Klaanon

Avainsana: Enki

  • Veljeskunnan saari: Lintu Klaaniin

    Ämkoon veljeskunnan tukikohta

    Ahtaalla ja mullankatkuisella käytävällä parveilevat vihreät matoranit tekivät oitis tietä huomatessaan käytävää pitkin astelevan tumman hahmon. Johtaja Ämkoo oli viimein saapunut paikalle, ja vakavoitunut admin harppoi kiireesti kohti maanalaisen piilotukikohdan kokoushuonetta. Otlek ja Enki olivat jääneet adminin jälkeen, toinen hoitamaan Ämkoon ratsua ja toinen kätkemään juuri käytettyä tukikohdan salaista sisäänkäyntiä.

    Kokoushuoneen ovi pamahti auki Ämkoon kiirehtiessä sisään. Hatarin lautaseinin varustetussa kynttilöiden valaisemassa huoneessa jo hetken odottaneet kolme matorania nousivat arvokkaasti seisomaan Ämkoon nähdessään, kumarsivat kevyesti ja istahtivat sitten takaisin alas. Niin teki myös Ämkoo. Sitten miekkamies uppoutui tutkimaan tämän ja kolmen matoranin välissä sijaitsevan pöydän päälle levitettyä karttaa ja siihen tehtyjä merkintöjä.

    ”Niitä tuntuu olevan paljon”, Ämkoo murahti ja kurtisti kulmiaan.
    ”Näkyvät valloittavan saarta järjestelmällisesti rannalta käsin. Ovat lähettäneet tiedustelijoita joka suuntaan”, selvitti keskimmäinen, Johtajana tunnettu matoran. Mustan kehon omaava vihreää naamiota kantava veljeskuntalainen kuulosti vierellään istuvien palvelijoidensa mielestä pahoittelevalta.
    ”Oletteko jo ilmoittaneet tästä Klaanille?” Ämkoo kysyi ja katsoi Johtajaa suoraan silmiin.
    ”Emme”, matoran vastasi. ”Ajattelin, että tahdot tehdä sen itse.”
    ”Oletan, että olette kuitenkin tehneet valmistelut.”
    ”Luonnollisesti”, Johtaja sanoi ja viittoi kädellä toisen apurinsa suuntaan.

    Johtajan vasemmalla puolella istuva Kaukau-kasvoinen turkoosi matoran oli koko tämän ajan pidellyt sylissään tiheäreikäistä mustaa häkkiä. Nyt matoran nosti häkin pöydälle, avasi sen ja nosti pöydälle häkin sisällä levänneen nyt äänekkäästi sirkuttavan olion.

    ”Kiitäjälintu”, Ämkoo sanoi ääneen katsellessaan eteensä nostettua olentoa. ”Fiksu valinta.”

    Pöydällä eestaas hyppelehtivä harmaa lintu oli muodoltaan kuin pieni ohjus. Siipiä sillä oli yhteensä kuusi, ja sen peräsintä koristi pieni äänenvaimentimella varustettu suihkumoottori. Rahin virtaviivainen vartalo päättyi verrattain pienikokoiseen päähän, jota koristivat tiukalla hihnalla kiinnitetyt lentäjänlasit. Linnun matala joskin leveä nokka avautui ja sulkeutui tasaisesti sen haukkoessa innostuneen näköisenä henkeä.

    Johtajan oikealla puolella istuva mustaa Kakama-naamiota kantava keholtaan vaaleanvihreä matoran tarjosi Ämkoolle pienikokoisen nauhurin. Ämkoo nyökkäsi matoranille, otti nauhurin vastaan ja painoi sen reunaan sijoitettua pientä nappia. Sitten hän alkoi sanella.

    – – –

    Eipä aikaakaan kun viestillä varustettu kiitäjälintu lähetettiin matkaan tukikohdan edustalta. Ämkoo katseli mietteliäästi yli kolmensadan kilometrin tuntinopeudella taivaalle katoavan viestilinnun perään, kääntyi sitten takaisin kohti maan alle vievää käytävää ja lähti auttamaan valmisteluissa.

  • Veljeskunnan saari: Pääskyset

    Ämkoon veljeskunnan saari

    Kymmenhenkinen nazorak-partio parveili viidakkopuiden yläpuolella tarkkaillen alhaalla erottuvaa liikettä. Hetki sitten partion taivaalta käsin saartama kohde oli toistaiseksi tunnistamaton, mutta nazorakit aikoivat ottaa kohteen identiteetistä selvää parhaiten taitamallaan tavalla. Torakat latasivat aseensa ja valmistautuivat ampumaan.

