Klaanon

Avainsana: Makuta

  • Trooppinen saari: Sen pituinen se

    Sukellusvene

    Snowie oli palannut sukellusveneen käytävällä nuokkuvan Mäksän luo. Lumiukko istahti silmänsä sulkeneen ilman Toan viereen ja tapitti tätä odottavan näköisenä. Hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen Ämkoo avasikin silmänsä.

    ”No?”
    ”Aiotko jatkaa?”
    ”En.”
    ”Kiiiiltti.”
    ”Hmph.”

    – – –

    Sateen pahoinpitelemä kallioiden ympäröimä savimaa osoittautui hyvin upottavaksi. Vihreä Toa asteli varovasti pitkin kuramaasta pilkottavia kiviä, pysytellen täten upottavan maan ulottumattomissa. Välillä ilman Toa oli vähällä liukastua, sillä kiviä ei ollut lainkaan helppo havaita iltahämärän laskeutuessa maaston ylle.

    ”Herka, olen täällä!”, Ämkoo huusi pimeyteen. Vastausta ei kuulunut.

    Ämkoo kirosi hiljaa mielessään. Typerä tulipää oli haastanut hänet kaksintaisteluun, vaikka lopputulos oli jo selvä. Ja missä Herka edes oli? Kaksintaistelupaikaksi sovittu ikivanha louhos epäilytti Ämkoota siinä missä myös vastustajan puuttuminenkin. Jokin oli vialla.

    Äkkinäinen jyrähdys sai Ämkoon miltei horjahtamaan nurin. Toa ehti juuri ja juuri väistää takaansa hyökänneen valtavan rahin iskun. Kuma-nui syöksyi Toaa kohti valtaisan hammasrivistönsä kera.

    Ämkoo karjahti ja keskitti elementti-iskun suoraan kohti rahin suurta päätä. Olento ei kuitenkaan välittänyt iskusta vaan paiskasi Toan maata vasten. Sitten Kuma-nuin eturaajat painoivat Ämkoon rintapanssaria, saaden Toan uppoamaan koko ajan syvemmälle saveen.

    ”Kas, sinä tulit”, kuului Herkan ääni kallioiden päältä.
    ”Kiroan sinut, saasta!”, Ämkoo sai sanotuksi pistävän kivun vallatessa vihreän Toan kehon. Kuma-nui valmistautui syömään saaliinsa.

    Herka ei vastannut. Kateuden rappeuttama tulen Toa katseli ilmeettömänä valtavan rahi-pedon toimia.

    – – –

    Lumiukko tuijotti Mäksää ihmeissään.

    ”Menikö hän niin pitkälle?”
    ”Meni”, Ämkoo vastasi ja laski katseensa lattiaan.
    ”Mitä sitten tapahtui?”

    – – –

    Ämkoo taisteli kaikin voimin suuren rahin voimia vastaan. Ihme kyllä, Toa sai toisen kätensä vapaaksi ja vei tämän nopeasti miekkansa kahvalle.

    Herka ei ollut uskoa silmiään kun Ämkoon miekka upposi syvälle rahi-pedon kaulaan. Olento karjui raivoissaan ja syöksähti sitten pois Ämkoon päältä. Ilman Toa nousi seisomaan huohottaen äänekkäästi.

    ”Noniin”, Ämkoo aloitti. ”Tule tänne.”

    Herka ei ehtinyt vastata. Ämkoo ampaisi juoksuun ja pääsi pitkällä elementtienergian siivittämällä loikalla Tulen Toan vierelle.

    – – –

    Herka toipui nopeasti järkytyksestä ja taisteli raivoisasti minua vastaan. Olin hänelle kuitenkin liian vahva vastustaja, huolimatta Kuma-nuin minulle aiheuttamista vammoista. Lopulta paiskasin tulen Toan samaan saviloukkoon johon tämä oli itse hetki sitten minut huijannut.

    – – –

    Herka sai juuri ja juuri henkeä pudottuaan korkean jyrkänteen huipulta suoraan upottavaan savivelliin. Toa rimpuili ja karjui, yrittäen epätoivoisesti nousta ylös. Herkan liikehdintä kuitenkin vain nopeutti uppoamista.

    Silloin Kuma-nui tuli taas esiin. Haavoittunut rahi näki maassa rimpuilevan olennon, syöksyi tätä kohti ja käytännössä katsoen talloi tämän hengiltä. Toan karjunta hiljeni ja päättyi lopulta kokonaan.

    Ämkoo ei vaivautunut edes katsomaan. Hän oli jo hetki sitten kääntynyt loitommas ja lähtenyt kävelemään sinne, missä oletti muiden tiimiläisten olevan.

    – – –

    Leiriin päästyäni sain huomata, että kaksi tiimiläistäni eivät olleetkaan siellä. Sateen pehmittämään maahan jääneet jäljet antoivat olettaa kaikista pahinta. Seurattuani niitä hetken aikaa löysin Atyan ja Tharkonin sieltä, missä olin juuri itsekin ollut.

    – – –

    Tharkon polvistui maassa makaavan ruumiin vierelle ja katseli tämän saamia vammoja. Useat miekan aiheuttamat viillot kertoivat oitis, että Toan kuolema ei ollut pelkästään Atyan juuri surmaaman rahin syytä.

    Atya kääntyi katsomaan louhoksen laidalle ilmestynyttä hahmoa. Ämkoo katsoi johtajaansa suoraan silmiin.

    ”Miksi?”, Atya kysyi kylmästi. Ämkoo ei ollut varma, mitä vastaisi.
    ”Se oli hän. Hän haastoi minut ja-”
    ”Miksi sinä suostuit?”
    ”Minä-”
    ”Anna miekkasi.”
    ”Mitä?”

    – – –

    Atya teki minulle hyvin selväksi, että en ollut enää osa ryhmää. Olin hänen mukaansa väärinkäyttänyt voimiani, enkä siksi ollut enää kelvollinen kantamaan turagan minulle lahjoittamaa miekkaa, taikka edes kuulumaan Atyan johtamaan Toa-tiimiin.

    – – –

    Snowien ilmettä oli vaikea määritellä. Lumiukon pään sisällä vallitsi Ämkoon arvion mukaan tällä hetkellä jonkinlainen hyvin hämmentävä ja ristiriitainen tunnetila.

    ”Tiedän tehneeni väärin”, Ämkoo sanoi lopulta.
    ”Tuota… Miekkahan oli yhä sinulla?”, Snowman kysyi hieman epäröivällä äänellä.
    ”Ah, niin. Minä en totellut.”

    – – –

    En antanut miekkaa takaisin, vaan pakenin. Atya ja Tharkon eivät saaneet minua pysäytettyä, sillä olihan minulla ilman elementtivoiman lisäksi käytössäni yhä vieläkin kantamani kanohi Miru. Pakenin saaren rannalle ja loittonin sitten merelle veneellä, jolla yleensä taitoimme yhdessä matkaa.

    Samalla kun elementtikykyni puhalsivat tuulta veneen purjeisiin, mietiskelin ankarasti tulevaisuuttani koskevia asioita. Mitä tekisin? Käytännössä katsoen murhasin entisen tiimitoverini, minut erotettiin ryhmästäni ja kaiken lisäksi varastin legendaarisen aseen. Oliko minulla edes oikeus elää?

