Klaanon

Avainsana: Enki

  • Aggression arkkitehtuuri

    Klaani
    Telakka

    Bio-Klaanin telakan varastohallin numero seitsemän edessä vartova veljeskunnan matoranien joukko sai vihdoin odottamansa. Le-matoranien tuima tusina tarkkaili äänettömänä skakdia, joka käveli heitä kohti. Kuten matoranien naamioita, jämeräleukaisen skakdisoturin ihon sinisyyttä oli häivytetty noenmustilla kasvoväreillä. Lähestyessään metsäninjojen joukkoa Guardian kiristi taisteluvyönsä remmejä ja sulki taskuja, joiden sisältä paljastui lippaita, teräaseita, ammuslaatikoita, tainnutuskranaatteja. Klaanin admin pysähtyi kymmenen metrin päähän veljeskuntalaisjoukosta. Enki ja Guartsu katsoivat toisiaan silmiin hetken.
    Enki kumartui yhdelle polvelle ja laski leukansa rintaan, mutta piti katseensa yhä Guardianin silmissä. ”Admin.”
    Guardian veti kätensä lippaan. ”Lepo.” Matoran nousi äänettömästi takaisin seisomaan.

    ”Minulle on kerrottu”, Guardian lausui niin kovaa, että koko joukko varmasti kuuli, ”että te olette Ämkoon veljeskunnan parhaat miehet. Onko se totta?”
    Adminin kysymys ei saanut vastausta eikä edes nyökkäystä. Le-matoranit jatkoivat synkeän äänetöntä tuijotustaan suoraan eteenpäin.
    ”Hyvä,” Guardian hymähti. ”Ette menneet ansaan. Muotoilen toisin. Ketä Veljeskuntanne palvelee?”
    Sillä sekunnilla kolmentoista le-matoranin joukko polvistui adminin edessä. ”Sinistä Ussalia”, lausui metsänväki yhtäaikaisesti ennen kuin nousi taas.
    ”Hienoa”, Guardian sanoi ja antoi lyhyet aplodit. ”Tiedätte, että mies, jota ennen suojelitte ei enää ansaitse suojeluanne. Älkää huoliko. Petturi tuodaan oikeuden eteen.”
    Skakdi otti Vartija-kiväärin selästään. Aseen metalliosien ympärille oli kääritty mustia kankaita, lehtiä ja oksia. Piipun alla oli lehtien rykelmä, jonka sisälle oli piilotettu pistin.
    ”Tänään ei vain ole se päivä. Tuhonkyyn pesään ei kannata pistää kättään. Ensiksi kyy pitää houkutella ulos, eikö vain?”
    Veitsenterävä kolmentoista salamurhaajan hiljaisuus. Guardian hymyili.
    ”Minusta tuntuu, että tulen pitämään teidän kanssanne työskentelemisestä. Valjastakaa linnut.”

    Enki vihelsi ja linnut tulivat. Kaksi sulavaa gukkoa syöksyi ohjuksen lailla veljeskuntalaisia kohti kunnes pysäyttivät laskeutumisensa kaikilla neljällä kolibrimaisesti värisevällä siivellään. Kolme uljasta Borungan kasuaaria laskeutui verkkaisesti lentoliskomaisilla siivillään.
    Viimeisenä saapui yönmusta merimetso, joka avasi nokkansa ja päästi äänen, joka sirpaloisi jäätä. Koollaan se sai kaikki viisi muuta veljeskunnan lintua näyttämään pieniltä.
    Linnut katselivat ratsastajiaan tummilla silmillään hiljaa ja kyseenalaistamatta.

    Valtavien siivenvärähdyksien kajahtaessa joukkio nousi.

    Nazorak-pesä
    Pohjakerrokset

    Kenraali 001:llä oli kiire.
    Nazorak-valtakunnan ylin johtaja asteli koristeellisten salien läpi Pesäasiainministeri 008 seuranaan. Saleissa oli autiota. Neljän hyönteisjalan askeleet kaikuivat kauas punapuisella lattialla.
    Nämä rubiininpunaisten verhojen ja nazoralaisella realismilla maalattujen taulujen koristamat avoimet juhlatilat olivat aivan pesärakenteiden alaosassa. Salit olivat harvoin käytössä sotatilan aikaan – juhlimiselle ei ollut aikaa eikä tarvetta. Pyhäpäivät ovat rauhaa varten, sanoi eräs vanha nazorakien sananlasku. Sikäli kun torakkasoturit enää kauaa tuntisivat sanaa ”rauha”. Totuusministeriö pyrki karsimaan koko sanan pois väestön puheesta seuraavan kymmenen tuhannen vuoden aikana. Aika, jolloin Nazorak-imperiumi ei ollut sodassa oli aikaa, jolloin Nazorak-imperiumi oli hävinnyt sodan.
    Häviäminen ei mahtunut Kenraali 001:n maailmankuvaan.

    ”Juhlatilat kaipaavat uudistusta”, 001 tuhahti.
    ”Ymmärrän, herra kenraali”, 008 sanoi kirkkaan asiallisella sävyllä. Pesäasiainministeri kantoi neljässä kourassaan paperipinoja ja kansioita. ”Mitä teillä oli mielessä?”
    ”Niiden täytyy lähteä. Äiti muni taas uuden pesueen. Väestö kasvaa. Tilaa ei ole.”
    ”Ymmärrän täysin. Puhun asiasta Arkkitehti 093:n kanssa.” Pesäasiainministeri ei voinut olla kiinnittämättä huomiota johtajansa sanavalintaan.
    Äiti?
    Tunnepitoiset sanavalinnat sopivat 001:n hyönteismäisten leukojen väliin vielä huonommin kuin väriltään majesteettisen tuliset verhot juhlasalin takaseinälle. Kukaan ei ollut ilmeisesti kyseenalaistanut maanalaisen, ikkunattoman huoneen verhoja rakennusvaiheessa. Ei ollut myöskään Pesäasiainministerin tehtävä kyseenalaistaa kenraalinsa sanoja.

    Punainen viitta ja tumma takki liuhuen kaksikko saapui avarasta tilasta ahtaampaan. Seinät olivat täynnä koristekehyksisiä tauluja, jotka esittivät nazorak-armeijan suurimpia sotasaavutuksia. Propagandaa propagandan jälkeen. 001 vilkaisi seiniä tuhahtaen. Hän ei nauttinut Totuusministeriön tuotoksista.
    Totuuden esittäminen kauniissa ja iskevässä muodossa oli kansaa varten. Esikunta ei kaivannut taas yhtä muistutusta Ministeri 005:n yli-innokkaasta sotahistorian hekumoinnista.

    ”Mihin saliin hänet on sijoitettu?” Kenraali 001 pisti väliin.
    ”Kuudenteen, herra Kenraali”, 008 vastasi. ”Uskomme, että tilanne on hallinnassa.”
    ”Ja entä jos se ei ole?”
    ”Herra Kenraali”, 008 vastasi. ”Kohde ’Ämkoo’ on lukittu paikoilleen pudonneen Toa-tähden ytimestä taotuilla kahleilla. Paikalla on ryhmä erikoisjääkäreitä. Jos ’Miekkapiru’ edes liikahtaa tavalla, jota ette halua, voin vannoa hänen elinajanodotteensa putoavan kolmeen sekuntiin.”
    ”Tämä toa tappoi Yliluutnantti 955:n”, Kenraali 001 sanoi tylysti. 008 vietti tovin nieleskellen sanojaan ja sylkeään ennen kuin muotoili ajatuksensa sanoiksi.
    ”Voin vannoa, että mihinkään… sellaiseen ei ole tällä kertaa mahdollisuuttakaan. Toa on heikompi kuin jääsaarella.”
    008:n katse valui Kenraalin vyöllä lepäävään upseerinmiekkaan. ”Lisäksi… olettehan kohdanneet uranne aikana vahvempiakin vastustajia.”

    Kenraali 001 hymähti, mutta ei hymyillyt. Hän ei ollut täysin vakuuttunut tilanteesta.
    ”Olenko, 008?” hän kysyi. ”Olenko todella?”
    Pesäasiainministeri ei kokenut parhaaksi alkaa nuoleskelemaan johtajansa taistelutaitoja kehuilla.

    Kysymys jäi leijailemaan ilmaan, kun kaksi torakkaa avasi suuret mustat tammiovet ja astui aikaisempia pienempään ja huomattavasti riisutumpaan saliin. Kolme tusinaa koko imperiumin parhaimpiin taisteluvarusteisiin sonnustautunutta sotilasta osoitti huoneen keskellä olevaa pikimustien metalliketjujen kasaa. Sotilaat eivät värähtäneetkään edes tervehtiäkseen imperiumin numero ykköstä.
    Joukon johtaja, karski ja arpinen torakkayliluutnantti oli ainoa, joka tervehti. Nazorakin jalat napsahtivat tiukan sotilaalliseen asentoon ja katsekontakti ei pettänyt, vaikka värähtikin hieman.
    ”Herra Kenraali 001”, torakkaupseeri rykäisi. ”185. erikoisjääkärikomppanian 6. joukkue, johtajana yliluutnantti 989. Koodinimi ’Miekkapiru’ valmiina kuulusteluihinne.”
    001 nyökkäsi sanaakaan sanomatta, ja yliluutnantti palasi asemiinsa. Torakkaerikoissotilaat seisoivat ringissä kukin noin seitsemän metrin päässä huoneen keskipisteestä. Kiväärien tähtäimet olivat lukittuneet vihreään hahmoon.

    Ämkoo oli kiinni jokaisesta kolmesta raajastaan suurissa yönmustissa pilareissa samanlaisella yönmustalla ketjulla. Toan vihreä pää lojui leuka edellä tämän rintaa vasten. Kasvonpiirteitä oli vaikea erottaa, mutta Miekkapirusta ei voinut erehtyä. Hänen niskassaan oli yhä musta nahkainen upseerintakki, jota hän käytti kuin viittaa. Hetkeäkään epäröimättä 001 asteli sotilaiden ringin sisäpuolelle. 008 avasi suutaan epäröiden.
    ”Herra Kenraali, en usko, että teidän kannattaa mennä noin-”
    ”Vaiti.”
    Yksi sana riitti muuttamaan huoneellisen torakoita synkäksi massaksi hiljaisuutta. Tummanvihreät silmät arvioivat tummanvihreää Kanohia, joka tuijotti lattiaa.

    ”Toa Ämkoo”, Kenraali 001 sanoi. Nazorak lausui matoran-kieltä vahvalla aksentilla, mutta taitavasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ämkoo ei liikahtanutkaan.
    ”Sinua puhuteltiin, saasta!” yksi torakoista ringissä karjaisi zankrzoraksi ja heilautti kivääriään uhkaavasti. Tästä hyvästä hän sai vain Kenraali 001:n kylmän viiltävän katseen. Sotilas suorastaan vetäytyi kuoreensa puhtaan häpeän voimasta.
    ”Katso minua kun puhun sinulle”, nazorak tuhahti tiukasti ja otti yhden päättäväisen askeleen lähemmäs ketjuja ja niistä roikkuvaa toaa.
    Ämkoo nosti päänsä verkkaisesti ylemmäs. Punaisten silmien vänkyrä katse tuijotti nyt suoraan 001:n silmiin. Niiden alla olevassa suussa oli hienovarainen, mutta sitäkin häiritsevämpi virne.

    ”Väitit haluavasi vaihtaa puolta tässä sodassa. Minun pitäisi tappaa sinut siihen pisteeseen.”
    Miekkapiru ei reagoinut. Oli kuin toa olisi ollut puolustusasennossa, odottaen vain vastustajansa seuraavaa iskua.
    ”Mutta tämän kerran saat mahdollisuuden. Annan sinulle mahdollisuuden vakuuttaa minut.”
    Kiinnostus virtasi Miekkapirun vihreään Miruun.
    ”Annan sinulle mahdollisuuden, koska menetimme juuri makutamme”, Kenraali 001 sanoi tuimasti. Hän veti upseerinmiekan vyöltään hitaasti. Sinertävä terä kiilsi kattolamppujen Ämkoohon kohdistetussa valossa. Metalli ei ollut virheetöntä ja lommotonta. Sillä oli taisteltu ja tapettu.
    Väärä sana ja terä löytäisi tiensä Ämkoon sydämeen. Miekkapirun virne leveni entisestään.
    ”Kysyn sinulta nyt, Miekkapaholainen. Tuleeko sinusta meidän toamme… vai meidän makutamme?”
    Petollinen kysymys, 008 ajatteli. Ja samalla paras mahdollinen.

    Kenraali 001 ja Toa Ämkoo arvioivat toisiaan. Tilanne ei ollut täysin tasapuolinen. Mikä tahansa huono siirto Klaanin entiseltä adminilta voisi riittää erikoisjoukoille syyksi avata tuli. Kaikkein mieluiten Kenraali kuitenkin tappaisi Miekkapirun tähän pisteeseen henkilökohtaisesti.
    Miekkapiru hymyili. Hän oli huomannut, että 001 pysytteli mieluummin hänen oikean kätensä puolella. Tarinat varjokädestä olivat ilmeisesti matkanneet komentoketjun päähän asti.

    Kysymys oli ansa. Ämkoo ei voinut nähdä suoraan, minkä vastauksen torakkaimperiumin ylin johtaja halusi.
    Joskus oli vain otettava loikka.

    Ilmatila

    Yötaivas saaren yllä huokui syksyistä syvää siniviolettia. Talven kylmän sinistä taivasta värjäsi vielä jäänne kesän aurinkojen kullankeltaisesta kajosta. Kuusi valtavaa tummanpuhuvaa lintua kolasi auramuodostelmalla syysyön sinisyyttä. Siivet eivät värähtäneetkään, kun linnut antoivat tuulen kuljettaa itseään kohti määränpäätä.
    Kunkin linnun niskassa törröttäviä sulkia vasten oli painautunut kaksi matorania. Paitsi matkaa johtavan, auran keskellä lentävän suuren merimetson, sillä sen selässä könöttivät äänettöminä Guardian, Enki ja toinen, nimeään käyttämätön veljeskunnan ninja.

