Klaanon

Avainsana: Amazua

  • Accelerando

    Kylmä tuuli pyyhki luodon kiviseltä rannikolta hiekkaa. Taivas oli tummanharmaa, ja aurinkojen lämmin valo siivilöityi pilvirintaman läpi vain hyytävän valkeana. Kaksi pitkää hahmoa rannikolla katseli odottaen merelle. Laineet liplattivat kylmästi.
    Naistoa siirsi viittaa olkapäidensä ympärille suojatakseen itseään viiltävältä kylmyydeltä. Skakdi hymähti. Hän nosti pitkän takkinsa kauluksia tuulensuojaksi.

    “Miksi hän yhtäkkiä päättää kutsua meidät”, Toa-nainen kysyi selkeästi tyytymättömällä äänensävyllä.
    Skakdi ei vastannut, ja hymyili kumppanilleen. Toa-nainen ei päättänyt jatkaa.

    He huomasivat jotain.
    Oli vaikea sanoa, minkä suojissa se oli rantautunut. Rannan valkamaan oli ilmestynyt valkea vene, jonka puu oli kuollutta ja soutaja eloton.
    Tummanvihreä, repaleinen kaapu otti tuulta vastaan, ja hihasta paljastuva tikkien peittämä nyrkki piteli kiinni hahmoa pidemmästä tummasta puuairosta. Himmeä silmien hehku katsoi kaavusta.
    ”Aika mennä”, lautturi sanoi alakuloisella vireellä. Kyse saattoi olla tuulesta, mutta puheessa oli jotain vikaa. Sheelika ei kuullut suun liikkuvan Nihilistin puhuessa. Ja hänen kuulonsa oli hyvä. Se oli aina ollut hyvä.
    ”Menkäämme siis”, Arstein nyökkäsi hymyillen ja tarttui seuralaistaan kädestä. He astuivat veneeseen, jonka airo sysäsi vesille.
    Ja vedet kantoivat sen läpi Ikuisen.

    https://www.youtube.com/watch?v=z0GZhCnN87I

    Ovi sulkeutui toisaalla. Täällä se aukesi.
    Sheelika räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän ei ollut varma, kuinka kauan siinä oli kestänyt. Hän ei ollut ollenkaan varma, kuinka paljon aikaa oli kulunut, ja mihin suuntaan se oli kulunut. Hän voi jopa hieman pahoin. Arstein laski kämmenensä Toan olkapäälle lempeästi.
    Valkean veneen pohja suuteli rantaa ja eloton lautturi antoi matkalaistensa mennä. Sheelika katsoi taakseen katsoakseen Nihilistiä vielä kerran, mutta oli liian myöhässä. Lautturi veneineen oli jo mennyt. Kadonnut jälkiä jättämättä.
    Toa ja skakdi katsoivat toisiaan hetken silmiin, ja skakdi hymähti hienostuneesti. “Muista olla kohtelias isännälle.”
    Jalat kohtasivat rannan, silmät sen auringonpaisteen. Kävely jatkui kohti temppelin suuaukkoa.
    Temppelin pimeys söi pian auringon ja sen lämmön.

    He olivat kävelleet jo kauan hämärässä. Valokiviä oli käytetty säästeliäästi, ja painostava pimeys peitti tilan katon. Jos kattoa edes oli. Parhaiten valaistu oli marmorilaattainen lattia, jota pitkin Arstein ja Sheelika etenivät. Miehen ja naisen jalat astelivat vuorotellen punaisilla ja mustilla laatoilla. Shakkilautamaista kuviota jatkui loputtomiin, ja tilan avaraa akustisuutta rikkoivat paikoittain vain suuret koristeelliset mustat pilarit. Arstein ja Sheelika eivät nähneet, mihin ne päättyivät. Pimeys toimi tilan kattona, ja oli mahdotonta sanoa mihin tila loppui.
    Vaellusta kesti hetken. Lopulta hämärässä tuli vastaan ystävällisesti hymyilevä punainen matoralainen, jonka kasvoilla oli Pakari. Zorak ja Avde nyökkäsivät toisilleen kevyesti. Zorakin katse siirtyi kuitenkin temppelimäisen tilan seiniin.

    “Mielenkiintoista. Esi-metrulainen, otaksun? Hyvä ystäväni, makusi on ihailtava. Enemmän kuin mitä voin sanoa eräästä muusta.”
    Kuka tahansa olisi ummistanut rivien välissä olevan ivan pilkkeet, mutta nämä kaksi hämärässä hiiviskelevät juonittelijat olivat tunteneet toisensa liian kauan.
    “Se oli vitsi, kultaseni”, skakdi sanoi hänen seuralaiselleen. Varjossakin hän tiesi tuon piilevän ärsyyntymisen Toa-naisen tanakassa askeleessa, nuo arat kohdat joiden tunnusteleminen oli usein tuonut lievää iloa jokapäiväisessä yksitoikkoisuudessa.
    “Kerro, hyvä Avde. Ovatko auringot nousseet lännestä? Luulin, että pidit enemmän roolista vierailijana? Mutta nyt olenkin täällä ihailemassa näitä upeita arkeologian ihmeitä.”

    Avde naurahti kevyesti. ”Niin voisi kai sanoa, Arstein. Minusta tuntui, että oli minun aikani toimia isäntänä. Olen vieraillut saarellasi jo niin monesti, että tuntui vain kohtuulliselta kutsua teidätkin tänne.”
    Punaisten silmien katse siirtyi Sheelikaan. ”Hienoa nähdä sinuakin, Sheelika.”
    Sheelika vältti katsettaan. Ele oli enemmän symbolinen kuin käytännöllinen, kun isännän ääni kuului melkein kaikkialla.
    “Sheelika toivottaa hyvää teillekin”, Arstein sanoi vilkaisematta, “Haa, Olda Tohungan aikainen reliefi. Huomaan, että olet pitänyt paikat kunnossa.”
    Avde kohdisti katseensa yönmustaan pylvääseen, jota Zorak oli tutkiskellut. Kivikaiverrus esitti soturia, joka käytti aurinkoja aseinaan. Soturia, joka kohtasi taistelussa itse yön.

    ”Tarkka silmä, ystäväiseni”, isäntä vastasi innostuneena ja asteli lähemmäs pilaria. Hän laski punaisen kämmenensä reliefin päälle ja tunnusteli sormenpäillään sen uurteita. ”Tunnetko legendan, josta tämä kaiverrus kertoo?”

    Zorak von Maxitrillian Arsteinin silmiin syttyi innostus.
    “Vanha matoralainen myytti, ennen Uljas-Uuden-Suunnan revisioita. Valon Toa, aurinkojen sankarisoturi joka kantaa pyhintä voimaa. Suuren Hengen ensimmäinen luomus; Valo. Ja kun Suuri Valo sulkee silmänsä maailmalle, tulee sen edustaja kastamaan itsensä sen uudeksi avataraksi. Ja pelastamaan sen KRAlta”, Zorak selitti, “tietenkin, tämä on vanha myytti. Valon Toia on tullut ja mennyt. Kaikki jahtaavat tuota tuomittua haavetta yksi toisensa jälkeen. Muuan Niemimaan lonkeronomadiheimon tarinoissa on kerrottu yhdestä Valon Toasta, jonka Varjo söi elävältä kun tämä haastoi sen ilman totuuden valoa puolellaan. Tietenkin tämä on lonkerolapsien satu varoittamaan heitä riidan haastamisesta. Ironista myös, kuinka tämä pyhä myytti on kaiverrettu näin mustaan kiveen.”

    Matoranin näköinen hahmo nyökkäsi. ”Vaikea sanoa, mitä kaivertaja on sillä halunnut kertoa”, Punainen Mies aprikoi. ”Toisten mielestä se kuvaisi sitä, kuinka suurimmassakin pimeydessä valo loistaa läpi ja voittaa.”
    Hän siirsi katseensa Sheelikaan, joka kuunteli kärsivällisenä mutta ei välttämättä kiinnostuneena. ”Toiset taas näkevät mustan kiven vain merkkinä siitä, kuinka tuomittu epäonnistumaan tämä valon tuoja on. Kaiverrus ei kuitenkaan kerro, voittaako aurinkojen soturi vai pimeys.”

    Avde irrotti kätensä reliefistä. ”Tietenkin kyseessä on vain myytti ja legenda”, hän sanoi neutraalisti. ”Se, kuinka paljon siitä on totta on kuulijasta kiinni. Mitä mieltä olet itse?”
    Sanansa hän kohdisti Arsteinille.

    Arstein hymähti kysymykselle. “Kaikissa tarinoissa on totuuden jyvänen, ja kaikessa totuudessa on myytin kaiku. Ken tietää mikä on olemassa ja mikä ei”. Skakdi tunnusteli pylvästä ja vilkaisi uudelleen sen hahmoja, “me kaikki teemme mitä parhaiten näemme.
    “Mutta, hyvä Avde. Nautin suuresti historiasta, mutta pakko sinulla olla jotain muutakin minulle?” Arstein hymyili.

    Avde näytti siltä kuin olisi halunnut kiinnittää huomiota siihen, että Arstein oli juuri viitannut tarinaan historiana, ei myyttinä. Pienet asiat kertoivat paljon. Hän kuitenkin tyytyi nyökkäykseen.
    ”Käykää peremmälle.”
    Punaisen Miehen askelia seuraten kolmikko saapui pienempään, intiimimpään tilaan, joka ei jatkunut kaikkialle. Silti sama musta ja punainen shakkilautakuvio peitti lattian. Seinillä loisti turvallisuutta pimeään tuovia valokiviä, jotka paljastivat kolme kliinisen valkoista tuolia – ja shakkilaudan niiden keskellä.

    Avde istui itse laudan toiselle puolelle. Sille, jolla valkoiset pelasivat. Kaksi muuta tuolia oli aseteltu mustien puolelle. Peli ei ollut enää alussa, se oli pahasti kesken. Osa nappuloista oli jo poistettu laudalta, ja musta oli ottanut vahvan aseman laudan keskiössä. Valkoiset nappulat olivat kuitenkin niin tiiviissä muodostelmassa, että mustien olisi vaikea läpäistä sotilaiden muuri kokematta itse menetyksiä. Mustilla oli selkeä ylivoima, mutta tilanne oli silti jumissa.
    Kaikki kolme katselivat lautaa.

    ”Kuten ehkä saatatte tietää”, Avde aloitti tyyneen sävyyn, ”minun ja työnantajani määränpää lähestyy päivä päivältä. Vielä on kuitenkin paljon pohjatyötä, jota minun – ja siis meidän kaikkien – täytyy tehdä saadaksemme tilanne haltuumme suotuisalla tavalla.”
    Avde silmäili lautaa intensiivisesti, vaikka tämän äänensävy oli tyyni.

    “Mielenkiintoinen asetelma”, Arstein tarkasteli shakkilautaa kuin ei olisi kuunnellut isäntää, ja osoitteli mustia nappuloita. “Saanen kysyä kuka tässä on oppositiona?”

    Avde tarttui pöytään, jolla shakkilauta lepäsi. Hän heilautti sitä, ja Arsteinin ja Sheelikan yllätykseksi pöytä pyörähti shakkilautoineen ainoan jalkansa ympäri. Nyt valkoiset olivat vieraiden puolella ja mustat Avden.
    ”Kuten sanottua”, Avde aloitti, ”siitäkin huolimatta että nautin pelistä, en halua ajatella asioita yhtä mustavalkoisesti kuin sen keksijät. Jokaisessa sodassa on molemmilla puolilla sankareita ja konnia.”
    ”Niinkö vain sinä aiot pelata heidän molempien puolella?” Sheelika puuttui yhtäkkiä ilme halveksuvana. Toa pudisti päätään synkkänä. ”Tiesin sinut kaksinaamaiseksi, mutta…”
    Naisen kämmenet puristuivat nyrkeiksi. Silmäkulma nyki.
    Arstein laittoi kätensä Toan olkapäälle, “Kultaseni, muista olla kohtelias isännälle. Älä piittaa pienistä.” Sheelika henkäisi ulospäin turhautuneena.
    ”Minulla on vain yksi vihollinen, Sheelika hyvä”, Avde sanoi Zorakin lopetettua rauhoittelunsa. ”Se vihollinen on tämä konflikti itsessään. Minä jos kuka haluan nähdä sen loppuvan. En aiheuttanut sitä.”
    ”Mutta kuitenkin hyödyt siitä”, Sheelika sanoi hiljaa ääni katkeruutta tihkuen. ”Hyödyt heidän verenhimostaan.”
    Avde hymyili yhä, joskin hieman alakuloisemmin. Verenhimosta puhumisen ironia oli mennyt kostonhimoiselta Sheelikalta täysin ohi.

    ”En kiellä sitä, Sheelika. Mutta en myöskään aio tuomita heitä siitä. Valinta oli aina heidän, enkä voisi sitä heidän puolestaan tehdä. Olisi tekopyhää tuomita sellaista, jota en voi muuttaa. Aivan kuten en aio tuomita Arsteiniakaan metodeista, joilla hän toimii.”
    “Ei tietenkään“, Zorak hymähti ja tarttui taas Sheelikan olkapäihin, “olemmehan molemmat maailmaa ymmärtäviä aikuisia”.
    Sheelika näytti siltä kuin olisi halunnut jatkaa. Hetken hän katsoikin Avdea silmiin, mutta sitten pudisti päätään ja laski silmänsä lattiaan. Shakkilautakuvio ei tuijottanut takaisin.

    “Tietenkin sodissa ei asevoima ole kaikkea. Jokainen rykmentti tarvitsee sen tahdin, jolla operoida”, skakdi käsitteli nappuloita ilman, että muutti laudan järjestystä. “Jokaisella on yksi finaali mielessä tässä konfliktissa, eikä sen teema aina ole yhteensopiva. Täytyyhän myös miettiä, hyötyykö yksi puoli varhaisesta finaalista, jos toisen lopetus on johtaa johonkin suurempaan.”
    Hän jakoi pitkän merkillisen katseen isännän kanssa. Avde laski leukaansa lähemmäs rintakehäänsä ja katsoi Zorakia kulmiensa alta.
    ”Täytyy miettiä pitkällä aikavälillä”, Arstein jatkoi tuijotellen shakkilaudan asetelmaa yhä lähempää. ”Orkesteri täytyy suunnitella yhdestä ainoasta soittajasta alkaen.”

    ”Kas siinä onkin meidän eromme, Zorak hyvä”, Punainen Mies sanoi tuttavallisesti. ”Sinä seisot kapellimestarina korokkeella ja haluat ohjata jokaista soittajaa tekemään juuri niin kuin ennalta sovittiin. Arvostan sitä kyllä. Arvostan sitä enemmän kuin uskotkaan.”
    Avde pyöräytti taas lautaa. Valkoiset palasivat hänen luokseen.
    ”Minä pelaan joskus mustilla, joskus valkoisilla”, hän jatkoi siirrelleen oikeaa kättään harkiten valkoisten nappuloiden yllä. ”Toisinaan olen hyökkääjä, toisinaan puolustaudun. Mutta aina on vastapuoli, joka reagoi ja jonka siirtoja voin vain arvailla. Yksikin nappulan siirto laudalla…”
    Avde nosti valkean sotilaan laudalta ja siirsi sitä ruudun eteenpäin. Vain yhden ruudun aloituspisteestään.
    Mutta se teki paljon. Se toi tuon valkoisen nappulan mustien rintaman polttopisteeseen. Seuraava siirto voisi muuttaa koko pelin.
    ”… saa aikaiseksi reaktion. Ja reaktioita en tiedä etukäteen. Pystyin vain töytäisemään oikeaan suuntaan petturia, jonka istutin Bio-Klaanin riveihin. En voisi edes arvatakaan, mihin hänen tiensä lopulta johtaa.”

    Avde hymähti. ”Älä huoli, se ei tarkoita että olisin lakannut pitämästä ’pikku apuriamme’ silmällä. Silmäni on siellä missä hänkin.”

    Arstein nosti kulmaansa ja katsoi viimein Avdea silmiin. Hän kohtasi hyytävän rauhallisen katseen mitä omahyväisimmällä reaktiolla, kuin hän olisi voittanut korttipelissä suurilla panoksilla.
    “Tietenkin, on tuossa omanlainen nokkeluutensa, rakas Avde. Kunnioitan sitä, mutta joskus ’potentiaali’ voi olla vaarallinen kaksiteräinen ase. Tuleva ja arvaamaton luonnostaan kaataa häikäilemättömästi aina parhaimmatkin siirrot. Se myös auttaa, tämä on ilmiselvää, joskus erittäin paljonkin. Improvisaatio, se on tärkeä ominaisuus. Mutta joskus taistellaksesi arvaamatonta vastaan tarvitset lujan, teräksisen perustan. Tuleva ei aina ole ystävällinen, joten et voi kohdata sitä hymy suussa. Taistellakseen tuntematonta muutosta sinun täytyy olla liikkumaton este. Kohtalo vastaan kohtaloa.”
    Arstein käsitteli uudelleen shakin nappuloita, tällä kertaa piteli yhtä niistä sormissaan poissa laudalta, ja laittoi sen sittemmin takaisin paikalleen.

    ”Ymmärrän, jos olet huolissasi ’palkinnostasi’, Arstein”, Avde sanoi lempeästi. ”Älä huoli. Kaikkea en jätä sattuman varaan. Pidän kyllä huolta, että valon Toa päätyy käsiisi tavalla tai toisella.”
    Sheelika kiinnitti huomion siihen, että Avde ei tarkentanut, kenestä valon Toasta oli kyse. Salaman ja varjon Toa ei sanonut mitään, mutta kurtisti kulmiaan.
    Punainen Mies ei valehdellut. Mutta hän ei myöskään kertonut totuutta. Siitä nainen oli jollain tavalla varma.

    “Olet sanasi veroinen, rakas ystävä”, Arstein hymyili “mutta oletan, että haluat vielä jotain vastalahjaksi? Et kutsunut meitä turhaan tänne”. Skakdi viimein vilkaisi Sheelikaa. Toa-nainen oli selvästi hyvin levoton tämän aikana, mutta oli tottelevaisesti pysynyt vaiti. “Kultaseni, haluaisitko sinäkin vielä pyytää jotain isännältä?”
    Sheelika nyökkäsi hiljaisena, vaikka ei uskonutkaan että Avde voisi hänen haluamaansa asiaa heti tarjota. Arstein myhäili. Ei tarvinnut kysyä tietääkseen mitä, tai tarkemmin kenet Sheelika halusi käsiinsä. Hän oli kuvitellut kyseisen henkilön kaulan käsiinsä jo useasti.

    Avde nojasi syvemmälle tuoliinsa ja laski vasemman kätensä yhden punaisen matoran-panssarinsa alle. Sieltä nousi käden kanssa pieni valkoinen siru, jonka kulmissa viipyili himmeä sinihehku. Sirun keskelle oli kaiverrettu pieni kirjain, γ. Gamma.
    ”Tiedät aivan hyvin, mitä haluan, Arstein hyvä. Mutta yksin sinä ja kaunokaisesi ette voi sitä minulle antaa, ja se meidän on hyväksyttävä.”
    Matorania muistuttava hahmo laski Nimdan sirun takaisin piiloonsa. Nyt kun tiesi mitä etsiä, oli helpompaa nähdä kuulas sinihehku, joka tuli aavemaisesti haarniskan taskusta.
    ”Olen kuitenkin todella kiitollinen avusta, jonka olen jo sinulta saanut”, Punainen Mies sanoi kumartaen hieman kohteliaasti tuolillaan. ”Ilman teknologiaasi en olisi saanut nazorakien salaisen palvelun kiusallisia vakoilukameroita pois kannoiltani.”
    Arstein nyökkäsi omahyväisesti. Sama pulssi, joka oli lamauttanut Klaanin virranjakelun oli hyvin monikäyttöinen.
    Se piti vain osata säätää oikealle taajuudelle.

    Tämä toi jotain Sheelikan mieleen. Toa-nainen katsoi asiakseen jälleen kysyä jotain. ”Toimititko jo maksuvälineemme sille palkkasoturikenraalille?”
    Avde nyökkäsi. ”Hän suoritti tehtävänsä äärimmäisen hyvin. Uskon, että kenraali Labio nauttii uudesta instrumentistaan.”

    Arstein päästi ylimielisen naurun. Ainoa hetki, joka ei ollut kastettu limaiseen teennäisyyteen. “Tietenkin. Se on minun käsityötäni. Ja nyt kun mainitsit asian, sallinet minulle luvan kysyä asioita teidän puolelta? Minulla kun on eräs henkilö tai kaksi pelilaudallasi.”
    Avde näytti yllättyneeltä. Hän heilautti kättään antaakseen yhteistyökumppanilleen puheenvuoron. ”Välillämme ei ole salaisuuksia, Zorak.”
    Sheelika olisi halunnut vain tuhahtaa. Tämäkin lausahdus oli totta vain teknisesti. Sanavalinnat, ne olivat kuolettavan tärkeitä.
    “Se ritarikunnan soturi. Tilasi minulta käsiä. Oletan, että hän on vielä kunnossa?”, Zorak sanoi.
    Avde näytti riemastuvan. ”Ah, kyllä. En tiennyt sinun kuulleen. Asiakkaasi on löytänyt tiensä Allianssin palkkalistoille. Hän kulkee nykyään nimellä ’Amazua’. Maailma on joskus todella, todella pieni.”
    Liiankin pieni, Sheelika ajatteli itsekseen.
    “Mitä hän tekee tällä hetkellä?”
    ”Ilmeisesti lähinnä hanttihommia Allianssin skakdeille”, Avde vastasi. ”Ehdin jo hetken luulla, että hän olisi säikähtänyt läsnäoloani sen verran, että olisi jättänyt tämän konfliktin taakseen… mutta ehkä hän on päässyt jo minusta yli? Kuka tietää. Oli miten oli, seuraan tilanteen kehittymistä mielenkiinnolla.”
    Puhuessaan Avde siveli sormellaan yhtä laudan mustaa nappulaa. Hän oli jo tehnyt siirtonsa. Nyt hän odotti vain reaktiota.
    ”Oliko sinulla muita, joista halusit tietoa?”

    Arstein hieroi leukaansa. “Nyt kun mietin, erään hyvin tuntemani henkilön entiseltä kumppanilta taitaa myös puuttua käsi, ellei minulle ole syötetty väärää tietoa.”
    Avde hymähti, kun Zorak mainitsi ”hyvin tuntemansa henkilön”. Guardian tuskin puhui Zorakista näin positiiviseen sävyyn.
    ”Kyllä, puhuin myös Miekkapirun kanssa”, Punainen Mies vastasi. ”Joskin hän ei taida olla enää kovin kummoinen miekkapaholainen ilman miekkakättään. Se oli hinta, joka hänen neutraloimisekseen oli maksettava.”
    ”Aiotko ostaa hänetkin taskuusi”, Sheelika kysyi välinpitämättömästi, ilman mielenkiintoa. Hän tiesi jo vastauksen.
    ”Se ei ollut suunnitelmani alkujaan. Joskus hän oli vielä valkoisten puolella, valkoisilla ruuduilla kulkeva lähetti. Hän ei ollut koskaan ostettavissa. Nyt en ole enää yhtään varma. Lähetin oman valkoisen ritarini neutraloimaan hänet, mutta… Ämkoo selviytyi. Ehkä tilanne on muuttunut.”
    “Ah, tietysti”, Arstein vastasi, “olenkin ihmetellyt tässä, missä nukkesi on. En ole nähnyt häntä koko tämän ajan.” Arstein vilkaisi valkoista ratsumiestä laudalla ja takaisin Avdeen. “Luotatko minuun tosiaan noin paljon?”

    Punainen Mies risti kämmenensä ja katsoi Zorakiin. ”Marionetillani on tärkeämpää tekemistä tällä hetkellä”, hän vastasi. ”Jossain on aina vaarallisten miesten ja naisten vaarallisia käsiä katkottaviksi.”
    Karmiininsävyisten silmien hohde katsoi nyt Sheelikan ja Arsteinin olkapäiden välistä.
    ”Takanasi on ollut koko keskustelumme ajan kaksi ’kaunokaistasi’, Arstein”, Avde sanoi yhtäkkiä painokkaammin kuin aikaisemmin. ”Voisin esittää sinulle saman kysymyksen.”

    Hiljaisuus täytti tilan hetkeksi. Sen alta kuului kahden leijuvan olennon vaitonainen humina. Kuusi sinistä silmää tuijotti syvästä mustasta.
    Arstein hymähti, tällä kertaa sävy oli hankala purkaa ymmärrettäväksi tunteeksi.”Vähättelet minua, rakas Avde”. Pieni käden liike toi varjoista esiin kahden, tukevan metalliolennon, joiden kylmä katse kohtasi tuon miehen hyytävän tyyneyden. “Harmittomia soittajia nämä. Tuliaisia. Ajattelin soittaa pienen kappaleen ennen lähtöä”, Arstein hymyili, “vai etkö nauti musiikista?”.

    Matoranin ilme oli kaikin puolin selittämätön. Oli vaikea sanoa, mitä hän oli selitykseksi odottanut, mutta tämä ei ainakaan ollut se.
    ”Nautin hyvinkin”, Punainen Mies vastasi ja siirsi katseensa Feterroihin. ”Pahoittelen jos vaikutin epäilevältä.”

    Arstein hymyili ja vilkaisi hetken Feterrojansa ja Sheelikaa. Feterroiden mekaaniset käsiraajat taittuivat joksikin muuksi. Soittimiksi. Omalaatuisia mutta silti tunnistettavasti soittimia, jotka metalliolennot alkoivat soittaa metodisesti.

    Musiikki oli jotain toisenlaista. Se ei ollut iloinen, ei aktiivinen, mutta samalla ei myöskään melankolinen. Se pysyi eräänlaisessa tyynessä, laskelmoidussa välimaastossa kuin rituaali. Kielisoittimet hoidettiin vain yhdellä käsivarrella, jossa useat sormet hoitivat raajaan liitetyt kielet. Tämä jätti kolme muuta raajaa vapaiksi muille soittimille. Vaskisoittimet puhallettiin Feterroiden käsissä olevien koneiden avulla, tai oli mekaanisesti luotu Feterroiden koneistoista. Kaiken järjen mukaan tämä näyttäisi turhamaiselta, mutta Zorakin käsissä se oli orkesteri. Tunteeton, hyvin rakennettu orkesteri.

    Vihreä Skakdi kirosi räkäistä kapakkaa. Apaattinen vastaus sai humalaisen raunion entistä vihaisemmaksi, mutta hänen mielialansa ei ollut riittävä minkäänlaiseen rimpuiluun. Sen sijaan hän sylki oven juureen ja lähti marssimaan niin hyvin kuin hänen jalkansa antoi. Polveen sattui edelleen. Siihen oli sattunut jo kuukausia.

    “Gerew?”, ääni kuului skakdin olan takaa.
    “nOh MiTäH??”, Skakdi vastasi ja humalainen henkäys pääsi suusta.
    “Haluaisitko uuden mahdollisuuden?”
    ”hÄ?”
    “Olisi paketti, jonka haluaisin sinun kuljettavan.”

