Klaanon

Avainsana: Enki

  • Hautasaaret 3: Haudasta nousevat

    Hautakammio

    Ämkoon katse kulki pitkin Toan entisen johtajan ruumista. Ilman Toa katseli haikeana edessään lepäävää kuollutta, mutta päätti sitten tehdä sen mitä oli tullutkin tekemään. Ämkoon käsi lähestyi Atyan kuolleiden käsien tiukassa otteessa olevaa miekkaa.
    ”Olen pahoillani, mutta joudun ottamaan tämän. En itsekkyyttäni, vaan kaikkien parhaaksi”, selitti Ämkoo puoliääneen valmistautuessaan irrottamaan katanan veden Toan kylmästä otteesta.

    Ämkoo kiskaisi kätensä nopeasti takaisin ja huusi ääneen. Vihreä Toa horjahti kauhusta taaksepäin, liukastui ja katseli hautakammion lattialta käsin pystyyn nousevaa ruumista. Atyan tomuiset kädet tarttuivat hauta-arkun laitoihin ja veden Toa nousi täyteen mittaansa. Atya käänsi naamionsa Ämkoota kohti, ja Ämkoo erotti naamion visiirin alla piilevät heikosti hohtavat silmät.

    ”Sinä olet kuollut!” Ämkoo sai huudetuksi järkytyksensä keskeltä. Ilman Toa nousi huterasti seisomaan, painautui kammion harmaanvihreää seinämää vasten ja tuijotti edessään seisovaa sinistä hahmoa. Atya astui pois arkusta, oikoi hetken jäseniään ja kohotti miekkaansa.

    ”Hei vain, Ämkoo”, kuului ääni kammion oviaukon suunnalta.

    Ämkoo kääntyi nopeasti oven suuntaan ja järkyttyi entisestään. Ämkoo osoitti ainoalla kädellään vuoroin oviaukon, vuoroin Atyan suuntaan. Toat Tharkon ja Herka astuivat peremmälle kammioon.

    ”Sinä! Te..!!” Ämkoo sopersi ottaen askeleen taaemmas. Ilman Toa haukkoi henkeään tietämättä mitä sanoa. Ilman Toa Tharkon hymyili ja alkoi puhua.

    ”Olet muuttunut kovasti sitten viime näkemän. Viimeksi kun tapasimme, olit jokseenkin… Kokonaisempi.”
    ”Vaikene!”, Ämkoo karjui ja osoitti Herkaa. ”Sinä! Sinä kuolit! Miten sinä oikein seisot siinä?! Ja miksi Atya…”
    ”Kaikki ajallaan, veli hyvä”, Tharkon keskeytti ja astui lähemmäs Ämkoota. ”Mitä pidät uudesta naamiostani?”

    Ämkoo tuijotti Tharkonin kasvoja lyhyen hetken ajan. Sitten hän ymmärsi.
    ”Tryna”, Ämkoo pihisi.
    ”Kas, oikein. Olet tehnyt läksysi.”, vastasi Tharkon.

    Herka astui peremmälle. Punaisen Toan ruhjottu haarniska oli kauttaaltaan ruosteen ja lian peitossa. Herkan poimuttuneen naamion tyhjät silmäkuopat tuijottivat Ämkoota.
    ”Jotain et kuitenkaan koskaan oppinut”, Herka sanoi pohjattomalla äänellä. ”Minun naamioni. Jopa pieni vihreä ystäväsi tuolla ulkona tunnisti sen, mutta sinä et tuntunut koskaan ymmärtävän. Et, vaikka työskentelimme yhdessä.”

    Ämkoo käänsi katseensa juuri puhuneeseen Herkaan. Yllättyneisyys käväisi Ämkoon kasvoilla, ja tämä yritti sanoa jotain.
    ”Tarkoitatko sinä..?”
    ”En minä muuten olisi tässä.”

