KooGeeBee kuunteli silmät kiinni ympäriltä kuuluvia ääniä ennen kuin nousi ylös. Hän verrytteli kipeytyneitä raajojaan ja katseli ympärilleen, näkyi vain loputtomia puujonoja silmänkantamattomiin. KooGeeBee valitsi sopivan paksun ja kestävän puun ja pomppasi alimmalle oksalle. Hän lähti kiipeämään kohti latvaa nähdäkseen ympäristönsä hieman tarkemmin. Latvaan päästyään hän katseli ympärilleen ja huomasi ihmeekseen taivaanrannassa tutuhkon rakennelman, muttei muistanut mistä. Hän katseli tuota oudon tutuhkoa rakennelmaa ja pinnisteli saadakseen mieleensä, mistä hän tunsi sen.
KooGeeBee ei kuitenkaan onnistunut vaan pudottautui latvasta kevyesti maahan ja lähti tarpomaan kohti tuota rakennelmaa. Käveltyään hetken hän huomasi maiseman muuttuneen. Kaikki oli järjestelmällisempää. Nyt epäjärjestelmälliset puiden jonot olivat vaihtuneet suoriksi ja pitkiksi järjestelmällisiksi jonoiksi. KooGeeBee lähti kävelemään jonojen välistä aukeaa kohti jonkun matkan päässä näkyvää kivistä muuria. Yhtäkkiä hän huomasi puiden välissä tallustelevan matoranin. KooGeeBee kierähti puun lehvästön suojiin ja loi naamiovoimillaan ympärilleen muutaman tarkasti suunnatun varjon piilottaakseen itsensä tuon uteliaan matoranin katseelta.
Varjjoihin kätkeytyneenä KooGeeBee lähti seuraamaan tuota matorania, aurinko laski jo viimeisiä säteitään muurin hajaa pitkin ja loi KooGeeBeen toivomaa hämärää ympärille. KooGeeBee saapui matoranin jäljessä muurin alle ja hiipi hipihiljaa seuraten matorania kohti suurta portin näköistä rakennelmaa kohti. Portin vieressä seisoskeli vartijamatoran joka nähdessään tulijan huusi jotain ja porttiin aukeni ovea muistuttava kolo. Matoran käveli siitä, mutta KooGeeBee jäi ulos odottamaan tilaisuutta hiipiä sisään.
Sellainen saapuikin melko pian. Jonkin ajan kuluttua portin ovi aukesi taas ja ulos talsi toinen matoran, vahdin asussa. Matoranit juttelivat niitä näitä tuijotellen kaukaisuuteen. KooGeeBee näki mahdollisuutensa tulleen ja hyppäsi portin kivisen kaaren takaa kuperkeikalla ovesta läpi kierien toisella puolella odottaviin varjoihin. Kaupunki oli melko valaistu, joka saattoi häiritä KooGeeBeen liikkumista, mutta koordinoidulla hiipimisellä hän onnistui välttämään matoranien uteliaat silmät ja lopulta saapui oudon kivisen tornin juurelle. HÄn lähti kiertämään tornia ja löysi kuin löysikin sopivan paikan. Muutama metri KooGeeBeen pään yläpuolella oli uloke ja kun hän pinnisti hyppynsä äärimmilleen, hän sai otteen ulokkeesta ja punnersi itsensä ylös. Uloke oli jonkin sortin ikkuna ja KooGeeBee livahti siitä sisään.
Pieni Matoralainen kaivoi esiin valtavan, kellertävää nestettä sisältävän lääkeruiskun, ja ojensi sen Kupelle. Snowman katsoi sitä epäluuloisena. ”Miksi se on noin iso?” Kupe hymyili vaisusti. ”Ekstraiso annos. Tämä voi sattua.”
Silloin puiseen oveen koputettiin rauhallisesti kolme kertaa. ”Taitaa olla Kepe.” Make käänsi messinkisestä kahvasta, ja kaikille tuttu valkovihreä tiedemiestoa asteli sisään. ”Kaipasitte?” ”SPINNYMAN!” Snowie huudahti iloisena. ”Miten olet pärjäillyt?” ”Mitenkäs minä. Sinä se olet, jonka päästä kaivamme parasiittia. Sinun kuulumisia tässä pitäisi kysellä.”
”Loistavaa” Tawa puuttui keskusteluun. ”Nyt kun olemme kaikki täällä… Kepe, mikä Snowien pään sisällä oikeastaan on?”
Kepe astui lähemmäs Snowieta ja näytti tarkkailevan tätä hetken pohdiskelevana naamionsa kiikarisilmän läpi. Valkovihreä Toa raapi leukaansa. ”Totta puhuakseni en tiedä”, Kepe vastasi, ”mutta näin sellaisen jo aikaisemmin silloin yöllä. Niitä oli ilmeisesti toinenkin siinä paketissa, jonka kautta ensimmäinen päätyi Lumiukon pääkoppaan.”
Tawan kasvoille vääntyi kysyvä ilme. ”Miltä se näytti?”
”Niljakas. Musta. Paljon silmiä. Paljon raajoja. Lisäksi se näytti olevan harmissaan, kun löin sitä vaahtosammuttimella” Lievät inhonväristykset kulkivat Kepen vartalon läpi. ”Olisin tutkinut sitä enemmän, mutta koko klöntistä ei löytynyt aamulla jälkeäkään.” ”En tahtoisi olla ilonpilaaja” Same aloitti ”mutta millä saamme sen pois Snowmanista?”