    Päiväkausia matkattuani olin tehnyt päätökseni. Vaikken enää ollut osa Atyan ryhmää, saatoin silti tuoda maailmaan vielä paljon oikeutta. Aloin kiertelemään eri saarilla ja mantereilla, auttaen matkani aikana useita matoran-tahoja. Näiden matkojen aikana sain myös itselleni läjäpäin uusia vihollisia, joista merkittävin…

    – – –

    ”Makuta?”, Lumiukko arvasi. Ämkoo virnisti.
    ”Niin”, ilman Toa vastasi. ”Vietin pitkän ajan eräällä saarella, joka kärsi paikallisen Makutan hirmuvallasta. Moneen kertaan onnistuin kuin ihmeen kaupalla vesittämään tämän suunnitelmat ja pelastamaan paikalliset matoranit. Vihollisuutemme huipentui lopulta kaksintaisteluun.”
    ”Silloin sait haarniskasi?”, Snowie jatkoi arvailuaan. Mäksä vastasi nyökkäämällä.
    ”Siitä taistelusta riittäisi tarinointia pitkäksi aikaa. En kuitenkaan aio syventyä nyt siihen, vaan kerron mitä sen jälkeen kävi…”

    – – –

    Kanohi-haarniska. Makutan kanssa tapahtuneen yhdistymisprosessin aikaansaama keho, joka mahdollisti kuuden kanohi-kyvyn samanaikaisen hallinnan. Uudet voimani kartuttivat mainettani pitkin maailmaa ja lopulta Atya sai kuulla tästä.

    Lienee selvää, että entinen johtajani ei pitänyt kuulemastaan. Seurasi viikkojen mittainen ajojahti, ja lopulta Toa Atya haastoi minut kaksintaisteluun saarella, joka sattumalta sijaitsi aivan Klaanin saaren lähettyvillä.

    Taistelin vastahakoisesti entistä johtajaani vastaan. Atya sen sijaan taisteli tappaakseen, olinhan sentään hänen mukaansa tappanut Herkan ja ryöstänyt jotain mittaamattoman arvokasta. Pitkä taistelu jatkui jatkumistaan, eikä Atya saanut surmattua minua.

    – – –

    Saaren kylmä ja kivikkoinen ranta sopi loistavasti lohduttoman taistelun tapahtumapaikaksi. Päättäväinen veden Toa nousi yhä uudestaan epätoivoiseen hyökkäykseen, jonka Ämkoo sai kuitenkin torjuttua. Makuta-voimat hidastivat Ämkoon väsymistä, ja useat kanohi-voimat tekivät hänestä muutenkin vahvan vastustajan väsyneelle nais-Toalle. Edes Atyan valttikortiksi muodostuneet miekkatekniikat eivät auttaneet Ämkoota vastaan, sillä olihan ilman Toa käynyt aikoinaan saman taistelukoulutuksen kuin Atya.

    ”Lopeta!”, Ämkoo karjui maassa makaavalle siniselle Toalle. ”Et voi voittaa minua!”
    ”Lopetan vasta kun kuolen”, Atya sanoi raskaalla äänellä ja pakottautui seisomaan. Toa syöksi Ämkoota kohti mittavan vesipyörteen, jonka Ämkoo kuitenkin väisti vauhdikkaalla loikalla.
    ”En halua tappaa sinua”, Ämkoo murisi ja laski asettaan. ”Minulla ei ole mitään sinua vastaan.”
    ”Tapoit jo yhden meistä. Mikä minun surmaamisessani sitten olisi niin vaikeaa?”, vastasi Atya kitkerään sävyyn ja kohotti katanansa. Sitten tämä syöksyi vielä kerran Ämkoota kohti ja iski.

    Miekat kalahtivat yhteen ja löivät sinistä kipinää. Pian sen jälkeen Ämkoon tähtäämä potku heitti Atyan kauemmas, ja Toa putosi mataliin ranta-aaltoihin. Atya jaksoi tuskin nousta seisomaan, ja nainen huohottikin kiivaasti polviasennossa, sulkien silmänsä.

    ”Olkoon sitten niin”, Atya sanoi.
    ”Mitä?”, Ämkoo ehti vastata, mutta hiljeni sitten silkasta järkytyksestä.

    Veden Toa Atya survaisi miekkansa läpi oman rintakehänsä. Nainen huusi, kiskoi miekkaa ylemmäs ja repäisi sen sitten irti rintapanssaristaan. Toan veri värjäsi rantakivet tummemmiksi samalla kun Atya katsoi Ämkoota viimeisen kerran.

    ”Mitä sinä…”, Ämkoo sai sanotuksi, mutta sanat juuttuivat Toan kurkkuun.”
    ”Sovitan rikoksesi, jos sinä et itse sitä kerran tee”, Atya vastasi ja yskäisi verta.

    Ämkoo tuijotti kun Atya lakkasi hengittämästä. Naisen ruumis kaatui hitaasti maahan ja sitten oli aivan hiljaista.

    – – –

    Lumiukko ei osannut sanoa mitään. Snowie vain tuijotti Ämkoota, jonka surumielinen ilme oli Snowien silmissä jotain aivan uutta.

    ”Hän tappoi itsensä”, Ämkoo toisti. ”Minun takiani.”
    ”Öh”, Lumiukko sai sanotuksi, yrittäen keksiä jotain lohduttavaa tai filosofista. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitään.
    ”Niin”, Mäksä sanoi. ”Sen pituinen se.”

    Ilman Toa nousi seisomaan ja taitteli hetken niskaansa. Sitten tämä lähti tarpomaan kohti aluksen peräpäätä, ilman mitään sen kummempaa syytä.

    ”Tharkon haki Atyan ruumiin pois”, Ämkoo totesi jostain kauempaa. ”Emme vaihtaneet sanaakaan, enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen.”

    ”Hän siis elää?”, Snowie sai kysytyksi.
    ”Ehkä”, Mäksä vastasi ja katosi sitten sukellusveneen syövereihin.

    [spoiler=Spöilerssön]Tätä minä kutsun hätiköidyksi viestiksi.[/spoiler]

  • Zakaz 12: Auringonlaskun kanjoni

    Zakaz, Kanjoni

    Kaksi väsynyttä lehmää käveli – tai pikemminkin laahusti – varjoisan kanjonin poikki. Niiden ratsastajat olivat epäluuloisia kanjonin takia. Se oli erittäin syvä ja varjoisa. Siellä voisi vaania ties mitä salamurhaajia. Nyt oltiin Zakazilla eikä kuulunut asiaan olla varomaton. Ainakaan, jos tahtoi pysyä hengissä.

    Guardian tarkasteli kiikarisilmällään ympäristöä koko ajan. Makuta taas hautoi päässään uusia ideoita. He kulkivat pitkän kanjonin pohjalla melko pitkään, sillä pitkä kanjoni oli pitkä. Makuta leikitteli tuolla lausahduksella hetken. Sillä välin Guardian havaitsi jotain kivien takana jonkin matkan päässä.

    ”Meillä taitaa olla seuraa”, Guartsu sanoi hiljaisella äänellä. Makuta nyökkäsi. Guardianin tilalle asettui pieni illuusio-Skakdi samalla, kun Guardian itse pudottautui erääseen suureen lohkeamaan tiellä.

