Klaanon

Avainsana: Kepe

  • Kepen huomiot

    Paatti

    Tämän välikohtauksen jälkeen sekä fyysisesti että henkisesti vakaaseen tilaan palautunut Kepe mietiskeli, kuten teki aina ollessaan hiljaa. Hän myös teki taas usein yllättävän hyödyllisiä huomioita ympäristöstä.

    Ensinnäkin kolminkertaistuneen matkustajalastin ansiosta vene ui syvemmällä vedessä, ja siksipä isompien aaltojen iskeytyessä sen kylkeen se hörppäsi hitusen vettä. Ei kuitenkaan vakavasti. Istumapaikoistakin oli pienimuotoista pulaa, mutta improvisoimalla löydettiin monia uusia sovellutuksia. Kepe sai suostuteltua Snowmanin muovaamaan itsensä tuoliksi.

    Toiseksi hän toipui yllättävän nopeasti G:n maagisten taikarohtojen ansiosta, jotka paikkasivat aukiraastettua panssaria mystisillä voimillaan. Tuolta urhealta sankarilta, suurelta johtajalta, isolta egolta ja kaikkien isäukolta eivät koskaan loppuneet temput kesken.

    Eikä oikeastaan keneltään muultakaan veneen kyydissä olleelta klaanilaiselta. Vaikka klaanilaiset olivat erittäin sekalainen ja epätodennäköinen joukko, he kaikki osasivat luonnostaan puhaltaa yhteen hiileen ja yhteistyö pelasi kuin shakkisimulaattori itseään vastaan. Mutta entä sitten kun kaikki nappulat olisi syöty laudalta?

    ”Jos laudalle jää viimeisinä kaksi kuningasta, kumpikaan ei voi syödä toista shakkaamatta ensin”, ääni sanoi yhtäaikaa Kepen pään sisällä sekä eräässä pimeässä huoneessa erään kaukaisen linnakkeen pohjalla.

  • Perheellinen meripeto

    Merellä

    Kepe katsoi Domekin veneen kannelta tapahtumia, ja oivalsi mitä oli tekeillä. Killjoy latasi jonkinsorttista voimakasta hyökkäystä, ja muut hämäsivät parhaansa mukaan. Kepe käytti kasvivoimiaan, ja nostatti merestä merilevää. Hän kieputti siitä alkeellisen verkon, ja alkoi pyörittää sitä päänsä yläpuolella aina kiihtyvällä vauhdilla. Tämän pitäisi ostaa lisäaikaa, hän mietti, ja uuden Snowman-tukirankansa mahtavan väkevyyden turvin linkosi verkon tarkasti erästä lonkeroa kohti. Toinen lonkero takertui siihen, ja pian solmukohtaan sitoutui useampia hirviön raajoja. Kepe oli tuuminut oikein todetessaan, että meripedon koordinaatiokyky ei voinut olla kovin suuri kaikilla lonkeroilla, ja että solmun muodostaminen ei voisi olla kovin vaikeaa.

    ”Snowman!” Domek huusi lähettäessään valopallon merihirviön ruumiiseen. ”Nuo lonkerot tuolla näyttävät muodostaneen jonkinlaisen solmun, niiden tiimoilla lienee turvallisempaa.”
    Lumiukko kurvasi veneensä kohti liikkumarajoitteisia raajoja, välttäen täpärästi tulemasta murskatuksi.

    ”Puoli minuuttia” Killjoy sanoi radioitse ÄmKoolle.

    Mustavihreä hahmo silpaisi katanallaan yhden lonkeron kahtia, ja sen sisuksista ryöppysi kellertävänvihreää tahmaa kaikkiin ilmansuuntiin. ”Selvä. Täällä pärjäillään ihan hyvin, Gurttukin taitaa olla tajuissaan” hän vastasi Killjoylle ja katsoi puristuksessa joka suuntaan potkivaa skakdia. Sitten ÄmKoo haihtui niiltä sijoiltaan, ja aineellistui vähän matkan päähän, toisen raajan päälle. Hän mutisi itsekseen hirviölle:
    ”Lonkerosi katkeaminen ei näemmä huolestuta sinua? Kipupisteesi taitavat olla hieman muualla.”
    ÄmKoo hyppäsi, ja kierähti ilmassa leikaten taas yhden lonkeron, ja laskeutui kevyesti hirviön alahuulentapaisen päälle. Siitä hän silpaisi palan pois säilällään, ja peto karjaisi voimaakkaasti.
    ”Sitä minäkin.”

    Kepe katsoi tarkasti Killjoyn lataamaa valopalloa. Se näytti melko valmiilta, ja huusi Snowmanille ja Domekille: ”Tulkaa hakemaan minut, kohta taitaa välähtää!”
    ”Kunhan täältä keretään, on vähän muljua välissä!”
    Snowman mutkitteli veneellä Domekin karkottaessa valovoimillaan hyökkääviä lonkeroita.
    ”Hittolainen, jonkun pitäisi tehdä tästä elokuva!” valon toa huudahti, ja sai vastaukseksi lumiukon hyväksyvän mutinan.
    ”Kaikki hyvän B-luokan actionpätkän ainekset: toimintaa, seikkailua, suuria egoja ja… Okei, neitomme pulassa ei ehkä ole aivan siitä hehkeimmästä päästä, mutta kuitenkin.”
    ”Ainakin hänellä on heleä lauluääni.”
    ”Oikeasti?”
    ”Ei, mutta hyvät naurut sitä kuunnellessa saa.”
    ”Vauhtia nyt!” Kepe huusi kärsimättömänä kuunnellessaan lähestyvän kaksikon jauhantaa. Hänestä tämä ei ollut paras mahdollinen hetki.

    Guardian tunsi hirviön otteen hieman höllenevän, luultavasti sen kiinnittäessä huomionsa muualle. Hän sai ajatuksiaan kasaan.
    Plasma. Päälle.
    Hyökkäys kohdistui merihirviön kasvojen alueelle, ja se näyttikin selvästi kärsivän. Ei riittävästi vapauttaakseen Guardianin, mutta riittävästi kiinnittämään pedon jakamattoman huomion siniseen skakdiin.

    Alhaalla, hirviön hämmennyksen turvin Snowman sai poimittua niin Kepen kuin ÄmKoonkin veneensä kyytiin. Siitä hän ohjasti paattinsa suunnilleen Guardianin alle, ja he jäivät odottamaan.

    ”Nyt!” Killjoy huusi, vapauttaen massiivisen hyökkäyksensä. Pallosalama osui suoraan maaliinsa, ja tuskissaan merihirviö vapautti otteensa Guardianista, ja painui pinnan alle. Klaanilaiset saivat otettua skakdinsa vastaan, ja Killjoykin lennähti uupuneena veneeseen. Kaikki istuivat hiljaa paikoillaan, kuunnellen hiljaisuutta. Hiljaisuutta ja voimistuvaa huminaa.

    Snowman lähti ajamaan venettä täyttä vauhtia pohjoiseen, kuullen merenpinnan rikkoutuvan takanaan.
    ”Oho, sehän toipui pikaisesti” Domek tuumi.
    ”Niin näkyy. Mutta eikö mokoman luulisi jo oppineen, ettei meikäläisiä kannata hätyytellä?” Snowman pohti ääneen.
    Kaikki katsoivat taaksensa jäävää hirviötä. Se ei näyttänyt tekevän minkäänlaisia hyökkäyksen merkkejä, tuijotti vain takaisin.
    Lämpö. Päälle.
    Guardian katsoi, mitä pinnan alla tapahtui, ja ainoana oivalsi hirviön todelliset motiivit. Valtavan meripedon ympärille kerääntyi pienempiä lonkerokasoja, ilmeisesti saman lajin edustajia. Koko tilanne näytti jonkinlaiselta perheen ryhmähalilta. Tämäpä somaa, Guardian ajatteli mielessään.