    Hiljaisuus oli odottava. Sanallinen kommunikaatio oli jätetty pois jo kilometrejä sitten lentoonlähtöpisteessä. Tuuli kantoi sanoja kauas, ja torakat kyllä kuulisivat.
    Linnun sulkapeite ei tuonut lämpöä Guardianille, jonka kasvoja ja harjaa taivaankannen tuulet raapivat. Musta huivi peitti skakdin suun ja puolet tämän kasvoista. Guardianin ainoa oikea silmä näytti siltä, kuin skakdi olisi nukkunut, mutta mekaaninen vasen silmä valvoi ja teki töitä. Vihreällä valolla kiiltävän konesilmän katse skannaili maastoja.

    Yökatse. Pois.
    Vihreä himmeni lähes huomaamatta pois ja punainen otti valtaa. Punainen teki kuitenkin tietä oranssille, kun Guardian ajatteli seuraavan komentonsa. Lämpö. Päälle.
    Keltaiset, punaiset ja oranssit lämpöjäljet erottuivat yön kylmän sinisessä maailmassa. Renkaiden urat ja raskaiden kävelijätankkien jalanjäljet kulkivat järjestelmällisissä marssirivistöissä. Välillä torakat olivat jalkautuneet ajoneuvoistaan tutkiakseen maastoa jalan. Joku hölmö tiedustelija oli ilmeisesti ollut kaatua metsässä ja ottanut tukea läheisestä honkamännystä.
    Tämän Guartsu tiesi siitä, että havumetsän reunalla seisovan honkamännyn kyljessä oli ilmiselvä lämpöjälki nazorakin kämmenpohjasta. Oli päiviä, jolloin skakdi ei täysin vihannut kylmää anidiumin kosketusta entisen silmänsä kohdalla.

    Sininen vasen nyrkki nousi pystyasentoon valtavan merimetson tummien sulkien joukosta. Linnuilla ratsastavien matoranien katseet siirtyivät yksi kerrallaan nyrkkiin. Nyrkki aukesi, ja G osoitti jokaisella sormellaan suoraan alas. Merkki oli annettu.

    Muodostelman vasemman puolen taaimmaisesta linnusta putosi kuusikkoon jotain. Kaksikin jotain. Ne tarrasivat kiinni satavuotisen kuusen huipusta ja valuivat runkoa pitkin jonnekin metsän synkkyyteen. Lintu irtosi lentomuodostelmastaan.

    Parinkymmenen metrin päässä seuraavan linnun ratsastajat heittäytyivät metsikköön. Sitten seuraavan. Lopulta jäljellä oli vain joukkoa johtanut valtava merimetso.
    Havut varisivat, kun kaksi matorania laskeutui sulavasti oksille. Aarniokuusen huippu taipui, kun Guardian seurasi perässä.
    Jahti oli käynnissä.

    Metsä

    ”Loukku 1, kaikki kunnossa. Ansa 2?”

    Näkyvyys varjoihin sonnustautuneiden puunrunkojen hallitsemassa metsämaisemassa oli olematon. Nazorak-vartijoilla oli kuitenkin tarkat silmät ja sitäkin tarkemmat kuuloelimet. Havumetsän hiljaisuudessa kuului vain hienoinen tuulenvire, yölintujen viserrystä ja vartijajoukon suojaaman leirin etäiset äänet. Jos Hoto-tulikärpänen laskeutuisi ruohonkorrelle kilometrin päässä, se kuuluisi.
    Radioliikenteen hiljainen särinä täytti liikkumattomina vartiopisteissään tarkkailevien nazorak-sotilaiden kypärät.
    ”Ansa 2, kaikki kunnossa.”
    ”Loukku 1, sain. Rysä 3?”

    Kanavan hiljaisuus toi mieleen vaahtoavan kosken ja vesimassojen vyöryn.
    ”Loukku 1 kutsuu Rysä 3:a.”
    Ei sanaakaan.
    ”Ansa 2 täällä, tarkistan Rysä 3:n vartiopaikan.”
    ”Loukku 1, sain.”

    Nazorak-vartija lähti etenemään sivuttain pusikossa pitäen kiväärinsä yhä vartiointisuuntaansa. Rysä 3:n vartiopaikka oli mäen länsipuolella ja Ansa 2:n itäpuolella. Vartiopaikkojen välillä ei olllut suoraa näköyhteyttä.
    ”Ansa 2 kutsuu Loukku 1:tä.”
    ”Loukku 1 kuulee.”
    ”Rysä 3:n vartiopaikka tyhjä, tutkin tarkemmin.”
    ”Pirun 7850, taas varmaan nukahtanut pystyyn. Anna sille kunnon potku sinne, mistä panssarointi on heikoin.”
    ”Jatkan etenemistä.”

    Radioliikenteessä kuului oksien katkeamista ja havujen kahinaa haarniskointia vasten.
    ”Ansa 2, Rysä 3 tyhjä.”
    ”Kokonaan tyhjä? Se hyödytön vätys on jättänyt tulematta kokonaan?”
    ”Ansa 2, pyydän Loukku 1:n vartiomiestä pysymään protokollan mukaisessa radioviestinnässä.”
    Loukku 1:n vartiomies alkoi menettää malttiaan.
    ”Minä pidän huolta, että se elukka saa tästä hyvästä esitutkintaa! Luuletko, että minulla on turvallinen olo, kun selustan vartiomies jättää tulematta?”
    ”Ansa 2, tutkin vartiopisteen.”

    Rapeat askeleet kivikkoa, kantoja ja syksyn lehtiä pitkin kuuluivat radioon asti.
    ”Ansa 2 täällä. Vartiopoterossa on… jotain…”
    ”Loukku 1 kuulee. Mitä?”
    ”Ansa 2… kummallista, näyttää aivan köydeltä… odota, katson, mihin se vie…”
    Ansa 2:n viestiliikenne katkesi siihen. Ensimmäisen poteron vartiomiehen kuulo kävi kohta äärimmillään, kun radioliikenteen täytti kolinan, naksahduksien ja korvia särkevän särinän sekoitus. Lopulta kohina katosi kokonaan ja linjalle jäi vain täysi hiljaisuus.
    ”Loukku 1, kuuleeko Ansa 2? Mitä tapahtui? Loukku 1, Ansa 2?”

    Yön sinisyyttä valaisi joukkueen verran nazorak-silmiä vihreäsävyisin ahdistunein silmin. Kiväärien piiput osoittivat aarniometsän syvyyteen. Paniikinomaisesti heiluvat taskulamput avasivat pimeyttä etsien jotain poikkeavaa. Mitään ei ollut. Oksien varjot piirtyivät rungoille, runkojen varjot piirtyivät metsäaukioille. Ainoa liikehdintä valon ja varjon kohtaamispisteessä oli neulasten aavemainen havina.
    ”Mitä luojan nimeen täällä edes-”
    Nazorak-upseeri ei ehtinyt tajuta, että jumaluuksiin viittaavat sanavalinnat olivat ankarasti kiellettyjä totuusministeriön viimeisimpien linjauksien mukaan. Sanoja ei voinut enää ottaa takaisin, eikä hänen suunsa enää uusia päästäisikään.
    Tuhonkyyn myrkyillä valeltu heittoveitsi hänen kurkunpäässään piti siitä huolta. Nazorak lakkasi liikkumasta kolmen sekunnin jälkeen. Kuolemiseen kestäisi ehkä vielä tunteja. Upseerin lähimmät alaiset katselivat kauhuissaan johtajansa aggressiivista kakomista. Lopulta tämä lyyhistyi ruohomättäitä vasten.

    Hiljaisuus oli täynnä pakokauhua. Joukkueen varajohtaja ei epäröinyt vaan otti komennon lähes välittömästi.
    ”VALONHEITTIMET! VALAISKAA METSÄ!”
    Muiden suojatessa pieni partio nazorakeja teki työtä käskettyä ja raahasi valtavat valonheittimet metsikön reunalle.
    Kukaan nazorak-leirin vartiomiehistä ei ollut varma, mitä viimeisen puolen tunnin aikana oli tapahtunut. Kaikki oli alkanut radioyhteyden katkeamisesta eteläsektorin vartiomiehiin. Yksikään heitä etsivistä partioista ei ollut palannut. Lopulta komentoteltan viestiaseman voimajohto ja akut olivat löytyneet rikkinäisinä.
    Torakkajoukkue oli yksin Kaya-Wahin metsän ytimessä ilman ainuttakaan toimivaa viestiyhteyttä Pesään.
    Ja metsässä oli jotain.

    Valonheittimet räjähtivät sokaisevasti käyntiiin. Kirkkaan valkoiset valokiilat eivät jättäneet senttiäkään puuta, maata, sammalta risua tai männynkäpyä paljastamatta. Havumetsän tummat sävyt muuttuivat sokaisevan valkoisten sävyjen tanssiksi. Metsässä ei ollut hahmon hahmoa. Ainoa liike tuli pienestä varislinnusta, joka lähti pelästynein siivenrävähdyksin lentoon. Muutama torakkasoturi oli jo vetäistä liipaisimesta puhtaan säikähdyksen voimasta.

    ”Kädet ylös!” juuri joukkueenjohtajaksi ylennetty torakkakersantti karjaisi. Se oli yksi harvoja lauseita, jonka hän osasi matoraniksi. ”Kädet ylös tai ammumme!”
    Havupuut vastasivat. Tuuli raapi neulasia kylmyyden kuivaamia runkoja vasten.
    ”Herra kersantti”, kersanttia lähinnä oleva hintelä tiedustelija kuiskasi. ”Olivatko ne… voisivatko ne olla…”
    ”Kakista ulos, sotamies”, kersantti ärisi. Aseen tähtäys vapisi hänen hengityksensä mukana, mutta hän ei halunnut näyttää sitä.
    ”Niitä. N-n-nälkäläisiä! Ne-ne-ne paistavat meidät ja syövät meidät elävältä ja tekevät k-k-kuoristamme k-kypäriä ja…”
    Vapiseva sotamies sai vastaukseksi vain läimäyksen takaraivoonsa kersantilta. ”Ryhdistäydy! Meillä on kiväärit, niillä on vain pari veistä!”

    Torakka ei ehtinyt huomata ironiaa, kun kylmä teräs lennähti ja jäi väristen seisomaan tämän takaraivoon. Tuhonkyyn myrkky syöksähti virtaamaan kersantin suoniin, ja jo silloin oli liian myöhäistä. Nazorakin vihreät silmät lasittuivat ja kuivuivat paikoilleen, ja kuori halkeili kuivuudesta. Kuvottava musta vaahto virtasi nazorakin kidasta ennen kuin tämä kaatui mättäälle jokainen lihas jännittyneenä.
    Joukkueen nazorakit katselivat jo toisen johtajahahmonsa makaavan hytkyvänä ja vaahtoavana nurmikolla. Leuat loksahtivat auki. Nazorakit painuivat puunrunkoja vasten ja tutkivat silmät villeinä pyörien ympäristöä. Nyt veitsi oli tullut pohjoispuolelta. Mikään suunta ei ollut turvattu.
    Puolet kirkkaista valkoisista valokanuunoista ammuttiin leirin pohjoispuolelle. Komentoteltan liepeet liehuivat tuulessa valon ja varjon rajamailla. Pohjoisessakaan ei ollut ainuttakaan elävää olentoa.
    Nazorakit alkoivat kuiskailemaan toisilleen vainoharhaisina. Supina täytti pimeyden.

    ”T-t-tuota… ku-kuka on varavarajohtaja?” aivan kersantin vasemmalla puolella seisova sotamies kysyi. Hän ei saanut katsettaan irti kankeasta, tyhjästä kuoresta, joka oli joskus ollut hänen esimiehensä.
    ”Minä”, joukkueen toinen kersantti kuiskasi nostaen kätensä pystyyn. Hän oli jo ottamassa päättäväisesti joukkoa komentoonsa ja ohjaamassa näitä suoja-asemiin ennen kuin tajusi ensimmäisen ja viimeisen virheensä.
    Hänen ei olisi pitänyt nostaa kättään pystyyn.

    Seuraava ammus tuli etelästä, mutta se ei ollut hiljainen tai näkymätön. Punaisena hehkuva tulikuuma plasma-ammus räjähti ulvoen terästä repivää ääntä. Se syöksähti pystyyn kuolleiden männynrunkojen välistä suoraan kohti joukkueen uutta johtajaa ja valaisi lentomatkallaan kahden sekunnin ajan ympäristönsä.
    Plasma-ammus räjähti kersantin keskivartaloa vasten ja heitti tulikuumana hehkuvan nazorak-ruhon metsän ytimeen. Kersantti rääkäisi pitkästi ja vuolaasti, eikä lopettanut huutamista laskeuduttuaankaan.
    ”AAAAAAAAMPUKAAAAA!”
    Sotilaat eivät epäröineet, joskin sillä oli vähemmän tekemistä kersantin suoran käskyn kuin paniikkireaktion kanssa. Parikymmentä nazorak-kivääriä avasi sarjatulen metsikön ytimeen. Oksat sirpaloituivat zamorien kosketuksesta, puut rei’ittyivät, pensaat riekaloituivat. Multa pölähteli ilmoille. Näkyvyys heikkeni entisestään. Torakat vaihtoivat lippaita.

    Pimeydestä tuli vain seitsemän ammusta, mutta ne olivat aivan tarpeeksi. Yksi kerrallaan valonheittimien lamput sirpaloituivat ja muuttivat valkoiset valopilarit massaksi mustuutta.
    Nazorakit eivät hellittäneet liipaisimiaan. Suuliekit valaisivat metsikön reunaa sekuntien ajan. Zamorin ja lyijyn rätinä kaikui havupuiden runkoja pitkin ja täytti koko metsän. Jos kersantti huuteli vielä mättäältään jotain, yksikään sotamiehistä ei sitä kuullut.

    Suuliekkien tasainen sarjarätinä jätti rakoja, joissa metsä oli täysin pimeä. Metsän reuna valaistui vain pariksi sekunniksi kerrallaan.
    Lopulta lippaat alkoivat loppua ja osa torakoista alkoi käpälöimään reisitaskustaan uusia.

    Silloin pimeys muodosti vain viideksi sekunniksi käytäviä, joita pitkin hyvin pienet jalat kykenisivät kävelemään. Pikkuruisten jalkojen askellus kävi varjosta varjoon, kun kiväärien pauhu söi joka ikisen äänen.
    Torakkasotilas rääkäisi hyytävästi huomatessaan pienen veitsen porautuvan akillesjänteeseensä. Nazorak menetti tasapainonsa ja löi päänsä kivikkoon. Tämän taisteluparina toimiva alikersantti tunsi kylmän metallin ensiksi vasemman olkapäänsä kohdalla, josta se siirtyi niskan kautta oikealle olkapäälle. Ja sen jälkeen alikersantti lakkasikin tuntemasta yhtään mitään.
    Vielä täysin tietoinen pää putosi otsa edellä juurikkoon ja näki hetken ajan oman vartalonsa seisovan lamaantuneena.
    Ja sen olkapäillä seisoi tummanvihreä, Akaku-kasvoinen matoran, joka heilautti terävällä ranneliikkeella pikkuruisen katanansa terältä ryöpyn vihreää verta ennen kuin loikkasi takaisin pimeyteen.