    Makuta jatkoi matkaa kahden lehmän ja illuusion kanssa. Guardian hiippaili halkeamaa pitkin suurien kivien taakse ja lähti kiertämään mahdollisen väijyttäjän taakse. Hän kurkisti varovaisesti oman kivensä takaa väijytyspaikkaa. Siellä piileksi jokin, jonka yllä oli rähjäinen, ruskea kaapu. Kädessään olento piteli suurta tikaria. Guardian hiippaili sen taakse pistooli kohotettuna. Kun hän oli saapunut olennon taakse, hänen teki mieli sanoa: ”Freeze!” Sen sijaan hän sanoikin:
    ”Laske tikari rauhallisesti maahan ja nosta kätesi ylös, näkyville. Minulla on ase.”

    Olento totteli. Se laski tikarin hitaasti ja nousi sitten. Guardian tosin huomasi pistoolinsa piipun olevan olennon kädessä. Olento katsoi häntä punaisilla silmillään. Guardian piteli hyödytöntä metallikappaletta kädessään. Olento paiskasi piipun menemään. Sen hupun raosta ei näkynyt mitään. Pelkkä synkkä, musta varjo näytti tuijottavan Guardianin silmiin. Olento uhkui synkkää voimaa. Guardian tunsi olonsa epämukavaksi. Olento oli nyt kääntynyt kokoaan hänen puoleensa. Se tuntui tuijottavan häntä, vaikka Guardian ei nähnytkään sen silmiä.

    ”Kuka on ystäväisemme?” kuului ääni kivien takaa. Olento kääntyi. Makuta käveli tätä vastaan – mutta pysähtyi kuitenkin turvallisen välimatkan päässä. Hetken aikaa olento seisoi liikkumatta paikoillaan. Sitten se levitti hitaasti kätensä ja perääntyi varjoisaan nurkkaukseensa. Guardian ja Makuta näkivät sen katoavan pimeään halkeamaan.

    Kului hetki. Kului toinenkin. Sitten Guardian puhui.
    ”Mikä se oli?”
    ”En tiedä.”
    ”Sinulla lienee kuitenkin aavistus?”
    ”On. Mutta en sano mitään tässä vaiheessa.”
    ”Hyvä on.”

    He kääntyivät takaisin lehmien puoleen. Ongelmaksi osoittautui niiden puute; lehmät olivat poissa. Ne näkyivät kauempana: kaksi pientä hahmoa juoksi horisontissa poispäin. Jokin oli ne säikyttänyt.
    ”Ilmeisesti jatkamme kylään jalan”, Guardian tuhahti. Parivaljakko puki mustan kaavun päälleen ja lähti tarpomaan kohti kylää, joka oli aivan lähellä, kanjonin vieressä. Pian he saapuivat ulos kanjonista. Aurinko oli jo painumassa mailleen. Kylä näkyi matalammalla heidän alaan levittäytyvällä tasangolla.

  • Zakaz 11: Warrek ja Vartija

    Zakaz, sotaherra Warrekin linnake, konferenssihuone
    Sisällissodan kuudes viikko

    Suuressa salissa oli täyttä. Puisilla penkeillä istui kymmeniä skakdeja, jotka puhuivat toisilleen ja vilkuilivat salin eteläpäädyssä sijaitsevaa lavaa. Lavalla seisoi ryhdikkäästi rivissä kaksitoista eriväristä skakdia, jotka tuijottivat yleisöön päin, mutta katsoivat näiden yli. Viimeisenä rivissä seisoi skakdi, jonka päällä oli sinisen ja hopean värinen haarniska. Yksinäinen Vartija piti ilmeensä mahdollisimman neutraalina.

    Yleisön puheensorina keskeytyi, kun keltaiseen ja mustaan haarniskaan verhoutunut skakdi käveli lavalle ja asteli kahdentoista skakdin rivin ohitse, silmäillen näistä jokaista. Tämän skakdin rintapanssarissa oli viisi tähteä. Viimeisen rivissä seisovan skakdin kohdalla kellertävä skakdikenraali hymyili hieman ja kääntyi yleisöön päin.

    ”Terve vain”, kenraali Warrekiksi kutsuttu skakdi sanoi perin epävirallisesti.
    ”Olemme tehneet edistystä viime viikkoina. Paljon edistystä. Ensiksi Denekk. Sitten murskasimme Nektannin pirulaisten etenemisen kaakossa. Ja nyt, eilisen muurinmurtajien ja Tahtorak-ratsastajien jättihyökkäyksen jälkeen olemme käytännössä vahingoittumattomia, kun taas sen sinisen vinosilmän joukot kärsivät satojen miesten tappioita.”
    Warrek osoitti rivin viimeisenä seisovaa sinistä skakdia.
    ”Erityiskiitos Vartija-klaanille, joista yksi on täällä tänään palkittavana.”

    Yleisön eturivissä oli kymmenen Vartijan joukko. He hymyilivät.

    Warrek tuhahti.
    ”Äh, anti olla. Te mitään ylistyspuheita tarvitse. Kukaan rivissä eikä kukaan yleisössä. Soturi taistelee paremmin, kun pää ei ole täynnä k’otajia.”

    Warrek kaivoi pienen pullon esiin haarniskansa taskusta ja avasi sen korkin. Hän kaatoi läpinäkyvää nestettä pienen tilkan kuivaan suuhunsa. Kaikille kävi selväksi, että neste ei ollut vettä.

    ”Mutta kuitenkin. Missä olimme. Ai niin. Nämä kaksitoista soturia ovat osoittaneet olevansa erityisen hyviä vihollisten ampumisen jalossa lajissa ja osoittaneet taktista fiksuutta. Siksipä…”
    Warrek käveli taas rivin ohi. Jokaisen skakdin kohdalla hän pysähtyi hetkeksi ja ripusti kullanhohtoisen mitalin roikkumaan haarniskasta.
    ”…nimitän heidät kaikki eversteiksini. Hyvä homma, pojat.”

    Yleisö ryhtyi taputtamaan raivokkaasti. Tämä johtui osittain siitä, että he olivat tyytyväisiä kahdentoista aseveljensä saavutuksista ja osittain siitä, että Warrek oli luvannut rommia seremonian jälkeen. Ja kun Warrek lupasi jotain, hän piti lupauksensa.

    Tavallista lyhyempi mutta erittäin lihaksikas ja järeä skakdi taputti yleisön eturivissä. Tällä Vartijalla oli sideharsoa olkapäänsä ympärillä. Roqce hymyili.
    ”Hyvä, Vahtikoira.”

    * *

    Zakaz, aavikko
    Nykypäivä

    Makuta Nui ja Guardian ratsastivat armottoman helteen polttamina. Zakazin taivaalla hehkuvat kaksi aurinkoa häikäisivät kaksikkoa ja näiden ratsuja ja sietämätön kuumuus sai molemmat hyvin janoisiksi ja nääntyneiksi. Yksinäinen vesipullo vaihtui ratsastajalta toiselle joka toinen minuutti.

    ”Mukava koti sinulla”, Manu sanoi kesken kaiken. ”Oikein vieraanvarainen.”

    ”Jos puhut niistä aavikkorosvoista, en ymmärrä”, Guartsu sanoi. ”Eivät ne edes ehtineet ampua.”

    ”Eivät niin. Sinä ammuit ensin.”

    ”Hei”, Guardian sanoi. ”Ne olivat vain polvilumpiot. Limanuljaskat selviytyvät kyllä. Ja sinä sait itsellesi revolverin.”

    Manu pyöritteli etusormensa ympärillä pikkuruista Zamor-pistoolia. Makuta ei ymmärtänyt ampuma-aseita. Ne olivat tyylikkäitä, mutta hän ei ymmärtänyt niitä.
    ”Kuinka kauan vielä…sinne, minne haluamme?”