Kukaan ei osannut vastata, mutta Tawan ajatukset olivat astetta valmiimpia kuin muiden. ”Tarkoituksena olisi, että otamme siihen näin alkuun vain yhteyden. Jos ei onnistu, nukutamme Snowien ja yritämme yhteyttä sitä kautta. Onhan sekin jo edistysaskel.”
Kukaan ei keksinyt suunnitelmasta valitettavaa, ja kaikki huoneessa kerääntyivät sairasvuoteen ympärille. Pitkäksi venyvän odottavan hiljaisuuden vallitessa Snowie katseli muita hieman hämillään. ”…minun pitäisi tehdä jotain?” ”Muodostaa yhteys?” ”Tuota, miten?” ”Eh, jos vaikka ajattelisit sitä parasiittia oikein kovasti?”
Snowman sulki silmänsä, ja muut odottivat vierellä. Ei minkään tapahtuessa odottavat ilmeet vaihtuivat pikku hiljaa pettyneisiin.
Tawa kääntyi Kupen puoleen, joka nosti ruiskun kaikkien näkyville. ”Tämä nukuttaa lumiukon, mutta sen pitäisi pitää parasiitti hereillä. Luulisin, että näin saamme sen esiin.” ”Niin, hyvää yötä sitten kaikilleEEAAUH! Tuohan sattuiiiih…” Sitten Snowmanin silmät sulkeutuivat, ja hänen päänsä retkahti taaksepäin.
”Hän on niin soma nukkuessaan.”
Oli hetken hiljaista. Huoneessa olijat tuijottivat Snowmanin velttoa valkoista ruumista jonkin aikaa. Snowmanin ranteeseen kiinnitetty elintoimintoja tarkkaileva laite piippasi tasaiseen tahtiin. Kaikki oli kunnossa, mutta se tilanteessa olikin niin epäilyttävää. Tawa astui lähemmäs. Hän kumartui aivan Snowmanin pään viereen ja katsoi tätä pitkään. ”Snowman”, Tawa sanoi tyynesti. ”Kuuletko minua?”
Lumiukko ei vastannut. Hän oli selvästi tajuton. Huoneessa olevan tiimin yllätykseksi joku kuitenkin vastasi. Snowmanin suu raottui lievästi ja hiljaista hihitystä alkoi kuulua. Ääni ei kuitenkaan kuulunut valkoiselle Toalle. Se oli aivan liian hiljainen ja tunteettoman lohduton. ”Se nukkuu”, ääni sanoi Snowmanin suusta. ”Se nukkuu. Se uneksii.”
Snowmanin silmät aukesivat, mutta niiden katseessa ei ollut sitä varovaista optimismia, josta valkoinen toa oli tunnettu. Katse oli tyhjä ja lasittunut.
”Se näkee painajaista. Mutta se ei herää.”
Snowmanin pää kääntyi tuskaisan hitaasti kohti Kupea ja lääkintämatorania. Kaksikko katsoi erikoisen eloisaa potilasta epäuskoisina. Snowmanin tekohymy alkoi olla jo perin karmiva.
”Te ette anna sen herätä.”
Kepe katsoi huolestuneena Tawaa. ”Tätäkö me halusimme?” ”En… En tiedä vielä.”
”En tiedä, mikä olet”, Make huudahti oliolle ”mutta tiedän, ettet voi voittaa meitä sotkemalla Snoukan päätä! Lopeta tuollainen, ja näyttäydy:”
Olio hihitti kimeästi Snowmanin suulla hetken. Snowmanin pää nousi pian ylös, vaikka muu vartalo pysyi velttona. Pää kääntyi hitaasti kohti Makea pitäen saman tyhjän tuijotuksensa.
”Kummajainen. Tulilisko. Friikki.”
Make näytti hämmentyneeltä. Hän ei keksinyt vastattavaa. ”Näitä sinä kuulet. Ja vaikka et kuulisi, tiedät, että joku ajattelee.” Olento heilutteli Snowmanin päätä edestakaisin kuin testimielessä. ”Sinulla on paljon unia, peto. Paljon painajaisia. Paljon asioita, joita et ymmärrä. Yksinkertainen rahi.”
Snowmanin pää kääntyi hitaasti poispäin Makesta. ”Ja. Sitäpaitsi. Te sanotte, että me sekoitamme ’Snoukan’ päätä. Se ei ole totta. Me. Me näytämme hänelle. Valon.”
”Valon?” Tällä kertaa puhuja oli Same. ”Jos tämä on sitä, kuinka koetat saada meidät epäilemään tekojemme oikeudenmukaisuutta kertomalla asiat omasta kieroutuneesta näkökulmastasi, säästä itsesi vaivalta. Luuletko tosiaan, että saat uskomme Klaaniin horjumaan?”
Tavallisesti niin kurinalaisen Samen ote viikatteestaan kiristyi, ja Tawa laski kätensä pitkän moderaattorin olkapäälle. He vaihtoivat pikaisen katseen, ja keskittyivät sitten taas Snowmaniin.
”Mitä suotta. Teidän uskonne. Se horjuu jo.” Snowmanin pää rojahti takaisin veltoksi pöydälle, mutta pirullinen tekohymy ei kadonnut. ”Joku petti teidät. Ehkä tämä tässä. Ehkä joku muu.”