    Postimiehen mielenkiinto heräsi. Kun rahatilanne oli tällainen, voisiko hän edes kieltäytyä. Polveen ammutuille läheteille ei usein töitä herunut.

    Meri oli tyyni. Taivas pimeä. Tähdet kiipesivät esiin pimeydestä, kun aurinkoinvalo pakeni horisontin taakse.
    Kahden valkoisen jalan askeleet loivat pienen pieniä aaltoja pintaan. Jokin käveli vetten päällä. Jokin kasvoton.
    Kasvoton pysähtyi hetkeksi. Se tutki miekkaa, jota piti yhdessä pitkässä ja laihassa kädessään. Miekkaa, joka oli sinisen veren tahrima. Mestari oli halunnut jonkun hiljennettävän.
    Joku oli nyt hiljainen.

    Kevyellä ranneliikkeellä Marionetti sinkosi veret irti Äären terästä.

    Miekka oli parempi kuin mikään.
    Valkoinen käsi ei päästäisi siitä irti.

    Pimeä ja kylmä ympäröi Miekkapaholaisen. Nazorak-sellin seinien kylmä lyijy ja teräs ympäröi tummanvihreän Toan, jonka silmät hehkuivat punertavina. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut siitä, kun Punainen Mies oli käynyt puhumassa hänen luonaan.
    Punaisella Miehellä oli ollut paljon tarjottavaa.

    Entiselle adminille oli kelvannut vain yksi asia.
    Punainen Mies oli luvannut harkitsevansa sitä.

    Valokiila tunkeutui ahtaaseen pimeään, kun ovi avattiin. Hahmo astui oviaukkoon.
    ”Onnitteluni”, vahvasti haarniskoitu nazorak-siluetti sanoi matoraniksi. ”Onnistuit vakuuttamaan kunnianarvoisan Kenraali 001:n. Sinulle on tehtävä… vai pitäisikö sanoa, kohde.”
    Virne ei ollut pitkään aikaan poistunut Miekkapirun kasvoilta, mutta nyt hän osoitti sen avaajalle.

    Kolme metallipylvästä leijui apeasti rannan yli. Erämaa noiden alla hehkui kuumuudesta, jonka sen päällä astuneet joutuivat kärsimään. Mutta metalliolennot eivät piitanneet. Niiden polttavan kuoren alla oleva tietoisuus määräsi yhden ainoan kohteen. Muu kuin ne itse ei liikuttaisi niiden terästä.

    Työskentelevät matoralaiset ovat myös huomaamattomia matoralaisia. Työläiset eivät huomanneet, kuinka heidän silmäkulmassa, katujen varjoissa, piilotteli vieras, musta olento.

    Miljoonien alumiinihermostojen seassa, useiden kuparisynapsien keskellä juuri tämä tunne nousi kaikkien noiden yli. Se alkeellinen, eläimellinen impulssi. Se, mikä syntyy siitä kirotusta syleilystä, jossa totuus ja tieto on kumottu ja eliminoitu. Komento, joka syrjäytti jokaisen laskelman, jokaisen metodisen aikeen, tahdin ja toiminnan.

    Huuto.

    Se kamala, kamala huuto.

    Punainen Mies istui haltioituneena tuolillaan kuunnellen Zorak von Maxitrillian Arsteinin koneiden musiikkia. Se oli alusta loppuun Zorakin musiikkia. Koneet toimivat vain välikäsinä, instrumentteina. Nuotit olivat hänen säveltämiään ja tahdin määräsi hän itse. Se oli kuusitahtinen, koko kammion täyttämä kauneus. Mutta ei lämmin kauneus. Kylmä kauneus, kylmä kuin etelän pahimmat pakkaset. Kylmä kuin koneisto, joka teki työnsä kyseenalaistamatta tai välittämättä.

    Silti Sheelika vaikutti olevan suorastaan haltioitunut kuunnellessaan kumppaninsa musiikkia. Varjon ja salaman toa tuntui unohtavan koko maailman ympäriltään. Edes hetkeksi nainen jätti koston taakseen. Ei, ei taakseen.
    Sisälleen kytemään.

    Lopulta Feterrat lakkasivat soittamasta. Mutta melodia soi vielä jossain. Se kumpusi suoraan Arsteinin aivoista.
    Avde taputti hitaasti rikkoen hiljaisuuden. Zorak von Maxitrillian Arstein kumarsi syvään, ja takin helmat heilahtivat.
    ”Kaunis teos”, Avde sanoi rehelliseen sävyyn. Zorak nyökkäsi hieman vaatimattoman näköisenä.
    ”Haluaisin vain olla kuulemassa, miten se loppuu”, Avde lisäsi ovelasti.

    ”Rakas Avde”, Zorak sanoi Feterrojen sulkiessa soittimensa taas raajoiksi. ”Mistä tiedät sävellykseni olevan keskeneräinen?”
    Avde laskeutui tuoliltaan. Matoran katsoi shakkilautaa ja sitten työkumppaniaan.
    ”Koska sinulta puuttuu yksi instrumentti.”

  • Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan

    Skakdileiri, länsirannikko

    Skakdikenraali levitti eteensä suuren, painotuoreen kartan Klaanin saaresta, jonka paikannimet olivat nazorakiksi. Keltaruskean skakdin ei tarvinnut tietää paikannimiä. Ne olivat kaikki joku-koroja, hän murahti mielessään ja tutki saaren länsirannikkoa. Hän oli noussut maan alta torakoiden tarjoamista tiloista jokin aika sitten ja kerännyt pohjoisessa majailleet soturinsa tänne, kukkuloille meren ja suuren vuoren väliin. Hän tähysi karttaan ja sitten Lehu-metsään, joka levittäytyi etelässä ja kaakossa. Suon yllä roikkui matalia pilviä.

    Metorakk oli hiljaa. Hän istui avoseinäisessä katoksessa Labion lähettyvillä hopeisessa haarniskassaan. Lähettyvillä oli muitakin skakdeja: Labion komppanian joukkueenjohtajia ja parhaita tappajia. Katoksen keskellä olevan pöydän ympärillä oli kuitenkin vain kolme tuolia. Yksi kenraalille, toinen Metorakkille. Kolmas tuoli oli toistaiseksi tyhjillään.

    Labio täytti lasinsa ja joi. Päivä olisi ollut hänelle täydellinen, mikäli sikarit eivät olisi loppuneet kaksi päivää sitten. Hänen oli ollut pakko tyytyä väkevään zakazlaiseen rommiin ja vahvoihin Meksi-koron viinaksiiin. Metorakk odotti eleettömänä, mutta oli selvästi turhautunut, Labio tiesi. Hänen rakas varakomentajansa oli teroitti aina tikariaan haarniskansa lukuisiin piikkeihin tämän ollessa turhautunut.

    “Herra kenraali.” Labio irrotti huomionsa kartasta hetkeksi katoksen luokse saapuneen viestijän astuessa esiin jämäkän sotilastervehdyksen kera.
    “Amazua on saapunut.”

    Skakdikenraalin suu vääntyi hymyyn Metorakin lopettaessa aseensa teroittamisen. Ammattitappaja oli kuullut kyseisestä palkkasoturista yhtä ja toista niin itse Labiolta kuin joidenkin kanssaskakdien suusta. Mutta kyseistä tulokasta hän ei ollut tavannut kertaakaan, ja Labion kakkosmiehen mielenkiinto tähän “Amazuaan” oli suhteellisen korkealla. Tämä kun oli pestattu lyhyellä varoitusajalla Skakdien riveissä suhteellisen korkeaan asemaan.

    Kumpikin pöydän ääressä oleskeleva Skakdi siivitti katseensa siihen suuntaan josta katoksen ympäristön sotilasjoukko alkoi hieman jakautua tehden tilaa tummanpuhuvalle palkkasoturille. Tämä asteli Skakdien ohi varmoin ja vakain askelin. Metorakkin silmiin osu ihkaensimmäisenä suuresti Kanohi Pakaria muistuttava naamio, joka oli kuitenkin terävämpi ja sileämpi ilman minkäänlaisia aukkoja. Tavallisen silmäparin tilalla oli kirkkaan punainen visiiri.

    Palkkasoturin koko vartalon peittämä haarniskakokoonpano ei vaikuttanut Skakdinköriläiden rinnalla kovin sotilasmaiselta, vaan sen muodot olivat sulavampia ja vähemmän muhkeita. Palkkasoturi oli tuntunut suunnittelevan asustuksensa ennen kaikkea sulavan ja notkean liikkumisen kannalta. Ruumiinrakenteeltaan tämä tuntui olevan jonkin verran keskivertoa toaa pidempi, mutta jäi silti osittain skakidköriläiden varjoon.

    Metorakkin (sekä mitä todennäköisimmin monen muun paikallaolijan) huomio kiinnittyi nopeasti palkkasoturin käsiin ja kyynärvarsiin. Tummanpuhuvan kasvomaskin ja synkänharmaiden panssarien lomassa metallinharmaat kädet tuntuivat kokonaisuudesta melko irrallisilta. Metorakin mielessä kävi mahdollisuus siitä että tämän uuden tuttavuuden tyylitaju oli hieman hakusessa. Oli miten oli, kenen tahansa silmään pisti varmasti se, että jostain kumman syystä naamiopäisen tulokkaan oikealla hartiaseudulla oli kivi. Se ei liikkunut, tai edes hievahtanut milliäkään. Joko Amazualla oli ensiluokkainen tasapaino, tai sitten kivi oli liimattu paikalleen.

    Amazua asteli Skakdikenraalin vierelle. Sotilaskuria kunnioittaen palkkasoturi asetti kätensä sotilastervehdykseen.

    “Lepo”, Labio julisti sangen epäsotilaalliseen äänensävyyn. Palkkasoturi laski kätensä. Labio ojensi vasemman kätensä Metorakkin suuntaan pitäen katseensa Amazuassa. Sininen skakdi näytti aavistuksen verran huvittuneelta palkkasoturin ylisotilaallisuuden nähtyään. “Oletan että olet kuullut arvoisasta kakkosmiehestäni Metorakkista. Olen vastavuoroisesti puhunut hänelle sinusta. Toivottavasti tulette toimeen, sillä tulette varmasti viettämään paljon aikaa yhdessä.”

    Amazua käänsi päänsä suoraan sotilasskakdin suuntaan. Metorakk puolestaan oli tuijottanut palkkasoturin kasvonaamiota jo pienen hetken.

    Palkkasoturi käveli tuolilla istuvan skakdialipäällikön tykö. Hän ojensi oikean kätensä. Metorakk silmäili palkkasoturin elettä hetken ennen kuin teki samoin. Skakdin ja palkkasoturin kämmenet koskettivat toisiaan näiden sormein kietoutuessa vastapuolen kämmenselän tykö. Metorakk tunsi Amazuan käden miltei metallisen kylmyyden.

    Lyhyt kättely loppui Amazuan jatkaessa talsimistaan pöydän ääressä ainoaksi tyhjäksi jääneelle tuolille. Hän istuutui.
    “Tee olosi mukavaksi”, Labio tokaisi ja ryyppäsi.

    “Sopii”, Amazua vastasi. Tuoli narahti palkkasoturin heitettyä painoaan taakse. Palkkasoturi ei tyytynyt istumaan suorassa vaan otti rennon löhöilysennon asettaen jalkansa päälekkäin pöydän reunalle ottaen rennosti.

    “Torakat ovat järjestäneet etelässä kunnon sirkusesityksen”, Labio aloitti kovaäänisesti. “Yrittivät pommittaa jonkun matoran-kaupungin väen. Tunarit järjestivät suurimman räjähdyksen sitten Nektannin voitonpäivän paraatin. Matoranit karkasivat niiltä.” Skakdit nauroivat.

    “Sitten ne jahtasivat jotakin ilmalaivaa puolet matkasta Klaaniin”, skakdi jatkoi. “Mutta klaanilaiset olivat jo livistäneet, ja alus oli tyhjä!” Skakdit nauroivat. Amazua kuitenkin istui hiljaa jakaen sinisen skakdin vakavuuden.

    “Meidän on aika näyttää niille, miten sotaa käydään!” Labio huusi katoksen ympärille kerääntyneille skakdeille. Jostakin kuului laukauksia, ja takarivissä alkoi tappelu. Amazuan olkapäällä lepäävä kivi tuntui hätkähtävän yhtäkkisestä metelistä.

    “Barakonn, oletteko tutkineet pohjoisen pikkuväen joku-korot?” Labio kysyi valkoiselta skakdikapteenilta, jonka alahampaat näyttivät osuvan tätä otsaan.

    “Kylät ovat tyhjiä, kenraali”, skakdi puhui valtavien hampaidensa välistä. “Löysimme joitakin metsistä. Kertoivat monien matkanneen johonkin skarrar-koroon.”

    “Nui-Koroon. Siihen, jonka armaat aseveljemme sössivät”, toinen skakditiedustelija koki tarpeelliseksi tarkentaa.

    “Targarr, kerro etelän tilanteesta”, Labio kysyi punaiselta skakdilta, jonka kultapiikkinen harja sojotti vähintään kolmeen eri suuntaan.

    “Liskot on eristetty”, skakdi sylkäisi. “Oppivat kun teurastettiin joku karzzun järvikylä. Kylvettiin Irnakintulta niiden suot täyteen. Valtaosa pikkuväestä tosin on paennut merelle.”

    Labio sormeili pöydälle levitettyä karttaa.

    “Juoksevat etelään hännät koipien välissä”, kiven skakdi naurahti ja joi. “Näen karttani koko etelärannikon olevan punaisten pisteiden tahrima. Saatteko ne pois siitä, armaat kanssatappajani?” hän kysyi tuttavalliseen sävyyn kahdelta pöytäkumppaniltaan.

    Amazua lopetti olkapäällään makaavan kiven paijaamisen, katsoen aiheelliseksi korjata hieman kenraalinsa ilmaisua.
    “Mielestäni hienovaraisempi termi ‘kanssasoturini’, kenraali hyvä.”
    Kyynärpäillään pöytään nojaava sininen skakdi käänsi katseensa Amazuaa päin.

    “Soturini, sinä sanot?” Metorakk kysyi. Skakdihymystä ei tiennyt yrittikö se ilmaista innostusta vai halua tappaa. Hän ei ollut vaikuttunut tästä epämääräisestä sankarista.
    “Juuri niin”, Amazua vastasi kiinnittämättä sen enempään huomiota skakdialipäällikön äänensävyyn.
    “Tiedätkö, mikä on soturin ja tappajan ero?” Metorakk esitti kysymyksen Amazualle hivellen tikariaan.

    Palkkasoturi heitti mietteliään oloisena päätään hieman taaksepäin. Hän ei ilmaissut ääneen mielipidettään työkumppaninsa moraalikäsityksistä.
    “Yksinkertaisesti ilmaistuna, te ilmeisesti tykkäätte päättää jokaisen konfliktin koristamalla voittonne avuttomien uhrienne huudoilla ja verellä. Itse en niinkään välitä ilmaista omaa toimintatapaani sisälmysnesteillä tai vilauttelemalla arsenaaliani.”

    Skakdien mieli tuntui happanevan palkkasoturin vastauksesta, mikä tuntui jo lähestyvän jonkinasteisen röyhkeyden rajoja. Zakazilla moinen puheenvuoro olisi johtanut julkiseen lynkkaukseen. Ainoastaan kenraali Gaggulabion leukaa koristi vienosti huvittunut virne.

    “Toisin sanoen et halua liata käsiäsi”, Metorakk tokaisi. “Oletko varma, että olet oikeassa työssä?”

    “No sitäkin”, Amazua tokaisi jälleen tuntuen olemaan kiinnittämättä mitään huomiota skakdin tiukkaan äänensävyyn, “proteesien puhdistaminen on melko kovaa työtä.” Metorakk tajusi saman tien palkkasoturin eriskummallisten käsien tarkoituksen. Skakdi ei olisi ollut tippaakaan yllättynyt mikäli olisi käynyt ilmi että jokin tyytymätön isoherra olisi mennyt tätä rankaisemaan.

    “Toiseksi”, Amazua jatkoi, “minulle ei ole niinkään väliä mitä muut ovat toimintatavoistani mieltä. Ainoa asia mikä merkitsee on se, että muut luottavat minun tekevän työni hyvin, jolloin olen täysin valmis tekemään sen. En itse koe mitenkään tarpeelliseksi osoittaa kykyjäni iskemällä miekkaani viattomien sisälmysten läpi. Mitä ihmeen hupia siitä muka pitäisi löytääi?”

    Metorakk ei näyttänyt kannatavan palkkasoturia, mutta joka tapauksessa keskustelu oli muuttunut erittäin mielenkiintoiseksi. Skakdijoukossa oli puhjennut hälinä, ja jotkut tappelivat. Moni ilmaisi polttavaa haluaan esittää puheenvuoro ampumalla ilmaan tai rikkomalla pulloja. Se oli zakazlaista demokratiaa parhaimmillaan.

    “Kerrohan”, Metorakk nousi seisomaan ja käveli hitaasti pöydän ympärillä. “Miten oikeastaan ajattelit voittaa tämän sodan?” hän kysyi lähestyessään Amazuaa, joka ei liikkunut tuoliltaan mihinkään. Gaggulabio katseli sivussa innostuneena. Kenraali selvästi nautti tilanteesta. “Itse olen huomannut, että sodat loppuvat useimmiten tappamalla vastustajat. Jos muita keinoja on, olet tervetullut jakamaan ne.”

    Skakdin jämerä ja palkkasoturin tulkitsemattomissa oleva katse kohtasivat. Kaksikko tuijotti toinen toistaan Labion virnuillessa ja skakdien seuratessa sivusta. Kukin näköetäisyyden päässä kykeni tuntemaan jännitettä ilmassa.

    “Minä en aio sanella teille mitä tehdä”, Amazua sanoi viimein, “Minä en ole täällä voittaakseni tämän sodan. Enkä myöskään ole teidän sotilaanne. Olen täällä vain auttamassa teitä, mutta en tuomitsemassa. Voitaneen sanoa että olen eräänlainen yhtiökumppaninne. Me olemme kuitenkin erillaisia. Teillä on omat periaatteenne, minulla omani. Mutta henkilökohtaisesti en tahtoisi että kyseinen seikka vaikuttaisi työkumppanuuteemme liian negatiivisella tavalla.”

    Palkkasoturin äänensävy oli rauhallinen ja hillitty. Hän ei tuntenut olevansa minkäänlaisen hankalan kysymyksen äärellä. Hänelle tämä kaikki tuntui olevan vain kaupankäyntiä.
    “Minä olen valmis toimimaan täydessä yhteistyössä kanssanne. Mutta tahtoisin tietää, oletteko te vastavuoroisesti valmiit samaan?”

    “…”, totesi Metorakk.

    “…”, komppasi Gaggulabio.

    “…”, sanoivat skakdit.

    Alkoi hälinä. Labio iski rommipullon rikki pöydänkulmaan ja nousi seisomaan hiljentääkseen joukon.

    “… mitä karzahnia, mies? Muistaakseni palkkasin sinut tappamaan asioita, enkö?” Gaggulabio aloitti huvittuneena. “Dumppaisit ne matoranisi mereen, saat minulta kunnon miehistön. Niiden seura ei selvästikään tee sinulle hyvää.”

    “Hyvä kenraali”, Amazua käänsi huomionsa keltaruskeaa skakdikenraalia päin, “kuten itsekin taisitte mainita, kyseiset matoranit laivoineen ovat minulle eräänlainen palkinto. Ja pitkällä urallani olen oppinut, ettei hyvää palkintoa kannata heittää hukkaan. Olen oppinut myös, että kannattaa ottaa tilaisuuksista kaikki mahdollinen hyöty irti tuomitsematta mitään päällisin puolin tai liian äkkipikaisesti.”

    Amazua ryhdisti hieman asentoaan. Hänen tuolinsa narina teki paluun palkkasoturin nojatessa eteenpäin. Hän laski jalat pöydältä nojaten hieman eteenpäin laittaen sormensa ristiin. Palkkasoturi nosti oikean jalkansa poikittain koukkuun nojaamaan vasempaa polveaan vasten. Amazuan katse pysyi skakdikenraalissa.

    “Pääasiallinen syy sille miksen ole jo viskonut niitä pikku piipertäjiä aaltoihin on se, että uskon että edes jollain tapaa niistä voisi olla vielä hyötyä. Ja mikäli niiden epämääräistä piraattifilosofiaa olen tulkannut, tuntuu niillä olevan suhteellisen jämäkkä moraali. Ja olen kieltämättä kiinnostunut testaamaan miten pitkälle ne ovat pikku moraalintuntonsa kanssa menemään. Ennen kaikkea, se, että meillä on omissa riveissämme matoraneja, tuntuu olevan liian mehukas mahdollisuus heitettäväksi pois noin vain. Vai voitteko väittää että olen väärässä?”

    Amazua laski kyynärvartensa nojaamaan sivuttain nostettua jalkaansa suoristaen selkänsä kokonaan. Hän tuntui miltei kokonaan jättävän huomiotta vieressään seisovan sinisen skakdin.
    “Mikäli en erehdy, juuri samaisesta syystä te juuri etsitte minut käsiinne ja pestasitte palvelukseenne. Koska oletitte vahvasti että voisin olla teille hyödyksi. Te tarvitsitte apuani, ja olen kaiken aikaa ollut täysin valmis antamaan sitä. Ja olen huomannut että olette luottaneet minuun täysin. Ja aion tehdä parhaani että meidän välisemme luottamus säilyy. Mikäli olen ymmärtänyt, juuri tällä hetkellä tunnutte hyvin vahvasti epäilevän kelvollisuuttani. Mutta haluan selventää, että minulla henkilökohtaisesti ei ole missään vaiheessa minkäänlaista halua poiketa alkuperäisestä sopimuksestamme. Olen ensitapaamisestamme lähtien ollut täysin valmis alistumaan täyteläisesti käskyvaltanne alle, ja kenties jopa sivuuttamaan henkilökohtaiset periaatteeni, jos tarve vaatii.”

    “Te voitte toki potkaista minut syrjään, kenties jopa nirhata minut, mutta uskon että kuitenkin tajuatte että se olisi virhe. Jos olisitte valmis tekemään sen tuosta vain, tuskin olisitte alun perinkään pyytäneet minua tänne. Olen nähnyt monen suurmiehen kaatuvan omaan äkkipikaisuuteensa ja heikkoon arvosteluykyynsä. Vaikka se on ollut omalla tavallaan tosi hupaisaa, on siitä myös oppinut yhtä sun toista. Saatatte ehkä tulkita tämän niin että arvostelisin teitä johtajana, mutta sanoisin että tämä on pikemminkin neuvo.”

    Labio näytti lähinnä huvittuneelta. Hän yritti juoda rommipullostaan, mutta tajusi rikkoneensa sen. Valtaosa skakdeista oli tyrmistyneitä tai hämmästyneitä. Metorakk oli rei’ittänyt pöytää tikarillaan koko monologin ajan.

    “Pirun filosofit, lopettakaa. Meillä on sota kesken. Targarr ja Barakonn, tiedustelkaa tiimeinenne näiden kylien puolustukset”, Labio osoitti kartalla sijaitsevia eteläisiä kyliä Klaanilinnoituksen länsipuolella. “Te muut, valmistautukaa lähtemään etelään. Ja joku hemmetti saa tuoda minulle uuden pullon.” Skakdi hajotti puolikkaan pullonsa sirpaleiksi karttaa vasten ja nousi.

    Ne joiden huomio oli kiinnittynyt pois kahden korkea-arvoisimman skakdin ja palkkasoturitulokkaan epämääräiseltä sananvaihdolta kykenivät huomaamaan että palkkasoturin olkapäällä ei ollut enää kiveä. Se oli kasvattanut itselleen jalat ja silmät ja kipittänyt pöydälle haistelemaan väkevää kirkasta nestettä jota lillui lasinsirpaleiden seassa. Nyt se näytti piskuiselta ravulta.

    “Kylät ovat lentolaivojen iskuetäisyydellä”, Metorakk huomautti uutta pulloa availevalle kenraalilleen. “Ne upottivat pari kuukautta sitten liian lähelle tulleen torakkalaivueen.”

    Metorakk suoritti sormillaan nopean näppärän liikkeen heilauttaen tikarinsa terä alassuin. Skakdialipäälikkö iski tikarinsa pöydällä olevaan karttaan juuri siihen kohti missä kivirapu “sattumalta” vipelsi. Amazuan refleksit olivat kuitenkin nopeammat. Sininen skakdi tiiraili sivusilmällä oliko palkkasoturi kenties nyrpeä rakkaan lemmikkinsä vahingoitusyrityiksestä, mutta tämä vain asetti otuksen takaisin olkapäälleen. Pikkurahi ei tuntunut olevan moksiskaan. Pöydälle levinnyt neste oli maistunut kamalalta. Amazuan mieltä tuntui kuitenkin kaihertavan se, miten pian kokouspöytä hajoaisi. Mitä nyt skakdikulttuuri oli tullut hänelle tutuksi, joku sivustakatsojista olisi varmaan saanut ottaa hyvällä tuurilla pöydän aseman.

    “Klaanipellejen laivastoa komentaa rahi”, Labio nauroi. “Eivätkä torakat saa sitä nujerrettua.”

    “Eikö se ole viimeinen lajiaan”, joku skakdeista huusi. “Siitä tulisi kaunis seinäkoriste!” Huutaja sai raivoisat suosionosoitukset.

    “Viimeinen kyklooppi ja viimeinen Vartija”, Gaggulabio myhäili. “Amazua, matoraneillesi löytyi tehtävä.”
    Palkkasoturin olisi varmaan tehnyt mieli tokaista jotain näsäviisasta tyyliin minähän sanoin, mutta hän tyytyi kuuntelemaan tarkemmin kenraalinsa asiaa.

    “Matoranisi soluttautukoot Klaaniin. Torakat eivät ole onnistuneet keräämään kunnolla tietoja muurien sisäpuolelta, ehkä sinun piraattisi kykenevät. Olisi ikävä sattuma, jos osa niiden aluksista olisi sabotoitu juuri silloin, kun iskemme etelään”, Labio selosti.

    Amazua myhäili itsekseen. Hän tunsi onnistumisentunnetta siitä, kuinka vielä hetki sitten skakdikenraali oli ollut valmis viskomaan pikkupiraatit takea-haiden hampaisiin, mutta oli nyt valmis heittämään kokonaisen tärkeän operaation niiden harteille. Ilmeisesti palkkasoturin sanat olivat purreet.

    Amazua alkoi käydä matoraneja läpi mielessään. Koukkukätinen raudan matoran tuntui hallitsevan joten kuten kaikenlaiset tekniset vempeleet. Hän ei kuitenkaan ajatellut tuoda kyseistä ajatusta julkisesti esille, sillä hän itse ei ollut ymmärtänyt matoranin käsiasiaa sen paremmin. Kyseisen Fe-matoranin ohella joukkiossa tuntui olevan ainakin kaksi muuta jotka kykenivät jollain tapaa järkevään rationaaliseen työskentelyyn, äänen ja jään matoranit, joista kuitenkin ensimmäinen oli pehmo ja jälkimmäinen hieman jänishousu.