    ”Jiihaa!”

    Yksi torakoista yllättyi pahanpäiväisesti paksun ketjun päässä roikkuvan rautapainon särkiessä nazorak-kypärän visiirin kappaleiksi. Rautapaino upposi liike-energian voimasta syvälle torakan kasvoihin ja pian eloton nazorak aloitti syöksykierteen kohti maata. Tapahtuma sai muut torakat irrottamaan katseensa maata pitkin kiitävästä kohteesta ja havaitsemaan ensi kertaa paikalle lentäneet kolme le-matorania.

    ”Näittekö tuon? Täysosuma!” huusi kovin paljon pääskystä muistuttavalla linturahilla ratsastava matoran Ibra. Yhdellä vaalealla poikittaisviivalla koristeltua muuten tummanvihreää kanohi Rauta kasvoillaan kantava matoran naureskeli äänekkäästi väistellen samalla nopeimmat hoksottimet omaavien torakoiden ammuksia.
    ”Kieltämättä!” kuului toisella pääskyllä ratsastavan matoran Rahamin vastaus. Kaksi vaaleaa raitaa rikkoivat tämän matoranin Rau-naamion symmetrian, mutta muilta osin veljeskuntalainen oli täysin kumppaninsa näköinen.
    ”Lakatkaa pelleilemästä”, komensi joukon kolmas, matoran Amel. Kuinka ollakaan, tämän matoranin naamiota koristivat kolme vaaleaa juovaa, mutta muutoin hän oli täysin kahden kumppaninsa näköinen.

    Torakat koittivat mukautua tilanteeseen ampumalla juuri ladatuilla aseillaan matoraneja kohti. Matoranien huippunopeat ratsut olivat kuitenkin kuin luotu arvaamattomiin äkkikäännöksiin, ja kolme veljeskuntalaista väistivätkin torakoiden iskut miltei vaivattomasti.

    ”Nämä eivät tunnu pitävän meistä”, Ibra puhui.
    ”Mennäänkö siis suoraan asiaan?” vastasi tähän Raham.
    ”Kyllä”, totesi lyhyesti Amel.

    – – –

    ”Mitä ihmettä taivaalla tapahtuu?”, kysyi Norsupäästäisen selässä juuri ja juuri pysyvä Otlek koittaen ottaa selvää yläpuolen tapahtumista.
    ”En ole aivan varma, mutta jotkut taitavat ostaa meille lisäaikaa”, vastasi Enki.
    Otlek vilkuili kulmat kurtussa ylöspäin pidellen samalla tiukasti kiinni edessään ratsastavan Ämkoon viitasta.
    ”Näen pääskysiä. Ovatko nuo…”

    Taivaalla välähti.

    ”Taitavat muuten olla”, sanoi Enki.
    ”Poikia täytyy onnitella ajoituksesta”, sanoi Ämkoo naurahtaen.

    – – –

    ”Mitä hel-”

    Hämmentynyt ilmailutorakka ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä miltei Toan kokoinen Matoran Kaita pudottautui nauraen rakettireppunazorakin kimppuun.

  • Veljeskunnan saari: Norsupäästäisväki

    Ämkoon veljeskunnan saari

    Kärsäkkäällä rahipedolla ratsastava kolmikko syöksyi vauhdikkaasti pitkin tiheän viidakon pohjakerrosta. Oli kerrassaan uskomatonta kuinka helposti Norsupäästäinen ohitti metsikön monet kannot, paksut juuret ja sankat tiheiköt. Eläin oli koostaan huolimatta asunut koko pitkän ikänsä viidakossa, eikä sille tuottanut lainkaan vaikeuksia liikkua vuosituhansien saatossa tutuksi tulleessa ympäristössä. Ämkoo tiesi tämän, ja admin luottikin täysin ratsuunsa, joka oli tiedettävästi lajinsa viimeinen rahipeto.

    ”Saatamme törmätä partioiviin nazorakeihin milloin tahansa”, Enki arvioi ja kaiveli varustevyötään pidellen kuitenkin samalla tiukasti kiinni edessään istuvan johtajansa viitasta. Vauhdikas matkanteko oli kaikkea muuta kuin tasaista ja matoran oli tuon tuosta putoamassa kyydistä valtavan kärsäpedon loikatessa varoittamatta useiden metrien korkeuteen ja väistäen täten eteen tulevat esteet.