    ”Puoli tuntia”, Guardian vastasi. ”Zakazin tasolla suuri kaupunki. Ja jos nyt on keskipäivä, hän on Kuolleen Ruki-kalan tavernassa.”

    ”Miksi hän on siellä keskipäivällä?” Makuta Nui kysyi.

    ”Hän on siellä aina.”

    ”Ai. Omistaako hän paikan?”

    ”Ei.”

    Hetken aikaa molemmat kuuntelivat ainoastaan ratsujen kavioiden kopsahtelua hiekkaan ja kiveen.
    ”Tulimme siis Zakazille asti tapaamaan juoppoa”, Manu sanoi äänensävy matalalla ja ilme happamana. Guardian vastasi vasta kymmenen sekunnin päästä.
    ”En kiellä.”

    *

    Kuolleen Ruki-kalan taverna
    Sisällissodan kuudes viikko, keskiyö

    Ilmassa oli lievästi sanottuna humalainen tunnelma. Lähiaikojen voitoista ja everstien nimityksestä iloitsevat skakdi-sotilaat heiluivat epätasaisesti edestakaisin ja loiskuttelivat suuria määriä rommia tavernan puulattialle. Huonetta valaisivat ainoastaan kattokruunun kynttilät. Hyvin harva tämän tilan sisällä oli täysin selvin päin. Baarimikkona toimiva vihreä skakdikin oli poikkeuksellisen iloinen ja poikkeuksellisen hitaalla.

    Kenraali Warrek liikkui iloisin virnein sotilaidensa joukossa kuin yksi heistä ja hyräili tunnettua zakazlaista melodiaa. Hän kannusti sotilaitaan laulamaan mukana. Ei kestänytkään kovin kauaa ennen kuin tavernassa kuului humalaisen epävireinen mutta vilpittömän iloinen kuorolaulu.

    Juuri everstiksi nimitetty Vartija istui tiskillä kädessään lasillinen punaista nestettä. Välillä hän joi sitä pienen tilkan, mutta oli poikkeuksellisen selvin päin, kun otti huomioon tavernan yleistunnelman.

    Vartijaa läimäistiin selkään kevyesti ja hän kääntyi katsomaan. Läimäisijä oli Roqce, Vartijan aseveli. Lihaksikas skakdi hymyili väsyneesti.
    ”Terve, ’herra Eversti’!” Roqce sanoi iloisesti. ”Älä kökötä siinä yksin. Liity joukkoon.”

    Vartija oli hetken vaiti. ”En ole oikein koskaan välittänyt tuollaisesta”, hän sanoi naputellen pöytää sormillaan.
    Roqce hymyili.
    ”Hi hi. Herra ’Juon-vain-laatuviiniä’.”

    Vartija hymähti, kääntyi ja läimäisi Roqcea olkapäähän. ”No, ehkä sinäkin oikeasti osuisit johonkin kiväärillä, jos et olisi tuollainen juoppo.”

    Roqce nauroi kovempaa kuin yleensä. Hän pyyhki silmäkulmaansa sormella.
    ”Vielä minä sinulle näytän…” hän sanoi hiljaa. ”mutta oikeasti, onnea. Korkea-arvoisempi kuin minä. En olisi koskaan uskonut. Sinusta kehtaa melkein olla ylpeä, poika.”

    Roqce käveli poispäin Vartijasta ja heilutti tälle kättään virnuillen. ”Siis vain melkein. Kyllä sinussa on vielä paljon korjattavaa. Vuh vuh.”

    ”Vuh vuh”, Vartija vastasi tasaisella äänensävyllä.

    Kenraali Warrek lähestyi baaritiskiä hoiperrellen epätasaisesti. Hän istui jakkaralle suoraan Vartijan viereen tervehtimättä tätä.
    ”Yksi”, Warrek sanoi vihreänkirjavalle baarimikolle heilutellen kättään. ”Jäinen.”

    Tilauksen toteutumiseen kesti viisi sekuntia. Talo tarjosi, kuten aina. Warrek tarttui jääkylmään tuoppiin ja otti hörpyn. Salaman skakdin ylähuulelle jäi massiiviset vaahtoviikset.
    Vartija kääntyi kenraaliaan kohti, katsoi tätä silmiin ja osoitti omaa ylähuultaan teräväkyntisellä sormellaan.

    Warrek ei vaikuttanut ymmärtävän pointtia.
    ”Skakdiksi, poika.”

    ”Viikset”, Vartija sanoi hienovaraisesti.

    ”No skarrarar”, Warrek vastasi hilpeänä. ”Minähän olen aina halunnut sellaiset!”

    Vartija harkitsi hetken, jatkaisiko yrittämistä. Hän päätyi tulokseen, että siitä ei olisi hyötyä.
    Warrek kilisteli lasiaan ja vihelteli jotain. Hetken aikaa hän vaikutti olevan täysin muissa maailmoissa, mutta sitten hän yhtäkkiä avasi keskustelun.
    ”No skarrarar”, Warrek sanoi. ”Sinä olet se tarkka-ampuja. Uusi everstini.” Warrek löi Vartijaa olkapäähän kevyesti. ”Mahtavaa.”

    ”Kiitos, kenraali”, Vartija sanoi vaatimattomasti.
    ”Sano Warrek vain. En ole niin humalassa, että pistäisin jonkun kutsumaan minua sotilasarvolla.”
    ”…kiitos, Warrek.”

    ”Ole hyvä vain”, Warrek vastasi, ”mutta sinun juhlasi tämä on. Ja oikeastaan muidenkin Vartijoiden. Skarrarar, te olette aivan käsittämättömiä. En tiedä, miten linnoitus pysyisi valloittamattomana ilman teitä.”
    Warrek kääntyi Vartijaa päin ja tarkkaili tätä katseellaan.
    ”Poju, olemmeko me nähneet ennen?” kenraali kysyi. ”Näytät aivan pirun tutulta, mutta en ole varma, mistä hitosta voisin tuntea sinut.”

    ”Anteeksi, kenraali”, Vartija vastasi. ”Ylivartija Zakran vaatii, että emme paljasta, missä olimme töissä ennen Vartijoita. Meidät on vaikeampi jäljittää näin.”

    ”Ymmärrän”, Warrek sanoi, ”mutta älä Irnakk vieköön kutsu minua kenraaliksi. Näytänkö minä sellaiselta, joka haluaa nimetä aseita mukaansa?”

    Vartija vastasi kieltävästi.

    ”Hyvä”, Warrek sanoi. ”Mutta nyt, juota tuo punainen litku vaikka lehmälle. Nyt skarrarararar juhlitaan.”

    * *

  • Zakaz 10: Ken lehmällä ratsastaa

    Zakaz, joutomaa

    Tasaisella aavikoituneella seudulla talsiva Skakdi oli matkalla lähimpään kylään. Se oli kaukana. Hänen kävelyvauhtinsa oli hidas. Hän oli vanha ja turvautui kävelykeppiin. Mutta sitten hän tallautui lehmän jalkojen alle.

    Guardian ravasi lehmällään päin suurta kaktusta ja parkaisi.
    ”Et sinäkään ole tainnut ajella vähään aikaan, G”, Manu naureskeli. Hänen ajokkinsa käveli verkkaisesti juuri sinne, minne hän itse halusi.
    ”Senkin pirullinen Makuta”, Guardian raivosi. ”Käytät rahinhallintavoimiasi!”
    ”Niin teen”, sanoi Manu ivallisesti.
    ”En sittenkään haasta sinua kilpailuun”, Guardian tuhahti. ”Huijaisit.”
    ”Niin tekisin.”
    ”…”
    ”…?”
    ”Hurr.”
    ”Anteeksi?”
    ”Ei mitään.”
    ”Selvä.”