    Loput kyseisestä sekalaisesta joukkiosta, Onu-, Po-, Le-, Ga-, ja kasvillisuuden matoranit tuntuivat olevan edellämainittuja hieman yksinkertaisempia, mutta kukin omalla tavallaan ainakin jotenkuten hyvä siinä mitä nyt tekivätkään. Kenties heistäkin saisi paljon irti jos palkkasoturi saisi rationalisoitua niitä niille sopiviin tehtäviin, vaikka se tuntuikin osaltaan siltä kuin jakaisi kotiaskareita pikkulapsille. Mutta kaikesta huolimatta hyvää tilaisuutta ei kannattanut joka tapauksessa heittää hukkaan.
    “Tehtävä ymmärretty”, Amazua totesi kenraalille.

    “Matoraneja”, murahti Metorakk epäuskoisesti. “Mikä voisi mahdollisesti mennä pieleen?”

    “Uskoisin että toimisi varmaan paremmin kuin skakdiköriläidesi soluttautuminen Klaanin muurien sisään pikkumiehiksi naamioituneena”, Amazua vilkaisi sinisen skakdin suuntaan.

    “No me pääsimme Klaaniin kerran”, skakdi vastasi. “Mutta matoranisi saattavat herättää vähemmän huomiota.”

    “Amazua, haluan sinun saavan väkeäsi Klaaniin viimeistään tämän viikon loppuun mennessä. Metorakk, edetkää rannikkoa pitkin etelään. Pysytään metsien suojassa kunnes meillä on väkeä sisällä linnakkeessa.”

    “Ja sen jälkeen vanha kunnon joukkomurha”, Metorakk hymyili.

    “Aivan”, Labio joi ja iski pullon pöytään merkiksi kokouksen päättymisestä.

    “Täytyy sanoa että on mukavaa päästä taas tositoimiin”, Amazua totesi.

    Metorakk käänsi jälleen epäluuloisen katseensa palkkasoturiin. “Mitä sinä mahdat tuolla tarkoittaa?”

    “Tähän asti olen lähinnä kuskannut skakdeja edes takaisin”, Amazua vastasi nostaen toisen kätensä niskansa taakse. “Kerro ihmeessä jos olet tämän jälkeen menossa johonkin”, palkkasoturi osoitti vapaan kätensä peukalolla kaukaisen rannikon suuntaan, jonne oli laivansa parkkeerannut, “saat kyydin.”

    Metorakkin oli pakko hymähtää. Hän täräytti Amazuaa olkapäälle puoliystävällisesti ja määräsi joukon skakdikapteeneita mukaansa lähtiessään. Palkkasoturin olkapäällä makaava kivi ei hätkähtänytkään.

  • Pidä siitä kiinni

    Merenlahti, Bio-Klaanin saaren pohjoisosat

    Taivas oli ankea ja pimeä. Pilvet peittivät taivaan sallimatta yhdenkään tähdentuikkeen laskea valoaan öiselle taivaalle. Eloton, karu ja ahdas merenvuono oli hiljainen. Ainoastaan vaimean tuulen liikkeelle saamien aaltojen kuohunta kuului hyisessä yössä. Kaksoiskuut yrittivät vapauttaa kelmeää kajoaan aamuöisen taivaan allensa hautaavien pilvien takaa. Kylmä tuuli paiskoi aallokkoa terävää rantakivikkoa vasten. Tyrskyt piiskasivat jääkylminä rantaa valkoisella vaahdolla, joka valui hitaasti vuonojen miltei pystysuoria seinämiä pitkin takaisin vesimassojen päättymättömään hyökyyn.

    Pieni puinen soutuvene puikkelehti karikoiden välissä. Sen keulaan oli ripustettu kirkas valokiveä sisällään kantava lyhty. Laivan peräpuolella istuva soutaja ohjaili kahdella airolla pienen veneen liikkeitä sulokkaasti. Vedelläkävijä oli verhonnut itsensä tummaan hupulliseen kaapuun. Veneen nokkalyhdyn valo paljasti aaltojen alla odottavan suuria kivisiä keihäitä täynnä olevan pohjan. Karit olivat valmiina lävistämään huolimattoman merenkulkijan aluksen ja jättämään tämän uppoamaan aaltojen armottomaan myrskyyn.

    Lopulta souturin mieleen hätkähti ajatus.
    Tuolla…
    Parinkymmenen metrin päässä näkyi hiekkaranta. Ennalta määrätyn paikan varmuudesta ei ollut epäilystäkään. Kyseinen hiekkarannikko oli ainoa paikka vuonolla joka ei ollut kivistä kallionseinämää tai vaarallista kivikkoa. Veneilijä lisäsi soutuvauhtiaan.

    Pienen puuveneen keula valui meren huomasta pehmeälle hiekalle. Veneilijä nosti aironsa asettaen ne talteen veneeseen. Hän hyppäsi hiekalle vetäen pientä alustaan enemmän rantaan. Puinen vesikulkuväline jäi lepäämään rannan huomaan. Veneilijä katseli ympärilleen. Pienellä hiekkasärkällä oli hädin tuskin muuta kuin hiekkaa tai siitä pilkottavia kiviä. Vuonon seinämä oli liukas ja jyrkkä. Koko paikkaan ei tuntunut olevan muuta sisäänpääsyä kuin ohut ja sokkeloinen vuonon suu. Koko alue oli isompien laivojen saavuttamattomissa. Tämä oli varmaan tekijä sille seikalle että kyseinen paikka oli erittäin salainen.

    Kaapuun sonnustautunut hahmo nosti valokivilyhdyn kahvasta ja pujotti valaisimen pois veneen koukkumaiseen muotoon veistetystä keulapuusta. Hahmo käveli sen kanssa eteen päin etsien sopivaa paikkaa. Hahmo laski lyhdyn litteälle kivelle. Hahmo sääti hieman lyhdyn reunassa olevaa kierrettävää ratasta. Lyhdyn sisäänrakennetut kaihtimet avautuivat enemmän jotta se pääsi suomaan lämpimän hehkunsa koko hiekkasärkän alueelle.

    Amazua laski huppunsa. Hän katseli ympärilleen. Palkkasoturi kaivoi kaapunsa sisältä Skakdikenraalin antaman kartan. Kyllä. Paikka oli oikea. Seuraavaksi Amazua kaivoi esiin kellon. Viisarit osoittivat ajan olevan suunnilleen kymmenen minuuttia ennen määräaikaa. Palkkasoturi kätki tavarat jälleen kaapunsa syövereihin. Hän jäi odottamaan.

    Minuutit matelivat jähmeästi. Palkkasoturi tiiraili kauemmas vesille kohti vuonon sisäänkäyntiä. Toisesta veneestä tai yhtään mistään vesikulkuneuvosta ei näkynyt merkkiäkään. Kylmyys oli pureutua Amazuan luihin ja ytimiin kaavusta ja sen alla olevasta haarniskasta huolimatta. Palkkasoturi ei voinut käsittää miksi. Tämä oli toisenlaista kylmyyttä. Tuntematonta pimeyttä, jossa asustivat epävarmuus ja salaisuudet. Amazualla oli niitä enemmän kuin yksi itselläänkin.

    Punainen visiiri tarkkaili ympäristöä. Gaggulabion liiketoverista ei ollut merkkiäkään. Ei edes jalanjälkeä. Amazuan korvat yrittivät erottaa pienintäkin meren kuohunnasta ja hyytävästä tuulesta eroavaa uutta ääntä. Tai edes hiekan rahinaa.
    Pian Amazua tajusi, että rantahiekassa oli muitakin rantautumisen jälkiä. Pienen soutuveneen, jopa hyvin samankokoisen kuin sen, millä palkkasoturi oli paikalle saapunut. Jälkien täytyi olla tuoreita, sillä raivokkaat tyrskyt pyyhkivät hiekan tasaiseksi vain minuuteissa.
    Silti tummaan kaapuun verhoutunut visiirihahmo ei ollut nähnyt jälkeäkään veneestä, joka ei ollut voinut lähteä täältä kovinkaan kauaa sitten. Vuonoa kohti johtavat vedet olivat ahtaita, ja karikkoisia vesiä pitkin oli vain harvoja turvallisia reittejä. Siellä tuntui olevan mahdotonta liikkua samaan aikaan kahdella veneellä, eritoten näkemättä kertaakaan toista sellaista.

    Silti palkkasoturilta oli jotenkin jäänyt näkemättä täällä aiemmin käyneen veneen lähteminen. Amazuaa puistatti voimakkaasti. Hän ei voinut käsittää miten hänen aistinsa olivat voineet pettää. Tai tehdä tepposet.

    Oli kuin Amazuaa aiemmin rantautunut vene olisi vain uponnut hyytävään veteen ja pysynyt siellä.

    Ajatus ei tietenkään ollut mahdoton. Nämä karikot olivat joitakin petollisimmista, joita Amazua oli merenkulku-uransa aikana nähnyt. Mutta jos joku oli joutunut merenhätään lähellä rantaa juuri ennen kuin palkkasotilas oli saapunut veneineen, miksi hän ei ollut kuullut mitään? Amazuan kuulo oli erinomainen.

    Myös se, että Labion mainitsemasta vaihtotavarasta ei näkynyt merkkiäkään. Palkkasoturi aprikoi. Oliko jossain kenties salainen piilo tai joku muu kätköpaikka. Ja jos olisi, luulisi Skakdikenraalin osanneen mainita asiasta.
    Ei sillä, että Gaggulabio olisi vaikuttanut olleen erityisen varma liikekumppaninsa menoista. Amazua ei pitänyt epävarmuuden tunteesta, joka alkoi nakertaa hänen sieluaan.

    Odottelu kesti vain minuutteja, mutta se tuntui tunneilta. Kaikki alkoi hämärtyä palkkasoturin ympärillä. Oli kuin hän olisi ollut vaipumassa syvään uneen. Varjot alkoivat tanssia. Varjot tulivat henkiin ja alkoivat tanssia synkeää kabareeta hänen ympärillään. Ne sulautuivat yhteen kasaksi yhtä vaahtomaista muotoa, jakautuivat tuhansiksi pikkuruisiksi hahmoiksi ja repesivät sirpaleiden pyörteeksi, joka täytti maailman.

    Amazuaa eivät vaivanneet enää epävarmuus ja varovaisuus. Vaan hätäisyys ja pakokauhu… Tämä kaikki. Varjojen eläväisyys ja niiden luoma omanlaisensa maailma. Koko tämä käsityskyvyn ylittävä varjojen ja muotojen sirkus. Tämä kaikki. Hän oli kokenut sen. Joskus kauan sitten. Ja hän halusi pois…

    Amazua katseli ympärilleen. Hän yritti etsiä ulospääsyä. Mutta sitä hän ei nähnyt. Koko paikka ja todellisuus tuntuivat muovautuneen joksikin tyhjäksi jota ei ollut olemassa. Mutta se kaikki oli hyvin todellista.

    Yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Varjot lopettivat liikehtimästä ja rauhoittuivat kuin vetäytyen kokonaan sivuun. Mutta ne olivat yhä siellä. Kaikki tämä oli. Tämä synkkä, ahdistava paikka…

    Amazua pysähtyi täysin. Hän tajusi jonkun ilmestyneen taakseen. Varjot hänen ympärillään perääntyvät hänen luotaan kuin joku isompi voima olisi määrännyt niitä rauhoittumaan. Ja se seisoi juuri hänen selkänsä takana. Hän ei halunnut kääntyä. Koska hän tiesi tasan tarkkaan, kuka siellä seisoi…

    ”Hyvää huomenta”, sanoi lempeä ääni palkkasoturin takana. Ääni oli samaan aikaan silkkiä ja terästä. Amazua oli kuullut sen aikaisemminkin.
    Hän ei halunnut katsoa kasvoihin, jotka olivat puhuneet. Jokin osa hänestä oli varma, että tämä oli painajaista, joka oli kiemurrellut hänen mielikuvituksestaan todelliseen maailmaan.
    Amazua keräsi kaiken jäljellä olevan sitkeytensä ja kääntyi. Hän näki paljon itseään pienemmän hahmon mustassa kaavussa. Kylmät punaiset silmät katsoivat kaavun sisältä. Niiden alla oli suu, joka hymyili. Silmät ja suu eivät hymyilleet yhdessä.
    Vähitellen kaksi pientä kankaan verhoamaa käsivartta nousi, ja punaiset kämmenet laskivat kaavun matoranin päälaelta. Ei, se vain näytti Matoranilta.
    Oikeasti se oli paholainen.

    Puhdas sininen Pakari oli nuoren olennon naamio, mutta silmät olivat vanhat.
    ”Olet arvatenkin Gaggulabion lähetti”, Punainen Mies sanoi pitäen kasvoillaan saman ymmärtäväisen hymyn. ”Olen pahoillani, en kai säikyttänyt?”

    Amazuan mieli myrskysi. Pelko ja hermostuneisuus saivat seurakseen häkellyksen sekaisen tuohtumuksen. Olennon, joka seisoi samaan aikaan hänen edessään sekä ympärillään, suusta kysymys oli kuin julmaa sarkasmia. Mutta palkkasoturi ei sanonut sanaakaan. Hänen päänsä painui hitusen alas. Hänen kehonsa tärisi sekä haarniskan että kaavun alla. Vain palkkasoturin mekaaniset, elottomat sormet pysyivät liikkumatta.

    Punainen Mies hymähti. ”Enpä tietenkään. Kaltaisesi palkkasoturi on varmasti nähnyt yhtä ja toista.”
    Matorania muistuttavan hahmon katseet Amazuaa kohti olivat viipyileviä.
    Amazua säilytti reagoimattomuutensa. Tilanteen luomat hänelle epämääräiset tunneskaalat jyrsivät hänen kykyään kanssakäydä tämän vanhan tutun kanssa. Mutta uusi epävarmuus nousi hänen mieleensä. Olento käyttäytyi kuin ei olisi tunnistanut häntä. Amazuan mekaaniset sormet puristuivat nyrkkiin. Palkkasoturilta vaati suurta ponnistusta saada sanotuksi yksi ainoa sana…
    “Niin…”
    Amazuan ääni oli hiljainen ja häilyvä. Palkkasoturi jäi odottamaan mitä olento hänelle vastaisi. Hänestä itsestään koko nopea tilanne tuntui ikuisuudelta. Pitkältä, piinaavalta ikuisuudelta…

    ”Saavuit ajallasi. Arvostan sitä. Olen kiireinen mies.Toiset lähettäisivät jonkun välikäden hoitamaan tällaiset työt, mutta… no, joskus haluan vain nähdä, kenen kanssa käyn kauppaa. Joskus on mentävä ruohonjuuritasolle.”
    Amazua ei reagoinut. Punainen Mies laski leukaansa lähemmäs rintaansa.
    ”Minä olen Avde”, hän sanoi. ”Millä nimellä voin kutsua sinua?”

    Palkkasoturin pää nötkähti katsomaan Matorania ihmettyneenä. Eikö hän tiennyt… Amazua ei osannut valita oikeaa reaktiota yllättyneisyyden tai helpotuksen välillä. Pitkän olemassaolonsa aikana hän oli tavannut monia hyytäviäkin ilmestyksiä. Mutta tämä henkilö, jonka kohtaamista hän oli kaikista eniten pitänyt erittäin epätodennäköisenä, ei omannut minkäänlaista tietoa hänen henkilöllisyydestään. Se henkilö, joka joskus Matoranin oli kohdannut, ei ollut enää olemassa.

    Mutta tätä hän oli aina toivonut. Hän oli jättänyt aiemman itsensä. Unohtanut sen mielensä perukoille haudaten sen syvimpään mielensä onkaloon, jonka oli löytänyt. Se persoona, olemus, se henkilö oli poissa. Amazua oli olemassa. Mikään ei muuttaisi sitä. Ei edes tämä hetki. Se ajatus, joka oli valaissut palkkasoturin ajatuksena ensimmäisenä hetkenään, piirtyi hänen puheeseensa…
    “Minä… olen Amazua.”
    ”Hauska tavata, Amazua”, Avde sanoi vilpittömällä äänensävyllä. ”Tulit arvatenkin yksin. Olethan varma, että sinua ei seurattu?”
    Amazua nyökkäsi. Hän ei sanonut mitään. Kaikesta huolimatta suora puhuminen tuttuakin tutummalle olennolle tuntui siltä kuin joku yrittäisi murtaa hänen mielensä syövereitä auki. Syövereitä, jotka oli tarkoitettu ikuisesti pidettävän kenenkään tavoittamattomissa.

    ”Hyvä tietää. Ei liene tarpeellista muistuttaa, että tavaralähetys, jonka sinulle annan, on salainen. Arvostaisin, jos nazorak-ystävämme eivät edes huomaisi sen saapumista.”

    Amazua aprikoi hetken. Hän sai lopulta toistamiseen puhuttua vanhalle tutulleen.
    “Palvelen yksin kenraali Gaggulabiota. En ole piiruakaan tilivelvollinen torakoille…” Palkkasoturin mieli alkoi pikkuhiljaa rauhoittua. Olennolla ei ollut aavistustakaan siitä mikä mustan naamion ja kaavun piilottaman haarniskan alla kyti. Se jokin tuntui kykenevänsä jälleen lepäämään rauhassa.

    Avde hymyili ja käänsi rintamasuuntansa oikealle. Kaavun verhoama käsi osoitti jonnekin syvemmälle vuonon seinämien uumeniin. Sinne, missä varjot peittivät kaiken alleen. Hänen varjonsa. Amazua ei halunnut lepuuttaa silmiään niissä liian kauaa.
    Kohdassa, jossa kivinen syvänne alkoi muuttua vuonon armottomaksi jyrkkyydeksi, oli suuri metallinen laatikko. Järeä rautalukko lepäsi sen kylkeä vasten, ja kannessa oli suuri sinetti. Palkkasotilas ei nähnyt, mitä siinä luki.
    ”Löydät kauppatavaran tuolta”, Avde sanoi. Hän laski kätensä mustan kaapunsa uumeniin, jonnekin kaulansa alapuolelle. Matoran nosti molemmin käsin esiin hopeisen ketjun, josta roikkui suuri kuusikulmainen avainpala. Hän ojensi sen Amazualle.
    Palkkasoturi epäröi hetken ennen kuin tarttui ketjuun.

    Amazua käänsi katseensa laatikon suunnalta takaisin pieneen Matoraniin, joka laski kätensä. Palkkasoturi odotti josko tällä olisi vielä ollut sanottavaa. Mutta hahmo oli hiljaa. Hän salli palkkasoturin kävellä näyttämänsä laatikon luo. Amazua käänsi katseensa, sekä kehonsa, poispäin varjojen keskellä seisovasta pikkumiehestä. Hän kääntyi metallisen laatikon suuntaan, alkaen kävellä sitä kohti. Kun hän vain noutaisi tavarat, tämä olisi ohi. Sen jälkeen hänen ei tarvitsisi enää olla tekemisissä kohtaamansa mysteeriin käärityn hahmon kanssa.

    Amazua käveli laatikon luo. Sen kannessa oli merkki. Se muistutti kuusikulmioista matoralaista kirjainta, joita käytettiin Universumissa paljon harvemmin kuin ympyräisiä. Mutta kulmion sisässä olevat merkit olivat hämmentäviä. Kaksi pystyviivaa, yksi poikittaisviiva ja yksi pieni ympyrä keskellä alhaalla. Palkkasoturi kumartui tumman metallisen lukon tykö. Hän asetti avaimen kärjen sille tarkoitettuun reikään, vääntäen sitä kunnes lukon sisäisen mekanismi naksahti. Amazua nosti laatikon kantta. Hän katsoi sisälle. Laatikon pohjalla lepäsi jotain, joka oli kääritty tummanruskeisiin kankaisiin.

    Palkkasoturi nosti tumman kangaspaketin laatikosta, heilauttaen sen olkapäälleen. Hän kääntyi takaisin lyhyen kaapuhahmon puoleen. Vene, jolla palkkasoturi oli saapunut, ja joka vielä vähän aikaa sitten tuntui kadonneen varjoihin kaiken muun mukana, lepäsi jälleen hietikolla odottaen pääsyä vesille. Kirkas lyhty soi jälleen valoaan pienelle hiekkasärkälle kivikkoiseen elottomaan merenlahteen. Kaikkialle, paitsi pienen punaisen miehen varjoon. Se ei ollut enää mitenkään groteskin muotoinen, mutta ulottui pituudeltaan niiden korkeiden kivikoiden sekaan, jonne yksikään valonsäde ei päässyt.

    Amazua piti päänsä ja hermonsa kylmänä. Pian tämä olisi ohi. Hän lähti kävelemään kantamuksineen venettään kohti. Hän ei katsonut punaista miestä. Hän heilautti kantamuksensa olkansa yli, laskien sen veneeseen…
    Hän asetti kätensä veneen keulan reunalle, valmistautuen työntämään sen takaisin vesille ja häipymään vähin äänin…

    Ja sillä hetkellä hän kuuli takaansa viimeisen lauseen, minkä halusi sillä hetkellä, tai millä tahansa muulla hetkellä kuulla.
    ”Miten kätesi voivat, lapsi?”
    Amazua pysähtyi kuin jäätyneenä. Punainen Mies puhui hiljaa, mutta vain pari sanaa riitti tuomaan takaisin haamukivut palkkasoturin kyynärvarsien kohdalla. Hänen mekaaniset sormensa hellittivät otteensa veneestä. Miehen sanat tunkeutuivat hänen päähänsä. Ne ryömivät syvemmälle ja syvemmälle hänen mieleensä. Sinne, minne niiden ei olisi pitänyt…

    Palkkasoturin mieli avautui sillä hetkellä täysin. Hänen menneet hetkensä. Hänen menneet tekonsa. Ajatuksensa. Hänen mennyt itsensä…

    Amazuan jalat tuntuivat sillä hetkellä pettävän. Hän miltei lyyhistyi hiekalle, mutta sai säilytettyä jämäkkyytensä. Hänen päänsä painui alemmas kuin yhtään aiemmin. Punainen Mies huomioi tämän.
    ”Luulitko, että en tunnistaisi sinua?” Avde naurahti kevyesti. ”Olet jättänyt taaksesi melkein kaiken, mitä olit. ’Amazua’, todellako? Kuollut sana kuolleen kansasi kuolleesta kielestä. Minä kyllä tiedän, milloin joku käyttää nimeä, jonka on itselleen antanut. Teenhän niin itsekin.”
    Punainen Mies naurahti jälleen, nyt hiljempaa. Se kuulosti Amazualle aivan liian tutulta. Samalla aikaa lempeältä ja säälimättömältä. Sellainen Punainen Mies oli.

    “…olen yrittänyt.” Amazuan ääni oli vaimea ja arka. Se ei ollut hänen tavallinen äänensä. Siihen oli sekoittunut jotain muuta. Jotain, minkä palkkasoturi oli haudannut unohduksiin kaiken muun muassa. “Olen yrittänyt unohtaa sen. Olen yrittänyt aloittaa alusta. Olen yrittänyt jättää sen kaiken taakseni. Sen kaiken mitä ei enää ole. Olen yrittänyt elää.” Palkkasoturin puhuma ääni ei enää tullut puhtaasti häneltä itseltään. Se oli joku muu, joka oli odottanut hyvin, hyvin pitkään jotta pääsisi sanomaan jollekin miltä siitä tuntui.
    Avde vastasi. ”Lapsi. Muistan hyvin elävästi vielä aivan toisenlaisen ’Amazuan’. Sen, joka katsoi minua joskus kauan sitten silmiin… ja anoi apuani.”
    “Se, kenestä puhut, ei ole enää olemassa…” Amazua suorastaan väitti takaisin.
    ”Mikään ei koskaan lakkaa olemasta”, Avde sanoi. ”Kaapu, haarniska, naamio, jopa uudet kädet… olet luonut elämäsi uudelleen. Mutta jotenkin minä silti tunnistin sinut. Tiedätkö, miten?”

    Amazuan mustan naamion visiiri leiskui epätasaisesti hetken aikaa. Mekaaniset sormet puristivat laivan reunaa. “…minä en pyytänyt tätä.” Palkkasoturin suulla puhuva ääni kuulosti vaikeroivalta.
    Avde ei ottanut Amazuan sanomisia kuuleviin korviinsa. Äänistä päätellen hän astui pari askelta palkkasoturia lähemmäs.
    ”Minä tunnistin tuon liikehdinnän. Tuon ritarikuntamaisen hallitun taktisen etenemisen. Mikään nurkka ei jäänyt sinulta tutkimatta, kun rantauduit. Vanhat tavat kuolevat vaikeasti pois, lapsi.”
    Amazuan hermot alkoivat lopulta pettää. Hänen takanaan seisova hahmo oli viimeinen henkilö maailmassa jolta palkkasoturi halusi minkäänlaisia kehuja. Hänen vasen kätensä irrotti otteensa veneestä. Amazua kääntyi tiukasti Punaiseen Mieheen päin.
    “Mitä…” Palkkasoturin ääni sanoi tiukasti. Se ääni, joka puhui vielä äsken, oli kaikkoamassa. Amazuan oma kylmä ääni nousi uudelleen esiin.
    “…sinä oikein haluat?”

    Punaisen matoranin kulmat nousivat. Hän vaikutti olevan vilpittömän hämmentynyt. ”Mitä tarkoitat?”
    “Miksi oikein olet täällä?” Amazuan ääni oli edellistä kysymystä hieman tuohtuneempi.
    ”Käydäkseni kauppaa, Amazua”, Avde sanoi. ”Luulin sinun jo tietävän.”
    Amazuan toinenkin käsi päästi irti soutuveneen reunasta. Palkkasoturi kääntyi kokonaan suoraan päin Punaista Miestä. “Miksi nyt. Miksi täällä. Miksi minun kanssani…” Amazuan äänensävy oli vaimeampi ja kireämpi.
    “Edellisen kerran jälkeen…” vielä hetki sitten palkkasoturin suuhun tiensä löytänyt ääni nousi uudelleen pintaan. Palkkasoturin pää laskeutui. Se henkilö, joka oli löytänyt tiensä ulos palkkasoturin unohduksesta, ei halunnut katsoa punaiseen matoraniin sen kauemmin.
    “… luulin, että tämän ei tarvitsisi enää koskaan tapahtua.”
    Palkkasoturin kädet puristuivat jälleen nyrkkeihin.
    “Myöhemmin olin valmis uskomaan, että olit vain pahaa unta. Niinkuin kaikki se, mitä ennen sitä joskus oli…”
    ”Voin vakuuttaa sinulle, että olen todellinen”, Avde sanoi. ”Yhtä todellinen, kuin kaikki kipu, jonka olet elämäsi aikana kokenut.”
    Yksi askel lähemmäs. Amazua oli vavahtaa taaksepäin. Hän ei halunnut matoranin tuijotusta yhtään lähemmäs kasvojaan.
    ”Mutta miksi pelkäät, lapsi? Meidän kauppamme on jo käyty. Olet maksanut hintasi, pidit siitä tai et. Se, minkä laskit veneeseesi? Se on minun ja kenraali Gaggulabion välinen asia.”