  • Lonkeromyllytys

    Keskellä merta

    Snowman katsoi suihkumoottoreilla varustetun, valonsäteitä sinkoilevan kaksikon koettavan tavoittaa Guardiania pitelevää lonkeroa merihirviön kymmenien muiden raajojen joukosta. Kepe hänen vieressään ei näyttänyt olevan taistelukunnossa, mutta pystyi vallan mainiosti käyttämään Cordak-laukaisinta veneestä käsin.
    ”Räts, ei sinulla mitään mahtavaa suunnitelmaa olisi valmiina?” lumiukko tiedusteli.
    ”Ei oikeastaan, tuo möhkäle on sen verran iso, etteivät perinteiset keinot oikein auta. Pakeneminen tässä ensinnä tulisi mieleen.” Kepe vastasi, ja arvioi meripedon nopeutta. Kaikesta päätellen se saisi lumiukon veneen kiinni, mutta nyt ei ollut sen murehdinnan aika.
    ”Ensinnä pitäisi varmaan vapauttaa Gurttuisa ystävämme tuon olennon niljaisesta otteesta.”
    Ääni kuului ÄmKoolle, joka oli ilmestynyt veneeseen kuin tyhjästä.
    ”Aivan, mutta mikä tässä auttaisi?” Snowman mietti ääneen.

    Samaan aikaan Domek piteli kovasti kiinni Killjoyn haarniskasta kaksikon koettaessa väistellä joka suunnassa viuhuvia lonkeroita. Hän toivoi myös hartaasti, ettei hänen tyylikäs hattunsa lentäisi ilmavirran mukana.
    ”Suoraan edessä!” Killjoy huusi tuulen huminan ja meren pauhinan yli.
    Domek katsoi kello kahteentoista, ja huomasi sinisen hahmon lonkeron otteessa. Hän sinkaisi kädestään valonsäteen kohti kyseistä raajaa, mutta se ei osunut.
    ”En osu näin kaukaa, liitele likemmäs!”
    Killjoy nosti korkeutta, ja kierähti pikaisesti vasemmalle väistäen taas yhden lonkeron.

    Guardian pysyi tajuissaan silkan tahdonvoimansa ansiosta. Hirviön ote oli juuri niin tiukka, kuin pienen saaren kokoiselta elukalta voisi olettaakkin.

    ”Oletko aivan varma, että pystyt siihen?” ÄmKoo ksysyi Kepeltä, jonka nyökkäys riitti vastaukseksi. He tarttuivat toisiaan kädestä, ja huomasivat olevansa Domekin veneen kannella, aivan hirviön tuntumassa. ÄmKoo otti vauhtia, ja suoritti huiman loikan, laskeutuen eräälle olennon lonkeroista. Siitä hän ponnisti seuraavalle, ja siitä seuraavalle, loitontuen aina vain kauemmaksi Domekin veneestä, hyppien taidokkaasti alati mukautuvassa lonkeromyllerryksessä. Kepe ei jäänyt vain katselemaan, vaan lähetti molemmista käsistään jäähyökkäyksiä suojatan siten mustavihreän toverinsa etenemistä.

    Snowmanille tuli suorastaan nostalginen olo, kun hän kaarsi yksin veneellään, kiertäen hirviötä. Hän oli ensimmäistä kertaa vuosiin matoranin kokoinen, mutta tämä oli välttämätöntä. Loput kehostaan lumiukko oli muovannut ulkoiseksi tukirangaksi pitämään Kepen tolpillaan tämän auttaessa ÄmKoota. Nyt Snowmanin tuli vain ajaa vene jonnekin lonkeromyllytyksen keskelle, ja olla valmiina ottamaan muut Klaanilaiset tarvittaessa vastaan.

  • Domekin myötä kuusikko

    Merellä

    Snowman ei oikeastaan kuunnellut Guardianin ja ÄmKoon hiljaista keskustelua tehtävästä, sen syistä ja seurauksista. Hän oli huolissaan enemmänkin Kepen tilasta, vaikka Guardian olikin taitojensa mukaan tätä parantanut vähäisten ensiapuvälineiden turvin. Lisäksi lumiukko oli itsekin heikossa tilassa, ja veneen ohjastaminen vei hänen kaiken keskittymiskykynsä.

    Juuri kun ÄmKoo oli valaisemassa tarinaansa muillekin, Killjoy huomasi jotain. Kaukana horistontissa, Snowmanin veneestä itään, näkyi liikettä. Punamusta hahmo viittoi muille veneessä istuville havaintonsa suuntaan, ja Klaanilaiset käänsivät katseensä. Kukaan heistä ei erottanut, mikä se oli, mutta sillä oli lonkeroita, se ui ja sen keskeltä lähti äärettömän kirkas valo.
    ”Mennään katsomaan lähempää” Guardian sanoi muille, ja katsoi Klaanilaisten ryhmää. Kaksi oli vakavasti haavoittuneita, mutta muuten heillä oli siinä varsin kykenevä viisikko.
    Guardian mietti hetken.
    Hän katseli ympärilleen, ja laski veneessä olijoita päässään.
    Guardianin kasvoille levisi hymy. Viisi.

    Kepekin heräsi heidän lähestyessään taivaanrannan muljuilevaa juttua.
    ”Mitä olen missannut? Muistan Guartsun antaneen minulle jotain lääkettä, mutta sen jälkeen muistuu pelkkää mustaa.”
    ”Lepää kaikessa rauhassa” ÄmKoo vastasi. ”Olet edelleenkin huonossa tilassa.”
    ”Voi jäädä lepääminen vähemmälle” Killjoy murahti vakavana ja osoitti nyt jo tunnistettavaa kiinnostuksen kohdetta.

    Veneestä vähän matkan päässä oli valtaisa, sysimusta jättiläismustekala, joka oli hyökännyt toisen pienen veneen kimppuun. Hyökkäyksen kohteena olevan veneen kannelta lähtevä kirkas valo tuntui pitävän vesien petoa loitolla, mutta tilanne näytti silti pahalta.
    ”Mitä siellä oikein tapahtuu?” Snowman ihmetteli. ”Mistä tuo valo tulee?”
    ”En tiedä, otetaa selvää.” Guardian vastasi kääntyen ryhmänsä puoleen. ”ÄmKoo…”
    Mustavihreä toankokoinen hahmo oli kuitenkin kadonnut. Hetken ympärilleen pälyiltyään G huomasi hänen jo seisovan hirviön kohteena olevan veneen kannella.
    ”Joskus hän kyllä vetää tuon ninjailunsa illan pitkälle…”

    ÄmKoo nosti kätensä silmiensä suojaksi lähestyessään valon kohdetta. Hän huomasi sen lähtevän toasta, jonka elementti oli mitä ilmeisimmin valo.
    ”Anteeksi? Emme voineet olla huomaamatta tätä tilannettasi, ja… Hetkinen. Domek, mitä sinä nyt taas olet tehnyt?”
    ”ÄmKoo?” valoa hohkaava hahmo kysyi.
    ”Ei, olen Guartsun sairas pila, mitä muutakaan.”
    Domek lopetti säteilyn, ja kätteli omalaatuisella tavallaan vanhaa toveriaan.
    ”Hauska nähdä sinua, senkin vanha höyrypää!”
    ”Sitä samaa.”

    Kepe tihrusti Snowmanin veneestä, mitä kummaa toisen venhon kannella oikein tapahtui. Ainakin säteily oli lakannut. Merihirviö näytti sen myötä innostuvan, ja pyyhkäisi lonkerollaan toisen veneen kannen. Mutta mitä tapahtui kyydissä olijoille? Hän kuitenkin kuuli takaansa tutun äänen.
    ”Katsokaa, kenet löysin tuolta lonkeroiden keskeltä.”
    Snowmanin veneeseen kuin tyhjästä saapuneesta kaksikosta Domek oli se, joka yllätti Kepen. Mutta toisaalta, ei hän valon toia kovin montaa tuntenutkaan. Guardian katseli yllättyneenä ja ilahtuneena tämän Klaanilaisen löytymistä. Mutta pian hänen hymynsä hyytyi. Viisi plus yksi, hän laski mielessään.

