Klaanon

Avainsana: matoran

  • Operaatio Beeta osa 66: Huh hah hei ja Nimdaa pullo

    Piraattilaiva, ruuma

    Yö oli laskeutunut aavan meren ylle. Hopeinen meri aaltoili rauhallisesti purjelaivan likkuessa tasaisesti kohti määränpäätään.

    Matoro oli katseli merta pienestä ikkunasta. Hän oli asettunut ruuman yläosaan. Kaktus-tykkien luona ei ollut turvallista nukkua.
    Toa ottaa pienen, valkoisen sirpaleen pöydältä. Kapteeni Ghekula oli todennut sen arvottomaksi ja antanut takaisin.
    Kuinka paljon tälläisitä pienistä siruista onkaan taisteltu, Matoro mietti.

    Toa tarkasteli valkoista ja kulmikasta esinettä käsissään. Se oli metallisen tuntuinen ja hieman kolmion muotoinen.
    Tämä on siis surullisenkuuluisa ”superase”, Nimda, Matoro pohti.
    Kukaan ei tosin tiennyt mitä sillä teki.

    Matoro laittoi sirpaleen pieneen taskuun hänen panssarissaan. Hänen rintapanssarissaan on edelleen suuri viilto ja ympäriinsä kehoa hänellä olo pienempiä säröjä. Naamion teleskooppisilmät olivat irtonaisina pöydällä.
    Toa nappasi valkoiseen käteensä teleskooppisilmät ja nosti ne silmilleen kuin kiikarin. Hän käynnisti yökiikarin ja katsoi merelle, horisonttiin.

    ”Laivoja?”, hän sanoi yhtäkkiä.
    Matoro zoomasi yökiikaria. Kolme laivaa uivat kaukana kohti yksinäistä piraattilaivaa. Toa miettii hetken – pitäisikö ilmoittaa kapteenille?

    Hetken kuluttua

    Matoro koputti punapuiseen oveen. Kello on noin kolme yöllä, hän huomasi.
    Oven takaa kuului epämääräistä mutinaa ja Le-matoran avaa oven nuokkuen.
    ”Arrrrrr. Miksi häiritset minua, liftari?”, Ghekula örisi. Hän oli selvästi juonut rommia jonkin verran.
    ”Näin horisontissa kolme meitä kohti tulevaa laivaa. Ajattelin vain ilmoittaa, en ihmettelisi vaikka ne olisivat tulleet meidän perässä.”, jään Toa selitti. Matoran kuunteli turhautuneena.

    ”Herätys! Ryöstetään nuo kolme laivaa!!”, viloetti matoran kiekui mastossa. Taku nosti merirosvolipun mastoon ja tiiraili märssykorista kolmea laivaa.
    ”Kaikki miehet aseisiin! Yaaarrrrr!”, hän jatkoi huutoa.

    Kapteeni Ghekula löi itseään otsalleen ja otti hatun naulakosta. Erinäisiä piraattimatoraneja alkoi valua ruumasta annelle.
    ”Arrr. Miksi meidät herätettiin?”, Puujalka-Pete kysyi unisena.

    Silloin tykinammus räjäytti kanteen aukon. Alkoi nopea tulitus kolmen metallisen laivan suunnalta.

    Matoro ryntäsi kaiteelle.
    ”Laivat ovat Nazorakien!”, hän huutaa.

    ”Mitä? Miten ne löysivät meidät?”, kannelle noussut Kapura kysyi ihmeissään.
    ”En tiedä, Kapu. Ghekula, pääsemmekö pakoon?”, Matoro sanoi nopeasti.
    ”Arrr. Näyttää pahalta.”, vihreä matoran toteaa.

    Summerganonkin oli saapunut kannelle, hieman väsyneen näköisenä.

    ”MIEHET TYKKEIHIN!”
    ”MIEHET KANNELLE!”
    ”PERUKAA TUO!”
    ”PERUKAA PERUMINEN!”
    ”ARRRRRR!”, kaksi kapteenia huusi edestakaisin.
    Suurin Nazorak-laiva ampui tykillään piraattilaivaa. Ammus lävisti kapteenin hytin seinät, ja valtava räjähdys valaisi meren. Kyseiset hytit ja komentosilta ruoreineen lensivät puusilppuna taivaan tuuliin, useiden huono-onnisten matoranien mukana.

    Killjoy ja usea vahki saapui kannelle viimeistään tässä vaiheessa. Kenraali Killjoy on pukenut haarniskan takaisin päälleen ja juoksee kolmen muun Klaanilaisen luo.
    ”Kilkka, Nazorakit.”, Kapura selvensi nopeasti.
    ”Mitä.”, tämä vastasi. Tykin kranaatin paineaalto kaatoi useita kannellaolijoita maahan.

    ”Nazorakien sotalaivat ovat todella nopeita. Tuskin saisimme niitä karistettua.”, Matoro selitti.
    ”Tiedän. Eikä missään näy muuta kuin merta. Meidän pitää kätkeä Nimda ja avainkortti varmaan paikkaan.”

    ”Antautukaa, niin teille ei käy kuinkaan!”, megafoniääni huusi yhdestä torakoiden laivasta. Kolme laivaa tulittivat jatkuvasti merirosvolaivaa, joka oli juuri saanut tykkinsä kuntoon. Sen tykit eivät kuitenkaan juurikaan tehonneet torakoiden laivoihin.

    ”Matoro, anna se siru!”, Joy määräsi. Neljä Klaanilaista olivat isomaston takana, suojassa pahimmilta osumilta.
    Jään Toa ojensi valkoisen sirun Killjoylle.
    ”Mitä aiot tehdä?”, hän kysyi.
    Joy nosti tumman rommipullon Klaanilaisten nähtäville. Pullossa näkyi selvästi olevan siru, avainkortti ja pieni mekaaninen laite.
    ”Jäljitin”, Killjoy täsmensi ja oli valmis heittämään suljetun pullon mereen.

    Lähelle tulleesta laivasta purkautui laivaston torakoita piraattilaivaan. Tulitaistelu raivosi kannella jatkuvana, enimmäkseen piraattien tappioksi.

    ”Toivotaan että kaikki menee hyvin.”, Killjoy sanoi hiljaa ja pudotti pullon rauhalliseen mereen.