    Amazua puntaroi päässään Miehen sanoja. Hän ei edelleenkään halunnut katsoa tätä. Amazua halusi uskoa, että Mies oli vain hänen työnantajansa kauppakumppani. Mutta siltikin…
    “Minä tunnen sinut…” Amazua tokaisi.
    Avde sulki silmänsä hetkeksi ja henkäisi syvään hymyillen edelleen tuota piinaavaa virnettään. ”Lapsi. Miksi sinulla ei olisi syytä luottaa minuun? Olenko pettänyt sinua kertaakaan? Tein kauppamme yksityiskohdat hyvin selväksi jo kauan, kauan sitten. Ja sinä suostuit niihin.”
    Punaiset silmät avautuivat jälleen. Ne hakivat Amazuan punaista visiiriä, yrittivät kurottua silmiin niiden takana.
    ”Ole kiltti ja katso minua silmiin, lapsi. Kauanko siitä nyt on? Kymmenen vuotta? Kaksikymmentä? Sata?”

    Amazua tunsi itsensä nurkkaan ajetuksi. Yksi asia, minkä palkkasoturi oli ottanut ominaisuudekseen, oli olla tuntematta katumusta. Siitä lähtien kun hän ensimmäistä kertaa lausui itselleen nimen “Amazua”, hän oli päättänyt jättää kaiken taakseen. Siitä lähtien hän oli elänyt elämäänsä. Hän oli ottanut nimekseen jonkin, joka merkitsi jotain olematonta. Mutta Punaisen Miehen läsnäolo toi tunteen kuin koko hänen menneisyytensä lätkäistäisiin päin hänen kasvojaan. Tuntui, kuin kaikki se, mitä hänen elämänsä olisi ollut sen, olisi ollut jotain mitä hän voisi tuntea katuvansa koko lopun ikänsä…
    ”Amazua”, Avde sanoi, kuin olisi tuntenut palkkasoturin kyseisellä nimellä aina. ”Minä pyydän. En halua tuomita sinua. Haluan vain nähdä. Siitä on kauan.”

    Amazuan pää kääntyi. Punainen hehkuva visiiri kohtasi syvät, punaiset silmät. Palkkasoturi häkeltyi. Häntä ei katsonut joku joka näytti tuomitsevan hänet ja valinnat joita hän oli tehnyt kauan sitten. Häntä katsova katse kuului vanhalle tutulle. Jollekin, joka oli jonain päivänä toivonut tapaavansa hänet uudelleen. Amazua oli hämmentynyt. Punainen Mies vaikutti olevan todella vilpitön kaikesta, mitä sanoi. Mutta silti… Amazuan kovan ulkokuoren sisällä piilevä mennyt henkilö ei voinut olla epäilemättä, että tässä olisi koira haudattuna…

    ”Hmh”, Avde hymähti sinisen Pakarin ilme neutraalina. ”Valitsit uusiksi kasvoiksesi jotain, joka näyttää Pakarilta. Olen yllättynyt, että valitsit Pakarin tämän kaiken jälkeen.”
    “Ystävälläsi lienee hyvin erikoinen huumorintaju…” Amazua vastasi vaimeasti.
    Avde näytti yllättyneeltä. ”Ha, hän sen siis valitsi. Arstein, Arstein. En tiedä, oliko sen tarkoitus olla jonkinlainen vitsi, mutta mieti tarkkaan. Symbolisesti hän valitsi sinulle todella hienon naamion, halusi tai ei.” Punaisen Miehen kämmen puristui nyrkkiin.
    ”Pakari tarkoittaa voimaa, jämeryyttä, periksiantamattomuutta. Ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan… et voi väittää, että se ei olisi sopivaa.”
    Matoranilta näyttävä hahmo odotti hetken Amazualta reaktiota, edes jonkinlaista. Sitä ei tullut. Avden katse siirtyi rautaisiin kämmeniin, jotka pilkottivat Amazuan kaavun alta.
    ”Ei liene väärin olettaa, että herra ZMA oli se, joka loi sinulle myös nuo kädet.”

    Amazua käänsi katseensa oikeaan käteensä.
    “Saisinko nähdä”, Punainen Mies kysyi.
    Palkkasoturi loi hetkeksi katseen Matoranin uteliaaseen katseeseen. Hän nosti oikean kätensä esille vetäen vasemmallaan kaavun pois sen päältä. Punainen Mies tutkaili hopeanharmaata teräksistä kämmentä, kämmenselkää ja jäykistä nivelistä koostettuja teräksellä päälystettyjä sormia. Amazuan kyynärvarret olivat ranteen juuresta päälystetty samanvärisellä kestävällä materiaalilla. Kyynärvarsi ja käsi muodostivat näin toimivan kokonaisuuden.
    ”Ah, Arsteinin kädenjälki”, Avde naurahti. ”Ilman hänen… pikkuvivahteitaan voisi melkein luulla käsiäsi oikeiksi.” Matoranin äänenpainot madaltuivat.
    ”Minulle on sanottu, että amputoitu ei koskaan lakkaa tuntemasta haamukipua siellä, missä raaja ennen oli. Kysyn siis uudelleen, Amazua. Sattuuko niihin vielä?”

    Amazua oli hetken vaiti, mutta vastasi lopulta.
    “Aina…” Palkkasoturin äänessä oli yllättävää rauhallisuutta. Ihan kuin hän olisi ollut helpottunut päästyään sanomaan sen oman mielensä ulkopuolella…

    Avde hymyili Amazualle kuin isällisesti. Se ei tuntunut yhtään vähemmän väärältä kuin Amazua olisi arvellutkaan.
    ”Kadutko päätöstäsi koskaan? Maksoit siitä suuremman hinnan kuin olisin koskaan uskonut.”
    Punainen Mies kysyi juuri sen asian mitä tämä kohtaaminen oli saanut palkkasoturin kaikkein eniten epävarmaksi.
    Amazua katsoi itse vielä esillä olevaa mekaanista kättään. Hän koukisteli sen sormia hiljaa miltei huomaamattomasti. Hän mietti. Hän pohti. Mutta hän tajusi, että siitä ei olisi enää mitään apua. Tehty, mikä tehty. Se oli mennyttä… Hän voisi hyvinkin käyttää lopun ikänsä asian katumiseen, mutta se ei toisi hänelle mitään. Se vain ottaisi häneltä jotain pois. Amazua koukisti mekaaniset sormensa nyrkkiin. Hän veti kaavun hihan takaisin kätensä päälle laskien sen. Palkkasoturi ei enää nostanut katsetta Punaiseen Mieheen.

    ”Hyvä”, Avde sanoi tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. ”Se kipu raajoista, joita ei ole enää… pidä siitä kiinni, Amazua. Vaikka mitään muuta ei olisi jäljellä, pidä siitä kiinni. Se, että sinuun sattuu, se, että tuska nousee niin sietämättömäksi, että haluat vain huutaa, se pelko, joka virtaa suoniasi pitkin uudestaan ja uudestaan…”

    Amazuan syvän punainen sydänvalo leiskui hetken tavallista kirkkaampana.

    Punainen Mies kallisti päätään kenoon ja laskeutui kivistä rannikkoa pitkin.
    ”Pidä siitä kiinni. Se kaikki kipu, tuska, pelko ja kauhu on vain merkki siitä, että olet vielä hengissä.”

    “…sinä et sanonut sitä.”
    Punainen Mies pysähtyi kuultuaan palkkasoturin suusta kuuluvan äänen vaimeat sanat. Hän hymyili tietäen mitä Amazua tarkoitti. Se yksi ja ainoa asia, joka piti aisoissa jonkin, joka oleili itsekseen eristettynä mustan naamion ja haarniskan alla. Yksi sana. Yksi ainoa, erityinen sana.

    “En halunnut pahoittaa mieltäsi…”
    Punaisen miehen sanat olivat enää vain kaikua. Kaikua jostain kaukaisesta.

    Amazua nosti katsettaan ja hätkähti. Hän ei ollut huomannut toista venettä, joka oli ilmestynyt hänen omansa vierelle. Milloin se oli siihen rantautunut? Miten se oli livahtanut hänen katseensa ohi? Miten oli mahdollista, että hän ei ollut kuullut tuon lahon puun kaivautumista rantahiekkaan?
    Kaikki nämä kysymykset unohtuivat, kun Amazua tarkensi katseensa olentoon, joka auttoi Punaisen Miehen veneeseen. Tummanvihreä, repaleinen kaapu peitti pitkän, veneessä seisovan olennon lähes kokonaan. Hihoista esiin työntyvät kädet olivat kuvottavat. Siellä mistä ne olivat metallia ne olivat ruosteessa ja siellä mistä ne olivat ihoa, olivat ne repaleista massaa, joka oli neulottu yhteen. Vanhat sormet kiertyivät suuren airon ympärille. Lautturi hengitti raskaasti ja vaivalloisesti katsoessaan palkkasoturiin. Pitkä olento vaappui verkkaisesti edestakaisin merituulessa natisten ruosteisen saranan lailla.
    Punainen Mies katsoi Amazuaa vielä kerran veneestään ennen kuin tämän hiljainen lautturi työnsi veneen airollaan merelle. Se souti hitaasti, ja vene lähti taittamaan Hopeista merta.

    Palkkasoturi ei tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta ennen kuin hän ehti huomatakaan, vene oli poissa. Hän oli kuullut vain äänen, joka kuulosti ruosteisilta saranoilta. Ja siltä kuin todellisuus itsessään olisi valittanut surulaulua.

    Amazua oli jälleen yksin. Punainen Mies oli poissa.
    Palkkasoturi valahti polvilleen hietikolle.

    Nazorakien Pohjoissataman telakka, aamu

    Yön Timo II lepäsi parkkeerattuna telakkalaiturille. Laivan yläkannen kansiluukku aukesi. De-Matoran Argo nousi kannelle venytellen jäseniään. Hän oli Matoranjoukosta kaikkein useimmin ensimmäisenä jalkeillaan. Matoranin aamuvirkeys keskeytyi Matoranin havaittua kapteeninsa astelevan kannelle.
    “Hyvää huomenta, kapteeni”, Matoran lausui kohteliaaseen tapaansa, “miten jaksatte?”

    Amazua käveli Matoranin ohi kohti kapteenin huoneen ovea. “Menen lepäämään”, hän sanoi olkansa yli. “Ei häiriöitä…” Palkkasoturi avasi kapteenin huoneen oven astuen sisään. Matoran pysyi vaimeana oven äännähdettyä kiinni. Hän päätti vetäytyä aamupalalle.

    http://www.youtube.com/watch?v=rnnqoFzT6p0

    Amazua istui hieman kyyryssä vuoteensa reunalla. Kyynärvarret lepäsivät palkkasoturin reisillä. Kämmenet osoittivat ylöspäin sormet jäykkinä. Palkkasoturin mielessä möyrivät Punaisen Miehen viimeiset sanat.

    “Pidä siitä kiinni.”

    Tuntematon sijainti, yli tuhat vuotta sitten

    Huone oli synkkä ja pimeä. Kattoikkunasta heijastuva kaksoiskuiden sinertävä hohde osui huoneessa olevaan vuoteeseen. Vuode oli veden tahrima. Sinisen, kylmän veren. Vuoteella lepäsi ruhjoontunut, likainen hahmo. Hän nojasi selällään vuoteen seinänpuoleiseen osaan. Alun perin puhtaan vitivalkoinen peite ulottui sängyn jalkapäädystä hahmon vyötärölle. Hahmo hengitteli syvään. Hän vaikeroi hiljaa. Hänen kyynärvarteensa vuotivat. Hahmon kyynärvarsien puolivälistä eteenpäin, siinä missä joskus olivat olleet aidot, biomekaaniset kädet, muljottivat vain epämmäräiset, käsiä muistuttavat epämääräiset tukirangat.

    Hahmo ponnisteli. Se sattui. Sormien korvikkeiksi luodut ohuet, mekaaniset laitteet pysyivät jäykkinä. Niiden ulkoisimmat nivelet likkuivat edes takaisin muutaman asteen. Hän ei osannut hallita niitä. Sinistä verta tuntui valuvan yhä vain enemmän. Sängyllä lepäävä hahmo ei halunnut antaa periksi. Hän ponnisti vielä kerran. Mekaaniset rankomaiset sormet alkoivat liikkua. Hiljaa ja varovaisesti, ne koukistuivat.

    Nykyhetki

    Amazua puristi kätensä nyrkkeihin.

    Se sattui.

  • Oltiin reissussa… vuosi…

    Bio-Klaanin saaren pohjoinen merialue

    Vihreät Le-Matoranin sormet kiersivät tummanhopeisen kaukoputkilon linssin kärjessä sijaitsevaa kullanväristä ratasta. Kaukoputken linssin kuva suureni suurenemistaan Lyanin kiertäessä ratasta vastapäivään. Kiron kyhäämän kaukoputken varteen oli lisätty muutama muukin ratas, joilla sai mukautettua näkyvyyttä omaan silmäänsä sopivammaksi tai tarkennettua linssin kuvaa epäinhimillisen tarkaksi samalla kun rattaat ääntelivät *NIKS’ ja *NAKS*

    Edessäpäin ei kuitenkaan näkynyt mitään. Sankka, haaleanharmaa sumu ympäröi yönmustaa paattia kaikilta ilmansuunnilta. Tämä oli ikävä osa purjehtimista aamutuimaan, jolloin vesi oli vielä kylmää ja ilma kosteaa. Mutta kelvollisena tähystäjänä Le-Matoran oli tottunut tällaiseen.

    “Ollaanko jo perillä”, Gatta kysyi kuka ties monennettako kertaa.
    “Ei.”

    Onu-Matoran istui rakas kiväärinsä sylissään selin Lyaniin päin mastoa vasten, joka jatkui vielä pari – kolme metriä tähystyskorin yläpuolelle. Kori oli yksi niistä asioista jotka toivat esille sen kuinka laiva oli rakennettu Matoraneja isompien otusten käyttöön. Tähystyskori kun oli Matoraneille itselleen miltei leikkimökin kokoinen. Lyan oli ilmeisesti huomannut asian ja vallannut tilan ikään kuin omaksi huoneekseen. Matoranin omalle korkeudelle mastoon oli kiinnitetty metallisia koukkuja, joissa riippui erilaisia köysinippuja sekä Matoranien arkipäiväisiä työkaluja. Paitsi hammasharja… Kaikkialla muualla korin lattiapinnalla lojui vähän kaikkea piensälää.

    “Ollaanko jo perillä?”
    “Ei. Lakkaa jo kyselemästä. Tai mene häiritsemään jotakuta muuta. Kauanko muuten olet ollut siinä?”
    “Parisenkymmentä minuuttia.”
    “Jaha.”
    “…”
    “…”
    “…”
    “…”
    “Mites menee?”
    “Mikäs tässä. Yritän erottaa edes jokusen merilinnun.”
    “Jos näet jotain niin sano. Piippu kylmettyy.”
    “Minä sanon…”

    “Haivaitsetteko mitään?”, Kolin varovainen huuto kuului laivan kannelta.
    “Ei niin mitään vajaan 40 metrin säteellä, tuulen nopeudessa ei muutoksia, näkyvyys päin hemmettiä”, Lyan huusi kyllin kovaa jotta se kantaisi varmasti maston juurille asti. Onneksi Gatta oli kuullut paljon kovempiakin ääniä. Näitä ääniä oli päässyt lähinnä hänen otsaansa osoitetuista kiväärin piipuista.

    Koli käveli maston luota kapteenin huoneelle.

    De-Matoran Argo seisoi paatin yläkannen vasemalla laidalla laatikon päällä nojaten ylävartalollaan kaiteeseen. Hän tutkaili sakeaa sumua zoomaillen kolmella monokkelimaisesti koristellulla Akakuunsa sisäänrakennetulla kiikarillaan. Ei niin mitään. Pelkkää epäselvää, vaikeaselkoista ja tyhjää harmautta silmänkantamattomiin vailla mitään suuntaa saati tietoisuutta siitä mitä edessä odottaisi. Pelkkä väritön, häilyvä tyhjyys… Tästä saisi muuten laulun…

    Amazua seisoskeli tummanruskeaksi petsatun matkamuistohyllykön edessä. Hän poimi hyllyltä erikoismuotoillun kullatun pienen vaa’an ja asetti sen tilalle oudon aavikkokylästä saadun veistoksen joka tuntui esittävän jonkinlaista haarniskoitua mursua tanssimassa vatsatanssia tapiirin kanssa – tai mahdollisesti veistoksen veistäjän vaimoa. Palkkasoturi uppoutui miettimään näyttikö asetelma hyvältä. Huoneen oveen koputettiin.
    “Sisään”, Amazua vastasi heittämättä huomiotaan pois hyllyn tarkastelusta.

    Ovi narahti auki. Ko-Matoran raotti ovea mahtuakseen kurkistamaan huoneeseen avaamatta sitä kokonaan.
    “Herra kapteeni”, Kolin vaitonainen ääni aloitti.
    “Mitään raportoitavaa, tohtori?”
    Ko-Matoran mietti sanomisiaan hetken. Vaikka paatin nykyisen kapteenin äänensävy ei ollut mitenkään äyskivä tai vakavamielinen, Matorania silti hermostutti niinkin väkevän henkilön kanssakäyminen tuntui aina jotenkin hermostuttavalta.
    “Öhöm”, Matoran ehosti vaimeasti kurkkuaan, “Säätilassa ei muutoksia, mutta aiempia matkantekoarvioita mukaillen saavumme pian lähelle saaren pohjoisia rantavesistöjä.”
    “Selvä, tulen kohta sinne”, Amazua vastasi, irrottamatta keskittymistään päätoimestaan, mikä ei tarkoittanut ettei hän olisi niinkään huomioinut Matoranin sanomisia. Eteläiseltä mantereelta saatu Kikanalopöytäkello näyttäisi kenties hyvältä melko oudon, ehkä jopa hieman kaksimielisen muotoisen tiimalasin vierellä.

    Ko-Matoran käytti tilaisuutta hyväkseen tutkien hetken kapteenin huonetta. Hän ei ollut päässyt näkemään huonetta silmäykselläkään sen jälkeen kun Notfun oli riistetty laivan herruudesta.

    “Oliko muuta?”
    “Ööh, ei…”
    Ko-Matoran sulki oven vaimeasti. Hän kääntyi selin oveen kävellen takaisin kannen etummaiseen osaan muiden Matoranien tykö.

    “Mikäs sinulla?”
    “M-miten niin?” Koli vastasi Nanyn kysymykseen. Ga-Matoran nojasi mesaanimastoon heilutellen taitamattomalle teränkäsittelijälle melko vaarallisesti yhtä veitsistään ajanvietemielessä.
    “No sinulla on aina tuommoinen hieman varovainen kävelytyyli kun mieltäsi painaa jokin.”
    Ko-Matoranin katse harhaili tämän omissa jalkaterissä ja laivan kansilankuissa.
    “Kapteeni vissiin?”, vähän matkan päässä Argosta istuva Tokka teorioi.
    “No joo…”, Kolin ääni muuttui vaimeammasta selkeäksi. Kanssapiraattiensa lähellä hänestä tuntui aina turvalliselta puhua. “Se on vain se, että niin paljon on muuttunut. Notfun olisi kutsunut minut sisään juttutokiolle ja ehkä yrittänyt tyrkyttää hieman rommia kurkkuuni…”

    “Kieltämättä. Koko viime kuukauden aikana uusi kapteenimme on ollut etäinen ja välinpitämätön”, Tokka mussutti ja nielaisi.
    “Pitää yrittää ymmärtää palkkasoturien luontoa”, Argo lausui selkä vielä muihin päin, “he ovat eristäytyneitä ja itsenäisiä vailla tukea tai turvaa mistään tai kenestäkään. He vievät muilta kaiken, koska heillä itsellään ei ole mitään…”
    “Olipa taas niin dramaattista”, Nany tokaisi, mikä toki oli ennemmin ystävällinen kuin loukkaava tokaisu.
    “Omat kokemukset kartoittavat”, Argo vastasi avoimesti.
    “Ei ehkä kannata pistää paljon sen varaan että kapteenimme yhtäkkiä muuttuisi jonkin sortin parhaaksi kaveriksemme”, Tokka ilmaisi.
    “Niinpä niin”, Nany hymähti. “Tuntuu vain niin oudolta kun kuulee itsestään puhuttavan jatkuvasti jollain oudolla lempinimellä, kuten ‘Se tyttö’, ‘Se pimatsu’, ‘Se likka’, tai jopa peräti ‘Se sininen pieni joka ei ole tällä hetkellä keittiössä’…
    “Minua se kutsuu lähinnä vaan ‘Kokiksi’”, Tokka totesi.
    “Minua taas nimellä ‘Se syvällinen tyyppi’”, Argo huomautti.

    “No hyvä ettei teidän lempinimenne ole kaikilla mahdollisimmilla tavoilla…” Nany tuhahti.
    “Jos sopii, voisimme kutsua sinua vaikkapa ‘Tähtitaivaan merenpinnan tuikkeeksi’”, Argo lohdutti toveriaan. Tämä sai Nanyn hymyilemään ja vähän punastumaankin.
    “Notfunille me kaikki sentään olimme yksilöitä”, Tokka totesi. Hän oli miltei kokonaan lopettanut eväänsä narskuttamisen keskustelun ajaksi.
    “En olisi uskonut sanovani tätä, mutta…” Nany sanoi vaimeasi, “…taidan kaivata häntä.”
    “Nniin…”, Koli yhty toverinsa sanoihin.

    “Muistatteko kenties niitä kaikkia yhteisiä iltojamme, jolloin vain tanssimme ja soitimme nuotion ympärillä?” Argo muisteli.
    “Jep. Nuotiotynnyri poltti reiän paattiin tippuen suoraan alakannelle”, Nany jatkoi, “se olikin viimeinen kerta kun annoimme Gattan tehdä tulen.”
    “Eikös se tynnyri tippunut suoraan kapyysissa istuneen Bagpin päälle”, Tokka kysähti.
    “Kyllä vain”, Koli totesi. “Vaikea uskoa että kukaan voisi toipua selkärankansa vääntymisestä sellaiseen asentoon.”
    Kaikki neljä Matorania nauroi, hohotti tai hihitti omalla tahollaan. Itseasiassa Koli hihitti, muut uskalsivat nauraa raikkaammin.

    Matoranien keskeinen tunnelma tuntui latistuvan hetkessä kapteenin huoneen pamahtaessa auki. Mustanpuhuva palkkasoturi asteli ulos uusi kivenharmaa pikku lemmikkinsä olkapanssarillaan. Amazua asteli Matorannelikon luo. Nämä olivat selkeästi odottamassa että kapteenilla olisi jotain asiaa.

    “Missä se kyklooppi on?”, Amazua kysähti Nanylta.
    “Jaa Kiro?”
    “Jos se on se koukkukätinen niin joo.”
    “Tuolla karttahuoneessahan se on ollut huoltamassa niitä vehkeitä pitkin päivää.”
    “Miten se kykenee ylipäätään minkäänlaiseen konetyöhön”, Amazua päästi ilmoille mieltään asian joka oli painanut hänen mieltään siitä asti kun hän oli kuullut kyseisen piraatin ammatin”, “Hänellä kun on ne koukkujutut.”
    Ga-Matoran kohautti vaitonaisesti olkapäitään ikään kuin ei olisi miettinyt asiaa itse sen enempää. Kaipa sitä ei oltu tarkoitettu tavallisten kuolevaisten mielille.

    Nazorakien laivaan asentamat vempeleet eivät olleet koko matkan aikana osoittaneet minkäänlaista merkkiä toimivuudesta. Kaikki mitä Kiro oli onnistunut tekemään oli laitteen muuttaminen radioksi. Siis, radiohan se oli, mutta niinku musiikkikuuntelumielessä…

    Pakarinaamainen silmäpuoli Kiro asteli ulos karttahuoneen ovesta.
    “Tilanneraportti”, Amazua huudahti Matoranille kannen perälle.
    “Ei niin minkäänlaista edistystä, kapteeni”, Kiro vastasi pyyhkäisten rätillä hikeä hopeanhohtoisen naamionsa otsalta. Tästä ei sinänsä ollut hyötyä, sillä tekniikkaintoilija oli suurimman osan ajastaan jos joidenkin rasvojen ja öljyjen peitossa. “Mutta jos ketään kiinnostaa, sieltä kuuluu nyt Osteoporoosi-Okuramin ja Kumppaneiden kevätraati.” Fe-Matoran katsahti hetken laivan ympärillä olevaa sumuvaippaa. “Ja ilmeisesti täällä ollaan yhä pilvessä. Ennen kuin aloitin työt, kykeni taivaalta sentään erottamaan parit biolokit ennen kuin Gatta ampui ne alas”.

    Amazua puhahti itsekseen turhautuneena. “Meillä on kuitenkin suurempiakin ongelmia. Sääolosuhteet.”, Amazua totesi. “Tämän pohjoisalueen vedet ovat hyvin karikkoista seutua, emmekä sumun takia näe.”
    “Miten niin?” Tokka kysähti. Amazua heitti takaisin vastakähdyksen. “Niillä torakoilla on käytössä ties mitä mäjäyttimiä. Luulisi niiden voivan räjäyttää muutaman pienen kiven.”

    “No kyllähän karikotkin aallonmurtajista käyvät”, Nany teorioi.
    “Tai surmanloukuista”, Argo totesi.

    “Nazorakit antoivat ohjeita joiden mukaan meidän pitäisi pitää silmällä kirkkaita merkkivaloja”, Amazua selosti.
    “Ai niinkuin tuollaisia?”, Argo kysähti osoittaen kirkasta punaista valoa, joka erottui kuitenkin vain vaivoin sankan sumun huomasta.
    “Niin”, palkkasoturi totesi, “juuri tuon tapais- hetkinen.”

    Pian koko laiva nytkähti voimakkaasti, kallistuen jyrkästi oikealle. Korvia riipivä ääni kaikui ilmassa karikkokivien jyystäessä mustan laivan alakylkeä. Jokaiselle kannella olijalle oli omanlaisensa haaste välttää kumoon kellahtaminen. Amazua kumartui vasemman polvensa varaan tarttuen laivan kannen lankkuihin. Argo ja Koli ottivat kiinni vasemmanpuoleisesta kaiteesta. Nany iski veitsensä yhteen laudoista pidellen siitä kiinni. Tokka liukui sileän kannen poikki yrittäen ottaa kiinni karkuun päässyttä evästään. Koko laiva tärisi pysäyttäen etenemisensä lähes täysin.

    “Oikaise nyt hemmetti ennen kuin koko purtilo kupsahtaa!”, Amazua huudahti riipivän metelin yli ruorissa olevalle Skakdille. Tämä yritti hampaat irvessä ja leuka koholla kääntää ruoria. Kesti hetki ennen kuin laiva lopulta irtaantui kivisestä ansastaan. Alus keikahti takaisin vasemmalle, sitten taas oikealle, heiluen hetken ees taas ennen kuin vakautui.