    Tharkon korjasi asentoaan, naurahti ääneen ja ohjasi Atyan seisomaan vierelleen.
    ”Noniin, eiköhän kuulumiset ole jo vaihdettu. Me emme tulleet tänne vain tervehtimään sinua.”
    ”Mitä te tahdotte?” Ämkoo kysyi ja perääntyi jälleen hieman. Toan entiset kumppanit alkoivat lähestyä.
    ”Minun henkeni sinnittelee tässä maailmassa enää yhdestä syystä”, epäkuollut Herka vastasi. ”Samasta syystä, jonka takia Tharkon on nyt täällä.”
    ”Me”, Tharkon aloitti, hymyili viileästi ja jatkoi:
    ”Haluamme tappaa sinut.”

    – – –

    Yön pimeydessä liitelevä haukka kuuli selvästi vuoriston suunnalta kuuluvan vihellyksen. Rahi kiidätti itsensä vauhdikkaasti äänen tykö, laskeutui ja valmistautui ottamaan kärsineen näköisen matoranin kyytiinsä. Enki kiristeli hampaitaan pakottautuessaan suuren linnun selkään, ja komensi sitten siivekkään pedon matkaan.

    Nyt oli kiire.

  • Hautasaaret 2: Atyan hauta

    Hautasaari

    Enki huokaisi hiljaa helpotuksesta huomatessaan, että kaksikon matka ei suinkaan käynyt korkeammalle öiseen vuoristoon. Maan muuttuessa yhä jyrkemmäksi oli Ämkoo hidastanut kulkuvauhtiaan ja nyt kaksikko olikin pysähtynyt. Käsipuoli Toa tarkkaili maastoa.

    ”Sen pitäisi olla tässä jossain”, Ämkoo murahti ja asteli sinne sun tänne. Enki tarkkaili johtajaansa hetken, mutta alkoi sitten itsekin tutkia maastoa. Matoranin ei tarvinnut kysyä, mitä Ämkoo etsi. Toa oli kohottanut kantamansa rauta-avaimen jälleen esiin ja olikin selvää, että nyt etsittiin lukkoa.

    Kului vartti. Kului toinen. Kaksikko nousi hieman ylemmäs kivikkoista rinnettä pitkin, kunnes lukko löytyi.

    Kauempaa raskas kiviovi näytti ainoastaan vuoren huipulta vierineeltä lohkareelta, joka aikojen saatossa oli hautautunut tuulen kuljettamaan hiekkaan ja soraan. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että kyseessä oli kaksiosaisen oven sulkema ahdas oviaukko, jonka keskustaa koristi ikiaikaisen näköinen lukko. Ämkoo työnsi avaimen lukkoon, käänteli sitä hetken ja komensi sitten Enkin työntämään.

    Ovi avautui sisäänpäin. Hetken kestäneen ponnistelun jälkeen kaksikko sai sen kokonaan auki ja pian heidän edessään avautui synkkä käytävä. Enki yllättyi huomatessaan, että käytävä ei ollut kuitenkaan sysipimeä. Käytävän seiniin upotetut sinivihreät valokivet onnistuivat tuomaan pimeyteen juuri sen verran valoa, että uskalias matkalainen saattoi nähdä eteensä.

    Ämkoo astui peremmälle. Enki valmistautui hyppäämään Toan perään, mutta Ämkoon käsimerkki sai matoranin pysähtymään.

    ”Sinä odotat ulkona”, komensi Ämkoo. Sitten Toa käänsi kasvonsa kohti pimeyttä ja katosi. Enki jäi hetkeksi tuijottamaan herransa perään, mutta istahti sitten oven vierustalle odottamaan.

    Ämkoon silmät tottuivat nopeasti käytävän pimeyteen, kiitos ulkona vallitsevan yön. Hieman epävarmat askeleet kuljettivat Ämkoota mutkittelevaa reittiä pitkin, kunnes Toa saapui lopulta käytävän päähän. Siellä häntä odotti toinen ovi, joskaan ei tällä kertaa lukolla varustettu.

    Ämkoo avasi oven.