    Tätä ”riemuisaa jälleennäkemistä” ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, kun lonkeroiden peittämä merihirviö huomasi kohteenaan olevan veneen tyhjentyneen matkustajista. Pahaenteisesti se vajosi vedenpinnan alle, ja kaikki Klaanilaiset siirtyivät veneensä reunoille, yrittäen tähystää, minne se oli kadonnut.
    Lämpö. Päälle.
    ”Snowman, pakita täyttä vauhtia!” Guardian huusi, ja lumiukko totteli käskyä.

    Vene liukui juuri ja juuri ajoissa pois veden pinnan rikkovan, hirviömäisen kidan tieltä. Meripeto näytti nyt naamansa, ja hyvänen aika, se oli ruma. Klaanilaiset katsoivat tyrmistyneinä valtavan hirviön limaista kitaa ja mahtavia lonkeroita.
    ”Eli” Domek virnuili ”Hieno pelastusoperaatio.”
    ”Kiitos.”

    Valtava lonkero huitoi Klaanilaisia mereen, ainoastaan veneen pohjalla makaava Kepe ja muista erillään ohjaajan paikalla istuva Snowman pysyivät kyydissä. Lumiukko joutui ottamaan veneellään hirviöön etäisyyttä, kun se kohotti muutaman lonkeron, valmiina murskaamaan kulkupelin. Kepe tavoitti kädellään mukaan otetun vanhan Cordak-laukaisimen, nosi istumaan, ja aloitti tulituksen kohti hirviön ammottavaa suuta. Jollain sen huomio pitäisi saada pois meressä uivista Klaanilaisista, rypäs ohjuksia kohti naamaa saattaisi jops toimia.

    Killjoy nousi pintaan, ja katseli ympärilleen. Hän näki Domekin ja Guardianin, hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin hän itse. Killjoy ui kahta kohti, ja mietti parasta toimintaa tässä tilanteessa. Raaka voima tuskin tekisi lihavuorelle mitään, ja sillä oli ikään kuin kotikenttäetukin.

    Domekin hän tavoitti, mutta valtava lonkero sieppasi Guardianin puristukseensa, ja vetäisi korkealle ilmaan.
    ”Hyppää selkääni.” Killjoy sanoi Domekille. ”Haemme skakdimme takaisin.”
    Kaksikko nousi vedestä rakettimoottorein, kohti lonkerokasaa. Killjoy toivoi hiljaa mielessään moottoreidensa toimivan tällä kertaa hieman paremmin kuin viimeksi.

  • Jääsaari 15: Pako tahdottomien kylästä

    Eteläisen saaren metsä

    Guardian ja Killjoy juoksivat kovempaa kuin vuosiin. Tai olisivat juosseet, jos metsän lumi ei olisi ollut heidän pahin vihollisensa.
    Nuo kaksi entistä pimeyden metsästäjää upposivat juostessaan joka epätoivoisella askeleella vain syvemmälle lumeen. Lopulta juokseminen muuttui enemmänkin uinniksi. Guardian ja Killjoy kauhoivat molemmin käsin läpi kinoksen. He repiytyivät sen läpi kaikin voimin, raapien ja kauhoen aggressiivisesti.
    Välillä toinen heistä katsoi taaksepäin tarkistaakseen, missä matoranit olivat. Se ei ollut erityisen mukava näky.

    Aiemmin robottimaisesti tasatahtiin marssinut matoran-armeija oli muuttunut täysin. Nyt matoranit juoksivat kuin lauma nälkäisiä villipetoja turvautuen välillä etenemisessä jopa neljään raajaan. Tunteettomien ”Nimda”-lausahdusten kuoro oli muuttunut epätasaiseksi kiljunnaksi. Aina välillä Killjoy ja Guardian kykenivät erottamaan muutaman tutun sanan Matoranien huutojen joukosta, mutta suurimmaksi osaksi heidän korviinsa kantautui vain vihan ja pelon täyttämää laumaeläinten ääntä.
    Matoranit etenivät päättäväisesti ja aggressiivisesti. Ne pomppivat toistensa päältä ikään kuin kilpaillen keskenään. Jos joku kaatui lumihankeen, hänen päälleen astuttiin. Ja kaiken tämän keskellä kykeni erottamaan Matoranien sinisenä hohtavien silmien muuttuvan aina vain tummemmiksi.

    ”Tämä on liian hidasta!” Killjoy huusi hengityksensä alta. ”Ne saavat meidät kohta kiinni. Sulatetaan lumi edestämme!”

    Guardian tutki hankea hetken kiikarisilmänsä tarkennuksella. Hän mietti kuumeisesti juostessaan.
    ”Ei”, Guardian sanoi tiukasti. ”Raivaamme vain tietä niille.”

    ”Mitäköhän ne edes tekevät, jos saavat meidät kiinni”, Killjoy kysyi.

    ”Mielenkiintoinen kysymys”, Guardian sanoi. ”Jättäisin mieluiten sen vain sairaan mielikuvitukseni vastattavaksi.”

    He jatkoivat etenemistään. Lumi alkoi tiheytyä ja välillä siinä pystyi juoksemaankin kunnolla, mutta Guardian ja Killjoy upposivat siihen edelleen.
    Matoranien raivo tuntui vain kasvaneen. Ne etenivät entistä ripeämpää vauhtia läpi metsän.

    ”Hei”, Guardian sanoi. ”Aivan.”
    ”Mitä nyt?” Killjoy kysyi.

    Guardian vilkaisi lumeen, jossa juoksi. Hän sulki oikean silmänsä.
    ”Skanneri. Päälle”.

    Kiikarisilmän valon muututtua siniseksi Guardian tiesi, mitä oli tehtävä. Skanneri analysoi lunta mekaanisen piipityksen säestämänä. Osa hangesta oli selvästi paksumpaa ja kestävämpää ja pehmeä lumi vaikutti muodostavan alueelle jonkinlaisen luonnon oman miinakentän.

    ”Äkkiä”, Guardian huusi. ”Seuraa askeliani!”

    Guardian ja Killjoy hyppivät läpi metsän. Välillä he arvioivat hyppynsä väärin ja menettivät muutamia sekunteja, mutta heidän vauhtinsa nopeutui kaikin puolin. Matoran-lauman petomainen joukkomieli ei kyennyt ymmärtämään eroa pehmeän ja kovan lumen välillä ja jatkoi uimista läpi hangen. Killjoyn ja Guardianin pakovauhdin nopeutuessa ath-korolaisten silmissä ja äänissä oleva raivokkuus nousi huippuunsa.

    Hetken juoksemisen jälkeen Guardian ja Killjoy saapuivat rantaan.
    ”Skanneri. Pois.”

    Rannan vedet olivat yhtä tyynet kuin Guardianin saapuessa, mutta itse rannalla oli taisteltu. Savuavia metallinpalasia lojui ympäri rantaa ja niiden suurimmassa keskittymässä makasi suurta Nazorakia muistuttava ruumis. Sen keskivartalo oli lävistetty jollain.
    Rannassa oli myös pakoajoneuvoksi tarkoitettu vene, mutta Guardian ja Killjoy eivät havainneet kuljettajaksi tarkoitettua Snowmania itse veneessä.
    Kepe ja Snowman olivatkin rannalla savuavan metallinkasan takana. Guardian ja Killjoy juoksivat heitä kohti. Pian he huomasivat, että Kepe makasi maassa tiedottomana vatsapanssarissaan suuri halkeama. Snowman oli polvillaan ja tuo suuri valkoinen Toa piteli kiinni kaulastaan yskien. Pieniä lumihippuja lensi hänen suustaan.
    Snowmanin ja Kepen seurassa oli tumma hahmo, joka käytti vihreää naamioita. Hän oli kääntynyt Snowmania kohti ja näytti keskustelevan tämän kanssa.