    Amazua nousi ensimmäisenä jaloilleen varmistaen kaiken olevan kunnossa. Pian Skakdit ja Matoranpiraatit tekivät samoin.
    “Melkoistapa märehdintää sekin oli”, Argo totesi ihmettyneenä.
    “Sanoisin jopa että mitä helkuttia”, Nany totesi vetäisten veitsensä lankkujen välistä.

    Kannen kansiluukku miltei pamahti auki. Po-Matoran Paku kiepsahti esiin vasara valmiina nuijimaan kaikkea.
    “MMITÄ!? MITÄ NYT!? Hyökätäänkö kimppuumme!? Iskevätkö merimakkarat!?” Tiesin että se olisi vain ajan kysymys!”
    “Turpa kiinni, ajoimme vain karille”, Amazua tuhahti,
    “Oih…” Po-Matoran oli pettynyt.
    “Rysähdyksiä ei kuulunut, joten en usko että laivalle koitui muuta kuin pintavaurioita, mutta mene kuitenkin tarkistamaan alakannelle mahdolliset vuodot.”

    Po-Matoran kiepsahti takaisin kannen alle miltei taaksepäin kelatun oloisesti kansiluukun pamahtaessa kiinni ilman että kukaan nähtävästi koski siihen.

    “Hoi, vähän apuja?” Gattan avunvoihkaisu kuului ylhäältä. Onu-Matoran roikkui nilkastaan köydessä jonka toinen pää ulottui maston tähystyskoriin. Matoran oli ilmeisesti tipahtanut törmäyksessä. Nany heitti yhden joutoveitsistään katkaisten köyden. Onu-Matoran lömpsähti allaan olleiden jauhosäkkien päälle.

    Lyan svengaili itsensä alas maston köysiviidakosta. “Melkoinen tösäys.”
    “Saamarin öttiäiset eivät viitsi merkata juttujaan tuon paremmin”, Gatta tokaisi päästyään pystyyn.

    “Olettaisi Nazorakien tapaisen organisaation osaavan ottaa huomioon tällaisen”, Amazua totesi. “Koska tahansa tällainen vastoinkäyminen voisi käydä heille itselleen. Luulisi heidän osaavan laatia jonkin kartan tai muunlaisen kulkureittiohjeen.”
    “Ihmettelinkin mikä tämä radiorakkineen tulostama lappunen oli”, Kyro mietiskeli koukkukädessään lappu, jossa oli piirros saaren pohjoisrannikosta johon oli merkattu punaisia pisteitä.
    “…” palkkasoturi totesi nyrpeänä näykkäisten paperin pois Matoranin kädestä.

    Sumun keskeltä alkoi erottua kylmän musta ja jyrkkä kallionkielleke. Suoraan laivan edessä erottui selvästi laaja, koko kallion pystysuunnasta poikkileikkaava halkeama, joka oli suurilta osin täydellisen pystysuora. Railon ja merenpinnan rajalla komeili koko railon suun levyinen ja sen korkeudesta n. yksi kolmasosan korkuinen portti. Portti oli kylmän metallisen harmaa, ja se ilmeisesti ulottui syvyydeltään merenpohjaan asti. Sen keskellä oli sulkeutuneiden puoliskoiden muodostama terävä sik-sak- kuvio. Tämä ilmeisesti oli tarkoitettu pelotteluksi. Mikä tahansa ylisuuren oviaukon väliin jäävä paatti rusentuisi tai vähintään jakautuisi kahtia. Portin harjalla komeili pari Nazorakien vartiotornia.

    Kuului mekaaninen *KNAKS* mitä seurasi pian raastava metallin hankaamisen ääni. Suuret paksut metallisten porttien sahalaitaismaiseen muotoon työstetyt reunat alkoivat vetäytyä erilleen. Portin sisällä jylläävät hammasrattaat ynnä muut mekanismit päästivät klonksuvia ääniään kun portit avautuivat sen verran että musta merialus mahtui etenemään sen sisäpuolelle. Laiva liikkui hidasta mutta varmaa vauhtia porttien ohi. Argo huomasi oikeanpuoleisen tornin torakan tuijottavan laivan kannelle vilkuttaen sille. Portit alkoivat pian jälleen sulkeutua laivan takana. Nazorakien laatimien turvallisuuspykälien johdosta portteja aukaistu laajemmin tai pidemmäksi aikaa paitsi suurempien laivajoukkojen tapauksessa.

    Niin eroosion kuin itsensä meren mahtavien voimien korkean rantakallioon muovaama halkeama oli sisäpuolelta katsottuna kuin laaja meriväylä. Yksikään valonsäde ei ulottunut railon pohjalle. Sen seinämät olivat hyvin sileät ja niistä näkyi loistavan kaunis kimmeltävä hohde, jota koristivat entisestään peilinkirkkaan merenpinnan aaltojen väreilyn heijastamat kuvat. Pakun olisi tehnyt mieli ajaa laiva lähemmäs jotta hän voisi tuntea tuon kauniin kivimassan olemuksen sormenpäissään.

    Laivan edessä saattoi jo erottaa väylänpään, jossa kykeni erottamaan lähinnä eräänlaisen luolan suun. Suun yllä olevaan kallioon kykeni kuitenkin taittumaan valo, toisin kuin railoon jossa musta paatti kulki. Matoraneista, jotka eivät täällä olleet päässeet vielä aiemmin käymään, fiksuimmat pystyivät aavistamaan railon päästä avautuvan mahdollisesti avoimempi tila. Mahdollisesti telakka tai jotain.

    Yön Timo II lillui esiin kallioon muovautuneen railon sisältä. Matoranien suut aukenivat hämmästyksestä. Suuret suunnilleen soikion muotoiset meriväylän kummallekin puolelle aukenevat laajat kallion sisään poratut leveätt ja korkeat tilat loistivat valonheittimineen ja muine valonlähteineen. Avointen tilojen lattiana toimivat harmaat sileät betonipinnat. Heidän ympärillään ei ollut vain pienikokoinen kallion sisään porattu telakka. Se oli kokonainen satama…

    Muutama paatti odotti sataman molemmin puolin lastinsa pakkaamista betonisiten laiturien viereen parkkeerattuina. Meriväylä oli sataman pituudelta kyllin laaja jotta isompikin laivarypäs mahtui kulkemaan läpi. Vankat, varsiaan lyhentämään ja pidentämään kykenevät nosturit kääntyilivät laskien raskaita lasteja laivojen kyytiin torakoiden ohjeistaessa niitä käsimerkeillään. Laitureita taaempana torakoiden käyttämät pienemmät rahti- ja nostokulkuneuvot liikkuilivat sinne tänne joukossaan pitäjän maskuliinisimpia torakoita raahaamassa pienempiä kantamuksia ympäriinsä. Sataman tilojen kallionseinämiä vasten oli pinottu jos jonninmoisia tavaroiden massavarastoimiseen käytettyjä kontteja ja muita laatikoita. Seinissä komeili ainakin pari isokokoista peltiovea. Hieman seinämien katonrajan alapuolella pilkisti laatikkomaisia rakennelmia. Ihan kuin Nazorakien vartiotorneja levennettynä ja upotettuna kallioon. Rakennelmien ikkunoista pystyi miltei näkemään tarkkasilmäisiä torakoita valvomassa sataman toimia. Normaaleja työläistorakoita liikkui siellä täällä. Satamien konstruktio oli meriväylän kummallakin puolella miltei identtinen. Ainoa luonnollinen valonlähde oli sataman kattoon jätetty railon harjakselta jatkuva halkeama.

    Matoranit hämmästelivät aikansa ennen kuin kiinnittivät huomionsa sataman meriväylän päähän, josta alkoi pimeä luola, jonka perällä tarkkanäköisimmät saattoivat erottaa jonkinlaisen telakan. Yön Timo II lipui mustuuteen sataman ja sen katon halkeaman suovan valon jäädessä taakse. Luola ei ollut kovinkaan pitkä, mutta satamaa näkyvästi vähemmin valaistu. Lyhyen luolan perällä oli itse sataman kaltainen avoimempi tila, mutta hieman pienempi ja sen katto oli ehjä.

    Luolan perältä avautui oikealle samantapainen laivalastien betonilattiallinen säilytystavaratila kuin aiemmat sataman, mutta reippaasti pienempi eikä siihen mahtunut siistejä nostureita. Vasemmalla puolella komeili rivi Skakdien telakoituja purseja. Pursirivistön takaa pikotti kokonaisia telakkatilan perälle sioitettuja vajoja ynnä muuta kalustoa. Yön Timo II lainehti hitaasti ja vakaasti oikeanpuoleisen lastauslaiturin vierelle. Pari Skakdia heitti laivan kannelta köydet laiturin puolelle jossa vastassa olevat Skakdit ottivat ne vastaan, kiskoen laivaa hieman lähemmäs ja sitoen köydet laiturin reunan lyhyihin paksuihin tankoihin. Lautaisen kulkusillan pää pamahti betoniseen laituriin.

    Jono Skakdeja marssi lankkua pitkin kukin olkapäällään tai kainaloissaan tuhti pakattu kantamus. Myös Matoranit osallistuivat purkutoimiin ottaen tahoilleen suuren osan pienemmistä kantamuksista. Paku halusi ominaiseen tapaansa mahtailla kantamalla raskaimmat kantamukset yksin. Gatta tasapainotteli parhaansa mukaan leiriastiapinon kanssa. Onu-Matorannin kantaman pinon alareuna töytäisi vahingossa laivan kaidetta kimmoten siitä toiseen ennen kuin tämä pääsi kunnolla astelemaan lankulle. Näin kävi joka hemmetin kerta.

    Amazua seurasi Skakdien ja näennäisesti alaisinaan toimivien Matoranien aherrusta. Palkkasoturin takaa lähestyvä Skakdi kutsui hänen nimeään. Amazua kääntyi tämän puoleen. Skakdi teki kunniaa palkkasoturille, joka seurasi esimerkkiä.
    “Kenraalia Gaggulabio on odottanut saapumistanne”, Skakdi sanoi.
    “Hienoa. Voitte ilmoittaa hänelle tulostamme ja toimittaa tehtäväraportin.”
    “Itse asiassa voit toimittaa sen itse. Kenraalilla on sinulle hyvin tärkeää asiaa…”

    Nazora-pesien käytävät

    Amazua laskeutui portaikon viimeisen askelman kääntyen tunneliristeyksestä oikealle. Skakdikenraalin työhuoneen ovi oli vajaan kymmenen metrin päässä. Ovella seisoi vartiossa pari pitkää aseistettua sotilasta aseet tanassa. Ovivahdit oli kuitenkin tarkasti koulutettu käyttämään niitä vain todellisen vaaran uhatessa. Palkkasoturi käveli rauhallisesti kahden vartian välissä olevalle ovelle. Skakdikaksikko ei reagoinut palkkasoturiin mitenkään, mutta tuntuivat olevan valmiina ampumaan hänet reikäjuustoksi pienenkin vaaran uhatessa. Mutta Amazua tyytyi olemaan kiinnittämättä näihin sen kummempaa huomiota. Palkkasoturi seisoi hetken aikaa oven edessä. Kaksiosaisen oven puoliskot vetäytyivät sivuun tämän edestä sallien hänelle tien sisään. Skakdikenraalin työhuoneen valaistus loisti himmeään käytävään hetkeken aikaa ennen kuin sulkeutui taas palkkasoturin astuttua sisään.

    Skakdikenraalin puisen työpöydän takana siaitseva nojatuoli oli Amazuaan päin selin. Tuolin selkämyksen takaa tuprutti ohut savuvana, mistä kykeni päättelemään arvon kenraalin jälleen nauttivan Zakazalaisia laatusikareitaan.
    “Kenraalini”, Amazua lausui kumartaen kyynärvarsi rintamuksellaan. “Olen palannut…”
    Nojatuolin pyörivä alusta inahti istuimen alkaessa pyöriä Skakdikenraalin jalan töytäisystä.
    Oikein päin kääntyneellä tuolilla rennosti istuva Skakdi siemaisi sikaristaan puhaltaen ulos heppoisat sauhut.

    “Sinulla taisi olla mielenkiintoinen matka”, Gaggulabio murahti.
    Amazua ryhdisti asentonsa. “Kieltämättä, herra kenraali.”
    “Oletan, että toit ninjani ja muut turvallisesti perille?”
    “Jokaista varvassyylää ja leukakarvaa myöten, herra kenraali.”
    “Tittelit sikseen, ystäväiseni”, Skakdikenraali topuutti tumpaten loppuunpoltetun sauhuttimensa. “Puhukaamme mieluummin yhtiökumppaneina kuin käskyläisenä ja alaisena.”
    Palkkasoturi laski päätään myöntävästi.
    “Ehdin jo epäillä tapahtuiko matkallanne mitään radikaalia. Emme saaneet yhteyttä alukseenne.”
    “Nazorakien asentamat laitteet olivat puutteelliset.”
    “Tai sitten mahtava miehistösi ei osannut käyttää niitä”, Labio naurahti.
    Amazua vuorostaan ei päästänyt ääntäkään.

    “No sama se, mutta ensi kerralla älä viivyttele miljoonaa vuotta. Olet minun palkolliseni. Maksan sinulle siitä, että tapat asioita. Tai, noh. Teet asioita, jotka auttavat poikiani asioiden tappamista. Minulla on sinulle uusi tehtävä.”
    “Niin arvelinkin. Se lähetti mainitsi asian olevan erittäin salaista. Edes hän ei vaikuttanut tietävän asiasta.”
    “No minäkään en tiedä ihan tarkkaan. Fakta on se, että tein diilin erään hyvin vaikutusvaltaisen… ystävän kanssa. Hän lupasi toimittaa palveluksiani vastaan mielenkiintoisia laitteita. Vaihto tehdään neljältä aamulla läheisessä lahdessa. Haluan sinun hoitavan sen”, Labio selosti ja kaivoi karttaa pöytälaatikoistaan. Skakdi nosti pöydälle hieman repaleisen ja kellastuneen karttapaperin laskien sen työpöydälleen. Palkkasoturi astui pöydän ääreen.

    “Tuossa”, Labio painoi sormellaan yhtä kartassa näkyvää merenlahtea. “Se on lyhyen venematkan päässä. Voit hakea käyttöösi pienen soutuveneen täältä.” Labio painoi sormellaan toista kohtaa kartassa. “Sieltä pääset sopivasti paikalle hieman ennen määräaikaa.”
    Skakdikenraali kääri kartan rullalle ja ojensi sen palkaksoturille. Amazua otti sen vastaan enempiä kyselemättä.
    “Saanko käyttää siistiä kaapua”, Amazua kysyi.
    Labio hymähti. Oli mielenkiintoista huomata että synkeässä palkkasoturissa oli myös ripaus huumoria. “Kaikin mokomiin…”

    Palkkasoturi kääntyi ja oli aikeissa poistua huoneesta, mutta pysähtyi muutaman askeleen päästä.
    “Yksi juttu vielä.”
    Skakdikenraali oli valmis kuuntelemaan mitä palkkasoturilla oli asiaa.
    “Kiinnostaisi tietää, miten nämä pienet olosuhdemuutokset vaikuttavat työskentelyyni.
    Labion teki hetki mieli kysyä, mitä skrarhia palkkasoturi oikeen höpisi, mutta arvasi lopulta mitä tämä ajoi takaa. “Hankit meiltä anastetun laivan onnistuneesti takaisin siltä kurjalta rommililliputilta. Olkoon se siis palkkiosi hyvästä työstä. Ja ne muut pikkumiehet… Tee niillä mitä lystäät. Menkööt vaikka tykinruoaksi jos eivät muuhun kelpaa”, Lavio murahti.

    Amazua kääntyi takaisin ovelle sanaakaan sanomatta. Palkkasoturi poistui huoneesta.

    Omaan rauhaansa jätetty Skakdikenraali päätti nauttia vielä yhdet sauhut. Sikarirasiassa oli mainosteksti “Viimeinen valmistettu erä ennen kuin tykinkuula räjäytti valmistajan aivot”.

  • Kylmä todellisuus…

    Viidakkosaari (hei, hei kaverit, keksin sille hyvän nim- ai, joko sieltä lähdettiin? no, hällä väliä…)

    Mustanpuhuva entinen piraattialus lillui paikallaan tyynessä vedessä. Kaksi kuuta loistivat kukin tahollaan tähtien levätessä yötaivaan tummanpuhuvaa peitettä vasten. Viidakko oli hiljainen ja paljaalla silmällä tarkasteltuna elottoman oloinen. Pienten hyönteisten pirinä ja särinä ynnä muut äänet hellivät luonnon ystävien korvia (ennen kuin trooppiset biokonnat napsivat ne suihinsa). Kuten Lyanin, joka laivan etummaisen maston tähystyskorissa tiiraili laivan vasemmalla puolella uinuvaan viidakkoon, tai hermoja raastavalta kärsimättömille Skakdijoukkueenjohtajille, kuten yhdelle sellaiselle joka juuri naputteli sormiaan kärsimättömänä laivan kannen sivukaidetta vasten. Lopulta Skakdi totesi “Skrarrarit”, astellen muutamalla tuimalla askeleella Koli- Matoranin lähelle.

    “Kauanko joudumme vielä odottamaan sen joutavan naamiopellen paluuta.”
    “En osaa sanoa”, muuten niin tietäväinen Ko-Matoran vastasi. “Pyydän kuitenkin kärsivällisyyttä, sillä…”
    “Kärsivällisyyttä!?”, Skakdijohtaja tuhahti. “Olen ollut kärsivällinen skrarrarar kuukauden päivät odottaen että arvoisa kenraalimme viitsisi ainakin jossain vaiheessa hoitaa tämän pienen uudelleensijoittamisen pois alta! Mutta eeiiii, koska eräs ‘palkkionmetsästäjä’ lähtee yks kaks *sormien näpsäytys* omille teilleen kesken tehtävän sanomatta sanaakaan!” Skakdi huusi huitoen hieman käsillään ja heiluen ympäriinsä, rauhoittuen lopulta ja kumartuen Ko-Matoranin kasvojen tasalle.
    “Anna yksikin hyvä syy miksen komentaisi joukkojani kääntämään tämän skrarraraarin puisen purtilon ympäri ja suuntaamaan kohti pientä maaplänttiä keskellä merta jota kutsumme tukikohdakemmei.” Skakdin äänensävy muuttui matalan uhkaavaksi Skakdin tuijottaessa Matoranin Jalon Makakin takaa pilkottaviin epävarmoihin silmiin.

    “Koska arvoisaa kenraalianne varmasti kiinnostaa kuulla siitä kuinka jätitte arvokkaan palkkasoturin, jolle esimiehenne varmasti pulitti palveluksistaan suotuisan summan, tuosta vain syrjäiselle saarelle vailla suoraa poistumismahdollisuutta.”

    Skakdi irrotti katseensa Kolista kääntyen kulmakarva koukistettuna parin metrin päässä seisovaan Argoon. Skakdin ilme ei värähtänyt pois halveksunnan rajamailta. “Teissä Äänen Matoraneissa on aina ollut elentistänne johtuvat pikku vikanne.” Skakdipäällikkö kääntyi kokonaan De-Matoraniin päin ottaen muutaman askeleen tätä kohti. Mutta Matoranin ilme pysyi itsevarmana.
    “Miksi kenraalimme välittäisi jostain mustapukeisesta elvistelijästä joka viivyttää tärkeitä tehtäviä oman mielensä mukaan…?” Skakdi rakasti aivan liikaa pienempiensä kasvojen eteen kyykistymistä. Mutta Matoranin ilme ei värähtänyt Skakdin mahtipontisen leukamuksen edessä.

    “Ehkei kenties välitäkään. Mutta mahdollisesti vielä vähemmän sotilaasta, joka ei osaa niellä pientä takaiskua ja joka on valmis hylkäämään toverinsa tuosta vain oman kärsimättömyytensä nimissä. Ja mikäli tulkitsin oikein kapyysin pöytälaatikkoon unohtunutta Skakdien protokollaopusta, kärsivällisyys ja sietokyky ovat merkittävä piirre esimerkillisessä sotilaassa. Mitenhän arvoisa ylipäällikkönne suhtautuu sotilaisiin jotka rikkovat kyseisiä pääprioriteettejä?”

    Skakdipäällikkö paljasti valkoisen hammasrivistönsä alkaen murista koppavalle Matoranille. Tämä vastasi ilme peruslukemissa zoomaamalla yhdellä Akakunsa kolmesta linssistä, jotka oli muokattu muistuttamaan hieman monokkeleita. Kovan päättäväsyyden ja ylivaltaan pyrkivän fyysisen pelottavuuden kohtaamista kuvaava tuijotuskilpailu jatkui hetken. Lopulta Skakdi suoristi selkänsä äristen turhautuneena. Lähinnä koska hän tiesi Matoranin puhuvan osiltaan asiaa, hän päätti olla vastenhakoisesti armelias.

    “Kun ensimmäinen kuu on kulkenut maston ohi”, Skakdi osoitti kaksikon perspektiivistä näkymää jossa yksi kahdesta kuusta oli kulkemassa pienen ajan päästä maston takaa. Matoran nyökkäsi hymyillen ihan kuin äskeinen olisi ollut kadulla vastaan tulevan naapurin tervehdys. Skakdi käveli parin muun Skakdin luo sivummalle.

    “…sinun täytyy opettaa tuo minulle”, Koli toikkaisi.

    “Tarvitaan vain kylmiä hermoja ja terävää kieltä”, Ardo tuikkasi toverillisesti takaisin.

    Lyan laskeutui ylityylikkäästi mastonnokasta kannelle. “Senseini. Varpunen lähestyy ruohikossa odottavaa turmion kalkkarokäärmettä”, Le-matoran lausui machomaisen ninjamaisesti Kolille, jonka heidän kapteeninsa oli määrännyt pomoksi lähdettyään muiden kanssa aiemmin viidakkoon.
    “…että mitä että”, Ko-Matoran vastasi tajuamatta sanaakaan.
    “Onko kapu tulossa”, kaidetta vasten istuva Gatta kysähti.
    “Kyllä, vajaan kahdeksan metrin päässä. Sen jälkeen merihaukka saa saaliikseen kyykäärmeensä sopivasti ennen pesimäaikaa…”

    “…ota tuo tyhmä lehtimaski pois”, ärtyisä Ga-Matoran Nany tuhahti. Lyan oli pitänyt kasvia naamallaan naamapalmumetsiköstä lähtien.
    “Ei käy laatuun, kirsikankukkaseni”, Lyan sekoitti ylinäyttelemiseensä hieman romantiikkaa, joka yleensä oli yhtä vaikuttavaa kuin kaislikkometson soidintanssi, “sillä todellinen ninja, varjonen soturi, pitää taisteluasuaan kunnialla, välineenä kätkeäkseen kasvonsa ja identiteettinsä, suojellakseen rakkaimpiaan, iskeäkseen pelkoa vihollistensa sydämmiin kuin hapotetun harppuunan, sulautuakseen yön tummiin syövereihin, todistaaks-”

    *RÄPS*

    Nany repäisi irti Lyanin lehtinaamarin ja heitti sen mereen. Lyanille tuli paha mieli…

    Amazua astui näkyviin tiheästä viidakosta avoimemmalle rantakallon kuivahtaneelle ruohikolle. Palkkasoturin visiiri loisti kuin himmeä lamppu yössä tummanpuhuvan palkkasoturin kävellessä yössä. Perin närkästynyt Skakdijoukon johtaja totesi itsekseen mokoman hännystelijän ilmeisesti kävelleen koko matkan. Pienen piraatit asettuivat pieneen tervetuloriviin. Amazua asteli laivan kannelle.
    “Tervetuloa takaisin, hyvä kapteeni”, Argo toivotti mitä kohteliaimmin. Mutta Amazua ei kuunnellut. Hän vain kääntyi suoraan takakannella siaitsevaa kapteeninhuoneen ovea kohti. Hän ei pysähtynyt tai muuttanut vauhtiaan. Hän käveli vain eteenpäin, yksi samantahtinen askel kerrallaan. Piraattimatoranit sekä Skakdit kummaksuivat asiaa. Palkkasoturi vaikutti kuin tahdottomalta koneelta.

    “Olet pahasti myöhässä”, Skakdipäällikkö piteli käsiään puuskassa omahyväisenä. Hän seisoi melkein kapteenin hytin oven vieressä Amazuan kävellessä sitä kohti. “Kenraali Gaggulabio on varmasti mielissään saadessaan tietää turhanpäiväisestä viivytyksestä.” Skakdipäällikön äänensävy olisi sopinut kuin valettu koulun pihan pienelle uhoajapenikalle mahtailevineen ja ironisen tahallisine nopeatempoisine äänenpainoineen. Mutta palkkasoturi ei huomioinut häntä. Hän vain asteli puisen oven luo ja tarttui kahvaan avatakseen sen. Skakdikomentajan avonainen kämmen paiskautui ovea vasten tämän yrittäessä estää Amazuan sisäänpääsyn ja täten saada palkkasoturin huomioon itseensä. “Kuunteletko sinä yhtään!?”

    Amazuan eleet pysähtyivät. Palkkasoturin naamio kääntyi muutaman asteen tämän luodessa katsekontaktin hampaat irvessä häntä kyyläävän Skakdin kanssa. Hän käänsi ovenkahvaa. Skakdi oli vähällä kaatua kumoon oven avautuessa sisään päin tämän yhä painettuaan kättään sitä vasten.
    “Voi kiitos”, Amazua sanoi. Hänestä oli aina huvittavaa nähdä kuinka kiukku sai hänen vastustajiaan tekemään virheitä. Palkkasoturi astui ovesta sisään yhtä vähin äänin kuin oli laivalle ilmestynyt. Tosi ärsyyntynyt Skakdi jäi nuolemaan näppejään. Hän murisi puristellen käsiään nyrkkiin ollen ilmeisesti valmiina purkamaan kiukkuaan mahdollisesti vaikka painimalla kanjonikontion kanssa, mutta hillitsi vaivoin tuohtumuksensa.
    “Selvä sitten, liikettä niveliin!”
    Karskit Skakdit huutivat yhteen äänen “HUOO” tai jotain sinne päin ryhtyen heti työn touhuun. Matoranpiraateilla ei mennyt kauaa tuntea itsensä vähän ulkopuolisiksi Skakdiköriläiden hääriessä sinne tänne. Ja tuuppien heitä samalla…

    Amazua seisoi kapteenin huoneen perällä katsellen ikkunasta merenpintaa ja tähtitaivasta. Viidakkosaari alkoi pikku hiljaa vetäytyä kauemmas. Koska kapteenin huone siaitsi laivan yläkannen peräpuolella, oli huoneen takaseinälle sioitettu kolme pitkittäistä ikkunakyhäelmää.Pienen matkan päässä ikkunoiden täyttävästä takaseinästä komeili tummanruskea, tyylikkäitä kaiverruksia täynnä oleva pitkittäinen pöytä, sekä ruskea nahkatuoli. Ovelta katsoen vasemmalla seinällä oli joukko hyllykköjä, joihin oli jätetty ties millaisia matkamuistoja erilaisten juomapullojen sekaan, joita näkyi olevan vaikuttava valikoima aina Eteläisten Mantereen hienostoviinistä johonkin pohjoisempien köyhien saarten slummien takapihalla keitettyyn rommintapaiseen. Vastakkaisella seinällä oli vuode, pari lisäpöytää sekä seinällä riukkuva taulu, joka näytti esittävän keskenään paria kamppailevaa tapiiria. Parissa nurkassa oli jokunen laatikko ja joitain mahdollisia rihkamaesineitä.