    He tallustivat vielä tunteja. Sitten he pysähtyivät pitämään taukoa. Aurinko porotti kuumasti. Guartsu lypsi heille hieman maitoa.
    ”Olemmeko vielä kaukanakin määränpäästämme?” Makuta Nui kysyi.
    ”Emme. Pian olemme itse asiassa perillä. Tuolla kanjonin takana sijaitsee kohteemme.”
    ”Onhan sinulla jonkinlainen suunnitelma siltä varalta, että jokin menee pieleen?”
    ”Hmmm-hmm.”
    ”On?”
    ”On”, Guartsu sanoi, mutta lisäsi mielessään vielä: … toivottavasti…

    Liigan tukikohta

    Kuka se oli?

    ”Mnä… n… tedä… aaargh!”

    Kuristettu torakka lensi päin seinää, johon törmätessään se levisi luonnottomasti vihreäksi tahmaksi. Abzumon silmät hehkuivat raivosta.
    ”Kysyn uudestaan, torakat. Kuka se oli?”
    Muut torakat vakuuttelivat häntä syyttömyydestään.
    ”Minä en usko teitä, saastat! Te tiedätte, ketä täällä kävi!”
    Eräs torakka yskäisi heikosti ja alkoi sitten puhua.
    ”Me emme ole ne, jotka olivat silloin vahtivuorossa.”
    ”Ette tosiaan”, Makuta tuhahti halveksivasti.
    Hän käveli huoneen toiseen päähän ja katseli ruhjoutuneen torakan jäännöksiä. Nazorakista jäänyt tahma valui seinää pitkin. Se näytti erittäin ällöttävältä muiden Nazorakien mielestä. He pelkäsivät Makutaa, eivätkä suotta: tämä oli murhannut jo useamman miehen paluunsa jälkeen. Yksi näistä oli ollut heidän ystävänsä, tai niin ystävä, kuin Nazorakeilla voi olla.

    Makuta mutisi itsekseen. Torakoiden silmät seurasivat pelokkaina. Sitten hän yhtäkkiä huudahti:

    ”Kysyn viimeisen kerran:

    KUKA HEMMETTI TUHOSI MINUN HUONEENI?”

    Torakat vapisivat.
    ”Saa-saanemme hake…a vahtivuorossa olleet?” kysyi torakoista sillä hetkellä korkea-arvoisin.
    ”MENE”, sylkäisi Abzumo.

    Pian torakka palasi mukanaan vahtivuorolaisista toinen.
    ”Teille toimitettiin jotakin, herra”, vartija sanoi ja nielaisi kuuluvasti.
    ”Ja mitä ssssssssse oli?” Abzumon silmät olivat pelkät viirut. Hänen kielensä lipoi huulia. Torakan polvet tutisivat.
    ”Teille tuotiin… Toa… joka… tavallaan… pa-pa-pa…”
    ”Pa-pa-pa?” Makuta toisti halveksuen.
    ”Pakeni”, torakka parkaisi ja lysähti maahan nelin kontin. Makuta polkaisi hänen päänsä murskaksi.
    ”Missä toinen on?” hän kysyi säälimättömästi.
    ”Ehti tehdä itsemurhan, ennen kuin noudin hänet, herra”, torakkakomentaja sanoi. Hän odotti iskua, mutta sitä ei tullut. Makuta mietti.
    ”Millainen se Toa oli?”
    ”Emme tiedä, herra”, komentaja sanoi varovasti. ”Tapoitte juuri ainoan tietolähteen…”
    ”Hiljaa, saasta. En tarvitse neuvojasi!” Torakka värähti ja vetäytyi sivuun, kun Abzumo paiskasi oven saranoiltaan ja poistui huoneesta.

    Se on varmasti jokin typerä klaanilainen, joka onnistui toimittamaan itsensä lahjapaketissa. Se oli salajuoni, jonka avulla ne sotkivat huoneeni. Murrrr.

    ”Tarvitsen viisisataa torakkaa”, Abzumo kajautti saapuessaan 001:n kammioon. Tämä kohotti katseensa papereistaan ja mulkoili Makutaa hämmästyneenä.
    ”Et saa.”
    ”Saan.”
    ”Et.”
    ”Minä tarvitsen ne. Otan kiinni klaanilaiset ja petturit, jotka juoksentelevat ulkona.”
    ”Mitä sinä hourailet? Olisimme saaneet ne jo kiinni.”
    ”Ette näköjään saaneet! Ne ovat tuhonneet minun huoneeni!”
    ”Jospa sinä nyt häipyisit häiritsemästä puuhiani!”
    ”Hyvä on, Steve, jos et kerran usko minua.”
    ”Älä kutsu minua Steveksi!”

    Makuta marssi pois raivoissaan.

  • Trooppinen saari: Mietteitä meren pohjassa

    Meri

    Pohjalla oli kylmää ja pimeää. Muutama isosilmäinen kalaa muistuttava irvokas elämänmuoto tarkkaili kiinnostuneena hetki sitten uponnutta mittavaa merialusta. Kuplia sieltä sun täältä nostattava metallirohjake vaikutti kaikin puolin säälittävältä.

    Säälittävä oli myös meno aluksen sisätiloissa. Ämkoo ja Snowie paikkasivat parhaillaan Marionetin iskun aiheuttamaa reikää eikä kumpikaan oikein tuntunut onnistuvan.

    ”Tosi hienoa”, Ämkoo aloitti jo hetken aikaa jatkuneen hiljaisuuden jälkeen. Snowie kääntyi tämän puoleen.
    ”Olemme varmaan aika syvällä”, ilman Toa jatkoi. ”Mitään suunnitelmia sen suhteen, kuinka pääsemme pois?”
    ”Uimalla?”, Snowie aloitti toiveikkaasti. ”Luot vain ilmakuplat päidemme ympärille ja sitten me…”
    ”Ei”, Ämkoo pysäytti. ”Et tainnut nähdä mitä tein hetki sitten? Se pyörremyrsky ja lentely söi nimittäin voimiani. Ja lisäksi…”

    Ämkoo käänsi katseensa alas. Snowie vilkuili kumppaniaan hetken, kunnes huomasi muutoksen Ämkoon kehossa.

    ”Sinä mustuit”, Lumiukko totesi ja tuijotti Toaa. Ämkoon vielä aiemmin päivällä kultaisina hehkuneet panssarit olivat vaihtaneet värinsä tummiksi. Pääosa Toan vartalosta oli pysynyt vihreänä, mutta kokonaisuus toi silti jotenkin mieleen Ämkoon aiemman olomuodon.

    ”Jep”, Mäksä vastasi. ”Ja tämä ei ole hyvä asia.”
    ”Kuinka niin?”
    ”Kun sain Marionetilta selkääni, käytin valtavasti Makuta-energiaa. Luulin jo, että Makuta katosi kokonaan sisältäni, mutta… Niin ei ole.”
    ”Mutta eikö se ole hyvä asia?”
    ”Tilanteemme kannalta ei. En saa yhteyttä sen voimiin, mutta se kuitenkin vaikeuttaa elementtivoimieni käyttöä. Tuskin kykenisin ylläpitämään ilmakuplia siihen pisteeseen saakka, että pääsisimme edes lähelle pintaa…”

    Snowie ei ymmärtänyt puoliakaan, mutta Mäksän pointti tuli kuitenkin jossain määrin selväksi. Lumiukko huokaisi.

