Klaanon

Avainsana: Kepe

  • Kartanlukua myrskyssä

    Ilmeisen loputon meri

    ”Tässähän on meininkiä” Snowman kommentoi päivtettyä moottoriaan veneen kiitäessä tasaisesti halki merenpinnan. ”Vaikka vanhasta pidinkin, niin onhan tämä meno sulavampaa. Ja matka taittuu hieman nopeammin.” Kepekin oli tyytyväinen, vaikka moottorissa olikin kuulemma muutamia ”epäammattimaisuuksia” tieteellisestä näkökulmasta katsottuna. Vaikka he olivatkin matkalla ilman varusteita ja tuntemattomilla merillä, olivat he matkantekoonsa tyytyväisiä.

    Sää näytti huononevan. Suurimman osan matkasta he olivat saaneet painaltaa varsin kauniiden kelien vallitessa, mutta nyt tuuli tuntui yltyvän ja pilviverho synkkenevän. Vettäkin rupesi satamaan. Pitää varmaan ajaa jonnekin saareen suojaan, jos sää tästä vielä pahenee, Snowman ajatteli. On sitä kurjemmassakin säässä ajettu, mutta turhaan sitä luonnonvoimia uhmaamaan.
    ”Kepsukka!” hän huusi ”Missä päin on lähin saari?”
    Kepe kaivoi tuolinsa alta vanhan karttakirjantapaisen, ja aloitti selaamisen.
    ”Paha sanoa, nämä kartat eivät ole aivan ajan tasalla. Eikö löydy uudempia?”
    Snowmanin oli vaikea kuulla Kepeä alkavan myrskyn melun yli.
    ”Mitä? Kuuluvuus on vähän huono!”
    Vastauksesta Snowman ei enää saanut mitään selvää, ja sade alkoi jo haitata ajamista. Hän viittoi Kepeä tulemaan luokseen veneen takaosaan, jotta he kuulisivat toisensa. Jään ja kasvillisuuden toa nousi, ja lähti voimakkaasti keikkuvassa veneessä lähestymään Lumiukkoa. Kepe tarttui veneen laidasta, ja kumartui Snowmanin puoleen:
    ”Mitä sanoit?”
    ”Ei, mitä sinä sanoit?”
    ”Mitä?”
    ”Niin juuri!”
    ”Täh?”
    ”Ai täh mitä?”

    Tässä vaiheessa vene pompahti aallokossa niin paljon, että Kepe kaatui veneen lattialle, ja onnistui pitämään karttakokoelman vain niukin naukin kädessään. Hän yritti märältä lattialta käsin saada selvää heidän sijainnistaan, ja selasi karttoja kuumeisesti.

    Snowman katsasti horisonttia etsien jonkinlaisia maamerkkejä. Sateen vuoksi oli vaikeaa nähdä kunnolla eteensä, ja tuuli vain ulisi korvissa. Hän katsahti viereensä veneen lattialle, ja näki Kepen huitovan villisti, ja osoittaen kello yhteentoista. Snowman ei nähnyt siellä päin mitään muuta kuin aallokkoa ja sadetta, mutta samaa se oli joka suunnassa. Toveriinsa luottaen hän käänsi veneen kokkaa muutaman asteen vasempaan, ja laittoi täyden nopeuden päälle.

  • Karaokesaari

    Pieni asutettu saari

    ”Ei onnistu, senkin pullukka!”
    ”Pätkä, älä ala tähän leikkiin kanssani!”
    Kepe seurasi sivusta Snowmanin ja pienen oranssin matoranin kiivasta sanaisten säilöjen mittelöä. Kepe itse oli niin lukemattomat kerrat väitellyt Snowmanin kanssa oikeastaan kaikesta mieleen tulevasta, ettei hän oikein osannut ottaa Lumiukkoa todesta. Mutta pakko hänen oli silti ihailla ystävänsä sitkeää inttämistä, Snowmanilla oli kyky vääntää joka asiasta suorastaan loputtoman pitkä kiista.