    Amazua kääntyi siirtäen kasvomaskinsa visiirin takaa pilkottavan katseen kohti kirjoituskonetta. Kenraali Gaggulabio oli pyytänyt häntä kirjoittamaan mahdollisimman täysimittaisen raportin. Palkkasoturi asteli hiljaa kirjoituskoneelle, joka lepäsi pienellä, ohutjalkaisella pöydällä, jonka petsi- ja vahapinta oli jo nähnyt parhaat päivänsä.

    Amazua siirsi pöydän alla ollutta tuolia mahtuakseen istumaan sille pöydän ääreen. Hän asettui tuolille tarpeeksi mukavasti nostaen kätensä pöydän päälle siten että hänen ranteensa toimivat tukena käsille. Pian mekaaniset sormet alkoivat näpytellä. Yksi toisensa jälkeen metalliset sormenpäät painoivat alas kirjoituskoneen näppäimiä muodostaakseen sanoja. Ilman mitään ylimääräisiä liikkeitä. Pohjimmiltaan ne olivat vain mekaanisia koneita. Ne olivat suorassa linjassa Amazuan ajatuksiin ja tottelivat hänen jokaista käskyään. Niin se oli aina ollut. Ja tulisi oleva jatkossakin. Ne tulisivat aina olemaan osa häntä.

    Hiljaista ja hämärää huonetta valaisivat ainoastaan seinille kiinnitettäviin soihtumaisiin kullanvärisiin koristeellisiin kuppeihin laitetut pienet valokivet. Samanlainen kivi lepäsi munakuppimaisessa pöytäkoristeessa kirjoituskoneen vieressä.

    http://youtu.be/1cqwJ8GrHc0

    Yhtäkkiä Amazuan ajatukset keskeytyivät. Hän huomasi aistivansa jotain. Jotain huomaamatonta. Hän ei osannut sanoa. Mutta hän oli varma yhdestä asiasta. Hän ei ollut yksin. Huoneessa oli jokin muu…

    Jokin muu kuin hän. Jokin muu kuin Skakdi. Tai Matoran. Jokin, jonka olemus oli täysin tunnistamaton ja vieras.

    Mutta Amazua ei liikauttanut eväänsäkään kirjoituskoneen äärestä. Hän jatkoi kirjoittamista. Hän ei halunnut vaikuttaa siltä että olisi huomannut sitä, mikä huoneessa kulki. Hän teki parhaansa peittääkseen sen että olisi huomannut mitään. Hänen piti vaikuttaa tietämättömältä. Mikä huoneessa sitten vaelsikaan, se sai luulla olevansa edelleen huomaamaton. Amazua vain istui. Ja naputteli.

    Mutta se oli vain esitystä. Mutta jopa esittäessään hän kirjoitti sitä mitä piti. Sanasta sanaan. Hän yritti arvioida salamyhkäisen vieraansa liikkeitä. Se liikahti. Sitten se pysähtyi. Sitten se liikkui taas. Se tuntui kulkevan huoneen nurkasta nurkkaan. Ja pysähtyvän ja liikkuvan taas. Amazua teki parhaansa painaakseen sen minkä lie liikkeet mieleensä. Hän odotti sopivaa tilaisuutta.

    Se liikkui.

    Pian Amazua hyppäsi seisomaan tuolilta poimien jo vuosien bravuuriksi muodostuneella liikkeellä selkänsä kätköistä yhden kiväärinsä, johon oli kiinnitetty myös tähtäyslamppu. Hän osoitti sen nopeasti huoneen oven viereiseen nurkkaan johon epäili olemuksen pysähtyneen.

    Ei mitään.

    Nurkassa ei näkynyt mitään laatikoiden lisäksi. Amazua kirosi päänsä sisällä. Mikä tahansa häntä vaanikin, se oli saanut etulyöntiaseman. Hän oli nyt vain istuva ankka. Amazua aprikoi. Se, mikä olikin, oli muuttunut hetkessä täysin huomaamattomaksi. Mutta Amazuan tunne ei hellittänyt. Se oli yhä jossain. Jossain tässä huoneessa. Se ei ollut poistunut minnekään. Se halusi hänet. Juuri hänet…

    Se vaani häntä. Hän ei voinut kuin odottaa. Oli sen vuoro tehdä siirtonsa. Hän valmistautui puolustamaan itseään. Hän kykeni vain toivomaan että ehtisi iskeä ensin. Sitten hän havahtui. Se ei enää ollut missä tahansa. Se oli hänen takanaan…

    Pieni, hopeanharmaa, mustapallosilmäinen rapu seisoi kirjoituskonepöydän oikean etujalan vieressä. Sillä oli saksissaan tummanharmaa laivarotta. Piskuinen rapu alkoi järsiä sitä. Pieni laivarotta päästi viimeisen SQUEEEEEnsa kun vahvat ravunleuat alkoivat narskuttaa sen vasenta kylkeä.

    Amazua laski kiväärikätensä veltosti. No just… Palkkasoturi vaihtoi kivääriproteesinsa takaisin normaaliksi kädeksi. Se siitä välikohtauksesta. Hän istui takaisin pöydän ääreen ja jatkoi kirjoittamista. Mekaaniset sormet jatkoivat näpyttämistään. Aiemmasta välikohtauksesta huolimatta kaikki sanat olivat sitä mitä pitikin.

    Pieni aika kului. Pikku ravunpoikanen kipitti pöydän jalkaa ylös ja seisoi pian pöydän oikealla reunalla. Se tuijotti hieman pöydällä olevia käsiproteeseja ja härpäkettä joka sanoi NÄPY NÄPY sekä TING. Sitten se kiipesi Amazuan kyynärvarren yli ja oli palkkasoturin käsien välissä kirjoituskoneen edessä. Amazua loi katsekontaktin pieneen rapuun. Sen pyöreät, mustat, viattovat silmät katsoivat Amazuaan, syvän punaisena hehkuva visiiri katsoi pieneen rapuun.
    Osasin ihan itte pieni rapu viesti katseellaan onnistuneen metsästyksen jälkeen. Sen suuaukon peittävät piskuiset leukapihdit hinkkasivat toisiaan ikään kuin putsaten ruoanjämiä.

    Sitten Amazua nosti kättään tuupaten pienen Rahiotuksen alas pöydältä. Sen kivenkova kuori kopsahti lattiaan. Palkkasoturi arveli että ehkä se lähtisi lopulta matkoihinsa jos hän vain suhtautuisi siihen mitättömästi.

    Mutta pienessä hetkessä pikkuinen otus oli jo kiivennyt takaisin pöydälle palkkasoturin eteen. Hän ei tehnyt muuta kuin tuuppasi sen toistamiseen alas. Mutta se kiipesi takaisin. Sama kuvio toistui vielä pari kertaa. Lopulta Amazua yritti hätistää otuksen pois hätistämällä sitä etusormellaan. Mutta pienen ravun kova saksi tarttui kiinni palkkasoturin mekaaniseen etusormeen. Amazua nosti irti päästämättömän ravun melkein kasvomaskinsa tasalle. Hän alkoi vispata mekaanisella sormellaan ees taas. Palkkasoturin kiihdytettyä sormensa vauhtia Rahi lennähti lopulta kaaressa toiseen päähän huonetta.

    Amazua oli tuskin kunnolla paneuduttua takaisin kirjoitustöihin kun pieni otus oli jo taas kapuamassa pöydälle. Tällä kertaa Amazua kuitenkin tarrasi pienen otuksen selkäkuoreen. Sen pienet niveljalat alkoivat sätkiä palkkasoturin kantaessa hämmentynyttä pikkuotusta huoneen perälle. Hän avasi yhden ikkunoista tiputtaen Rahin olkaa kohauttaen alas. Amazua sulki ikkunan kävellen takaisin kirjoituskoneen ääreen. Hän ehti näpyttää ehkä muutaman lauseen ennen kuin tuttu ääni kajahti hänen korviinsa. Pienen niveljalkaisen askelten naputusääni.

    Amazualle ei enää tullut yllätyksenä että piskuinen rapuörmelö seisoi jälleen lattialla hänen pöytänsä vieressä. Hän katsoi kuinka se kiipesi pöydälle. Taas. Pieni otus katsoi palkkasoturia suurilla silmillään yhtä kiintyneesti ja viattomasti kuin aiemmin. Sillä ei tuntunut olevan mitään käsitystä siitä että sitä oltiin hetki sitten kovasti häätämässä matkoihinsa.

    Amazua ei enää keksinyt mitään, joten hän tyytyi vain tuijottamaan Rahia visiirinsä läpi.
    “Sinusta en taida kovin helpolla päästä eroon…”
    Palkkasoturi kiinnitti huomionsa pienen otuksen selkäkuoren sekä saksien koostumuksellisiin yksityiskohtiin. Hän hieraisi sen selkämystä sormellaan. Se äänteli tyytyväisenä olettaen että sitä paijattiin. Vaikka lujalla materiaalilla panssaroidut sormet eivät kyenneet tuntemaan mitään, pystyi Amazua hahmottamaan sen koostumuksen olevan hyvin karhea ja tukeva. Ehkä melkeimpä… kivimäinen.

    Palkkasoturin mieleen muistui aiemmin saarella köyty kamppailu hirviömäistä rapua vastaan. Sitten hänen mieleensä muistuivat myös pesä ja siinä maanneet munat. Hän tajusi kuinka oli pidellyt yhtä munista. Ja siinä munassa oli ollut halkeama…

    Amazuan edessä oleskeleva pienokainen vaikutti kooltaan melko tuoreelta tapaukselta, hyvinkin sellaiselta joka olisi voinut hyvin kömpiä ulos leposijastaan vuorokauden sisällä. Ja ilmeisesti se oli vain pienellä vilkaisulla päättänyt itse kuka olisi sen kasvattaja. Mikä lie tööttirahin penikka, palkkasoturi puntaroi mielessään. Hän tarttui kertaalleen pikkuravun selkäkuoreen, muttei suinkaan viskatakseen sitä huit helkkariin, koska siitä tuskin olisi ollut hyötyä. Hän vain asetti sen pöydän seinänpuoleiselle ylätasolle valokiven viereen. Hän kenties yrittäisi päästä siitä myöhemmin eroon.
    “Ole siinä, kunhan olet aloillasi…”

    Amazualla ei kestänyt kauaa palata takaisin kirjoituspuuhiin. Häntä kuitenkin arvelutti. Jokaisen kirjaimen, sanan, ja lauseen myötä hän oli lähempänä yhtä tiettyä kohtaa… Mutta hän jatkoi näpyttelyä. Ja jatkoi. Tarkalleen sanasta sanaan. Kunnes hän lopulta sai yhden osan kirjoitettua loppuun…
    Leirin purkutoimenpiteet suoritettiin iltaan mennessä. Lähdimme paluumatkalle tavarat ja varusteet hyvin pakattuina.

    Tässä kohti Amazua lopetti kirjoittamisen. Hänen sormensa pysähtyivät niille sijoilleen. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Sellaista hän ei ollut usein joutunut kokemaan. Kysymys ei ollut siitä, miten hän olisi mahdollisesti voinut valehdella tai peitellä asiaa, vaan hän ei kirjaimellisesti tiennyt. Epätietoisuus ja hämmennys purkautuivat hänen ajatuksistaan. Siitä lähtien kun hän oli joutunut saaren rantarajojen sisäpuolelle, häntä oli piinannut polttava halu. Halu päästä käymään Nimdan temppelissä vielä kerran…

    Nimdan temppelin sokkelot, pari tuntia sitten

    Amazua kokeili kädellään sitä paikkaa, josta hän oli herännyt. Hän muisti kuinka oli epämääräisen välikohtauksen jälkeen kaikki oli pimentynyt. Hän oli vain löytänyt itsensä makaamasta temppelin tunnelin seinää vasten.

    Nimdan temppelin sokkelot, aiempi Nimdajahti

    Jo valmiiksi himmentynyt soihtu luisui Amazuan sormien välistä ja tipahti maahan. Kaikki mahdollinen kellertävän lämmön hehku katosi käytävästä sen sileän tien. Jäljelle jäi vain kylmä pimeys.

    Amazua seisoi selkä seinää vasten ajettuna. Hänestä tuntui avuttomalta. Hän ei voinut kuin sulkea katseensa ja odottaa mitä tuleman piti. Hän kykeni tuntemaan kaapuhahmon olemuksen läsnäolon aivan torsonsa edessä. Se ei käyttänyt minkäänlaisia voimakeinoja. Se ei painanut häntä seinää vasten. Pelkkä olennon läsnäolo kylvi Amazuassa tuntemuksia, jotka olivat aiemmin olleet vain kaikuja hänen kauan sitten kadonneista heikkouksistaan.

    Amazua odotti. Hän ei ollut varma mitä. Hän kykeni vain odottamaan. Mitä tahansa kaavun alle kätkeytynyt hahmo hänelle tekisi, sen tekemiseen tuntui menevän ikuisuus.

    Sitten hän tunsi jotain. Se ei ollut tuskaa. Tai edes kipua. Jotain hyvin päinvastaista. Lämmin, rauhaisa kosketus tuntui hänen poskellaan. Hän ei ollut varma oliko hänen naamionsa otettu pois, vai kykenikö hän tuntemaan sen kovan metallin läpi. Mutta se tuntui… Kaikesta huolimatta…

    Amazua lopetti hetkeksi muistelunsa ja nousi hiljaa ylös kirjoituskoneen äärestä. Hän käveli huoneen vastapäätä olevan suuremman työpöydän eteen. Hän nosti pöydän keskiluukun ylös nojaamaan pöydän ylempää tasoa vasten. Sen kääntöpuolelta paljastui peili. Peili, josta katsoi takaisin tumma, kasvonsa elottomalla naamiolla peittämä hahmo.

    Palkkasoturi tarttui sormillaan naamioonsa. Hän nosti sen kasvojensa edestä…

    Joskus aikoja sitten peilistä olisi tuijottanut takaisin ritarikunnan sotilaan katse. Sotilaan, joka taisteli Suuren Hengen aatteiden ja uskomisen puolesta.

    Mutta sitä katsetta ei enää ollut. Oli vain jotain, jonka oli paras seurata maailmaa tummuuden alta, punaisen visiirin takaa.

    Amazua painoi sormillaan mustan naamion alleen peittämää olemusta.

    Se sattui.

    Se oli sattunut jo kauan. Joku olisi voinut väittää ettei hän edes muistaisi kuinka kauan sitä oli kestänyt, mutta Amazua muisti. Todella hyvin… Kaikki se kipu. Kaikki se tuska…

    Mutta Amazua oli oppinut elämään sen kanssa. Muita vaihtoehtoja hänellä ei ollut ollut. Vaikka se oli salaa piinannut häntä alkuajoistaan asti.

    Mutta, sen pienen hetken. Sen yhden pienen hetken ajan. Se kosketus. Yksi pieni kosketus. Sen pienen hetken ajan, kaikki se oli poissa. Hänestä oli tuntunut hyvältä. Paremmalta kuin aikoihin. Sillä yhdellä ainoalla hetkellä, hänestä tuntui rauhalliselta. Ja turvalliselta. Sillä hetkellä tuntui, että hän olisi voinut… pyörtyä onnellisuudesta…

    Amazua selvitti ajatuksiaan ja jatkoi peiliin katsomista. ei väliä mitä hän oli tuntenut, kaikki se epämiellyttävä kipu oli jälleen hyvin todellista. Oliko se kaikki ollut vain unta… Vai kenties temppelin jossain kolkassa piileskelleen Nimdan sirun aiheuttamaa mieliharhaa. Siihen hän ei osannut vastata. Mutta hän oli joka tapauksessa palannut takaisin kylmään todellisuuteen.

    Ei ollut helpotusta tai onnellisuutta jonka vuoksi uneksia. Oli vain päättymätön tuska… Joku voisi luulla, että tällaisessa tilanteessa, sellainen asia kuin kuolema olisi siunaus. Mutta se, joka ajatteli niin, ei tiennyt mistä puhui…

    Mennyt on mennyttä. Sellaisen aatteen alla palkkasoturi kulki. Mitä menneisyydessä olikin ollut, ei ollut enää läsnä. Se oli se mikä erotti menneen ja tulevan. Mennyt tuli jättää taakse.

    Siinä samassa Amazua huomasi peilissä jotain. Pieni hopeinen rapu tuijotti siihen selin olevan palkkasoturin peilikuvaa. Amazua asetti naamion takaisin kasvoilleen. Hän kääntyi takaisin pöytää päin ja käveli sen luo. Hän katsoi pientä rapua. Ja se katsoi häntä. Amazua vetäisi kiväärin selästään. Hän tähtäsi sen suoraan pieneen Rahiin…

    Mutta pikkuotus vain tuijotti sitä osoittavaa asetta mielenkiinnolla. Sen piskuiset sakset alkoivat käpälöidä kiväärin piippua. Amazuan katse pikkuravussa säilyi. Se ei pelännyt vähääkään. Se oli vain utelias. Amazua laski kiväärin.
    “Sinä et käsitä, eikö niin. Sinulla ei ole tietoakaan siitä, mitä pelko, tuska, tai kuolema ovat…”

    Pikkuinen Rahiotus piti kiinnostuneen katseensa yhä palkkasoturin kiväärissä.

    “Minä tapoin synnyttäjäsi. Mutta se ei merkitse sinulle mitään. Sinähän olet vain pieni ja tietämätön. Tietämätön siitä mitä kaikkea tällä maailmalla on tarjottavana.”
    Palkkasoturin katse painui hieman alaspäin.

    “Sinulla ei ole mitään annettavaa tälle maailmalle. Eikä mitään, mitä se voisi viedä sinulta…”

    Palkkasoturin katse kohosi taas takaisin rapuun. Se vain tuijotti häntä takaisin. Sitten sitä alkoi pikku hiljaa nukuttaa. Se painoi pienet saksensa kehoaan vasten, vetäen silmä-antenninsa ja jalkansa kuorensa sisään. Lopulta pöydällä näytti vain makaavan eloton kivi…
    Amazua olisi hyvin voinut käyttää esillä olevaa asettaan mäjäyttääkseen pikkuotuksen sisälmykset seinälankuille. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän vain asetti kiväärin takaisin selkäänsä ja istuuntui jälleen pöydän ääreen. Hän kirjoitti. Sen kohdan jota hän oli koko urakan ajan ennakkoluuloillut. Hän muotoili sanomisensa mielessään tarkoin. Hänen mielensä oli keventynyt.

    Syvällä päänsä sisällä palkkasoturin mielen perukoilla kuitenkin kolkutti yksi kysymys.

    Nimdan temppelin tyhjä käytävä.

    Kaapuun pukeutunut hahmo.

    Mikä sinä olet…

    KUKA sinä olet…

    Pieni Onu-Matoran Gatta yritti joten kuten pitää pussikeittonsa lautasellaan etsien yläkannelta jotain paikkaa jossa nauttia muonaansa rauhassa, jota hän oli tullut ohimennen napanneeksi isohkojen örvelöiden muonapöydästä. Skakdit olivat levittäytyneet pitkin paattia viettämään omaa aikaansa. Harmi vain että siihen tuntui sisältyvän pienempien härnäämistä. Huolimatta siitä että Matoranjoukko oli heidät sieltä hiivatin saarelta noutanut. Kiittämättömät… Gattan ajatukset pysähtyivät hetkeksi yhden ohikulkevan Skakdin ehkä tahallisesti tuupattua häntä polvellaan. Matoran tuijotti tätä vilaukselta nyrpeänä, mutta hän vaikutti olevan koko Skakdijoukoille pelkkää ilmaa.

    Lopulta Matoran havaitsi laivan sivukaiteen lähellä olevan penkin. Tai asian, joka oli niin lähellä penkkiä olevaa asiaa kuin kaksi laatikkoa ja pitkä lankku- kombinaatiolla pääsi. Matoran istahti hyvillä mielin lankun keskipaikkeille. Vihdoinkin…

    Matoran ehti hetken yrittää tarttua metalliseen lusikkaansa ja syödä, kunnes jo yksi isoleukaisista yrmyistä tuuppasi häntä hieman sivuun istuessaan ihan hänen oikealle puolelleen. Matoranin ilme happani ja tämä ryömi hieman sivummalle. Mutta hän ei lannistunut. Hän aikoisi lopulta päästä syömään…

    Toinen, Matorania sen enempää huomioivalla Skakdilla kuitenkin muuta mielessä tämän päättäessä istua vieri viereen toverinsa kanssa. Pieni Gatta ehti vain hieman ihmetellä ennen kuin kaksi sotilaskörilästä puristivat häntä kylkiensä väliin sen kummempia ihmettelemättä. Pienen hetken päästä Skakdit istuivat kylki kyljessä nauttimassa omia säilykeannoksiaan. Matoranista ei näkynyt jälkeäkään. Vaikutti siltä kuin hän olisi kadonnut pois laivalta- ehkä jopa tästä maailmasta…

    Onu-Matoranin käsi kiemurteli esiin Skakdien välistä tarttuen istumalankun reunaan. Kesti hetken ennen kuin Matoran sai vedettyä itsensä esiin ja lennähtäneeksi penkiltä pois Skakdien selkämysten puolelle. Matoran haukkoi syvään henkeä. Äskeinen kokemus oli lyhytkestoisuudestaan huolimatta epämiellyttävä. Hänen ruokalautastaan ei näkynyt missään. Tosin Gattaa ei paljolti kiinnostanut palata enää etsimään sitä.

    Turtunut Matoran tömisteli kettuuntuneena kansiluukun tykö. Saadakseen sen auki hänen piti kuitenkin raivata pois tieltä Skakdien levälleen jättämiä esineitä. Matoran oli tuskin ehtinyt kunnolla laskeutua alemmalle kannelle laskeutuville portaille ennen kuin joku tavaroitaan poimimaan tullut Skakdi tuli sulkeneeksi luukun astumalla sen päälle. “AU. Au. Au. Auauauau”, Matoran totesi saatuaan luukusta päähänsä ja kierien lyhyitä portaita alas.

    Gatta aukaisi laivan ilmeisen vähäkäytettyyn kapyysiin johtavan puisen oven katsoen sisään. Lyan ja Paku pelasivat korttia Matorankokoluokassa ylisuuren pöydän ympärillä, joka oli selkeästi tarkoitettu Skakdimerikarjujen juopottelun ja ylensyönnin leikkikentäksi. Argo luki hieman paksunomaista kirjaopusta huoneen ovelta katsottuna pöydän vastakkaisessa päässä. Vasemman seinän puolella oli uuni sekä keittiö- ja ruokakaappeja, sekä sisäänkäynnin vastakkaisesta seinästä ilkoneva pöydäntapainen joka oli tarkoitettu ilmeisesti muuta ruoanlaittoa varten, ja jonka ääressä kasvillisuuden Matoran Tokka parhaillaan puuhaili.. Sisäänkäynnin vastakkaisella seinällä oli myös pieni baarikyhäelmä. Sisälläolijat vilkaisvat Onu-Matorania nopeasti.

    “Tervehdys”, Argo toivotti omalla herrasmiesmäisellä tavallaan.
    “Turvapaikka”, Gatta kysyi sarkastisesti astuen sisään enempiä mutisematta. Onu-Matoran käveli pitkähkön pöydän toiseen päähän jossa muut pätkäiraatit oleskelivat. Pakulla oli hankaluuksia nostaa kortti keskellä leveää pöytää olevasta pakasta. Gatta taas huomasi olevan vaikeaa nousta tuolille joka oli suurin piirtein melkein hänen itsensä korkuinen. Gatta päästi perin väsähtäneen “LÄÄÄH”in kurottauduttuaan istuimelle ja painettuaan päänsä pöydälle.
    “No mutta sitäpä vaikutetaan väsyneeltä”, Argo totesi vastapäätä istuvalle ystävälleen. Hän tarjosi kirjansa vieressä ollutta valkoista kuppia, “Maistuisiko kuppi kahvia?”
    Gatta tuijotti kupissa olevaa nestettä hämmentyneenä. “Mitä tuo on? Likaista vettä?”

    Jossain

    “Hmm??” Ämkoo aisti jotain outoa…

    Yön Timo II:n kapyysi

    “Missä Nany, Kiro ja Se Valkoinen Nörtti muuten on?”
    “Koli on kapteenin kanssa kommunikaatiohuoneessa, Nany varmaan nukkumassa. Kiro leikkii alakannella rämmäleineen. Mokoma meni valtaamaan koko tilan itselleen. Mitä ilmeisimmin väsää taas jotain”, Tokka vastasi Gattan kysymykseen asetellen samalla lisukkeita leivälleen.
    “Muuten, mitä sille lokilleni tapahtui”, Gatta kysähti kasvillisuuden Matoranilta.
    “Voi anteeksi, unohdin ruokkia sen.”
    Gatta oli hetken hiljaa Tokkan kommentin jäljiltä. “Mikä sinulla muuten on siinä?”
    Argo kohotti katsettaan Onu-Matorania kohti olettaneen tämän puhuvan hänelle. “Innostuin lukemaan tätä paksuleukaisten ystäviemme käsikirjaa.”
    “Kuis?”
    “Koska ystäviemme kriteereihin ja protokollaan perehtyminen on varmaankin hyödyllinen sopuisan kanssakäymisen kannalta.”
    “No lääh, miksi meidän pitäisi vaivautua? Eiväthän hekään ole piraattien pyhään säännöstöopukseen kajoamassa…”

    “Noh, kuten erään Eteläisten saarien pahvilaatikossa asuvan pummin viisautta mukaillen; opi tuntemaan vihollisesi, mutta ystäväsi sitäkin paremmin, koska koskaan ei voi tietää kuka myy vanhentuneita pumpuleita vai miten se meni…” Tokka saneli voideltuaan leivälleen hieman jotain mikä näytti hillolta.
    “Onkohan meillä muuten sitä enää?” Paku astui keskusteluun hävittyään pelin. Taas.
    “Mitä?”Ardo vastasi.
    “Sitä säännöstökirjaa.”
    “Ah. Se taisi jäädä jonnekin entisen laivamme ruumaan.”
    “Ai siihenkö joka meni päreiksi”, Paku kysähti.
    “Juu, ilmeisesti. Tai sitten se oli teidän kahden polttamien kirjojen joukossa”, Argo viittasi Pakuun ja Gattaan.

    “Ai häh?”
    “Muistatteko? Se kerta kun eksyimme sinne jäätikölle.”
    “Ai joo… Se tapaus kun lumimies adoptoi sinut”, Lyan totesi Gattan suuntaan.
    “No minkäs teet, satun vain olemaan niin hellyyttävä. Ja se taisi olla tundrakarhu”, Onu-Matoran vastasi, “sitä paitsi, sen pesän ravintopolitiikka pelasi esimerkillisesti.”
    “Kai muistat että se oli raakaa limaista kalaa?”
    “No ei siinä tilanteessa ole paljon varaa ryhtyä nirsoksi.”