Kupe ja hoitajamatoran katsoivat toisia hämillään. ”Petti? Mitä… mitä tuo tarkoittaa?” Tawa kääntyi kohti kahta lääkintäeksperttiä. ”Pahoin pelkään, että meillä on joukossamme petturi. Yöllisen hyökkäyksen alku on vieläkin meille kaikille epäselvä, mutta ne eivät olisi päässeet sisään Klaaniin ilman avustusta sisäpuolelta.” ”Sitä paitsi” Kepe puuttui keskusteluun ”generaattorin räjäyttänyt pommi oli Verstaasta.” ”Emme tietenkään ole voineet kertoa kaikille” Same huomautti vastaukseksi kahden lääkintäosaston työntekijän ilmeisiin. ”Jos joukossamme on petturi, ei välttämättä ole kaikista viisain ajatus toitottaa sitä kaikille. Tilanne saattaisi kehittyä arvaamattomaksi.” ”Mutta… mutta…” puhuja oli ahdistuneen näköinen hoitajamatoran. ”Tämähän on kamalaa! Jos emme voi luottaa toisiimme, niin kehen sitten?”
Snowmanin veltosta ruumiista kuului jälleen kimeää hihitystä. Kun olio lumiukon sisällä puhui, se vaikutti yrittävän imitoida hoitajamatoranin ääntä pilkallisesti. ”Tääämääähän on kamalaaaa.” Hoitaja otti askeleen taaksepäin. Loinen puhui jälleen, tällä kertaa omalla lohduttomalla äänellään. ”Hoitsutoran. Pelkkä pikkutyttö. Halusi aina parantaa maailmaa. Halusi näyttää rohkealta. Pelkää enemmän kuin kukaan muu. Hih.”
Kupe astui sairaalasängyn ja Matoranin väliin, ja vastasi tuimasti Snowmanin tyhjään tuijotukseen.
”Ajat tällä varmasti jotain takaa” Tawa sanoi katse tiiviistii parasiitin riivaamassa valkoisessa hahmossa. ”Et sinäkään meitä kiusaisi ihan vain piruuttasi, oletan?”
”Ei, neiti”, loinen sanoi kohteliaasti. ”Tälle on tarkoitus, neiti.”
Tawa ei vastannut, tuijotti vain Snowmanin kasvoja.
”Teidät pitää saada pelkäämään, neiti”, loinen jatkoi. ”Kaikki teistä, neiti.”
Tawan täysin neutraali ilme muuttui jonkinasteiseksi hämmennyksen ja ärtyneisyyden välimuodoksi.
”Ehkä koputus lakkaa silloin. Ehkä se lakkaa.” Loisen ääni oli huomattavasti hiljaisempi. Kukaan ei keksinyt mitään vastattavaa pitkään minuuttiin. Kokoustilan yksinäisen seinäkellon raksutus ei antanut hiljaisuudelle rauhaa, vaan täytti sen tasaisella äänellään, kuin metronomi. Painostavan kovaääninen hiljaisuus oli matoran-paralle liikaa, ja lopulta hänen hermonsa pettivät. ”Mikä sinä olet!?”
Snowien löysänä roikkuva pää kääntyi hieman kohti hoitajamatorania. Silmien tyhjä katse näytti etsivän jotain, jota se ei tulisi löytämään. ”Minä. Me. Sillä ei väliä. Et ymmärtäisi.”
”Joskus en minäkään”, parasiitti sanoi suorastaan tunnustavalla äänensävyllä.
Kepe kallisti hieman päätään tuijottaessaan parasiitin hallitsemaa ystäväänsä. Sitten hän käänsi katseensa Tawaan. ”Eikö tämä mene jo aika absurdiksi? Tai siis, onko meille tästä oikeaa hyötyä? Minusta ei ole mieluisaa katsella Snowieta tuollaisena.” ”En usko, että meistä kenestäkään on.” Tawa vastasi pitäen kuitenkin katseensa sairasvuoteella makaavassa hahmossa. ”Kupe, oletko saanut mitään irti?”
Klaanin lääkintäekspertti käänsi katseensa mittareista Tawaan. Hän pudisti päätään.
Mittarin lukemissa ei ollut mitään vikaa. Snowmanin elintoiminnot olivat samanlaisia kuin aiemminkin. Toisaalta lumenkaltaisesta aineesta käytännössä kokonaan koostuvan olennon elintoimintojen tutkiminen ei ollut erityisen helppoa edes Kupelle.
Loinen hihitti edelleen. Nyt se käänsi Snowmanin päätä ja katseli vuorotellen Snowmanin ruumista ympäröiviä klaanilaisia. ”Laboratorion erakko. Sankarin nahkaan pukeutuva hirviö. Pakenija. Te…te kaikki pelkäätte.”
Parasiitti väänsi kaikilla voimillaan Snowmanin kasvoille leveämmän hymyn. ”Ehkä siksi hän petti teidät”, loinen jatkoi.
Tawa räpytteli silmiään. ”Puhutko Snowmanista?”
”Ehkä”, loinen sanoi. ”Hän on kuitenkin yksi kuudesta. Punainen Mies sanoo, että niitä on viisi muuta.”
Normaalisti viileä Same harppoi kohti Snowmanin velttoa kehoa kasvoillaan poikkeuksellisen määrä ärtymystä. Valkoinen moderaattori katsoi Snowmanin silmiin pitkään. ”Sinä olet hänen kehossaan”, Same sanoi. ”Sinä puhut hänen suullaan. Ja silti kehtaat väittää, että hän petti meidät.”