    Mutta nyt hän tuntui löytäneen vertaisensa. Tämä pieni matoran jaksoi tosiaan väittää vastaan Lumiukolle ilmeisen loputtoman pitkän ajan. Keskustelu oli lähtenyt siitä, kun Snowman oli kysynyt ilmaista korjausta veneen moottoriin, ja siitä se oli siirtynyt moraalin, yksilönvapauksien ja yleisen filosofian kautta inttämiseen ja ilmeisesti nyt myös nimittelyyn. Kepe alkoi saada tarpeekseen tästä saarenrääpäleestä, jonne he olivat kotikutoisella purjeveneellään päässeet, ja kiskaisi Snowmanin sivummalle.
    ”Hei, mitä nyt, tuo heppu oli selvästi suostumassa korjaukseen! Sitä paitsi…” Snowman aloitti, mutta Kepe keskeytti nopeasti: ”Ei, eikä ollut. Tuolla et saa mitään aikaiseksi. Tarvitsemme uuden lähestymistavan.”
    ”Hmm, ehkä. Mutta ei veneessä ole mitään, mikä olisi minkään arvoista. Kaupankäynti ei onnistu.”
    ”Kieltämättä on ikävää, kun emme saaneet mukaan varusteita. Vähän käteistä, ja tätäkään ongelmaa emme kohtaisi.”
    ”Kysyn pikkukaverilta, josko hän keksisi jotain vaihtamisen arvoista.”
    Snowman oli jo kääntynyt kannoillaan, mutta Kepe pysäytti hänet: ”Kenties on parempi, jos minä kysyn?”

    Kuitenkaan Kepen kohtelias tiedustelukaan ei tuottanut toivottua tulosta, heillä ei ollut mitään, mitä matoran olisi kaivannut. Kepe käveli hermostuksissaan laiturilla, johon he olivat veneen kiinnittäneet.
    ”Tästä ei tule mitään” hän aloitti ”Tiedät, etten yleensä lannistu vähästä, mutta tämä on jo hieman epätoivoista.”
    ”Hei, älä nyt. Okei, on meillä ollut matkalla pikku pulmia, ja joo, tilanne on nyt hieman kiusallinen, mutta on meillä ollut hyvääkin onnea matkassa. Pääsimme kuitenkin saareen, ja täällä on sentään huoltoasema, mitä nyt pitäjä on hieman pihi.”
    Lyhyt hiljaisuus, jonka jälkeen Snowman jatkoi:
    ”Pakko kysyä, mitä tapahtui matoraneille, jotka kunnioittivat toia?”
    ”He ryhtyivät liikealalle?”
    Hetken hiljaisuuden jälkeen kahden Klaanilaisen kasvoille levisi väsynyt hymy, ja molempien olo vapautui hieman. Snowman alkoi lauleskella itsekseen, ja Kepe meni vielä kerran sörkkimään moottoria.

    Muutaman hetken kuluttua Kepe kuuli pienen matoranin huoltoaseman suunnalta musiikkia. Hän kertoi havainnostaan Snowmanille, ja he lähtivät tallustamaan kohti rakennusta. Nurkan taa päästyään he huomasivat jotain samanaikaisesti todella viihdyttävää, ja todella häiritsevää. Joukko paikallisia matoraneja soitti iloista musiikkia, ja joku lauloi lavalla. Ei siinä vielä sinänsä mitään, mutta lavan vieressä oli kangas, jossa luki ”laulukilpailu”. Palkinnoksi se lupasi kasan käteistä. Riittävän ison kasan. Snowman loi Kepeen merkitsevän katseen.
    ”Älä, Snowman, älä. Tiedät, ettet ole niin hyvä laulaja.”
    ”Jos se tulee sydämmestä, se ei voi olla väärin.”
    ”Niin, mutta…”
    Kepe luovutti suosiolla, hän tiesi, että Lumiukko aikoisi yrittää. Ja ehkä niin olikin hyvä, jotain täytyi kokeilla. Lyhyen ilmoittautumisprosessin jälkeen Snowman sai luvan nousta lavalle kilpailemaan palkinnosta. Kepe katsoi hieman huolissaan sivusta, tämä ei luultavasti päättyisi kovin hyvin.

