Oli aamuyö. Makuta Nui makasi sängyllä ja oli Guardianin vuoro vahtia. Kaksikko oli kaiken järjen mukaan kadottanut väkivaltaisen torakkaeliitin perästään, mutta kumpikaan ei pystynyt nukkumaan. Omilla univuoroillaan klaanilaiset pääasiassa teeskentelivät lepäävänsä. Molemmat olivat uppoutuneet ajatuksiinsa. Steltillä oli kylmää. Viileä merituuli levitti valkoisia lumihiutaleita ympäri rantakylää, jota Guardian katseli majatalon huoneen ikkunasta.
Kumpikin klaanilaisista tiesi, että nukkumisesta ei tulisi mitään. He odottaisivat todennäköisesti vielä Guardianin univuoroa, minkä jälkeen he suuntaisivat kohti rantaa ja vuokraisivat uuden veneen joltain rannan steltiläisistä kauppiaista. Sen jälkeen matka Zakazia kohti jatkuisi.
Guardian tutki lumimyrskyä katseellaan. Se oli jo hellittämässä hieman, mutta tuulet häiritsisivät Manun ja Guartsun venematkaa vielä pitkään. Huomaamattaan Guardian sulki silmänsä ja nojasi ikkunalasia vasten. Sillä välin, kun Guartsu nukkui, Manu kävi vuokraamassa heille veneen tietäen, että he tuskin koskaan palauttaisivat sitä. Siinä ei kestänyt kauan. Pian hän jo palasi surkeaan majataloon. Guardian hätkähti hereille, kun ovi paiskautui auki. ”Meillä on vene”, Manu sanoi. ”Okei, lähdetään”, Guardian sanoi vielä hieman unisena.
Venessä Guardian vaipui ajatuksiinsa ja lopulta nukahti uudelleen. Makutakin oli mietteissään ohjatessaan venettä. Se oli rentoa puuhaa niin kauan, kuin kalat eivät käyneet liian häiritseviksi. Nynrahilla oli tosiaan jotain pielessä. Muuan steltiläinen kauppias oli tilannut eräältä Nynrah-haamulta aseita. Tilausta ei ollut toimitettu. Aikaa tästä oli jo viikko. Mitä se voisi olla? Kuka häiritsee yhteyttä?
Laiva seilaili merellä, tosin väärään suuntaan, mutta Guardian ei herännyt ennen kuin Manu oli ehtinyt korjata asian. Sitten Guardian lopulta heräsi. Hän oli hieman virkistynyt. ”Nukuitko hyvin?” Manu sanoi teennäisesti. ”En”, Guartsu vastasi, ”mutta ainakin nukuin.” ”Kerrohan vähän tästä ystävästäsi.” ”Hmm. Hän on entinen Skakdi-sotalordi. Ja juoppo. Eipä hänestä ole enempää kerrottavaa.” ”Ja luulet saavasi häneltä tietoja?” ”Minä saan häneltä tietoja.” ”Selvä.” Oikeasti Guardian ei ollut niin varma, että Warrek tietäisi kaiken, mitä hän lähti Zakazilta hakemaan. Mutta se oli paras tietolähde, jonka hän pystyi keksimään. Ja todennäköisesti vanha roisto tietäisi sitä sun tätä.
Meren aallot iskivät laivan kylkiin, kylmyys tunkeutui luuytimiin saakka. Lumihiutaleet, terävät sellaiset, pistelivät niitä kohtia ruumiista, joita viitta ei suojannut. Yö alkoi saapua. Heillä oli vielä ainakin kolme samanlaista päivää edessä. Sitä oli ikävä ajatella.
He näkivät pikkuisen luodon. ”Tuonne”, Guardian sanoi osoittaen luotoa käsi täristen. Manu nyökkäsi ja ohjasi veneen luodolle. He kiinnittivät veneen köydellä kantoon, joka olikin luodon ainoa asukki. Vaikka he tiesivät, että kukaan ei siellä heidän kimppuunsa yrittäisi käydä, he asettivat vahtivuorot. Manu meni veneeseen nukkumaan. Guardian vahti venettä ja tarkkaili ympäristöä. Kylmässä.
Abzumo käveli ruumiiden keskellä. Torakoiden ylivoima oli vienyt voiton pienestä Matoran-ryhmästä. Makutaa kiinnosti, mikä oli saattanut nämä Matoranit sellaiseen taisteluvireeseen. Hän otti muutaman ruumiin tutkimuksia varten. Muutaman kymmentä torakkaa oli kuollut. Niiden toverit raahasivat niitä joukkohaudattavaksi muutaman kilometrin päähän tukikohdasta. Matoranit eivät pystyisi sellaiseen tuhoon. Abzumo oli varma, että tämä liittyi jotenkin Nimdaan.
Väliaikaisena laboratoriona toimivan huoneen ovi avautui Abzumon astellessa sisään. Yksi Matoran paiskattiin tutkimuspöydälle. Makuta otti suuren veitsen ja avasi ruumiin. Sen jälkeen hän mietti, miksi oli niin tehnyt, kohautti olkiaan ja jatkoi puuhiaan.
Matoranista ei selvinnyt mitään mielenkiintoista. Se oli vain ruumis. Aivan tavallinen. Makuta kirosi ja heitti ruumiin ulos ikkunasta. Kaikki meni pieleen. Klaanilaiset pääsivät karkuun, zombi-Matoranit tappoivat joukkoja, eivätkä paljastaneet salaisuuksiaan kuoltuaan, siru oli yhä kateissa.
Stelt
Tumma hahmo hiippaili kohti majataloa. Se luikahti sisään ikkunasta, jonka huoneen asukas oli avannut kuumuuden takia. Pian äänetön murhaaja oli tappanut huoneen asukkaan, että todistusaineistoa ei varmasti jäisi.
Murhaaja hiippaili huoneeseen, jossa tiesi parin klaanilaisen nukkuvan. Hän ei antaisi heidän päästä pakoon tällä kertaa.
Hiippailija avasi huoneen oven vältyttyään nähdyksi tulemisen aulassa. Sängyissä oli jotain. Pimeydessä olento hymyili. Hän meni toisen sängyn luokse ja otti esiin miekkansa. Juuri, kun hän aikoi lävistää sängyllä makaavan hahmon, hänen takaansa jokin iski häntä päähän. Hän pudotti miekkansa.