    ”Ehkä meidän tulisi hidastaa vauhtia”, Otlek ehdotti yrittäen myöskin parhaansa mukaan pysyä Norsupäästäisen kyydissä. Otlek ei ollut koskaan ennen päässyt ratsastamaan kyseisellä rahilla, ja matkanteko olikin uteliaalle matoranille mitä hämmentävin kokemus.

    ”Tämä haistaa ne kyllä”, Ämkoo vastasi matoraneille luottaen harvinaislaatuisen ratsunsa aisteihin. Norsupäästäisen haju-, näkö- ja kuuloaisti olivat huippuluokkaa ja peto tiedosti luultavasti tälläkin hetkellä lähistöllä liikkuvien nazorakien sijainnit, olivat torakat sitten maassa taikka ilmassa.

    ”Mitä aiot tehdä päästyäsi tukikohtaan?” Enki kysyi Ämkoolta.
    ”Kartoitan tilanteen”, Ämkoo vastasi. ”Ja otan yhteyden Klaaniin, jos joku ei ole niin vielä tehnyt.”
    ”Aiommeko me valloittaa saaren takaisin?” Otlek kysyi äänellä, joka kuulosti hieman toiveikkaalta.
    ”Jää nähtäväksi”, Ämkoo murahti.

    Norsupäästäinen röhkäisi ja hiljensi vauhtia. Sitten se pysähtyi, suuntasi valtavat verenpunaiset silmänsä taivaalle ja tuhisi hiljaa. Ämkoo ymmärsi oitis vihjeen ja komensi matoranit piiloon tiheikköön.

    Viiden kaksitasosiipitorakan partio lensi kolmikon yli ja katosi suuntaan josta Enki, Otlek ja Ämkoo olivat juuri tulleet. Torakat olivat selvästikin jossain määrin tietoisia aiemmin tapahtuneesta kahakasta ja nazorakit tahtoivat varmaankin selvittää tapahtuman yksityiskohdat. Ämkoo veti vaistomaisesti huppunsa paremmin päänsä peitoksi miettiessään asiaa.

    ”Takaisin kyytiin”, Ämkoo totesi ja valmistautui itsekin loikkaamaan takaisin suuren rahin selkään. Miekkamiehen yllätykseksi Norsupäästäinen ei kuitenkaan päästänyt adminia nousemaan selkäänsä. Rahi liikehti levottomasti ja tuijotti viidakon synkkään siimekseen.

    ”Mikä sen on?” Enki kysyi ja kaivoi tavan vuoksi vyöllään roikkuvasta kotelosta esiin terävän heittoveitsen. Otlek ei myöskään voinut olla tarttumatta aseisiin.

    Ämkoo ei kuunnellut matorankaksikkoa. Admin tuijotti ratsuaan vakavana, ja kuunteli samalla ympäröivän viidakon ääniä. Silloin admin huomasi, että viidakon linnut olivat vaienneet, eikä puista kuulunut juuri muidenkaan eläinten ääniä.

    Kaukaa kantautui kuitenkin ääni, jonka Ämkoo tunnisti. Lähestyvän viidakkoajoneuvon tasainen hurina voimistui voimistumistaan.

  • Veljeskunnan saari: Nopein tie

    Bakmein tykönä

    Valkoinen turaga tapitti nyrpeänä asuinsijansa vierellä avautuvaa bambumetsikköä. Vielä hetki sitten vehreiltä näyttäneet bambut olivat kärsineet pahasti torakan mielivaltaisen ammuskelun voimasta ja maasto suorastaan savusi.

    Bakmein tuima katse siirtyi seuraamaan metsikön seassa astelevaa kolmikkoa. Ämkoo keskusteli vakavana kahden matoranin kanssa, eikä Bakmei varsinaisesti nauttinut siitä, että oleili kuuloetäisyyden ulkopuolella.

    ”Eli siis”, Ämkoo aloitti kerratakseen kuulemansa. ”Otlek, sinut lähetettiin päämajasta ilmoittamaan minulle tilanteesta, kun taas Enki huomasi tilanteen ollessaan partioimassa rannikolla?”
    ”Kyllä”, matoran-kaksikko vastasi kuin yhdestä suusta. ”Ajattelin, että olisi fiksumpaa tulla ilmoittamaan asiasta sinulle suoraan”, Enki lisäsi. ”Olisi ollut turhaa poiketa tukikohdan kautta kun olin kerran jo siivillä.”
    ”Ymmärrän”, Ämkoo vastasi.

    Otlek oli ehtinyt selvittää Ämkoolle kaiken tietämänsä. Oli selvää, että nazorakit olivat vakavissaan saaren miehityksen suhteen, eikä aikaa ollut hukattavana. Tilanne oli suorastaan hälyttävä.

