Lumihiutaleet tanssahtelivat pimeän yön vienossa talvituulessa. Kylmä routa oli riisunut puut lehdistä jo hyvän aikaa sitten. Tuulen vaimeaa huminaa kaikkea pimeyttä ja valkeutta hallitsi hiljaisuus. Siihen asti kunnes höyryä puskeva raiteilla kulkeva junantapainen huristi ohitse. Sen vaunujen pyörät kolisivat kuin kasa romumetallia. Rauhallinen hiljaisuus oli kadonnut kuin taikaiskusta. Jokainen vähänkin kuuloarka rahiotus vetäytyi paikalta.
Ohjauskopissa kuljettajana toimiva erittäin siistiin kuljettajanlakkiin sonnustautunut Vortixx lisäsi voimanlähteenä toimivaan kamiinaan. Sen lisäksi että se lämmitti ihanasti, oranssin valon pilke loi hieman tunnelmaa. Oli nimeämispäivän aatton aatto. Kyseisenä ajanjaksona moni piti tuntuvan tauon töistään ja kokoontui yhdessä juhlistamaan Suurta Henkeä, Mata Nuita. Junantapaisen höyrykulkuneuvon kuljettajalla huttuaikaa työtehtävien keskellä oli tuskin koskaan. Mutta kaikilla täällä oli omat velvollisuutensa, niin kuin Mata Nuin mytologiassa sanottiin.
Määränpäänä oli Han-koro, kylä, jonka lähes kaikki elinkeino oli vaihtamisen ylläpitämää. Muita resursseja alati talvinen syrjäinen elinympäristö hädin tuskin tarjosi. Vaikka olisikin ollut ihanaa istua lämpimässä pöydässä syömässä mehevää kinkkua, Vortixxille parhaan mielentilan toi heikompiensa auttaminen. Vaikka toki juhlamenot houkuttelivat myös uuden nimen osalta, Roflamao- nimellä tunnettu siistihattuinen kuljettaja totesi itselleen.
Vortixxin ajatukset katkesivat äänekkääseen rämähdykseen. Hän katsoi kopin vasemmasta ikkuna-aukosta kuusivaunuisen letkan takaosaan. Ei mitään. Hetken tiirailtuaan kuljettaja alkoi miettiä kuulleensa harhoja. Tämä kostautuisi…
Amazua katsoi hänen lisäkseen kolmen hengen epämääräisen joukon suurikokoista lihaskimppua, ilmaisten närkästyksensä siitä että tämä oli lähes antanut heidät ilmi koukistelemalla oikean kätensä sormia. Suurikokoinen, yksisilmäinen herjan kohde vastasi käsieleillään että hiljaisuus ja hiiviskely eivät olleet hänen juttunsa. Ainakaan suunnitelma ottaa kolmimetrinen järkäle mukaan hyppimään katoille ei ollut Amazuan idea. Toinen, hieman Amazuaa itseään pidempi mustavioletti, jaloon Ruruun sonnustautunut Woid- niminen hahmo alkoi leikata vaunun peltikattoa purppurana hohtavalla terällään. Amazua nosti leikatun palasen magneetin sisältävällä proteesillaan varovaisesti, asettaen sen sivuun, laskeutuen puulattiaisen- ja seinäisen rahtivaunun sisään. Vaunu oli pimeä, lukuunottamatta sivuilla olevien ja päissä siaitsevien ovien sisältämistä ikkunoista tulevaa haaleaa valoa.
Tunkkainen vaunu oli täytetty arkuilla ja pahvilaatikoilla. Missään ei näkynyt ketään. Ovi-ikkunasta tiiraillessa näkyi edellä olevassa vaunussa torkkuva vartijavortixx. Amazua viittoi tämänkertaisille kumppaneilleen reitin olevan selvä. Woud ja etäisesti Stelthin ylimysluokan edustajaa muistuttava oranssin värinen Glög laskeutuivat vaunun sisäpuolelle alkaen tutkailla ympäristöään. Arkkuihin asetetut lukot olivat voimattomia heidän edessään. Muutaman arkun kansi nousi paljastaen suuren määrän niin kuluneita kuin uudenveroisiakin aseita, panssarinosia, ja muita välineitä. Huhut olivat kertoneet esineiden olevan peräisin mittavasta Legendojen kaupunkina tunnetulla Metru Nuin saarella käydyssä sodassa.