”Hyvä yritys, 666”, Manu sanoi, ”mutta se ei onnistunut. Olit lävistää tyynyt. Vanha temppu.” ”Makuta, sinä kuolet!” kapteeni huusi ja ryntäsi kohti Makutaa aseetta. Tämä väisti niin, että 666 ryntäsi suoraan ikkunan läpi. Guardian tuli pois pimeästä nurkasta. ”Hyvä, että järjestimme vartiovuorot. Ilman olisimme kuolleet.” ”Tosiaan”, Manu vastasi. ”Jospa vaihtaisimme majataloa? Omistaja saattaa sitä paitsi tulla valittamaan ikkunan takia.” ”Hyvä idea tosiaan”, Guartsu tokaisi. He hiippailivat ulos aivan yhtä hiljaa, kuin 666 oli hiippaillut sisään. Paitsi, että he eivät murhanneet steltiläisiä.
Guardian veti ruumistaan uupunein käsin ylös soraista rannikkoa. Sinisen Skakdin mekaanisen silmän aukoista valui vettä. Kaikeksi onneksi laite oli ohjelmoitu sammumaan tällaisissa tilanteissa oikosulun välttämiseksi.
Guardian nosti päätään rannasta ja yski voimakkaasti ja kivuliaasti. Katkeran suolaista vettä tuli litrakaupalla skakdin keuhkoista. Guardian hakkasi itseään selkään parhaansa mukaan. Vesi tuli ulos yllättävän helposti, mutta skakdin keuhkoihin jäi ahdistava halkeamisen tunne. Guardian rojahti rantahiekalle makaamaan poskelleen, sulki ainoan silmänsä ja otti pari rauhallista henkäystä.
”Uiminen on mukavaa, eikö?” Makuta Nuin lievästi uupunut ääni sanoi jostain takaa. Äänessä oli lievä ilkkuva sävy.
”Skrarrrarar”, Guardian vastasi sylkien soraa ja hiekanjyviä suustaan. Sana, jota Guardian oli juuri käyttänyt oli yksi skakdin kielen rumimmista kirosanoista. Sen merkitys ei ollut Manulle täysin selvä, mutta hän ei tarvinnut käännöstä. Joidenkin lausahdusten sanoma rikkoi kaikki kielirajat.
Vettä valui paljon myös Manun improvisoidun haarniskan raoista. Kontallaan puoliksi rantavedessä lojuva Makuta ei omistanut keuhkoja eikä käytännössä muitakaan sisäelimiä, mutta noin kilometrin uintireissu käytännössä kaiken aikaa veden alla ei ollut tehnyt hyvää edes Makutan aavemaiselle ruumiille. Manu sai kuitenkin itsensä vähitellen pystyyn ja käveli Guardianin luokse. Guardian kääntyi makaamaan selälleen ja räpytteli silmiään yskäisten kevyesti.
”Seurasivatko ne meitä?” Guardian kysyi Manulta. Manu vilkaisi taakseen, kohti merta. ”En tiedä”, Makuta vastasi. ”Minä olin luomassa niitä. Eivät ne silloin osanneet uida.”
Guardian kohotti päätään. ”Entä nyt?”
Makuta Nui kohotti olkapäitään. ”Toivottavasti eivät. Mutta pelkään, että niiden halu muokata omaa perimäänsä tarttui niille minulta ja siltä ssssaaamarin sssihisijältä.”
Guardian nousi vaivoin seisomaan. Se oli operaationa harvinaisen vaikea, kun skakdin raajat olivat käytännössä puuduksissa. Guardian pääsi kuitenkin vähitellen seisomaan ja ravisti vettä pois harjastaan. ”Eikö se…kapteeni ollut jonkinlainen eliitti?” Guardian kysyi. ”Ne muut vain sätkivät pudotessaan veteen.”
Guardian ja Manu katsoivat toisiaan hetkellisesti. ”Löytääköhän se karttamme sieltä rojusta?” Manu kysyi.
”Vaikea sanoa”, Guartsu vastasi. ”Etsitään nyt vain nukkumapaikka jostain yöksi. Tiedätkö yhtään?”
”Mieluiten joku Matoran-taverna. En luota niihin peikkoihin pätkän vertaa.”
Kaksikko lähti kävelemään väsyneenä rantahiekkaa pitkin kohti metsää, jonka takaa pilkisti pari savuvanaa. Kylmyys alkoi vähitellen ulottua näille merialueille, joten takat oli hyvä pitää tulessa. Ilta-aurinko alkoi vähitellen paljastua pilvikerroksen takaa. Se lämmitti hieman Guardiania ja Manua, jotka hytisivät vielä meriveden kylmyydestä.
Nazorakein pesä, geenitutkimuslaboratorio
Huoneen haju oli steriili. Ilmassa leijaileva puhdistusaineiden hienovarainen tuoksu sai ainoan huoneessa olevan Nazorakin oksennuksen partaalle. Edes Nazorakin hyönteismäisen suun päällä oleva läpinäkyvä happinaamio ei estänyt kuvottavan steriilin tuoksun pääsyä sisään. Nazorakin silmiä kirveli hieman.
Nazorakilla oli hyvin vaaleanruskea iho, jonka sävy muistutti enemmän hiekkaa kuin torakoiden tavanomaista tummanruskeaa. Kyseessä olikin yksi varhaisimmin syntyneistä Nazorakeista. Perimän muuntelu oli herättänyt jo pienessä toukassa kiinnostuksen tieteeseen.
006 ei pitänyt päällään erityisen raskasta haarniskaa. Beigen torakan valkoinen suojavarustus oli kevyttä ja osittain läpinäkyvää. Sen todellinen tarkoitus olikin suojata torakkaa kemikaaleilta.
006 keskittyi työhönsä täysillä ja siirteli pinseteillä ja ruiskuilla erilaisia nesteitä petrimaljasta toiseen. Kenraali oli ollut jo viikon erittäin huonolla tuulella ja vaatinut nopeaa edistystä uuden sukupolven torakoiden kehittelyssä. Joku olisi voinut sanoa, että Kenraalin sisäisen ärtymyksen oli vapauttanut jo 955:n kuolema ja erikoishaarniskan tuhoutuminen. 006:ta ja mekaniikkatiimiä oltiin syytetty molemmista.