    ”Ne tulevat kaikkialta!” hajanaisia laukauksia metsän reunaan viskova torakkasotamies kiljui. Hän oli viimeisellä lippaallaan ”Kaikkialta!”
    Zamor-revolverin kajahdus. Pieni kuula lävisti panikoivan sotilaan olkapään, ja tämän kivääri lipesi otteesta ja kalahti kivistä mätästä vasten.
    Eräs vanhempi sotamies kaivoi käsikranaatin vyöltään ja oli viskaamassa sitä jo metsän uumeniin. Musta metalli välähti kuunvalossa, ja hänen heittokätensä irtosi käsivarresta ennen kuin kranaatti kämmenestä. Torakka ulvoi ja meni maahan kätensä mukana. Sokka kilahti männynjuurta vasten.
    Sokaiseva välähdys täytti leirin keskiön ja kolme torakkaa rääkäisi viimeisen kerran.

    ”Kuolkaa, Destralin hirviöt!” kuului karjunta erään nazorakin suusta. Tämä sotilas ei ollut lakannut taistelemasta. Sekunnin ajan hänellä oli tähtäimessään suuri sininen hahmo metsän uumenissa. Sotamies ei väittänyt tietävänsä paljoa komentoketjuista, mutta hän osasi tunnistaa operaation johtajan, kun näki sellaisen. Hänellä oli vain yksi luoti. Se olisi käytettävä kunnialla.
    Liipaisimen kylmä metalli kalahti lämpimää kädensijaa vasten ja ase lauloi viimeisen laulunsa, kunnes aseen pesä kumisi tyhjyyttään.
    Zamor osui ja tappoi. Mutta ei kohdettaan. Kookkaan sinisen hahmon edelle syöksähti pienempi, tummanvihreä matoranin hahmo. Sekuntia aiemmin niin sulavaliikkeinen metsäninja muuttui välittömästi osumasta löysäksi marionetiksi, joka lässähti katajaa vasten eikä enää liikkunut.
    Pieni voittajan hymy muodostui nazorak-sotilaan kasvoille. Se lähti sieltä siinä samassa, kun sininen hahmo avasi tulen.
    Nazorakin eleetön ruumis lensi laajassa kaaressa taaksepäin ja törmäsi pimeää valonheitintä vasten sirpaloiden jo rikkinäistä lamppulasia. Valonheitin kaatui rytinällä maahan.

    Taistelu oli ohi. Melkein koko joukkueellinen nazorakeja makasi maassa joko uikuttaen tai liikkumattomina. Kadonneet vartijat ja varomattomat jääkärit roikkuivat puista köysillä tai yrittivät epätoivoisesti hivuttaa jalkojansa irti metsäsoturien kymmenistä tappavista ansoista. Pieni partio torakkasotureita oli menettänyt itsehillintänsä ja paennut käytettyään kaikki neljä lipastaan.
    Vielä tietoinen nazorak-alikersantin pää makasi otsa mätästä vasten ja vilkuili ympärillensä. ”M-m-minä tapan teidät kaikki! Esille, pelkurit!”
    Alikersantti ei ollut tiedostanut vielä täysin, että hänellä ei ollut enää vartaloa. Tilanne oli vähintäänkin kiusallinen. Hän oli kuitenkin äärimmäisen yllättynyt, kun pelkurit tulivat esille.

    Torakan vihreät silmät pullistuivat ja kulmahampaat ja pihdit kiristyivät natisten toisiaan vasten, kun hän näki yhden neljästä tunnetusta kasvosta, joita hänet oli opetettu vihaamaan jo vuosia. Oli pimeää, ja skakdin piirteitä ei tunnistanut täysin, mutta sen vasemman silmän kohdalta törrötti hopeinen kiikari. Joukkio tummanvihreitä matoraneja pudottautui puista ja nousi pensaista. Jos ne eivät olisi liikahtaneetkaan, torakka ei olisi havainnut ainuttakaan.
    Irtopää nielaisi, minkä se havaitsi todella kiusalliseksi siinä vaiheessa, kun kaula loppui kesken.

    ”Onko menetyksiä?” yksi metsäninjoista kysyi. Se oli matorania, sen alikersantti tunnisti. Viestintäaliupseerien oli käytävä matoranin peruskurssi sotavankien kuulustelua varten.
    ”Yksi”, Guardian vastasi hiljaa. Siinä samassa alikersantti näki, että käsivarsillaan skakdi kantoi liikkumatonta matoranin ruumista. ”Hän heittäytyi luodin tielle.”
    Veljeskuntalaiset laskivat päänsä rintaansa vasten. Yksi heistä painoi kämmenensä sydänvaloaan vasten ja lausui viisi sanaa maailman pienimmällä äänellä.
    ”Mata Nui antaa ja ottaa.”
    Skakdi laski veljeskuntalaisen ruumiin mättäälle. Pimeydessä ilmeet kasvoilla jäivät näkemättä.

    ”Mikä oli hänen nimensä?” Guardian kysyi varovaisesti.
    ”Erys”, vastasi Akaku-kasvoinen matoran, joka oli irroittanut alikersantin pään.
    ”Erys”, Guardian toisti maistellen sanaa. ”Hänen nimensä oli Erys”, skakdi kuiskasi, ilmeisesti itselleen.
    Sininen skakdi laskeutui ruumiin viereen ja sulki pienet vielä himmeästi sinisinä hohtavat silmät.

    ”Mitä sinuun taas tulee”, Guardian sanoi voimakkaammin, ja nazorakin irtopää hätkähti. ”Meillä on vähän juteltavaa.”
    ”Minä…” nazorakin pää köhi. Hän puhui matorania hyvin vahvasti korostaen. ”Minä puren sinulta toisenkin silmän, törkyveri! Minä-”
    Pää päästi vinkaisun, kun se nostettiin ilmaan tuntosarvistaan. Pian ex-nazorak roikkui aivan Guardianin pään korkeudella ja pääsi katsomaan suoraan kasvoihin, jotka olivat virnuilleet Totuusministeriön julisteista todella helposti vihattavina.
    ”Nappuloistasi päätellen olet jonkin sortin viestiupseeri”, Guardian sanoi kysyvästi.
    Nazorak pakoili skakdin katsetta. Hän ei voinut olla tuntematta itseään hyvin pieneksi.
    ”Aliupseeri, skakdin saasta…” hän mutisi kuulostaen paljon uhmakkaammalta kuin ilmeestään päätellen oli.
    ”Selvä, selvä”, Guardian sanoi virnuillen. ”Minä olen Guardian. Se ei ole oikea nimeni. Oikeaa et kuule. Hauska tutustua. Kuka sinä olet?”

    ”Alikersantti 6723”, torakan pää pihisi. ”Theeta-komppanian 5. panssarijoukkueen viestintäaliupseeri… palveluksessanne, limainen lisko.”
    ”Lisko?” Guardian tuhahti huvittuneena. ”Alikersantti hyvä, minulla on melkein kirjaimellisesti pääsi vadilla, enkä silti kutsuisi sinua torakaksi.”
    ”Veresi on liian epäpuhdasta edes valutettavaksi Nazorak-imperiumin maaperällä!” alikersantti rääkäisi. Hän muisti kuulleensa jotain samantapaista jossain Ministeri 005:n puheessa. Totuusministeriö osasi sanoa sanottavansa vaikuttavasti.
    ”Pidän verestäni siellä missä se on”, Guardian heitti. ”Oli miten oli, alikersantti hyvä. Saatamme tarvita apuasi keskusviestijärjestelmän korjaamisessa.”

    ”Ei ikinä!” alikersantti rääkäisi. ”Tehkää pahimpanne! Minulta ette saa mitään!”
    ”Tjaa-a”, Guartsu sanoi heilutellen alikersanttia hieman tämän tuntosarvista. ”En ihan näe, miten voit kävellä tilanteesta ulos.”
    Alikersantin kielitaito ja kärsivällisyys alkoivat saavuttaa rajaa. ”Oliko tuo… oliko tuo vitsi? Pilkkaatko minua, saastainen hirviö!”
    ”En, mutta näen tässä kaksi vaihtoehtoa. Voimme jättää sinut tänne leiriin ja antaa jollekin nälkäiselle tuhkakarhulle helpon iltapalan. Kokeile ihmeessä puhua tiesi ulos siitä tilanteesta.”
    Alikersantti vinkaisi.
    ”… taiiii sitten voimme käynnistää tuon viestintäjärjestelmän ja antaa sinulle mahdollisuuden kutsua tänne partion omiasi. Heti kun olen lähettänyt oman viestini, tietty.”

    ”Mu-mu-mutta…” torakka sanoi ääni vapisten. Irtopää päästi paniikissaan satunnaisia zankrzorankielisiä lauseita, joista klaanilaisjoukko ei saanut selvää. Lopulta puhuva pää sai kasattua ajatuksen sanoiksi. ”Mutta e-eivätkö ne joka tapauksessa tapa minut, jos saavat tietää, että epäonnistuin ja autoin teitä?”
    Guardian kohautti olkapäitään. Nazorak ei kuulostanut olevan ollenkaan tietoinen oman kansansa menettelytavoista. Harva nazorak oli. Koko yhteiskunta vaikutti olevan salaisuuksia salaisuuksien päällä.
    ”En voi luvata mitään, mutta. Voin vannoa, että päällystöänne kiinnostaa kohta todella paljon, mitä täällä tapahtui. Ja sinä olet todennäköisesti luotettavin lähde siihen.”

    Alikersantti vilkuili hermostuneena ympäriinsä. Oliivinvihreät silmät hyppivät veljeskuntalaisesta toiseen. Ystävänsä menettäneistä eliittininjoista ei löytynyt sympatiaa nazorakille, jonka ruokailujärjestelyt olivat muuttuneet juuri astetta vaikeammiksi. Pihtihampaat puristuivat tiukasti yhteen.
    ”HYVÄ ON!” pää ärähti ääni hermostuneesti hinkuen. Se jupisi hengityksensä välissä todella hiljaa jotain nazorakinkielistä ja töykeää. ”Keskusviestiaseman korjaaminen on… oikeastaan aika suoraviivaista. Älkää satuttako!”
    ”Näytä tietä”, Guardian sanoi hymyillen ja käveli kirjaimellisesti pää kainalossa komentotelttaa kohti.

    Nazorak-pesä

    Salin tummat ovet paukahtivat juhlavasti auki ja suuremman tilan akustiikka kohtasi käytävän vaiennetun ahtauden, kun Kenraali käveli Pesäasiainministeri vanavedessään ulos. Nazoralainen upseerimiekka napsahti huotraansa. Sinertävä terä ei ollut tahriutunut Miekkapirun violettiin vereen.
    ”Näytätte vakuuttuneelta, Kenraali”, 008 sanoi kohottaen kulmiaan ja korjaten alas valahtanutta monokkeliaan.
    ”Olenkin”, 001 myönsi.
    ”Luuletteko, että voitte luottaa häneen?” Pesäasiainministeri kokeili kepillä jäätä. Kenraali 001 hymähti.
    ”Älä koskaan luota kehenkään, joka on pettänyt jo kerran, 008. Jos hän olisi yksi omistamme, hän olisi jo kuollut.”
    ”Eikö se ole teistä liian iso riski, herra Kenraali?” Pesäasiainministeri aprikoi ääneen. ”En usko, että hän ajaa muuta kuin omia etujaan…”
    ”Kiitos mielipiteestäsi”, Kenraali sanoi tundran viimaisella sävyllä. ”Aikomukseni ei ole päästää Toaa silmistäni hetkeksikään. Jos hän tekee mitään raportoimatta ensin henkilökohtaisesti minulle, hänet teloitetaan. Saitko?”
    008 nyökkäsi, avasi kantamansa muistilehtiön ja raapusti siihen jotain sulkakynällä.

    ”Tämä on kiehtovaa, 008”, Kenraali sanoi puristaen kouransa nyrkkiin. ”Vihollisen linjat murenevat jo ennen kuin edes iskemme. Toivon vain, että se ei tapahtuisi liian aikaisin…”
    001 pysähtyi käytävän reunalle ja lepuutti silmiään eräässä maalauksista.
    ”Kaipaan taistelukosketusta.”
    ”Niin moni muukin, herra Kenraali”, 008 sanoi. ”Tutkimusten mukaan yli 70% väestöstä ei malta odottaa pääsevänsä suuriin taistelukosketuksiin.”
    ”Koko saaren valtaaminen on aikaavievää”, Kenraali sanoi kulmat kurtistuneena. ”Mutta emme voi muuta. He tuntevat etelän paremmin kuin me. He ovat asuneet siellä jo vuosikymmeniä.”
    ”Linnoitus ei kaadu helpolla, herra Kenraali.”
    ”Ei. Sitä toivonkin. Olemme ottaneet vastaan liikaa tappioita tällä saarella, 008.” 001 ei käyttänyt näin rehellistä äänensävyä puheissaan kansalle eikä etenkään Esikunnan pääkokouksissa. ”Kansakunta tarvitsee tämän taistelun, ei legendoja menneisyyden voitoista. Tarvitsemme tulta, lyijyä ja verta. Vihollisten verta.”
    008 nyökkäsi pitkään. Siinä samassa hän huomasi, että mustan nahkatakin taskussa värisi jokin.
    ”Pahoitteluni, herra Kenraali”, tummanruskea nazorak sanoi ja otti arkaaisen kommunikaattorin vapaaseen käteensä. Muhkeasta metallilaatikosta sojotti pitkä kokoontaittuva antenni ja rujo mikrofoni. Ministeri nosti kommunikaattorin päänsä vierelle.

