Enki ja Matoro odottelivat kärsivällisesti jyrkänteellä. Takana aukeni keskipäivän auringon valaisema meri.
Kivikkoisella tasanteella makasi kaksi elotonta ruumista. Taistelu oli yksi erikoisimpia mitä Matoro oli koskaan nähnyt, ja ajattelikin kysellä asioita Ämkoolta matkalla. Kaksi Toaa, jotka kostonhimo oli ajanut vain sankarin raunioiksi. Matoro mietti mikä oli johtanut noin selvään vihaan. Ja mikä voisi johtaa siihen, että Toa tekee itsemurhan.
Ämkoo käveli mäeltä, miekka vyöllään. Admin oli muuttunut paljon Matoron viimenäkemästä; entinen sankari oli poissa. Varjokäsi samalla puistatti että kiinnosti.
”No? Lähdemmekö?” Matoro kysyi. Ämkoo nyökkäsi. ”Heitetään nämä ruumiit mereen ulapalla. Raahataan veneelle nyt”, Mäksä sanoi ja nappasi kiinni Herkan olkapäistä. Tulen Toan ruumis oli runneltu ja näytti kuin se olisi ollut kuolleena kauan. Epäkuoleman naamio ei anna elämää. Se vain pakottaa elämään.
Matoro tarttui kiinni Tharkonin ruumiista. Häntä iljetti kanniskella ruumiita, mutta samalla hän kunnioitti Tharkonia. Tharkon oli ollut periksiantamaton siinä mitä oli yrittänyt tehdä, ja kärsinyt lopulta kuoleman oman käden kautta.
Vaivalloisen kymmenenminuuttisen kuluttua kolmikko oli alhaalla lahden rannalla vihreän moottoriveneen luona. Toa-kaksikko heitti ruumiit veneen takaosaan Enkin tutkiessa ohjaussysteemiä. Moottori pärähti käyntiin onnistuneesti ja pian laite oli lahdella.
”Hei, ajetaan sille kalliolle. Sukeltelen miekkani”, Matoro muisti istuessaan ahtaasti paatin takaosassa Veljeskuntalaisten istuessa edessä. Vanha vihreä moottorivene ajeli hetken rannanmyöteisesti. Kallio oli miltei pystysuora ja alhaalla oli paljon kiviä ja kareja. Jään Toa hyppäsi kannelta veteen, irvistäen ensin kylmän veden osuessa hänen selän haavaansa.
Matoro tähysteli silmillään kivien välejä ja soraista pohjaa. Kolmannella sukelluskerralal hän huomasi aseen kiilautuneen kahden kiven väliin lähelle pintaa. Toa nappasi sen ja kiipesi veneeseen.
Kauempana merellä kaksi ruumista heitettiin mereen.
”Ämkoo. Haluatko ehkä selittää…”, Matoro sanoi istuessaan nyt tilavassa takaosassa. ”Selittää mitä?” ”Mitään”
Ämkoo kertoi Matorolle saman tarinan jonka oli kertonut Snowielle sukellusveneessä.
Ämkoo yritti parhaansa mukaan arvioida tilannetta. Herka oli viimein poissa pelistä, mutta niin oli myös Matoron miekka. Sama päti toki myös Tharkonin hetki sitten hajonneeseen salkoaseeseen, mutta vastustajilla oli siitä huolimatta ylivoima aseistuksen suhteen. Alku, toinen Ämkoon tunteman maailman voimakkaimmista miekoista, lähestyi klaanilaiskaksikkoa uhkaavasti.
Vaikka Toa Tharkon olikin aseeton, ei vihreänsekainen kostaja aikonut jättäytyä pois taistelusta. Tharkon kohotti kättään ja pian Ämkoota kohti suunnattu tuulenpuuska lähti matkaan.
Ämkoo huomasi tämän, väisti ja lähti juoksuun. Toa väisti täpärästi Atyan miekaniskun, kierähti maata pitkin lähemmäs Tharkonia ja onnistui noustessaan potkaisemaan tätä rintakehään. Tharkon kaatui maahan, ja Ämkoo hyppäsin tämän päälle tarttuen Toaa kurkusta.
Matoro jäi kaksin kuolleen veden Toan kanssa. Atya syöksyi aseettoman Matoron kimppuun, huitaisi kerran miekallaan ja hyppäsi sitten ilmaan. Uusi isku tähtäytyi jään Toaa kohti yläilmoista käsin, mutta Matoro oli valmiina. Jään Toan mustavalkoisista käsistä sinkoutui elementtisäde, joka osuessaan kohmetti Atyan kädet kiinni toisiinsa. Atyan isku keskeytyi, ja kuollut Toa kompuroikin pian maassa yrittäen saada kätensä vapaiksi. Matoro tarttui kiinni Toan aseeseen ja kiskoi ikimiekan haltuunsa.