    Jostain kaukaa kuului rapinaa. Kaksikko asteli ihan vain mielenkiinnosta katsomaan, mitä oli tekeillä.

    ”Snörf.”

    Tapiiri oli löytänyt ruokakätkön. Se pisteli parasta aikaa poskeensa etovan näköisiä, mutta kuitenkin nähtävästi syömäkelpoisiam nazorakien valmistamia matkapöperöitä.

    ”Jahas”, Mäksä sanoi. ”Jätä vähän meillekin.”
    ”Snörf.”

    Snowie hyökkäsi ruokien kimppuun, ryösti ne äärimmäisen epäreilusti (Tapiirin mielipide) niiden kärsäkkään löytäjän edestä ja nosti ne sitten käytävän yläpuolella avautuvalle verkkotasanteelle.

    ”Meidän pitää säännöstellä näitä”, Lumiukko selvitti.
    ”Meinaat, että olemme täällä pitkäänkin?”
    ”Voimmeko muuta? Ja sitäpaitsi, meidän molempien täytyy varmaan levätä. Yritetään siinä samalla kehitellä pakokeinoa.”

    Ämkoo nyökkäsi, tarttui yhteen ruokapussukkaan ja lähti sitten oudonlaisia rapeita ja suolaisia lastuja napostellen seuraamaan takaisin aluksen etuosaan astelevaa Lumiukkoa. Tapiiri törähti ja lähti kaksikon perään.

    Pian värikäs joukkio makoili laiskanlaisesti ohjaamon takana avautuvalla käytävällä. Tapiiri oli onnistunut anelemaan Ämkoolta muutaman makupalan vetistävällä katseellaan, ja nyt kärsäkäs olio kuorsasi onnellisena hieman kauempana klaanilaisista. Snowie ja Ämkoo istuskelivat toisiaan vastapäätä.

    ”Jutellaanko jostain?”, Snowie kysäisi yrittäen kuulostaa positiiviselta.
    ”Meillä kahdella onkin paljon puhuttavaa”, Ämkoo vastasi kuivasti, heiluttaen puolityhjää pussia kädessään.
    ”Kolmella”, Snowie korjasi.
    ”Tapiiri ei puhu.”
    ”En tarkoita tapiiria.”
    ”Eh?”
    ”Terveisiä Visokilta.”

    Ämkoo tuijotti Snowien otsaa hetken. Sitten ilman Toa loi kasvoilleen tavaramerkkivirneensä.

    ”Hauska kuulla sinustakin, Visokki.”
    ”Visokki käski kertoa samoin.”

    Käytävällä vallitsi taas hetken aikaa väsähtänyt hiljaisuus. Snowien katse harhaili jossain päin kattoa, kun taas Ämkoo laski silmänsä varovasti kiinni. Toa ei nukkunut, vaikkakin siltä saattoi vaikuttaa.

    Snowie ei pitänyt hiljaisuudesta, ainakaan tällä hetkellä. Kaikin puolin kulahtaneen näköinen alus natisi uhkaavasti ja käytävälle levittäytyi jossain määrin ikävä haju.

    ”Snörf snörf snörf”, tapiiri mutisi unissaan.
    ”Ettäs kehtaat”, Snowie tuhahti kärsäolennon suuntaan ja kääntyi sitten taas Mäksää kohti.

    ”Kuule”, Snowie kysäisi ja kimmautti käytävän pohjalta poimimansa pienen kiven Ämkoon naamiota kohti.
    ”Au”, Mäksä vastasi.
    ”Meillä tosiaan on puhuttavaa”, Snowie ilmoitti. ”Lupasit kertoa siitä aseesta.”
    ”Ah”, Ämkoo sanoi ja kaivoi esiin jostain syystä pelastamansa palasen. Kolmiteräviikatteesta oli jäljellä enää pätkä vartta.

    ”Alkuperäinen Toa-aseeni”, Ämkoo valisti. ”Käytin tätä hyvin kauan sitten.”
    ”Miksi kannoit sitä mukanasi… Tuolla lailla?”
    ”Tahdoin pitää sen lähelläni.”
    ”…Aaa.”

    Hetken hiljaisuus. Snowie koitti keksiä lisää puhuttavaa.

    ”Sinä olit siis Toa?”, Snowie kysäisi, mutta tajusi oitis kuinka typerä kysymys oli. Ämkoo ei vastannut.
    ”Missäpäin?”, Lumiukko jatkoi. ”Ja milloin? Toimitko yksin?”

    Mäksän kulmat kurtistuivat.

    ”Tietäisitpä, mitä utelet”, Ämkoo vastasi.
    ”Öh. Anteeksi?”, kuului Lumiukon hämmentynyt vastaus.
    ”Jos haluat noin kovasti tietää menneisyydestäni, voin toki kertoa sinulle. Olemme täällä kuitenkin nähtävästi aika pitkään.”
    ”Se voisi olla mukavaa”
    ”Ei, ei se ole.”

    Ämkoo otti paremman asennon ja alkoi puhua. Snowie kuunteli.

  • Operaatio Beeta osa 62: Cencordin mielenkiintoinen lore

    Viidakkosaari, tuhansia vuosia sitten

    Pitkä makuta käveli hiljaa harmaan, metallisen rakennuksen käytävillä. Hän oli tämän trooppisen saaren ainut asukki, hänen luomiensa rahien lisäksi. Niitä ei ollut paljoa.

    Olento astui hämärään saliin. Sen sisustusta dominoi pyöreä, puolipallomainen pöytä huoneen keskellä sekä huoneen seinää kiertävät pöydät. Valkoisen sävyinen makuta astui kemikaaliensa ääreen. Pöydällä makasi hopeinen naamionalku ja useita kanoka-kiekkoja. Lattialla on useita rikkinäisiä tai epämuodostuneita naamioita.

    Makuta Itroz, tai pilkkakirveiden suissa ”naamiontakoja”, oli täysin omistautunut unelmalleen. Aseelle, joka murskaisi jokaisen vihollisen hetkessä. Hienostuneelle aseelle joka ei jättäisi jälkiä.
    Mielen voimalla tappavalle aseelle.

    Kaikki oli alkanut siitä, kun tämä makuta näki legendaarisen ’Nimdan’ käytössä. Se oli täydellinen ase, hän ajatteli. Sen jälkeen Itroz kulutti elämänsä täydellisen, mielensisäisen aseen valmistukseen.

    Makuta epäonnistui kerta toisensa jälkeen. Aseet olivat joko liian vaarallisia, tehottomia tai muuten vain toimimattomia. Muut makutat alkoivat kyllästyä Itroziin joten tämä muutti tälle kaukaiselle viidakkosaarelle toteuttamaan unelmaansa. Hän näyttäisi muille vielä.

    Itroz nosti hetken työskentelyn jälkeen pöydältä naamion. Hopea, pyöreä naamio vain muutamilla yksityiskohdilla. Tärkeintä siinä on sen voima. Mieli.
    Jos kaikki olisi tällä kertaa sujunut täydellisesti, Itroz olisi saavuttanut unelmansa. Hän asetti kanohin oman Trynansa päälle ja tavoitteli sen voimaa.