    ”Niitä torakoita?” Bakmei kysyi kohottaen hieman kulmiaan Ämkoon asteltua vanhuksen tykö.
    ”Kyllä”, turagan oppilas sanoi miltei nöyrästi, jatkaen: ”Miehittävät saarta tälläkin hetkellä. Mitä aiot tehdä?”
    Bakmei murahti vastaukseksi ja kääntyi majaansa kohden. Hetken kuluttua vanhus huusi Ämkoon ja matoranit kantoavuksi.

    – – –

    ”Piilopaikka vesiputouksen takana”, Otlek ihmetteli ääneen. ”Melkein liian ilmiselvää.”
    ”Vaiti, kloppi”, kaikui turagan äreä vastaus luolan perukoilta. Korkean putouksen takana avautuva luola oli kieltämättä miltei klisee tällaisessa maastossa, mutta paikkaa oli mahdotonta havaita ulkosalta käsin. Bakmei tuntui luottavan kovasti piilopaikkaansa, eikä turagalla ollut selvästikään pienintäkään aikomusta jättää saarta.

    ”Meidän lienee syytä mennä”, Ämkoo lausui ja kumarsi hillitysti turagan suuntaan. Bakmei tuijotti oppilastaan pitkään, asteli sitten tämän tykö ja sanoi:
    ”Koulutuksesi on vielä kesken.”
    Ämkoo nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Matoranit odottivat jo ulkona.

    – – –

    Ämkoon suustaan päästämä terävä vihellys sai valtavan rahin juoksemaan innoissaan esiin puiden kätköistä. Suunnattoman suurilla verestävänpunaisilla silmillä varustettu kärsäkäs olento tuijotti omistajaansa hetken onnellisena, käänsi sitten suuret silmänsä matoraneja kohti ja örähti. Norsupäästäinen aisti ilmassa jännitystä, eikä se oikein osannut olla muuta kuin innostunut.

    Ämkoo kaiveli ratsunsa selkään nostettuun satulaan remmein kiinnitettyä laukkua ja kiskoi sieltä esiin paksun mustan kankaan. Admin heitti viitan ylleen, kaivoi esiin vielä tummennetun rautasoljen ja kiinnitti vaatteen sitten päällensä. Lopuksi Ämkoo veti syvän hupun päänsä suojaksi, loikkasi keveästi valtaisan eläimen selkään, ja selitti:
    ”Ne eivät saa tunnistaa minua. Meidän on kuljettava varoen.”
    ”Palaammeko suorinta tietä tukikohtaan?” kysyi Enki.
    ”Emme suorinta…”, Ämkoo vastasi matoranien kavutessa Norsupäästäisen kyytiin.
    ”…vaan nopeinta”, ninjaveljeskunnan päällikkö sanoi sitten virnistäen. Ämkoo iski ratsuunsa vauhtia, ja ruskea kärsäpeto lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.

    [spoil]Dun dun duuuuun![/spoil]

  • Veljeskunnan saari: Torjuntavoitto

    Mäksän veljeskunnan saari, vesiputous

    Yliluonnollisen kokoinen merimetso heilutti päätään villisti puolelta toiselle pidellen nokassaan kauhuissaan huutavaa ilmailutorakkaa. Torakan kaksitasosiivillä varustettu rakettireppu oli kärsinyt pahasti vahinkoa jättiläislinnun ja nazorakin väkivaltaisessa yhteentörmäyksessä ja laite olikin jo täydessä räjähtämispisteessä.

    Nazorak-lentäjä syöksyi räjähdyksen voimasta kauas viidakon kätköihin. Repekk-lintu yskäisi nokastaan savuavia koneenkappaleita ja käänsi sitten pitkänokkaisen päänsä toista, vielä ilmassa leijailevaa torakkaa kohti. Torakka otti vaistomaisesti hieman korkeutta päästäkseen keskellä jokea virtauksesta välittämättä seisovan merilinnun ulottumattomiin.

    Repekkin selässä istuva matoran Enki heitti nopeasti köyden veden varassa kärvistelevälle kumppanilleen. Otlekin tarttuessa pelastusköyteen lähti jättiläislintu liikkeelle muutamalla väkivahvalla siiveniskulla ja pian merimetso olikin taas ilmassa.

    ”Aika mainio ajoitus”, Otlek kiitti ottaessaan tukevan asennon Enkin takana. Akaku-kasvoinen pelastaja tuhahti ja sanoi:
    ”Tämä ei taida olla vielä oli.”