Parasiitti oli taas hiljaa. Se hymyili. ”En minä osaa häntä ohjata”, olento sanoi. ”Jos Punainen Mies voisi vain ohjata häntä…tai ylipäätään ketään…sotaa ei olisi.” Snowmanin pää nytkähti kohti Samen kasvoja. ”Päätös on aina nuken. Nukke sitoo narunsa. Hihi.”
”Mata Nui soikoon, se on Snowman! Vanha, luotettava Snowman!” Maken ääni oli huomattavasti normaalia voimakkaampi. ”Hän ei ikinä tahdo kenellekään pahaa, on yksi meistä harvoista, joka ei meinaa suostua tappamaan edes teikäläisiä. Luuletko meidän todella uskovan, että hän olisi pettänyt Klaanin?”
”Hih. Hih. Ehkä arvonne menevät ristiin. Ehkä hän ymmärsi rauhan arvon Klaanin kustannuksella.” Parasiitti piti paussin, ja kaikki vain tuijottivat ääneti. ”Tai ehkä täällä ei ole enää riittävästi ’Snowieta’, ehkä tämä kävi liian ahtaaksi meille kahdelle.”
Tawan silmissä kirkastui, ja hänen ryhtinsä suoristui hetkessä. ”Ei kahdelle. Kolmelle. Snowie sanoi Visokinkin olevan yhteydessä teihin. Hän sanoi yhteyden avautuneen, kun hän oli kosketuksissa Nimdan sirun kanssa! Pian, menk-” ”Olen jo matkalla!” Make huikkasi, levitti siipensä, ja viiletti matalalentoa pois kokoustilasta, ja käytävää pitkin kohti Nimdan säilytystiloja.
Tawa kääntyi taas kohti parasiitin riivaamaa Snowieta. ”No niin. On aika hakea lisää pelaajia areenalle.”
[spoil]Kiitokset Guartsulle, joka kirjoitti tästä varmaan enemmän kuin minä.[/spoil]
Flygel oli kyllästynyt kirjoittamiseen. Hän avasi huoneensa ulko-oven, jolloin ilmakuplia karkasi veteen. Zyglak hyppäsi veteen, jatkaen kävelyään kotarykelmässä. Joskus kävely piristi hänen päiväänsä. Outo tykki oli osoittautunut vaikeaksi korjattavaksi Zyglakien tekniikoilla, niinpä Flygel päätti lähteä etsimään Skakdeja tai Nazorakeja joilta voisi saada teknologiaa ja korjausvälineitä tykkiin.
Astellen vedenalaisen kylän autioita katuja, Flygel ihmetteli miksi täällä oli näinkin hiljaista. Yleensä kaupungin kaduilla olisi ollut ainakin muutama taistelu kala-apajan tai muun asian omistusoikeudesta tai siitä kuka sai uida missäkin. Flygel kuitenkin muisti että nyt oli erikoinen päivä. Tähdet olivat suotuisassa asennossa Rhak’elakkille ja suurin osa Zyglakeista oli mennyt palvomaan hirviöjumalaa suurimpaan kotaan, jossa he suorittivat palvontamenojaan.
Flygel istahti pienelle penkille, jääden nuokkumaan veden virtauksien tahtiin. Tämä rentoutti Flygeliä niin että hän vaipui uneen, jossa muisteli sitä miksi oli tällainen, hullu…
Orto Nui, tuhansia vuosia sitten
Nuori Flygel katseli erään Zyglakien lippulaivan kannelta kuinka liskomaiset heimolaisensa lähtivät Zyxaxin johdolla taisteluun läheisen saaren alkuperäisasukkaiden kanssa. Saari oli pieni ja se koostui enimmäkseen Matoraneista, joille oli ominaista se että he tekivät taideteoksia valokivillä. Zyglakit eivät kuitenkaan olleet ottaneet huomioon että saarta vartioi kuudesta Toasta koostuva Toa-tiimi, joka oli vannonut suojelevansa kaupunkia ja saarta.
Matoranit olivat nopeasti haivanneet vihollisensa, kun Zyglakit olivat ampuneet alas muutaman Gukko-voimien pilotin, jolloin linnut olivat palanneet tyhjin käsin tukikohtaan. Matoranit olivat tämän jälkeen pitäneet neuvoston hätäkokouksen, jonka seurauksena kaikille saaren asukkaille annettiin elementtiaseet, joita oli säilytetty lukkojen takana, ettei kukaan kävisi väkivaltaiseksi saarella.
Nyt Zyglakit hyppivät laivoistaan rantaveteen. Satamakaupunkiin oli ollut helppo hyökätä ja monet Matoranien alukset ja hökkelit oli sytytetty tuleen. Musta savu nousi taivaisiin kun Matoranien kukoistava dynastia alkoi tuupertua barbaarien ikeen alla.
Kuusi saaren Toaa olivat rientäneet nopeasti taisteluun. Elementtikiviensä avulla Toat olivat saaneet parannettua elementtivoimiensa käyttöä ja voimakkuutta, mutta nämä eivät silti tehneet suurempaa vahinkoa liskoihin.
Zyglakien eturivissä marssi Zyxax, vihreäsininen johtaja, jonka viitta hulmusi taistelun tuoksinnassa. Hän tappoi julmasti vastaansa tulleita Matoraneja, useimmiten lyömällä näiden niskat poikki ja heittämällä näillä ruumiilla matoran-sotureita, jotka lähtivät juoksuun pakokauhun voimalla.