    ”Iltaa.”
    ”Teridax on kyllässssstynyt odottamaan. Epäonnisssstut jatkuvasssssti.”, synkkä ääni sanoi tiedemiehen takaa. Tämä kääntyi ympäri ja kohtasi katseellaan violetin, pitkän hahmon. Se kantoi kanohi Avsaa ja piti käsissään ikävän näköistä viikatetta.

    ”Tiedätkö miten käy makutoille, jotka eivät tottele Veljeskunnan määräyksiä?”, toinen, huomattavasti lyhyempi makuta sanoi.
    Itroz aavisteli pahinta. Abzumo ja Gorast, veljeskunnan tehoteloittajat.

    ”Teridax sssssanoi että hoitelissssssimme sinut. Tehottomissssssta makutoisssssta ei ole hyötyä. Muissssstatko miten Sssspiriahille kävi?”, Abzumo lausui vertahyytävästi.

    Jääsaari, jyrkänne

    Myöhemmin Matoro löysi myöhemmin kanohi Cencordin Destralilta. Tämä naamio riippui tapettujen makutojen seinällä linnoituksessa. Nämä olennot eivät olleet uskoneet toveriinsa eivätkä koskaan testanneet naamiota. Istroz oli onnistunut viimeisellä kokeellaan luomaan toimivan mielen naamion. Joskin sen käyttö vaati valtavasti voimia, että se ei olisi koskaan ollut täydellinen ase.

    Matoro tuijotti horisonttiin. Kylmä meri aaltoili silmänkantamattomissa. Kaikialla oli vain merta. Frostelukset olivat paenneet saaren sisäosiin. Koko joukko oli kuitenkin Nimdan ja avainkortin kanssa jumissa tällä saarella.

    Jään Toa otti teleskooppisilmät esiin ja asettaa sen oikealle silmälleen. Hän mittailee merta kallioilta kiikarillaan.

    ”Hei! Laiva!”, hän hihkaisi yhtäkkiä.
    ”Mitä?”, Kapura huusi vähän matkan päästä, muiden vahkien luota.
    ”Tuolla menee laiva. Mikä sattuma!”, Matoro riemuitsi ja viittelöi.
    ”Ei tuo toimi.”, jonkin verran piristynyt Killjoy sanoi, nosti Aizenin tykin taivasta kohden ja ampui.

    Ne olivat sekä kunnianlaukaukset vainajalle että merkki laivalle.

  • Zakaz 9: Tervetuloa Zakazille

    Meri, keskellä pahinta myrskyä

    Guardian sylki ja yski vettä, kun Manu repi hänet takaisin veneeseen. Takaisin paattiin päästyään Guardian alkoi kakoa suolaista merivettä ulos keuhkoistaan. Hän oli pudonnut jo viidennen kerran yli laidan.
    ”Vihaan”, Guartsu yski, ”myrskyä. Ja kylmyyttä.”
    Hän tärisi kylmästä. Lämpötila oli pakkasen puolella. Ja veteen putoaminen ei tuntunut mukavalta.
    ”Niin minäkin”, Makuta vastasi. Hänkin oli pudonnut laidan yli jo pari kertaa. Yksi niistä kerroista oli ollut kummallekin yhteinen, mikä oli melkein johtanut veneen menettämiseen. Nyt molemmat matkalaiset olivat sijoittuneet veneessä mahdollisimman lähelle sen kuumana kiehuvaa höyrymoottoria. Kovan myrskyn ja kulkuneuvon takaosaan sijoitetun suuren painon takia veneen etuosa suorastaan törrötti ylhäällä. Moottorin sylkemä höyry levittäytyi epätasaisesti myrskytuulten riepottelemana ja aallot purskauttivat lapiollisia vettä veneen kannelle. Guardian teki parhaansa pitääkseen kannen kuivana säälittävän pienellä kauhalla.

    Myrsky alkoi kuitenkin vähitellen tyyntyä. Sateet eivät olleet onneksi kestäneet kovin kauaa ja raivoisa tuuli tuntui menettävän vähitellen energiaansa. Suuren saaren muoto alkoi vähitellen hahmottua vastarannalla.
    Guardian pyyhki parhaansa mukaan kiikarisilmänsä linssiä kuivemmaksi ja sulki oikean silmänsä. Hän keskittyi vasemmalla silmällään myrskyn keskellä hahmottuvaan saareen. Punaisena hohtava silmä tarkentui kohteeseensa automaattisesti mekaanisesti siristen. Guardianin ei tarvinnut tutkia saarta kiikaritoiminnolla kauaakaan ennen kuin hän käsitti, mitä katseli. Skakdin sinisille myrskyn piiskaamille kasvoille muodostui vähitellen pieni hymy.

    Rannat kuuluivat Zakazille. Siitä ei ollut epäilystäkään. Guardian kääntyi ja nyökkäsi Manulle. Makutan kasvoille levisi huojentuneisuus siitä, että tämän merimatkan kamaluuksia ei tarvisi enää kestää kauaa. Makuta Nui nosti moottoriveneen vauhtia huomattavasti.

    Kymmenen minuutin kuluttua Skakdi ja Makuta vetivät yhteistoimin venettä Zakazin synkeälle rannalle. Hieman laantunut myrskytuuli heitti rannalle vielä suuria määriä vettä, joiden mukana rantautui ajoittain märkiä laudanpätkiä. Myrsky oli nähtävästi tuhonnut yhden rannikon laitureista yön aikana.

    Guardian sitoi veneen köydellä yhteen harsuuntuneen havupuun runkoon ja nousi täyteen mittaansa. Hän käänsi katseensa pois mereltä ja kohti Zakazia. Siinä oli kestänyt kauan, mutta hän oli taas kotona. Aamuaurinko alkoi nousta jostain mäen takaa. Guardian lähti sanattomasti kävelemään ylös mäkeä ja syvemmälle Zakaziin. Makuta Nui asteli epävarmana perässä tutkien ympäristöä katseellaan.

    ”Harvennettua kuivaa metsää rannalla”, Manu sanoi ääneen. ”Ranta-asutus juuri ja juuri pystyssä pysyviä puuhökkeleitä. Pääsimme pois rannalta, mutta hiekkaa jatkuu kauas. Tämä paikka on paljon huonommassa kunnossa kuin luulin.”
    Makuta piti pienen tauon.
    ”Ja joskus Spiriah kehtasi vielä kehua paikan maisemia.”

    Guardian ei vastannut välittömästi. Hän haisteli Zakazin tuulia. Havumetsän raikas tuoksu erottui vain haileasti sisällissodan saarelle tuoman tunkkaisuuden alta. Kaksikon edetessä syvemmälle saareen kävi nopeasti tuskallisen selväksi, miten kaikin puolin epäkunnossa Guardianin synnyinsaaren ilmasto oli. Jäätävä merituuli oli muuttunut suorastaan sekunneissa paahtavaksi puoliaron kuumuudeksi. Pieni oksien ja lehtien yhteenkerääntymä pyöri tuulen mukana Guartsun ja Manun edessä kuin matkustaen heidän kanssaan. Kuivien puiden oksilla raakkui suuria lintuja, jotka seurasivat Makutan ja Skakdin matkaa. Jostain kauempaa kuului kuolonpeipon sirkutusta. Se oli nimensä veroista.

    Guardian hymähti hiljaa. ”Tervetuloa Zakazille, Manu.”