”Hyvää nimeämispäivää…”, Woid ajatteli ääneen. Tällaisilla tulisi tienaamaan pimeillä markkinoilla jokusen omaisuuden. Kolmikko alkoi ojentaa yksi kerralaan arvokasta sisältöä sisältäviä arkkuja ja muita kuljetuslaatikoita katolla odottavalle neljännelle suurikokoiselle osapuolelle. Amazua avasi yden nurkassa kököttävän pienikokoisemman puulippaan. Sen sisältö oli pääosin kaikkea pienimuotoista sälää. Palkkasoturin huomio kiinnittyi kuitenkin kuluneenoloiseen pahvilaatikkoon, joka tuntui kaiken seassa vähän eksyneeltä. Kuitenkaan tinkimättä Amazua ojenti laatikon eteenpäin muiden joukossa.
Pimeä ja kolkko luola erottui selkeästi paksun lumivaipan peittämän tundran rinteellä. Ulkoa käsin eroosion muokkaama vuoren sisäinen avoin tila saattoi vaikuttaa synkältä ja kolkolta, mutta harva oli uskaltautunut suuaukkoa syvemmälle. Piene rosvojoukkion johtajana kunnioitettu erittäin jykeväleukainen, sähkönsinisen ja punaisensävyinen Skakdi myrähteli tyytyväinen lajille lähes tunnusomainen gangsterihymy kasvoillaan. Hänen kolme valtuutettua työntekijäänsä yksi ulkopuolinen palkkasoturi olivat kasanneet muhkean saaliinsa keskelle somisteltua luolan huonetta. Skakdilla oli kylliksi kaupankävijänvikaa erottamaan jyvät pakanoista. Tässä tapauksessa tarjolla oli silkkoja jyviä. Erityisen hyviä siksi, että ne olivat naapurin pellosta. Vertauskuvallisesti ilmaistuna.
Myhäilevä Skakdi poimi yhden muhkean riiltelevän rintamanssarin käteensä. Hän pystyi ihailemaan siitä omaa peilikuvaansa.
”Oikea kultasuoni” Himmelik- niminen Skakdi totesi karhealla sikariyskä-äänellään. Olihan hänellä tälläkin hetkellä muhkea Skakdien keskuudessa arvokkaimpien merkkien joukkoon kuuluva yksilö hampaidensa välissä.
”Kerrassaan mainiota. Suorastaan taivaallista”, Skakdi totesi kerta toisensa perään. ”Suoriuduitte hyvin, arvoisat toverini”, Himmelik sanoi, ihaillen edelleen heijastustaan haarniskan palasesta. ”Ilo työskennellä kanssasi, Amazua” rosvojoukkion johtohahmo kiinnitti katseensa hetkeksi huoneen keskellä olevan esinekasan vastakkaisella puolella seisovaan palkkasoturiin ennen kuin istahti tyylikkäälle ruskealle veikeästi pyörivälle nahkatuolilleen. ”Arvostamme todella yhteistyöhalukkuuttasi.”
”Just”, kehuja aiemminkin saanut, mutta niillä mitään tekemätön Amazua tokaisi.
”Älä viitsi olla tuollainen”, Skakdi kommentoi palkkasoturin vaisuutta, ”Olisit tiloinen. Tämä operaatio oli menestys.”
Jos Amazuan kasvot olisivat olleet esillä, ne olisivat olleet peruslukemissa.”Ei varsinaisesti uutta minulle”. Taka- alalla seisova kookas kyklooppi röhähti palkkasoturin omahyväisyydelle. Kaksi muuta Skakdin luottoapuria poimiskelivat kasasta aseita testaillen niitä.
Skakdi ponnahti osittain ylös tuoliltaan ja viskaisi panssarin palasen muiden esineiden joukkoon. ”Tällaisella määrällä arvotavaraa tulemme tienaamaan omaisuuden. Ja pian seisomme saaren alamaailman huipulla…”
”Ja jaamme tuotot tasan”, Amazua heitti olettamuksensa ilmoille. Koko muu joukkio veti naamalleen omahyväisen virneen. Erityisesti arvoisan jättikykloopin epämääräisen suun hymy oli leveä.
”Ah, totta kai”, Himmelik sanoi rennosti hönkäisten hieman arvokasta merkkisikariaan. ”Tiedätkö, olisi sääli päästää sinunlaisesi kyky hyppysistämme kilpailijoidemme käsiin. Jos asia olisi minusta kiinni, sinä et lähtisi mihinkään.”