    – – –

    Enki haukotteli ja vilkuili pilviverhon takaa pilkottavaa tähtitaivasta. Kaukaisuudessa hohtavat tähdet näyttivät matoranin mielestä tänä yönä poikkeuksellisen kylmiltä. Kylmä ja ankea oli myös matoranin istumapaikka, ja Enki vaihtoikin tuon tuosta asentoaan yrittäen epätoivoisesti tehdä olonsa edes jossain määrin mukavaksi.

    Le-matoran ei tiennyt, että häntä tarkkailtiin. Kaksi Toan mittaista hahmoa eteni rinnettä pitkin määrätietoisesti ylemmäs, tarkkaillen kivioven vierellä nuokkuvaa matorania.

    – – –

    Oven takana Ämkoota odotti hyvin askeettinen huone. Sammaloituneet kiviseinät ja hieman kostea lattia saivat hautakammion tuoksahtamaan suorastaan iljettävältä. Tästä Ämkoo ei kuitenkaan välittänyt. Toa tuijotti edessään makaavaa myöskin kivestä valmistettua hauta-arkkua.

    Ämkoo astui arkun tykö. Sitten Toa sylkäisi kerran ainoaan kämmeneensä, tarttui kiinni arkun painavasta kannesta ja alkoi työntää. Hikinorot valuivat Toan vihreää naamiota pitkin, mutta hän ei antanut periksi.

    – – –

    Mystinen kaksikko onnistui väistämään täpärästi ilmojen halki viilettävän veitsisarjan. Teräaseet katosivat yön pimeyteen, ja jostain kaukaa kuului yöeläjäksi ryhtyneen epäonnisen rahieläimen rääkäisy.

    ”Kuka siellä?” Enki huudahti hypäten vieressään kohoavan suuren kivenlohkareen taakse suojaan. Pimeydestä ei kuulunut vastausta, mutta tarkkasilmäinen matoran näki lähestyvät hahmot selvästi.

    – – –

    Arkun kansi tömähti lattialle. Ämkoo pyyhki hikeä otsaltaan ja polvistui nähdäkseen edessään lepäävän ruumiin tarkemmin. Vaaleansininen veden Toa piteli yhä kuolleenakin tiukasti kiinni miekastaan.

    ”Atya”, Ämkoo kuiskasi ja Toan käsi käväisi nopeasti naisen vatsan seudulla avautuvalla rujolla haavaumalla. Haava oli jo aikoja sitten kuivunut, ja nyt se näyttikin pelkältä mustalta aukolta kuolleen naisen muilta osin virheettömässä ruumiissa.

    – – –

    Enki kieri tajuttomana pitkin vuoren kivikkoista rinnettä. Punainen Toa tarkkaili hetken rintaansa iskeytynyttä myrkyllistä teräasetta, naurahti sitten ja astui kiviovesta sisään vihreän kumppaninsa perässä.

  • Hautasaaret 1: Saapuminen

    Erään saaren ranta

    Aivan hetki sitten laskeutuneen Ämkoon edessä avautui synkkä ja tuima näköpiiri. Harmaa ruohikko, ikiaikaiset kalliot ja terävä kivikko saivat öisen saaren näyttämään hyvin lohduttomalta.

    ”Aika karu paikka”, Enki rohkeni sanomaan ilmestyen Ämkoon takaa herransa vierelle. Toa nyökkäsi.
    ”Onko tällä saarella nimeä?” Enki kysyi.
    ”En ole varma”, kuului vastaus. ”Itse kutsun tätä Hautasaareksi.”
    ”Yllättävää”, Enki ajatteli, muttei uskaltanut sanoa ajatustaan ääneen.

    Kaksikko matkasi pitkän tovin syvemmälle ja syvemmälle saaren lohduttomaan maisemaan. Enki ei pitänyt kävelemisestä, mutta lentäminen ei ollut vaihtoehto. Ämkoo oli meren yli tapahtuneen lentomatkan aikana tehnyt ehdottoman selväksi, että saarta tuli kunnioittaa. Ilman Toan logiikalla maiseman yli lentäminen loukkaisi jotakin. Enki ei ollut kysellyt enempää.