Joskus 006 kyseenalaisti hetkellisesti johtajansa, Kenraali 001:n pätevyyden. Viime viikkojen ajan Nazorakein tiederyhmän johtaja oli kuitenkin yrittänyt pyyhkiä edes vähäiset vastarinta-ajatukset päästään. Ajatukset olivat vaarallisia. 007 saattaisi kuulla. Kädet saattaisivat kuulla.
006 nousi tuoliltaan ja huokaisi kevyesti. Kidusgeeni toimi joidenkin harvojen hyvägeenisten eliittien perimässä, mutta tavallisten sotilaiden kehot hylkivät sitä. Tämä ei olisi ollut ongelma, jos laivastossa ymmärrettäisiin pysyä poissa vedestä. Amiraalin jääräpäisyys oli suorastaan legendaarista.
Tuhottuaan petrimaljan hyödyttömät kromosomipätkät kuvottavan hajuisilla kemikaaleilla 006 sammutti geenitutkimuslaboratorion valot ja poistui. Mekaniikkaosaston seuraava projekti vaati torakan täyden keskittymisen.
Kaksikko oli jatkanut matkaansa kohti järveä, lemu alkoi taas kasvaa. Jotakin lehahti ilmassa.
”Kraak”, kuului jostain.
”Mitä…?”, Umbra säpsähti.
”Lintu.”, Gk vastasi.
”Iso lintu.”
”Eli siis… pakenemme?” GK sanoi varovaisesti.
”Se voisi olla viisainta”.
Lintu lehahti heidän ylitseen, sen siipiväli oli hyvin suuri, pyrstö epätavallisen muotoinen ja se näytti nälkäiseltä.
Kaksikko lähti juoksuun. Lintu oli ollut kauankin ilman ruokaa.
”Mistä hitosta tuo tuli!?”, Gekko huusi ihemtyksissään.
Lintu nappasi toan viitasta kiinni.
”Umbra, auta!”, GK huusi hädissään, kun lintu yritti mutustaa tämän viittaa.
Umbra heitti miekkansa, joka katkaisi palasen kangasta ja GK tipahti alas.
Lintu ei selvästikkään halunnut tyytyä pelkkään kankaaseen.
Se lähti syöksyyn Umbraa päin.
Ja nappasi Umbran propellista kiinni.
”Ei hätää, ei hätää.” Umbra yritti rauhoittaa itseään ja tökkäsi lintua selkään miekallaan, se rääkäisi kivuliaasti ja otti hampaisiinsa GK n vasemman jalan. Jos siellä olisi ollut tuntoa, se olisi varmasti sattunut.Pari johtoa tuli näkyviin jalasta. GK löi miekallaan lintua silmään ja se ilmeisesti sokeutui, lintu hietti molemmat selkäänsä ja liisi kohti järveä.
Lintu oli tuonut heille lisävauhtia, mutta myös tuohoamassa heidän elämänsä. Lintu koitti ravistaa Kaksikon pois selästään, jotta voisi näiden tiputtua noukkia suuhunsa heidän kuolleet ruhonsa. Nouseva tuuli vain pahensi asiaa. Lintu pyöri ympyrää järven rannalla. terävien kivien päällä. GK hyppäsi linnun siivelle ja rupesi repimään höyheniä irti, Umbra teki samoin oikealle siivelle. Linnun vauhti alkoi hidastua ja se äimisteli sitä kunnes tajusi kääntää päätään, se siivet olivat reapleisen näköiset, nyt lintu yritti lyödä siivillään kaksikon pois siivillään. Jotakin oli tehtävä ja pian. Jos he haluaisivat tappaa linnun olisi mahdollista, että hekin kuolisivat. Mutta parempi yrittää kuin vain jäädä kyhjöttämään.
”Hakataan sen kylkiä!”, Umbra huusi.
”Mikäs siinä, ei minulla mitään ideaa ole.”
kaksikkko rupesi lyömään linnun kylkiä roikkumalla sen siivissä.
Kun kylkiluut alkoivat tulla esiin lintu alkoi olla kypsä tähän kiduttamiseen. Se huitaisi Kaksikon siivistänsä pois ja tipautti alas.
”Hitto!”, molemmat karjuivat.
Sitten jokin tarttui heihin, linnnun jalat pitivät heistä kiinni.
Ja puolen kilometrin päässä näkyi sama kivikko.
”Voi Mata Nuin nimeen, ei!”, GK huusi, molemmat olivat nyt oikeasti kuoleman vakavissaan.
Nazorak luolat
Eversti 106 oli harmissaan hänen palvelijansa oli juuri nöyryyttänyt hänet, ja tuhonnut hänen suunnitelmansa. Koko luolastossa, suurin puheenaihe oli tämä salaperäinen toa.
Joukot olivat valmiita, lähtö olisi pian. Heidät oli varustettu kivääreillä ja muutamalla mingunilla joukot koostuivat noin 40 nazorakista ja 106 oli määrätty johtamaan sitä.
Joukossa olivat nuo kaksi nazorakia pöllämystyneinä, jotka olivat kuljettaneet toan Destralilta.
Toa komensi joukkoja ne lähtivät kohti metsää missä Makuta tunsi häiriötekijän olevan.
Matka tulisi kestämään yhden päivän. Häirikkö saisi tuta nahoissaan, ettei Makutojen kanssa pelleillä.
”Nyt armaat joukkoni! me menemme tuonne ja tapamme sen, joka minua häiritsee!”, toa huusi ja ja tämän jälkeen kuului hurraahuutoja.
Matka kestäisi yhden päivän.
Nazorakit olivat innoissaan, jos tämä syrjäyttäjäisi Abzumon he voisivat saada parnnuksia järjestelmäänsä.
GK:n päässä pyöri sitä ja tätä, juuri nyt hän näki päässään, Abzumon huoneen oven pöydän jolla makasi musta toa ja joku tuli avaamaan ovea. Näky keskeytyi. GK heräsi Umbran äänekk”seen kuorsaukseen.
”Toivon totisesti, että tuo on vain unta.”