”…aiot tappaa minut, vai mitä.” Amazuan sanat saivat Skakdin omahyväisen hymyn kääntymään yllättyneen hämmentyneeksi. Tämän hymy ei ollut ”olen kiitollinen ja annan sinulle mitä vain haluat”- hymy, vaan ilmiselvä ”hahhaa olen hemmetin ovela pahis joka ei jaa mitään kenenkään kanssa”- hymy. Palkkasoturi kyykistyi, juuri oikealla hetkellä. Voimakkaan käsin kannettavan kanuunan ammus sujahti sekunnissa hänen päänsä yli. Himmelik ehti hetken ihmetellä ennen kuin häntä kohti lentävä ammus räjähti, heittäen elottoman Skakdin toiselle puolelle huonetta. Kolme korstoa ehti vain hetken ihmetellä mitä oli tapahtunut.
Amazua nousi hieman varovaisesti takaisin pystyyn, tuijottaen hetken huoneen takaseinällä lojuvaa ruhoa. ”Kannattaisi olla varovaisempi sen kanssa”, Amazua torui takanaan seissyttä kyklooppijärkälettä, jonka suurikokoisen kanuunan lämminneestä piipusta nousi savua.
Tajuten mitä oli käynyt, yksisilmäinen lihaskimppu alkoi karjua äärimmäisen raivon vallassa, tähdäten Amazuaan rajun yläkoukkulyöntinsä. Amazua siirsi oikeaa jalkaansa, suorittaen nopean kiepahduksen sivuun murskaamaan iskun tieltä, joka kohdistui ikävästi siihen kohtaa arvoesinekasaa, jossa oli teräviä miekkoja. Yksisilmäisen muskelimasan karjunta muuttui hetkessä tuskaiseksi ulvonnaksi sen rustysten vuotaessa jokidelfiinien salaisten maailmanvallotussuunnitelmien lailla. Glög aloitti ryntäyksen Amazuaa päin alkaen huitoa tätä terällään. Iskut, joita palkkasoturi ei ennättänyt väistää, eivät riittäneet lävistämään Amazuan mekaanisten käsien panssareita.
Amazua tarttui vastustajansa mekaaniseen terään kädellään, ottaen kämmenellään vastaan tämän nyrkiniskun. Kaksikko päätyi yrittämään työntää toisen kumoon. Rurupäinen tummanpuhuva hahmo hyppäsi purppura terä hohtavana aikeissaan iskeä se palkkasoturin selkään. Amazua ponnisti täysillä jaloillaan, heittäytyen painikaverinsa selkäpuolelle, avaten Woidin pysäyttämättömälle iskulle tien tämän vatsaan. Glög ehti päästää epämääräisen ”Ööögh”- äännähdyksen ennen kuin Amazua kierähti ja viskasi tämän Woidin päälle kummankin lentäessä parisen metriä sivumalle. Raivoisa Woid kuitenkin viskaisi partnerinsa piittaamattomasti pois päältään, heittäen toisen toissiaista aseinaan toimivista katanoista palkkasoturia päin, osuen ohi. Rurupäinen tumma soturi nousi ylös toinen katanansa esillä.
Amazua irrotti Woidin heittämän, seinään iskeytyneen katanan tehden nopean vastahyökkäyksen. Katanoiden terät kalisivat toisiaan vasten hetken ennen kuin Amazua sai iskettyä vastapuolen miekan pois tämän kädestä. Ilman poikki lentävä teräase iskeytyi pahaksi onneksi kyklooppilihaskimpun pudottamaan kanuunaan. Hetkessä ase alkoi rätistä pitäen pahaenteistä voimistuvaa ääntä. Amazua sekä Woid huomasivat tämän. Amazua käytti kuitenkin vastakkaisen osapuolen herpaannusta hyväkseen, potkaisten tämän sivuun. Pian palkkasoturi juoksi lattialle kasaamansa romukasan luo napaten sokkona ensimmäisen esineen jonka sai käsiinsä, ryntäen seuraavaksi kohti ulsokäyntiä. Pienessä hetkessä ylikuumentunut kanuuna räjähti muiden huoneeseen koottujen räjähdeaineiden säestämänä.