    Tuntien kuluessa Enki huomasi, että he lähestyivät vuoristoa. Vuoret eivät näyttäneet järin korkeilta, mutta ne erotti selvästi saaren hämärän maiseman keskeltä. Le-matoran pyyhkäisi tomua silmistään ja vilkuili lähestyviä vuoria tarkemmin.

    ”Olemme matkalla tuonne?”
    ”Kyllä.”

    Ämkoo vilkaisi kädessään roikkuvaa ikivanhaa avainta. Sitten Toa suuntasi katseensa takaisin voristoa kohti. Enki huomasi, että Ämkoon askeleet tihenivät.

    Samaan aikaan saaren rannalle ilmestyi vene.

  • Miekkapirun tasapaino

    Veljeskunnan saari, Bakmein luona

    ”Onhan tämä hieno kivi”, Ämkoo mutisi käännellen turagan tarjoamaa esinettä kädessään. Kivi oli pitkä ja sileä. Sen pinnalla saattoi erottaa monimutkaisia koristekuvioita, jotka muistuttivat Ämkoon mielestä kovin paljon vanhaa riimukirjoitusta. Siitä huolimatta kivi oli vain kivi, eikä Toa ymmärtänyt hyötyvänsä murikasta millään tavalla.

    ”Sisälläsi vellova Makuta-henki estää Toa-voimiesi käytön, eikö vain?” Bakmei kysyi ja istahti vieressään kököttävän kannon päälle.
    ”Samalla Toa-olemuksesi estää sinua käyttämästä Makutan sinulle sallimia voimia. Olet pelkkä heikko välimuoto.”

    Ämkoo mulkaisi turagaa, muttei osannut sanoa mitään. Bakmei oli oikeassa. Kanohi-haarniskan menetettyään Ämkoo kykeni hetkellisesti käyttämään elementtivoimiaan, mutta samalla Toa menetti kaiken kontrollin Makutan suomiin varjovoimiin. Mikä pahinta, elementtitekniikoiden käyttö muuttui päivä päivältä vaikeammaksi, eikä Ämkoo enää taitanut edes naamionsa käyttöä. Toan sisäiset energiat sotivat toisiaan vastaan, eikä kumpikaan elementti ottanut toimiakseen.

    ”Minulla saattaa olla ratkaisu”, Bakmei sanoi ja kohotti sauvaansa. Turaga läimäisi sauvansa kärjellä Ämkoon rintakehää ja jatkoi:
    ”Jos sisäiset voimasi eivät enää kykene yhteiseloon, otetaan toinen niistä pois.”

    Ämkoo otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Toa ei ymmärtänyt täysin Bakmein ideaa, kunnes sattui katsahtamaan uudestaan pitelemäänsä kiviesineeseen.

    ”Hetkinen.”
    ”Kyllä.”
    ”Tarkoitatko sinä, että..?”
    ”Se voisi toimia.”
    ”Mutta mitä jos ei..?”
    ”Harva tietää.”

    Ämkoo irvisti turagalle ja vilkuili pitelemäänsä kiveä epäilevän oloisesti. Bakmein ehdotus oli erittäin riskialtis. Jos Ämkoo luopuisi Toa-energiastaan, mitä jäisi jäljelle? Normaalitilanteessa Toa muuttuisi turagaksi, mutta…

    ”Jäljelle jäisi vain varjo”, Bakmei sanoi tarkkailtuaan hetken ajan Ämkoon mietteliäitä kasvoja. ”En usko, että siitä seuraisi sitä mitä pelkäät.”
    ”Mutta…” Ämkoo aloitti, mutta mietti hetken sanomisiaan. ”Mikä minusta sitten tulee? Makuta?”
    ”Ota selvää”, Bakmei totesi kylmästi, nousi seisomaan ja lähti tallustamaan majaansa kohti. Oli turagan ruoka-aika.

    Ämkoo tuijotti vuoroin Bakmein etääntyvää selkää ja pitelemäänsä potentiaalista Toa-kiveä. Ilman Toa oli kaikin puolin hämillään.