    ”008, pesäasiainministeriö”, hän vastasi virallisen jäykästi ja tarkkaan artikuloiden. Radioliikenne oli huonolaatuista, joten puheen täytyi olla selkeää.
    ”Herra Ministeri, Majuri 404 informaatioteknologian virastosta”, viestin vastasi. ”Theeta-komppanian kadonnut panssarijoukkue otti vihdoin yhteyttä.”
    ”Majuri, tiedätte kyllä keneen otitte yhteyttä”, 008 sanoi happamana. ”Teillä ei ollut mitään syytä kertoa tästä komentoketjun yläpäähän asti. Teillä on omat esimiehenne, ja pidän huolen, että he saavat tietää tästä.”
    Kommunikaattorin toisen pään nazorak kuulosti hermostuneelta. ”Herra… herra Ministeri, toisessa päässä oleva henkilö vakuutti asiansa olevan erittäin kiireellinen. Halusi meidän yhdistävän suoraan esikuntaan. Hänellä on kuulemma… kiireellistä asiaa itse Kenraalille!”
    ”Kenraali 001:llä ei ole aikaa kuunnella jokaisen sotilaan raporttia”, 008 sanoi pitäen yllä pakotetun asiallista sävyään. Hän yritti piilotella kyllästyneisyyttään. ”Pahoittelut.”

    ”008”, Kenraali puuttui. ”Anna kommunikaattori.”
    Nahkatakkinen ministeri yllättyi, vaan ei epäröinyt ja ojensi vaivalloisen näköisen radiopuhelimen suoraan johtajansa kouraan. 001 siirsi kommunikaattorin päänsä vierelle.
    ”Yhdistä suoraan”, hän sanoi puhelimeen.
    Linjan täytti rätinä ja linjojen vaihtamista yleensä seuraava hidastempoinen piippaus. Lopulta himmeä kilahdus kertoi, että linja oltiin vaihdettu.
    ”Kenraali 001, pääesikunta”, nazorak sanoi kommunikaattoriin.

    Toiselta puolelta ei kuulunut nimitunnisteita, vaan naurahdus.
    ”Kenraali”, sanoi ääni matoraniksi. Se ei kuitenkaan ollut matoranin ääni, vaan skakdin. ”Siitä on aikaa.”
    008 hätkähti huomatessaan 001:n ilmeen. Nazorakin hyönteismäisille kasvoille ilmestyi patoutunutta vihaa, polttavaa raivoa. Kenraali paljasti hirviömäiset pihtileukansa. Hänen silmäkulmansa kurtistuivat. Nazorakin ääni pysyi kuitenkin laskelmoidun rauhallisena.
    ”Eversti Guardian”, nazorak vastasi. ”Olenkin halunnut keskustella.”
    ”Minä oikeastaan en”, Guardian vastasi tylysti. ”Anna Ämkoolle.”
    ”Ei onnistu.”
    ”Mitä te tarjositte hänelle, 001? Millä ah-niin-kunniallinen Toa-koodi taipui?”

    ”Uskoakseni näette tilanteen ironian, eversti hyvä”, Kenraali sanoi tyynesti. ”Toa, vieläpä miekan tietä seuraava Toa-ritari taipui imperiumimme nyrkin alla… mutta skakdi, petturien ja varkaiden kasvatti on kunniallisin mies tällä puolella sakaroita.”
    Guardian ei kuulostanut huvittuneelta. ”Mata Nuin tähden… lopeta välillä vain puhuminen. Se ei sovi sinulle.”
    ”Missä olette, Eversti? Mistä tämä puhelu tulee?”
    ”Kaya-Wahin etelärinteiltä”, Guardian sanoi itsevarmasti. Kenraali 001 vilkaisi 008:aa silmin kiireellisen näköisenä, mutta ennen kuin kumpikaan ehti reagoida, skakdi jatkoi. ”Tiedän, tiedän. Pommittakaa vaikka koko metsä. Kun ehditte toimia, olemme jo kaukana.”
    001 joutui myöntämään, milloin ei ollut etuasemassa. ”Arvatenkin. Mutta Eversti, meidän on kohdattava pian. En ole kohtuuton. Olen valmis tekemään myönnytyksiä tulevan asemanne suhteen. Tämän ei tarvitse olla joukkomurha.”
    ”Salli minun esittää vilpitön epäilykseni”, Guardian huokaisi. ”Ei sillä. Olen samaa mieltä. Meidän täytyy kohdata. Ihanteellisesti ensimmäisenä nyrkkini kohtaa otsasi.”

    Kenraali 001:n olemus pysyi muuten tyynenä, mutta hänen kämmenensä puristui tiukasti kommunikaattorin ympärille kuin kuristusotteeseen.
    ”Kohdatkaamme taistelukentällä, Eversti.”
    ”Enemmän kuin varmasti, 001.”, Guardian sanoi. ”Ai niin, vielä yksi juttu. Tässä leirissä on vielä joitakin selviytyjiä. Teitä varmaan kiinnostaa kuulla heidän kantansa tapahtumiin. Lisäksi… täällä on viesti, jonka haluan sinun välittävän.”
    ”Miekkapaholaiselle, arvatenkin”, Kenraali sanoi.
    ”Ämkoolle, kyllä. Soveltuu se sinuunkin.”
    Puhelu katkesi niihin sanoihin. 001 tuijotti intensiivisesti 008:aa silmiin. ”Lähetä puhdistusryhmä.”
    008 ei epäröinyt.

    Tunteja myöhemmin Kenraalille ja Pesäasiainministerille esiteltiin kaikki, mitä Kaya-Wahin leiristä oltiin saatu pelastettua. Kalusto oli hajotettu korjauskelvottomaksi asti ja suurin osa sotilaista oli mennyttä, mutta parista selviytyjästä saatiin sanoja irti. Irtopäinen alikersantti kertoi hermostuneesti henkilökohtaisesti Kenraalille hyvin yksityiskohtaisen tarinan siitä, miten skakdi-admin oli ollut yllättäen täysi haka nazorak-viestijärjestelmien kanssa ja jättänyt viestintäaliupseerin henkiin pelkästä armosta. Kaikki eivät nielleet tarinaa.

    Toinen selviytyjä oli pahoja palovammoja kokenut kersantti, joka vapisi pienimmästäkin kolahduksesta tai paukahduksesta. Tämä nazorak-aliupseeri kertoi heränneensä vasta tunteja hyökkääjien lähdön jälkeen valtavaan kipuun takareidessään.
    Kersantti näytti varovaisesti uikuttaen jalkaansa. Nazorakin ruskeaan kuoreen oli kaiverrettu veitsellä matoran-kirjaimia. Haavat näyttivät tuoreilta ja äärimmäisen kosketukselle herkiltä.
    Lukiessaan viestin kokonaan Kenraali 001:n kasvoille piirtyi puhdasta, hallitsematonta raivoa ja inhoa.

    VAHTIKOIRA ON IRTI
    PERSUKSENNE OVAT UHATTUINA

    ”Kertokaa Miekkapirulle”, 001 sanoi kihisten raivosta. 008 yritti olla reagoimatta juuri lukemaansa.
    ”Kertokaa mitä?”
    ”Kertokaa, että Guardian haastaa hänet.”

  • Äänekäs hiljaisuus

    Telakka

    Aivan viileän hallin oviaukon edessä seisoi tusina vihreän ja mustan kirjavia le-matoraneja sekalaisiin sotisopiin sonnustautuneina. Metsän pikkuväki seisoi täsmällisessä sotilaallisessa rivissä. Selässään kullakin viidakkoshinobilla oli miekkoja, joiden kylmä musta teräs oli kääritty tummanvihreisiin kankaisiin. Pikkuruiset katanat olisivat toa-käsissä vain viidakkoveitsiä, mutta joka ikinen metsän puupuhetta solkkaavista sotureista oli koulutettu tappamaan vähälläkin teräksellä.
    Vihreiden naamioiden selkeitä muotoja oli rikottu tummalla värityksellä. Veljeskuntalaiset olivat maalailleet kasvoilleen mustalla noella ja tervalla metsämäisiä, pensasmaisia muotoja. Vihreä ja musta sekaantuivat harmonisesti toisiinsa, ja pimeässä pusikossa liikkumattomia pikkumiehiä olisi mahdoton huomata paljaalla silmällä. Nämä olivat entisen Ämkoon veljeskunnan kermaa ja tehokkaimpia tappajia, ja Enki oli valinnut heidät henkilökohtaisesti.

    Enki käveleskeli veljeskuntalaisten ryhmän edessä arvioiden näitä katseellaan. Tummanvihreää Akakua käyttävä le-matoran pyöritteli pikkuruista mutta terävää heittoveistä tottuneesti vasemman kätensä sormilla. Veitseen katsomattakin ninja heitteli sitä kevyesti ilmaan, otti sen uudestaan kiinni ja pujotteli sitä sormiensa välissä, kuin teräase olisi ollut harmiton peliväline tai leikkikalu.

    “Olkaa valmiina”, Enki kuiskasi juuri niin voimakkaasti, että jokainen veljeskuntalaisista kuuli. “Admin Guardian saapuu kohta. Kun hän saapuu, valjastamme linnut ja kuljemme rannikon metsiä pitkin Ert-Kayan tasangoille. Siellä admin antaa tarkemmat ohjeet.”

    Enkin ilme oli tyyni, mutta ei rauhallisen meditoivalla tavalla. Hän oli valmis taisteluun.
    “Jos koette tarvetta kysyä jotain, nyt on viimeinen hetki.”
    Veitsenterävä kahdentoista salamurhaajan hiljaisuus.
    “Niin arvelinkin.”

    Enki laittoi heittoveitsen takaisin käärmeennahkaiseen koteloon pohkeessaan. Hän jatkoi sormiensa vetreyttämistä. Vihollinen, johon hän valmistautuisi oli mahdollisesti vaarallisempi kuin yksikään vastustaja, jonka ninjamatoran oli koskaan kohdannut. Tämä oli vihollinen, joka oli tuntenut hänet vuosia ja oppinut hänen taistelutekniikkansa jokaisen vivahteen ja häivähdyksen ulkoa. Enki puri hammasta. Vihollinen tiesi täysin, mitä odottaa.
    Hänen olisi ehkä unohdettava kymmenien vuosien taistelukoulutus ja improvisoitava jokainen liikkeensä. Le-matoran ei pitänyt ajatuksesta. Liian suuri määrä muuttujia saattoi osoittautua tappavaksi virheeksi.

    Kunnianarvoisan Bakmein, valkoisen turagan sanat palautuivat Enkin mieleen. Samalla hän muisti, että Veljeskunta ja Klaani eivät olleet saaneet Ämkoon entistä mestaria evakuoitua Veljeskunnan saarelta.
    Jos kuitenkin puhuttiin rehellisesti, se oli Bakmein saari. Veljeskunta oli saanut asua sillä vain, koska Bakmei oli sallinut niin. Siksi Enki ei osannut olla huolestunut viisaan vanhuksen puolesta. Jos yksikään nazorak edes löytäisi turagan majapaikkaa, se tulisi katumaan elämänvalintojaan hyvin pitkän viiden minuutin ajan.
    Tunne vihollisesi, Valkoinen turaga, kunnianarvoisa Bakmei oli joskus sanonut. Tiedä, mitä se likainen rakki tekee! Tiedä, miten se ajattelee, näe, miten se muuttaa pähkäilynsä hyökkäyksiksi… ja kun vihamiehesi laskee suojauksensa hetkeksikin, vie hänen silmänsä.
    Tunne myös ystäväsi, sillä he voivat olla joskus vielä vaarallisempia.

    Enki jäi pureksimaan valkoisen turagan sanoja. Kuinka oikeassa vanhus oli ollutkaan.

    Tawan toimisto

    Tummanpunaiset verhot pysäyttivät kelmeän valkoisen auringonvalon, joka yritti repiä tiensä viihtyisästi sisustettuun huoneistoon. Admin-tornin sydämessä oleva työhuone oli melkein täysin pimeä. Tummuuden halkaisivat vain valokiilat, jotka pakottivat tiensä verhojen välistä ja niiden takaa.
    Sähkön Toa istui tuolillaan poissaolevan näköisenä. Naisen jadenvihreä katse tutki tämän keltaista kämmenpohjaa. Kämmenen ihon pinnassa oli kaksi pientä, mutta näkyvää halkeamaa.
    Tawa oli suonut itselleen pääsyn pois lepo-osastolta, mutta kaikki haavat eivät olleet parantuneet. Ja jotkut eivät ehkä paranekaan, admin jatkoi aloittamansa ajatuksen loppuun.

    Tawa yritti parhaansa mukaan vielä sisäistää kaikkea, mikä oli tapahtunut hänen herättyään. Se ei ollut helppoa. Osa siitä oli sumeaa hänellekin. Anna minun päästä mieleesi, Visokki oli inttänyt hänelle. Anna minun selvittää, mistä tämä johtuu!
    Tawan selkein muisto oli hänen peilikuvansa hymy, ja pienellä, pehmeällä äänellä sanottu ”ei”. Hän ei ollut antanut Visokin selvittää mitään.
    Jollain tavalla sähkön toa koki, että tämä oli hänen vastuunsa.
    Tämä salaisuus hänen olisi ehkä yksin kannettava.

    Nöpö nukkui pienellä patjalla kopissaan. Tawan katse kävi ussalissa, mutta ei pysynyt siinä kauaa. Seuraavaksi hänen katseensa kiinnittyi siniseen siluettiin hänen näkökenttänsä äärirajoilla, huoneen oviaukossa. Tawan katse kääntyi.

    Guardian seisoi ovella. Sininen skakdi oli varustautunut astetta raskaampaan kenttävarustukseen. Tavallisen kevyen henkselimäisen sissivarustevyönsä sijasta adminilla oli nyt päällään jotain, joka voisi ottaa vastaan suoria osumia zamoreista tai luodeista. Jos haarniskoinnin lyijy- ja prototeräslevyjen liittymäkohtia katsoi tarkemmin, saattoi huomata, että osa haarniskoinnista olikin tappavan teräviä heittoveitsiä. Useissa rinta- ja kylkitaskuissa oli lippaita ja panoslaatikoita. Vartija-kiväärin kantohihna kulki skakdin rintakehän yli, ja kivääri itse lepäsi selkää vasten.
    ”Hei”, Guartsu tervehti vaitonaisesti.
    Tawa näytti pientä, häilyvää hymyä ja nyökkäsi hiljaisena. Ikkunaverhon takaa virtaava valkoinen valo valaisi Tawasta vain toisen puolen, ja skakdi näkikin vain puolet tämän kasvoista.
    ”Miten voit?” Guartsu kysyi.
    ”Ihan hyvin kai”, Tawa vastasi. ”Niin hyvin kuin tällaisessa tilanteessa voi. Ei minulla ole lupaa valittaa.”
    ”Sinä olet viimeinen tuntemani, joka valittaisi”, Guardian sanoi naama peruslukemilla.
    ”Vaiti”, Tawa hymähti. Toan kasvoilla vilahti pilke paremmista ajoista.