    Kaikki, minkä takia he olivat tulleet Xialle putosi nyt tuossa pullossa mereen. Kaikki mitä he olivat saaneet tältä matkalta, oli pudonnut aaltoihin.

    ”AMPUKAA NIIHIN KAKTUKSIA!”, jostain karjuttiin.
    Sekä Ghekulan että Takun silmät suurenivat.
    ”Ei, ei kaktuks-”, toinen heitsä on sanomassa, kun kuuluu laukaus. Puinen laiva räjähtää taivaan tuuliin yhden Nazorak-paatin mukana.

    Toisaalla

    ”Taasko ne ’iton natorakkipellet riamuittevat? Toiset tekköövät työt ja ne juhlii. Mokomat.”, kalamiäs valitteli kalastusveneessään. Hän oli juuri nähnyt horisontissa suuren valonvälähdyksen.

    Jonkin ajan kuluttua

    SS-Hürfund

    Kapteeni 360 myhäili tyytyväisenä lippulaivansa komentosillalla. Hän oli onnistunut tehtävässään napata Klaanilaiset, joskin oli menettänyt yhden laivan. Hän ei ollut edelleenkään täysin varma siitä, mikä sen räjähdyksen aiheutti.

    Klaanilaiset ja muut satunnaiset tyypit oli poimittu merestä Hürfundin vankityrmiin. Kohta heiltä hankittaisiin tiedot. Sitten heidät teloitettaisiin.

    Torakka myhäili itsekseen tuolissaan katsellessaan loputonta merta. Hän nousi ja lähti huoneestaan.

    [spoil]Mäksälle kiitosta ”SS-Hürfundista”.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Miekkapirun menneisyys

    Meren pohjaan uponneessa sukellusveneessä parasta aikaa kerrottava tarina

    Kyllä, minä olin joskus Toa. Siitä ajasta on kauan, hyvin kauan. Älä kysy paljonko tarkalleen, sillä en ole edes aivan varma. Pieni ikuisuus, luulisin.

    En syntynyt Toana, vaan olin sitä ennen matoran. Elin pienehkössä kylässä eräällä jo kauan sitten unohtamallani köyhällä saarella. Kylämme sijaitsi saaren kivikkoisella rannalla ja elimme pääosin kalatalouden varassa. Se oli kaikin puolin ankeaa elämää.

    Minä en ollut kylän tärkeimpiä henkilöitä, vaan pelkkä mitätön kartanpiirtäjä. Virkani oli loppujen lopuksi ainoastaan symbolinen, sillä ei kukaan meistä koskaan lähtenyt kylän ulkopuolelle. Mutta jotain tekemistä ne tahtoivat kuitenkin keksiä minulle, jos ymmärrät. Vietin kaikki päiväni hämärässä majassani kylään harvakseltaan eksyneiden kauppiaiden merikarttoja tutkien ja jäljentäen. Silloin kun halusin viihdyttää itseäni, lisäilin karttoihin itse kehittelemiäni saaristoja ja merivirtoja… No, se on oma tarinansa se.

    Turhauttava elämäni kääntyi päälaelleen kun kylään saapui kaksi Toaa. Toaa, joiden nimiä en koskaan unohda.

    – – –

    Hiekkarannalla puhaltava kylmä merituuli sai kalastajamatoranit kiskomaan rääsyiset viittansa tiukemmin ympärilleen. Kyläläiset katselivat hämillään saaren rannalle juuri kiskottua solakkaa purjevenettä.

    ”Oletko varma, että tämä on oikea saari, Tharkon?”, laivasta maalle noussut veden Toa kysyi. Tämän vihreä kumppani nyökkäsi.
    ”Naamioni antama näky oli poikkeuksellisen selkeä ja tämä ranta näyttää tutulta, vaikken ole koskaan liikkunut näillä vesillä. Sen on oltava tämä.”

    Toa-kaksikko käveli hietikkoa pitkin köyhän näköiseen kylään välittämättä ympärillään pyörivistä matoraneista ja näiden moninaisista kysymyksistä. Toat eivät selvästikään aikoneet selittää ilmestymisensä syytä kyläläisille.

    Vihreää ja kulmikasta naamiota kantava le-matoran istuskeli majansa perukoilla yrittäen parhaansa mukaan ymmärtää epämääräiseen kartanpalaan muotoiltuja kirjaimia ja kuvioita. Niiden piirtäjä oli selvästikin ottanut aivan liian paljon taiteellisia vapauksia, eikä matoran saanut niistä mitään tolkkua.

    Silloin majan ovi kuitenkin repäistiin nopeasti auki ja oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa. Näistä toinen astui sisään majaan, kyyristyi matoranin luo ja kysyi:
    ”Kuulehan, onko tässä kylässä kellään samanlaista naamiota kuin sinulla?”
    ”Öh, ei..?”, Ämkoo kysyi säikähdyksen valtaamana ja tuijotti edessään olevaa ilman Toaa.
    ”Kaipa se on sitten hän. Näin juuri tuon naamion näyssäni”, Tharkon totesi takanaan seisovalle nais-Toalle ja lisäsi sitten:
    ”Atya, selvitänkö tilanteen hänelle?”
    ”Et”, Toa Atya vastasi. ”Otamme hänet mukaan ja lähdemme.”
    ”Selvä”, Tharkon sanoi, viittoi Ämkoota seuraamaan ja astui ulos majasta.

    Ämkoo ei seurannut. Le-matoran ei ymmärtänyt yhtään mitä oli tekeillä, eikä suostunut liikkumaan. Tharkon palasi majaan, tarttui matorania niskasta ja kantoi tämän sitten väkivalloin ulos majasta.

    – – –

    Sain kuulla vasta veneessä, mistä oli kysymys. Tharkonin naamiovoima mahdollisti näyt tulevaisuudesta, ja tämän seurauksena minut värvättiin mukaan Toa-ryhmään. En ollut ainut. Useita matoraneja noudettiin eri saarilta ja lopulta meitä oli alkuperäiset kaksi Toaa mukaan lukien 6.

    Miksi aina kuusi? En tiedä. Älä siis kysy.

    Me olimme omituinen Toa-tiimi, sillä emme suojelleet mitään tiettyä saarta vaan teimme tehtäviä milloin missäkin. Minulle ei koskaan selvinnyt mistä tehtävämme oikein tulivat, tai saimmeko me niistä kertaakaan pienintäkään palkintoa. Ryhmämme johtaja, Atya, vain kertoi tehtävämme matkan aikana ja sitten teimme ne. Yksinkertaista.