Samaan aikaan Ämkoo lensi ilmaan Tharkonin raivokkaan elementti-iskun voimasta. Ämkoo nousi nopeasti pystyyn, vilkaisi voitonriemuisena Matoron suuntaan ja virnisti. Ämkoon riemu kuitenkin loppui lyhyeen Atyan noustessa pystyyn ja tarttuessa vihermustaa Toaa kiinni ranteesta. Atya yritti pyöräyttää Ämkoon alas jyrkänteeltä, mutta Matoron väliintulo keskeytti yrityksen.
Matoro ei ollut koskaan käyttänyt tällaista miekkaa. Terä tuntui suorastaan yliluonnollisen kevyeltä. Jään Toa huomasi myös, kuinka miekan terä upposi syvälle rannan ikivanhaan kivikkoon Atyan väistäessä kokeiluluontoisen iskun viime hetkellä. Veden Toa loikkasi Tharkonin viereen. Sitten viholliskaksikko lähti yhteistuumin matkaan.
Alku vaihtoi vaivihkaa omistajaa. Ämkoo vasen käsi pyörähti, nosti miekan salamannopeasti ilmaan ja tähtäsi lyöntinsä Tharkonia kohti. Toinen Toa väisti, hyppäsi Ämkoon ohi ja tähtäsi harkitun potkun tämän kylkeen. Matoro tarttui kuitenkin kiinni Tharkonin jalasta ja heitti Toan kauemmas.
Atya syöksyi puolestaan Ämkoon kimppuun. Toista elävämpi ei kuitenkaan torjunut hyökkäystä miekalla. Varjokäsi aktivoitui juuri oikealla hetkellä, ja voimakas energianyrkin lyönti heitti Atyan Tharkonin vierelle. Ämkoo tarttui miekasta kaksin käsin ja lähti huutaen juoksuun.
Alku kohosi jälleen ilmaan Ämkoon iskiessä kuolettavan piston Tharkonia kohti. Ämkoon yllätykseksi iskua ei kuitenkaan ottanut vastaan Tharkon, vaan Atya. Maassa makaava ilman Toa virnuili ja heitti Ämkoon kauemmas voimakkaalla puhurilla. Katana irtosi Ämkoon otteesta ja Tharkon tarttui siihen nauraen samalla voitonriemuaan.
Ensimmäisenä Tharkonin lyöntien kohteeksi joutui Matoro. Yksi pitkistä viilloista sohaisi jään Toan rintapanssaria, mutta Toa onnistui kuitenkin pysymään ehjänä. Matoro perääntyi kumppaninsa vierelle.
”Jos hoitelemme tuon vihreän, sininenkin pysähtyy, vai?” ”Kyllä, mutta se onkin helpommin sanottu kui-”
Valtava pyörremyrsky aktivoitui aivan klaanilaisten jalkojen alla. Kaksikko lennähti korkeassa kaaressa jyrkänteen reunamalle. Samalla Tharkon lähti raivoisan taistelutahtonsa vallassa juoksemaan klaanilaisia kohti.
Matoro valmistautui syöksemään jäätä hyökkääjää kohti, mutta Ämkoon käsimerkki pysäytti jään Toan aikeet. Ämkoo astui Matoron eteen, käänsi katseensa kohti juoksevaa tharkonia kohti ja sammutti varjokätensä.
Tharkon ei tiennyt mitä Ämkoo aikoi, muttei myöskään välittänyt. Puhdas viha ajoi ilman Toaa eteenpäin tämän syöksyessä karjuen entistä tiimitoveriaan kohti. Tharkon kohotti katanan kohti taivaita ja löi.
Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Myrkyllinen heittoase lensi ilmojen poikki ja osui tarkasti miekkansa juuri kohottaneen ilman Toan kaulaan. Tharkon kakoi henkeä ja horjahti maata kohden. Ratkaisevalla hetkellä taistelun temmellykseen palannut matoran Enki huokaisi helpotuksesta.
Alun tarunhohtoinen terä lähestyi yhä Ämkoon kehoa. Makutavoimien sallimien refleksien turvin käänsi Ämkoo hieman vartaloaan, ja sytytti sitten varjokätensä. Sihisevästä energiasta koostuva punainen koura tarttui juuri oikeaan aikaan Tharkonin miekkaa piteleviin nyrkkeihin.