    Hetken oli hiljaista. Adminit tarkkailivat toisiaan arvioivin katsein.
    Tawa katsoi Guardianin aseistusta. ”Sinä aiot tosiaan taistella häntä vastaan, etkö niin.”
    ”Aika montaa ’häntä’, kyllä”, Guardian pisti.
    ”Tiedät kyllä, kenestä puhun.”
    ”Tietty”, Guartsu vastasi välittömästi. ”En ole oikein koskaan lakannut ajattelemasta asiaa.”
    ”Sinähän tiedät, että kukaan ei ole koskaan osunut Ämkoohon ampuma-aseella?” Tawa kysyi huolestuneen näköisenä.
    ”Minä tiedän täysin, miten hän taistelee”, Guardian sanoi ottaen pari askelta lähemmäs. ”Minä olen taistellut sen miehen kanssa paljon. Ehkä enemmän kuin kukaan. Tunnen hänen tekniikkansa kääröt paremmin kuin suurin osa valkoisen turagan oppilaista.”
    “Hän ei taistele samalla tavalla sinua vastaan.”
    Sähkön Toan kasvot kääntyivät alaspäin, mutta katse ei siirtynyt Guardianin silmistä. ”Mitä aiot tehdä?”
    ”Ryhmä Enkin valitsemia veljeskuntalaisia odottaa minua Telakalla. Heti kun auringot laskevat, iskemme.”
    Tawan kulmat kurtistuivat ja tämän katse sanoi, että suoralla iskulla Allianssin tukikohdan ytimeen Guardian oli ylittämässä valtuutensa. Tai sitten Tawa oli vain huolestunut. Vanha Vartija ei voinut olla ajattelematta asioita sotilaan käsikirjan kautta. Se oli helpompaa kuin sähkön Toan pään sisällä odottavan mysteerin ratkaiseminen.
    ”Näh”, Gee sanoi antamatta Tawalle aikaa vastalauseeseen. ”Ei Nazorak-pesään. En ole menossa Ämkoon perään. En vielä. Nyt minä vain lähetän… viestin.”
    ”Minkälaisen viestin?”
    ”Jotain, joka ajaa miekkapirun kolostaan. Toivottavasti.”
    ”Sinä et kuulosta olevan ollenkaan varma tästä”, Tawa sanoi nousten tuoliltaan. Guardian kohautti olkapäitään.
    ”Ehkä en”, hän sanoi vilpittömästi. Tawa jäi odottamaan nokkelaa sutkautusta pehmentämään ja keventämään tunnelmaa. Niin Gee aina teki. Nainen oli jo tottunut siihen. Epävarmuudenkin aikana oli olemassa yksi vakio, ja se oli se, että tuo skakdisotilas miekkailisi tiensä sanan säilällä tilanteesta kuin tilanteesta.
    Nyt ei kuitenkaan seurannut sukkeluuden sukkeluutta, vaan vain hiljaisuutta.

    Tawa piti käsiään puuskassa ja antoi katseensa vaellella toimistonsa seinillä. Aseesta toiseen, valokuvasta maljakkoon, Nöpön rauhallisesti hengittävästä pienestä kehosta tikkien peittämään arpeen Guardianin kyljessä. Sähkön toa näytti värähtävän huoneen kylmyydestä.
    Tai siltä se Guardianista näytti. Skakdi ei viitsinyt kysyä, mutta hänestä tuntui, että kaikki ei ollut kunnossa.
    Kaksikko tuijotti toisiaan silmiin taas pitkään.
    ”Miksi hän teki sen?” Tawa kysyi rikkoakseen hiljaisuuden. ”Miksi hän petti meidät.”
    ”Kysyin samaa silloin, kun linnakkeesta pimeni valot”, Guartsu huokaisi. ”Ja silloin, kun näytit ne Killjoyn listan viisi nimeä. En tiedä vastausta vieläkään.”
    ”Olemmeko varmoja, että toista petturia edes on?” Tawa kysyi. ”Eikö Ämkoo olisi voinut olla vastuussa Feterrojen yönkin tapahtumista?”
    ”En usko, että Avde valehteli petturiehdokkaista”, Gee aprikoi. ”Muistat kai, miten hän mehusteli sillä, kuinka paljon luotimme hänen petturiinsa? Minusta tuntuu, että hän haluaa meidän etsivän syyllistä riveistämme. Hän haluaa, että löydämme sen.”
    “Miksi?” Tawa kyseenalaisti hieroen kämmenellään poskeaan. “Miksi hän haluaisi meidän löytävän myyränsä? Mitä hyötyä siitä olisi?”
    “Minä en tiedä”, Guardian sanoi ja puri huultaan. “Ehkei siitä vain ole mitään hyötyä. Ehkä hän tekee sen vain nähdäkseen, mitä totuus tekee meille.”
    Tawan mielessä kävivät puheet, joilla sekä Syvä Nauru että tämän lintumainen vertahyytävää kauhun balladiaan laulava pelon siemen olivat yrittäneet horjuttaa Tawan uskoa. Vilunväreet tanssivat Toan iholla.
    ”Mutta uskotko, että Avde voisi olla Ämkoonkin kääntymisen takana?” Tawa sanoi tihrustaen silmiään epäuskoisena.
    ”En tiedä. Onko ’Punaisella Miehellä’ mitään, millä kiristää häntä?”

    ”Ääri?” Tawa ehdotti ajatellen terävintä näkemäänsä miekkaa.
    Guardian jäi ajatuksiinsa. Hän ei ollut ehtinyt nähdä Ämkoon puuttuvaa kättä, mutta hän tiesi, että sen mukana oli mennyt toinen tunnetun maailman pelätyimmistä miekoista. Ja Punaisen Miehen pelätty vaalea ritari ja oikea käsi oli kammennut sen itselleen metsän veljeskunnan entisen johtajan kylmistä ja kankeista sormista.
    ”Se on vain miekka”, Guartsu vakuutteli ehkä enemmänkin itselleen. ”Ämkoolla on kunniaa, periaatteita. Etelän Toat kuolevat ennemmin oman kätensä kautta kuin antavat itsensä vajota niin alas. En minä usko, että hän…”
    Guardianin äänenpaino laski joka sanalla. Skakdi ei kuulostanut enää ollenkaan yhtä varmalta siitä, mitä oli sanomassa.
    ”Et halua uskoa”, Tawa sanoi päättäväisenä, ja laski kämmenensä itseään pidemmän skakdin olkapäälle. ”En minäkään. Mutta lupaa minulle yksi asia.”
    Guardian omaksui itseensä odottavan hiljaisuuden ja jatkoi Tawan katseen arviointia. Nimdan mysteeri, pah. Tuon naisen silmien takana oli tämän universumin todellinen ratkaisematon palapeli.
    ”Lupaa, että jos kohtaat hänet, et luota hänen kunniaansa”, Tawa sanoi tyynesti. ”Sillä jos sitä ei enää olekaan, sinä… sinä et palaa sieltä.”
    Tawa oli tosissaan. Sen Guartsu näki. Hän ei voinut hillitä enää itseään. Hänen oli pakko kysyä jotain.

    ”Tawa.”
    ”Gee.”
    ”Luotatko sinä minuun?”
    Sähkön Toan silmät laajenivat yllätyksestä. Tawa keräili selvästi ajatuksiaan, mutta päättäväinen katsekontakti ei halkeillutkaan.

    ”Aina”, sähkön Toa sanoi nyökäten. ”Luotatko sinä minuun?”
    Guardian nyökkäsi epäröimättä. ”Hautaan asti.”
    Tawan katse värähti ja hän katsoi epävarmana jalkoihinsa. ”Ehkä… ehkä sinun ei pitäisi.”
    Keltaisen kämmenen ote skakdin olkapäästä irtosi. Sitä oli miltei mahdoton huomata, mutta Tawa perääntyi aivan minimaalisesti Guardianista kauemmas. ”Ehkä ei täysin”, hän lisäsi.
    Guardian räpytteli silmiään hämmentyneenä. Jokin ei ollut kunnossa. ”Mikä on vikana? Mitä et kerro minulle?”
    Sähkön Toa pudisti päätään hitaasti ja hengitti syvään. ”Ehkä minun olisi pitänyt vain olla hiljaa.”
    ”Tawa”, Guardian sanoi päättäväisesti. ”Älä tee tätä minulle nyt. Minä tiedän, että jotain on tapahtunut. Visokki ei sanonut mitään siitä, mitä oli nähnyt. Kukaan muu ei edes tiedä.”
    Juuriadmin ei vastannut välittömästi. Vaikka hän ei rikkonut katsettaan admin-ystäväänsä, oli kuin keltainen nainen olisi vetäytynyt kuoreensa. Kaikki on kunnossa, kasvot sanoivat. Ei ole, silmät vastasivat.

    ”Minä en pidä tästä”, Gee sanoi.
    ”Katsos kun…” Tawa aloitti, ja Guardian kuuli jo kaukaa, kuinka Toa väisteli jopa omassa päässään tilanteen vakavuutta. Klaani ensin, minä sitten. Niin Tawa oli aina ajatellut.
    Guardianin yllätykseksi hän sai kuitenkin totuuden.
    ”Tästä päivästä lähtien… kun puhut minulle, se en ole ehkä aina minä”, Tawa vastasi alentamatta Guartsun pelkotiloja ollenkaan.
    Guartsun katse oli entistä hämmentyneempi ja tyrmistyneempi. ”Tawa. Tämä on ehkä pelottavinta, mitä olet koskaan sanonut.”
    ”Minä tiedän”, Toa sanoi tuskastuneena. Ahdistus paistoi visiiri-Haun ilmeestä. ”Tiedätkö sen tunteen, kun ei voi oikein luottaa edes itseensä?”

    ”Lakkaa olemasta kryptinen ja kerro minulle, mikä on vikana!” Guardian kivahti jämeränä. Hän ei tahtonut tätä nyt. Hän ei tahtonut tätä koskaan.
    ”Ei, minä…” Tawa kuiskasi. ”Minä en ole juuri nyt sopiva henkilö johtamaan Klaania. Minä en ole juuri nyt sopiva henkilö johtamaan ketään.”
    ”Sanoinko minä, että luotan hautaan asti?” Guardian kihisi hampaidensa välistä. ”Irnakkit siitä. Karzahniin asti.”
    Tawa jäi sanattomaksi. Pimennysverhojen takaa pyrkivä valo valaisi nyt puolet toan ja puolet skakdin kasvoista.
    ”Haluatko sinä tietää, miksi?” sininen skakdi kysyi. Valo ja varjo valssivat kasvoilla, joilla ei ollut nyt tippaakaan vilpillistä ironiaa tai sarkastista sukkeluutta. Ei tällä kertaa.
    ”Vain sinä. Sinä ainoana tässä maailmassa pystyit tähän. Luomaan Klaanin. Sinä otit siipiesi alle nämä kaikki hylkiöt, varkaat ja vainotut ja loit jotain eheää, jotain yhtenäistä, jotain… tällaista rikkinäisistä sirpaleista. En minä tullut tänne suojautumaan menneisyyteni haamuilta. Minä näin jotain sellaista, jota halusin suojella. Ja mikään, mitä sinulla on salattavana ei muuta sitä!”

    Hämmennys huokui Tawan verkkaisesti räpsyvistä silmistä. ”Sinä et tiedä, mitä minä haluan kertoa, mutta en voi”, Tawa sanoi tuskastuneena. ”Sinä et tiedä, miten kovaa minä haluaisin kertoa.”
    ”Voi kyllä, minä tiedän”, Guardian naurahti kuivasti. ”Joka ikinen päivä.”
    Sininen skakdi ei ollut aivan varma, mikä impulssi sai hänet sanomaan seuraavan asian. ”Kuinka paljon minä luotan sinuun? Hyvä on.”

    Guartsu kumartui. Hän laski päänsä Tawan pään viereen. Tawa tuijotti admin-toveriaan kummastunein ja odottavin katsein, ja sininen skakdi avasi jykevän leukansa. Sitten hän kuiskasi maailman pienimmällä äänellä aivan Toan kuuloelimien juuressa yhden pienen sanan. Se oli sana, jota vartijan suu ei ollut sanonut vuosiin.
    Ja sana, jota Tawa ei ollut koskaan kuullut. Toa-naisen pupillit laajenivat. Hänen suunsa aukesi hämmästyneenä.
    ”Mutta”, Tawan suusta pääsi, eikä sen enempää. Hän oli liian ihmeissään.
    Guardian palasi johtajansa korvanjuurelta katsomaan häntä silmiin edestäpäin. Skakdi hymyili hienovaraisesti sellaista hymyä, jota näki vain suurten salaisuuksien pitäjillä.

    ”Sanoitko sinä… sanoitko sinä juuri”, Tawa aloitti. Hän haparoi sanoja, pyöritteli niitä suussaan, hioi ajatuksiaan loppuun asti, mutta ne tulivat silti ulos epävarmoina.
    ”Kyllä”, Guartsu vastasi.
    ”Mutta… miten? Miksi? Miksi minulle? Miksi nyt?”
    Guardian tarttui vasemmalla kädellään aseensa hihnasta ja käänsi rintamasuuntaansa hieman oviaukkoa kohti. ”Tarvitseeko siihen syytä?”

    Salaperäinen hymy kasvoillaan sininen skakdi marssi hitaasti Tawan toimiston ovea kohti. Hän ei koskaan kääntänyt kasvojaan poispäin johtajastaan. Tawa ei puhunut hänelle eikä hän Tawalle, mutta ilmeet, jotka he piirsivät toistensa verkkokalvoille viestivät sanattomasti enemmän kuin tarpeeksi.
    ”Nähdään myöhemmin”, Guardian sanoi vielä hiljaa ennen oviaukosta kaikkoontumistaan. Hämmentyneisyydessään juuriadmin ei ehtinyt vastata. Viime hetkellä hän nosti kättään vaistomaisesti oviaukkoa kohti ja oli sanomassa jotain. Hänen oli joko tarkoitus toivottaa onnea taisteluun, kehottaa Guardiania olemaan varovainen, tai käskeä skakdia palaamaan toimistoon välittömästi. Lopputulos ei ollut ääni, jolla olisi saatu aikaiseksi mitään mainituista viesteistä.
    Tawa kykeni vain uppoutumaan omaan hämmennykseensä. Miksi hänelle?
    Edes Visokki ei ollut kuullut tätä sanaa koskaan Guardianin ajatuksissa. Niin syvälle sotilas oli sen alitajuntaansa ja menneisyyteensä haudannut, että edes voimakas telepaatti ei ollut päässyt raottamaan salaisuuden verhoa. Silloin kun tahdonvoimainen mieli ei todella halunnut jotain kuultavan, jopa mieltenlukija kuuli vain hiljaisuutta.
    Sana oli joskus merkinnyt Guardianille paljonkin, mutta se oli haudattu sinne, missä loput Vartijat makasivat. Se oli kuollut kauan sitten, ja sen merkitys oli ripoteltu aavikkosaaren päättymättömään tuuleen.