    Toan hämmennyksen keskeytti kuitenkin taivaalta kuuluva vihellys. Pian matoran Enki pudottautuikin haukkarahin selästä johtajansa viereen. Enki irroitti vyölleen sitomansa raskaan rauta-avaimen ja ojensi sen Ämkoolle.

    ”Kiitos”, Ämkoo sanoi hiljaa ja tutkiskeli avainta. Esineen varteen kaiverretut kuviot kertoivat Toalle oitis sen, että kyseessä oli juuri se avain, jota Ämkoo oli komentanut alamaisensa noutamaan.

    ”Lähdemmekö matkaan heti?” Enki kysyi samalla kun ratsastajaa vailla oleva haukka laskeutui Ämkoon vierelle.
    ”Lähdemme. Meidän täytyy tosin pitää kiirettä, sillä en halua turagan…”

    Ilmojen halki kiitävä heittoveitsi katkaisi Ämkoon lauseen. Ilman Toa loikkasi nopeasti ratsunsa kyytiin ja kohosi sitten Enkin kanssa taivaalle. Turaga Bakmei viskeli kaksikon perään ikivanhoja kirosanoja puiden samalla nyrkkiään.

    ”Minä palaan pian!” Ämkoo huusi turagalle kohottuaan bambumetsikön yläpuolelle. Ämkoo vilkaisi vielä kerran avaimeen kirjailtuja kirjaimia, ja lausui sitten puoliääneen:

    ”Atya.”

  • Bakmein toivoton koulu

    Veljeskunnan saari

    Norsupäästäinen torkkui ääneti bambumetsän katveessa. Välillä taistelun äänet kuitenkin herättivät massiivisen olennon, jolloin se käänsi valtavat silmänsä metsikköä kohti yrittäen erottaa jossain kauempana tapahtuvan taistelun.

    Ämkoo paiskautui maahan sankan tomupilven saattelemana. Käsipuoli Toa loikkasi nopeasti takaisin seisomaan, muttei ehtinyt torjua vastustajansa nopeaa lyöntiä. Ilman Toa perääntyi kasvoihinsa iskeytyneen nyrkin voimasta, yritti puolestaan itse lyödä vihollistaan ja huomasi jälleen iskeneensä ohi.

    Turaga Bakmei nauroi. Valkomustan turagan viikset heiluivat tuulessa tämän tarkkaillessa oppilaansa epätoivoista kompurointia. Ämkoo oli aikoinaan selvinnyt turagan koulutuksesta kunnialla, muttei nykyisessä tilassaan pärjännyt opettajalleen alkuunkaan.

    Turaga asteli harjoituskentän laitaan, poimi sieltä keihään ja heitti sen vihreämustalle Toalle. Sitten turaga tarttui omaan turaga-sauvaansa ja jäi odottamaan Ämkoon siirtoa.

    Norsupäästäinen oli torkkunut tarpeeksi. Se kipitti bambujen läpi taistelukentän laidalle ja ennätti juuri sopivasti todistamaan Ämkoon täydellistä epäonnistumista. Toasta ei yksinkertaisesti ollut lainkaan vastusta väkivahvalle turagalle.

    Bakmei naurahti jälleen ja heilautti viiksiään vasemmalla kädellään. Ämkoon yllätykseksi Bakmei ei kuitenkaan sen jälkeen tarjonnut uutta asetta vaan istahti alas. Sitten turaga aloitti keskustelun.

    ”Tästä ei ole sinulle hyötyä. Et ikinä opi taistelemaan ilman toista kättäsi”, Turaga totesi ja tuijotti Ämkoota naamionsa takaa. Toa huokaisi, istahti turagan eteen ja uskaltautui katsomaan tätä suoraan silmiin.
    ”Pakko kuitenkin yrittää, eikö?”