Matoro ei osannut hahmottaa seuraavaa liikesarjaa. Tharkonin käsiin tarttumisen jälkeen Ämkoo astui lähemmäs vihollistaan, väänsi tämän käsiä ja siirtyi samalla vaivihkaa Toan taakse. Tharkon karjui kaatuessaan maahan, ja miekka siirtyi Ämkoolle.
”Terveisiä Bakmeilta”, Ämkoo tuhahti ja sivalsi.
Valtava haava Tharkonin selässä sai Toan huutamaan tuskasta. Kuolevan soturin tumma veri purskahti esiin ja valui maahan tämän pakottautuessa istumaan. Atya ei enää liikkunut, vaan seisoi aavemaisesti paikallaan.
”Haluatko tietää mitä ajattelin taisteltuani Atyaa vastaan?” Ämkoo aloitti ja heilautti miekkaa kerran ilmassa. Tharkon ei vastannut. ”Atya eli oman oikeudentajunsa kautta. Atyan kuoleman jälkeen tein kaikkeni viedäkseni sitä samaa oikeutta eteenpäin.” ”Sinä…”, Tharkon aloitti, muttei tiennyt mitä sanoa. ”Tiedän vajonneeni alas”, jatkoi Ämkoo. ”Mutta kun sinä hylkäsit Atyan opit ja lähdit kostamaan, vajosit vähintäänkin yhtä alas kuin minä.”
Tharkon yskäisi verta. Sitten Toa kohotti vapisevaa kättään ja viittoi Ämkoota tulemaan lähemmäs.
”Anna se miekka tänne.”
Matoron ja Enkin yllätykseksi Ämkoo suostui. Vihermusta Toa pudotti miekan Tharkonin eteen ja otti hieman etäisyyttä. Matoro ja Enki yllättyivät entisestään huomatessaan, että Tharkon ei selvästikään aikonut hyökätä.
Kuului huuto miekan upotessa sulavasti Tharkonin vatsaan. Toa kiskaisi miekkaa hieman ylemmäs, sitten vasemmalle ja repäisi sen lopulta irti kuolevasta ruumiistaan. Veri suihkusi. Sitten oli aivan hiljaista.
Ämkoo harppoi ottamaan Atyan kaatuvan ruumiin vastaan. Ämkoo kohotti Atyan päätä varjokädellään, nosti kuolleen johtajansa ruumiin syliinsä ja lähti sanaakaan sanomatta kantamaan tätä pois. Matoro oli lähdössä kumppaninsa perään, mutta Enki neuvoi tätä odottamaan.
Matoro oli enstistäkin hämmentyneempi. Mäksälle oli juuri kasvanut ylimääräinen käsi. Tilanteen voisi selittää pitkäsanaisesti, mutta kaikki varmasti tajuavat mitä on tapahtumassa myös yhdestä repliikistä.
”Mitä”, Jään Toa sanoi ääneen ottaessaan juoksuaskelia Gukon ja Mäksän luo. ”Otetaan vähän etäisyyttä noihin”, Mäksä sanoi nousten huohottaen pystyyn. Hän hyppäsi takavasemamlla olevan Gukon selkään Enkin kanssa. ”Lähdemmekö me…?” Matoro kysyi änkiessään linnun täpötäyteen selkään. ”Emme, tarvitsen tuon miekan”, Mäksä vastasi. Hämmentynyt lintu otti vauhtia ja pyrki nousuun suuressa painolastissa. ”Siirretään taistelua. Aikalisä”, Mäksä vastasi. Gukko syöksyi vaivoin ylöspäin ja lähti matalalentona kohti kallioista rannikkoa.
Kolme vainoojaa yllättyivät tästä liikkeestä, ja Tharkon komensi välittömästi kaksi apuriaan kohti rantaa. Hän keskittyi ilman elementtivoiman käyttöön. Vihreä Toa loi lisää tuulta hiljenevään tornadoon. Hän loi sitä lisää ja lisää ja imi kiviä ja maata tornadoon jään lisäksi. Hän heitti sen tornadon liikkeelle kohti Gukkoa.
Lintu karjaisi vertahyytävän kimeästi, kun sen vasen siipi osui tornadon sisään. Gukko putosi ja tornado iskeytyi siihen takaapäin, toimien kuin valtava lihamylly. Lintu rääkyi kovaa kolmen matkustajan pudottautuessa alas erään mäen laelle. Pudotus ei ollut pehmeä, mutta taatusti mukavampi kuin kivitornadon sisään jääminen.