    Vähitellen puisten pikkutalojen määrä alkoi kasvaa ja pian makuta ja skakdi kävelivät keskellä jotain, jota kykeni melkein kutsumaan kyläksi. Kahden tolpan päistä ketjuilla roikkuvassa kyltissä luki jotain skakdiksi. Hyvästä kielitaidostaan huolimatta Manu ei kuitenkaan ymmärtänyt lukemaansa. Skakdin kielessä oli jotain perin merkillistä.

    ”Wekann on paikan nimi”, Guardian vastasi vilkaisten Manuun. ”Näitä pieniä rannikon kaivoskaupunkeja. Joskus tämä vielä näytti joltain.”

    Pari skakdia oli aikaisesta ajankohdasta huolimatta hereillä. Yksi suuri ja lihaksikas skakdi teroitti kirvestään sileällä kivellä hätäisesti kasatun verstaan etupihalla. Toinen laiha ja vanha naisskakdi yritti epätoivoisesti saada ruskeaa kangasta pestyä likaisessa vedessä, jonka pinnalla kellui suuri vaahtomassavuori. Yksi skakdi istui kauppansa etuoven edessä tuprutellen puista piippua ja hieroen teräksistä jalkaproteesiaan merkillinen ilme kasvoillaan. Tämän skakdin vyötäröllä roikkui myös uhkaava zamor-revolveri, mutta kuka tahansa pystyi näkemään, että aseessa ei ollut edes ammuksia.
    Jokainen näistä skakdeista vilkaisi kylän läpi kävelevää kaksikkoa nopeasti, mutta ei vaikuttanut kiinnittävän makutaan ja kiikarisilmäiseen skakdiin sen suurempaa huomiota. Yhden pihan porttiin sidottu Mata Nui -lehmä päästi kumisevan ”muu”-äännähdyksen.

    Kylän keskipisteessä seisoi suuri patsas. Se esitti voitokkaan näköistä skakdia, joka istui vihaisen jättiläistiikerin selässä. Ratkaisevista kohdista patsasta lorisi sen jalustalla olevaan altaaseen erittäin likaista vettä, joka oli kiertänyt samaa rataa arvatenkin jo vuosia.

    ”Olen varmaan oikeassa, jos arvaan, että nämä eivät voittaneet?” Manu sanoi kysyvänä.
    ”Mainio päättelykyky”, Guardian sanoi lievällä sarkasmilla. ”Mutta tiedätkö mikä on surullista?”

    Guardian kääntyi kohti Manua ja osoitti vasemmalla kädellään suurta kivipatsasta.
    ”Olet väärässä”, Guartsu sanoi. ”Nämä voittivat. Nämä olivat Nektannin puolella. Se jos mikä on surullista.”

    ”Ihan vapaaehtoisesti?”

    ”Täysin. Tuo patsaskin oli näiden idea. Ja katso, miten Nektannin kannattaminen auttoi näitä.”

    ”Skrarrarrarrarrarr”, joku päänsärkyä poteva tavernan edessä makaava skakdi sanoi. Manu luuli tunnistavansa tämän kirosanan ennen kuin huomasi, että siinä olikin yhtäkkiä pari ylimääräistä tavua.

    ”Ei näemmä paljoa”, Manu vastasi. ”Älä sano, että hakemamme on täällä.”
    Guardian pudisti päätään. ”Olisikin näin helppoa. Ystäväni luo on tunnin matka.”

    ”Kulkuneuvo voisi auttaa”, Makuta Nui sanoi katsellen ympärilleen. ”Mutta taidan toivoa liikoja…”

    ”Niin, niin toivot”, Guardian vastasi. ”Kerropa, Manu…”
    Kaksikko saapui suuren aitauksen eteen. Aitauksen sisällä oli Mata Nui -lehmiä ja Kane Ra -härkiä. Mukana oli myös joitakin suuria nelijalkaisia eläimiä, joita Manu ei tunnistanut.
    Guardian hymyili leveästi valkoisella hammasrivillään.
    ”Koska olet viimeksi ratsastanut?”

    [spoil]Manny kirjoitti pienen pätkän alusta. Löydättekö sauman?

    Musiikki tuli myös Manny-herralta.[/spoil]

  • Zakaz 8: Makuta Nui rypee itsesäälissä

    Makuta Nui käveli ja mietti.

    Hän mietti hieman elämäänsä. Mitä se oli ollut? Pelkkää samaa tyhjää Matoranien suojelua ja Rahien luomista. Terry-poju petti Miserixin ja ryhtyi hallitsemaan. Manu ei jaksanut enää veljeskunnassa. Se oli rappiolla.

    Minä tiedän, kuka olisi paras Makuta johtamaan sitä, Manu ajatteli.

    Tietysti. Kukapa olisi parempi. Abzumo julistettaisiin kuolemaan heti, kun paras mahdollinen johtaja olisi vallassa. Mutta huipulle oli pitkä matka. Siihen tarvittaisiin – torakoita. Suuri armeija voisi pysäyttää Makutat. Helposti. Mutta ei siitä mitään tulisi, projekti epäonnistui.

    Manu vihasi. Hän vihasi veljeskuntaansa. Hän vihasi Matoraneja, Toia, Turagoita. Ja torakoita. Ja Abzumoa. Sihisijä ei ansaitsisi elää. Ansaitsiko Manu? Ei. Ei kukaan ansaitsisi. Koko Universumi ansaitsi kuoleman.

    Kuka oli luonut kaiken?

    Kuka oli luonut heidät?

    Olivatko he ylipäätään olemassa?

    Oliko mitään olemassa?

    Miksi tuo kivi yritti kommunikoida hänen kanssaan?

    Näiden kysymysten pohtimiseen meni muutama tovi. Ei sillä, että millään olisi ollut mitään väliä.

    Itsesääliin sortuminen ei ollut hyväksi. Sitä paitsi pitkittynyt syyllisyydentunne vaikuttaisi negatiivisesti mielenterveyteen. Kukapa sellaista haluaisi?

    Kenen mielenterveys oli kunnossa? Eksistoiko mielenterveys?

    Typerät kysymykset herättivät vain lisää kysymyksiä. Näin ollen Manu päätti olla pohtimatta Universumia hetkellä, jona Rahkshit olivat piirittäneet hänet eräällä eteläisellä saarella. Ne olivat halpatuotannossa syntyneitä, ensimmäisen asteen Kraatoista tehtyjä haarniskoita. Niitä hallitsevat oliot olivat varmasti yhtä heikkoja.

    Ja pian ne olivat kuolleita. Ne eivät mahtaneet mitään Makutoista omaperäisesti parhaimmalle. Tämä oli mielipide, mutta sitä ei toki sopinut kyseenalaistaa. Varsinkaan itse.

    Manu keräsi ajatuksensa. Se ei ollut vaikeaa, kun myrsky heitti vettä hänen päälleen. Guardian yritti ohjata venettä ankarien luonnonvoimien yrittäessä tuhota heidät. Manu hymyili hetken, ennen kuin ryhtyi jälleen tähystämään, mitä edessäpäin näkyili.

    Pitäisikö minun aloittaa uusi projekti? Manu pohti. Luoda jotain uutta, torakoiden kaltaista?

    Hän hymyili.

    Tällä kertaa en epäonnistuisi.

    ”Mitä sinä virnuilet, me kuolemme tänne!”
    ”Ai, tosiaan. Anteeksi, G.”
    Manun jatkaessa tähystämistään hänen aivonsa työskentelivät uuden idean parissa.

    Mwahahahahaha.