    Sitten, aivan yllättäen, hän sai idean. Se ei välttämättä ollut aivan parhaasta päästä ideoiden historiassa, mutta se saattaisi toimia. Juuri kun Snowman oli aloittamassa performanssinsa, Kepe kapusi lavalle, ja kuiskasi jotain toverilleen. Snowman nyökkäsi kylmän rauhallisesti, ja Kepe loikkasi pois estradilta. Hän kirmasi sisään huoltoaseman myymälään. Kuten hän oli olettanutkin, se itsepäinen pieni matoran ei ollut paikalla.

    Kepen suunnitelma oli yksinkertainen, ja saattaisi jopa toimia, Snowman ajatteli. Ainakin rooli oli Lumiukolle sopiva. Hänen piti vain ”nostaa show uudelle tasolle” ja toivoa, että se pieni ärsyttävä matoran pistäisi jonkun tuuraamaan itseään myymälään samalla, kun itse tulisi katsomaan, että mitä kummaa pihalla oikein tapahtui. Se perustui siihen karuun faktaan, että hommat delegoitiin työnantajalta työntekijälle aina, kun jotain tekemistä kiinostavampaa ilmaantui. Joten ehkäpä pieni oranssi matoran, joka ilmeisesti johti puljua, lähettäisi jonkun yhteistyöhaluisemman työntekijän palvelemaan Kepeä.

    Sillä välin myymälän puolella Kerosiinipelle kilkutti nappulaa tiskillä, toivoen saavansa asiakaspalvelua joltakulta muulta kuin pieneltä oranssilta matoranilta. Hänen onnekseen nurkan takaa tiskin toiselle puolelle ilmaantui vihreä Kakamaa kantava matoran, joka näytti olevan hieman harmissaan siitä, että missasi Snowmanin esityksen. Äänestä päätellen Lumiukko pisti parastaan.

    Hetken kuluttua, kun esitys oli päättynyt, Snowman käveli toiveikkaana satamaan, Kepen luokse. ”No?” Lumiukko kysyi ”Saitko ilmaisen mootorinkorjauksen?”
    ”Kylläpä vain, vaikka parastani piti pistää. Jouduin oikein tosissaan kuvailemaan tehtäväämme eeppisenä taisteluna pahaa vastaan.”
    ”Niinhän se onkin.”
    ”Luulin Guartsun valinneen sinut hakemaan hänet, koska olet ainoa, joka jaksaa odotella jollain kalliopahasella täysin virikkeettä tuntemattoman pitkän ajan.”
    ”Kuka näitä tietää, maailma on täynnä mysteerejä.”
    ”…”
    ”Mitä muuten pidit laulustani?”
    ”Aika kamalaa, mutta hyvänä harhautuksena se toimi.”
    ”No, jos se tulee sydämmestä, se ei voi olla väärin.”
    ”…”

  • Tuulta purjeisiin

    Vene seilasi keskellä ääretöntä merta. Merivirta oli saanut siitä otteen, ja kuljetti sitä kohti tuntematonta määränpäätä. Etanan vauhdilla, kuitenkin.
    ”Tarvitsemme lisää työntövoimaa”, Kepe sanoi.
    ”Mutta mistä me sitä saamme?” Snowman kysyi.
    Juuri silloin tuuli alkoi nousta. Kumpikin heistä sai ideanpuolikkaan, joista sai muodostettua yhden kokonaisen.

    Kepe rakensi jäästä kaksi mastoa veneen kummallekin reunalle. Kiitos hänen eriskummallisten voimiensa, Snowman-niminen improvisoitu purje sidottiin niiden välille merilevällä, jonka Kepe oli rajallisilla kasvillisuusvoimillaan manannut merestä.
    ”Kiristäkää purjeet!” Kepe huusi. Snowman näytti siltä, kuin olisi toivonut roolien olevan toisinpäin.