Valtava lentävä lihamylly imi ja repi lintua kaiken sen sisässä olevan tavaran voimalla. Tharkon nauroi ja vapautti taas ilmamuodostelman liikkumaan vapaasti.
Matoro nosti itseään käsiensä varaan kivikosta. Pudotus oli tehnyt monia mustelmia ja ruhjeita hänen haarniskaansa, jota ei ole muutenkaan korjattu pitkänä aikaan. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Mäksä nousi vaivalloisesti kivikosta ja Enki näkyi vähän matkan päässä. ”Oletteko kunnossa?” Matoro kysyi nousten polvilleen. ”Jotenkuten…”, Ämkoo puhui puoli-itsekseen noustessaan. ”Mikä tuo käsi on?” ”Pitkä juttu”
Meri lainehti kolean aamuauringon väreissä. Tältä kivikukkulalta oli vain yksi alamäki tasanteelle merelle. Pienessä lahdessa saaren sivuosissa näkyi vene.
Tharkon imi itseensä tornadon ilmamassat palauttaakseen energiaansa. Sitten hän hyppäsi ilmaan, loi tuulta ja syöksyi kohti kahta kätyriään.
”Nyt minä tapan sinut!”, epäkuollut Toa raivosi juostessaan kömpelösti Atyan kanssa. Herkan naamio oli puristettu epämuodostuneeksi ja hänen kädesään törrötti naula, jonka hän oli repinyt päästään. Matoro tavallaan sääli tätä Toaa. Hän ei tiennyt näiden olentojen menneisyydestä, mutta Herka oli selvästi kokenut kovia elämässään. Nyt ainut mikä piti onttoa kuorta elossa oli kostonhimo. Syvä, palava kostonhimo josta virtasi jatkuvasti uutta voimaa. Voimaa kostaa.
Herkan ase iskeytyi kivikkoon aivan Mäksän viereen. Ilman Toa pyörähti vain joutuakseen melkein Veden Toan miekan lävistämäksi. Hän kierähti ylös ja heittäytyi taaksepäin. Herkan ase huitaisi viillon Toan rintapanssariin. ”Nappaa!” Matoro huudahti ja heitti valkoisen Energiateränsä Mäksälle. Tämä nappasi tottuneesti aseen ja vetäytyi pari askelta.
Matoro ojensi kummatkin kätensä eteenpäin ja kutsui elementaalivoimiaan. Vaaleansiniset säikeet kiertivät hänen käsiinsä ja syöksyivät säteinä kohti Tulen Toaa. Herka karjui, silkasta vihasta ja kivusta, jota voima aiheutti Tulen Toassa. Hän – tai se – puski eteenpäin hullun raivolla tavoitellen Ämkoota aseellaan. Entistä kovemmalla paineella tuleva jää hidasti Tulen Olentoa. Tämä ei edes yrittänyt väistää, käveli vain eteenpäin.
Vihreää metallia oleva terä iskeytyi Matoroa selkään. Toa karjui tuskasta kun ase rikkoi hänen selkäpanssarinsa ja työntyi orgaaniseen kudokseen. Epätoivoinen lyönti kyynerpäällä taakse osui Tharkoniin, mutta se ei vaikuttanut paljoa. Jään ampuminen oli tauonnut, ja Herka käveli hullunkiilto silmissä kohti Mäksään, joka miekkaili jo Atyan kanssa. Tharkon oli varma onnistumisestaan. Hän hymyili. Matoro taasen oli varma siitä, että kuolisi jos jotakin ei tapahtuisi.
Ämkoo kaatui maahan perässään juoksevan epäkuolleen Toan liekehtivän iskun voimasta. Ilman Toa heitti itsensä ainoalla kädellään ympäri ja näki kalmankankean Herkan kohottavan asettaan viimeistelläkseen vihollisensa.
Herkan naamioon iskeytyi pieni heittoase. Kuollut Toa menetti hetken ajaksi tasapainonsa ja Ämkoo ehti jälleen kerran täpärästi pois hyökkäyksen alta.
”Kiitos”, Ämkoo totesi pikaisesti luokseen juosseelle Enkille. Enki nyökkäsi vastaukseksi. Le-matoran valmistautui juoksemaan loitommas, mutta Ämkoo tarttui matorania olkapäästä.