Kovaääninen pamaus ja jyrinä tuntuivat luolan suulla asti. Luolan suulle kyhätyssä katoksessa oleskelevat kookkaat Ussalravut hätääntyivät. Luolan suuaukon sisältä alkoi valua savua. Amazua ryntäsi ulos luolan sisuksista, kääntyen kuitenkin hieman takaisin huomattiaan Ussalit. Amazuan miekkaproteesi halkaisi portin lukon vaivattomasti sallien sen avautua hitaasti. Noin kymmenkunta Ussalia ryntäsi iloisena ulos vapauteen. Amazua nappasi yhden ohjaksista hypäten sen selkään. Pieni laumallinen Ussaleita liukui alas lumista rinnettä lähtien omille teilleen.
Yksisilmäinen, massiivinen, pahasti haavoittunut, mutta silti vankasti kävelevä järkälemäinen hahmo laahusti ulos savun peitosta. Se piti katseensa tiukasti Ussalissa jonka selässä harmaamusta palkkasoturi ratsasti pois päin. Sen punaisena hohtavasta silmästä paistoi murhanhimo. Se latasi toisen, tuhottua kanuunaansa pienemmän ampuma- aseen, tähdäten kymmenien metrien päässä ryntäävää Ussalia päin. Punaisena hohtava ammus lensi kaaressa Amazuaa kohti.
”Oho”, palkkasoturi totesi, kaivaen selästään leveillän teräaseproteesin jonka varastostaan löysi. Amazua asettui tasapainottelemaan Ussalinsa selkäkuoren päälle, arvioiden suhteellisen nopean massiivisen ammuksen lentokulmaa, lyöden sen kunnollisella kunnarilyönnillä takaisin. Palkkasoturi kääntyi tyynesti takaisin menosuuntaan. Hän pystyi kuitenkin kuulemaan pamauksen aiheuttavan pienen lumivyöryn.
Amazua nautti hetken leppoisasta liukumiskyydistä kunnes Ussal astui tukevalle hangelle alken kävellä normaalilla kipittävällä tavallaan. Palkkasoturi kaivoi viime hetkellä anastamansa esineen selkäkätköstään. ”Ikävää tuhlausta”, palkkasoturi ajatteli. Kulunut, vaatimattoman kokoinen pahvilaatikko…
Amazua talutti ruskeanharmaasävyitä Ussaliaan soraiselta tieltä, jonka paksu lumipeite oli koottu tien reunoihin. Kaksikon yläpuolella komeili puulaudoista tehty kyltti.
TERVETULOA HAN-KOROON
Kylttiin oli polttokirjoitettu myös jokin mottolause, joka kuitenkin oli lumen ja jääpuikkojen peittämä. Palkkasoturi astui ratsuineen sisään puun ja kiven sekaisisa rakennelmista koostuvaan kylään. Palkkasoturin ympärillä vaihtokojuja ulko-ovensa viereen kyhänneet Matoranit huutelivat erilaisia tarjouksia. Vaihtajien pesänä tunnettu kylä oli nimensä veroinen. Normaalien Matorantalojen lisäksi kaduilla komeili tyylikkäitä vanhanaikaistyylisiä taloja erilaisista putiikeista majataloihin ja ravintoloihin. Talojen katolta toisille oli ripusteltu roikkumaan niin valokiviä kuin erilaisiin kapseleihin suljetuilla erivärisinä hohavia pieniä merieläimiä. Lopputulos oli kieltämättä erittäin kaunis.
Pari korttelia käveltyään Amazua saapui kylän keskustassa saitsevalle mukulakivillä koristetulle torille. Sen keskellä komeili suuri, kirkkailla ja värikkäillä valoilla koristeltu kuusi, jonka alla komeili mukava kasa kauniisti paketoituja lahjapaketteja. Muutamaan kohtaan torin rajoja oli koottu ainakin kuusimetrisiä lumikasoja, joiden rinteillä Matoranit temmelsivät. Muu osa toria oli pääasiassa tyhjä, siellä täällä löytyi jokusia vaihto- ja myyntikojuja kojuja.
”Anteeksi, hyvä herra”, eräs Matoran tunki Amazuan viereen, ”olisiko teillä aikaa jutella Mata Nuista”. Palkkasoturi joutui suorastaan tänöisemään pikkumiehen sivuun tämän häirittyä häntä pienen hetken. Eräälle vaihtajalle Amazua sai kaupattua uuden Ussal-rapunsa, joka oli nopeasti kiintynyt vapauttajaansa. Saamillaan rahoilla hän uskoi saavansa jostain yösijan. Vaikka nimeämispäivän tapaiset Mata Nuihin vahvasti liittyvät juhlat tai ajanjaksot onnistuivat raastamaan hänen mieltään kuin Xialaista juustoa.