    Turaga tuhahti ja katseli edessään istuvaa Toaa hieman tarkemmin. Ämkoon panssarointi oli muuttunut jo viikon kestäneen harjoittelun aikana reippaasti tummemmaksi, mutta sen alta paistoi silti vihreä Toa-keho. Tästä huolimatta Ämkoo ei kyennyt hallitsemaan elementtivoimiaan, saati sitten Makutalta ryöstämiään varjokykyjä. Ämkoo oli kuin varjo entisestä voimallisesta olemuksestaan.

    ”Annoit Äären viholliselle”, Bakmei sanoi. ”Se on ainut syy, miksi edes vaivaudun auttamaan sinua.”
    ”Ja se riittää minulle”, vastasi Ämkoo. Toa nousi seisomaan, väänteli hetken ajan niskaansa ja kysyi sitten:
    ”Jatketaanko?”

    Turaga ei voinut olla panematta merkille sitä, että sinnikkyyttä Ämkoolta ainakin löytyi.

    – – –

    Jossain kylmässä paikassa

    Haukkapartio pudottautui lähemmäs lumista maastoa ja valmistautui pudottamaan suksin varustautuneet vihreät matoranit kyydistään. Kuului vaimea tömähdys kun le-matoranit tipahtivat lintujen kynsistä kulahtaneen havumetsikön sekaan.

    Enki tutki lyhyen hetken ajan johtajan piirtämää karttaa, tarkkaili sitten hetken ympäröivää maastoa ja viittoi kumppaninsa seuraamaan. Matoranit laskettelivat sulavasti pitkin mäkistä metsikköä, kunnes saapuivat lopulta avoimeen maastoon.

    Enki pysähtyi maasta kohoavan kallion juurelle. Muut veljeskuntalaiset seurasivat perässä, riisuivat suksensa ja alkoivat sitten yhteisvoimin tutkia jäistä kiveä. Löytämiensä merkkien perusteella matoranit olettivat olevansa oikeassa paikassa.

    Sitten he alkoivat kaivaa. Routaisen maan tonkiminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, mutta veljeskunnan matoranit olivat selvinneet vaikeammistakin toimenpiteistä.

    – – –

    Harjoituskentän laidalla

    ”Miten luulet edes taistelevasi Äärellä aseistautunutta vihollista vastaan?”, tivasi Bakmei jälleen kerran maahan iskemältään Ämkoolta. Turaga ei edes vaivautunut odottamaan vastausta vaan jatkoi:
    ”Sitä vahvempaa miekkaa ei olekaan. Et taatusti löydä mistään tehtävään sopivaa asetta!”

    Oli Ämkoon vuoro naurahtaa. Toa pyyhkäisi veret suupielestään, nousi seisomaan täyteen mittaansa ja puhui.
    ”Älä siitä huolehdi. Minulla on suunnitelma.”

    – – –

    Kylmässä paikassa jälleen

    Yksi vihreistä matoraneista huudahti ja viittoi muut katsomaan. Enki tarttui matoranin löytämään avaimeen ja kohotti sen kaikkien nähtäväksi.

    ”Tehtävä suoritettu. Palataan tukikohtaan”, Enki komensi. Sitten matoran vihelsi taivaalla partioivat linnut luokseen ja pian joukkio olikin jo matkalla kohti veljeskunnan saarta.

    [spoil]Bläblälbälbä. En jaksa lukea tätä läpi. Pahoittelen kuitenkin mahdollisia kielioppisolmuja ja kirjoitusvirheitä.[/spoil]

  • Paluu Veljeskunnan luo

    Veljeskunnan maanalainen tukikohta

    Useasta kymmenestä vihreästä matoranista koostuva joukkio teki saapuneelle johtajalleen kunniaa. Ämkoo tuijotti alaisiaan ääneti, laski sitten katseensa eteensä polvistuneen Enkin tykö ja kysyi:

    ”Miten olette pärjänneet?”
    ”Hyvin, herra. Saarella on vieraillut vain satunnaisia palkkionmetsästäjiä ja epäonnisia seikkailijoita. Kukaan näistä ei ole kaiketi ollut edes tietoinen olemassaolostamme.”
    ”Hyvä”, kuului Ämkoon lyhyt vastaus. Ilman Toa istui luokseen tuodulle istuimelle ja viittoi alaisensa jatkamaan puuhiaan.