Flygel oli joutunut taisteluun muutaman Toa Ortonin kanssa. Sinikeltainen salaman Toa iski miekastaan salamaa päin Flygeliä. Isku osui Zyglakin ihoon, tehden tuskin nimellistäkään jälkeä. Flygel otti keihäänsä ja riuhtaisi sillä iskun kohti naisToaa, rikkoen tämän olkapanssarin. Toa kaatui haavoittuneena marmorilattialle.
Zyglakien joukot etenivät kokoajan syvemmäs, kohti saaren suurinta temppeliä, jossa saaren päättäjät elivät.
Flygel oli päässyt eroon Toa-sotureista, mutta saanut vastaansa Toista voimakkaimman, Tulen Toa Ruthin, joka iski kahdella porallaan Flygeliä. Tuli-iskut eivät tehneet yhtään vahinkoa Zyglakiin, jolloin Ruth joutui vaihtamaan taktiikkaansa. Hypäten ketterästi ilmaan, Ruth heitti pyörivän poransa päin Zyglakin silmää.
Pora pyöri vimmatusti Flygelin silmässä, Zyglakin huutaessa tuskissaan. Polttavan kuuma ja terävä pora porautui tiukasti Zyglakin kalloon, jolloin Flygel joutui riuhtaisemaan sen irti tuskissaan. Silmästä valui paljon verta jota roiskui marmorilattialle, värjäten kolmea hyvettä kuvaavan mosaiikin punaiseksi.
Maailma Flygelin toisen silmän ympärillä pyöri. Verta valui paljon ja hänen edessään oli itse syyllinen, Tulen Toa joka oli mieltynyt poriin. Poran isku oli vahingoittanut pahoin Flygelin aivoja ja silmän puuttuminen teki asioista mutkikkaampaa, mutta nyt Flygel vannoi tuhoavansa saaren Toat…
Flygel heräsi, kuullessaan ääniä herkillä korvillaan. Hän näki jonkin oudon Zyglakmaisen olennon muotoutuvan keskelle vedenalaista kylää. Punaruskea olento muistutti Zyglakia, mutta oli paljon isompi ja vaarallisemman näköinen.
”Onkohan tuo se olento joka tuli tykin mukana tähän maailmaan?” Flygel sanoi, alkaen hitaasti hiipiä kohti jättiläismäistä olentoa.
Olennon punaiset silmät kiiluivat kun se skannasi ympäristöään voimiensa avulla. Jossain täällä oli pakko olla Glatorianking, olento ajatteli, huomatessaan valkomustan Zyglakin joka lähestyi häntä. Punaisen voiman auran ympäröimä olento skannasi Zyglakin mieltä ja sai tietää ulottuvuusporttitykistä, joka olennolla oli piilossaan.
”Jos haluan saada tuhottua veljeni, joudun tekemään liiton tämän mielenvikaisen tiedemiehen kanssa”, olento mutisi itsekseen, tervehtien Flygeliä joka tuli häntä vastaan.
”Oletko sinä tullut toisesta ulottuvuudesta tähän maailmaan?” Flygel kysyi suurelta jättiläiseltä kun oli päässyt tarpeeksi lähelle. Flygel tärisi innostuksesta ja pelosta sillä olento oli iso ja voimakas.
”Olen tykin käyttäjä ja kyllä saavuin toisesta maailmasta”, olento valehteli ilmeenkään värähtämättä. Varjo-olento alkoi pikkuhiljaa ottaa kiinteää muotoa itselleen. ”Tykkiä on tulossa etsimään kaksi olentoa, valkoinen Toa ja musta isohko Matoran”, olento kertoi. ”He eivät saa ottaa tykkiä käsiinsä”, olento kertoi.
”Tykki on minulla varmassa tallessa, mutta se ei toimi kunnolla”, Flygel kertoi. Jostain syystä häntä epäilytti tuo outo olento, mutta liittolainen oli tarpeen jos vastassa olisi Toa ja Matoran jotka olivat tarpeeksi tyhmiä tullakseen tänne.
”Voin auttaa sinua korjaamaan tykin, jos viet minut sen luokse”, punainen olento sanoi, jolloin Flygel lähti viemään uutta liittolaistaan mökkiään kohti.
Umbra ja Glatorianking katselivat pilarien takaa Flygeliä ja Glatoriankingin pahaa kaksoisolentoa. Nyt heillä olisi vastassaan kaksi vihollista yhden sijaan, ja ulottuvuusporttitykki oli luisumassa vihollisten syliin.
”Mitä teemme?” Glatorianking kysyi, kun heidän pällensä putosi kolmikulmainen verkko jossa oli kiinni ankkureita. Joukko Zyglakeja ui Umbran ja Glatoriankingin luokse ja otti verkon mukaansa. Zyglakit olivat napanneet heidät helposti ja alkoivat viedä heitä kohti pintaa…
”Menimme ihan liian helppoon ansaan”, Umbra mutisi kun oli pää alaspäin pahnan pohjimmaisena ja katseli kuinka hökkelirakennelma loittoni heistä koko ajan. Sinne meni tykki ja tie kotiin, Umbra ajatteli…
Summerganon saapui kävelymatkansa päätteeksi viimein kylään. Matoranit olivat tietysti työn touhussa, kaikki iloisella mielellä. Matoranit nauttivat elämän pienistä asioista ja heidän innokkuutensa ja ystävällisyytensä teki Summerganoniin vaikutuksen. Muutamia puhuteltuaan Summerganon sai selville mistä hän löytää kankaankäsittelyä taitavia kyläläisiä ja suuntasi meren äärelle, ga-matoranien alueelle.