    Ääni pimeydessä hymähti.
    ”Ah”, Tawan oma ääni sanoi pehmeästi valottomuudesta. Siellä se oli ollutkin kaiken tämän aikaa. Hänen peilikuvansa, hänen varjonsa. ”Hän sanoi sinulle jotain salaista. Jotain, jota minä en koskaan voi tietää.”
    ”Kyllä”, Tawa sanoi peilikuvalleen – ja itselleen – ristiriitaisin ajatuksin katse yhä oviaukossa. Toiset, identtiset jadenvihreät silmät tuijottivat hänen selkämystään.
    ”Viisasta”, ääni sanoi. ”Vartija on ehkä sokea kuin vasen silmänsä… mutta nyt hän erottaa meidät. Nyt hän tietää, että sinä kuulit sanan, ja minä en. Hauskaa. Mitä hän sanoi, siskoni?”

    ”Minusta tuntuu”, Tawa sanoi hengittäen raskaasti. ”Minusta tuntuu, että… se oli hänen nimensä.”
    ”Sääli”, pehmeän rauhallinen ääni sanoi pettyneenä. ”Olisin halunnut kuulla sen.”
    Toimistossa nainen ja tämän peilikuva katselivat toisiaan, ja he tunsivat toisensa samalla nimellä.
    Käytävällä toimiston ulkopuolella käveli taistelua kohti nimensä haudannut mies.

  • Kurja raukka

    Klaanin sairasosasto

    Suuri Norsupäästäinen näytti hyvin eksyneeltä seistessään Klaanin sairasosaston käytävällä. Majesteettisen viidakon pedon verestävä katse oli nauliutunut vierellä levittäytyvään sairaalasänkyyn, jonka reunalla istuivat Guardian ja Enki. Sängyn keskellä makasi Norsupäästäisen klaaniin tuoma matoran, jonka sydänvalo sykki jo hieman kirkkaammin. Useampi hoitaja hääräsi tuon tuosta vakavasti haavoittuneen veljeskuntalaisen äärellä. Kaikkien onneksi matoranin kaulan paikkeilla oleva pahasti tulehtunut haava oltiin jo saatu tyrehtymään ja veljeskuntalaisen selviäminen vaikutti jo todennäköiseltä.

    ”Hän sanoi nähneensä kaiken”, Guardian sanoi mietteliästäkin mietteliäämmällä äänellä. ”Hän ei voinut puhua mistään muusta kuin Ämkoosta.”
    ”Olikohan hän Ämkoon seurassa kun kaikki tapahtui”, Enki jatkoi kurtistaen kulmiaan. Sitten Enki kumartui hieman lähemmäs potilaan kasvoja. ”Kuka sinä edes…”
    Kuului jokunen pakotettu yskäisy ja potilas avasi silmänsä arpeutuneen mahiki-naamionsa takana.
    ”Meneur”, matoran sanoi väsyneellä äänellä, jonka Enki tunnisti oitis. ”Nimeni on Meneur.”
    Enki tuijotti toipilasta hieman hämmästyneenä suoraan silmiin. Guardian tunsi itsensä erittäin ulkopuoliseksi kahden le-matoranin katseenvaihdon aikana, rykäisi sitten ja sanoi:
    ”Ilo nähdä, että olet tajuissasi. Huomaan, että kykenet puhumaan. Haluatko jatkaa siitä mihin jäit?”
    Mahiki-kasvoinen veljeskuntalainen käänsi katseensa hitaasti puhuneen adminin tykö. Meneur katseli Guardiania hetken jokseenkin arvioivan näköisenä, hengitti hetken syvään ja nyökkäsi sitten.

    Matoran puhui pitkään ja hartaasti. Se selitti surumielisellä äänellä olleensa paikalla kun eliittinazorakin kanssa käydyn kamppailun jäljiltä heikko Ämkoo oli jättäytynyt nazorakeille vangiksi ja vaatinut neuvotteluja. Saaren rannalla oltiin Meneurin kertoman mukaan käyty hyvin lyhyt neuvottelu, jonka päätteeksi Ämkoo oltiin lyöty kahleisiin ja viety nazorakien ilmalaivaan.

    ”Mitä Ämkoo sanoi heille”, Guardian puhui äänellä joka ei kuulostanut edes kysyvältä. Enkistä tuntui, että pohjimmiltaan Guardian ei edes tahtonut tietää, vaan kysyi pelkästä adminin velvollisuudesta.
    ”Hän tarjosi nazorakeille tietojaan”, Meneur vastasi, piti hetken tauon tasatakseen raskasta hengitystään, ja jatkoi: ”Ja taistelutaitojaan. Ämkoo lupautui luopumaan kaikista siteistään teitä kohtaan sillä ehdolla, että saisi pitää henkensä.”
    Guardian nousi äkisti seisomaan.
    ”Minä en usko tuota”, Guardian sanoi äänellä joka säikäytti paikalle juuri astelleen matoran-hoitajan loikkimaan sinne mistä oli tullutkin. ”Ämkoo ei pettäisi meitä pelkän henkensä takia. Minä tiedän. Olen ollut näkemässä.”
    Enki oli sanomassa jotakin Guardianin sanoja myötäilevää, mutta Meneur ehti jo jatkaa:
    ”Oli toinenkin ehto.”

    – – – –

    Muuannes nazorak-alus

    ”Mitä sinä kuvittelet hyötyväsi tästä, typerys?” kysyi pilkkaava naisääni kalteroidun huoneen nurkkapenkillä lojuvalta ex-adminilta. Huoneen harmaanmustaa kattoa tuijottava Ämkoo naurahti ja upposi syvemmälle ainakin kaksi kokoa liian suureen nahkatakkiinsa. Sitten miekkapiru kääntyi katsomaan sinisenä hohtavaa puhujaa.
    ”Paljonkin. Ja kuule, eihän sinun pitäisi olla edes yllättynyt. Nimitit minua viimeisillä minuuteillasikin petturiksi, joten eikö sinun pitäisi lähinnä toitottaa jotakin kuten ’mitäs minä sanoin’?”
    Atyan haamun kasvoilla käväisi raivostunut ilme, joka kuitenkin katosi niin pian kuin oli tullutkin. Sinivalkeiden utukiehkuroiden ympäröimä nainen otti askeleen lähemmäs entistä oppilastaan.
    ”Sinä et saa sitä takaisin tällä tavalla. Ne tietävät varmasti mihin tähtäät.”
    ”Ehkä, mutta tiedätkö sinä?”
    Atya nosti kätensä puuskaan ja kääntyi poispäin Ämkoosta.
    ”Luotat liikaa maineeseesi. Torakat saattavat tuntea nimen Miekkapiru ja tietää kuinka merkittävä valttikortti olisit jos he hankkisivat miekan sinulle. Ei kuitenkaan tarvitse olla kummoinenkaan strategioitsija tietääkseen mitä käy kun koittaa hallita paholaista. Nazorakit eivät tule koskaan luottamaan sinuun.”
    ”Ei heidän tarvitse”, Ämkoo sanoi ja nousi itsekin istumaan. Valtava nahkatakki näytti syövän koko Ämkoon kehon kätköihinsä kun tämä asteli pitkin hämärää huonetta.
    ”On katsos muitakin keinoja”, Miekkapiru lisäsi ja kalisteli sitten kalteroidun oven raskasta ketjulukkoa ainoalla kädellään.
    ”Miekka ei edes ole heillä”, nainen lisäsi tuomitsevasti ennen kuin katosi. Ämkoo ei sanonut tuohon enää mitään, vaan vei kaiken huomionsa käytävälle ilmestyneeseen torakkavartijaan.
    ”Kuule, kaveri. Mene johtajasi luo ja kerro, että tahdon puhua tämän kanssa nyt heti. Meillä jäi aikaisemmin mitä mielenkiintoisin neuvottelu kesken.”
    ”Puhu kunnioittavammin, vanki”, nazorak vastasi ja katseli Ämkoota halveksuvasti. ”Parempi, että vain totuttelet selliisi, klaanilainen. Siellä sinä tulet nimittäin pysy-”
    Nazorak oli tukehtua kun punahehkuinen varjokäsi iskeytyi kaltereiden välistä kiinni tämän kurkkuun.
    ”Niin vähän sinä tiedät, typerys”, Ämkoo sihisi kaltereiden läpi. ”Pidä kiirettä, kurja raukka. Kärsivällisyydelläni on rajansa.”

    Varjokouran ote irtosi ja nazorak putosi yskien ja pärskien lattialle. Sitten torakka nousi vapisten ylös, varoi katsomasta Ämkoota tämän verenpunaisiin silmiin ja poistui paikalta.

  • Näin kaiken

    Klaani, Admin-aukio

    ”Tämä ei aivan vastaa mielikuvaani sopivasta neuvottelupaikasta”, Enki puhui hiljaa seuraten sivusta Admin-aukion ahdistunutta matoranvilinää. Guardian rojahti aukion laidalla lepäilevälle puiselle penkille ja lausui:
    ”Tämä jos mikä on sopiva paikka”. Enkin kysyvä katse sai adminin jatkamaan: ”En luota teihin ihan niin paljon kuin mitä toivoisit. Kuulen asianne mieluiten paikassa jossa ette voi tuosta noin vain iskeä myrkytettyä heittotähteä kurkkuuni ja liueta sitten savupommin turvin paikalta.”

    Enki naurahti vaivaantuneesti ja istahti maahan Guardianin eteen vaikka adminin vieressä penkillä olisikin ollut reilusti tilaa. Muut veljeskuntalaiset istahtivat samaan tapaan riviin tuoreen johtajansa taakse. Enkin aseteltua jalkansa siististi ristiin alkoi matoran puhua:
    ”Nazorakit eivät saa veljeskuntaa puolelleen, oli Ämkoon-herr- krhm, Ämkoon tilanne sitten mikä hyvänsä. Sen suhteen voitte olla huoleti.”
    ”Tieto on huojentava, mutta ymmärrät varmaan, että en voi tuosta vain luottaa sanaasi. Jos muistan oikein, olitte pitkään Ämkoon henkilökohtainen eliittijoukko tämän suorassa alaisuudessa.”
    ”Ämkoo koulutti meidät taistelemaan Klaanin puolesta”, Enki puolusteli. ”Ymmärrän silti epäluulosi. En kuitenkaan voi muuta kuin anoa luottamusta.”

    Guardian tuijotti le-matorania tarkasti suoraan silmiin. Skakdi murahteli hiljaa pohdiskellen ikuisuudelta tuntuneen tovin, puristi sitten siniharmaat kätensä puuskaan ja sanoi:
    ”En anna teidän puuhata omianne, joten komennan klaanilaisia vahtimaan puuhianne. Näinä aikoina en voi kuitenkaan kieltäytyä ylimääräisestä sotavoimasta, joten saatte luvan olla avuksi.”
    ”Kiitos, herra. Tulet huomaamaan, että veljeskuntalainen pitää aina sanansa.”
    ”Hyvä niin. Nyt saat kuitenkin luvan kertoa minulle tarkkaan mitä saarellanne oikein tapahtui.”
    Enki kurtisti kulmiaan ja vilkuili hetken ympärilleen kuin varmistaakseen, että kukaan ei vakoillut heitä. Sitten matoran palautti katseensa siniseen adminiin ja taikoi kasvoillensa pahoittelevan ilmeen.
    ”En usko voivani kertoa paljoa sellaista jota et jo tietäisi. Hyökättyämme nazorakien kimppuun johdin kumppaneitteni kera iskujoukkoamme. Ämkoon ja erään nazorakien supersotilaan aiheuttaman kaaoksen turvin onnistuimme nipin napin pakenemaan saarelta.”
    ”Oletko varma, että Ämkoon ja nazorakin taistelu ei ollut lavastettu?”
    Enkin kasvoilla käväisi hämmästys.
    ”Ette kysyisi tuota jos olisitte olleet näkemässä, Herra. Se oli hurjin koskaan näkemäni kamppailu, ja minä olen nähnyt paljon.”

    Admin-aukion laidalta kuuluvat hämmästyneet huudahdukset ja huokaukset saivat sekä Guardianin että veljeskuntalaisten päät kääntymään hetkeksi mekkalaa kohti. He eivät kuitenkaan nähneet muuta kuin hämmästelevän matoranjoukon, ja siirsivät mielenkiintonsa takaisin keskusteluunsa.

    ”Kuulemani mukaan Ämkoo katosi taistelun päätteeksi”, G puhui. ”Onko sinulla mitään tietoa mitä siitä eteenpäin tapahtui?”
    ”Koko kamppailu oli siinä vaiheessa täysi kaaos”, kuului Enkin vastaus. ”Johtajamme jäi epäselvissä olosuhteissa ainoana Ämkoon tueksi. Menetimme useaan kertaan yhteyden kumpaankin ja sitten saimme käskyn lähteä.”
    ”Ämkoon tilanteen on täytynyt olla taistelun jälkeen hälyttävä”, Guardian mietti vilkuillen uudemman kerran äsken kuultujen outojen huudahdusten suuntaan. ”Sillä pirulaisella ei ole tapana jäädä vapaaehtoisesti vihollisten kynsiin.”
    ”Olen vähintään yhtä hämmentynyt kuin tekin”, Enki vastasi.
    ”En muuten usko”, Guardian sanoi katse naulittuna aukion laidalle. Adminin reaktio sai Enkin kääntämään katseensa ympäri ja lähes pudottamaan silmänsä päästään.