    Snowman käänsi katseensa kohti lähestyvää Guardiania ja Killjoyta. Hän yski edelleen, mutta lumiukon kasvoille ilmestyi pieni hymy.
    ”Isot hiton sankarit saapuvat”, hän sanoi kurkku käheänä. ”Terve.”
    Guardian ja Killjoy tervehtivät nopeasti. Toan kokoinen vihreänaamioinen hahmo kääntyi kohti heitä.

    Guardian ja hahmo jakoivat katseen.
    ”Ai, sinuakin näkee”, Guardian sanoi. ”Terve, Ämkoo.”
    ”Terve, Guardian.”

    Killjoy katsoi hämmentyneenä sivusta.
    ”Olenkin…kuullut sinusta”, hän sanoi kunnioitusta äänessään. ”Mitä teet täällä?”
    ”Ehkä kerron, kun olemme veneessä”, Ämkoo vastasi. ”Nyt on pieni kiire. Nämä kaksi pitää saada äkkiä hoitoon ja luulen, että ette juosseet metsän halki ihan vain lenkkeilymielessä.”

    Guardian ja Killjoy katsoivat toisiaan.
    ”Hyvä arvaus”, Guardian sanoi. ”Vilkaise metsään.”

    Pian Ämkoo havaitsi matoran-lauman, jonka silmät hohtivat tummansinisinä ja joka eteni läpi kylmän metsän raivaten tiensä läpi lumen ja huutaen vertahyytävästi.
    Vaadittiin paljon, että Ämkoon kasvoille sai reaktiota, mutta tämä oli ilmeisesti tarpeeksi. Hän kurtisti kurmiaan ja avasi suunsa epäuskoisen näköisenä.
    ”Mitä hittoa”, hän kysyi jäisesti. ”te olette menneet tekemään.”

    Guardian ja Killjoy vilkaisivat taaksepäin.
    ”Jos jakaisimme kuulumiset veneessä?” Guardian kysyi.

    Pian kaikki viisi olivat veneessä. Snowman sijoittui peräosaan. Vaikka hän oli pahasti vahingoittunut, oli hän edelleen joukon paras ohjaaja.
    Pian teräksinen paatti syöksyi läpi aaltojen. Se jätti saaren jälkeensä ja kukaan veneessä istujista ei katsonut taaksepäin.

    Matoran-lauma pääsi metsän reunaan. Sitten sen raivokas ryntäys pysähtyi kuin seinään.
    Matoranit jäivät seisomaan rannan ja metsän väliselle rajalle tuijottaen horisontissa kiitävää venettä siniset silmät loistaen. Niiden kasvoilla oli havaittavissa surua ja alakuloa.
    Yksi Matoran avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta se lopetti kesken. Oli liian myöhäistä.

    Ranta

    Yliluutnantti 955 avasi silmänsä. Hän oli ollut tajuttomana jo hetken aikaa.
    ”Minä”, yliluutnantti sanoi pakottaen kivuliaasti jokaisen sanan torakkamaisesta suustaan. ”Tapan. Sen.”
    Yliluutnantin keskiruumis oli tuskissa. Ämkoon miekka oli läpäissyt kaiken, mutta sydän oli vielä toimiva, vaikka sen lyönti hiipui vähitellen. Torakan silmissä alkoi hämärtää.
    Yliluutnantti pakotti yhden käsistään ylös ja löi itseään raivokkaasti rintaan. Hän ei kuolisi tänne.

    Torakka katseli ympärilleen. Hän makasi keskellä metallirojua. Mikään ase ei toiminut eikä haarniskaa saanut tästä toimintakuntoiseksi ilman taitavaa insinööriä.
    Torakka yritti nousta pystyyn, mutta silloin hän tajusi, että jalat eivät vastanneet.
    Yliluutnantti katsoi haavaa keskivartalossaan. Sitten hän katsoi jalkojaan. Torakka karjaisi raivokkaasti kohti taivaita.

    ”Tämä ei ole mitään sellaista, mihin genetiikkaosasto ei pystyisi”, 955 sanoi vihaisesti. ”Nyt, liikuta yläruumistasi.

    Yliluutnantti siirsi kättään. Hän yritti vetää raskasta ruumistaan käsillä kohti haarniskan irronnutta kypäräosaa. Kommunikaattorin täytyisi olla vielä kunnossa.
    Jostain syystä torakka muisti toukka-aikansa kömpiessään kohti kypärää.

    ”Minä. Tapan. Sen.”

    Juuri kun 955 oli saamassa kiinni kypärästä, pieni sininen matoran-jalka astui sen päälle.
    Yliluutnantin kasvoille muotoutui ilme, joka viesti puhdasta vihaa. Se nosti katseensa kohti Matoranin kasvoja.

    Sininen matoran katsoi tummansinisenä hohtavilla silmillään suoraan yliluutnanin sieluun. Matoran piti käsissään oranssin naamion kahta kappaletta. Matoranin silmillä oli alakuloa. Se yritti käsiensä hitailla liikkeillä yhdistää kahta naamion palasta.
    ”Ystävä”, matoran sanoi hiljaa katsoen naamion palasia. ”Ystävä.”

    Torakka oli ärtynyt. ”En ole”, se sanoi vihaisesti. ”Mene pois.”
    ”Ystävä”, matoran toisti.
    Yliluutnantti suuttui tosissaan. Se tarttui oikealla kädellään vyötäröllään olevaan hätäpistooliin ja tähtäsi sillä sinisen matoranin kasvoihin.

    ”Tässä on minun paras ystäväni”, yliluutnantti sanoi hymyillen raivonsa keskellä pirullisesti. ”Se ei pyydä liikoja ja voin luottaa siihen aina.”

    Laukauksen ääni kaikui rannalla. Sininen matoran kaatui maahan. Oranssin naamion palaset putosivat lumeen. Yliluutnantti hymyili. Hän kurkotti kätensä kohti kypärää uudelleen.

    Hänet keskeytettiin taas. Tällä kertaa musta matoran-jalka astui hänen asekätensä päälle.
    ”Ystävä”, musta matoran sanoi osoittaen oranssia naamiota ja sen vieressä makaavaa sinistä matorania.
    ”Ystävä”, toinen matoran sanoi alakuloisesti vierestä.

    Pian hajanainen kuoro toisti sanaa ”ystävä” joka puolelta. Yliluutnantti katsoi ympärilleen. Hänet oli piiritetty. Matoranien tummansiniset silmät katsoivat häneen syyttävästi. Sitten koko joukon kädet nousivat petomaiseen taisteluasentoon.

    ”Ei”, yliluutnantti sanoi hiljaa katsellen oranssia naamiota ja omaa kypäräänsä. ”Ei.”
    ”Ystävä.”
    ”Ei.”
    ”Ystävä.”
    ”Ei.”
    ”Ystävä.”

    Silloin koko matoran-joukko tarttui yliluutnanttiin samanaikaisesti.

    Hänen huutonsa kaikui kylään asti.

    Sitä kesti noin kymmenen minuuttia.

    Sen jälkeen oli vain hiljaista.

  • Jääsaari 13: Miekkapiru

    Luminen metsä eteläisellä saarella, rannan tuntumassa

    Yliluutnantin silmissä kiilteli sairas mielihyvä tämän nostaessa lumiukon miltei elottoman oloisen ruumiin korkealle ilmaan. Taistelu oli ollut lyhyt ja epätasaväkinen. Seikoista ensimmäinen harmitti yliluutnanttia hieman, jälkimmäinen taas sai tämän myhäilemään tyytyväisenä. Kaiken kaikkiaan tämä oli ollut varsin mukavaa.

    Juuri kun torakka oli kiristämässä otettaan lumiukon kurkusta, koki tämän ilonpito häiriön.

    ”Hei.”

    Torakka irrotti otteensa Snowmanin kurkusta ja lumiukko putosi maahan epämääräisen tömähdyksen ja lumen pöllähdyksen saattelemana. Yliluutnantti kääntyi ympäri…

    … ja yllättyi.

