Klaanilinnake, toinen kerros
Snowman kyyristyi huoneessaan, valmiina vastaanottamaan syliin loikkaavan rahin, Napon.
”No niin pikkukaveri, mennään respaan”, Snowman puheli pienelle sammakolle, ja poistui huoneestaan rahi sylissään.
Hän käveli pitkin Klaanin pitkiä, sinimattoisia käytäviä, ja laskeutui alakertaan. Askeleet kaikuivat tyhjissä käytävissä, kaikkialla oli hiljaista. Snowman mietti, että saattaisi mennä pitkäänkin, ennen kuin hän kävelisi tällä samalla matolla uudelleen. Hän oli yllättävänkin haikeana, vaikkei sitä monikaan hänen tavallisen hymynsä takaa olisi nähnytkään. Hän asteli vastaanottotiskille, jossa yleisesti varsin kauniina pidetty toa jo odottelikin häntä. Sopimuksen mukaisesti Snowman antoi pienen lemmikkinsä toan hoitoon, ja lähti kohti seuraavaa määränpäätään.
Pian hän jo talsikin varsin tuttuun Kepen verstaaseen. Kaikki laitteet piippasivat tuttuun rytmiin, ja valot välkkyivät eri värisinä. Snowman odotti innoissaan, mistä löytäisi luotettavan väittelykumppaninsa.
”Ohoi kuoma, oletko täällä jossain?” Snowman tiedusteli.
Ilmeisesti Kerosiinipelle oli asioilla, joten Snowman istahti tuolille odottelemaan. Kovasti hänen olisi tehnyt mieli hieman tutkailla kaiken maailman laitteita, mutta tiesi kokemuksesta sen olevan hyvin huono idea. Kuitenkin vihreän ja valkoisen värinen, pienehkö toa tallusteli verstaalleen, ja Snowman hypähtelikin heti hänen luokseen, ja puhui iloisesti:
”Rätsie, moi! Mites, oletko valmis?”
”Juuh, enköhän” Kepe vastasi miettien ”Missä se on?”
”Keetis sanoi hakeneensa sen varastosta, nyt sen pitäisi olla satamassa paikalla J-32.”
Siitä kaksikko sitten lähtikin Klaanin satamaan, ja pian löysivät etsimänsä.
”Gah, se on vielä vanhempi ja ruosteisempi kuin muistinkaan” Kepe päivitteli laiturissa kelluvaa venettä. ”Väität sen olevan merikelpoinen?”
”Luulisin. Toivoin sinun osaavan vähän paremmin perehtyä moottorin toimintaan, itse kun en oikein ole mekaniikkaan erikoistunut.”
Kepe myöntyi tutkimaan kulkupelin sisälmyksiä. Snowman odotteli vieressä, katseli pilvien liikettä ja kuunteli laineiden liplatusta. Hän tiesi ylireagoivansa, hän saattaisi tulla piankin takaisin. Mutta Snowman ei voinut olla herkistymättä miettiessään tätä yhteisöä, joka oli ottanut hänet vastaan vaatimatta mitään, antanut vain olla. Ja nyt, ensimmäistä kertaa aikoihin, hän oli poistumassa.
”No siis” Kepe aloitti ”teoriassa tuolla voi kyllä taittaa pitkäkin matkoja. Tehojen säätely toimii, ja ohjattavuus on kelvollinen. ”
”Ihanaa!” Snowman hymähti, ja hyppäsi vanhan kulkupelinsä kyytiin.
”Kuitenkin” Kepe aloitti Snowmanista hieman ikävään äänensävyyn ”Tuo lennon aktivointi. Tässä veneessä on kaikki lentämiseen tarvittava, et siis tosiaan aio korjauttaa sitä?”
Snowman piti käsiään ohjaustangolla. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän tunsi jalkansa tukien päässä, ja selkänsä tukeutuvan selkänojaan. Hän vetäisi yläkautta suoraan selkänojaan kiinnittyvän lentäjänlasikypäränsä päähänsä, ja näki maailman taas tuttujen lasien läpi.
”En” hän vastasi itselleen epätyypillisen itsevarmasti. ”Muistat kai, mitä viimeksi kävi, kun käytin sitä.”
Kepe hymyili. Hän muisti vallan hyvin sen kerran. Itse asiassa se oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi Lumiukon. Kepe oli ollut Klaanin rantakallioilla tähtiä katselemassa, kun hän oli huomannut oudon näyn tutussa maisemassa. Se oli pikku hiljaa kasvava valopilkku taivaanrannassa. Kepe ei meinannut tunnistaa mikä se oli, vaikka kaukoputkellaan tiirailikin. Kuitenkin, kun valo sammui, hän tunnisti lentävän esineen. Se näytti jonkin sortin kulkupeliltä, jonka kyydissä oli valkoinen hahmo. Pian hahmo kuitenkin putosi ajoneuvon kyydistä villisti huitoen mereen, ja lennokki jatkoi matkaansa kovasti humisten Kepen yli kohti saaren sisämaata.
Kepe lähti ripeästi uimaan tippuneen, ja ilmeisesti meren pintaan paiskautessaan tajunsa menettäneen hahmon luo. Tasaisin vedoin hän polski vedessä, kunnes pääsi vajoavan hahmon luokse. Kepe muisti ajatelleensa, että onpa painavan näköinen kaveri, ja koska hän itse ei ollut toaksi aivan siitä fyysisesti vahvimmasta päästä, hän jäädytti voimillaan mereen jäälautan, ja sai viskattua sukeltamansa hahmon sen päälle.
Nyt, vuosien kuluttua Kepe tunsi varsin hyvin, kuinka Snowman oli paennut rahi-petoja lentävällä veneellään, ja ymmärsi kyllä tämän vastahakoisuuden sen käyttämisestä. Hän myös tiesi, että Snowman tunsi hänelle edelleenkin kiitollisuuden velkaa siitä, että hän oli pelastanut tämän Klaaniin. Myönnettäköön, että he olivat jatkuvasti väittelemässä kaikesta ja joskus kovastikin ärsyttivät toisiaan, mutta Snowman oli kiitollinen. Kyllähän Kepe sen ymmärsi.
Ja siinä he nyt olivat, kaksikko saman meren äärellä.
Hiljaisuuden rikkoen Snowman kysyi: ”Tahdotko tulla koeajelulle?”
Kyllä, se on pitkä. Ja oikestaan tämä on vain osa siitä, mitä minun piti alunperin kirjoittaa. Heh. Ja jep, minulla on lupa liikutella Kepeä näinkin paljon.