    Hämmästyneen väkijoukon lävitse kompasteli väsynyt ja litimärkä Norsupäästäinen. Tuon ikiaikaisen olennon helvetillinen silmäpari tuijotti häiriintyneesti penkillä istuvaa Guardiania samalla kun olento liikkui väkinäisin liikkein sinistä skakdia kohti. Uskalias uimamatka veljeskunnan saarelta Klaaniin olisi tappanut minkä tahansa muun maaelämään suunnitellun rahi-pedon, mutta aurinkovoimalla toimiva väkivahva päästäinen oli ihme kyllä selvinnyt hengissä puolikuolleesta ratsastajastaan huolimatta.

    Enki ja muut veljeskuntalaiset kavahtivat sivuun Suuren Norsupäästäisen tieltä kun tämä astui Guardianin eteen. Hämmästynyt admin ryhdisti velttoa asentoaan ja katseli hieman ahdistuneesti Norsupäästäisen valtavia silmiä. Sitten Guardian avasi keskustelun.
    ”No mutta hei.”
    ”Röööhkis.”
    ”Omistajasi ei lähettänyt sinua sädettämään minua hengiltä, eihän?”
    ”Srönk.”
    ”No hyvä.”

    Norsupäästäinen laskeutui polvilleen ja Guardian huomasi ensi kertaa rahin selässä makaavan matoranin. Veljeskuntalaiset huomasivat saman ja auttoivat henkihieverissä olevan ratsastajan alas päästäisen selästä.
    ”Le-matoran” pystyyn ampaissut Guardian lausui. ”Yksi teistä?”
    ”Selvästikin”, Enki puhui yrittäen saada matoranin tajuihinsa. Kuin ihmeen kaupalla veljeskuntalaisen himmeät silmät avautuivat, ja matoran yskäisi suustaan merivettä ja pienen kalan.
    ”Minä…” matoran aloitti, mutta seuraavat sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa.
    ”Älä puhu”, Guardian komensi kyyristyttyään puolikuolleen selviytyjän viereen. Guardianin kiikarisilmä siirtyi tarkkailemaan matoranin kaulan lähellä ammottavaa tulehtuneen näköistä avohaavaa. ”Älä huolehdi. Saat pian apua.”

    Guardian nosti haavoittuneen matoranin olalleen ja lähti kantamaan tätä kohti Klaanin sairasosastoa. Norsupäästäinen röhkäisi hätääntyneesti, eikä Enki kyennyt estämään väsynyttä eläintä lähtemästä jolkottelemaan Guardianin perään. Veljeskuntalaiset vilkuilivat hetken toisiaan ja lähtivät sitten myöskin seuraamaan sinistä skakdia.
    ”Minä…”, haavoittunut matoran aloitti taas. Guardianin estelyistä huolimatta matoran koitti puhua.

    ”…näin…kaiken…”

  • Eversti Guardian saa tietää, että Ämkoo on vaihtanut puolta

    Klaani, huone

    ”Kelaa se alkuun vielä kerran.”

    Violettinaamioinen onu-matoran totteli mukisematta. Vielä hetki sitten jokaisella Klaanin televisioruudulla pyörinyt video alkoi vielä kerran pyöriä alusta silkasta raivosta tärisevän Guardianin edessä. Adminin huikea hammasrivi narskui skakdin purressa väkivahvat leukansa yhteen.

    ”Kiitos. Voit mennä.”
    ”M-mutta tämä on työhuoneeni.”
    ”Mene.”
    ”K-kyllä.”

    Klaanin kanavavastaava kipitti nopeasti huoneensa oviaukolle, vilkaisi vielä säikky ilme kasvoillaan olkansa yli ja poistui paikalta. Guardian jäi yksin seisomaan keskelle lohdutonta työhuonetta, jossa hänelle pitivät seuraa ainoastaan seinillä köynnöskasvien tavoin kiipeilevät mustat johdot ja sarja keskenään samanlaisia TV-ruutuja.

    Monta minuuttia vaiti paikallaan seisottuaan päätti Guardian katsoa videon vielä kerran. G painoi mielestään samaa nappia kuin mitä oli matoran painanut hetki aikaisemmin, mutta videon kelaamisen sijaan ilmestyi litteälle näytölle ainoastaan sinivihreää värisotkua ja pieni teksti:

    ########

    Turmion Turkoosi Ruutu – Vedä Johto Seinästä Ja Rukoile

    ########

    Guardian potkaisi turhautuneen raivon vallassa laitepöytää saaden muutaman rätisevän johdon luikertamaan alas vastakkaiselta seinältä. Admin oli myös vähällä iskeä väkevän nyrkkinsä keskelle edessään levittäytyvää näyttöä, onnistuen kuitenkin juuri ja juuri hillitsemään itsensä. Sininen skakdi käänsi sitten kasvonsa kohti huoneen katossa rätisevää himmeää putkivalaisinta, sulki silmänsä ja päästi suustaan pakotetun kuuloisen huokauksen. Tämän jälkeen Guardian poistui itsekin huoneesta.

    ”Tämä ei ole todellista”, G mietti harppoen pitkin askelin pitkin Klaanin käytävää. ”Tuon on oltava jokin Ämkoon naurettava vitsi.”

    Guartsun lähestyvien askelten voimakas jytinä hätyytti käytävällä hortoilevat matoranit sivummalle. Varovasti johtajaansa tervehtivien klaanilaisten kasvoilta paistoi hämmennys ja pelko, joten nämä olivat mitä todennäköisimmin ehtineet jo nähdä pitkin Klaania levinneen viestin.

    Ämkoon taannoinen katoaminen oli ollut itse kullekin adminille kova pala purtavaksi, mutta sen Guardian oli vielä kestänyt. Miekkapirun tämänkertainen temppu meni kuitenkin liian pitkälle. G teki kaikkensa uskoakseen, että kyseessä oli vain tämän vihreänaamioisen toverin ilkikurinen ja kaikin puolin sairas pila. Videolla esiintyneet nazorakit olivat kenties vain erittäin taitavasti koulutettuja Ämkoon veljeskunnan näyttelijöitä, ja…

    ”…ei”, Guardian vastasi itselleen ääneen. Niin paljon kuin G tahtoikin toivoa, ei hän keksinyt yhtäkään hyväksyttävää selitystä Ämkoon tempaukselle. Vaikutti todellakin siltä, että Klaanin admin-riviin kuului tätä nykyä yksi petturi.

    ”Admin Guardian!”

    Taaempaa käytävältä kantautunut huuto katkaisi G:n ajatukset. Skakdi kääntyi ympäri ja tuijotti sitten hämillään pienikokoisista sankareista koostuvaa vihreää joukkiota, joka lähestyi adminia matoran-jalkojen pituuden huomioiden hämmästyttävällä nopeudella.

    ”Tehän olette…” Guardian aloitti, mutta matoraneista ensimmäinen keskeytti adminin nopealla esittäytymisellä.
    ”Enki, veljeskuntalainen. Ämkoon veljeskunnan johtajuus jäi vastuulleni johtajamme jäätyä saarroksiin saarelle Ämkoo-herran kanssa.”
    ”Herran?”” Guardian toisti katkeraan sävyyn. ”Kerro minulle, pieni soturi. Kenen puolella te tästä eteenpäin olette?”
    ”Siitä meidän onkin nyt puhuttava”, Enki sanoi. ”Siirtyisimmekö jonnekin jossa on vähemmän uteliaita kuulijoita?”

    – – –

    Enkin ja järkytyksestään tuskin lainkaan toipuneen Guardianin neuvottelujen siirtyessä Admin-aukiolle tapahtui Klaanin satamassa kummia.

    Uteliaat satamatyöläiset katselivat ihmeissään rantaa kohti satunnaisesti törähdellen uiskentelevaa eläintä, jonka valtavat verenpunaiset silmät tapittivat hypnoottisesti suoraan määränpäätä kohti. Norsupäästäisen päästyä rantaan huomasivat satamatyöntekijät rahin selässä puolitajuissaan nuokkuvan matoranin, jonka vihreä sydänvalo vilkkui hälyttävästi.

  • Takki kääntyy

    Klaani

    Vihreänkirjava matoran-joukkio tappoi aikaansa muuannen po-matoranin pystyttämässä kuppilassa Klaanin linnoituksen perukoilla. Enkin johdolla paikalle saapuneet kymmenkunta veljeskuntalaista vilkuilivat alati ympärilleen kuin odottaen. Ja kyllä vain, jotakuta he odottivat.

    Ämkoon veljeskunnan ylivoimaisesti irstain yksilö tepasteli kuppilan ovensuulle, tiiraili katseellaan juomapaikan suurelta osin tyhjiä penkkejä ja näytti hieman pettyneeltä huomatessaan, että paikalla oli ainoastaan herraväkeä. Tedni kuitenkin nielaisi pian pettymyksensä ja harppoi sitten teennäinen hymy kasvoillaan kumppaneittensa tykö. Sitten matoran avasi suunsa.

    ”Teette tämän minulle helpoksi. Kotiin ei siis ole enää palaamista?”
    ”Ei näillä näkymin”, vastasi visiirillä varustettua harmaanvihreää kanohia kasvoillaan kantava veljeskuntalainen. ”Torakat ovat arvatenkin jo vallanneet koko saaren. Ehdimme sentään pistää tunneliverkostomme matalaksi.”
    ”Johtaja ja Ämkoo-herra jäivät jälkeen”, lisäsi Enki tuohon synkeästi. ”Oli vaikean taistelun tulos, että pääsimme edes itse pois elävinä.”

    Tedni nappasi ohitse kulkeneelta tarjoilijalta kylmän kahvijuoman ja hörppäsi kupin pintakermat suuhunsa jättäen kasvoilleen karmeat kermaviikset.

    ”Tiesin jo Ämkoosta, mutta en tiennyt tilanteen olevan saarella noin paha. Toivottavasti pakettini meni perille, sillä-”
    ”…anteeksi?” Enki keskeytti ja painautui pöytää vasten lähemmäs Tedniä. ”Mitä sinä olet mennyt tekemään?”
    ”Ai, te ette tienneet. Hoidin Ämkoo-herran bisneksiä Klaanin Makutan kanssa. Ruma kaveri, muuten. Hirveä lauluääni.”
    ”Palaa aiheeseen.”
    ”Aivan, aivan. Toimitin Ämkoo-herran viestin tälle varjoveijarille ja käsittääkseni Ämkoo oli onnistunut saamaan Makutaan saareltamme käsin jotenkin yhteyden. Veikkaan radioyhteyttä, joskaan en käsitä miten se on mahdollista.”
    ”Ei se olekaan”, Enki sanoi hämmentyneenä. ”Emme jättäneet saarelle lainkaan sellaista laitteistoa.”
    ”Kumma juttu”, Tedni jatkoi. ”Joka tapauksessa, Ämkoo-herra sai jotenkin Makutaan yhteyden ja pian minua käskettiinkin jo toimittamaan Ämkoo-herralle paketti.”
    ”Mitä paketissa oli?”
    ”Minulla ei ole tapana kaivella toisten omaisuutta. Yleensä. Lähettäminen oli muuten omanlaisensa haaste. Täkäläiset pikkulinnut eivät jaksa nostaa niin mitään. Lopulta löysin kuitenkin vallan vantteran varpusen, hylätyn asevaraston ja tarpeeksi teippiä. Haha, olisittepa olleet kuulemassa millainen ääni siitä tipusesta lähti kun työnsin…”

    Enki ei kuunnellut kumppaninsa sairasmielistä selostusta, vaan keikautti tuolinsa selkämyksen kuppilan kiviseinää vasten ja huokaisi.
    ”Tahtoisinpa tietää mitä on tekeillä”, huolestunut veljeskuntalainen murisi. ”Kertomastasi päätellen Ämkoo-herralla on suunnitelma, mutta tilanne on siitä huolimatta kaikkea muuta kuin lupaava.”
    ”Meinaammeko lähteä pelastamaan häntä?” Tedni kysyi ja nuolaisi viiksensä tiehensä.
    ”Ämkoo-herra näki näin paljon vaivaa saadakseen meidät pois saarelta. Enpä usko, että häntä miellyttäisi jos kiitäisimme suoraan takaisin.”

    Veljeskuntalaiset hymähtelivät hyväksyvästi. Tedni oli mielissään, sillä hän viihtyi Klaanin linnoituksessa.

    ”Sinulta jäi muuten jotain hienoa näkemättä”, mainitsi yksi matoraneista Tednille. Tednin käännyttyä kysyvästi puhujaa kohti matoran kertoi: ”Ämkoo-herra pieksi taas yhden nazorakien eliiteistä. Se oli kaikin puoli kaunis näky.”
    Matoranit myhäilivät.
    ”Eikös tämä ole jo toinen kerta?” Tedni kysyi ja pyöritteli tyhjää kahvikuppia käsissään. ”Kohta tuota voi jo nimittää harrastukseksi.”
    Enki naurahti ja aikoi sanoa jotakin nasevaa, mutta keskeytti leikinlaskun kuunnellakseen ulkoa kuuluvaa metakkaa. Useamman hätääntyneen matoranin huudot kantautuivat kahvilaan ja meteli sai veljeskuntalaiset pomppaamaan salamana ylös pöydän äärestä.

    ”Pihalle!” Enki komensi ja joukkio juoksi ovea kohti.

    Ulkona veljeskuntalaisia ei odottanut taisteluhaaste taikka yllätyshyökkäyksen aikaansaama kaaos, vaan jotain paljon yllättävämpää. Kauhistuksen oli aiheuttanut ympärillä levittäytyvän kauppakadun jokaisen valtavan mainos- ja televisioruudun vallannut harmaanmustana rätisevä virhesignaali, jonka seasta erottui juuri ja juuri joukko tummia hahmoja. Kului hetki, toinen ja sitten kuva alkoi hahmottua selvemmin.

    ”Mitä pirua”, totesivat Enki ja kumppanit kuin yhdestä suusta.

    Televisioruudun kuva oli suurelta osin musta. Keskellä erottui juuri ja juuri valtaisan tumman nahkaistuimen selkäpuoli, jonka molemmin puolin seisoi rinnakkain kaksi aseistautunutta nazorak-sotilasta. Hahmojen olinpaikasta oli mahdotonta saada selvää. Taustalla näkyi ainoastaan sinertävänä hohtavia näyttöjä ja raskaat metalliseinät.

    Lähetyksestä kuuluva käheä nauru sai kadulla tilannetta seuraavat matoranit haukkomaan henkeään. Musta tuoli alkoi kääntyä hitaasti ympäri ja nauru voimistui. Lopulta katsojat saattoivat erottaa tuoliin uponneen tummanpuhuvan hahmon epäselvän siluetin.

