisissä lehtiöissä makutojen historiasta ei löytynyt mitään Itrozista. Yleistietoa makutoista.
Itrozin omakuva hämmensi Matoroa. Makutalla ei ollut päässään kanohi Cencordia, joka kuitenkin oli tämän paikalla Epäonnistuineden Makutojen Seinällä. Sensijaan naamiona toimi jokin Matatun näköinen naamio (EN puhu Matatusta, vaan siitä Nujun naamiosta). Itse makuta näytti siltä miltä suurin osa heitä; tummanpuhuva hahmo, lepakonsiivet ja punaiset silmät.
Seuraavat rahipiirrokset Matoro vain selasi läpi. Paljon erilaisia raheja. Itroz oli ilmeisesti keskittynyt älykkäisiin raheihin. Erikoistunut mieleen. Toa nappasi käsiinsä Nimdan nimellä kulkevan alakansion. Hän nosti sen varovaisesti suuremman kansion välistä ja avasi sen. Kuvia Nimdasta. Tämä sivu näyttää ikivanhalta. Paperi on erilaista mitä muu kansio ja tekstistä ei saa selvää, Matoro ajatteli tunnustellessaan hapertunutta, hieman ruskeahtavaa paperia. Tekstin tulkkaus vaatisi kanohi Rauta
”Tutkimus myyttisistä artekrafteista”, Matoro luki otsikon. Hän selasi monisivuista esseetä erilaisista ”myyttisistä artekrafteista”. Nimda, Makoki-kivet, Vahi, Ignika, Avohkii, Artakhan sauva, Avainkivet… Ne ovat kaikki täällä. Itroz vaikutti myös innokkaalta arkeologilta.
Matoro luki ajatuksella koko esitelmän läpi. Se ei juurikaan kartuttanut hänen tietojaan Nimdasta, mutta avasi uutta tietoa muutamasta muusta asiasta. Lähdeluettelo. Tämäpä kiintoisaa, Matoro ajatteli ja oli jo valmis kääntämään seuraavan sivun, kunnes jokin hänen päässään käski lukea lähteet.
”Rozum? Mikä paikka se on?”, Matoro mietti väkisin. Hän oli tainnut löytää laboratoriosaaren nimen. Enää olisi yksi ongelma. Missä se on.
Matoro kirjoitti nimen erilliselle paperille ja jatkoi kansion selaamista. Seuraava paperinippu oli otsikoitu ”Projekti Nimda”.
Projektinimike: Nimda I Tavoite: luoda täydellinen ase, hyödyntää mielenvoimia Status: ase ei tarpeeksi suuritehoinen
Projektinimike: Nimda II Tavoite: luoda täydellinen ase, hyödyntää mielenvoimia Status: räjähti käytössä
Projektinimike: Nimda III Tavoite: luoda täydellinen ase, toimii yksin mielenvoimilla Status: keskeneräinen
Matoro mietti. Onko Itroz Nimdan luoja? Vai onko koko projekti Nimda nimenomaan kanohi Cencordin luominen? Jos projekti Nimdan piti luoda Mielen Naamio, sen pitäisi olla jäänyt keskeneräiseksi näiden tietojen mukaan. Matoro ei ollut enää lainkaan varma mistään Itroziin liittyvästä. Hän käänsi sivua.
Hänen silmiensä eteen tuli puolikas sivu, jonka puolitettu kohta oli palanut. Yläosassa näkyi kuvia Nimdan siruista, jostakin sauvasta, erikokoisista kiteistä, kanoka-kiekoista… Oliko tässä ollut jonkinlainen resepti? Miksi siitä puuttui puolet, sitä Matoro mietti eniten.
Tämän jälkeen tuli sivu, jossa luki vain ”Projekti epäonnistunut”. Itroz ei siis saanut koskaan projektiaan valmiiksi? Eli voisiko projekti ollakaan kanohi Cencord? Lisäksi näytti siltä että Nimda olisi ollut projektin esikuva, ei tuote. Itroz yritti siis jäljitellä Nimdan voimaa. Koko muistiinpanoissa ei oltu mainittu, tai edes näytetty, kanohi Cencordia. Silti naamiossa luki ”Makuta Itroz: Projekti Nimda”.
Matoro selvensi ajatuksensa ja heitti alakansion pöydälle. Hän jaktoi tutkimustyötään. Seuraavaksi tuli pitkä teksti otsikolla ”Henkilökuva”. Matoro luki sen, ja sai käsityksen siitä että kyseinen makuta olisi ollut sulkeutunut mielispesialisti, jota muut makutat lähinnä pilkkasivat. Hän ei pitänyt seurasta ja tekikin suurimman osan kokeistaan omalla tukikohtasaarellaan. Toa vilkaisi lappua. Tukikohtasaari oli mitä luultavimmin se ”Rozum”.
Viimeinen sivu kansiosta on omistettu tekstille, joka kertoo että Itroz teloitettiin tärkeässä projektissa epäonnistumisessa. Matoro katsoi päiväystä. Se osui kohdakkain Metru Nuin Makutan Vallankaappauksen kanssa. Olisiko Itroz ollut Miserixin kannattaja ja kuollut siksi? Ehkä.
Matoron päässä oli nyt paljon enemmän kysymyksiä kuin ennen kansion avaamista. Hän pakkasi kansion kunnolla ja lähti huoneesta, jättäen vain öljylampun liekin hohkaamaan yksinäistä valoaan.
”Hei! Onko karttaa?”, Matoro huusi kauempaa. Äksä ja useita matoraneja istuskeli laivan yläkannella, myös kapteenimatoran.