Mata Nui sitä… Mata Nui tätä… Mikäki Amazualla ei olisi ollut teräshermoja, hän olisi varmaan huudellut omaa kantaansa asiaan pitkin kyliä…
”Pssst”. Amazua pysähtyi kuultuaan salaperäisen äänen. ”Pssst”. Ja uudestaan. Palkkasoturi pälyili ympärilleen hetken. Kulman takaa pilkottivat häntä tuijottavat pyöreät silmät, minkä palkkasoturi huomasi. ”Pssst”, mulkosilmäinen muukalainen äännähti kolmannen kerran. Kirkkaankeltainen silmäpari katosi kulman taakse josta oli putkahtanutkin. Hieman oudoksuen Amazua seurasi. Astuttuaan synkeälle, ahdistavan ohuelle kujalle häntä odotti vain outo hahmo. Sen pää oli pieni ja pyöreä. Kirkkaan keltaisten, viirumaisista pupilleista päätellen eri suuntiin katsovien ympyräisten silmien alla olevat epämääräiset huulet vaikuttivat kovilta ja hieman terävöittyivät keskikohdassa. Kaula ja kintut olivat pitkät ja ohuet, jaloissa oli kolme nakkivarvasta. Kädet sentään olivat joten kuten normaalit. Muu osa oli kuin jokin humanoidimainen strutsi. Tai Daxialainen piñata. Mutatisoitunut Daxialainen piñata.
”Hjyvää iltaa, arvoisa veikkoseni”, otus alkoi puhumaan eräänlaisen omituisen aksentin säestämänä. Amazua ei tiennyt mitä ja miten vastata. Hahmon puhekyky tuotti hänelle pienen yllätyksen.
”Katjelin sinua ja huomasin heti että sinä jos kuka tajunnut olevan niitä miehjiä joka tajuaa hjyvän päälle”, lintumainen muukalainen jatkoi.
”Ööh, olen pahoillani, mutta ilmeisesti olen joutunut eräänlaiseen aikapoimuun”, Amazua vastasi hetken mietiskeltyään, ”Rahien evoluutio on tuntunut tällä vuosikymmentuhannella edistyneen huomattavasti.”
”Njiähjähjähjäh”, vastakkainen osapuoli naurahti omalaatuisella naurullaan. ”Pidän sinusta. Todjella paljon. Hjuomasin sen hjethi kun kiinnitin silmäni sinuun.” Humanoidistrutsi alkoi taittaa päätään palkkasoturin kasvojen suuntaan virnistäen, jos se moisilla nokkamaisilla huulilla oli mahdollista. Amazua käänsi päätään hieman taakse. Muukalainen kuitenkin heilautti päänsä takaisin, jatkaen puhumistaan.
”Minulla on hjyvin erikoinen tarjous odottamassa arvoisaansa ottajaa”, ilmeinen vaihtaja alkoi siirtää seinään nojaavaa puulaatikkoa keskemmälle ohutta katua. Muukalainen irrotti puisen laatikon kannen.
”…pasuuna”, Amazua totesi tiirailtuaan laatikon sisältämää harmaata rakennelmaa. Lintumainen vaihtaja hjölähti taas omalaatuisella naurullaan.
”Ieheij”, vaihtaja nosti jonkinlaiseksi aseeksi paljastuneen esineen ulos laatikosta. ”Tjämä. On painetjykki!”
Amazua vaikeni jälleen hetkeksi. ”Painetykki?”
”Painetjykki”, vaihtaja totesi. ”Yksi Nynrahin saarella valmistetjun asesarjan uniikkeja kappaleita…”
”Ja millaisia paineita sillä päästätetään.”
Vaihtaja naurahti jälleen hieman häiritsevästi. Ehkä Amazuan piti lopettaa olemasta huvittava ja karismaattinen.
”Sallitehjan pienen demonstraation”, vaihtaja kysyi kohteliaasti alkaen säätää aseen liipasimen yläpuolella olevia säätimiä. Pian vaihtaja tähtäsi aseen piipun lumen peittämälle kujalle päin. Aseesta alkoi kuulla selkeästi että se alkoi latautua. Äänen voimistuttua kylliksi. Aseen piipusta tuntui kuuluvan pamaus. Vaimea ilmavirtaus pyyhälsi hetkessä kujan toiseen päähän. Kevyet lumihiutaleet alistuivat leijailemaan tiehensä voimanpurkauksen edessä. Amazua myönsi pitävänsä värkkiä ainakin hieman vaikuttavana.