”Kuule.” ”No.” ”Minulla oli mukana kivi. Missä se on?” ”Öh. Linnun varustelaukussa?” ”Tarvitsen sitä.” ”Minulla on kyllä lisää näitä teriä jos sinä-” ”En aseeksi. Hae se.”
Enki lähti kipittämään kauempaa tilannetta tarkkailevaa lintua kohti. Tharkon huomasi tämän ja ohjasi Atyan juoksemaan matoranin perään. Ämkoo kirosi.
Matoro väisti jälleen täpärästi Tharkonin luoman tornadon. Jään Toa ampui elementtisäteen ilman Toaa kohti, mutta tämä onnistui väistämään. Matoro ei voinut olla huomaamatta, että Tharkon oli hyvin kokenut taistelija. Taistelu oli hyvin tasaväkinen.
Enki huomasi perässään juoksevan sinisen Toan. Matoran vihelsi linnullensa, hyppäsi tämän kyytiin ja onnistui täpärästi väistämään huipputerävän katanan iskun. Atya tuijotti kuin hämmennyksen vallassa taivaalle kohoavan matoranin perään, kääntyi ja jatkoi sitten matkaansa Ämkoon tykö.
Samaan aikaan Herka teki kaikkensa upottaakseen koukkuaseensa Ämkoon rintakehään. Vihreänmusta Toa väisteli iskuja horjahdellen, ja yritti tuon tuosta iskeä kädellään Herkan naamioon. Naamion irroittaminen saisi epäkuolleen Toan pysähtymään, mutta suunnitelma ei ollut helppo…
”Ämkoo!”
Käsipuoli Toa hyppäsi loitommas Herkasta ja otti kopin. Enki laskeutui ja viskasi rutiininomaisesti jotain terävää Herkaa kohti. Punainen Toa sai jälleen osuman, muttei ollut moksiskaan.
Ämkoo kohotti kiveä käsissään. Toa katseli sitä hetken epäröiden ja vilkaisi sitten Matoron ja Tharkonin suuntaan.
”Mikä tuo on?” kysyi taisteleva kaksikko kuin yhdestä suusta. ”Noniin”, tuhahti Ämkoo, otti tukevan asennon ja sanoi: ”Minulla on kivi, enkä pelkää käyttää sitä.”
Alkoi tapahtua. Kivi Ämkoon kädessä alkoi hohtaa Toan kohdistaessa siihen kaikki voimanrippeensä. Kuului outoa huminaa, sihinää ja Ämkoon hiljaista muminaa. Toan naamio alkoi hohtaa.
Tharkon katsoi hämmästyneenä Ämkoon alkavaa muutosprosessia. Niin teki myös Matoro, joskin jään Toa ymmärsi varsin pian käyttää tilaisuutta hyväkseen. Matoro hyödynsi aukon Tharkonin puolustuksessa ja syöksi jäätä miekkansa terää pitkin.
Tharkon sai osuman jalkaansa ja karjaisi kaatuessaan maahan. Matoro virnisti tälle, ja keskittyi sitten ihmettelemään Ämkoon tekemisiä.
”Mmmmiiitää siiinää teeeet?”
Herka astui varovasti Ämkoota kohti, mutta vihreänmustan Toan luota noussut voimakas paineaalto heitti tulen Toan usean metrin päähän. Pimeä energia Ämkoon ympärillä tiivistyi, sihahti ja katosi.
Herka nousi seisomaan ja katsoi Ämkoota. Siinäkö kaikki? Toan panssarit olivat hieman tummentuneet ja Ämkoo näytti entistäkin hengästyneemmältä. Herka kohotti asettaan ja lähti juoksuun vihollistaan kohti.
Ämkoo seisoi hiljaa paikallaan. Toan silmät eivät olleet vielä auenneet.
– – –
Sinä. Oletko taas täällä?
Hiljaisuus. Et.
Miksi sitten.
Ah.
Ei sinua ole enää.
Nyt olen vain.
Minä.
– – –
Herkan hyökkäys keskeytyi verenpunaisena leiskuvan energiakäden iskeytyessä tulen Toan kasvoihin. Herka äännähti epämääräisesti ja yritti sitten kaikin keinoin irroittaa Ämkoon otetta kasvoistaan.
Sätkivän Herkan lisäksi kukaan ei liikkunut. Jokainen paikallaolija tuijotti ihmeissään Ämkoon oikean olkapään tienoille ilmestynyttä hehkuvaa punaista raajaa, joka rutisti parasta aikaa Herkan naamiota uuteen uskoon.
”Sinä…” ”Minä.”