    Matoranit hiljenivät hetkeksi kuuntelemaan kuinka seinän takaa alkoi kuulua möreää naurua ja epämääräistä örvellystä. Hetken Matoranit pelkäsivät että Skakdit aikoisivat vallata koko aluksen perseilymenoihinsa kyökkiä myöden. Joukko huokaisi helpotuksesta kuultuaan Skakdien menevän toiseen huoneeseen.

    Hiljaisuus kuitenkin pysyi laivan kapyysissa. Voileipänsä valmiiksi saanut Tokka raahasi pienen penkin Skakdien kokoluokan tuolin viereen, joka siaitsi Argon ja Gattan puolella pöydän päätä, josta oli huomattava apu tuolille nousemisessa. Argo jatkoi lukemisiaan. Tokka alkoi narskuttaa leipiään sekä hörppiä Mota-marjamehuaan. Paku pälyili ympärilleen Lyanin kootessa kortteja takaisin pakkaan. Gatta vain naputteli kulunutta tummanruskeaa pöytää. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki tuntuivat vain istuskelevan ja mietiskelevän omiaan…

    “…muistatteko kun kaikki oli elämyksellistä ja kivaa?” Gatta tuntui suorastaan pukevan koko porukan ajatukset sanoiksi. Koko konkkaronkan ilme täyttyi pienestä alakuloisuudesta ja haikeudesta.
    “Juu…”, Lyan totesi nielaistuaan haukkaamansa leivänpalan.
    “Ne ajat, jolloin uljas joukkiomme seilasi meren virtausten tanssiessa nauttien merten soturien elämän hedelmistä”, Argo lausui rauhaillisella, tunnelmallisella äänellään.
    “Niin”, Tokka totesi, “merirosvon elämäntapa joka oli täynnä seikkailua ja vapauden riemua. Vailla huolia…”
    “Juu. Sitä seikkailua aavojen merivesien aaltojen päillä huutamassa henkemme edestä…”
    “No äläpäs nyt”, Argo toputti Gattan puheita, “Vaara kuuluu seikkailuun. Me kaikki tiesimme sen kun ensimmäisen kerran lausuimme Pyhän Piraattien Valan ensimmäisen lauseen.”
    “Ja kun on PPV:n kerran lausunut, paluuta ei ole…”, Lyan lausui humoristisen kryptisesti. Yleisen hepposuuden nimissä muut Matoranit hymähtelivät.

    Kapyysin ovi pamahti auki. Muiden piraattien Nany- nimellä tuntema Ga-Matoran seisoi sisäänkäynnillä nyrpeänä. Vaikka Kanohi Kaukaun rakenteeseen kuului silmien kohdalla eräänlainen visiiri, pystyi ulkopuolinen erottamaan jotenkuten Matoranin kirkkaankeltaisten silmien alla näkyvät väsymyksen rypyt.

    Nany asteli sisään huoneeseen pamauttaen oven kiinni samalla voimalla kuin oli sen avannutkin. Huoneen muiden Matoranien ilmeet olivat vääntyneet perinteistyneeseen “Ohhoh Nany on vihainen eipä pidä ärsyttää tai saa vitsen sinne minne missä miehisyys lopullisesti mitoitetaan”- ilmeeseen.
    “…olenko koskaan maininnut että halveksin Skakdeja”, Ga-Matoran kysyi juuri uniltaan herätetyn sarkastisesti.
    “Sanos muuta”, Paku tokaisi lohdutuksellisesti.
    “Muutama pahimman laatuinen tapaus tuli yks kaks melkoisissa lärveissä nukkumatiloihin. Tuskin kesti minuuttiakaan ennen kuin kauhea perseily alkoi.”

    Gatta ja Paku hihittelivät hieman. Oli hieman huvittavaa kun Nanyn oman tapaisella neitomaisella äänellä lausuttiin niinkin mukahauska sana kuin “perseily”.
    “Pystyin tuntemaan kuinka ne katselivat minua nukkuessani ja hihittelivät.”
    “MMMITÄ!?” Lyan tuohtui välittömästi noustaen oikean kinttunsa pöydälle, puiden nyrkkiään. “Ne niljakkaat irvileuvat! Kuka voisi olla noin sovinistinen!?”
    Le-Matoran ei normaaliin tapaansa tuntunut hoksaavan että jokikiset huoneessa olevat kasvot katsoivat häntä epäuskoisina…

    Nany käveli pöydän ovelta katsottuna oikealle puolelle, jossa Lyan ja Argo istuivat. Hän istui Äänen Matoranin viereen.
    “Saisiko olla hörppy kahvia?”
    Nany nielaisi Argon tarjoaman kahvikupin sisällön yhdellä siemauksella. Nanyn kurkku oli tunnettuun tapaan kuin viemäri konsanaan.
    Ga-Matoran teki äännähdyksen joka oli samanlainen kuin kellä tahansa joka oli juuri nauttinut mieleisen juoma-annoksen lausuen kiitoksen sanat Argolle vaikuttaen jo virkeämmältä.
    “No, mistä te puhuitte?”
    “Vapauden päättyväisyydestä ja kadotetuista unelmista” Gatta vastasi.
    “Jahas.”

    Matoranjoukkio kertasi Nanylle aiemmin käymänsä pienen keskustelun. Ga-Matoran ei pitänyt niinkään merkittävänä osana sitä että Paku oli olettanut Lyanin huijanneen korttipelissä, ja kuinka Lyan katsoi sen loukkaavan kunniaansa. Hyvin kaksimielistä ja sovinistista naistenkaatokunniaansa.

    “Mutta tosiaan”, Tokka totesi, “merirosvojen elämänfilosofia nojaa vapauteen ja elämään vailla vastuuta. Tämä ei oikeen… tunnu sellaiselta.”
    “Juu, noiden leukaperien kuskaaminen tuntuu vievän mehut koko hommasta”, Gatta totesi.
    “Saa nähdä mihin tämä homma ylipäätään on menossa. Kapteeni kun lienee melkeimpä vakituisesti niiden yrmyjen palkkalistoilla”, Nany teorioi.

    Tokka läpsäisi Gattan uhkaavasti lähestyvän herkkuja havittelevan käden pois leipiensä läheltä.

    “Tässähän meinaa tuntea itsensä häkkilinnuksi”, Lyan totesi.
    “Saatamme joutua varautumaan siihen että tulemme olemaan arvoisten liiketovereidemme kanssa vielä paljon tekemisissä”, Argon masentavat faktat saivat muut vaimeiksi.

    “Tosi tympeää”, Gatta puhisi, “Itse kun liityin näihin porukoihin puhtaasta seikkailun ja vapauden halusta…”
    “Niinhän me kaikki?” Nany totesi kysyväisesti.
    Muu Matoranjoukkio joko totesi jotain myönnytyksellistä tai nyökkäili.
    “Merirosvous on uusi alku. Kun sille tielle joutuu, voi laskea entisten velvollisuuksien ja elämän murheiden taakat harteiltaan”, Argo totesi.
    “Täydellinen elämänmuutos”, Lyan tokaisi Argon perään.
    “Aika hyvin tiivistetty”, Gatta sanoi.
    “Aika paljon sanottu sinulta”, Nany tokaisi.

    Ga- ja Onu-Matoran ilmeilivät hetken toisilleen kuin vakavamielinen isosisko ja holtiton pikkuveli.

    “Emme ilmeisesti voisi vain ottaa hatkoja”, Paku kysyi epävarmasti.
    “Emme”, Argo vastasi hieman vakavamielisesti. “Merirosvojen säännöstö velvoittaa meitä seuraamaan kapteeniamme. Jos tahtoo vapautua kapteeninsa käskyvallan alaisuudesta, täytyy kohdata kapteenin mahdollinen vastarinta.”
    Muut Matoranpiraatit olivat tottuneet siihen että Argo oli aina ensimmäisenä varmistamassa että joukossa noudatettaisiin merirosvojen pyhiä valoja. Jokunen tosin saattoi miettiä, oltiinko täysin vastaavanlainen juttutokio käyty joskus aiemminkin.

    “…tiedättekö, ehkä tämä ei ole niin paha juttu.”
    Gattan mukapirteä kommentti sai muut katsomaan Onu-Matorania hieman kummaksuen.
    “No kun, meillä on kenties badassein kapteeni ikinä? Nokun, miettikää nyt kuinka se peijooni nitisti kokonaisen joukon Toia ja sen yhden körilään.”
    “Älkääkä unohtako jättikivirapua”, Paku tunsi velvollisuudekseen huomauttaa.
    “Kuinkahan kauan saamme kuulla tuosta”, Nany teorioi.

    “Kieltämättä perin vaikuttavaa”, Tokka totesi, “Ei epäilystäkään että hän on tunnettu palkkatappaja.”
    “Hillitsehän termistösi, ystävä hyvä”, Argo tokaisi, “Huolimatta rajusta ulkonäöstään kapteenimme ei vaikuta järin brutaalilta.”
    “Mites niin?”
    “Palkkamurhaaja ja palkkasotilas ovat kaksi eri asiaa”, Lyan totesi.

    …

    “Tuota noin, onko kenties kukaan muu miettinyt että kapteenin aiempi tempaus oli jollain tapaa outo?”
    “Nnno kieltämättä”, Tokka vastasi.
    “Eikös lekuri ole sen kanssa juuri nyt rupattelemassa tuolla”, Gatta kysyi.
    “En usko että se varsinaista ‘jutustelua’ on. Varmaan joitain matkantekolätinöitä”, Lyan vastasi.

    “No kuiteskin, voisikohan se saada kapusta jotain irti?”
    “Niinkuin mitä”, Nany kysyi epäilevänä.
    “Nokunsiis sehän se niinkun on se porukan älykkö. Joten kai kapu huomaisi siinä jonkin tyypin jolle vähän kertoa salaisia juttuja.”
    “…empä usko. Kapteeni kun vaikuttaa aika lailla siltä että se avautuisi vähintään kiville”, Tokka huomautti.
    “No kunhan sanoin…”
    “Ehkä pikku ystävällämme on oikea ajatus”, Argo kommentoi. Gattaa hieman harmitti muistutus siitä että Onu-Matoranille hieman yleisen ruumiinrakenteen tähden hän oli ehkä vähän muita lyhyempi. Sillain piirun verran.

    Kohtaus näytti täyttävän kaikki epäuskottavan sattuman tai laiskan tarinankirjoittamisen piirteet kun Koli astui kapyysin ovesta sisään. Ko-Matoran yllättyi hieman siitä kuinka koko muu konkkaronkka oli kokoontunut tähän huoneeseen. Hän ihmetteli hieman kuinka kaikki tuijottivat häntä kuin odottaen hänen sanovan jotain.

    “…no?” Gatta kysyi.
    “…mitä?”
    “Mitä se sanoi?”
    “Kuka?”
    “No kapteeni, älypää!”
    “…ei mitään erikoista. Arvoimme matkan kestoa mahdollisten ennustettujen tuulennopeuksien suhteella laivan massaan ja purjei-”
    “Leikkaa pois tuo biosonninsanta”, Gatta sanoi turhautuneena, “sanoiko se mitään siitä metsäseikkailustaan?”

    “Tehän siellä mukana olitte?”
    “No ei kun siitä kun se siellä paluumatkalla lähti sinne omille teilleen.”
    “…ei.”
    “Kysyitkö”, Lyan tunkeutui Gattan ja Kolin vuoropuheluun.
    “No en. Ei ole tapaistani udella muiden henkilökohtaisia asioita”, Ko-Matoran totesi alkaen vuorostaan kävellä pöydän toiselle puolelle. “Mistä tämä yhtäkkinen minulle tuntemattomasta kontekstista kumpuava kysymys?”
    Koli istuuntui Nanyn ja Lyanin väliin.
    “Nuo teorioivat kovasti mikä kapteenimme on miehiään”, Nany totesi.

    “Onko sinulla jotain teoriaa”, Tokka uteli pöydän uusimmalta tulokkaalta.
    “…ei”, Koli totesi.
    “Eikö asia arveluta sinua kenties yhtään”, Lyan kysyi.
    “Nno ei sinänsä.”
    “Miten niin ‘ei sinänsä”, Gatta tivasi.
    “No kun hänhän se kapteeni joka tapauksessa nyt on. Eihän hänen taustansa tai muukaan asiaan oikein vaikuta?”
    “Mutta onko sinulla… epäilyksiä”, Paku tarkensi.
    “No ehkä, mutta en minä anna sellaisen häiritä?”

    “Sinähän hänen kanssaan olet ollut kiinteimmin tekemisissä, millaiselta tyypiltä hän vaikuttaa?”, Tokka kysyi.
    “Erittäin esimerkilliseltä ja järkevältä henkilöltä”, Koli vastasi osaamatta tarkemmin kuvailla.
    “Esimerkillinen ja järkevä tyyppi joka ryntäilee mailla ja mannuilla kesken reissun?”, Gatta tokaisi. Koli ei oikein osannut vastata. “Uskoisin kyllä että hänellä oli syynsä.”
    “…ehkä sille iski ripuli?”
    “…Gatta!” Nany tuhahti.
    “No mistä sitä tietää!?”

    “Noh noh, tuollainen on aika rumaa.”
    “…kiitos, Paku”, Nany huokaisi.
    “Sillä saattoi hyvin olla tulossa yrjöt.”
    “…te olette ihan sairaita”, Nany totesi. Ga-Matoran laskeutui tuolilta suunnaten suunnaten kohti huoneen nurkkaa jossa oli kaikki ruoanlaittohommelit.

    “Toisaalta, mistä sitä tietää mitä kapteenin haarniskan alla piilee”, Lyan huomautti.
    “Nniii”, Gatta alkoi visioida. “Ehkä se on joku pinkki humanoidi joka aikoo syödä meiltä aivot.”
    “No sinulla ei siis olisi hätää”, Nany huudahti ruokakomerolta.
    “Hei, Argo, sinähän olet syvällinen tyyppi”, Paku viittasi Äänen Matoraniin joka oli palannut kirjan pariin, “Onko sinulla mitään ajatusta?”

    “Kadotettu sielu, joka pitää kaiken tuskansa kylmän metallihaarniskan sisällä. Julma elämä on koetellut häntä kovin ja hän on kääntänyt selkänsä kaikille eikä halua elämäänsä yhtäkään johon kiintyä liikaa, koska pelkää uusia menetykisä…” Argo lausui jälleen tunnelmallisesti. Hän huomasi irrotettuaan katseensa opuksesta että pöytäväki tuijotti häntä ihmettyneenä.
    “…luulisin.”

    Muiden huomio siirtyi Lyaniin, joka näytti harvinaisen mietteliäältä.
    “Nno mitä?” Paku kysyi Le-Matoranilta.
    “Ei mitään, minulla on vain… aika hölmö aavistus.”
    “No sano nyt”, Gatta sanoi, “tässä jutussa melko lailla kaikki arvaukset on tervetulleita.”
    “Nnnoh, entä jos…”

    Lyanin teorian jälkeen kapyysin tilat täytti Matoranien railakas huutonauru.

    Nauru loppui kun kapyysin ulkopuolelta kuului hiljaisuutta vaativaa Skakdin örventelyä ja skrarraria. Hetken aikaa huoneessa vallitsi jälleen jämäkkä hiljaisuus.

    “…ehkä se on robotti?”, Gatta rikkoi hiljaisuuden.
    “Tuota täytynee kysyä Kirolta”, Koli totesi. “Missähän hän muuten on?”
    “Tuolla alakannella. Olisi kai pitänyt pyytää hänetkin juttutuokioon mukaan”, Tokka vastasi.

    Pian kuitenkin kapyysin alapuolelta kuului TUTUMin tapainen räjähdysääni. Pienen hetken koko laiva tuntui vähän tärisevän.

    “…ehkä kannattaisi mennä katsomaan.”
    “Joo…”
    Koli ja Paku ryntäsivät vikkelään ulos huoneesta alakannelle vieville portaille.
    Muut Matoranit ryhtyivät työstämään itselleen välipalaa.

  • Menneisyyden haamu

    Viidakkosaari

    “Kappas, kappas, mitäs meillä tässä”, likaisenharmaa Skakdi kysyi likaisten hampaiden koristama virnistys huulillaan. Hän ei ilmeisesti ollut tappanut mitään aikoihin.

    Pieni Onu-Matoran makasi maassa kädet näkyvillä tuijottaen metsästyskiväärin (joka kylläkin näytti enemmän ohjuspohjaiselta panssaritorjunta-aseelta) lämmön tummentamaan piippuun aprikoiden poispääsyä tukalasta tilanteesta.

    “Tuotah”, Gatta aloitti, “ei millään pahalla, mutta askartelitko tuon itse”, Matoran viittoi etusormellaan jykeväleukaisen liskomiehen häntä osoittavaan härveliin. Skakdin ilmeeseen ilmaantui hieman ihmetystä. “Miten niin?”

    “Nnooh, en halua olla liian kriittinen”, Matoran siirsi etusormellaan kiväärin piippua hieman pois osoittamasta naamavärkkiään, “mutta tuo varmistin on sen verran epävarmaa tekoa että pienelläkin huolimattomuudella saatat hyvinkin listiä vahingossa jonkun viattoman. Lisäksi tuohon lippaaseen menevät ammukset eivät oikeen sovi tuohon kokoonpanoon, lelusi saattaa kärähtää naamallesi milloin tahansa.”

    “Riittää”, Skakdi tokaisi ärtyneenä asettaen kiväärin piipun takaisin kohti Matoranin silmäväliä, Mitä skrarrarria sinä oikeastaan teet täällä keskellä Karzahnin ei mitään?”

    “…tehtävällä”, Matoran sai sanotuksi.

    “Millaisella?”

    Onu-Matoran mietti hetken mitä vastata. Yksinään hän tuskin saisi vakuutettua ylisuuren leukaperän siitä että niinkin pieni ja mitättömän oloinen otus kuin hän työskenteli Skakdin pelätylle gangsteripomolle.

    “Ööh, minut on mitä nöyrimmin palkattu kuljettamaan teidät, hyvä herra, pois täältä ‘Karzhanin keskeltä ei mitään’, ja kuljettamaan teidät joukkoinenne turvallisesti takaisin… ööh,” Gatta keskeytti puheensa hetkeksi tajutessaan, että hän ei tiennyt millänimellä Skakdit “Bio-Klaanin saarta” kutsuivat. Pienen hetken päästä Matoran lausui; “Skakdien, outojen liskomiesten ja eriskummallisten niveljalkaisten allianssin saarelle.”

    Skakdin ilme oli muuttunut tyytyväisyydestä hämmentyneeksi miltei täysin. Skakdin suupielet alkoivat pikku hiljaa nousta. Sitten se alkoi nauraa. Surullisensarkastinen irvistys naamallaan, Gatta teki samoin.

    “Kenraali siis lähetti viimeinkin jonkun hakemaan meidät täältä kirotulta saarelta! Hah! Meiltä olikin jo kohta loppumassa viina, en tiedä kuinka kauan olisimme enää selvinneet! No niin, pätkä. Missä laivanne on?”

    Gattan ilme oli sekoitus helpotusta, hämmennystä, sekä pientä epäuskoisuutta. Whoa, tuo tosiaan toimi.

    Läheinen kasvusto alkoi hieman äännellä ja liikehtiä. Mustanpuhuva palkkasoturi leikkasi tiensä ylisuurten lehtien ja liaanien lävitse havaiten Skakdinja Matoranin, joka edelleen kyhjötti maassa.

    Skakdi hämmästeli ilmestystä hetken, muistellen Gaggulabion kuvailleen uusinta tulokastaan “omalaatuiseksi”.

    “Palkkasoturi Amazua”, Skakdi kysyi kuuluvasti ja virallisen kuuloisesti.

    “Kenraali Gaggulabion joukot, komppania 6”, Amazua totesi.

    Skakdi ilmeili myöntävästi, nostaen mitä eriskummallisimman ampuma- aseensa olalleen.

    “Tuo lienee sinun”, Skakdi kysyi pilkkaavasti, viitaten Onu-Matoraniin.

    “Joo”, palkkasoturi vastasi vähintään yhtä sarkastisesti, “joskus se karkaa omille teilleen. Unohdin remmin.” Maassa makaavan Matoranin ilme viesti vaimeasti ette viitsisi…

    Neljä muuta piraattimatorania asteli esiin kasvustoista. Skakdin ilme vaihtui jälleen huvittuneeksi nähdessään heidän kenraalinsa “uljaan pelastusiskujoukon”.

    “Lienee oletettavissa että rakkaan kenraalimme arvostelukyky on laskenut”, Skakdi virnuili Matoranien suuntaan.

    Paku närkästyi. “Hei, ihan vain tiedoksi, me nujerrettiin iso kivirapu. Moi Gatta.”

    “Moi.”

    “Riittää jo suurempi vitkuttelu”, Amazua totesi ja kääntyi Skakdin puoleen, “missä leirinne on?”

    “Vähän matkaa tästä itään. Leirimme sijaitsee rantakalliolla. Ainut paikka koko skrarararin saarella jossa sivistyneet olennot voivat elää! Karzahni, koko saari on täynnä rommit juovia karhuja ja epämääräisiä rapuotuksia!”

    “Mielenkiintoista”, Amazua totesi yhä sarkasmin pilke kasvomaskinsa visiirin kulmassa. “Lähdetään liikkeelle, kenraali leivostenjaotteluväline tuskin sietää vitkuttelua.”

    Amazua lähti kävelemään. Mitä pikemmin tältä saarelta päästäisiin pois, sen parempi.

    “TUOLLA päin.”

    Palkkasoturi hätkähti Skakdin puhetta ja tämä huomasi kävelevänsä jonnekin aivan muualle kuin Skakdin osoittamaan suuntaan. Amazua olisi voinut olla hyvin, hyvin hämillään, jos ei olisi aistinut mitä hänen aiotussa määränpäässään olisi odottanut. Hän tiesi minne oli ollut menossa… Hän ei vain tiennyt, miksi… Palkkasoturin visiiri välkehti hetken epävakaasti entistä kirkkaampana…

    Amazua kääntyi vaimeasti takaisin Skakdin osoittamaan kulkusuuntaan. Hän ei sanonut sanaakaan. Matoranmerirosvot tyytyivät hämmentymään. Skakdi sen sijaan vain hymähti itsekseen. Kenraalin arvostelukyky saattoi tosiaan olla hakusessa…

    Skakdien leiri

    Vihreä ja rehevä viidakkomaasto muuttui hieman autioon ja hiekan ja kivien sekaiseen maisemaan. Skakdien pystyttämät likaantuneet viherharmaat teltat seisoivat vakaana pienoisessa tuulessa. Amazuan johtama piraattiporukka kulki heidät löytäneen Skakdin johdolla kohti Skakdien johtajan telttaa. Matoranien epävarmuus kasvoi lähes jokaisen (noh, jokaisen) Skakdisotilaan kääntäessä katseensa heihin. Sotilaiden ilmeet olivat joko huvittuneita tai oudoksuvia.

    Skakdin johdattama joukkio asteli pitäjän isoimman teltan eteen. Tummanpunainen, miehekäs Skakdi, jolla oli taisteluarpia siellä täällä ja jonka huuli oli repeytynyt häiritsevästi auki alhaalta oikealta. Alempiarvoinen, huonohampainen Skakdi teki kunniaa suurelle johtajalleen.

    “Johtajani”, Skakdi lausui kuuluvasti, “kenraalimme Gaggulabion lähettämä pelastusryhmä on saapunut.”

    “Jo oli aikakin”, Skakdijohtaja lausui äänellään joka kuulosti sitä kuin tämä olisi nauttinut yliannostuksen hiekkapaperia kuorutettuna hiekalla.

    Huonohampainen Skakdi astui sivuun tehden Amazualle tilaa johtajansa edessä. Palkkasoturi astui eteenpäin tehden kunniaa edellämainitun Skakdin tapaan. Amaatit yrittivät epävarmoin mielin tehdä sanoin, mikä tuntui jotenkin kiusalliselta.

    “Jotenka, tämä lienee se ‘iskujoukko’ jonka arvoisa kenraalimme lähetti noitamaan meidän vihdoin ja viimein täältä skrarrarahin korvesta”, karsi Skakdijohtaja kysyi kumartuen hieman Matoraneihin päin. Gatta pohti kuinka monta maapähkinää kyseisen Skakdin leualla saisi rikottua…

    “Tuntuu siltä kuin olisimme joutuneet odottamaan peräti vuoden. Kun nyt vihdoin olette saapuneet, aloitamme purkutoimet pikimmiten”, Skakdikomentaja kääntyi Amazuan puoleen.

    “Kauanko se vie?”

    “Mikäli teemme parhaamme, olemme valmiita alkuiltaan mennessä.”

    “Hyvä. Te neljä”, Amazua kääntyi Matoraneja päin, “auttakaa heitä missä vain pystytte jotta saamme härpäkkeet kasaan mahdollisimman nopeasti.”

    Matoranit katsoivat parhaaksi totella kapteeniaan, joskin heitä hieman arvelutti toimia yhdessä isojen sotilasköriläiden kanssa. Joku olisi voinut luulla että Amazua oli vain avulias, mutta paskanmarjat. Hän halusi vain päästä pois…

    Illalla…

    Aurinko laski hiljalleen tyynen meren tuolle puolen värjäten taivaan kirkkaan oranssi nja keltaisen sävyihin. Viidakko lepäsi hiljaisuudessa päiväeläjien valmistautuessa yöpymään pesissään tai välttämään yön viekkaita saalistajia. Niin luonnon kauniit kirjavat kukkaset kuin valeasuiset pieneläimiä vaanivat orkideat sulkivat nuppunsa tai vetäytyivät maan tykö. Juuri ajoissa ennen kuin joukko Skakdeja kantamuksineen talsi alueen poikki. Osalla joukkiosta oli kantamuksenaan siisteiksi käröiksi pakattuja telttoja, osalla niiden kokoamisvälineitä. Kaikenlaiset arvokkaat tekniset laitteet oli pakattu muutamaan kärryntapaiseen. Gatta ja Paku kulkivat kärryissä istuen. Matkailu olisi ollut mukavaa jos se ei olisi ollut ihan hemmetin töyssyistä. Lyania ei saanut pois kiksailemasta kasvuston seasta sitten millään.

    Amazua ja Tokka kävelivät Skakdijonon etupäässä. Matoran oli pestattu toistamiseen kartanlukijaksi, lähinnä koska tämä kykeni muistamaan jokaisen trooppisen kasvin matkan varrelta.

    Palkkasoturi oli rauhaton. Hänen mieltään painoi kaiken aikaa yksi, tietty asia. Oli se mikä hyvänsä, se häiritsi häntä liikaa. Palkkasoturi katsahti vähän väliä yhteen, tiettyyn suuntaan. Muutama Skakdi ihmetteli välillä hiljaa itsekseen, mitä palkkasoturi oikeen tiiraili. Joka toisella askeleella palkkasoturi oli vähällä harhautua kulkureitiltään. Amazuan visiiri jatkoi vaimeaa epävakaista välkehdintäänsä, jota ulkopuolinen tuskin huomasi.