    Kepe viritti hieman naamionsa skooppia, joka oli tarkoitettu lähinnä kenttämikroskoopiksi. Se kävi kelvollisesti kuitenkin myös teatterikiikareista.
    ”Hei, onko tuo musta juttu tuolla saari?”
    ”Taitaapi olla. Ja näymme olevan matkalla suoraan sitä kohti.”

    Kotitekoinen purjevene ratsasti kohti kirkkaanoranssia auringonlaskua.

  • Kivinen luoto II

    Kivinen luoto, aina vain pienempänä

    Snowman ja Kepe nostivat molemmat kaikin voimin veneen rungon kummastakin päästä. Yhteistuumin he saivat heivattua sen Kepen jäävoimilla kyhäämän jäälautan päälle, ja istuivat sille pienelle osalle luotoa, joka vielä oli veden pinnan yläpuolella lepäämään. Vene oli vielä insinööri-toan järjestelmällisen pengonnan jälkeen hieman palasina, ja he laskelmoivat sen kasaamiseen menevän niin kauan, että nousuvesi huuhtoisi heidät jo tiehensä.
    ”Okei, mutta tuo on vain tilapäisratkaisu. Pois pitäisi silti päästä, enkä usko jään pitävän kovin kauaa, tuo paattisi on aika painava” Kepe sanoi. Toistaiseksi paras pakosuunnitelma oli huitoa villisti ja toivoa pelastamista. Sikäli he siis olivat vielä melkoisissa vaikeuksissa, kenenkään ei tiedetty seilaavan näitä vesiä säännöllisesti.
    ”Missä, missä on Paacs kun häntä todella tarvittaisiin?” Snowman valitteli ääneen. ”Hän hallitsee biomekaniikkaa, kai hän tämän saisi kuntoon.”
    ”Loistoajatus, eli mitä, otamme häneen telepaattisen yhteyden?” Kepe vastasi.
    ”Sinunhan se fiksu piti olla.”
    ”Ja sinulla piti olla se ”johdatuksen naamio”.”
    ”…”
    ”..”

    Aikaa kului, ja hekin siirtyivät jäälautalle. Veneen he saivat kasattua ongelmitta, mutta moottori oli yhä epäkunnossa. Luoto ei kohonnut enää lainkaan merenpinnan yläpuolelle. Jäinen pikku lautta kelluskeli laineiden mukana, sulaen kiihtyvällä vauhdilla kohti olemattomuutta. Kun se oli aivan viimeisillään, Snowman ja Kepe kapusivat veneeseen istua nököttämään. Ja miettimään, kuinka ihmeessä he pääsisivät liikkeelle.

  • Kivinen luoto

    Kivinen luoto ei ollut kovinkaan iso, vain muutamia neliömetrejä. Se oli ainoa vedenpinnan yläpuolinen kappale niin pitkälle kuin silmä kantoi. Meri oli rasvatyyni, ja taivaalla oli vain muutamia pilviä. Kaksi lintua oli ilmestynyt jostakin, ja ne kaartelivat luodon yläpuolella pilkkaavasti kaakattaen.

    Kepe ja Snowman olivat istuskelleet saarentapaisella jo jonkin aikaa, molemmat hiljaa, mitään sanottavaa keksimättä. Kumpikin käsitteli mielessään eri keinoja päästä pois tältä kyseiseltä kiveltä. Kepe oli jo monesti tonkinut veneen sisuskaluja; moottori oli käyttökelvoton. Mäntä oli pudonnut ja nukkui kalojen kanssa merenpohjassa. Sama tilanne oli myös sytytystulpalla ja eräällä nimettömällä, mutta ilmeisen tärkeällä osalla.