Huomenna he pääsisivät jo perille. Mutta näky vaivasi GK:tä
Nazorakien luola. Jonkin aikaa aikaisemmin.
Eversti 106 käveli pitkin nazorak luolastoa, huhujen mukaan Abzumon huoneessa olisi jotain mielenkiintoista.
”Abzumo on typerys, kunhan vain olisi jäänyt tänne niin tästä ei tulisi mitään ikävää hänen kannaltaan.”
Turvallisuutensa vuoksi hän ampui kamerat ja lähestyneet nazorakit tämän jälkeen. Eversti 106 avasi oven, hän halusi päästä ulos tästä läävästä, olla oman elämänsä herra. Nazorak löi oven rikki ja stui sisään. pöydällä oli lappu ja musta toa.
”Tämä on menolippuni ulos näistä saastaisista pikku käytävistä!”
”Mutta miten tämän saa päälle!” Torakkaheitti toan ruhon lattialle, jotakin tapahtui, sen elämävalo käynnistyi, se oli musta. Silmät avautuivat, toa setvi päätään.
”Kertokaa minulle!” Toa räjäytti pöydän ja heitti palaset everstiä päin, joka vain vaivoin onnistui väistämään itsensä kuolemalta.
”Kertokaa!”, toa huusi.
”Rauhoitu!”, Eversti 106 karjaisi.
Toan silmien punainen leisku himmeni ja ne muuttuivat normaaleiksi.
”Minä jakelen käskyt, sinä senkin ötökän kuvatus, missä. Minä. Olen!”
Leisku alkoi taas nousta ja Torakan piti olla varovaisempi sanoissaan.
”Olet Nazorakien luolastossa.”.
”Ahaa. te olette Nazorakeja. Abzumon ja Makuta Nuin luoma laji, mutta minä. Minä olen heidänkin johtajansa!”,Toa karjaisi hälyyttäen samalla nazorakeja paikalle.”
Joukkoja kerääntyi oven taakse, he olivat valmiita ampumaan.
”Ymmärrätkö, kaikki tottelevat minua, itse Mata Nui kumartaa minua, joku päivä!” Torakka pysyi hiljaa. sitten hän hän heitti metallinpalasen, joka lukitsi toan kiinni seinään.
”Jaa… sinäkö yritätä päihittää minut. Olen kuulolla ruojake.”, Toa sanoi ivallisesti. Ja riuhtaisi itsensä irti.
”Jokin sekoittaa pääni.” Aivan kuin en olisi yksin tässä maailmassa, aivan kuin joku toinenkin olisi täällä.” Toan sisäinen Makuta aisti sen.
”Kerää sinä pari onnetonta torakkaa, ne tulevat mukaani! Ja minä totta suurimman pahuuden nimeen tapan sen, joka häiritsee minua!”
Guartsu ja Manu seilasivat kohti Steltin saarta. Oli jo erittäin pimeää. He ehtisivät nukkua Steltillä. Mutta tietenkään asiat eivät olleet niin yksinkertaisia: heitä vastaan purjehti Nazorakien huomattavasti suurempi vene, jolla oli raskas aseistus.
”Karzahni”, Guardian kirosi. Oliko joku sittenkin saanut tietää heidän lähdöstään? ”Toden totta”, Manu virkkoi. Hän latasi toisen mukanaan olevista zamorpistooleista. Guardian teki samoin. Hänkin latasi vain pistoolin, sillä ei aikonut käyttää kivääriään tietystä syystä.
Kapteeni 666 oli hyvillään siitä, että oli sattunut paikalle. Klaanilaisten vene oli heidän tähtäimessään. Heidän suuren tykkinsä tähtäimessä, nimittäin. He olivat olleet tekemässä kauppoja Steltillä, kun tämä aivan mahtava tilaisuus hukuttaa pari klaanilaista ilmaantui.
Guardian huomasi tykin. ”Manu, ongelma.” ”Huomaan. Se pitää tuhota, tai olemme kalanruokaa.” Tykki ampui. Onneksi se ampui ohi.
Kaksi klaanilaista hyppäsi vihollislaivaan, ja muutama Nazorak lensi yli laidan. Alkoi kuulua mätkähtelyä Guardianin heitellessä Nazorakeja pois tieltään. Manu taas kamppaili 666:n kanssa. Kapteeni oli ottanut hänen viitastaan kiinni ja paiskannut hänet laidan yli, mutta hän oli vetänyt tämän mukanaan. Nazorakeilla ei ole kiduksia. Joten 666 halusi pintaan. Manu ei päästänyt – ennen kuin torakka löi häneltä ilmat pihalle.
Guardian oli maassa, ja hänen päällään oli nyt viisi torakkaa. 666 nousi henkeään haukkoen veneen reunalle. Mutta sitten veneen pohjan lävisti varjosäde. Muutama Nazorak kuoli. Guardian katseli kauhuissaan jalkojensa väliä. Se oli ollut lähellä. ”MANU, PERHANA! TÄHTÄÄ!” Kuului purskahdus. Makuta pääsi pintaan. ”Miten se onnistuisi veneen alta? Nuo hulluthan vetivät minut kölin ali.” Nazorakit olivat kavahtaneet kauemmas, ja G pääsi nyt hakaamaan lähimmän tajuttomaksi. Sitten 666 yritti halkaista hänet miekallaan, mutta osui vain Skakdin rintapanssariin sapelinsa lappeella. Guardian heilautti pistooliaan, joka osui torakkaa päähän. Musta kypärä putosi veteen, ja torakka lensi veneen pohjalle. Melkein heti se oli kuitenkin ylhäällä. ”Tappakaa Skakdi!” kapteeni karjui, ja Nazorakit ryntäsivät Guartsun kimppuun. Manu tarttui 666:n kurkusta takaa päin. ”Senkin pelkuri”, torakka kähisi yrittäessään vapautua, ”hyökätä nyt noin raukkamaisesti takaa päin…” ”Makutat ovat pelkureita, tiedäthän”, Manu sanoi julmasti ja jatkoi kuristamista. Mutta hän koki saman kuin kapteeni, sillä hänen takaansa eräs Nazorakeista ampui hänen selkäänsä. Sekä Makuta että tämän vanki kaatuivat lattialle.