    Yliluutnantti korjasi asentoaan ja arvioi tulijaa katsellaan, mutta turhaan. Lumen päällä seisovan hahmon kaapu peitti nimittäin kaikki yksityiskohdat. Hahmon kasvoja taikka naamiota oli käytännössä katsoen mahdotonta erottaa valtavan hupun alta. Tulija oli jopa hirviömäisen torakkasoturin mielestä hieman aavemainen ilmestys.

    Hahmon huppu kääntyi katsomaan kahta maassa makaavaa klaanilaista. Kuului tuhahdus.

    ”Huonoa jälkeä.”
    ”Mitä?”
    ”Kun kohde saadaan kiinni, tämä tapetaan välittömästi. Molemmat uhreistasi ovat vielä elossa. Olet huolimaton.”

    Torakkayliluutnantti katseli puhujaa hetken hölmistyneenä yrittäen ottaa selvää tämän äänensävystä ja alkoi sitten nauraa jo tavaramerkikseen muodostunutta ilkeää nauruaan. Sitten tämä avasi suunsa.

    ”Huolimatonta? Voi anteeksi, korjaan virheeni välittömästi.”

    Siinä samassa torakan vielä panssaroidusta kädestä singahti esiin aiempiakin ilkeämmän näköinen terä. Terä heilahti kerran ilmassa ja syöksyi sitten kohti lumiukon ruumista.

    Terä ei osunut kohteeseensa vaan upposi valkeaan kinokseen.

    Torakkayliluutnantti ei jäänyt hämmennyksestään huolimatta aikailemaan vaan kiskaisi terän nopeasti irti maasta. Yliluutnantti katseli tarkasti ympärilleen koittaen samalla keksiä äskeiselle katoamistempulle jonkinlaista loogista selitystä.

    Snowman avasi silmänsä. Hän makasi vielä hieman tokkuraisena lumihangessa, Kepe elottoman tuntuisena hänen vieressään. Lumiukko katseli toveriaan järkyttyneenä.

    ”Olen pahoillani. Taisin vähän myöhästyä.”

    Snowman huomasi vieressään seisovan kaapuhahmon tunnistaen tutun äänen. Hän yritti kysyä jotain hänet hetki sitten maahan laskeneelta puhujalta, mutta hahmo ei kuunnellut vaan lähti varmoin askelin kauempana ihmettelevän vihollisen tykö.

    Torakka ei pitänyt tilanteesta. Sitä ei pelottanut, mutta tulijan teleportaatiokyky vaikutti ongelmalliselta. Tässä tilanteessa jo menetetty tykki olisi ollut mitä mainioin lähestymistapa mystisen hahmon kykyjen selvittämisen kannalta, mutta nyt täytyi keksiä jotain muuta.

    Teleportaation lisäksi yliluutnanttia häiritsi hahmon itsevarmuus. Tämä ei osoittanut pienintäkään pelon merkkiä astellessaan kevein askelin torakkaa kohti. Yliluutnantti aavisti, että tämä taistelu tulisi kestämään äskeistä kauemmin.

    Hahmo pysähtyi muutaman metrin päähän luutnantista ja alkoi taas puhua.

    ”Et osunut.”

    Torakka ei vastannut. Mystisen hahmon mitäänsanomattomuus ja omituinen asenne alkoivat muuttua äärimmäisen ärsyttäviksi. Yliluutnantti kohotti kättään.

    ”Muutin mieltäni. Hoitelen sinut ensin.”

    Sitten alkoi tapahtua. Torakan panssarikäden uumenista lähti lentoon painoin varustettu raskas ketju. Ketju osui suoraan kaavun peittämään kohteeseensa ja teki tämän liikkumisen mahdottomaksi. Torakka myhäili ja lähti liikkeelle. Pian torakan tappavan näköisillä terillä koristeltu käsi lävisti kaapuhahmon.

    Tai no, ainakin kaavun.

    Raskaasta kankaasta valmistettu kaapu hajosi kappaleiksi yliluutnantin edessä. Tarkkakuuloinen torakka kuuli takaansa hiljaista naurua. Torakka käänsi päätään ja näki vastustajansa kunnolla ensimmäistä kertaa.

    Hahmo näytti toalta, ainakin kokonsa puolesta. Tämän muuten mustaa vartaloa koristivat myrkynvihreät jalkaterät, kämmenet ja Miru nuvaa ulkomuodoltaan muistuttava naamio. Toa-hahmon punaisena hehkuvissa silmissä oli jotain äärimmäisen väärää, mutta torakka ei osannut sanoa mitä. Nämä tuntomerkit riittivät torakan pikaiseen analyysiin. Nyt hän tiesi kenen kanssa taisteli.

    ”ÄmKoo, mikä kunnia”, yliluutnantti totesi yrittäen kuulostaa ivalliselta.
    ”En pidä siitä, että kaltaisesi tuntee minut”, vastasi ÄmKoo.

    Torakka naurahti. Tilanne muuttui oitis mielenkiintoisemmaksi. Vastassa oli aiempia vaativampi vastustaja, mutta mitä sitten? Tämän kukistamisesta yliluutnantti tulisi nauttimaan huomattavasti enemmän.

    ÄmKoo tarkkaili vihollistaan. Torakan panssarointi näytti vahvalta, eikä tämän asearsenaalikaan voinut olla millään tapaa vaatimaton. Tätä taistelua ei voitettaisi raa’alla voimalla. Lisäksi ÄmKoolla oli kiire. Hänen hieman kauemmas siirtämänsä klaanilaiset olivat vielä hengissä, mutta silti jossain määrin huonossa kunnossa. Erityisesti toinen. Oli aika aloittaa.

    Torakkasotilas hyökkäsi. Tällä kertaa se ei kuitenkaan rynnännyt suoraan vastustajaansa kohti vaan lähti kiertämään tätä vasemmalta. Sitten se ampui kädestään uuden, entistä pidemmän ketjun tarttuen itse sen toisesta päästä. ÄmKoo ohitti ketjun sulavalla väistöliikkeellä ja loikkasi hieman etäämmäs. Torakka pani merkille, että ÄmKoo ei ollut tällä kertaa vain kadonnut iskun tieltä.

    ÄmKoo kyyristyi maahan valmistautuen uuteen väistöliikkeeseen. ÄmKoon panssareihin valetun kanohi Kualsin piti antaa latautua hetken aikaa. Pikasiirtyminen oli siis toistaiseksi mahdoton ajatus. Sama ei onneksi pätenyt muutamaan muuhun naamioon…

    Torakan seuraava liike oli vielä aiempaakin harkitumpi. Yliluutnantti syöksähti ensin suoraan ÄmKoota kohti, loikkasi sitten hallitusti ilmaan ja pudottautui kädet ojossa vihreänaamioista vastustajaansa kohti. Samalla torakka tulitti kätensä uumenista sarjan teräviä heittoveitsiä. ÄmKoo ehti juuri ja juuri siirtää katseensa taivaalta lähestyvää torakkaa kohti, mutta terävät heittoaseet upposivat syvälle vihreään naamioon.

    Torakka tarttui saman tien kiinni ÄmKoon kurkusta ja kohotti tämän nauraen ilmaan. Oli sen vuoro pilkata vastustajaansa.

    ”Kutsutko tätäkin huolimattomuudeksi? Ei hätää, aion murskata sinut varsin perusteellise-”

    Torakka pudotti käsistään kasan lunta. Siinä samassa torakka tunsi voimakkaan iskun alaselässään ja horjahti yllättyneenä paksuun kinokseen.

    Kanohi Mahiki oli tehnyt tehtävänsä. Äkkiä luomansa illuusion turvin ÄmKoo oli onnistunut väistämään valtaosan iskusta ja ainoastaan yksi terävä veitsi oli päässyt kohteeseensa saakka. ÄmKoo sähähti ja kiskaisi syvään uponneen teräaseen irti olkapäästään. Sen jälkeen ÄmKoo veti miekkansa esiin.

    Yliluutnantti nousi muristen pystyyn ja katsahti ÄmKoota kohti. Tämän taistelutekniikka alkoi valjeta torakkasotilaalle.