    Ja eihän se ollutkaan. Enki oli onnistunut hoitelemaan toisen ilmatorakoista ainoastaan yllätyksen suoman edun turvin. Repekkistä ei olisi vastusta raskaasti aseistautuneelle lentäjänazorakille, sillä valtavasta koostaan huolimatta lintu oli ainoastaan kestävä ratsu ja kuormajuhta, ei niinkään taistelija. Merilintu tiesi tämän vallan hyvin itsekin, eikä se uhmakkaasta katseestaan huolimatta edes suunnitellut hyökkäystä takanaan lentelevää torakkaa vastaan.

    Enki komensi Repekkin pudottautumaan alas putouksen suuntaan. Valtavan kokonsa puolesta lintu olisi mitä helpoin maali siipitorakan tykille, eikä tilanteen ihmettely paikallaan olisi muutenkaan erityisen fiksu veto. Lintu teki työtä käskettyä ja syöksyi kohti vellovaa vesimassaa sulkien siipensä ja ojentaen kaulansa.

    ”Turha yrittää päästä pakoon”, ajatteli torakka. Nazorak nosti tykkiään ja lähti linnulla ratsastavan matorankaksikon perään.

    ”Se saavuttaa meitä!” huusi Otlek lintua ohjaavalle ystävälleen katsellen hätääntyneenä olkansa yli. Enki ei kuitenkaan vastannut, vaan puristi otettaan jättiläislinnun ohjaksista. Enki vaikutti miltei häiritsevän määrätietoiselta tilanteen vaarallisuudesta huolimatta.

    Repek kaarsi jyrkästi saavutettuaan putouksen alaosan. Linnun vatsa hipoi joen terävää kivikkoa tämän iskiessä lujasti siivillään säilyttääkseen valtaisan nopeutensa. Maaston muuttuessa avarammaksi saattoi kuitenkin nazoraksotilas kasvattaa omaa nopeuttaan, ja torakka pysyikin helposti merilinnun kannoilla.

    Sitten torakka ampui. Enki onnistui täpärästi ohjaamaan Repekkin sivuun hehkuvan ammuksen tieltä. Kauempana siintävässä bambumetsikössä räjähti.

    ”Tuon luulisi riittävän”, Enki murahti.
    ”Riittävän mi- se ampuu taas!” kuului Otlekin vastaus. Enki ohjasi Repekkin jyrkästi ylemmäs, ja lintu saikin uudemman kerran väistettyä torakan ammuksen.

    Nazorak nauroi hiljaa kypäränsä sisällä. Hyönteismäinen olio huomasi, että pakenijoitten ratsun voimat alkoivat hiljaa hiipua. Oli vain ajan kysymys milloin lintu saisi osuman ja urheat matoranit jäisivät torakan armoille.

    Siinä samassa lentäjänazorakin kasvoille levisi hölmistynyt ilme. Torakka tuijotti ihmeissään kun matoranit hyppäsivät alas linnun kyydistä keskelle bambutiheikköä. Luulivatko hölmöt pikkumiehet todellakin kykenevänsä piiloutuvaan metsikön sekaan? Tarvittaessa nazorak olisi valmis pommittamaan vaikkapa koko pöheikön matalaksi, joten matoranien suunnitelma vaikutti suorastaan naurettavalta.

    Torakka hidasti vauhtiaan ja pyörähti muutamaan kertaan bambumetsän yläpuolella. Sitten torakka laskeutui metsikön edustalle, kohotti hihittäen tykkinsä ja ampui muutaman laukauksen.

    Räjähdyssarja sai kaikki lähistön linnut pakenemaan kauhuissaan taivaalle. Jopa kauas horisonttiin parasta aikaa katoava merimetso kaakatti hädissään.

    ”Mahtavatko olla vielä hengissä… Nooh, varmistetaan”, torakka ajatteli ääneen ja kohotti asettaan uudemman kerran.
    ”Tai jos ei.”
    ”Häh?”

    Punainen energiakoura tarttui torakan aseeseen ja painoi tämän leveän piipun kurttuun. Hämmästynyt torakka päästi irti aseestaan, muttei ehtinyt edes kääntää katsettaan vieressään seisovaa tummaa hahmoa kohti. Nopea sivallus Ämkoon miekasta riitti irrottamaan torakan pään tämän moniraajaisesta ruumiista ja nazorakin ruskea ruumis valahti kuolleena maahan.

  • Herkullinen kampela

    No tää tapahtuu taas niinku siellä Bakmein tykönä

    Aamu sarasti.