Siellä häntä oli vastassa reipas ga-matoran, joka tervehti ja kysyi ystävällisesti: ”Mikä tuo toan tänne suuresta linnakkeesta?”. ” Hei vain. Pyytäisin pientä palvelusta. Tarvitsisin sinisen viitan ja etsin sille tekijää täältä.”, Summerganon vastasi. ”Seuratkaa minua.”, matoran huikkasi ja vei Summerganonin aivan veden äärellä sijaitsevan majan luo. ”Täällä majailen ystäväni kanssa. Taidamme kankaankäsittelyn ja autamme mielellämme. Tulehan, niin otamme mitat.”, matoran touhotti iloisesti ja Summerganonia ilahdutti matoranin iloisuus ja innokkuus työhön. ”Kiitos paljon! Korvaan tämän kyllä kunnolla…”, Summerganon aloitti, mutta matoranit olivatkin jo mittoineen Sugan kimpussa. ”Kyllä me tästä jokusen mutterin veloitamme.”, ne sanoivat iloisesti ja etukäteen maksettuaan Summerganon marssi kiitellen pois majasta odottelemaan. Viitan pitäisi olla saman päivän aikana valmis, joten Summerganon jäi kylään tutkailemaan matoranien puuhia ja joitakin hän auttoi tavaroiden kantamisessa ja muussa pikku puuhassa. Rentouttavaa oli Summerganonin tuossa kylässä oleilla, sillä vaikka sieltäkin oli lähtenyt matoraneja Klaaniin ja sen telakalle töihin, ei suurten taistelujen varjo ollut vielä siihen näkyvästi vaikuttanut ja kansa tuntui olevan huoletonta.
Vaikka viime päivät olivatkin olleet rauhallisia, tuntui jokin uhkantapainen leijuvan saaren yllä. Kaikki rauhan päivät tuntuivat autuudestaan huolimatta vastaavan Summerganonin käsitystä sanonnasta ”tyyntä myrskyn edellä” ja hänen aavistuksensa olivat yksi syy, miksi hän lähti viittaa teettämänä. Pelkkä Epäähänpistohan se oli, Suga kaipasi vain vaihtelua, mutta hän tuntui koko ajan kuin valmistautuvan johonkin. Johonkin, joka oli pian oven takana. Tai sitten vielä kaukana. Mutta aavistus jostakin oli vaivannut häntä jo pidemmän aikaa, aina Xian matkan jälkeen, jolloin Matoro oli todennut, että kaiken takana on jotain suurta.
Summerganon istui ajatuksiinsa vaipuneena rannalla pitkään ja kun aurinko alkoi viimein laskea, hän havahtui ja lähti takaisin käsityöläisten majaa kohti. Siellä häntä oli vastassa matoraneja, jotka pitelivät kaunista, sinistä viittaa käsivarsillaan. Se oli viikattu vielä paketoitu jonkinlaisella köydellä. Kiiteltyään vuolaasti ja vielä hetken rupateltuaan lähti Summerganon talsimaan Klaania kohti. Kun hän astui ulos kylästä, antoi aurinko vielä viimeiset säteensä sen päivän aikana, saaden kylän kiiltävät koristeet kattojen ja kallioiden päällä hehkumaan hämärtyvän maailman keskellä. Vaivasi maailmaa millainen pimeys tahansa, ei se ollut vielä tähän kylään ehtinyt. Summerganon asteli alkavaan yöhön uusi viittaa kainalossaan, hieman haikeana jättäessään rauhaisan ja huolettoman kylän taakseen.
Taverna oli täysin tyhjä, kohta sinne käveli kuitenkin suuri joukko Matoraneja, pari skadkia ja eräs toa. Joukon huippuna oli Matoran, joka oli istunut aiempina iltoina varjopöydässä ja jota Notfun oli eilen puhutellut. Nuo menivät nurkkapöytiin istumaan. Matoran, joka oli joukon johtaja, meni tiskille ja tilasi rommia kaikille. Hän asetti baarimikon käteen pari kulunutta kolikkoa ja ruttuisen setelin.
Tunnin päästä
Baarin asiakaskunta oli edelleen sama. He odottivat. Sitten ovi aukesi. Sieltä astui sisään ruskeanmusta matoran, jolla oli hopeanmusta jalo Huna. Nurkassa istuva Matoran, Notfunin perämies oli juuri huudahtamassa jotakin, mutta sisään astunut ehti ensin. ”Ei kun ei. Olen Notfun, mutta joudun kertakaikkiaan vaihtaa maskia kun olen pysytellyt samassa paikassa näin kauan”, Notfun selitti ja käveli perämiehensä eteen.
”Jardirt, kerro näitten tarina. Haluan ehdottomasti tietää, miksi joukoissani on toa, Notfun ärisi. ”Yarr harr, kapteeni. Matoranit halusivat seikkailua elämäänsä, en kerro heistä enempää. Nämä Skadkit eivät vain istu lähekkäin vaan ovat siiamilaiset kaksoset. Heillä on myös yhteinen nimi, Scheka. Toalta taas vei kissa kielen. Hän on kyllä opettanut Fikounsa puhumaan, siltä kuulimme hänen nimensä. Hänen nimensä on Sandtar”, Matoran selitti. ”Entä laiva, Jardirt, entä laiva?”, Notfun kysyi. ”Laiva… No.. Lupaan hankkia sen aamuun mennessä. Lähdemme saarta kohti silloin, tule satamaan kello 5 aamulla”, Jardirt sanoi ja Notfun lähti.