    Tätä jatkui pitkään. Ryhmämme jäseniä kuoli vaarallisimmilla tehtävillä, eikä uusia värvätty tilalle. Lopulta meitä oli jäljellä enää neljä; Atya, Tharkon, minä ja eräs tulen Toa. Hänet värvättiin ryhmään hieman ennen minua, myöskin näyn perusteella.

    Tämän tulen Toan kanssa en koskaan osannut tulla toimeen. Voitaisiin jopa sanoa, että hän ei sietänyt minua. Hänen epämieluisat tunteensa minua kohtaan kärjistyivät erään tehtävämme loputtua. Olimme eräällä saarella ja…

    – – –

    Valkomusta turaga asteli ulos bambumajastaan kantaen mukanaan pitkää kangaskäärettä. Turaga laski käärön maahan neljän edessään seisovan Toan eteen ja avasi sen, paljastaen käärön sisällön.

    ”Alku ja Ääri”, turaga Bakmei sanoi. ”Ikimiekat.”

    Turaga nosti toisen miekoista ja tarjosi sitä Atyalle. Veden Toa otti aseen kunnioittavasti vastaan.

    ”Se ei ole tavallinen miekka”, Bakmei aloitti. ”Se leikkaa mitä tahansa, jos vain kykenet käyttämään sitä. Yksikään isku ei sitä vahingoita. Se on kevyempi kuin mikään vastaavanlainen ase.”
    ”Tiedän”, Atya sanoi. ”Oletko valmis antamaan sen minulle?”
    ”Olet ainut, joka on selvinnyt koulutuksestani hengissä. Se olkoon palkinto siitä.”

    Atya polvistui valkean Turagan eteen. Turagan naamioon liitetyt viikset heilahtivat, kun tämä kääntyi nopeasti ympäri.

    ”Mitä aiot pyytää minulta?”, Bakmei kysyi.
    ”Ota itsellesi taas oppilas.”
    ”En.”
    ”Minä pyydän.”

    Bakmei kääntyi vihaisena ympäri ja huusi:
    ”Kenen kuvittelet olevan tarpeeksi vahva, jotta tämä selviäisi edes ensimmäisestä kokeestani? Sinä olit poikkeus! Ei ole enää ketään, kuka…”
    ”Tässä hän on”, Atya sanoi noustuaan ylös ja osoitti Ämkoota. ”Kouluta hänet. Tapa, jos koet tarpeelliseksi. Vaadin, että kuitenkin yrität.”

    Bakmei tuijotti hetken kultavihreää ilman Toaa, otti jokusen askeleen lähemmäs tätä ja totesi kuivasti:
    ”En pidä sen katseesta.”
    ”Herra, olisin hyvin kiitollinen jos…”, Ämkoo aloitti, mutta turaga ei vaivautunut edes kuuntelemaan. Ämkoo päätti pysyä hiljaa.

    ”Hyvä on”, Bakmei sanoi Atyalle. ”Jos hänessä on ainesta, koulutan hänet ja annan Äären hänelle. Muussa tapauksessa tapan hänet. Tämä sopii sinulle?”
    ”Jos hän ei selviä koulutuksestasi, hänestä ei ole minulle enää hyötyä elävänä eikä kuolleena”, Atya vastasi ja viittoi kahta mukanaan ollutta Toaa lähtemään. Tharkon kumarsi turagalle ja valmistautui poistumaan.

    Tulen Toa ei liikahtanutkaan.

    ”Miksi hän?”, Toa Herka kysyi ja kääntäen päänsä Atyaa kohti. ”Johtajani, miksi hän?”
    ”Vaikene”, Atya vastasi. ”Hän on sinua vahvempi. Selviää suuremmalla todennäköisyydellä.”

    Herka katsoi johtajaansa hetken epäuskoisena ja jakoi sitten Ämkoon kanssa murhaavan katseen. Bakmei nauroi.

    ”Typerät kilpailevat rakit!”, turaga huusi naurunsa seasta. ”Sinä, vihreä, tule. Me aloitamme heti.”

    – – –

    Vietin vuoden turaga Bakmein opissa. Se oli ylivoimaisesti elämäni kamalinta, mutta myös hedelmällisintä aikaa. Hän teki minusta sen Toan, joka lopulta oli valmis kukistamaan jopa Makutan.

    – – –

    Snowie korjasi asentoaan tapittaen tiiviisti Ämkoota. Mäksä vastasi tuijotukseen. Tapiiri kuorsasi taustalla.

    ”Palasit sitten tiimisi pariin?”, Snowie kysyi.
    ”Jep”, Ämkoo vastasi. ”Ja sitten alkoi tapahtua.”

    – – –

    Herka ei koskaan antanut anteeksi sitä, että minä olin päässyt Bakmein koulutukseen hänen sijastaan. Kun palasin, voimamme ja taitomme olivat aivan eri tasoilla, eikä tämä ylpeä tulen Toa voinut sietää sitä.

    Hän haastoi minut taisteluun. Vihasin tätä Toaa jo valmiiksi, joten en tietenkään kieltäytynyt. Halusin näyttää hänelle.

    Se oli ansa.

    – – –

  • Operaatio Beeta osa 64: Timo on pieni vesirahi

    Jääsaaren ranta

    Ruskea suurehko kauppalaiva rantautui kallioiden tienoille. Siinä oli suuri purje sekä sykkivä moottori, jota käytettiin tyynellïä.
    Ramppi laskettiin alas kalliolle, ja suurihattuinen matoran asteli siltaa pitkin maihin.

    Matoranilla oli mustan ja vihreän värinen haarniska. Tämän Haun päällä keikkui musta kapteeninhattu. Ghekula suri edelleenkin hienompaa hattuaan, jonka menetti.

    ”Yarrr. Mitäs nämä maakravut ovat?”, kapteeni Ghekula ärisi sekalaiselle joukolle.

    ”Tuota…”, Killjoy aloitti. ”Jos teillä on tilaa, voisimme ottaa kyydin jonnekkin.”
    ”Yarr. Onko niillä jotakin arvokasta?”, Ghekulan takaa tungeksiva violetti matoran kyseli.
    ”Voimme maksaa kyytimme kunhan pääsemme Bio-Klaaniin.”, Summerganon sanoi matoraneille.
    ”Paljonko maksatte?”
    ”Enemmän kuin osaat kuvitella.”, Suga kehuskelee.