Yksi matoraneista hyppäsi ylös penkiltä ja lähti Toan luo. ”Näytän navigointihuoneen”, ga-matoran sanoi ja lähti melkein juoksemaan kohti yhtä ovea.
Pian Matoro ja tämä sininen matoran saapuivat suureen huoneeseen, joka oli täynnä karttoja sekä navigointivälineitä. Olipa huoneen keskellä suuri kompassikin.
”Tunnetko paikkaa nimeltä Rozum?”, Matoro kysyi muina miehinä tutkiessaan suurta karttaa. Matoran oli hetken hiljaa. ”S-se tarujen Rozum vai?”, matoran kysyi hämmentyneenä. ”Mitä?” ”Etkö tunne legendaa Rozumin kuolonsaaresta?” ”… en ole perehtynyt teidän merilegendoihin, mutta kerro” ”Rozum on saari Pohjoisen Mantereen edustalla. Saaren ympärillä on suuri määrä karikoita ja sitä ympäröivää merta vartioi merikäärme joka voi upottaa laivoja syöksymällä niiden läpi! Sinne ei ole yksikään laiva päässyt, ikinä. Saari on täysin tavoittamattomissa!”, Matoran pauhasi. Matoron ilme ei ollut vakuuttunut. ”Kai sieltä löytyy myös hirviömustekala ja tulivuori?”, Jään Toa kysyi ivallisesti. ”Olin juuri pääsemässä vaiheeseen, jossa massiivinen msutekala vetää laivat pohjattomiin syvyyksiin, ja vaikka saaren pinnalle pääsisikin, laavavirrat tuhoavat kaiken tieltään ja tulisade murskaa rantautujat!”
Hetken hiljaisuus. ”Jaha, ei kuulosta pahalta. Olen ollut pahemmissakin paikoissa”, Matoro totesi nopeasti. Hänestä näki että hän ei ollut uskonut sanaakaan. ”En kaipaa esitelmää saaren luonnontieteestä. Haluan sen koordinaatit”, hän jatkoi. Matoran näytti Pohjoisen Mantereen lähivesien kartan vastahakoisesti. Siellä oli ympäröity punaisella koko pelätty alue. ”Tuo saari tuossa on Rozum”, Matoran osoitti sinisellä sormellaan karttaa ”Mutta et saa ketään merenkävijää tulemaan mukaasi. Kukaan ei ole niin hullu” Matoron piti kysyä jotakin ivallista hulluudesta mutta katsoi asiallisemmaksi ottaa kartan ja nousta kannelle.
”Äks, löysin laboratoriosaaren sijainnin”, Matoro huudahti iloissaan. Toinen Klaanilainen tuli Matoron luo ja katsoi karttaa. ”Hienoa. Saavumme Destralille parissa tunnissa, sitten voimme jatkaa tuonne” ”Näillä on jotain ihme legendoja tuosta paikasta. Kukaan matoran ei kuulemma uskalla purjehtia saarelle. Rehellisesti sanottuna, minä en usko pätkääkään huhupuheista”, Matoro kertoi. ”En väitä että uskoisin jokaisen legendan”, Äks aloitti. ”Mutta aika usein niillä on jotakin todellisuuspohjaa” ”Mitään todellisuuspohjaa. Kun tulemme Klaaniin, hankitaan joku tarpeeksi hullu laivuri viemään meidät sinne. Voimme tarvittaessa vaikka lentää jos pelottaa”, Matoro kertoi itsevarmana.
Samaan aikaan joku hykerteli Matoron pään sisässä.
[spoil]Se kuka keksii mistä nimi ”Rozum” tulee, saa keksin.[/spoil]
Dox jatkoi kulkuaan lauman perässä. Puolisääreen ulottuva vesi alkoi jo häiritä askelia kuin harvinaisen löysä tahma. Mistä kummasta vesi oikein oli peräisin? Entä oliko se edes vettä? Se oli kirkasta, nestemäistä ja läpinäkyvää. Hän uskalsi maistaa sitä; se ei maistunut miltään. Ehkä hieman suolaisemmalta kuin klaanilainen kraanavesi.
Laumaa vesi ei näyttänyt haittaavan. Se eteni tasaista vauhtiaan kohti vieläkin tuntematonta määränpäätään. Doxille alkoi olla jo vaikeaa pysyä sen perässä ja vauhdissa.
Jonkin ajan kuluttua vesi ylsi jo ahdistavasti polviin saakka. Hän vaihtoi juoksuvaihteelle ja saavutti joukon. Vain hopeinen humanoidi reagoi tähän; hän vilkaisi Doxin suuntaan, vain ohimennen. Pian maastossa näkyi ensimmäinen muutos sitten veden ilmestymisen. Hän näki sen jo pitkästä matkasta, koska oli kiivennyt erään suuren ja nelijalkaisen selkään. Tämä ei näyttänyt olevan moksiskaan.
Se oli musta viiva, joka halkoi valkeuden vasemmalta oikealle. Se oli noin puolen metrin levyinen, sileä ja siisti jälki maassa. Sillä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä ennen kuin he ylittivät sen.
Dox tunsi paineaallon valahtavan itsensä läpi.
”Nimda.”
Kuiskaus kaikui hänen päässään.
Jonkin ajan kuluttua ilmestyi toinen viiva, veden yltäessä jo sitä kohtaan välinpitämättömän humanoidin kaulaan. Musta suora näkyi lainehtivan veden läpi kuin uimahallin lattia. Tämä viiva oli hieman kapeampi kuin edellinen.