    ”Mitä aiot seuraavaksi?”, Enki kysyi.
    ”Jaa”, Ämkoo vastasi ja kurtisti hetkeksi kulmiaan.
    ”Jos haluat, voimme avustaa Klaania. Uskon, että he tarvitse-”
    ”Ei, ei vielä.”
    ”Miksei?”
    ”Vielä ei ole sen aika.”

    Enki tuijotti johtajaansa. Ämkoo oli hetki sitten riisunut matkaviittansa ja entisen miekkakäden tilalla paistavan rujon arven saattoi erottaa selvästi. Enki ei voinut myöskään olla huomaamatta, että Ämkoon panssarit muuttuivat hetki hetkeltä tummemmiksi.

    ”Taisit törmätä aika vahvaan viholliseen”, Enki uskaltautui sanomaan. Ämkoo nousi ylös.

    ”Ei”, Toa vastasi. ”Minä vain olin heikko.”
    Enki tuijotti johtajaansa kysyvästi.
    ”Seuraavalla kerralla asia saa luvan olla toisin”, Ämkoo vastasi. ”Varustakaa minulle ratsu.”

    – – –

    Tunnin kuluttua Ämkoo lähti matkaan. Veljeskunnan tukikohdan piilosisäänkäynnin luona odottanut valtava rahiolento tapitti omistajaansa valtavilla silmillään ja töksäytti tätä sitten kärsällään tuttavallisesti. Ämkoo paijasi suurta norsupäästäistä hetken, nousi sitten sen selkään ja aloitti matkansa.

    ”Mitäköhän vanha turaga mahtaa sanoa nähdessään minut tässä kunnossa”, kysäisi Ämkoo puoliääneen itseltään. Norsupäästäinen lisäsi vauhtia.

  • Trooppisen saaren sankarien kotiinpaluu

    Klaani

    Viileän merituulen virkistävä vaikutus näkyi iltapäiväisen Klaanin kaduilla. Matoranit ja muut Klaanin asukkaat liikuskelivat rivakasti paikasta toiseen hoidelleen asioitaan. Niin teki myös eräs työkseen kattoja korjaava matoralainen, joskaan hän ei liikkunut niinkään kadulla, vaan enemmänkin… No, katolla.

    Bob huokaisi, nousi seisomaan ja venytteli uupuneita käsiään. Aamupäivä oli ollut työnteon puolesta harvinaisen rankka ja uuvuttava. Onnekseen Bob oli kuitenkin sopinut illaksi tapaamisen erään oikein viehättävän ga-matoranin kanssa, joten jotain hyvää oli sentään tiedossa. Bob virnuili itsekseen, tarttui työkalupakkiinsa ja etsi katseellaan tikkaita.

    Silloin taivaiden halki kiitävä kärsähirviö tuuppasi Bobin nurin. Epäonninen matoran-työläinen kieri huutaen pitkin rakennuksen juuri korjattua harjakattoa ja jäi roikkumaan aivan liian lyhyillä nauloilla kiinnitettyyn ränniin.

    ”Me taidamme lentää vähän turhan matalalla!”, Snowie huudahti edessään istuvalle matoranille. Enki nyökkäsi ja komensi Repekk-linnun lisäämään korkeutta.

    – – –

    Hetkeä myöhemmin linturaheilla ratsastava partio laskeutui eräälle Klaanin aukiolle. Joukko matoran-vartijoita viiletti rutiininomaisesti tutkimaan saapujia, joskin näille oltiin jo ilmoitettu mistä oli kyse. Ämkoo oli nimittäin matkan aikana ottanut veljeskunnan radiojärjestelmällä yhteyden Klaaniin ja selvittänyt tilanteen.