    ”Piraatti ei luota muuhun kuin rommiin. Onko teillä antaa jotakin pantiksi?”, Ghekula kysyi.

    Klaanilaiset katsoivat toisiaan.
    ”… Nimda?”, Kapura sanoi hiljaa.
    ”Liian vaarallista.”, Killjoy vastasi välittömästi.
    ”Onko meillä jotakin muuta, mikä näyttäisi arvokkaalta?”, Matoro kysyi. Kaikki katselivat ympärilleen.

    ***

    Suuri laiva oli päässyt liikkeelle aavalle merelle. Se kiisi myötätuulen ansiosta huimaa nopeutta kohti Pohjoista Mannerta, jossa oli tarkoitus käydä täydentämässä muonavarannot. Sitten matka jatkuisi Klaaniin.

    Ghekula istuskeli hytissään – tai omassa puolessa hyttiä. Kapteenin hytin poikki meni väliseinä hienoisten ’johtamisongelmien’ takia.
    Vihreä matoran sormeili valkoista sirua, jonka oli saanut matkalaisilta pantiksi.
    ”Ei varmaan minkään arvoinen”, hän totesi ja heitti sirun pöydälle.

    Neljä klaanilaista ja useita vahkeja oli otettu Ghekulan ja Takun laivan kyytiin. Laiva ei ollut aivan rahtilaiva, toisin kuin ulkonäöstä olisi voinut päätellä. Se oli vain naamioitu kauppalaivaksi. Kannen alla oli ties millaisia tykkejä.

    ”Mikä tykki ampuu… Kaktuksia?”, Matoro pohti itsekseen ruumassa tutkiessaan eri tykkien nimiä.
    ”Kaktustykki?”, Kapura ehdotti.
    ”Mutta miksi se ampuu kaktuksia.”
    ”Mistä minä tiedän.”, Kapura sanoo ja oikeisee asentonsa. Hän makasi puulattialla tykkejä vasten.

    Jokin aika sitten näiden ’taivaspiraattien’ alus oli räjähtänyt taivaan tuuliin tykkiongelman takia. Sitä ennen kaksi muukalaista oli käynyt aluksella.

    Ghekula ja Takun miehet olivat kokeneet oikean onnenpotkun kun lähihisaarelta ankkuroidun rahtilaivan. He ryöstivät sen, ja sen miehistö odotteli varmaan vieläkin sillä saarella. Paattia oli tarkoitus käyttää siihen esti että saataisiin uusi taivaspaatti. Merellä seilaaminen oli Ghekulasta alentavaa. Sittemmin laivasta on tehty kunnon merirosvoille menopeli, joka oli ristitty
    Yön Timoksi.

    Timo on pieni vesirahi, joka teeskentelee kuollutta kellumalla pinnalla, mutta kun ’saalistaja’ tulee lähelle, tämä raivoisa rahi hyyökkää sen kimppuun pistäen sitä myrkkypistimillään.

    ”Miksi tämän laivan nimen pitää olla Yön Timo?”, Taku kysyi ärsyttävästi.
    ”Yarrrr. Koska minä sanon niin.”, vihreä matoran vastasi.
    ”Arrr. Miksei se ole laivan kapteenin, minun, mukaan nimetty?”
    ”Jotta sinulla olisi jotain kysyttävää”, Ghekula vastasi ja kittasi pullon rommia sisäänsä.

    [spoil]Jakelle krediittiä tuosta ”Yön Timosta”.[/spoil]

  • Ken aasilla ratsastaa

    Bioklaanin päärakennus, Notfunin huone.

    Matoranpiraatti heräsi. Hän olin nukkunut liikaa.

    ”JARR HARR. Nukuin kolme päivää, kuusi tuntia ja kahdeksan minuuttia. Nyt on rommin aika”, Notfun ärisi.

    Kohta punamaskinen matoran käveli klaanin hattukauppaan.

    ”Yksi hattu, kiitos, voisi olla kapteeninhattu. Minä näet olen kapteeni, kässäätkö?”, Notfun sanoi myyjälle ja paiskasi pari kolikkoa pöytään.

    Kohta merirosvo käveli rahitallille. ”Minä olen merirosvo, eli varastan merellä, miksi en myös maalla?”

    Notfun ratsasti aasimaisella surkeassa kunnossa olevalla rahilla ulos klaanista. ”Rommia pitää löytää. Se on loppu.”

  • Trooppinen saari: Gamma

    Pieni trooppinen saari, metsän laita

    Snowman pyöritteli lahjaansa käsissään, tyrmistynyt ilme kasvoillaan. Matoralaiskokoinen puolikas sauva, ei sinänsä mitään ihmeellistä. Se oli valmistettu puusta, ja näytti melko vanhalta. Sauvan yläosa oli koristeltu erilaisin helyin, jalometalleja ja lasia. Yksi koriste kuitenkin poikkesi muista, se oli eri sävyinen ja sen pinta tuntui erilaiselta. Snowman tunnisti sen Nimdan siruksi.
    ”Tiedämme, ettei se ole juuri minkään arvoinen, mutta se merkitsee meille paljon. Lisä-” lahjan antanut matoralainen selitti, mutta tuli pian lumiukon keskeyttämäksi.
    ”Tuota, kiitos. Tämä… Tämä on oikein hieno. Se….”

    Whooooeeeeeeehhh.

    Kivun aalto tuntui kulkevan Snowmanin pään läpi. Ei nyt.

    Lumiukko tiukensi otettaan sauvasta, ja otti muutaman askelen suuntaan, johon oli nähnyt Ämkoota vietävän. Matoralasilla ei ole aavistustakaan tämän arvokkuudesta, eikä vaarallisuudesta. Minun pitää päästä Ämkoon luo, ei kai hän voi kaukana olla. Ihan tuon mutkan takana…

    WHOOOOOOEEEEHHH.

    Snowman lysähti polvilleen, ja hänen näkökenttänsä tuntui sumenevan hetki hetkeltä. Ympärille kerääntyvät matoralaiset vain lisäsivät ahdistuksen tunnetta. Kivun pahetessa ja tajunnan sumentuessa lumiukko sai huulilleen muutaman irtosanan.
    ”Nimda. Ämkoo. Vaara.”
    Sitten valkoinen hahmo rojahti tajuttomana maahan hölmistyneiden matoralaisten keskelle.