    Tuskanhiki kiilteli Ämkoon vihreän naamion otsalla Toan nostellessa raskaasta kivestä valmistettua painoa vasemmalla kädellään. Painon kahvana toimiva hiekanruskea hamppuköysi narskui Toan kämmentä vasten vihreänmustan soturin ilmeen kiristyessä entisestään.

    Lopulta Ämkoon voimat pettivät ja paino jysähti maahan. Toa huohotti, oikoi väsynyttä raajaansa ja nousi sitten ylös istumapaikan virkaa toimittaneen sammalta kasvavan kannon päältä.

    Ämkoon ainoan luonnollisen käden treenaamiselle löytyi hyvä syy. Edellisenä iltana Bakmei oli pannut merkille, että varjokäden nähtyään jopa aivovauriosta kärsivä marakatti ymmärtäisi hyökätä Ämkoon kimppuun vasemmalta puolelta. Varjoenergiasta koostuva raaja särkisi tarpeen vaatiessa suhteellisen helposti vahvemmankin vihollisen panssarin, mutta tähän raakaan voimaan ei tulisi luottaa liikaa. Valkean turagan opit ruumiin ja mielen tasapainosta olivat kieltämättä järkeviä, eikä siksi ollutkaan ihme, että Bakmei oli määrännyt Ämkoon nostelemaan painoja läpi yön.

    ”Joko sinä lepäät?”

    Ämkoo kääntyi paikalle saapunutta Bakmeita kohti, kumarsi jälleen kerran tavan vuoksi ja virnisti sitten kevyesti.

    ”Rajani taisi tulla vastaan. Jatkan ihan pian.”
    ”Ota kampela”, Bakmei tokaisi ja heitti hätäisesti paistetun vedenelävän nälkäiselle Toalle. Ämkoo tarttui kalaan, näykkäisi tästä palasen ja vilkuili sitten ympärillään avautuvan metsikön suuntaan.

    Sitten Enki saapui.

    ”He saivat koodin auki”, vihreä matoran ilmoitti tehtyään ensin kunniaa sekä Ämkoolle että turagalle. Bakmei ei reagoinut juuri mitenkään matoranin saapumiseen, vaan häipyi omien puuhiensa pariin.

    ”Hyvä. Osaatko sanoa tässä vaiheessa mitään itse sisällöstä?” Ämkoo kysyi ja istui taasen alas.
    ”En paljoa. Sen voin sanoa, että olit oikeassa. Ainakin valtaosa tekstistä on Atyan itsensä kirjoittamaa.”
    ”Hyvä. Kääntäkää kaikki.”
    ”Käskystä.”

    Enki nyökkäsi ja valmistautui tekemään lähtöä. Ämkoon voimakas rykäisy kuitenkin sai matoranin pysähtymään.

    ”Niin?”
    ”Olisi vielä yksi juttu.”

    – – –

    Myöhemmin päivällä Ämkoon veljeskunnan päämajan tykönä nousi ilmaan tummanharmaa haukkarahi. Selässään se kantoi turkoosia kanohi kakamaa kasvoillaan kantavaa vihreänkirjavaa matorania. Matoran tarttui vyötäisillään roikkuvaan radiolaitteeseen ja puhui:
    ”Testaan yhteyttä. Täällä Tedni, suuntana Klaani. kuuleeko päämaja?”

  • Hautasaaret 15: Haudanryöstäjän paluu

    Veljeskunnan saari

    Ilta-aurinko sai valkean turagan pitkän naamion kimaltamaan. Turaga Bakmei korjasi parasta aikaa majansa ovea. Vanhuksen kädet toimivat vilkkaasti työn parissa, mutta siitä huolimatta Bakmei tiesi vallan hyvin, että joku lähestyi häntä selkäpuolelta.

    ”Palasin.”
    ”Huomaan.”

    Turaga laski työnsä maahan ja kääntyi katsomaan Ämkoota. Vanhuksen kulmakarvat kohosivat hieman tämän mittaillessa entisen ilman Toan olemusta katseellaan. Lopulta turaga virnisti kevyesti ja sanoi:
    ”Et kuollut.”
    ”Vähällä oli. Tuskin arvaat, ketkä tapasin.”

    Bakmein katse siirtyi Ämkoon vyötäisillä roikkuvan miekan tykö. Turaga tarttui miekan kahvaan täysin äkkiarvaamatta, kiskoi sen luokseen ja tutkiskeli aseen terää hetken. Sitten Bakmei käänsi katseensa takaisin Ämkoon kasvojen suuntaan.