Yksi alempiarvoisista Nazorakeista oli istunut veneen pohjaan tulleen reiän päälle tukkien sen. Muut olivat työn touhussa joutuessaan Guardianin tai Manun höykyttämäksi. Kaksikko oli jo turhan ruhjoutunut tässä vaiheessa reissua, mutta kumpikaan ei ollut vielä kuollut. Eikä kovin moni Nazorak. Silloin kapteeni 666 ryntäsi kohti tykkiä ja laukaisi kohti klaanilaisten pientä höyrypaattia. Se posahti tuusan nuuskaksi. ”Jos meidän laivamme menee kappaleiksi, niin tekee myös teidän”, sanoi Manu raivoissaan, tinttasi kapteeia turpaan ja tähtäsi tykin lattiaan. 666 lensi taas laidan yli, ja Guartsu piti kauhistuneet torakat pois Manun luota. Veneen pohja halkesi kahtia, ja suurin osa alle jääneistä torakoista kuoli julmasti. Guartsu oli hypännyt yli laidan laukaisuhetkellä. Manu hyppäsi heti laukaistuaan. Palasia sinkoili sinne tänne. Nazorakien ruumiita ajelehti pois. 666 alkoi uida kohti Steltiä. Samoin tekivät muutamat muut henkiin jääneet torakat. Guartsu ja Manukin lähtivät uimaan kohti rantaa; heidän pitäisi hankkia uusi vene – hetikohtapian aamulla kunnon yöunien jälkeen.
Oli myöhäinen iltapäivä ja taivas oli edelleen paksun pilvipeitteen takana. Guardianin ja Makuta Nuin matka oli kestänyt jo puolet päivästä ja kaksikossa oli havaittavissa pientä väsymystä. Tällä hetkellä Manu käytännössä torkkui veneen takaosassa. Guartsu oli ottanut ruorin takaisin komentoonsa.
Guardian vilkuili välillä Manua miettien, uneksivatko Makutat oikeasti. Hän mietti, pystyisikö jokin niin syvällä pimeydessä käynyt enää sulkemaan silmiänsä ja rentoutumaan. Ja mistä Makutat ylipäätään uneksivat?
Ehkä en kysy, Guardian ajatteli.
Vene kiihdytti. Guardian ja Manu olivat harkinneet hetken oikaisevansa suoraan pohjoisen mantereen kautta, mutta Manun muistettua mantereen eteläosan olevan täynnä happojokia, happojärviä ja happoputouksia kaksikko päätti vaihtaa suuntaa. Tämänhetkinen suunnitelma oli pysähtyä Steltille ja etsiä sopiva majapaikka yöksi.
Myöhään iltapäivällä Guardian ja Manu havaitsivat horisontissa liikettä. Guardianin varmisti kiikarillaan, että pieni vene ei ollut vihollisten. Veneen ainoa matkustaja ei muistuttanut ruumiinrakenteeltaan millään tapaa Nazorakia tai Zyglakia, mutta hahmosta ei kuitenkaan saanut kaukaa tarpeeksi selvää.
Guardianin ja Makuta Nuin vene lähestyi varovaisesti. Pian Makuta ja Skakdi näkivät hahmon tarpeeksi tarkasti.
Hahmo oli jonkin verran Toaa pidempi, mutta ei paljoa. Se oli laiha ja istui veneessään epäryhdikkäästi. Hahmo ei käyttänyt naamiota, mutta sen liskomaisille kasvoille saattoikin olla vaikea löytää sopivaa. Liskon silmistä paistoi vanha ikä, mutta se näytti kaikin puolin rentoutuneelta ja iloiselta.
Vanha Vortixx piteli laihoilla käsillään pitkää onkivapaa ja pureskeli hammastikkua. Se räpsytteli silmiään verkkaisesti ja vilkaisi nopeasti viereen pysähtynyttä Guardianin ja Manun venettä.
”Nomutta ’ltapäevää”, vanha kalastaja sanoi ottaen rikkinäiseksi pureskellun hammastikun pois suustaan. Se sylkäisi jotain veneensä lattialle ja laittoi tikun takaisin hampaidensa väliin.
”Heipä hei”, ruoriin nojaava Guardian sanoi kalastajalle epävarmana. ”Syökö?”
Kalastaja oli hetken hiljaa ja jatkoi hammastikun pureskelua. ”Vähäse. Par’ vaivasta rukinruikkua vaan.”
Manu ja Guardian katsoivat toisiaan hetken. ”Kehtaisiko siltä pyytää pari kalaa…” Manu kuiskasi.
Guardian kohautti olkapäitään. ”Huvittaisi kovasti. Onko sinulla nälkä?”
Manu nyökkäsi varovaisesti.
”Sinähän olet kaasua tai nestettä tai jotain vihreää mömmöä haarniskan sisällä”, Guardian sanoi. ”Miten sinulla voi olla nälk-” Guardianin keskeytti ruma murina jostain Makutan Nazorakeista improvisoidun haarniskan sisältä. Manun ilme kertoi kaiken tarpeellisen.
Guardian nielaisi. Hän yritti esittää asiansa mahdollisimman varovaisesti. ”Kalamies”, Guardian aloitti. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Ei mi’ä muista”, kalamies sanoi rennosti katse siimassa. ”Siit’ o nii kaua ku minnuu kutsuttii muuksi ku Kalamiäheksi. Sano Kalamiäs vaa.”
”Kalamies”, Guardian aloitti taas, tällä kertaa kunnioittavammin. ”Me olemme matkalaisia ja meillä on aivan pirun nälkä. Löytyisikö edes kaksi pientä rukinruikkua, että selviämme Steltille asti syömättä toisiamme?”
Manu vilkaisi Guardiania nopeasti. Hyvä Skakdi. Murea Skakdi.
Kalamies sylkäisi hammastikuntyngän taakseen. Sen tehtyään se kaivoi kevyen haarniskansa taskusta toisen esiin.
”Mikäs’ siin. Ei miulla ja velipojjalla kuitenkkaa mikkää ravintopula oo.”
Vanha kalastaja laski onkensa nojaamaan veneen reunaa vasten ja nosti veneestään kaksi Rukia. Guardianin ja Makuta Nuin hymyt levenivät. Ne levenivät entistä enemmän, kun kalastaja heitti yhden kalan molemmille.