Ämkoo päästi yllättäen irti. Ilman Toa tarttui kuitenkin pian kiinni toistamiseen. Ilman Toa tarttui kiinni Herkan kädestä, nosti sen tulen Toan otsan paikkeille ja iski sitten tähän kaikin voimin luonnollisessa kädessään koko tämän ajan kantamallaan naulalla. Naulattuaan zombin käden tämän omaan otsaan Ämkoo suoritti äärimmäisen epäreilun kampitusliikkeen ja heitti Herkan nurin.
Ämkoo yskäisi verta, mutta pakottautui pysymään pystyssä. Muodonmuutos oli vaatinut veronsa.
Matoro oli hetken miettinyt tilanteen outoutta. Hän taisteli matoranin ja puolikuolleen Ämkoon kanssa kahta zombia ja Ilman Toaa vastaan.
Ei tapahtunut ihan joka päivä.
Hyökkääjät olivat vetäytyneet pari askelta kaksikon saavuttua paikalle. Tharkon laskelmoi päässään tilannetta. Matoran ei olisi ongelma, mutta uusi Toa saattaisi vaikeuttaa. Ämkoo ei ollut kovin vaarallinen.
Ilman Toa loi nopealla käden liikkeellä pienen tuulipyörteen kolmikkoa kohti ja syöksyi tämän turvin iskuun. Hän löi salkoaseellaan kohti Matoroa, joka väisti iskun täpärästi, kaatuen tuulen voimasta. Tharkon jatkoi liikesarjaansa, pyöräytti asettaan ja iski uudestaan. Tällä kertaa Matoron valkoinen miekka torjui iskun ja Toa kierähti pystyyn. Kaksi nopeaa miekaniskua tulivat Tharkonin torjumiksi.
Atyan ja Herkan tyhjyyteen tuijottavat hahmot lähtivät taas hyökkäykseen, ne tähtäsivät nyt ensisijaisesti Ämkoohon. He – tai ne – tappaisivat kohteensa vaikka tulisikin viivästyksiä.
Jään Toalle toista Toaa vastaan taisteleminen tuntui oudolta ja tavallista vaikeammalta – Jos Toa-Koodi kieltää kaiken tappamisen ehdottomasti, mitä se sanoo toisen Toan tappamisesta. Matoro hyppäsi ilmaan ja potkaisi Tharkonia rintaan, ollen vain hieman nopeampi kuin vastustajansa.
Ämkoo väisti nopeasti Atyan hieman kömpelön lyönnin ja heittäytyi sivuun myös toisen zombin iskulta. Hänen olonsa ei ollut vieläkään erityisen voittoisa, vaikka hänellä oli peräti nyt jotakin aseena. Ase ei tosin ollut kättä pidempi, mutta kelpasi.
Matoro ja Tharkon miekkailivat nopeatempoisesti ja intensiivisesti, keskittyneinä liikkeisiinsä. Kumpikin heistä pyrki samalla silmäilemään muita muuttujia ja keksimään keinoa, jolla saisi ylilyönnin vihollisestaan. Matoro heittäytyi yhtäkkiä taaksepäin monta askelta, ojensi kätensä ja loi kymmeniä kovaa syöksyviä, äärimmäisen teräviä jääteriä. Tharkon loi nopeasti pienen tornadon hänen ja Jään Toan väliin, aiheuttaen sen, että jääterät imeytyivät pyörivään ilmamassaan. Vihreän Toa hymähti ja alkoi keskittyä Ilman manipulointiin, kuoleman jäätornado lähti syöksyyn kohti Matoroa.
Mustavalkea Toa heittäytyi pitkällä hypyllä sivuun, lähemmäs muuta taistelua. Tharkon nauroi ja keskittyi tornadon ohjaamiseen. Mikä tahansa tornadon sisälle joutuva tulisi jääterien lävistämäksi.
Herkan aalto tulta iskeytyi Matoroa selkään Mäksän väistäessä sen hypyllä. Jään Toa karjaisi kuuman aallon osuessa tähän mutta nousi nopeasti, vain hypätäkseen suojaan tornadolta. Nyt Atyakin hyökkäsi, sillä Jään Toa oli juuri hypännyt tämän ja Mäksän väliin. Matoro torjui nopeasti Veden Toan lyönnin. Kaksi miekkaa hankasivat toisiaan.
Kuolleen Toan silmät näyttivät kauhistuttavilta. Yksi syy, miksi Toat eivät normaalisti käytä Trynaa. Matoron miekkaan ilmestyi pieni viilto. Alku olisi vahvempi kuin hänen energiateränsä.