    ”Sinä ryöstit haudan!”
    ”Ja sinä tiedät, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Ilman tätä en saa koskaan Äärtä takaisin.”

    Turaga tuhahti ja päätti vaihtaa aihetta.

    ”Kätesi on yhä ongelma. Käsipuolena sinusta ei ole miekkailemaan, oli aseesi kuinka vah-”

    Whum.

    ”Ahaa.”

    Bakmei otti askeleen lähemmäs Ämkoota ja kosketti sitten varovasti energiakättä. Bakmein yllätykseksi käsi tuntui aivan aidolta, vaikkakin siihen koskeminen sai turagan sormet kihelmöimään.

    ”Se on kenties jopa parempi kuin vanha”, Ämkoo sanoi, ja jatkoi: ”Testasin sitä hieman tuossa matkalla.”
    ”Vai niin”, turaga vastasi tuttuun tuimaan sävyynsä. ”Ehkä sinulla on vielä mahdollisuus.”
    ”Niin.”

    Turaga istahti takaisin työnsä ääreen. Pian tämä tuli kuitenkin toisiin aatoksiin, vilkaisi Ämkoota ja viittoi tämän luokseen.
    ”Pääsetkin näyttämään mihin uusi kätesi pystyy.”
    ”Ahaa?”
    ”Rakenna minulle uusi ovi.”
    ”…”

    – – –

    Ilta koitti, ovi valmistui ja turaga ja Toa vaihtoivat kuulumisensa. Ämkoo kuunteli huvittuneena tarinan Tharkonin palkkaamista vortixx-sotureista, ja Bakmei osoitti suunnatonta halveksuntaa Ämkoon entisten kumppaneiden kostoyritystä kohtaan. Pitkän keskustelun jälkeen kaksikko jatkoi Ämkoon harjoittamista.

    Ka-chow.

    Ka-cha.

    Mäksä tunnusteli mustelman saanutta silmäänsä hetken ajan ja nousi sitten takaisin seisomaan. Turaga nauraa rehotti Toalle ja osoitteli ilkkuen tämän energiakättä.
    ”Majojen korjaamiseen tuosta saattaa juuri ja juuri olla, mutta taistella et tuolla voi ennen kuin opit hallitsemaan sitä! Meillä on pitkä työ edessämme!”
    Ämkoo pakotti energiakäden syttymään jälleen ja virnisti.
    ”Tosi on.”

    – – –

    Enki asteli pitkin Veljeskunnan päämajan käytäviä. Matoran astui kostealle mullalle tuoksahtavaan pimeään huoneeseen, sytytti öljylampun ja paiskasi sitten Ämkoolta saadun paperinipun pöydälle. Tämän päälle matoran jätti vielä Ämkoon itse kirjoittamat ohjeet. Sitten Enki astui ulos huoneesta, ja komensi käytävän seinällä roikkuvaan hälyttimeen:
    ”Ohruk, Tuvra, teille tuli töitä.”

  • Hautasaaret 14: Oikeus kirotussa maailmassa

    Moottorivene

    Enki ohjasi huimalla vauhdilla vettä pitkin kiitävää moottorivenettä kohti Veljeskunnan saarta. Matoran vihelteli yksinkertaista sävelmää ja vilkuili tuon tuosta veneen kintereillä ihmeen hyvin pysyviä merilintuja. Enki piti linnuista, oli aina pitänyt, ja nautti suunnattomasti niiden toimien tarkkailemisesta.

    Ämkoo makoili aluksen perällä ja kohotti energiakätensä taivaita kohti. Toa katseli läpikuultavaa punaista raajaa, kokeili yksitellen sen sormia ja mutisi jotain. Käsi ei ollut todellakaan aivan sitä mitä Ämkoo oli muutosprosessilta odottanut, mutta se kelpasi siitä huolimatta kätensä Marionetille menettäneelle Toalle enemmän kuin hyvin.

    Käsi sammui. Ämkoo tuhahti ja yritti parhaansa mukaan käynnistää raajaa uudestaan, mutta turhaan. Kyvyn täydellinen hallinta vaati selvästikin vielä paljon harjoitusta.

    Toan mielenkiinto siirtyi seuraavaksi tämän vieressä lepäävään miekkaan. Ämkoo nosti Alun vasemmalla kädellään silmiensä tasolle ja katseli sen peilikirkasta terää. Sitten Ämkoo siirsi katseensa miekan kahvaa koristavaan punahehkuiseen jalokiveen. Näytti aivan siltä, kuin jalokivi olisi katsonut takaisin.