    Veneestä ei löytynyt mitään muuta, mikä olisi voinut toimia jonkinlaisena työntövoimanlähteenä. Oli siellä eräs Snowmanin salainen vimpain, joka ehkä olisi soveltunut tähän tarkoitukseen, mutta se olisi vaatinut veneen painon radikaalia pudottamista, eikä pehmustetuista istuimista voinut mitenkään luopua. Tai ehkä olisi voinut, mutta silti vene ei olisi ollut tarpeeksi kevyt.

    He istuivat kahdella, kuin istumiseen tarkoitetulla kivellä, jotka luodolla nököttivät. Luoto oli juuri sellainen, joka oli luotu haaksirikkoutuneita ajatellen. Mitä nyt ruokailut, yöpyminen ja terveydenhuolto olivat vähän retuperällä.

    Kepe teki sitä, mitä teki aina, kun hänellä oli tylsää. Hän pyrki keksimään jotain fiksua ajateltavaa ympäristöstä. Hän pani merkille, että luoto koostui kahdesta osasta. Kahden kallionpalan välissä oli aivan ohut kaistale mutaa, jossa kasvoi muutama ruohonkorsi. Snowmanin kivi oli toisella puolella tätä luonnon luomaa rajaa. Veneen keula puolestaan oli osunut pieneen, halkaisijaltaan noin metriseen lahteen. Sen reunoilla kasvoi jotain leväntapaista.

    Muutama tunti aiemmin Snowman oli kokeillut, miten pitkälle veteen luodolta pystyi kävelemään. Luoto oli oikeastaan suurempi kuin mitä pinnalla oleva osa antoi kuvitella, kuin jäävuori. Snowman käveli viitisen metriä vedessä ennen kuin hänen jalkansa lipesivät kallionpinnalta ja hän tipahti äkkisyvään veteen, jonka juurimainittu syvyys jäikin mysteeriksi. Pahojen muistojen aiheuttaman epämuodollisen paniikkikohtauksen jälkeen hän onnistui hilautumaan maihin ilman sen suurempia ongelmia.

    Muutaman tunnin kuluttua Kepen mieleen juolahti ajatus, eikä kovin rohkaiseva sellainen. Veneessä ei ollut ankkuria, ja se oli julmetun pieni kahden käyttää majapaikkana. Ja nyt oli laskuvesi. Mitä tapahtuisi nousuveden tullessa? Ilta alkoi jo hämärtää, ja tämä kummallisten luonnonvoimien ilmiö alkaisi vaikuttaa heidän olotilaansa epämukavasti jo parin tunnin sisällä.
    ”Hei”, Kepe aloitti. ”Tuli tässä mieleen… me uppoamme kohta.”
    ”Häh?”
    He päättivät, että nyt olisi korkea aika alkaa etsiä keinoa täältä poispääsyyn.

  • Venetemppu

    Jossain keskellä merta, Klaanista etelään

    Matka oli sujunut vailla sen kummempia käänteitä jo hyvän aikaa. Alkumatkasta Snowman ja Kepe olivat keskustelleet paljonkin, ja olivat tavalliseen tapaansa eri mieltä jokseenkin kaikesta. Mutta kunnon väittely piristää aina.
    Nyt he istuivat Snowmanin vanhassa veneessä vaiti, kulkien tasaisesti kohti määränpäätään. Jo pitkän aikaa horisontti oli ollut melko tyhjä, mutta nyt vastaan tuli jotain yllättävää. Valtava, valasmainen rahi nousi pintaan kivenheiton päässä kaksikon edessä.
    ”Snowman?” Kepe kysyi hieman huolissaan tuosta edessä olevasta, valtavasta lihamuurista.
    ”Ei mitään hätää” Snowman vastasi Kepeä huolestuttavaan, tuttuun, huolettomaan äänensävyyn veneen vain kiihdyttäessä elikkoa kohti. Sitten hän jatkoi: ”Olen minä tämän tehnyt ennenkin.”
    ”Tämän?”