    ”Nuo ovat naamiovoimia.”
    ”Terävää.”
    ”En ole nähnyt naamiosi vaihtuvan kertaakaan.”

    ÄmKoo virnisti.

    ”Meillä on molemmilla kovin kätevät haarniskat. Pian selvinnee, kummasta on enemmän hyötyä.”

    Tilanne alkoi valjeta yliluutnantille. ÄmKoon haarniska mahdollisti siis jollain tavalla usean naamiovoiman käytön yhtäaikaisesti. Mutta mitä kaikkia naamiovoimia ÄmKoolla oli hallussaan? Kuinka kauan tämä kykeni käyttämään niitä? Torakka pani merkille myös ÄmKoon miekan. Kyseessä näytti olevan kevyehkö yksipuolinen lyömämiekka vailla mitään erikoisempia koristeita. Ase näytti varsin hyödyttömältä – juuri se teki siitä äärimmäisen vaarallisen oloisen. ÄmKoon kaltainen taistelija tuskin olisi ottanut esille asetta josta ei olisi mitään hyötyä.

    ”Pidätkö siitä?” ÄmKoo kysyi. ”Tämän miekan kautta moni sinuakin vaarallisempi olento on menettänyt henkensä. Tulet pian ymmärtämään miksi.”

    Torakka ei ehtinyt valmistautua siihen mitä seuraavaksi tapahtui. ÄmKoo heilautti miekkaansa aivan liian nopeasti samalla kun tämän ruumis suoritti monia vaikeasti hahmotettavia liikkeitä. Liikehdintää seurasi sarja salamannopeita iskuja. Torakka sai väistettyä osan, mutta muutama viilloista iskeytyi kohteeseensa. Yliluutnantin rintapanssari säröili.

    Yliluutnantti ei voinut jäädä odottelemaan. Torakkahaarniskan jaloista kuului voimakas pamaus ja torakka lensi taivaalle. ÄmKoo katseli kun torakkasotilas putosi vähän matkan päähän, siististi jaloilleen.

    Yliluutnantti ei pitänyt ÄmKoon miekasta. Terä oli juuri tehnyt teknisesti ottaen vahingoittumattomaan haarniskaan muutaman selvästi näkyvän halkeaman. Jos taistelu jatkuisi tällä lailla, haarniska olisi pian kappaleina.

    ÄmKoo heilautti miekkaansa tottuneen oloisesti ja pyöräytti sen sitten sivuun. Miekan voimilla oli ollut juurikin toivottu vaikutus. Torakkasotilas näytti nimittäin epäröivän. Se ei ollut selvästikään osannut odottaa katanan yliluonnollisia leikkuuominaisuuksia.

    Ongelmaksi koitui ainoastaan torakan nopeus. Kualsi ei ollut vielä täysin latautunut, eikä ÄmKoo ollut onnistunut eliminoimaan vihollisen haarniskassa piileviä suihkumoottoreita. Tilannetta ei parantanut lainkaan se, että ÄmKoon haarniskassa piilevien kykyjen limiitti alkoi lähestyä. Mitä enemmän ÄmKoo joutui turvautumaan taistelussa fyysisiin ponnisteluihin, sitä hitaammin haarniskassa piilevät naamiovoimat latautuivat. Jos torakka saisi ÄmKoon kiinni ennen sitä, kualsin tai minkään muunkaan naamion tuomasta pelastuksesta olisi turha haaveilla…

    Torakka lähti liikkeelle juosten ÄmKoota kohti. Sen panssaroidun käden uumenista kohosi esiin ilkeän näköinen sirppi, ilmeisesti ÄmKoon miekan vastavoimaksi.

    ÄmKoo valmistautui ottamaan hyökkäyksen vastaan yrittäen keksiä parhaiten tilanteeseen sopivaa siirtoa. Kualsi ei ollut vieläkään käyttövalmis.

    Torakka käynnisti suihkumoottorinsa ja lähti kiitämään yhä nopeammin ÄmKoota kohti.

    Suihkumoottorit.

    Torakka lähestyi ja ojensi aseistetun kätensä.

    Tosiaan. Suihkumoottorit. ÄmKoo sai hullun idean.

    Yliluutnantin yllätykseksi ÄmKoo ei edes yrittänyt väistää vaan antoi torakan paiskautua itseään kohti. Kaksikko lensi lumista maastoa pitkin eteenpäin torakan suihkumoottoreiden aiheuttaman nopeuden turvin. Molemmat pitivät toisistaan tiukasti kiinni. Torakka koitti mukautua tilanteeseen ja käänsikin kulun taivasta kohti, aikeenaan pudottaa ÄmKoo kyydistä.

    ”Kanohi Felnas”, ÄmKoo sanoi ja riuhtaisi itsensä irti.

    Yliluutnantin aivot raksuttivat hetken tämän analysoidessa ÄmKoon sanoja. Felnas? Mikä sen naamion voima taas olikaan? Mitään ei näkynyt tapahtuvan, joten kyseessä ei voinut olla mitään kovin vakavaa.
    …Häiriön naamio, sehän se oli. Hetkinen.

    ”Voi ei”, yliluutnantti totesi kiitäessään kohti taivaita.

    ÄmKoo ei yrityksistään huolimatta onnistunut hallitsemaan putoamistaan vaan tömähti selälleen lumiseen maastoon. Hän nousi kuitenkin äkkiä seisomaan ja käänsi katseensa taivaita kohti. Vihollinen oli menettänyt täysin suihkumoottoreidensa hallinnan ja lenteli pitkin taivasta näyttäen alhaalta katsottuna psykoottiselta kärpäseltä. Sitten suihkumoottorit pettivät.

    Taivaalta kuului räjähdys. Torakka putosi.

    Yliluutnantti makasi maassa putoamisensa aiheuttaman lumipilven keskellä. Se oli raivoissaan. Aiemmat ÄmKoon miekan aiheuttamat halkeamat rintapanssarissa olivat levinneet pitkälle äskeisen putoamisen aiheuttaman iskun seurauksena.

    ÄmKoo huomasi vihollisen saamat vauriot tarkkaillessaan tätä muutaman metrin päästä. Hän lähestyi torakkasotilaan liikkumatonta ruumista varovasti ja saapui tämän vierelle.

    ”Mitä pidit lentomatkasta? Toivottavasti maisemat olivat nautinnolliset.”

    Torakka ei vastannut. ÄmKoo otti muutaman askeleen lähemmäs.

    ”Sääli, että leikkimme loppui tähän. Olisin mielelläni pahoinpidellyt sinua vielä vähän enemmän, kiitokseksi siitä mitä teit kumppaneilleni.

    Torakka ei vastannut. ÄmKoo potkaisi tätä kylkeen.

    Potku ei tosin mennyt perille. ÄmKoon yllätykseksi torakan käsi otti iskun vastaan ja tarttui ÄmKoon jalkaan. Torakan silmät avautuivat ja tämä naurahti voitonriemuisesti.

    Sitten räjähti.

    ÄmKoo lensi monen metrin matkan korkeassa kaaressa ja upposi ensimmäistä kertaa lumihankeen. Yliluutnantti nousi hitaasti ylös ja nauroi.

    ”Kuka nyt oli huolimaton?”, se nauroi. ”Seuraavaksi tuhoan loputkin raajasi!”

    ÄmKoo nousi pystyyn. Torakan yllätykseksi äsken räjähdyksestä osuman saanut raaja oli vielä ehjä, joskin se savusi hieman. ÄmKoo kykeni seisomaan, vaikka äskeinen isku oli selvästi tehnyt vahinkoa.

    Torakka tuijotti vihollistaan pettyneenä. Äskeinen isku oli uhrannut toisenkin käden panssaroinnin eikä jäljellä ollut enää mitään erityisen vahvoja aseita. Suihkumoottoritkin olivat poissa pelistä, joten seuraava hyökkäys tulisi suunnitella tarkoin. Ja millä ihmeen konstilla ÄmKoo oli onnistunut välttämään äskeisen iskun pahimmat vauriot? Ja miksi ihmeessä yliluutnantti kuuli rapinaa…

    ÄmKoo virnisti.