    —

    Jaahas. Tätäkö taas? Mieleni uuden psyykkisen hyökkäyksen kohteena?

    Onpas täällä taas mustaa. Missään ei mitään. Taaskaan. Hiton ahdistavaa. Paitsi että. Liikkuuko tuolla jotain? Ei, sehän onkin vain valoa. Sinne siis.

    Hmm, onko tämä ovi? Vai repeämä. Vai mikä. Jos koskisin siihen…

    Pieni alus mutaisen joen pohjassa, vuosia sitten

    Sekä Snowman että Domek alkoivat turhautua ahtaassa tilassa kykkimiseen. Tilanne ei kuitenkaan lumiukon mielestä suvainnut pintaan nousemista, joten toistaiseksi alus pysyi pohjamudissa. Domek tuijotti vielä hetken pyöreästä ikkunasta ulos, ja kääntyi sitten valkoisen toverinsa puoleen.
    ”Vihaan tätä. Koko päivä joenpenkassa. Meidän on käytävä toimiin.”
    ”Mutta meidän on mietittävä toimiamme tarkkaan. Tällä kertaa sanat on valittava todella tarkasti…”
    ”Miten tämän nyt selittäisin… Snowman.”
    ”Niin?”
    ”Muistatko sen kerran, kun saimme sen matoran-konnan paljastettua vetämällä ”hyvä kyttä paha kyttä -rutiinin”?
    ”Ilman muuta, se oli aika-”
    ”Tämä ei ole sama asia. Tässä pelkät hoksottimet eivät auta. Tästä emme selviä puhumalla.”

    Pimeä

    Sepäs oli… jotain. Kyllähän minä tuon muistan, olimme Domsun kanssa hänen hattuaan myöten ongelmissa. Mutta kyllä me siitä selvisimme, ei siinä mitääÄÄÄÄÄÄH!

    Pimeä huone, vuosia sitten

    Ohuet seinät olivat täynnä reikiä, joista siivilöityi tunkkaiseen huoneeseen kirkkaita valonsäteitä. Snowman ja Guardian olivat kumpikin kiinni ruosteisessa, keltaisessa telineentapaisessa. Heidän molempien mustuneisiin rintakehiin oli kiinnitetty kasa johtoja. Huoneessa leijui kitkerä kärähtänyt haju.

    Kahden Klaanilaisen edessä tumma hahmo pyöritteli terävän näköistä instrumenttia käsissään. Kiduttamista ammatikseen harjoittava Steltiläinen oli kuitenkin kiusallisessa tilanteessa. Tämmöinen ei käynyt päinsä, mitä pomokin sanoisi?

    ”En… Aio sanoa… Sitä enää kertaakaan…” Guardian sai suustaan, ja katsahti Snowieen. ”Moinen mutkistaa asioita.”
    ”Kenelle? Sinulle?”
    ”Ihan yleisesti.”
    ”Mitä jos itsAAAAAAAAH!”
    Sähkövirta kulki Klaanilaisten läpi, ja molemmat hytkyivät telineissään.
    Guardian koetti hieman huvittavan näköisesti pitää vasemman silmänreiän peittävää huivia paikoillaan muljauttelemalla otsansa lihaksia, mutta jatkoi keskusteluaan Snowmanin kanssa.
    ”Ei minulla ole mitään moista vastaan sääntönä, mutta…” Hän piti pienen tauon ja koetti estää kipua saamasta ylivaltaa. ”Mutta sinun niin kutsuttu varustevyö on aivan naurettava ajatus! Änkeä nyt kaikki tavarat niin pieneen tilaan, et sinÄÄÄÄÄÄÄH”
    Metsästäjien kiduttajasta tuntui pahalta jo ammatiylpeytensä puolesta. Eivätkö nämä kaksi keskittyisi hetkeksi muuhunkin kuin toisiinsa?
    ”Et sinä ole mikään pelihahmo. Et saa tungettua kaikkia tavaroita niin pieneen tilaan.”
    Snowman huohotti, ja sai kerättyä itsensä äskeisen shokin jäljiltä. ”Mutta on sinun otettava huomioon, että…”
    ”Ole nyt hetki hiljaa, niin selitän mikä tuossa on vikana.”

    Pimeä

    Okei, tajuan. Joku pommittaa mieltäni omilla muistoillani. Mutta mitä hän ajaa takaa? En ymmärrä viestiÄÄÄÄÄH!

    Pramean laivan sisäosat

    Snowmanista tuntui ikävältä, kun hänen suunsa tukittiin haisevalla kankaanpalalla. Ikään kuin siinä ei olisi kylliksi, että hänet oli sidottu käsistä näihin kahteen piippuun. Hänen edessään oleva luihu skakdi räyhäsi sikari suussaan.
    ”Sinä valkea, hidastempoinen plösö! Eiköhän tuo pidä sinut hetken verran hiljaa. Tämä on suuri voittoni hetki, kerrankin sain sinut, ja nyt kerron kuinka voitin sinut. Kerron suuren suunnitelmani, ja sinä et tajua. Edes tämän kerran, ole hiljaa!

    Pimeä

    Aivan. Eli siis minun pitää vain… Niin. Aivan.

    …

    Silloin Snowman kuuli sen. Pimeyden keskeltä.
    ”Mata Nuin kiitos, luulin ettet koskaan tajua viestiäni ja vaikene. Kuinka luulet kuulevasi mitään, jos olet itse jatkuvasti äänessä?”
    Se oli hyvin hiljainen ääni, aivan kuin se olisi tullut matkojen takaa. Se oli myös tuttu ääni.

    Se oli Visokin ääni.

  • Trooppinen saari: Ensiapua menetettyyn käteen

    Pieni trooppinen saari, hiekkaranta

    Käsipuoli Toa potkaisi laiskasti rantahietikolla maannutta kivenmurikkaa. Kivi lensi matalassa kaaressa kauemmas ja vinkaisi. Se ei ollutkaan kivi.

    Ämkoo vilkaisi Snowien suuntaan, muttei vaivautunut kuuntelemaan mitä matoraneilla oli asiaa. Ilman Toa tuskin kehtasi edes katsoa yhtäkään matoralaista silmiin, sillä hänhän itse oli ehdottanut avunpyynnön hylkäämistä kun klaanilaiskaksikko aiemmin törmäsi näihin pieniin olentoihin. Ämkoo ei osannut kuvitella, että yksikään näistä matoraneista ajattelisi hänestä mitään kovin hyvää.