    ”Tervehdys, Klaanilaiset. Tämä ei ole propagandaa.”

    Musta nojatuoli narisi puhujan noustessa hitaasti seisomaan. Nazorak-sotilaat ryhdistivät asentoaan ja ottivat tasatahtiin askeleen edemmäs samalla kun mystinen hahmo lähestyi kameran eteen syttynyttä valokeilaa paljastaakseen itsensä.

    [spoiler=Lopulta katsojat saattoivat erottaa hahmon.]user posted image[/spoiler]

    ”Tervehdys, Klaanin iloinen väki. Tervehdys, moderaattorit ja erityisen suuri tervehdys admineille. Minulla olisi hieman ilmoitusluontoista asiaa.”

    Ämkoo korjasi hieman olkapäilleen heittämänsä nazorak-manttelin asentoa ja puhui sitten lisää mitä paholaismaisin ilme vihreillä kasvoillaan.

    ”Nyt kun tilanne on mikä on, minun on täytynyt miettiä roolini tässä leikissä hieman uusiksi. Tällä hetkellä näillä sarvipäisillä pikku ystävillämme on minulle paljon enemmän annettavaa kuin teillä. Sanotaan vaikka näin, että he tekivät minulle tarjouksen josta en voi kieltäytyä.”

    Enki yritti sanoa jotain, muttei saanut sanoja ulos suustaan.

    ”Tulette varmasti kaipaamaan minua, mutta ei hätää! Lupaan teille, että tulemme tapaamaan vielä joskus taistelukentällä. Varoitan kuitenkin teitä. En tule tuntemaan teitä kohtaan lainkaan sääliä.”

    Ämkoon silmät leimusivat kuin kekäleet miekkamiehen kääntyessä ympäri. Mustan nahkamanttelin helma heilahteli raskaasti puolelta toiselle entisen adminin astellessa pois kuvaruudulta. Loittonevien askelten seasta saattoi kuulla vielä pirullista naurua.

    Lähetys loppui. Kauppakadun näytöt rätisivät hetken ja kuvaruuduille levisi taas niillä tavalliseen tapaan vilkkuva kasa mainoksia ja säätiedotuksia. Kukaan ei kuitenkaan katsonut niitä. Oli hiljaista.

    ”Oho”, sanoi Tedni.

    – – –

    [spoil]user posted image[/spoil]

  • Veljeskunnan saari: Evacuate!

    Ämkoon veljeskunnan saari – Ranta

    Koobee heittäytyi sivuun jälleen yhden Nazorak-kranaatin räjähtäessä lähistöllä. Kranaatin heittäjän pettyneet hyönteiskasvot jäivät ikuisiksi Peelon kivääristä lähteneen luodin lävistäessä tämän aivot. Kiroileva robotti kohisi raskaasti maskinsa takaa. Luoti oli osunut aivan muualle, minne sotilas oli tähdännyt. Tämä laittoi hetkeksi aseensa sivuun ja kääntyi kohti vieressään hilluvaa vihreää Toaa.

    ”Sinä et tee mitään hyödyllistä. Ota tämä ja pidä siitä hyvä huoli.” Koobee rysähti maahan vahkinpuolikkaiden rojahtaessa Peelon selästä hänen päälleen. Tummanpuhuva olento huokaisi väkinäisesti taakkansa helpottuessa jatkaen sen jälkeen vihollisjoukkojen tarkkaa ja systemaattista eliminointia.

    Sukellusveneen eteen rantakallioiden läheisyyteen linnoittautunut Klaanilaisjoukkio sulloi Äksän johdolla viimeisiäkin Matorajena kulkuneuvon luukusta sisään. Kymmenet Nazorakit tulittivat edelleen kohti evakuoitavia, Klaanilaisten suojautuessa taistelun jättämään romuun.

    Peelon keskittyminen herpaantui hetkeksi. Valtaisa lintujen rääkyminen täytti ilman ja ylös vilkaiseva joukkio näki Veljeskunnan vapauttamia kaikenkarvaisia lintuja suuntaamassa kohti Klaanin saarta ilman ohjastajiaan. Yksi vielä rantaa pitkin juoksevista Matoraneista katsoi hieman alakuloisena tämän ratsun lentäessä vapaana. Matoranin mieli koetti lohduttaa itseään sillä, että tämä näkisi lintunsa taas Klaanissa. Jokin sai vihreän miehen mielen kuitenkin epäilemään. Yksi mahdollinen syy saattoi olla hänen päänsä sisällä ajatusta häiritsevä luoti, joka sai veren purskahtamaan tämän takaraivosta. Ruumis putosi maahan. Nazorak tuuletti voitonriemuisena.

    Äksä survoi raajarikkoa Gekkoa sukellusveneen luukusta alas isoimman matoranryhmän perässä. Nazorak-laivaston lähestyvä jyly pisti pelastustiimiin tehokkaasti vauhtia. Taistelun keskellä kakakunaamainen Matoran seurasi tilannetta Klaanilaisten rinnalla. Juuri paikalle saapunut Enki odotti, että Peelo laskisi aseensa seuraavan kerran. Koobeesta kuuluva rasittunut ähkiminen ei kannustanut Matorania avaamaan suutaan tälle. Lopulta Peelo sai viimeisenkin tulietäisyydellä olevan Nazorakin maahan ja tämä nosti päänsä tähtäimeltä lataamista varten. Seuraava torakka-aalto lähestyi jo metsän siimeksestä.

    ”Nuo ovat viimeiset”, Matoran nyökkäsi viitaten kohti evakuointipistettä kohti juoksevaa viittä viimeistä Matorania, ”aika lähteä.” Vahkin painolastin alla pihisevä Koobee kiroili kovaan ääneen. ”Admin. Eihän häntä vielä edes näy. Emme me nyt voi lähteä.”

    Enki pudisti päätään, huiskien kohti sukellusvenettä: ”Johtaja ja Ämkoo-herra… jäivät jälkeen. Meidän tulee lähteä välittömästi.” Koobeen hämmästyneestä ilmeestä huolimatta Peelo teki työtä käskettyä. Hän ei edes yrittänyt laittaa vastaan. Saaren johtajisto oli selkeästi tehnyt päätöksensä. ”Olemme tehneet kaiken voitavan. Lähdetään.”

    ***

    Rannan toiselta laidalta juoksevat Nazorakit pysähtyivät matkansa puoliväliin, huomatessaan viimeisten Matoranien katoavan sukellusveneen syövereihin. Ne eivät millään ehtisi estää Veljeskunnan lähtöä ja metsästä saapuva seuraava iso aalto ilmavoimineen ei ehtisi paikalle ajoissa. Koobee hyppäsi viimeisenä veden alle katoavan sukellusveneen päälle, näytti Nazorakeille erästä äärimmäisen sopimatonta käsimerkkiä ja sulahti sisään, vetäen luukun perässään juuri ajoissa kun evakuoitu poppoo katsoi kokonaan kylmään mereen, vain periskoopin jäädessä veden pinnan yläpuolelle.

    Veneessä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Riveissä istuvat tiukkaan ahdetut Matoranit eivät edes vilkaisseet toisiinsa. Koti menetetty, johtajat vihollisien armoilla ja edessä sija keskellä tuntemattomia olentoja. Klaanilaisjoukko kunnioitti hiljaisuutta. Ainoastaan Äksä puhui hiljaa radiopuhelimeensa, pyytäen hiljaa saattolentuetta Klaanista. Nazorak-laivueen jyly lähistöllä ei rohkaissut ketään yksinäiseen merimatkaan.

    Luukun alle istahtanut uupunut Koobee taasen oli uponnut aivan omiin touhuihinsa. Maassa makaavan haljenneen Vahkin koneiston keskellä hohtava valkoinen kuula katosi Toan vihreään nyrkkiin ja siirtyi siitä nopeasti tämän tarvikepussiin. Toa vilkuili ympärilleen, varmisti että kukaan ei ollut nähnyt mitään ja vaipui sitten teennäiseen masentuneisuuteen.

    ”Musta vene, musta päivä, musta mieli. Tervetuloa sotaan.” Gekko nyökkäsi Äksän lauseelle. Puoliksi tajuttomana valon Toa yritti hönkiä kunnollista vastausta, mutta tyytyi vain sulkemaan silmänsä ja lepäämään. Kaikuluotaimen tasainen ääni soi kaikkien korvissa. Peelon korvissa taasen soi Paacon radiopuhelimesta tulevat sanat: ”Lipukaa hiljaa kohti saarta. Telakalle on ilmoitettu. Olemme tulossa…

    …pellet.”

    [spoiler=Ja tähän loppuun vielä.]Donnie oli vahvasti tämän tekemisessä mukana. Voisimme melkein sanoa, että hän oli tämän postin… TYÖNANTAJA. Hehehehe… he he… hauskaa?[/spoiler]

  • Veljeskunnan saari: Vihaiset linnut

    Ämkoon veljeskunnan saaren ranta

    Kevyt merituuli koetteli ilmassa leijailevia torakkain ankkuroimia ilmalaivoja, mutta siitä huolimatta ne eivät liikahtaneetkaan. Ilmalaivoista maahan valuneet torakat ja erilaiset rakennusmateriaalit sen sijaan liikkuivat. Rannalle oli jo hetki sitten noussut suunnaton määrä erilaisia telttarakennuksia, huoltopisteitä ja siinä samalla muutama tähystystorni.

    Kaksi värityksensä puolesta täydellisesti viidakon väreihin sulautuvaa matorania tarkkaili rannan tilannetta erään rantametsän korkeimman puun lehvästöstä käsin. Päähänsä nämä matoranit olivat sitoneet huppumaiset vaatteet, jotka peittivät heidän naamionsa lähes täydellisesti silmiä lukuunottamatta. Molemmilla matoraneista oli mukanaan kookkaat kiikarit, joilla nämä tutkailivat nazorakien puuhia tarkkaavaisesti.

    Hetken tarkkailtuaan matoranit pudottautuivat alas puusta miltei äänettömästi. Sitten he lähtivät kohti veljeskunnan tukikohtaa niin nopeasti kuin pienillä kintuillaan suinkin pääsivät.

    – – –

    ”Viimeistään tässä vaiheessa voinemme varmuudella sanoa, että ne ovat tulleet jäädäkseen”, Ämkoo murahti ja irvisti ilkeän näköisesti.
    ”Jos vakoojiimme on uskomista, pääsisimme tarvittaessa hyvinkin lähelle torakoiden valloituskeskusta lännestä käsin”, aloitti Ämkoon vieressä seisova Johtaja ”mutta oletko varma, että se on hyvä idea?”

    Ämkoo kääntyi Johtajaa kohti ja katsoi tätä pitkään, kuin arvioiden. Sitten admin avasi suunsa, ja sanoi jotain jota ei ollut sanonut pitkään aikaan.

    ”Tiedäthän, Leiter…”

    Miesmuistiin ei ollut kukaan lausunut ääneen Johtajan synnyinnimeä. Sen kuullessaan matoran painoi katseensa oitis maahan, ja hiljeni.

    ”Meidän on tehtävä ensimmäinen siirto”, puhui Ämkoo. ”Klaanista hälyttämäni apujoukot saattavat saapua teoriassa milloin tahansa, ja silloin torakoiden mielenkiinnon on oltava jossain muualla.”
    ”Ymmärrän”, Leiter vastasi ja kohotti katseensa takaisin Ämkoon silmien tasolle.

    Miekkamies nousi seisomaan ja pudisti hieman pölyä viitastaan. Sitten tämä vilkaisi Leiteriä ilkikurisen näköisesti, ja sanoi:
    ”Jospa aloittaisimme Vihaisilla Linnuilla?”
    Leiterin Miru-naamiolle levisi hillitty hymy.
    ”Tahtonne on lakini.”

    – – –

    003 tarkkaili kartallaan tapahtuvia liikkeitä tyytyväisenä Tulikärpäsen komentosillalla. Punainen kaulaliina hulmahti ilmavoimien komentajan kääntyessä nopeasti ympäri ja kävellessä sitten ikkunan tykö. Nazorak hymyili katsellessaan maiseman nopeaa muodonmuutosta hiekkarannasta torakkatukikohdaksi. 003 oli onnellinen.

    – – –

    Samaan aikaan rannan länsipuolella tapahtui jotain. Jokunen viidakon puu heilahti villisti ja taivaalla kävi kova vilinä. Paikalla vartiota pitävät nazorakit katselivat kummissaan rantametsän tapahtumia, mutta eivät epäonnekseen ymmärtäneet ottaa tilannetta vakavasti. Se, mitä torakat näkivät, ei näyttänyt vaaralliselta. Oikeastaan, näky oli jopa aika huvittava, suorastaan koominen.

    ”Kylläpä tuo punainen näyttää hölmöltä”, vartijanazorak sanoi toiselle osoitellen puun latvassa tähystävää pyöreähköä linturahia.
    ”Haha, joo. Ja katso tuota toista sen vieressä”, hihitteli toinen.
    ”Hahaha.”

    Paikalle saapui pari muutakin torakkaa.

    ”jotain lintuja”
    ”heh”
    ”heh”

    Ja sitten vielä yksi lisää.

    ”Täällä sitä vain tähystellään jotain tirppoja. Takaisin töihin siitä, pösil- mikä tuo on?”

    Paikalle viimeisenä saapunut torakka ehti miltei väistää metsän kätköistä esiin nousseen matoranpartion ampuman tainnutusnuolen. Yksikään torakoista ei ehtinyt asiasta ääneen älähtää, vaan puolustuksensa täysin auki jättänyt vartiopartio kaatui yksi kerrallaan makaamaan rannan hietikolle.

    ”Nyt on kiire”, Enki murahti kumppaneilleen. ”Noilla ei mene kauaa huomata, että jotain on tekeillä.”
    ”Tämä on hulluutta…” jupisi valtavaa ritsaa toisen matoranin kanssa kantava Otlek.
    ”Olet kuitenkin aina halunnut tehdä tämän, etkö vain”, Enki naurahti.
    ”En voi kieltää”, kuului Otlekin vastaus.

    – – –

    Hetken kuluttua ulkoa kuuluva jytinä sai torakka 003:n hämmästyneet kasvot painautumaan tiukasti kiinni komentosillan ikkunalasiin. Ilmavoimien komentaja ei ollut uskoa silmiään.