Ämkoo painoi huoneensa oven hitaasti kiinni ja lähti sitten läksimään kohti lähtintä uloskäyntiä. Käytävillä hääräävät matoranit väistivät nopeaan tahtiin harppovaa Toaa, jonka juuri noutama musta huppuviitta peitti kantajansa kokemat taisteluvauriot varsin tehokkaasti. Ämkoo ei halunnut puuttuvan kätensä tai heikentyneen vartalonsa herättävän kysymyksiä.
”…herra Ämkoo!”
Ikävä kyllä muutama reportteri oli jo ehtinyt havaita Ämkoon muutoksen. Ilman Toa heitti muistilehtiötä kantavan matoranin syrjään pienellä elementti-iskulla ja jatkoi sitten matkaansa. Ruskea reportterimatoran jäi katselemaan Ämkoon perään säikähtäneenä.
Ulos päästyään Ämkoo lisäsi vauhtia entisestään ja saapui lopulta Klaanin sisäpihan reunamille. Siellä häntä odotti sinivihreää pakaria kantava matoralainen.
”Lähdemmekö heti?” ”Kyllä.”
Matoran vihelsi ja yläilmoissa odotellut gukko-lintu laskeutui Ämkoon vierelle. Toa ja matoran nousivat linnun selkään ja lintu nousi takaisin lentoon.
”Voit siis lähteä ihan noin vain?”, matoran kysyi johtajaltaan kaksikon noustessa yhä ylemmäs. ”Voin”, vastasi Ämkoo. ”Eivät nämä voi minua määrätä.” ”He ovat kuitenkin ystäviäsi. Kuulin myös, että täällä on taisteltu. Eikö sinua tarvita täällä?”
Ämkoo oli hetken hiljaa.
”Minä palaan tänne kyllä”, Toa sanoi lopulta, ja jatkoi: ”Ja kun palaan, minusta on heille paljon enemmän apua.”
Viileän merituulen virkistävä vaikutus näkyi iltapäiväisen Klaanin kaduilla. Matoranit ja muut Klaanin asukkaat liikuskelivat rivakasti paikasta toiseen hoidelleen asioitaan. Niin teki myös eräs työkseen kattoja korjaava matoralainen, joskaan hän ei liikkunut niinkään kadulla, vaan enemmänkin… No, katolla.
Bob huokaisi, nousi seisomaan ja venytteli uupuneita käsiään. Aamupäivä oli ollut työnteon puolesta harvinaisen rankka ja uuvuttava. Onnekseen Bob oli kuitenkin sopinut illaksi tapaamisen erään oikein viehättävän ga-matoranin kanssa, joten jotain hyvää oli sentään tiedossa. Bob virnuili itsekseen, tarttui työkalupakkiinsa ja etsi katseellaan tikkaita.
Silloin taivaiden halki kiitävä kärsähirviö tuuppasi Bobin nurin. Epäonninen matoran-työläinen kieri huutaen pitkin rakennuksen juuri korjattua harjakattoa ja jäi roikkumaan aivan liian lyhyillä nauloilla kiinnitettyyn ränniin.
”Me taidamme lentää vähän turhan matalalla!”, Snowie huudahti edessään istuvalle matoranille. Enki nyökkäsi ja komensi Repekk-linnun lisäämään korkeutta.
– – –
Hetkeä myöhemmin linturaheilla ratsastava partio laskeutui eräälle Klaanin aukiolle. Joukko matoran-vartijoita viiletti rutiininomaisesti tutkimaan saapujia, joskin näille oltiin jo ilmoitettu mistä oli kyse. Ämkoo oli nimittäin matkan aikana ottanut veljeskunnan radiojärjestelmällä yhteyden Klaaniin ja selvittänyt tilanteen.
Repekk laskeutui ja Snowie loikkasi alas valtavan merilinnun selästä. Enki liukui myöskin alas, ja siirtyi sitten vapauttamaan vielä hetki sitten itseään lentokykyiseksi luullutta tapiiria tämän ympärille sidotuista köysistä. Tapiiri pyöritteli hetken ajan kärsäänsä potkurinomaisesti, pettyi ja rupesi sitten kävelemään ympyrää. Tapiiri ei tiennyt yhtään missä se oli, eikä se myöskään tiennyt minne mennä. Tällä hetkellä nämä kysymykset eivät kuitenkaan vaivanneet sen pieniä aivoja, sillä se tahtoi vielä kerran kokeilla lentämistä.
Snowie katsahti Ämkoota. Ilman Toa kävi lyhyen keskustelun Enkin kanssa, joka sitten teki käsieleellä johtajalleen kunniaa ja valmistautui poistumaan paikalta. Ämkoon ilme ei ollut enää läheskään niin hilpeä kuin lentomatkan aikana, ja tämä huolestutti hieman lumiukkoa.
”Se oli hieno reissu”, Snowie sanoi luokseen kävelleelle Mäksälle. ”Olisi voinut tietenkin mennä vähän paremmin”, sanoi virnuileva vihreä Toa. Snowie nyökkäsi ja virnisti itsekin. Sitten kaksikko lähti liikkeelle, välittämättä ympärillään pyörivistä Klaanin roskalehdistöön kuuluvista matoraneista.
Tapiiri katseli pettyneenä ilmaan nousevia linturaheja. Se röhkäisi surumielisesti ja käänsi katseensa maahan. Sitten se huomasi maassa lepäävän tallotun omenan, söi sen ja lähti sitten seuraamaan lumiukon ja Mäksän koko ajan kauemmas siirtyviä hahmoja.