”Kiitos”, Makuta Nui sanoi katse ahnaasti kalassa. Makutalla oli nälkä, mutta kalaa ei viitsinyt kohteliaisuuden nimissä syödä ahkeran kalastajan nähden. ”Kiitos kovasti”, Guartsu sanoi perässä ja laski kalansa veneen kuumana hehkuvan moottorin päälle.
”Olkaa hyviä”, kalastaja sanoi vaatimattomasti. Sen sanottuaan se veti melkein välittömästi onkivapansa ylös vedestä. Siiman päässä oli koukku, joka piteli hyvin ruosteista ja leväistä metallinpalaa. Metallinen esine olisi melkein voinut olla jonkinlainen kivääri, mutta Guardian ja Makuta eivät voineet olla varmoja.
”Pah”, kalastaja sanoi pettymystä ilmeessään. ”Taas jottaan ’iton natorakkiromua.” Kalastaja otti metallinpalan käteensä ja katsoi vuorotellen Manua ja Guartsua. ”Halluutteko?” Kaksikko pudisti päätään. Kalastaja hymähti ja heitti ruosteisen Zamor-kiväärin olkansa yli mereen. ”Pyssyis’ ny pois miun vesiltä.”
Makuta Nui kohotti kulmiaan. ”Kalamies, oletko nähnyt niitä tällä alueella? Nazorakeja siis.” Kalastaja nyökkäsi. ”Joku ’iton teräsjalkapelle pellottelee miu kalat poies sil sen isolla rumalla oopperatalopaatilla. Ampua pitäis.”
Musta Makuta ja entinen Pimeyden metsästäjä eivät keksineet tähän mitään vastattavaa. He nyökkäilivät.
”Tykillä”, kalastaja lisäsi.
Kiitettyään anteliasta Vortixx-kalastajaa vielä kerran Manu ja Guardian jatkoivat matkaa raa’an kalan alkuvoimalla.
Domek käveli taas tutuissa, laajoissa valkoisissa käytävissä, kävellen ohi saman kukkaruukun ja ikkunan ohi. Hänen jalkansa oli parantunut tarpeeksi, mutta hänen kyynärvartensa oli yhä siteissä. Hän ei enään ollut yhtä elävöitynyt arkiseen tapahtumaan kuin olisi ennen. Klaanilaisiakin oli paljon vähemmän kuin yleensä, eivätkä hekään tuntuneet olevan keskittyneitä maailmaansa. Feterrojen hyökkäys oli selvästi vaikuttanut heihin hyvin paljon, eivätkä he tulisi toipumaan siitä niin nopeasti. Kultapunainen Toa saapui taas asunnonsa eteen, otti avaimensa esiin ja avasi oven. Hän sytytti valot ja ensimmäinen asia minkä hän näki huoneessa oli hänen tumma lierihattunsa joka makasi maassa. Domek otti hatun käteensä ja katseli sitä hyvin tyhjästi.
”… öhm, anteeksi”, ääni kuului hänen takana. Domek säikähti hieman tästä, mutta käänsi katseensa oven eteen jossa seisoi pieni punainen ja keltainen Matoralainen Kiril-naamiolla. ”Ai, terve Nookki”, Domek vastasi Matoralaiselle hieman lakonisesti. ”Sinua käsketään tyrmään. Sinun iltavuorosi, katsos”, Nookki sanoi hieman veijarimaisella sävyllä. ”Niin, tiedän. Itsehän sinne ilmoittauduinkin”, Domek huokaisi. ”Ja löysit näköjään hattusikin. Hieno homma. Sinä erotut aina niin hyvin kaikesta muusta sen kanssa”, Nookki lausui. Toa käveli piittaamatta ovesta ulos ja toivotti Nookkille lähtiessä, pidelleen lierihattua kädessään laittamatta sitä päähän.
Bio Klaanin Tyrmä
Valtavien paperikasojen seassa GT huokaisi tylsyydestä; hän ei keksinyt mitään tekemistä työnsä aikana. Vaikka uusi vanki olikin tuotu paikalle, BodyGuard vahti hyvin tarkasti ja tiukasti, mikä esti GT:n puhumasta vangin kanssa. Hopeanvaaleanpunainen nais-Toa alkoi taitella tyhjistä papereista, joista vain osa näytti muistuttavat jonkinlaista Rahia ja kaikki muut hyvin abstraktia modernitaidetta taidegallerioiden pohjakerroksista. GT:n huokaistaessaan taas, oveen koputettiin, jolloin hän melkein salaman nopeudella kiisi avamaan sen. ”Hei GT”, kultapunainen Toa Domek tervehti. ”Domek! Moi! Sinua en ole nähnyt aikoihin! Mitä sinä täällä teet?”, GT vastasi yhtä innokkaasti kuin yleensä. ”Ilmoittauduin tyrmän iltavahdiksi eilen, tulin tänne tuuraamaan Santoria”, Domek vastasi hieman innottomasti. ”Ahaa, aiotko olla täällä kauankin?”, GT kysyi heti. ”En tiedä, en oikein ajatellut siitä”, Domek vastasi, ”mutta siis, mitä tietä kautta pääsen erikoisvankien selleihin?” ”Seuraa vain minua”, GT sanoi ja lähti Domekin edeltä. ”Muuten, miksi et laita hattuasi päähän?”, GT kysyi Domekilta samalla. ”En vain taida tänään”, Domek vastasi.
Domek vältteli pitämästä silmäkontaktia vankien kanssa. He liikkuivat pölyisen korridorin läpi ja kävelivät useiden eri sellien ohi. Domek ei tottunut kovin hyvin synkkiin kivikäytäviin, mutta kesti sitäkin vähemmän heidän peräänsä heitettyjä vankien kirouksia ja kuiskauksia. Käveltyään pitkän tovin, he viimein saapuivat Santor luokse, joka seisoi sellien edessä. ”Moi Super Santor!”, GT tervehti Toaa, joka vastasi tervehdykseen takaisin. ”Tässä olisi Domek tuurraamaan sinua”, GT sanoi hiukan juhlallisesti. ”Selvä”, Santor vastasi hieman piristyneemmän kuuloisena ja alkoi marssimaan pois. Liikkuessaan ohi Santor varoitti Domekia tietyistä vangeista. Domek asettui samaan kohtaan sellin eteen, samalla kun GT seurasi Santorin perässä hyvästeli Domekia positiivisesti.