    ”Atya…”

    – – –

    Rhotuka-kiekko aiheutti valtavan paineaallon osuessaan vihreänkirjavan Toan takana levittäytyvään metalliseinään. Haavoittunut Toa kaatui maahan, kieri pitkän matkan pitkin taistelutantereen sorapohjaa ja loikkasi sitten nopeasti ylös.

    Metsästäjä ei antanut Toalle paljoa aikaa iskusta toipumiseen. Paksuun rautaketjuun kiinnitetty pitkä energiaterä lensi ilmojen halki kohti Ämkoota, joka ehti juuri ja juuri torjumaan iskun kolmiteräisellä energiaviikatteellaan. Toa laukaisi kehostaan ilmapyörteen ja onnistui sen turvin hankkimaan hieman etäisyyttä viholliseensa.

    Ämkoo huohotti tuijottaessaan häntä kohti juoksevaa hirviötä. Ilman Toa oli tiukan piiritystilanteen aikana joutunut erilleen joukkueestaan, ja väkivahva metsästäjä oli huomannut tilaisuutensa. Epätasaväkisen taistelun voittaja vaikutti selvältä.

    Viereisen rakennuksen katolta syöksynyt vesisuihku keskeytti mittelön. Katolta pudottautui kultaisiin panssareihin pukeutunut sininen Toa, joka syöksyi päättäväisesti metsästäjää kohti. Jykevä lihaskimppu karjaisi ja heilautti ketjuaseensa veden Toaa päin.

    Metsästäjä oli liian hidas. Hirviön lähelle päästyään Atya vetäisi miekkansa esiin mattamustasta huotrasta, ja pian metsästäjän irronnut pää putosi maahan. Olennon lihaksikas ruumis seisoi hetken paikallaan ja kaatui sitten selälleen.

    ”K-kiitos”, Ämkoo sanoi ja tasasi hengitystään. Atya ei vaivautunut vastaamaan kiitokseen, vaan ilmoitti:
    ”Tappoivat Keyten. Meitä on enää neljä.”
    Ämkoo ei tiennyt mitä vastata. Ilman Toa ei ollut koskaan pitänyt tuosta äänen Toasta, mutta tiimitoverin menetys oli sotatilassa vakava asia.
    ”Sepä… Ikävää”, Ämkoo totesi lopulta.

    Atya viittoi Ämkoon mukaansa. Kaksikko lähti juoksemaan kauempana tapahtuvan piiritystilanteen suuntaan. Matkaa oli jonkin verran, joten Ämkoo päätti kysyä mieltään pitkään askarruttanutta asiaa.

    ”Miksi me oikein taistelemme täällä?” Vihreä Toa kysyi johtajaltaan.
    ”Etkö sinä tiedä?” kuului Atyan tympeä vastaus. Veden Toa pysähtyi ja katsoi Ämkoota suoraan silmiin.
    ”Oikeuden takia”, Atya sanoi. ”Tässä kirotussa maailmassa velloo ainoastaan sorto ja kärsimys. En voi olla tekemättä asialle mitään.”
    Ämkoo ei osannut sanoa sanaakaan, mutta nyökkäsi.
    ”Siksi kokosin teidät”, Atya jatkoi. ”En pysty tehtävääni yksin.”

    Ämkoo ei kestänyt Atyan tiivistä katsetta. Ilman Toa kohotti päätään ja vilkaisi Atyan ohitse. Taistelun äänet saattoi jo kuulla, ja taivaalla leiskui räjähteleviä ammuksia.

    ”Mennään”, veden Toa komensi, kääntyi ääniä kohti ja sanoi vielä:
    ”Me voitamme tämän sodan.”
    Ämkoo hymähti ja lähti juoksuaskelin Atyan perään.

    – – –

    ”Ei enää kauaa”, Enki ilmoitti aluksen ohjaamosta. Veljeskunnan saari näkyi jo, ja matka taittui nopeasti tyyntä merta pitkin.

    Ämkoo nousi istumaan ja tutki katseellaan veneen takaosaa. Silloin hän tajusi, ettei ollut kertaakaan vaivautunut tutkimaan veneen perällä lepääviä säilytyslaatikoita. Toan vihreämustat kädet avasivat toisen laatikon ja tämä kurkisti sisään.

    Ämkoo nosti laatikon pohjalla makaavan paksun kansion syliinsä, sulki laatikon ja levitti löytönsä veneen pohjalle. Toan punahehkuiset silmät laajenivat yllätyksestä kun tämä tutki löytämiään papereita.

    ”No jopas”, Ämkoo totesi puoliääneen.