”Ja se oli vasta pienitehjoinen pläjäys”, vaihtaja käänty takaisin asiakkaansa suuntaan ”Mjieti mitä kaikkea voisit saada aikaan tjämänlaisella aseella.” Lintumies tyrkytti naamaansa jälleen hieman liian lähelle Amazuan visiiriä. Kului jonkin aikaa siihen että Amazua ja omituinen hyyppä olivat saaneet neuvoteltua kumpaakin osapuolta miellyttävän hinnan palkkasoturin esiteltyä mittavan skaalan vaihdossa tarjottavien esineiden skaalaansa. Loppujen lopuksi palkkasoturi tunsi olonsa hieman ryöstetyksi, mutta hän ei sillä hetkellä piitannut. Hän halusi vain saada oudon piñatan pois kimpustaan…
Jonkin aikaa kierreltyään kujilla ja bulevardeilla Amazua saapui tyhjälle, vähävalaistulle kujalle. Värikkäät valot puuttuivat, vain yksi valokivi vähintään joka toisessa riviin asetetun talon seinällä. Alkoi sataa lunta. Keskellä kujaa oli jonkinlainen kivikyhäelmä. Se oli suorakulmainen ja koostui lähinnä päällekkäin asetetuista kivilohkareista, lähinnä reunoissa ja kulmissa oli erilaisia kaiverruksia. Rakennelma vaikutti melkeimpä portilta tai muunlaiselta sisäänkäynniltä. Mutta sen takana ei ollut yhtäkään rakennusta jonka sisäänkäyntinä se ei olisi käynyt. Kuljettuaan hieman lähemmäs palkkasoturi tajusi sen tien kulkevan alaspäin. Ikään kuin kellari sioitettuna kujan alle. Tai viemäri…
”Kaunis, eikö olekin”. Erään talon edessä olevalla istuimella istui yksinäisen oloinen Matatupäinen Turaga, joka huomasi että palkkasoturi ei ollut täkäläisiä. Hän oli sentään pitäjän asukkaiden alkuperäimmistöä. Sen näki selkeästi hänen haalistuneista hopeisista väreistään ja kosteudesta tummuneesta Turagoille ominaisesta hartiakangasvaatetusesta. Turagan vieressä seinää vasten nojasi tämän mekein puusta repäistyn oksan tapainen kävelykeppinsä, jonka päähän oli sidottu jokin hohtava pallo.
”Ihan mukava”, palkkasoturi vastasi teennäisesti. ”Perunakellari?”
”Varohan sanojasi, kloppi”, vanhus lausui puolivakavana. ”Se on portti Mata Nuin syliin”.
Amazua alkoi pelätä, että kuulisi lisää höpinää Suuresta Hengestä.
”Ihanko totta”, Amazua sanoi yrittäen välttää sarkasmia.
”Niin uskotaan”, vanha Turaga jatkoi puhumista käheähköllä äänellään, Kukaan ei osaa sanoa tarkkaan, missä ja milloin Hän liikkuu. Tai millainen Hän edes on.”
”Mitä perusteita hänen olemassaololleen sitten ylipäätään on”, Amazua kysyi kääntyen hieman Turagaan päin. Vanhus alkoi tutkailla palkkasoturia vanhalla mutta silti teräkunnossa olevalla katseellaan.
”Ymmärrän”, Turaga aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen, ”vain konkreettisuudella on väliä. Sellaista mitä et ole nähnyt, tuntenut, tai kuullut, ei ole olemassa. Ainoa asia mihin voit luottaa ovat aistisi. Millään muulla ei ole väliä.”
”Yritän vain olla konkreettinen. Niinkuin heidänkin pitäisi”, Amazua viittasi kylän Matoraneihin ja muihin asukkaisiin. ”Sen sijaan että he tekisivät kaikkensa selviytyäkseen näissä kurjissa olosuhteissa, he vain olettavat ’Hänen’ tekevän kaiken puolestaan.”
”Voi sinua raasua”, Turaga puistatteli, ”pinnallinen ja tuomitseva mielikuvasi estää sinua näkemästä asian ydintä.”
Amazua käänty hieman enemmän vanhuksen suuntaan.