    ”Kuulkaahan, teidän pitäisi varmaan…”, aloitti Ämkoon vierelle ilmestynyt vihreää pakari-naamiota kasvoillaan kantava matoran. Ämkoo ei kuunnellut.

    Miekka oli poissa. Kuka tahansa muu saattaisi ohittaa tällaisen tilanteen toteamalla, että aseita saa aina uusia, mutta tämän miekan kohdalla asia ei ollut niin. Oli vain Alku ja Ääri.

    ”Herra, tuo kätenne…”

    Näitä miekkoja ei löytynyt jokaisesta asevarastosta. Kahdesta mahtimiekasta toinen oli nyt poissa. Oliko se jäänyt vihollistukikohtaan? Veikö valkoinen olento sen mukanaan? Miten ihmeessä Ämkoo saisi sen ta-

    ”…vuotaa.”

    Ämkoo käänsi päänsä pikaisesti tyhjän olkapäänsä puoleen. Kiitos tästä ei kuulunut niinkään matoranin varoittaville sanoille, vaan olkapään alueelta huokuvalle vihlovalle kivulle. Ilman Toa karjaisi ja pudottautui polviensa varaan maahan.

    Matoranit eivät jääneet toimettomiksi, vaan useampi näistä juoksi oitis kärsivän Toan luo. Nämä auttoivat Ämkoon pystyyn ja lähtivät miltei väkisin taluttamaan tätä pois rannalta.

    ”Teidän ei tarvitse auttaa minua”, Ämkoo totesi näille vaisusti. Yksi matoran naurahti.
    ”Ei niin”, se aloitti.
    ”Mutta?”, Ämkoo kysyi.
    ”Teemme sen silti. Kukapa ei auttaisi hädässä kärsivää.”

    Ämkoo murahti ja vilkaisi puhunutta matorania pisteliäästi. Matoran kuitenkin vastasi eleeseen vain leveällä hymyllä. Ämkoo päätti vastata tähän levittämällä kasvoillensa kivunsekaisen virnistyksen.

    Samaan aikaan Snowien edessä avattiin jonkinlaista epämääräistä nyyttiä. Matoranien auttaessa Ämkoota jokunen oli kaivanut esiin Lumiukolle luvatun palkinnon ja nyt matoranit päättivätkin esitellä lahjansa.

    ”Toivottavasti pidät tästä”, Ternok sanoi. ”Meillä ei nimittäin ole juuri muuta.”
    ”Ymmärrän”, Lumiukko vastasi varovasti nauliten katseensa Ternokin käsissä pyörivään nahkapussukkaan. Ternok työnsi kätensä varovasti pussiin ja kaivoi esiin jotain.
    ”Oho”, Snowie sanoi.

    Matoranit eivät olleet vieneet Ämkoota kovin pitkälle, vaan tarjosivat tälle ensiapua erään ikiaikaisen viidakkopuun katveessa. Matoranit tunkivat jopa hieman karuin elein erilaisia voiteita ja viidakosta kaivamiaan aineksia Ämkoon haavaan, saaden aikaan mitä inhottavinta pistelevää kipua.

    ”Tiedättekös, herra Toa…”, pakarikasvoinen matoran aloitti jälleen puheen.
    ”Ämkoo. Jätä se Toa pois.”
    ”Toa Ämkoo, tämä teidän haavanne on varsin omituista mallia.”
    ”Sanoinhan, että en ole T-”
    ”Minun silmissäni asiat ovat yleensä sitä miltä ne sattuvat näyttämään. Mutta niin, haavanne. Ette varmaan tahtoisi kuulla mikä siinä hämmästyttää?”
    ”No?”, Ämkoo murahti kiristellen hampaitaan. Pistelevä kipu oli onneksi laantumassa.

    Matoran kaivoi esiin pienen peilin ja esitteli haavaa käsipuolelle Toalle sen kautta. Ämkoo tuijotti sitä hämillään.

    ”Huomaatte varmaan.”
    ”Taidan huomata.”

    Haavan ympärys oli musta. Väri liikkui sen pinnalla verkkaiseen tahtiin, siirtyili välillä pisaramaisesti kauemmas ja palasi sitten takaisin haavan pariin.

    ”Vaikuttaa siltä, että osaat parantaa haavasi tiettyyn rajaan saakka ihan itse. Uskallanko kysyä, mikä tämä kyky on?”, matoran kysäisi.
    ”Et”, Ämkoo vastasi nopeasti, tarkkaillen yhä haavauman ympärillä erottuvaa mustaa kuviota.

    Palvelusväki ei ollutkaan paennut.

  • Valottujen suosekoilu osa 16: Metsässä tapahtuu jotakin eeppistä

    Metsässä tapahtuu jotakin eeppistä

    Glatorianking oli vakavana Glatoraintyranni pitäisi tappaa, mutta kuinka?

    Hänellähän oli Makutan voimat, GK ei ole eläessään tappnut yhtäkään makutaa ja ensimmäiselle kohtaamalleen kokenut nöyryyttävän tappion. Jos hän voittaisi hänellä olisi kokemusta tulevaisuutta varten.

    Umbra katseli ihmeissään näkyä kooltaan hän oli taistelussa pienin. (Fikouhan jää aina mainitsematta, heh).

    ”Hoidetaan tämä hitaasti… ja tuskallisesti.” Hoidelkaa te tuo ylikasvanut matoran.

    Nazorakit jäivät piiriin Umbran ympärille.

    Nopeus on valttia…

    GK ampui happo aseellaan toaa käteen, mutta se aiheutti valitettavan vähän vahinkoa.

    ”Nyt se siis alkoi?”, toa sanoi pirullisesti.

    ”Voisin näin alkajaisiksi yrittää repiä haarniskasi irti”.

    Toa lähetti varjokäden kohti Gekkoa ja sai kiinni viitasta, joka repesi irti.

    ”Lähes kaiikki ovat viittaani koskeneet, mutta hengiltä saaminen onkin toinen juttu, etkä sinä tule olemaan poikkeus.”

    Glatorainking hyppäsi ja koitti iskeä miekallaan, mutta Toa väisti sen nopeasti.

    Oikeasti, miten voin tappaa makutan?