”Mukava tyttö, eikö olekin?”, Sinimustavalkoinen nais-Toa Sheelikan ääni kuului sellistä. Domek ei vastannut ja jatkoi vartioimista. Sheelika käveli lähemmäksi kaltereita. ”Kerrohan, mitä sinun kaltaisesi valon Toa tekee täällä”, Sheelika kysyi pehmeällä äänellä. ”Ei ole sinun asiasi”, Domek vastasi tunteettomasti, mutta hieman ärsyyntyneisesti. ”Miksi noin salaileva? Emmehän me ole vihollisia”, Sheelika jatkoi ja ulotti yhden kädestään kaltereiden välistä ja laittoi Domekin kasvoihin, ”voisimme jopa olla parhaimmat ystävät”. Domek käänsi päänsä pois Sheelikan kädestä ja pysyi silti hiljaisena. Sheelika alkoi tulla kärsimättömämmäksi ja silloin vilkaisi kultapunaisen Toan kädessä olevaan hattuun. ”Hieno hattu sinulla”, Sheelika aloitti taas vietteliäästi, ”miksi et laita sitä päähäsi?”. Sheelika kosketti Domekin päälakeen, ”hatun koko on kyllä väärä sinulle, mikset vaihda sitä uuteen? Onko se jonkun tärkeän?”. Sheelika silloin alkoi ulottamaan kätensä lierihattua päin, jolloin Domek melkein refleksimäisesti tarttui voimakkaasti Sheelikan käteen ja kääntyi häneen päin. ”Pidä likaiset kätesi pois hatusta”, Domek käski heti uhkaavammalla äänellä Sheelikaan päin. Nais-Toa ei reagoinut tähän hyvin, mutta yritti hillitä itsensä. Domek päästi irti ja kääntyi taas poispäin Sheelikasta, hänen haavoittunut käsivarteensa sattui liiallisesta rasituksesta. Sheelika perääntyi takaisin sellin sisälle. ”… Et ollut Klaanissa kun oli vielä jäsenenä, vai mitä?”, Sheelika kysyi katkerasti. Kesti hetken ennen kuin Domek vastasi myönteisesti. Sheelika jatkoi kyselyään: ”Kerro, mitä muut klaanilaiset sanovat minusta”. ”Sinä tapoit Matoralaisia ja vahingoitit muita klaanin jäseniä. Rikoit Klaanin ensimmäisen säännön”, Domek vastasi välinpitämättömästi. ”… He saavat sen kuulostamaan niin yksinkertaiselta”, Sheelika kertoi, ”luuletko, että minä tahdoin sitä?”. Valon Toa pysyi vaiti. ”He tuomitsivat minua, kutsuivat minua murhaajaksi, vaikka eivät ymmärtäneet tilanteesta yhtään. Kukaan ei ymmärtänyt, kukaan ei tahtonut. Eivät edes Adminitkaan. Luovuttivat minut Makutoille ja unohtivat minun olemassaolon”, Sheelika alkoi puhua yhä ja yhä vihaisemmin, mutta Domek pysyi vaiti. Hän ei halunnut uskoa täysin rikollisen tarinaan, koskaan ei voi olla liian varma.
Silloin askelia alkoi kuulua käytäviltä. Vankien huudot ja kiroukset alkoivat kuulua äännekkäämmin kuin koskaan, hautaen askeleiden kaiun. Domek käänsi päänsä käytävän puoleen ja näki keltaisen Toan ja korkean titaanin hänen takana; Se oli Tawa ja BodyGuard. ”Ehtoota”, Domek tervehti pää-Adminia. Sheelika näytti äärimmäisen murhanhimoiselta, mutta yritti hillitä itseään; hän ei pystyisi taistelemaan kahleet käsissä kolmea klaanilaista. ”Helei”, Tawa vastasi saapuen Domekin luokse, ”miten kätesi voi?” ”Ihan hyvin, ei paljon muuta”, Domek vastasi lakonisesti. Sheelikan suuttumuksen ääni kuului selliltä. Tawa vilkaisi hieman Sheelikaa päin. ”Hyvä kuulla. Tulin tänne puhumaan Sheelikan kanssa, jos ei haittaa”. ”Ei tietenkään”, Domek vastasi, ”siis täällä vai missä?” ”Kuulusteluhuoneessa. Avaa sellin ovi”, Tawa käski Domekia, joka avasi sellin kalterit heti. Nais-Toa käveli ulos sanomatta tai tekemättä mitään. ”Sinun ei tarivtse tulla mukaan”, Tawa ilmoitti Domekille ja lähti BodyGuardin kanssa viemään Sheelikan. Joukon lähdettyä Valon Toa jatkoi vartioimista. Yhdessä paikassa seisominen rasitti hieman Toan jalkoja, joten hän päätti kävellä hieman ja liikkui pois Sheelikan sellin edestä. Käveltyään vasta kahden metrin, Valon Toa hätkähti saapuessan toisen sellin eteen. Sellin asukas seisoi oven lähellä; hänen naamansa peitetty huiveihin ja kaulaan ripustettu kyltti. Hän piteli painavasti kahlitut kätensä tiukasti kiinni kaltereista, mutta ei liikkunut yhtään.
Vanki kikatti hyytävästi Toaa päin.
Tawa ja BodyGuard saapuivat Sheelikan kanssa kuulusteluhuoneeseen. Huone oli hyvin pieni, sen keskellä oli työpöytä jossa oli tuoleja vastakkain. Ainoa valonlähde koko huoneessa oli pieni valokivi. ”Voit mennä BodyGuard. Voin hoitaa tämän itse”, Tawa vakuutteli titaanille, joka lähti vastahakoisesti mutta tottelevaisena. Sheelika istui huoneen perässä olevaan tuoliin, kun taas Tawa istui hänen eteen. Molemmat olivat hiljaa hetken, kunnes Tawa aloitti puhumisen: ”Helei”
Ei vastausta.
”Sheelika. Haluan vain auttaa sinua…”
”Et halua. Haluat vain puristaa minusta tietoa ja lukita minut ikuisiksi ajoiksi”, Sheelika vastasi hyvin kiivaasti.