    Repekk laskeutui ja Snowie loikkasi alas valtavan merilinnun selästä. Enki liukui myöskin alas, ja siirtyi sitten vapauttamaan vielä hetki sitten itseään lentokykyiseksi luullutta tapiiria tämän ympärille sidotuista köysistä. Tapiiri pyöritteli hetken ajan kärsäänsä potkurinomaisesti, pettyi ja rupesi sitten kävelemään ympyrää. Tapiiri ei tiennyt yhtään missä se oli, eikä se myöskään tiennyt minne mennä. Tällä hetkellä nämä kysymykset eivät kuitenkaan vaivanneet sen pieniä aivoja, sillä se tahtoi vielä kerran kokeilla lentämistä.

    Snowie katsahti Ämkoota. Ilman Toa kävi lyhyen keskustelun Enkin kanssa, joka sitten teki käsieleellä johtajalleen kunniaa ja valmistautui poistumaan paikalta. Ämkoon ilme ei ollut enää läheskään niin hilpeä kuin lentomatkan aikana, ja tämä huolestutti hieman lumiukkoa.

    ”Se oli hieno reissu”, Snowie sanoi luokseen kävelleelle Mäksälle.
    ”Olisi voinut tietenkin mennä vähän paremmin”, sanoi virnuileva vihreä Toa. Snowie nyökkäsi ja virnisti itsekin. Sitten kaksikko lähti liikkeelle, välittämättä ympärillään pyörivistä Klaanin roskalehdistöön kuuluvista matoraneista.

    Tapiiri katseli pettyneenä ilmaan nousevia linturaheja. Se röhkäisi surumielisesti ja käänsi katseensa maahan. Sitten se huomasi maassa lepäävän tallotun omenan, söi sen ja lähti sitten seuraamaan lumiukon ja Mäksän koko ajan kauemmas siirtyviä hahmoja.

  • Trooppinen saari: Tapiirin kärsä liehui tuulessa

    Meren yllä, valtavan merimetson selässä

    Snowman katseli alla kiitävää merimaisemaa haltioituneena. Aamuauringossa kiiltelevät aallonharjanteet jäivät ohi yhdessä vilauksessa, vain tehdäkseen tilaa yhtä syvänsinisille veljilleen. Silloin tällöin horisontissa vilahti pieni saari, mutta pääosin pilvettömän taivaan alla oli vain merta.

    Sanoinkuvaamaton oli myös tunne, jonka lumiukko koki raikkaan merituulen iskiessä kasvojaan vasten. Istuttuaan ahdistuneena siinä pienessä peltipurkissa mikään ei tuntunut tätä mukavammalta. Olihan se totta, että tehtävä oli mennyt huolellisesti pieleen. Nimdan siru oli sen valkoisen nukkesankarin matkassa, ja siihen päälle Mäksä oli vielä menettänyt kätensäkin. Mutta pienemmistäkin asioista kuin merenpohjasta pelastumisesta on iloittu, hän tuumi.

    Merimetso teki pienen korkeudenmuutoksen, ja sekä lumiukko että Enki hypähtivät muutaman sentin ilmaan.
    ”Monenmoiselle kulkupelillä olen matkoja taittanut” Snowie aloitti ”mutta tämä vie kyllä voiton useimmista. Onko sillä nimi?”
    Enki kääntyi katsomaan taaksepäin.
    ”Vanha kunnon Repekk. Hienompaa lintua saa hakea.”
    ”Kieltämättä. Se on aika kaunis.”
    ”Kiitos, hän on silmäteräni.”

    Snowie käänsi katseensa kohti Ämkoota. Klaanin Admin näytti nauttivan oloistaan suunnattomasti viilettäessään haukahtavalla olennolla taivaan sinessä. Hänen kasvoistaan loisti Ämkoon naamalle harvinaista lapsenomaista hymyä.
    ”Hitonmoinen haukkapilotti tuo Mäksä. Yhdellä kädellä tuommoista menoa” Snowie puheli hymyillen.
    Enkin hyväksyvän leveä virne riitti hyvin vastaukseksi.

    Tapiirin kärsä liehui tuulessa elikon voittoisaa olemusta korostaen.