”Montako teitä on?”, radiolaitteesta kuuluva matoranille kuuluva ääni kysyi. ”Kaksi Toan kokoista ja… isohko rahi”, vastasi Ämkoo. ”Rahi? Sukellusveneessä?” ”Kerron koko tarinan myöhemmin. En suostu jättämään sitä tänne.”
Tapiiri kurkisti sisään ohjaamon oviaukosta. Kärsäeläimen onneksi Ämkoo ei ehtinyt huomaamaan sen suusta pilkottavia sormia.
– – –
Snowie huomasi torkahtaneensa. Ämkoo istui tiukasti radiolaitteen edessä, jaellen sinne harvaan tahtiin satunnaisia käskyjä ja komentoja. Vaikutti siltä, että Ämkoo piti yhteyttä saapuviin pelastajiin ihan vain tavan vuoksi.
”Saanko kysyä…”, Lumiukko aloitti. ”Niin?” ”Ketä sieltä on oikein tulossa?”
Ämkoo vastasi kevyellä naurahduksella, muttei suostunut selittämään. Radiolaite särähti jälleen ja tällä kertaa huomattavasti kirkkaamman ja selkeämmän kuuloinen ääni ilmoitti:
”Taidamme olla kohdalla. Tarkistamme.” ”Kaikin mokomin”, Ämkoo vastasi ja painautui ikkunaa vasten. Snowie toimi samoin.
Mitään ei näkynyt. Tummahko merivesi peitti näkyvyyden vallan tehokkaasti. Kaksikko tuijotti meren pimeyteen pettyneenä.
Silloin vihreä akaku-kasvoinen matoran uiskenteli ikkunan eteen. Matoran virnisti, kiskaisi vyötäisilleen sidotusta köydestä ja katosi sitten näkyvistä.
Snowie tuijotti yhä eteensä, eikä sanonut sanaakaan. Ämkoo syöksyi takaisin radion kimppuun.
”Taisitte löytää meidät.” ”Niin todellakin teimme. Tulkaa ulos sieltä. Otamme teidät mukaan seuraavalla sukelluksella. Kai kaverisi osaa pidättää hengitystään?”
Ämkoo vilkaisi Snowieta, joka tuijotteli yhä hämillään ulos ikkunasta.
”Parasta olisi”, Ämkoo murahti laitteeseen ja syöksyi aluksen pimeälle käytävälle.
– – –
Meren yllä liiteli kymmenkunta linturahia. Valtaosa näistä edusti jonkinlaista haukkaa muistuttavaa nopealiikkeistä lajia, ja nämä linnut kiljahtelivat toisillensa tasaiseen tahtiin samalla kun näiden selässä istuskelevat vihreät matoranit jakoivat komentoja toisilleen. Petolinnut jäivät kuitenkin kokonsa puolesta kevyesti itseään moninkertaisesti suuremman valtavan merimetson varjoon.
Lintu oli valtava. Sen pitkä kaula työntyi veltosti esiin olennon solakasta ruumiista. Suurella nokallaan se oli viime sukelluksen aikana napannut mukaansa epäonnisen vasarahain, jota lintu nyt nieleskelikin omahyväisesti.
Merimetson selässä istui Enki. Vihreä akakua kantava matoran Ilmoitti yllään leijaileville kumppaneilleen käsimerkillä aikeensa sukeltaa uudestaan. Enki kaivoi varustevyöltään alkeellisen näköisen hengityslaitteen samalla kun merimetso sulki siipensä ja ojensi kaulansa suoraksi. Linturahi pudottautui veteen ja lähti uimaan huimalla nopeudella kohti pohjaa.
Ämkoo ja tapiiri odottivat lumiukkoa aluksen sivuovella. Snowie syöksyi pian itsekin oven tykö hätäisesti pakkaamaansa tarvikelaukkua kantaen. Lumiukko näytti hieman jännittyneeltä, joskin tämä ei siitäkään huolimatta voinut olla hymyilemättä.
”Millainen alus heillä on?”, Snowie kysäisi kun Ämkoo avasi oven turvalukon. ”Sellainen iso ja kaakattava”, Mäksä vastasi ja kiskaisi oven auki.
Vesi hyökkäsi sisään sukellusveneeseen. Ämkoo tarttui ainoalla kädellään kiinni Snowmanin ranteesta ja kiskaisi tämän mukanaan ulos sukellusveneestä. Tapiiri lähti epävarmoin liikkein seuraamaan kaksikkoa kylmään meriveteen.
Snowie ei ollut varma siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Jokin yksinkertaisesti tarttui kolmikkoon ja lähti sitten kiskomaan näitä miltei väkivalloin kohti pintaa. Kesti hetki, toinen ja sitten Lumiukko haukkoikin henkeä merenpinnan tuntumassa.
Ämkoo nauroi ääneen samalla kun veteen loikanneet matoranit auttoivat mestarinsa yhden haukkarahin kyytiin. Samaan aikaan Enki sitoi köyttä hämmentyneesti röhkivän tapiirin ympärille. Takaisin merimetson kyytiin noustuaan Enki heitti Snowielle köyden jonka turvin Lumiukkokin pääsi valtavan linnun selkään.
”Vau”, Snowie totesi puoliääneen katsellen ympärilleen. ”Nimi on Enki. On ilo tavata”, totesi Snowien edessä istuva vihreä matoran samalla kun merimetso nousi lentoon muutamalla laiskalla siiveniskulla.