Potku Veden Toan säreen sai tämän horjahtamaan taaksepäin. Matoro hyppäsi taaemmas luonottoman olion luota ja loi silmäyksen taistelukentälle: Herka jahtasi Ämkoota, Tharkon oli hyökkäämässä tornadoineen jälleen, Enki yritti auttaa mestariaan miten parhaiten näki.
Vielä kaksitoista tuntia sitten Matoro oli ollut Rozumin viidakoissa.
Ämkoo oli onnistunut nousemaan pystyyn. Huterin jaloin seisovan Toan näkökenttä sumeni, mutta Ämkoo onnistui silti erottamaan puolijuosten kohti kiitävän Herkan. Epäkuollut Toa kohotti lyömäkoukkuaan ja valmistautui iskemään sen keskelle Ämkoon otsaa.
Herka yllättyi huomatessaan aseeseensa tarttuneen harppuunan. Hieman kauemmas laskeutunut Matoro kiskaisi välineestään lujasti, ja Herka olikin vähällä menettää oman lyömäaseensa. Ämkoo huomasi tilaisuutensa ja pyörähti kauemmas.
”Mitä..?” Tharkon aloitti, mutta keskittyikin sitten väistämään itseään kohti tähdätyn heittotähden. Matoran Enki virnisti ja juoksi sitten Matoron kanssa johtajansa tykö.
”Mitä hittoa sinä täällä teet?” sai Ämkoo kysytyksi katsellessaan mustavalkeaa jään Toaa. ”Ja mitä hittoa sinulle on oikein tapahtunut?” kuului Matoron vastaus. Jään Toa katseli hämillään värivaihdoksen ja amputaation kokenutta adminia, joka näytti olevan pelkkä varjo entisestä mahtipontisesta olemuksestaan. ”Sama se”, Ämkoo murahti. ”Tilanne on nyt tämä. Punainen ja sininen ovat kuolleita, mutta kuten näkyy, ne tahtovat minut siitä huolimatta hengiltä ja-” ”…mitä?” ”Älä keskeytä. Vihreä elää vielä, ja ohjaa tuota sinistä. Punaisen heikkous taas on naamio, joka pitää mokomaa hengissä. Ja vielä tuo miekka. Minun on saatava se.” ”…ookei.”
Matoro kiskaisi miekkansa esiin samalla kun Enki kaivoi jostain varustevyönsä kätköistä muutaman uuden heittoaseen. Nämä aseet näyttivät molemmista päistä teroitetuilta nauloilta, ja ne oli selvästikin suunniteltu vastapuolen silmien lävistämiseen. Ämkoo vilkuili matorania hetken anovasti ja sai lopulta itsekin yhden.
”Vielä yksi juttu. En voi käyttää elementtivoimiani”, Ämkoo mainitsi. ”No onhan sinulla ne makutavoi-” ”Ei ole.” ”Naamiovoima?” ”Ei toimi.” ”No aha.”
Gukko kohosi jo taivaalle. Jään Toa ei itseasiassa tiennyt mitä tämä outo matoran tahtoi hänestä, mutta oli silti jostakin syystä linnun selässä Le-Matoranin takana. ”Halutko kertoa”, Matoro aloitti kun lintu oli vaakalennossa. ”Mitä?” matoran kysyi irroittamatta katsettaan horisontista. ”… jotain. Ihan mitä vain” ”Ai, joo. Tunnet Ämkoon?”
Matoro muisti neljännen Adminin hyvin. Salaperäinen ja omalaatuinen heppu. Jään Toa ei vain muistanut koska olisi nähnyt saati jututtanut tätä viimeksi. Hän oli lähtenyt Klaanista nopeasti jonkin tehtävänsä jälkeen.
”Mitä hänestä?”, Matoro kysyi. Hän aavisteli pahinta, sillä jos Mäksä olisi ongelmissa, se vaatisi vastukselta jo jotakin. ”Hän on ongelmissa”, Enki vastasi sanomatta muuta.
Lintu lensi hiljaisuuden vallitessa aamutaivaalla. Aurinko oli noussut juuri hetki sitten taivaalle, mutta monet pilvet estivät sen täydellisen näkyvyyden. Meren yllä puhalsi kolea, jäinen tuuli.
”En muuten esittäytynyt. Matoro The Blacksnow. Klaanilainen”, Matoro rikkoi hiljaisuuden. Nimen ”The Blacksnow” -käyttäminen tuntui hänestä hetken oudolta. Se sai hänet aian miettimään menneisyyttä, sitä mistä nimi on tullut. Hän ei nimittäin tiennyt sitä. Nykyään ”Blacksnow” vain muistutti kulkuri-Toasta joka oli yksin taistellut Matoranein puolesta eri puolilla Universumia.