    Snowman työnsi ohjaustankoa lujasti eteenpäin, ja veneen etuosa hörppäsi vettä. Pian koko kulkupeli oli pinnan alla, ja Snowman laittoi vauhdin maksimiinsa. Pieniä akrobaattisia vedenalaisia kierähdyksiä ja pyörimisiä myöhemmin vene nousi valaan toisella puolella pintaan.

    ”Oliko tuo nyt tarpeellista?” Kepe tiuskaisi Snowmanille, yhä yskien vettä. ”Eikö kiertäminen olisi ollut yksinkertaisesti helpompi ratkaisu?”
    ”Noh” Snowman vastasi ”Tuo oli ainakin paljon hauskempaa. Siitä on sitä paitsi ihan liian pitkä aika, kun olen tehnyt tuon viimeksi.”

    Pian tämän jälkeen moottori rupesi pitämään huolestuttavaa ääntä, ja savua nousi kovasti.
    ”Snowman” Kepe aloitti ”Huomaatko sinäkin tuon?”
    ”Juu, ei tässä ole mitään hätää. Niin kauan, kun kaikki osat ovat paikallaan, niin tämä vene kulkee.”

    Pian tämän jälkeen moottorista tippui pieni pala.
    Tämän jälkeen toinen.
    Ja tämän jälkeen Snowmanin oli pakko pysäköidä vene pienen pienelle kallioluodolle keskellä merta.
    ”Tyytyväinen?” Kepe kysyi.
    ”Hei, sinä se muistaakseni sanoit moottorin kestävän.”
    ”Mutta en käskenyt tekemään veneellä turhia kikkailuja.”
    ”Älä jaksa.”
    ”Älä itse jaksa.”
    ”…”
    ”…”

    Siinä he sitten istuivat, moottorivikaisen veneensä kanssa.

  • Kaksikon ensimmäinen vastoinkäyminen

    Pienen pieni saari Klaanin rannikolla, luola

    Oli noussut myräkkä, ja Snowman ja Kepe olivat menneet pienelle saarelle odottelemaan sen laantumista. Snowman oli hieman ahdistunut. Tähänkö tämä nyt jäi, ensimmäinen tehtävä, jolla hän oli pitkään aikaan, ja se näytti tyssäävän jo alkumetreillä. Hän kertasi vieläkin hänen ja Guardianin jonkin aikaa sitten käymää keskustelua.
    ”Pian lähtöni jälkeen alat suunautua sinne sijaintiin. Tehtäväsi on olla sillä saarella ottamassa minua vastaan. En tiedä vielä, milloin itse pääsen sinne, mutta kun pääsen, tahdon olla aivan varma siitä, että olet siellä ottamassa minua vastaan. Oletan, että voin luottaa sinuun täysin?” Guardian oli sanonut, eikä lainkaan omaan tapaansa. Hän oli ollut poikkeuksellisen vakava.
    ”Totta kai” Snowman oli vastannut, hieman hämillään tehtävänannosta. Mielellään hän auttoi Klaania, hän nyt vain oli harvoin kenttätöissä, varsinkaan etelän suunnalla. Sitten Guardian vielä lisäsi:
    ”Ymmärtänet varmaan myös, että tämä on osana salaista tehtävääni, joten et saa kertoa tästä kenellekään.”
    Kaikki oli alkanut hyvin. Matkajärjestelyt hän oli hoitanut. Mutta kun hän viimein oli saanut vahnan kulkupelinsä alleen, oli Snowman hieman kokeillut sitä, ja nyt hän oli jäänyt myrskyn tähden luolaan jumiin. Tai ei hän oikeastaan jumissa ollut, myrsky ympäröi lähinnä Klaanin saaren rannikkoa. Hän olisi vaikka heti voinut lähteä Guardianin määrämälle, pikkuriikkiselle saarelle etelässä, mutta hän oli vailla varusteitaan. Eikä hän oikein Kepeä kehdannut tänne pikku luolasaarellekaan jättää.