    Umbra oli ahtaalla Nazorakit olivat piirissä ja kaikki niistä tähtäsivät hänen päähänsä.

    ”Paha virhe, paha virhe.”, Umbra kumartui ja nazorakit laukaisivat, toistensa päihin. Vain Eversti ja toa olivat jäljellä, Umbra hoiperteli läpi nazorak kasan kohtimyhäilevää everstiä.

    Eversti käännähti katsomaan Umbraa luullaakseen teloituksen onnistuneen, mutta huomasiksin ruumiskasan.

    Eversti raivostui ja kaivoi esiin zamor sinkoa.

    Tällä välin Glatorainkingiltä oli revennyt irti vasen käsi. ja Ampuma ase sen mukana.

    ”Pahoittelen, mutta tuo ei sattunut.”

    GK kohautti olkapäitään ja löi oikealla kädellään toa päähän aj tämä kaatui maahan.

    Sitten se hymyili pirullisesti ja iski Gekon toiseen käteen.

    ”Aargh!” Toa karjaisi kun miekka upottautui hänen veriseen käteensä.

    ”Osaa tätä peliäsi muutkin pelata.” GK huusi ja laittoi miekan selkäänsä ja otti maassa olevast kädestään happoaseen ja laukaisi sen toan kasvoihin. Naamio suli hänen päähänsä kiinni, se oli hyvin tuskallista. GK lähti juoksemaan kohti linnun raatoa ja nappasi tältä kylkiluun ja heitti tämän toan rintaan, Toa karajisi tuskasta.

    ”Nyt tämä pelleily saa riittää!” Toa silmien loisto satakertaistui ja se sokaisi GK:ta Everstiä ja Umbraa. Samassa GK tunsi iskun rinnassaan ja se teki todella kipeää Haarniskasoturi kaatui maahan.

    Toalla oli mitä pirullisin ilme, se oli jo jotain Avden ilmeeseen viittaavaa.

    Eversti laukaisi singon vahingossa Umbran viereen sokasitumisen takia, Matoran lensi kaaressa pusikkoon.

    [spoil]Hihii, se jatkuu vielä.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Sukellusvenevarkaus

    Trooppinen saari

    Snowman ei ollut ihan varma, miksi tapiiri pysähtyi. Takaa kuulunut hervoton jysäys sai kuitenkin kärsäkkään olennon hiljentämään vauhtia ja kääntymään sitten ympäri. Tapiiri katseli hämillään takanaan ilmiliekeissä roihuavaa entistä jeeppiä, väistellen verkkaisin liikkein taivaalta putoilevia palavia torakan kappaleita.

    Ämkoo ohjasi vesiskootterin rantaan ja astui maalle. Ilman Toa asteli hieman horjuen kärsäeläimen luo, katsoi sen selässä keikkuvaa Snowieta ja kysyi:
    ”Mitäs seuraavaksi?”

    Lumiukko oli hetken hiljaa.

    ”Ööh”, Snowie aloitti. Ämkoo tuijotti kysyvästi, ja Lumiukko jatkoi:
    ”Kaipa meidän on vetäydyttävä.”
    ”Snowie, unohdatkohan nyt jotain?”, Ämkoo vastasi siristäen silmiään.
    ”No siis, kyllähän minä tiedän, ett-”
    ”Se pala, aivan. Nimda. Me emme lähde täältä ilman sitä.”
    ”Mutta sinun kätesi!”

    Tapiiri ymmärsi, että tässä menisi hetki. Se heitti Lumiukon alas selästään ja laskeutui maahan lepäämään. Snowman nousi mutisten seisomaan ja väittely jatkui.

    ”Älä sano sanaakaan kädestäni!”
    ”Mutta kun kuule, me voisimme…”
    ”…etsiä sen hemmetin palan! AIVAN!”
    ”…levätä edes ensin, emme me vain voi…”
    ”Missäs herra Lumiukko ajatteli levätä? Tässä? Viidakossa? Veden alla? Tiedätkö, nazorakit varmaan huomaavat näillä hetkillä, että meitä ei ole tuotu sidottuina takaisin tukikohtaan. Ne tuskin antavat meidän ottaa päiväunia keskellä viidakkoa vaan-”
    ”Matoranit”, Snowie totesi tuijottaen kaukaisuuteen.
    ”…ei enää sanaakaan niistä pirulaisista!”, vastasi Ämkoo jatkaen:
    ”Jos et olisi jäänyt auttamaan niitä kääpiöitä, minulla saattaisi kuule olla yhä käsi tallella. Tiedätkö, meillä saattaisi jopa olla se pala ja olisimme jo matkalla kohti-”
    ”Matoranit”, Snowie vastasi, samalla kun ideasta varoitteleva ilme levisi tämän valkeille kasvoille.
    ”Sano tuo sana vielä kerran niin minä…”
    ”Matoranit, tosiaan!”
    ”AAAAAAAAARH”

    Tapiiri käänsi kylkeään ja kuorsasi.

    Lumiukon kasvoilta paistoi innostus. Snowie potkaisi tapiirin hereille, pakottautui eläimen selkään ja viittoi Ämkoota nousemaan kyytiin.
    ”Mitä nyt?”, Ämkoo kysäisi ottaen askeleen taaksepäin.
    ”Matoranit pakenivat turvaan saarelle! Jos menisimme sinne ja lepäisimme hetkisen, turvassa torakoilta! Saisit hoitoa vammoihisi, ehkä uuden miekan ja parhaassa tapauksessa saisimme kätesikin korjattua!”
    Ämkoo vilkaisi nopeasti Snowien olkalaukun suuntaan, mutta käänsi katseensa pian takaisin Lumiukkoon.
    ”Okei sitten”, Ämkoo totesi kylmästi ja hyppäsi tapiirin selkään. Kärsähirviö törähti epämääräisesti ja lähti tallustamaan joen reunaa pitkin eteenpäin.

    Ja aikaa kului.

    Tapiirilla ratsastava kaksikko oli jo melkein rannalla. Metsä muuttui hetki hetkeltä harvemmaksi ja kaukaa saattoi erottaa merilintujen ääniä.

    ”Minua hämää yksi asia”, Ämkoo sanoi.
    ”No?”, vastasi Snowman.
    ”Osaakohan tämä tapiiri uida.”

    Hetken hiljaisuus.