Tawa jatkoi. ”Sheelika, sinun täytyy ymmärtää, ihmisiä on tapettu ja riistetty kodistaan ja omaisistaan…”
”Et ymmärrä mitään”, Sheelika jatkoi.
Tawa yritti olla piittaamatta ja jatkoi puhumista: ”… Emme halua kenenkään kuolevan enään. Jos voisit…”
”Kuuntele minua…”, Sheelika alkoi sanoa.
”… Kertoa meille miksi…”
”Kuuntele minua.”
”… Liittolaisesi tekivät tämän…”
”Kuuntele minua.”
”… Tai edes kuka tämän teki…”
”Kuuntele minua.”
”… Voisimme ehkä…”
”MIKSI ET KARZAHNI KUUNTELE MINUA EDES KERRAN ELÄMÄSSÄSI!”
Sheelika löi raivostuneesti työpöytää.
Tawa hiljeni. Hiljaisuus peitti huoneen taas.
”… Tiedätkö, mitä tapahtui kun karkotitte minut Klaanista?”, Sheelika aloitti, ”tiedätkö läheskään?”
”Makutat ottivat sinut takaisin”, Tawa vastasi hyvin syyllisenä.
”Mutta tiedätkö, mitä he tekivät?”, Sheelika jatkoi. Tawa ei vastannut kysymykseen ja hänen katseensa alkoi yhä keskittyä pois Sheelikasta.
”Sinä jos kukaan pitäisi tietää, minkälaiset Makutat ovat”, Sheelika sanoi, ”He eivät pidä siitä, kun yksi alaisistaan eroaa heistä”.
Sheelika otti kahlitut kätensä pois pöydän päältä. ”Kun minut karkotettiin pois Klaanista, Makutat lähettivät Rahkshinsa vangitsemaan minut ja viemään takaisin heidän luokseen. Yritin taistella vastaan, mutta tiedät minkälaiset Rahkshit ovat. He saivat minut kiinni ja kolkkasivat minut.”
Sheelika lopetti hetken ja veti syvään henkeä. Hänen hengitys vapisi hieman.
”Kun heräsin iskusta, olin keskellä tyhjyyttä. Mustaa mitättömyyttä oli ympärilläni, mutta en pystynyt liikkumaan. En tiennyt missä olin ja yritin vain väittää itselleni tämän olevan vain unta.
Juuri silloin… Juuri silloin, käsiä ilmestyi minun ympärille. Monta mustaa kättä ilmestyi ja tarrautuivat tiukasti kiinni raajoihini. Kädet olivat kuin kiehuva vesi minun ihoni päällä. En voinut huutaa kivusta, mutta mikään ääni ei syntynyt suustani. He eivät antaneet minun huutavan. Raajani tuntuivat palavan irti ruumiistani. Kipu ulottui luuytimeeni saakka. Silloin kaksi, punaista silmää ilmestyi eteeni. Ne katsoivat minuun, enkä voinut siirtää katsettani pois. Lisää mustia käsiä ilmestyi ympärilleni ja ne kietoutuivat kehoni ympärille. Ne polttivat. Ne polttivat minun ihoni päällä ja tuntui kuin se repisi yksitellen jokaista verisuontani ja raapi niitä. Lisää silmiä ilmestyi ympärilleni, jokainen heistä keskittivät katseensa minuun. He olivat ylimielisiä, he tietävät olevansa parempia ja olivat hyvin kylläisiä siitä. Heidän silmien ilmestyessä ympärilleni myös lisää käsiä, jotka nappasivat ja ympäröivät jokaista kehoni osaa, jättäen vain yhden silmästäni näkyville. Niiden kosketus, se tuntui kuin vastasulatettuja neuloja olisi upotettu minun ruumiini sisään. Kasvoni paloivat niiden käsien alla.
Ja minä vain katsoin. En voinut huutaa.
Kun kipu oli ympäröinyt minun koko kehoni, he alkoivat puhua. Heidän ääni oli korvia raastava. En, en pysty kuvailemaan sitä.
He eivät pelkästään puhuneet; he pilkasivat minua.
He pilkkasivat jokaista minuun liittyvää asiaa.
Minun olemustani, minun tekoni, kaikki. He nauroivat minua päin ja vain tiukensivat otteensa.
Kehoni paloi sisältä päin. Se tuntui kuin kuohuva vesi olisi minun sisälläni.
Tunsin, kuinka hermostoni pureskeltiin ja raavittiin.
Heidän raajoistaan purkautui esiin useita eri Rahien silmiä, jokainen niistä tuijottivat minuun halveksuttavasti.
Minä paloin.
Minä aloin itkemään. Ja juuri sitä he toivoivatkin.
Kyyneleeni tuntui kuin hiekkapaperi olisi hierottu silmiini. Silloin heidän kätensä alkoivat repiä minua. Ne repivät minut sisältä päin ja repivät minut auki. Raajani vedettiin useisiin suuntiin. Ne alkoivat repiä kasvojani.
Ne repivät yhden ainoan silmäni, mikä oli vielä näkyvillä.
En nähnyt mitään. Tuska oli ainoa asia minkä tunsin. Heidän pilkkaukset olivat ainoa asia mitä kuulin. Pimeys oli ainoa asia mitä näin.
Sitten, yksi pitkä ja laiha hahmo ilmestyi eteeni. Se oli heidän herransa, heidän johtaja. En tiennyt mitä tapahtui, mutta minä näin taas. Minä kuulin ja minä tunsin kuinka ilma ympärilläni kosketti minua.
Hän tuijoitti minua. Hän ei ollut halveksiva, hän ei ollut ylimielinen, hän ei pöyhkeillyt olemuksestaan ja asemastaan.
Hän vain katsoi minuun.
Hänen katseensa, se ei ollut mitään, mikä olisi syntynyt tästä maailmasta. Se on kaikkea, mitä me emme edusta, mutta oli jokaisessa sydämmessämme. Se on osa meitä.
Se oli tyhjyys.
Se oli Makuta.”
Silloin Tawa nousi tuolistaan ja alkoi kävelemään ovea päin. ”Ja tiedätkö mitä, Tawa?”, Sheelika nopeasti lisäsi, ”kaukaa katsottuna, hän näytti melkein sinulta.”