    ”Snowman” Kepe aloitti ”Ryhdyin tänään aiemmin miettimään ensimmäistä kohtaamistamme.”
    ”Niin, mitä siitä?”
    ”Olin siellä kalliolla kaukoputkeni kanssa katsomassa tähtiä. Se oli aika moinen urakka, yleensä pidän astrologisia varusteitani tornissa. Kuitenkin Klaanin valot hieman häiritsevät, tahdoin edes yhden kerran saada täydellisen näkymän Klaanin tähtitaivaasta.”
    ”Aivan, olen tästä perillä.”
    ”Ei siinä vielä mitään, että raahasin kaukoputkeä paikasta toiseen. Mutta sinä päivänä hissikin oli poissa toiminnasta. Olisiko ollut joku Domekin hupitempaus, mutta jotain se aiheutti hissille. Se oli aika valtava urakka kuljettaa putki koko kierreportaikko alas.”
    Snowman kuunteli hiljaa, ja Kepe jatkoi:
    ”Mietin vain, mitä olisi käynyt, jos olisin jättänyt urakan sikseen, vastoinkäymisten vuoksi.”

    Hetki hiljaisuutta.

    Sitten Snowman asteli luolan suulle, hyppäsi kiiturinsa selkään ja huuri Kepelle: ”Hyppää kyytiin!” Snowman lähti ohjastamaan venettään etelään. Ilman varusteita. Ylimääräisen matkustajan kanssa. Vastoinkäymisistä huolimatta.

  • Mysterys Nuin makuta vierailee Verstaassa

    Makuta Nui ja Matoro olivat saapuneet linnaan. Matoro meni pian Kapuran, Umbran ja Jaken luokse; he olivat aulassa, vasta saapuneet. Makuta Nui jatkoi eteenpäin. Hänellä oli hieman asioita selviteltävänä. Hän meni alas, Kerosiinipellen verstaalle.
    ”Kepe? Oletko täällä?” Ei vastausta. Pahus, Makuta ajatteli, Kepe on jossain poissa. Noh, täytyy pärjätä ilman.
    Umbra oli menossa huoneeseensa, kun Makuta Nui ilmaantui hissistä. Hän käveli nopeasti ulos ovesta. Umbra mietti, mitä tämän mielessä oli.

    Makuta nousi lentoon heti ulos päästyään – ja suuntasi Killjoyn talolle. Pian hän laskeutui pihalle. Mökki näytti autiolta. Makuta katsoi sisään ikkunoista. Ei mitään. Hän koputti oveen ja odotti. Oli pitkään hiljaista. Pian hän luovutti, Killjoy ei ollut sisällä.

    Manu palasi linnoitukseen.
    ”Missä on herra Ilonpilaaja?” hän kysyi nopeasti.
    ”Hän lähti jonnekin Gukollaan jo kesken pelastusretken”, sanoi Kapura.
    ”Hitto soikoon”, Manu kirosi. ”Miksi kaikki ovat poissa?”

    Seuraavaksi Makuta liiteli Summerganonin huoneen ikkunalle. Huone oli tyhjä. Hän vilkaisi vielä Summerganonin lempiajanviettokohteet. Ei mitään. Hän meni vielä Sugan ovellekin koputtelemaan, vaikka ikkuna näytti tyhjän huoneen. Kun hän saapui ovelle, huomasi hän lapun, joka oli kiireessä kirjoitettu:
    ”Olen rämeellä pelastamassa tyyppejä.”

    Manun pään täytti turhautuminen. ”Tyypit” oli jo pelastettu. Hän laski kymmeneen, meni ikkunalle ja avasi sen. Hän heittäytyi ulos ja avasi siipensä. Pian hän liiteli ilmassa ja muutti muotoaan; hänestä tuli kuin suuri siivekäs lepakko, lyhyet raajat, siipipoimu eturaajojen ja kylkien välissä, naamioon kasvoi terävät hampaat, raajojen päihin terävät kynnet – vaikkakin hänellä oli jo ennestään käsissään sellaiset. Tämä uusi ilmestys lähti liihottelemaan kohti saaren keskustan syvää viidakkoa.