”He eivät muuta teekään. Elämä on heille jatkuvaa taistelua. Joka päivä he ponnistelevat pitääkseen arvisan kotinsa pystyssä. Ainoa asia mikä heidän henkensä pitää kasassa, on usko. Usko siihen että kaikella tällä on jokin tarkoitus. Ja että kaikki työ ja uutteruus palkitaan lopulta. Usko tuo heille toivoa tulevasta.”
”Entä jos ei usko”, Amazua kysyi. Moinen lause olisi saattanut väärään korvaan lausuttuna aiheuttaa äärimmäisen ikävää eripuraa ajankohdan huomioonottaen.
”Ken tetää”, Turaga jatkoi. ”Saatat täten kenties olla toivoton tapaus”, Turaga piti pienen tauon naurahtaakseen. ”Mutta, ketään ei voi pakottaa uskomaan. Mutta Haluaa sitten suuntaa- antavaa neuvoa elämälleen, tai synninpäästön, voi aina mennä ja kääntyä hänen puoleensa. Ja hän kuuntelee…”
Amazua käänsi katseensa takaisin maan alle johtavaan porttiin. Hän ei ilmeisesti kiinnittänyt huomiota Turagan mahdolliseen postumiseen, mutta hänen käännyttyään takaisin taloa ja istuinta päin se oli typötyhjä. Erittäin eriskummallista oli se, että ei näkynyt mitään viitteitä siitä että penkillä olisi vähään aikaan oleskellut kukaan. Penkillä saati hangessa ei näkynyt jäljen jälkeä. Amazua hieroi hieman maskinsa päälakea. Ehkä kaikki tämä sai hänet näkemään harhoja…
Amazua käänsi katseensa takaisin koristeelliseen kiviporttiin, katsoen sitä pitkään. Epäröiden. Hän olisi hyvin voinut vain kääntyä pois jatkamaan matkaansa… Mutta sen sijaan hän otti yhden, hitaan askeleen kivirakennelmaa kohti. Sitten toisen. Ja kolmannen. Hetken päästä hänen liikehdintäänsä saattoi kutsua hitaaksi kävelyksi.
Amazua kulki loputtoman tuntuista portaikkoa aina vain alemmas, kunnes saapui valokivillä valaistuun saliin. Sali oli pyöreä, ja sen seinissä oli pilareita ja kuluneita kaiverruksia. Salin sisäänkäynnin vastakkaisella seinällä komeili ympyräisen vesilähteen taakse veistetty suuri kivinen Kanohi Hau – naamio, jota yleisimmin kuvattiin symbolisoimaan Mata Nuita. Tällainen Suurelle Hengelle pyhitetty paikka oli viimeinen mihin Amazua olisi uskonut astelevansa. Mutta tässä hän oli. Paikassa jossa paikalliset Mata Nuihin uskovat kävivät purkamassa sisäisimmät tuntonsa, anoen joko suurta neuvoa tai anteeksiantoa. Amazua seisoi jonkin aikaa hiljaa veden äärellä.
”…joten”, Amazua aloitti hieman vaikeroivan puheensa, ”pitkästä aikaa.
Hiljaisuus lakseutui yhtä pian kuin oli hetkeksi kadonnut.
”…emme ole näemmä puhuneet aikoihin.” Palkkasoturin oli edelleen vaikeaa löytää sanoja. Tällaisissa tilanteissa hän ei ollut usein. Hänen mielessään kyti kuitenkin niin paljon asioita.
”Minulle kerrottiin aikoja sitten, kuinka kaikilla meillä täällä on velvollisuutemme. Käsite, joka määrää paikkamme tässä maailmassa. Kohtalomme, joka säätää sen mikä me olemme ja mitä meille on tapahtuva.” Amazua oli kävellyt pientä ympyrää monumentin juurella kunnes pysähtyi. Hän teki jotain, mitä hän ei tehnyt kovin usein. Hän tarttui mekaanisilla sormillaan kasvomaskinsa reunoihin, riisuen sen pois päältään. Naamion pitkään peittämä sisältö esittäytyi Hau- patsaan ja vesilähteen koristevalokivien himmeässä valaistuksessa.
”…tämäkö oli minun kohtaloni?”