”Enki”, matoran vastasi. Hän tähysti jatkuvasti eteenpäin, toivoen ettei ole myöhässä. Hän ei nyt miettinyt mitään muuta kuin Mestariaan.
”Minne olemme menossa?” Matoro kysyi. ”Kutsumme niitä Hautasaariksi”, Enki vastasi.
Saari horisontissa oli kallioinen ja synkkä. Matoro muisti kuulleensa joskus noista saarista. Autioita, joissa edes rahit eivät viihtyneet. Gukko lensi jatkuvasti lähemmäs. Kallioita ja kivikoita, muutamia kitukasvuisia puita. Meren tyrskyt hajosivat rantakallioihin.
”Sano jos näet jonkun!” Enki huusi ja ohjasi lintuaan alaviistoon. Matoron teleskooppisilmä surisi. Hän sääteli ensin zoomia, mutta tajusi lämpökameran olevan paras vaihtoehto. Toa katsoi nyt alimman silmänsä läpi sinisenä hehkuvaa saarta. Yksi kohde loisti aivan kirkkaana jossakin saaren sisäosissa. Tämän lähellä näkyi kolme muutakin, huomattavasti himmeämpää kohdetta. Tulen Toa, Matoro ajatteli. Hän ei pitänyt tulesta.
”Neljä olentoa edessäpäin, saaren sisäosissa”, Matoro sanoi. Gukko lähti huimaan syöksyyn alaspäin.
He näkivät kivikon joukossa muutamia liikuvia hahmoja. Kolme Toamaista hahmoa, jotka lähestyivät neljättä uhkaavasti.
Oli kulunut tunteja hetkestä, jona Ämkoo törmäsi vanhoihin Toa-kumppaneihinsa entisen johtajansa haudalla. Joukkion epätasaväkinen taistelu oli jatkunut jatkumistaan, ja jollain ihmeen keinolla Ämkoo oli onnistunut pysyttelemään yhtenä kappaleena. Kuten arvata kuitenkin saattaa, oli käsipuolen Toan voimilla rajansa, ja nyt Ämkoo makasikin liikkumatta vuoren juurella. Aamuaurinko värjäsi kärsineen Toan naamion hetken ajaksi kullanhohtoiseksi, mutta pian aurinko säteineen pakeni takaisin pilviverhon taakse.
Ämkoo huohotti ja pakottautui istumaan. Toa pyyhkäisi verta suupielestään ja katsoi lähestyvää kolmikkoa kohti. Tharkon, epäkuollut Herka ja Atyan henkiin herätetty ruumis astelivat varmoin askelin yksikätistä Toaa kohti.
Ämkoo kirosi. Hetki sitten hän oli onnistunut riisumaan Atyan aseista, ja miltei saanut miekan itselleen. Jos vain Tharkon ei olisi ehtinyt väliin, olisi Ämkoolla nyt edes pieni mahdollisuus selvitä tilanteesta hengissä…
Tharkon nauroi, kohotti kättään ja syöksi tuulenpuuskan Ämkoota kohti. Ämkoo ei ehtinyt väistää, vaan lensi pitkin kivikkoista maastoa. Toa sai peräänsä vielä pienen liekkimyrskyn, ja pian Ämkoo makasi kasvot maata vasten savuavan heinikon keskellä.
”Olen niin odottanut tätä päivää”, Tharkon myhäili ja vilkaisi Herkan suuntaan. Tulen Toa ei vastannut, mutta tämän epäkuolleilla kasvoilla saattoi erottaa julman hymyn.
– – –
Valtava haukka syöksyi kohti Klaanin satamaa. Se kierteli hetken uinuvan maiseman yläpuolella, samalla kun sen pienikokoinen matkustaja tiiraili kiivaasti alas. Matoran kiskaisi ohjaksista ja haukka pudottautui alas.
”H-hei, mitä sinä..?” yllättynyt jään Toa älähti kun suurikokoinen lintu laskeutui tämän eteen. Toa huomasi linnun selässä istuvan vihreän matoranin ja vakavoitui.
Matoran Enki tuijotti hetken Toan vyötäisillä roikkuvaa pitkää miekkaa ja kysyi: ”Sinä. Osaatko käyttää tuota?” ”Öh, joo?” ”Hyppää kyytiin. Heti.”