    ”Miksi tuollaisia mietit?”
    ”Minä en ajatellut uida sille matoran-saarellesi. Jos tämä järkäle ei toimi lauttana, me emme pääse sinne ikinä.”

    Toinen hiljaisuus.

    ”Tosiaan”, Snowie sanoi.
    ”Et ollut miettinyt tätä?”, Ämkoo kysyi.
    ”En”, vastasi Lumiukko tappiollisena.

    Kaukaa erottui lokkien kirkunan lisäksi muitakin ääniä. Kaksikko hyppäsi alas röhisevän ratsunsa selästä ja lähestyi rantaa aluskasvillisuuden luoman suojan turvin.

    ”Oho”, Snowie totesi.
    ”Ihan liian täydellistä”, kuului Ämkoon vastaus.

    Se oli satama, tai ainakin yritti olla sellainen. Muutaman hätäisesti kokoon kyhätyn puisen laiturin tykönä saattoi erottaa ainoastaan yhden aluksen. Se oli pitkä, ruosteenruskea sukellusvene. Ruman aluksen kannella päivysti vahtivuorossa kaksi zamorein aseistautunutta torakkaa, mutta muuten paikka vaikutti kovin autiolta.

    ”Mitä luulet niiden tekevän?”, Lumiukko kysyi kuiskaten.
    ”Ilmiselvää, ne odottavat”, Ämkoo vastasi.
    ”Mitäköhän?”, jatkoi Snowie kysymystään.
    ”Katso, ne tuijottavat tuon tuosta merelle. Paikalle on kaiketi saapumassa muitakin aluksia.”

    Lumiukko nyökkäsi. Ämkoo oli mitä luultavimmin oikeassa. Snowmanin mielessä kävi hetken ajan hullu ajatus. Mitä jos he kaappaisivat sukellusveneen ja jatkaisivat sillä matkaansa? Alus olisi ainakin huomaamaton, jos ei muuta. Mutta ei, millä he onnistuisivat hoitelemaan alusta vartioivat torakat? Ämkoosta ei ollut nykyisessä kunnossa lainkaan hyötyä, ja torakoilla oli kovin järeän oloiset aseet. Lisäksi rannan ja metsärajan välissä oli reilusti tyhjää maa-alaa, joten torakoiden kimppuun hiipiminen…

    ”Snörf”, totesi tapiiri ja lähti astelemaan viidakon läpi kohti rantaa.
    ”Hyvä idea”, sanoivat Ämkoo ja Snowie kuin yhdestä suusta.

    ”Hei, mikäs tuo…”, torakkavartija aloitti. Tämän kumppani oli jo ennättänyt alas sukellusveneen kannelta ja ihmettelikin nyt aluksen tykö ilmestynyttä valtavaa eläintä.

    Tapiiri ei ollut kiinnostunut torakoista. Se kierteli hämmentyneenä vesirajaan yltävää alusta ja tapitti sitä sumeanlaisella silmäparillaan.

    ”Tämä on näitä”, toinen torakoista aloitti. ”Manaatti tai joku.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kuskaavat tavaraa tukikohdassa. Tämä on kai sitten karannut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Me voitaisiin viedä se takaisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai pitää se täällä.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai en minä tiedä, onko nämä niin kalliita. Jos vain päästetään menemään.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai hei, eihän tänne vielä ole ketään tulossa. Pistetään hengiltä ja syödään. Noi meidän eväät nyt eivät muutenkaan ole mistään kotoisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kärsä on kuulemma paras osa. Tai niin joku ainakin tukikohdassa kertoi. En tiedä sitten oliko maistanut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Jaa oli vai?”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Oliko ollut hyvää?”
    ”Grrrbl”, toinen vastasi.

    Torakkavartija kääntyi ympäri vain huomatakseen toverinsa sätkivän maassa omituisen valkean mössön nujertamana. Nazorak vei kätensä nopeasti järeän zamor-aseensa kahvalle.

    Silloin vartija kuitenkin huomasi, että ase oli kadonnut. Torakka pyöritteli kauhuissaan päätään ja huomasi – aivan liian myöhään – takanaan seisovan käsipuolen Toan, joka hypisteli juuri hetki sitten ryöstämäänsä pyssyä ainokaisella kädellään.

    Bäng bäng.

    Torakka kaatui maahan, sätki hetken ja vaikutti sitten kovin kuolleelta. Snowie kokosi itsensä ja heittäytyi pois toisen torakan päältä, vieden samalla tämän aseen mukanaan. Nazorak nousi varovasti seisomaan ja tuijotti edessään seisovaa kaksikkoa.

    ”Viimeisiä sanoja?”, Ämkoo kysyi.
    ”Joo?”

    Bäng bäng.

    Ämkoo komensi Snowien raahaamaan juuri kuolleet nazorakit piiloon viidakon aluskasvillisuuden sekaan ja läksi itse tutkimaan sukellusvenettä. Ämkoo ahtautui varsin nopeasti veneen sisäosiin ja löysi ohjaamon yllättävän helposti.

    ”Mitähän tästä tapahtuu?”, Ämkoo puhui puoliääneen ja vetäisi vipua. Ulkoa kuului kolahdus, törähdys ja pian tapiirin askeleet kaikuivat jossain sukellusveneen sisäosissa. Ämkoo huokaisi.

    Lumiukko käveli kohti sukellusvenettä peitellen samalla huolellisesti jälkiään viuhtomalla niitä poimimallaan palmunoksalla. Lopulta Snowie saapui laitureiden tykö, huomaten aluksen kylkeen avautuneen uloskäynnin. Snowie astui sisään, veti mittavan luukun kiinni perässään ja sulki sen sitten huolellisesti.

    ”Snörf.”
    ”Ai, sinäkin täällä.”

    Lumiukko etsiytyi ohjaamoon ja yllätti Ämkoon sorkkimasta erilaisia vipuja ja nappuloita. Ilman Toa kääntyi neuvottomana Lumiukon puoleen ja kysyi tältä:
    ”Osaisitko sinä ohjata tätä?”
    ”En”, Snowie vastasi. ”Mutta voin opetella.”
    Ämkoo teki tilaa. Snowie istuutui.
    ”Aloita siis”, Ämkoo sanoi ja läksi tutkimaan sukellusveneen taaempia osia. Snowie kuunteli Ämkoon etääntyviä askelia, hymähti ja alkoi tutkia edessään avautuvaa ohjauspöytää.