Amazuan muistot avautuivat pitkään säilössä pidetyn filminauhan tapaan. Vuosituhansien ajan hän oli taistellut veljiensä ja siskojensa, Ritarikuntalaisten, rinnalla Suuren Hengen olemassaolon ja ideologian puolesta. Pienessä hetkessä kaikki oli muuttunut…
”Oliko tämä tulevaisuus joka minulle asetettiin”, Amazua korosti naamionsa salaaman olemuskensa ohella elottomia, mekaanisia käsiään. ”Olin aina uskollinen sinulle. Taistelin kaiken sen puolesta mitä olit. Kunnes käänsit selkäsi…”
Amazuan muistojen filminauha jatkoi pyörimistään. Hän muisti liian selkeästi sen kuinka hän virui veren tahrimaalla vuoteella. Ainoa asia mitä hän pystyi käsittämään olivat hänen uudet, kasasta metallia ja virtapiirejä koostuvat uudet jäsenensä. Hän nojasi vuoteen pään puoleiselle seinälle kuin halvaantunut. Hän tärisi kauttaaltaan, proteesejaan lukuunottamatta. Ne eivät olleet osa häntä. Pelkkä korvike sille, mitä oli joskus ollut…
”Jos kuulet minua”, palkkasoturi jatkoi äskeistä lausettaan, ”jos todella kykenet kuuntelemaan… haluan tietää vain yhden asian…” Amazua käänsi jälleen katseensa suureen Hau- naamioon. ”…miksi? Kerro minulle…”
Mitään ei kuulunut. Oli vain syvä hiljaisuus. Niinkuin huone oli ollut täysin hiljainen ja eloton koko ajan. Vain Amazua oli minkäänlainen merkki tietoisuudesta. Hän oli saanut varmistuksen oletuksilleen.
”…niinpä tietenkin.” Amazua sanoi samalla päättäväisyydellä joka oli hallinnut häntä jo pitkän ajan. Palkkasoturi asetti naamionsa takaisin päähänsä. Yllätyksekseen hänet valtasi sama tunne mikä aiemminkin. Se oli voimaantumisen tunne. Hän oli noussut maasta johon hänet oli lyöty. Hän muisteli vielä hetken sitä tiettyä ensimmäistä kertaa.
Mekaaninen, kolmisorminen koura ojensi tuoreen taotun mustan naamion palkkasoturin omaan, häneen jo sitoutuneeseen käteen. Amazua katsoi sitä hetken aikaa, ennen kuin puki sen päälleen.
”Olen vihdoinkin vapaa taakastani. Vapaa valitsemaan oman tieni…”
Mekaaniset proteesin sormet asettivat tummanpuhuvan naamion istuvasti palkkasoturin kasvoille. Punainen visiiri alkoi leimuamaan tuhannen auringon lailla.
”Olen uudeleen syntynyt… Minä. Olen Amazua…”
Amazua astui ulos portista takaisin pienen kaupungin kaduille. Palkkasoturi kulki keskustorin värikkään kuusen ohi. Hän kaivoi esiin kuluneenoloisen pahvilaatikon. Hän laski sen samaan kasaan muiden pakettien joukkoon. Tätä hän ei tehnyt hyvää hyvyyttään. Hän oli juuri saanut yhden raskaa ntaakan pois harteiltaan. Hän ei kaivannut uutta…
”Hyvää nimeämispäivää”, eräs Ga-Matoran sanoi Amazuan olan takaa. Palkkasoturi pysähtyi hetkeksi, tajuten että hän oli erittäin vähällä vastata takaisin. Hän kuitenkin jatkoi matkaa. ”…ei näköjään ihan parhaimmalla päällä”, Ga-Matoran kommentoi vierelleen astelevalle Po-Matoranille. ”Kovin ikävää”, Po-Matoran totesi. Kaksikko kääntyi katsomaan koko kylän voimin kyhättyä juhlapuuta. Ga-Matoran oli haikealla mielellä. ”Kumpa vanha Turaga Motok olisi ollut näkemässä tämän.”
”Totta. Hän tuntui olevan koko nimeämispäivän sielu”, Po-Matoran yhtyi seuralaisensa sanoihin. ”Kumpa hän vain olisi vielä täällä…”
Amazua käveli vakain ja varmoin askelin, välittämättä Matoraneista ympärillään, jotka yrittivät saada hänen huomionsa. Hän oli kääntänyt selkänsä.
Ja oli liian myöhäistä kääntyä takaisin…
Valtaisa, useiden teräaseiden pistämä koura pulskahti esiin lumivyöryn jälkeisestä paksusta hangesta värjäten ympäristönsä kirkkaan punaiseksi. Palkkasoturi oli hankkinut itselleen uuden vaarallisemman puoleisen vihamiehen…