    Yliluutnantti irvisti.

    Torakan haarniska hajosi osiksi ja rapisi maahan. Yliluutnantti tuijotti järkyttyneenä tajuamatta mitä oli tapahtunut.

    ”Kanohi Jutlin”, ÄmKoo selitti. ”Turmelemisen naamiovoima.”

    Yliluutnantti ymmärsi. ÄmKoo oli kaiketi käyttänyt naamiovoimaa samalla hetkellä kun haarniskan käsi oli räjähtänyt. Jo valmiiksi kärsinyt haarniska ei ollut kestänyt naamiovoiman vaikutusta. ÄmKoo lähestyi.

    ”Normaalisti naamion käyttäjä kykenee syövyttämään elottomia asioita näköpiirissään. Haarniskani tuo naamiovoimille kuitenkin tiettyjä rajoituksia, joten tarvitsin voiman käyttämiseen kosketuskontaktin.”

    Torakkasotilas ei vastannut. Se tarkkaili näköpiiriään ja huomasi maassa räjähtäneestä haarniskan käsioasta irronneen pitkän terän. Torakka otti terän ja osoitti sillä ÄmKoota kohti.

    ”Ai, aiot vielä taistella? Kuinka ihastuttavaa.”
    ”Revin sinut kappaleiksi vaikka paljain käsin, jos on pakko.”
    ”Sopii yrittää.”

    Torakka hyökkäsi. ÄmKoo väisteli iskuja ja vastasi niihin huitomalla miekallaan. Normaalitilanteessa teräasein käytävä lähitaistelu olisi väistämättä koitunut ÄmKoon eduksi, mutta haavoittunut jalka hidasti merkittävästi ÄmKoon liikkeitä. Osittain siitä syystä hän ei ehtinyt väistää torakan voimakasta potkua. ÄmKoo sai osuman keskiruumiiseensa ja lensi iskun voimasta kauas taaksepäin.

    Snowman seurasi tilannetta tuntien itsensä kovin unohdetuksi. Loppujen lopuksi unohdetuksi tuleminen ei kuitenkaan hirveämmin häirinnyt häntä. Kauempana tapahtuva taistelu ei nimittäin näyttänyt lainkaan sellaiselta tilanteelta johon hänen olisi tehnyt mieli liittyä. Lumiukkoa kuitenkin huolestutti hänen ystävänsä tilanne…

    ÄmKoo nousi pystyyn. Torakka tuijotti häntä ilkeästi virnistäen ja valmistautuen seuraavaan iskuun. Silloin ÄmKoo huomasi jotain. Valmis, hän totesi itsekseen.

    Yliluutnantti ei osannut odottaa ÄmKoon seuraavaa siirtoa. Tämä heitti miekkansa yliluutnanttia kohti. Tämä vaikutti tilanteen huomioiden äärimmäisen surkealta siirrolta, sillä jos torakka kykeni väistämään tämän, tulisi ÄmKoo olemaan ilman asetta ja täysin yliluutnantin armoilla.

    ”Nautit nähtävästi riskien ottamisesta”, torakka tuumi. Tuumailua seurasi pikainen väistöliike. ÄmKoon katana viuhahti torakan ohi tämän vasemmalta puolelta.

    ”Aliarvioit minut!” torakka huusi nauraen. Vain huomatakseen puhuvansa tyhjyydelle.

    Seuraavaksi torakka otti muutaman epämääräisen askeleen eteenpäin ja katsoi rintakehästään ulos työntyvää terää.

    ”Ei. Sinä aliarvioit minut”, sanoi ÄmKoo, kiskaisten miekkansa irti vihollisestaan. Torakka kaatui hiljaa koristen maahan.

    ÄmKoo huokaisi ja lähti kävelemään hieman ontuen haavoittuneiden kumppaneidensa tykö, jättäen elottoman vihollisensa makaamaan lumihankeen. Kualsin voima oli latautunut käyttökuntoon juuri sopivasti.

    [spoil]Pahoittelen mahdollisia asiavirheitä. Olen ihan ymmärrettävistä syistä vähän pihalla tästä hommasta, mutta tein kuitenkin parhaani. Ja juu, teksti on kielellisesti aivan hirveää luettavaa. Koittakaa antaa se minulle anteeksi.[/spoil]

  • Jääsaari 12: Kepe ja Snowman kohtaavat voittajansa

    Meren yllä, lumisesta saaresta huolestuttavan vähän pohjoiseen

    Yliluutnantti 955 tiesi pääsevänsä kohta tositoimiin. Rannan tuntumassa oli kaksi toamaista hahmoa, juuri ne samat kuin videokuvassakin, ja tämä oli selvästikin heidän määränpäänsä. Nyt hän eliminoisi silminnäkijät, ja etsisi Guardianin käsiinsä.

    Vaikka toisaalta, ei nazorakin matka ollut suinkaan ollut tylsä. Kohokohta oli ollut, kun hän oli päässyt kuulustelemaan jonkinsorttisen matoran-huoltoaseman työntekijöitä. Erityistä mielihyvää 955 oli saanut oranssin, itsepäisen matoranin puhuttelusta. Pikkukaveri oli taistellut viimeiseen asti. Lisäksi tästä naamiosta tulee hieno koriste, hän ajatteli katsoen kädessään olevaa, kahti halkaistua oranssia naamiota.

    Sitten hän vielä varmisti aseistuksensa toimivuuden, kaksi kohdetta näkyivät jo paljaalla silmälläkin. Vasemman käden pientä laavavammaa huomioimatta koko haarniska toimi Klaanilaisten kannalta suorastaan huolestuttavan hyvin.

    Luminen metsä eteläisellä saarella, aivan rannan tuntumassa

    ”Okei, tämä taitaa olla hyvä paikka leirille” Kepe ilmoitti tyytyväisenä seisoessaan pienellä aukiolla. Hän tiesi, että he saattaisivat joutua odottelemaan hyvinkin pitkään, joten he tarvitsivat kunnollisen leiripaikan. Snowman kyhäsi kinoksista jonkinmoista igluntapaista, kun Kepe näki taivaalla jonkin pienen liikkuvan esineen. Hän kiinnitti toverinsa huomion, ja sanoi:
    ”Katso tuonne! Meitä kohta tulee jotakin. Ja kovaa.”
    ”Totta. Mikä se oikein on, uusi vakoojakamera?”
    ”Ei” Kepe sanoi tarkentaessaan naamionsa optisella apuvälineellä. ”Tämä on jotain huolestuttavampaa.”

    Siinä samassa Snowmanin ja Kepen eteen laskeutuikin jonkinsorttinen haarniskoitu hahmo. Yliluutnantti ei tahtonut suin päin rynnätä taisteluun, vaan päätti ensin oppia vastustajistaan jotain, Klaanilaisetkin olivat samoilla linjoilla. Oli hiljaista, osapuolet tuijottivat toisiaan. Lopulta Snowman aloitti puhumisen:
    ”Kukas kumma se sinä olet?”
    ”Nimeni ei taivu teidän kielillenne” haarniskoitu hahmo vastasi kalseasti.
    Hmm. Nazorak, Kepe ajatteli kuunnellessaan tulijan puhetta.
    ”Okei” Snowman tyytyi vastaukseen. ”Et tainnut tulla vain sanomaan tuota meille?”
    ”Aivan oikein.”
    Puvun vasen käsi tuntuu olevan hieman epäkunnossa, Kepe pohti tutkiessaan katseellaan tarkasti edessään seisovaa haarniskaa. Ilmeisesti muutamat osat ovat sulautuneet toisiinsa.
    Snowman jatkoi: ”Voinen olettaa, että tällä visiitilläsi on hyvinkin tarkoin määritelty tarkoitus?”
    ”Oikeassa jälleen.”
    Hetkinen, Kepe ajatteli. Kuuluuko tuo naamiolla roikkuva kahtia isketty naamio sille huoltoaseman pikku jääräpäälle? Kepe puristi kätensä nyrkkiin.
    ”Ja vielä tähän loppuun…” Snowman vielä puheli. ”Mikä ihmeen draamakuningatar oikein luulet olevasi, kun noin taivaalta tupsahdit? Eikö vähemmän dramaattinen sisääntulo olisi riittänyt?”

    Yliluutnantti ei tiennyt, yrittikö valkoinen, tukeva toa ärsyttää häntä, vai oliko hänellä vain outo maailmankuva. Kuitenkin torakka kohotti äkisti kätensä, ja ryöpytti kahden toan kimppuun joukon pienoisohjuksia.

    Kepe onnistui vaivatta hyppäämän hyökkäyksen tieltä sivuun, kömpelömpänä Snowman kuitenkin kaatui heittäytyessään. Kepe huomasi ystävänsä olevan maassa, ja päätti harhauttaa hyökkääjää. Hän sinkosi käsistään jäähyökkäyksiä kohti Nazorakia, joka ei kuitenkaan reagoinut millään lailla. Haarniskoitu torakka potkaisi maassa makaavaa Snowmania kovaa, ja tämä huudahti tuskissaan.

    Kepe päätti kokeilla toista strategiaa. Hän kaivoi esiin vanhan Cordak-laukaisimen, ja tähtäsi sillä nazorakia päähän. Ammukset osuivat maaliinsa, ja torakka horjahti taaksepäin. Samanaikaisesti Snowman nousi istumaan, ja vetäisi esiin painetykkinsä, jonka oli ottanut saareen mukaan. Hänkin ampui torakkaa, joka kaatusi paineen vaikutuksesta.

    Yliluutnantti huomasi, että vastustajat eivät suinkaan luottaneet pelkkiin elementaalivoimiin. No, sopii minulle, hän ajatteli. 955 nousi seisaalleen ja loikkasi Kepen luokse. Torakka tarttui Klaanilaisen aseeseen vasemmalla kädellään, ja oikean käden ranneterillä huitaisi kohti Kepeä. Toan oli pakko päästää aseestaan irti, ja hypätä taaksepäin. Sitten torakka kääntyi salamanopeasti, ja sihtasi Cordak-ammuksen Snowmanin aseeseen, joka lennähti pois hölmistyneen lumiukon käsistä. Lopulta Yliluutnantti heitti vielä Cordak-laukaisimenkin pois aukiolta. Näin, hän ajatteli, pääsemme taistelemaan ilman pyssyjä. Terän uppoamisesta saa aina enemmän tyydytystä.

    Kepe huomasi Klaanilaisten taistelevan selvää ylivoimaa vastaan, nyt piti olla tarkkana. Tosin paras idea, jonka hän keksi, oli iskeä ilmeiseen heikkoon kohtaan, vasempaan käteen.
    ”Snowman!” Kepe huusi. ”Vasen käsi!”
    Samassa Kepe koetti harhauttaa torakkaa, ja potkaisi haarniskoitua hahmoa naamaan. Vaikka torakka ei ollut moksiskaan, osti se riittävästi aikaa. Snowman heitti suurehkon osan itsestään nazorakin vasempaan käteen, ja lumi meni käden panssaroinnin sisään.

    Yliluutnantti oli hämillään vain silmänräpäyksen. Pian hän kuitenkin irrotti vasemman kätensä haarniskointia, poistaen siten Snowmanin hallitseman lumen itsestään.
    ”Pois kädestäni, kummajainen.” Hän tokaisi Snowmanille.
    Lumiukko kuitenkin vastasi nopeasti: ”Mutta kuinka nyt meinasit pärjätä? Huomaatko, kuinka jouduit myös pudottamaan oman tykkisi?”
    Yliluutnantti ei kieltämättä olisi halunnut menettään kätensä ohjustenlaukaisinta, mutta viallinen haarniska teki pienempien osakokonaisuuksien poistamisen mahdottomaksi.
    ”Ei mitään nokkelaa palautusta?” Snowman sanoi hymyillen.

    Yliluutnantti kuitenkin vain puhkesi nauramaan. Sairasta, kovaäänistä naurua kesti hetken. Sitten torakka syöksähti luonnottoman nopeasti kohti Kepeä, ja upotti ranneteränsä tämän vatsaan.

    Snowman katsoi kauhun vallassa, kuinka hänen ystävänsä liikkumaton ruumis valahti maahan. Sitten torakka kääntyi kohti lumiukkoa, ja avasi suunsa: ”Mitä, ei nokkelaa palautusta?”

    Snowmanin oli helppoa piiloutua kinokseen. Vasta nyt hän kunnolla ymmärsi, millaista vihollista vastaan taisteli. Hyökkääjä ei ainoastaan ollut äärimmäisen hyvä taistelemaan ja tappavasti aseistettu, torakka selvästi rakasti joka hetkeä. Ja jos joku tulee sydämestä, se ei voi olla väärin.

    Yliluutnantti huomasi vihollisensa piiloutuneen hyvin. Hän suhtautui tilanteeseen kuitenkin rauhallisesti, ja tutkaili kinoksia järjestelmällisesti. Snowman keräsi rohkeutensa, ja syöksähti hangesta vihollisensa selkään. Lumiukko kohdisti nopean potkun torakan polvitaipeeseen horjuttaen tämän tasapainoa, ja hyppäsi koko painollaan nazorakia kohti. Torakka kaatusi maahan. Snowman istui torakan selän päällä, ja hakkasi haarniskoitua päätä maahan hampaitaan kiristellen.

    Yliluutnantti kuitenkin kierähti ympäri, tarttui Snowmania kurkusta ja nosti tämän ilmaan. Lumiukon silmissä pimeni.

  • Minä olen enemmän kuin minä

    Sumun keskellä veneessä

    ”Niin”, varjo jatkoi. ”Teidän – ei pidä tästä kulkeman.”
    ”Mutta sinulla ei ole mitään konkreettista syytä estää meitä”, Snowman intti.

    Snowman oli kerännyt rohkeutensa ja kävi kiivasta väittelyä saaristoa riivaavan henkiolennon kanssa. Kepe huomasi varjon alkavan pikkuhiljaa kalveta. Se ei enää ollut pimeydenmusta, vaan hämäränharmaa, mutta ei vielä kuitenkaan yhtä valkoinen kuin tämän kasvoilla leijuva Pakari. Sen tahdonvoima ei näyttänyt olevan kovinkaan vahva. Toisaalta sillä ei ilmeisesti ollut ollut väittelykumppania vuosisatoihin.

    ”Me palaamme – vielä asiaan – me palaamme”, se mylväisi ja haipui pois. Sen lähtöä saatteli pettynyt henkäys.
    Sumu alkoi hälvetä, ja pian lähiympäristön saaret alkoi jo erottaa.
    ”Sepäs oli virkistävää”, Snowman sanoi.

    Vene jatkoi matkaansa. Pian heidän päämääränsä näkyi jo horisontissa. Se oli lumivalkoinen, suuri saari. Omituinen sininen valo hohti sisämaasta.
    ”Siinä se nyt on. Matkamme määränpää.”

    Vene pysäköitiin suojaisaan lahteen, ja kaksikko astui maihin. Vaikka sumu oli kadonnut, kolea ilma leijui edelleen ympäristössä. Jos tämä olisi ollut elokuvaa, olisi paikalla soinut ”varokaa heikkoa jäätä” -musiikki.
    ”Minne tästä”, Kepe kysyi.
    ”Eteenpäin”, Snowman vastasi.
    ”Missä suunnassa on eteenpäin?” Kepe kysyi, Snowmanin pyöriessä ympyrää.
    ”…”
    ”…”
    Leppoisa veneretki muuttui tarpomikseksi polvensyvyisessä lumihangessa.

    Pikku hiljaa lumihiutaleita alkoi putoilla heidän päälleen. Pikku hiljaa se yltyi myrskyksi.

    Verstas

    ”Niin… Minä olen siellä. Minä olen täällä. Minä olen enemmän kuin minä.”