    Lopulta palkkasoturi pysähtyi. Niin teki myös Skakdijoukko. Gatta ja Paku nostivat päitään vaunuista yllättyneinä. Jokaisen läsnäolijan katse siirtyi Amazuaan.

    “Minun on… hoidettava asioita.”

    “…täh? Nytkö”, Tokka kysyi yllättyneenä.

    “Jep”, palkkasoturi vastasi antamatta sen kummempaa selitystä. Hän kääntyi Skakdeihin päin. “Seuratkaa pikkumiestä. Hän osaa tien laivalle.”

    Matkaseurue kykeni vain hetken ihmettelemään palkkasoturin alkaessa juosta samaan suuntaan johon oli aiemmin tiiraillut jostain kumman syystä. Pienessä hetkessä palkkasoturi oli kadonnut viidakon hämäriin.

    Hämmentynyt Skakdijoukko (ja pari kärryissä istuvaa Matorania) käänsi katseensa häkeltyneeseen Matoraniin. Matoran katsoi takaisin virnistäen hermostuneesti. “Ookkei, jatketaampa matkaa”, Matoran totesi. Hän kuitenkin tyytyi parkaisemaan kääntyessään lyhyesti huomattuaan ylösalaisin liaanista roikkuvan Lyanin hillumassa naamansa edessä.

    Amazua liikkui nopeasti ja taitavasti viidakon läpi. Jokunen kasvi saattoi ilmaista aikomusta hotkia hänet suihinsa, mutta häntä ei kiinnostanut. Hänen mielessään oli vain yksi ja ainoa asia. Lopulta palkkasoturi saavutti päämääränsä. Nimdan temppelin sokkeloiden suuaukko. Viidakon maastoon hyvin piilotettu, mutta jonka Amazua oli räjäyttänyt auki sisäpuolelta. Nyt se oli enää reikä joka mollotti maan povesta.

    Amazua seisoi suuaukon edessä. Hän epäröi. Hän tunnisti että tällainen ei ollut ollenkaan hänen prioriteettiensa mukaista. Hänellä ei ollut ollenkaan tapana murehtia menneitä. Mennyt oli mennyttä. Niin yksinkertainen asia se oli. Mutta silti hän seisoi siinä. Paikassa, joka lähinnä muistutti häntä turhauttavasta, epäonnistuneesta tehtävästä. Sekä jostain muusta…

    Palkkasoturi otti muutaman askeleen seisoen sen jälkeen suuaukon reunalla. Hänen jalkateriensä kärjet olivat trooppisen ruohikon ja auki sisäpuolelta auki revityn maan rajalla. Hän epäröi edelleen. Epävarmuus ja kiihkeä tiedonhalu kävivät kiivasta kamppailua palkkasoturin mielessä. Kumpikaan näistä tuntemuksista ei ollut hänelle ominaista. Amazua koukisteli hermostuneena mekaanisia, kylmiä sormiaan, puristaen proteesiset kätensä nyrkkeihin. Hän päätti ryhdistäytyä. Hän asteli alas tunnelin kylmään ja kolkkoon pimeyteen…

    Mitään valonlähdettä ei ollut. Oli vain pimeys. Palkkasoturin punaien sydänvalo ja kasvomaskin punertava visiiri loistivat vaimeasti. Hän ei nähnyt mitään. Mutta hänen ei tarvinnut. Jokin ihan muu opasti häntä. Hän vain kulki kaiverruksilla täytettyjen tunnelien läpi. Lopulta hän pysähtyi. Ei kuitenkaan kulkuesteen takia. Hän katsahti hitaasti sivullaan olevaan seinään.

    Tämä oli se paikka…

    Amazuan sekä Klaanilaisten Nimdajahti, pitkän aikaa sitten

    Amazua kulki pimeässä, synkässä tunnelissa, etsien ulospääsytietä. Palkkasoturin kädessä pitämä pieni soihtu valaisi käytävää jonkin matkaa. Hän ei voinut ymmärtää. Kaikki vihjeet. Kaikki tiedot. Kaikki informaatio Nimdan sirusta. Kaikki oli ollut pelkkää petosta ja harhaa. Hän ei pitänyt siitä. Amazua päätti viimein kiroilla kuin kunnon merimies. Hän kuitenkin teki sen vaimeasti mumisten. Häntä ei suuresti miellyttänyt raportoida Skakdikenraalille epäonnistumisestaan. Palkkasoturien velvollisuus oli hoitaa työnsä oikeatoimisesti ja moitteetta. Amazuan ajatukset katkesivat välittömästi palkkasoturin kääntyessä pimeän käytävän käännöksestä. Tummanharmaaseen kaapuun sonnustautunut hahmo seisoi keskellä käytävää…

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=upUnKB6osrY&w=560&h=315]

    Hahmo oli jonkin verran Toaa isokokoisempi. Se seisoi munkkimaisessa, kumarassa asennossa. Se piti käsiään puuskassa niin, että kaavun hihojen kultavilla kankailla koristellut päät yhtyivät, jolloin käsiä ei näkynyt. Olennon pään ja kasvot peitti huppu, jonka reunuksissa oli punaisia rukoustekstejä tuntemattomalla kielellä.

    Amazua hiljeni. Sitten hän ymmärsi, että hahmo oli seurannut häntä jo jonkin aikaa. Hän oli havainnut askelia takanansa, mustia, häilyviä varjoja näkökenttänsä reuna-alueilla ja jotain, joka oli kuulostanut kuiskailulta. Tummanpuhuva palkkasoturi oli tähän asti uskonut kuulevansa harhoja. Nyt hän ei kuitenkaan enää tiennyt, mitä uskoa. Hänen aistinsa ja refleksinsä olivat huippuunsa hiotut. Hän oli aina ollut askeleen edellä niitä jotka olivat erehtyneet varjostamaan häntä. Mutta hänen edessään seisova hahmo viesti olemassaolollaan toista.

    ”Kuka olet?” Amazua huudahti hänestä muutaman metrin päässä seisovalle kaapuhahmolle. Kaapuhahmo ei vastannut, mutta se otti askeleen eteenpäin. Raskaan askeleen voimakas mutta ontto kajahdus kaikui läpi temppelin.

    Hahmo otti toisen askeleen. Se otti kolmannen.

    Ei kestänyt pitkään ennen kuin se oli aivan Amazuan silmien edesssä. Palkkasotilas näki vihdoin hupun sisään.

    Hänen näkemänsä oli jotain kylmää ja liikkeetöntä. Amazua näki täydellisen heijastuksen omasta naamiostaan hupusta häämöttävien kasvojen peilinkirkkaassa, mutta teräksisen kylmässä ja kuluma- ja viiltojälkien täyttämässä pinnassa. Syvät, pään sisälle asti työntyvät ja pelkän pimeyden täyttämät silmäkuopat katsoivat Amazuaan. Vasemmanpuoleisen silmäkuopan alla oli yksi pienikokoisempi, mutta yhtä syvä, kyynelen muotoinen aukko.

    Silmien välistä ja aivan kasvojen keskeltä kulki täysin suora viilto, johon nähden kasvot olivat hyvin symmetriset. Vain kyynelmäinen kuoppa rikkoi symmetrian.

    Näytti siltä, kuin liikkumattomilla kasvoilla olisi joskus ollut suu. Nyt sen kohdalla oli kuitenkin vain karu hitsaussauma.

    Tyhjät silmäkuopat katsoivat suoraan Amazuan kasvomaskin punaisen visiirin läpi. Suoraan hänen sieluunsa. Amazuaa hermostutti. Mutta hän ei aikoisi antaa sen häiritä itseään. Hän kaivoi aseproteesinsa selästään…

    Palkkasoturi teki nopean taaksepäin suuntautuvan kierreloikan. Palkkasturin kaapu liehahti pimeydessä tämän laskeutuessa muutaman metrin päähän kaapuhahmosta, joka seisoi reagoimatta paikallaan. Äkillisen liikkeen aiheuttama ilmavirta sai pienen soihdun himmenemään. Amazua otti tähtäysasennon. Hän keskittyi parin sekunnin ajan. Enempää aikaa hän ei tarvinnut. Hän ampui.

    Oranssina hohtava ammus valaisi pienen osan luolaa hetkellisesti. Ainoa liike, jonka kaapuhahmo teki, oli käsiensä levittäminen sivuille. Ammus osui. Tummanharmaa, auki oleva kaapu lepatti pienen hetken iskun voimasta, levittäytyen hetkeksi sivuille hahmon kehon edestä. Oranssi hehku valaisi hahmon metallisen, kuluneen oloisen rintakehän pieneksi hetkeksi. Siinä oli pieni, mustanpuhuva reikä, joka ei kuitekaan tullut palkkasoturin ammuksesta. Sillä ei oikeastaan ollut mitään vaikutusta.

    Amazua seisoi hievahtamatta paikallaan. Kaapuhahmo teki samoin. Sen kaapu asettui iskun jälkeen takaisin paikoilleen piilottaen sen olemuksen ennen kuin palkkasoturi ehti nähdä kunnolla mitään. Hetken päästä se kuitenkin alkoi taas kävellä. Yksi, puuduttavan hidas, kaliseva askel kerrallaan. Suoraan Amazuaa kohti. Palkkasoturi oli hämillään. Hän olisi voinut yrittää ampua uudestaan. Mutta jokin kertoi hänelle, että se ei kannattaisi. Itse asiassa hänestä tuntui, että hän olisi tehnyt virheen. Pahan virheen… Amazua alkoi perääntyä. Hän ei vetäytynyt, ei edes juossut pakoon. Ne tuntuivat toivottomilta vaihtoehdoilta. Ensimmäistä kertaa aikoihin, palkkasoturin valtasi epätoivoinen tunnetila; neuvottomuus. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kaikki mitä hän pystyi oli vain perääntyä hiljaa kaapuhahmon lähestyessä häntä hitaasti ja varmasti. Sillä tuntui olevan selkeä yliote.

    Palkkasoturi perääntyi lopulta seinää vasten. Sitä ei ehkä ulkokuoren läpi näkynyt, mutta hän tärisi. Häntä ei enää hallinnut pelkkä neuvottomuus ja epätoivo. Vain puhdas pelko… Hänellä ei ollut pakopaikkaa. Hän oli nurkkaan ahdistettu saaliseläin. Hän tärisi… Kaapuhahmo jatkoi hidasta kävelyään seisten lopulta jälleen palkkasoturin edessä. Se katsoi häntä. Ja hän katsoi sitä. Sen tyhjiä, kuolleita silmäkuoppia, jotka olivat kuin reitti suoraan tyhjyyteen. Katsekontaktia tuntui jatkuvan loputtomiin. Kaapuhahmo nosti kättään. Amazua käänsi kasvomaskiaan poispäin. Hänen visiirinsä hehku himmeni, viestien sitä, ettei hän enää katsonut. Hän ei halunnut. Hän ei kyennyt…

    Himmentynyt soihtu tipahti palkkasoturin kädestä. Se sammui tiputtuaan luolan kolkolle lattialle.

    Pimeys laskeutui.

    Niin teki myös hiljaisuus…

  • Teennäistä huumoria ja reivaava palmu…

    Viidakkosaari (yritän keksiä sille paremman nimen)

    ”Ettämitäettä”, Gatta kysyi hämmentyneenä yhden palmuryppään yksilön heilahdettua takaisin alkuasetelmaansa liikkumattomaksi.
    ”Naamapalmuja”, Tokka toisti. ”Muuten samanlaisia kuin tavalliset, mutta harvinaisempia ja eloisampia.”
    ”Huomattu on, mutta miksi ne haluavat liiskata meidät?”
    ”Niiden latvoissa on jonkinlaisia lämpöhermoja. Ne ovat erittäin herkkiä ja aistivat lämmön vaihtelut nopeasti, mikä vetää niitä suuresti puoleensa. Tällaisessa viileän kosteassa ympäristössä pelkkä uloshengittäminen riittää niille syyksi lyödä sinua lättyyn.”
    ”…mikä tämän saaren ekosysteemiä vaivaa?” Paku tokaisi.

    Gatta ampui matorankokoisella kiväärillään valoammusmaisen zamorkuulan puiden latvojen välistä. Ammuksen kulkureitin läheisten puiden latvat joko löivät tyhjää tai iskeytyivät toisiinsa.
    ”Wow…”
    ”Notenka, mikä on toimintasuunnitelma”, Lyan kysyi. Kolme Matoranpiraattia kohdisti hitaat ikatseensa Tokkaa kohti.
    ”…mitä?”
    ”Sinähän se kasvit tunnet, sano nyt miten noista pääsee ohi”.
    Pakun painostuksesta Tokka aloitti aprikoinnin.
    ”Nooh, ööh, eikö tuota plantaasia voi kiertää”, kasvillisuuden Matoran kysyi.

    ”Se veisi liikaa aikaa”, pikkumiesten vieressä palmustoa tuijottava palkkasoturi sanoi, ”menemme suoraan läpi.”

    Piraattijoukkion pohdiskelu päättyi matoranien huomatessa kapteeninsa astelevan kylmän viileästi kohti hirviömäisiä kasveja.

    ”Mmitä se tekee”, Gatta asetti kyseenalaiseksi kapteeninsa aikeet.
    Matoranjoukko alkoi pian huudella ja viittoa hätääntyneesti kapteeniaan kääntymään takaisin. Mutta palkkasoturi ei ollut kuulevinaan. Matoranit katsoivat jännittyneenä kun heidän kapteeninsa lähestyi kookkaita palmuja. Heidän ilmeensä olivat lievästi ilmaistuna hämmennyksestä soikeina. Palmut eivät hievahtaneetkaan. Palkkasoturi käveli kasvien runkojen välistä tyynesti kuin sunnuntaikävelyllä ikään.

    Matoranit äimistelivät näkemäänsä.
    ”…mmitähän ihmettä”, Paku kysyi.
    ”Nnnooh”, Tokka henkäisi miettien vastausta, ”kasvien lämpöaistimien periaatteessa tulisi paikantaa melkein mikä lämpöä erittävä olento. Siis pääasiassa sellaiset jota yleensä hengittävät.”
    ”Entä jos hän ei hengitä…?”
    Gattan kommentti hiljensi jälleen hänen kolme kumppanustaan.
    ”Eh, älä ole hölmö”, Tokka vastasi hieman pakonomaisesti hykerrellen, ”kaikki elävähän nyt hengityksen tuomaa happea tarvitsee.”

    ”Entä jos hän ei… ole elävä”, Gatta jatkoi. Matoranit hiljenivät jälleen. Siitä oli jo kehittymässä porukan keskuudessa ennennäkemätön tapa.
    ”Nnnooh”, Lyan heitti kaverinsa aiheesta pois, ”mitä jos nyt miettisimme oman tapamme päästä metsikön läpi, jookos?”
    Muut pikkumiehet yhtyivät ajatukseen vaitonaisesti mumisten.

    Amazua jatkoi matkaansa palmujen runkojen läpi. Hän ei kaivannut hidasteita. Pikkumiehet saivat keksiä oman tiensä seuratakseen häntä tai jäädä villirahien armoille. Palmut eivät reagoineet mitenkään hänen läsnäoloonsa. Ne päästivät hänet rauhassa ohitseen kuin oikean tunnussanan tienneen pummin yökerhoon. Ihan kuin häntä ei olisi olemassakaan…

    Matoraneja alkoi hermostuttaa entistä enemmän palkkasoturin edetessä niin että tämä alkoi kadota näkyvistä.
    ”Niin tota ei olisi ideoita”, Gatta tivasi edelleen.
    Tokan ehdotuksesta kukin Matoraneista poimi mukaansa sopivankokoiset lehdet sitoen ne suunsa ympärille. Kolme muuta pikku piraattia katsahti Lyaniin joka sitoi näennäisen sitkeän, ison puunlehden suunsa ympärille tosi tyylikkäästi.
    ”Nyt et hei ala…”, Tokka tuhahti. Hän ei pitänyt siitä kun hänen Le-Matoranystävänsä leikki ninjasalamurhaajaa.

    Naamasa suojanneet Matoranit kävelivät hitaasti ja varovasti alkumatkan tappajakasvien sokkeloissa kirien lopulta kapteeniaan kiinni. Pahaksi onnekseen joukon hännillä kulkeva Gatta alkoi tuntea naamaseudullaan jotain ikävää. Kutinaa… Kutinaa, joka muuttui hetki hetkeltä sietämättömämmäksi. Onu-Matoran huokaisi hiljaa ja nopeasti. Uudestaan. Ja uudestaan. Pieni Matoran huomasi kauhukseen olevansa juuri aivastamassa…

    Viime hetkellä ninjaa leikkivä Le-Matoran pysäytti Onu-Matoranin tässä tapauksessa hengenvaarallisen aivastusprosessin asettamalla etusormensa piraattitoverinsa hengityselimen eteen. ”Ei hitto meikäläinen on kova ninja”- katseinen Lyan teki hämmentyneelle Gattalle ”Shhh”- eleen. Maan ruoho heilahti hieman Le-Matoranin sinkoillessa eteenpäin. Amazua oli jo siirtynyt palmustopläntiltä metsikköön. Tokka pääsi vihdoinkin riisumaan oman lehtinaamarinsa ja hengittämään kunnolla. Lyan ja Paku seurasivat pian perässä.

    ”ÄTHSII!”

    Matoranmerirosvojen ilmeet vääntäytyivät peruslukemiin heidän kääntyessään katsomaan kohti aivastuksen päästänyttä Onu-Matorania. Tämän suuta peittänyt lehti leijaili hitaasti maan tykö. Matoran oli vajaan metrin parin päässä palmuston ja muunviidakon rajasta. Matoran tunsi kuinka ympäröivät palmut alkoivat kääntyä hitaasti häntä kohti. Gatta katsahti palmujen latvoihin, huomatakseen niiden alkaamaan hänen liiskaamisensa yrittämistä.

    Palmut alkoivat liikkua yhtä nopeasti kuin sokeria nauttineen Tarakavan raajakkeet ikään. Matoran alkoi ryntäillä pitkin poikin loikkien viime hetkellä pois palmujen tieltä. Yrittäessään tehdä viimeisen loikan pois palmujen luota. Piraattimatoranien järkytykseksi yhden palmun ajoitus kuitenkin oli liian kohdillaan. Massiivinnen palmun isokokoisilla lehdillä koristeltu latva nousi maasta puun varren suoristautuessa. Gattasta ei näkynyt jälkeäkään.

    Matoranit aikoivat viettää hiljaisen hetken ystävälleen, jonka uskoivat hajonneen atomeiksi. Tokka kuitenkin pani huomioon että kyseinen murhaajakasvi heilui edelleen sinne tänne. Puun latvasta kaikuva huuto osoitti että Onu-Matoran oli tarttunut kiinni kasvin latvustoon ja teki parhaansa pitääkseen kiinni.
    ”Mata Nuin nimeen, reivaava palmu”, Paku huusi ihmetyksestä.

    Gattan ote herpaantui lopulta. Matoran alkoi lentää komeassa, korkeassa kaaressa piraattijoukkion menosuuntaan, jota muut Matoranmerirosvot, ja Amazua (joka totesi itsekseen lentävän kohteen olevan ilmeisesti jokin outo biometso) tyytyivät hetken katsomaan.

    Gatta törmäsi yhden viidakkopuun tiheään latvaoksastoon pelotellen sen peitosta lentoon lukuisia lintusia. Matoran kiemurteli kosissa hetken ennen kuin alkoi pudota alas. Piraatti osui muutamaan oksaan ennen kuin tipahti pieneen Brakas- apinan pesään. Vihainen apina heitti tämän roikkumaan kiväärinsä kantohihnasta erääseen oksaan. Oksa katkesi, tiputtaen Matoranin vatsalleen maahan parista metristä. Edellämainittu apina heitti vielä Gattaa takaraivoon jollain kovalla hedelmällä.

    Maattuaan hetken aikaa maassa Matoran kääntyi kipujaan voviotellen selälleen. Pikku piraatti ehti hetken hengähtää ennen kuin jokin TSIK- ääntä päästävä härveli osoitettiin häntä kohti. Turhautunut Matoran katsahti ylös. TSIK- äänen päästänyt härpäke oli kivääri. Jota piteli Skakdi. Riemusta virnistävä, huonosti hampaansa harjannut Skakdi…

  • Kivenmurikka

    Viidakkosaari (joka tarvitsee edelleen paremman nimen)

    Puoliksi kivestä koostuvan näköinen niveljalkamonsteri karjaisi hemmetin kovaa viimeistenkin irtokivien liukuessa pois sen tunkkaisenharmaan kuoren päältä. Sen suu oli kuin valtaisa aukko pimeyden sydämmeen lukuisine teriä muistuttavine hammastoineen. Osa pienistä piraattimatoraneista kiljui koomisesti kuin pikkutytöt Amazuan valmistuessa vihaisen villipedon hyökkäykseen. Jättiläismäinen rapu heikautti toista moukarimaista ulokettaan retikuntaa kohti. Iskun kohteet heittäytyivät kukin eri suuntaansa lohkaremaisen iskun tieltä maan täristessä hetken. Gatta ampaisi pian ylös kiviseltä maaperältä huomattuaan olevansa ihan kiviravun suun alla, ryömien nelin kontin tovereidensa luo.

    ”Mikä Karzahni tuo on”, Onu-Matoran kysyi melkein jätettyään vatsansa siihen missä vielä äsken oli.

    ”Kivirapu”, Tokka totesi ystäväänsä tyynemmin. ”Jotenkin sukua Ussaleille. Niiden kuori ja sakset muodostuvat ilmeisesti jonkinlaisesta erikoisesta rustosta.”

    Kiviörvelön lohkaremaiset ulokkeet jakautuivat kahtia paljastuen todellakin saksiksi. Rapu upotti ne maahan, poimien kauhamaisrakenteellisiin saksiinsa ikävän määrän maassa lojuvia lohkareita, singoten ne olettamiaan vihollisia päin. Amazua väisti murikat heppoisasti, mutta palkkasoturin piraateilla oli enemmän töitä ryntäillä hätäisesti sinne tänne. Paku kompastui maasta törröttävään kiveen joutuen torjumaan muutaman murikan nuijanheilutuksilla. Jättirapu ei lopettanut vaan toisti hyökkäystään nopeaan tahtiin vuoron perään kummallakin saksellaan.

    ”Ngiäää-äääääh”, Tokka totesi kipittäen puujalkoineen vaatimaton paistinpaanu päänsä suojana. Ainoastaan Amazua juoksi kepeästi mutta varovaisesti kiviä viskovaa rahia päin. Palkkasoturin päästyä parin metrin etäisyydelle otus yritti iskeä tätä toisella jättimäisellä saksellaan. Palkkasoturi väisti iskun hypähtäen maahan iskeytyneen saksen päälle. Vihainen kivirapu yritti iskeä uudelleen vapaana oleva saksi avattuna aikoen rusentaa vastustajansa. Amazua osasi odottaa tätä hypähäten toisen kerran. Jättimäinen saksi iski tyhjää palkkasoturin laskeutuessa sen päälle sen nipin napin sukeuduttua. Amauza hyppäsi vielä kerran saksen päältä niin korkealle kuin pystyi. Ilmassa palkkasoturi kaivoi Herra Nyrkiksi nimittämänsä kookkaan nyrkin muotoisen moukarin, laskeutuen proteesi ojossa kohti rahipedon selkää.

    Piraatit huusivat kannustuksen sanoja kapteenilleen.

    Palkkasoturin raivoisa mäjäys osui kohteeseensa. Suuri kivirapu vaikutti hetken siltä että se olisi voinut lyyhistyä maahan. Piraattien riemu loppui lyhyeen ravun oikoessa asentonsa. Amazua katsahti rahin pyöreisiin, mutta raivokkaisiin häneen suuntautuneisiin silmiin. Rahin saksien varret olivat yllättävän taipuisat sen suunnatessa toisen kohti selkäkuorellaan olevaa palkkasoturia. Amazua irrotti liian raskaan moukarinsa heittäytyen pois jättiravun selästä. Palkkasoturi oli onnistunut kiinnittämään rahipedon huomioon itseensä hetkeksi.

    ”Siis mitä”, Gatta äimisteli, ”tuommoisen tysäyksen olisi pitänyt murskata mokoma pannukakuksi!”
    ”No, ilmeisesti eriskummallinen rustokudos on täysikasvuisilla yksilöillä kovaa kuin peruskallio”, Tokka totesi.
    ”Ihan epistä!”

    Amazua ja jättiläisrapu katsoivat toisiaan silmästä silmään. Rapu viskasi selästään poimimansa nyrkin kokoisen moukarin palkkasoturia päin kehnoin tuloksin. Amazua kierähti vaivattomasti muutaman metrin itsestään katsoen vasemmalle. Jättiläisrahi hutaisi saksellaan maata. Miljoonia hiekanjyviä ja tuhansia kiviä, niin pienen sottiaisen kuin biolokin kokoluoassa, lensi Amazuaa päin, joka kuitenkin väisti isoimmat murikat kikkaillen itsensä taaemmas. Rapu ei vielä ollut saanut tarpeekseen heittelystä ja kouhi saksiensa sisuksiin uusia kivenjärkäleitä.

    ”Joten, onko ideoita”, kivenjärkäleen taakse piiloutuneiden matoranien vierelle tiensä löytänyt Amazua kysähti.
    ”Nnnoooh, yleensä kovakuoristen örmelöiden panssarointi on ohuin alapuolelta”, Tokka teorioi suojaten yhä päälakeaan hieman pölyyntyneellä ja lommoutuneella paistinpannullaan, ”Meidän pitäisi saada häirittyä sitä sen verta että sen tasapaino horjuisi sen vertaa että saamme hyvän mahdollisuuden iskeä sitä vatsaan.”

    Amazua ei välittänyt metrin päähän joukkiosta rämähtäneestä kivenmurikasta miettiessään strategiaa. Kyrsiintynynt jättirapu tarttui lähialueen suurimpaan kivenjärkäleeseen mitä lähipitäjällä oli saatavilla. Nivelet natisten rahi nosti mahtavan eroosionkappaleen hitaasti maasta.

    ”Okei”, Amazua kuulutti pienelle miehistölleen, ”te muut hämäätte sitä, hajaantukaa sen ympärille, se ei voi murjoa teitä kaikkia kerralla. Paviaani”, Amazua osoitti Lyania, ”yritä päästä sen selkään, jotta se kiinnittää huomionsa sinuun. Asefriikki (Gatta) yrittää tähdätä sitä jalkoihin, ehkä se pelästyy ja menettää kokonaan keskittymisensä ja homma helpottuu huomattavasti.”
    ”Entä jos tämä ei toimi”, Gatta kysähti varovasti.
    ”No sitten me kuollaan kaikki”, Amazua tokaisi hieman sarkastisesti.

    ”Hyvät herrat”, Tokka julisti ylväästi suoristaen pannunsa kuin minkäkin sotakypärän, ”aika lähteä ravustamaan…” Joukkio nuosi hieman suojastaan kohdatakseen vastustajansa – osaamatta odottaa että tällä oli saksissaan aivan helkutin iso kivi.
    ”…huppista”, Paku päätteli.
    Pakokauhu valtasi pienet Matoranit jättiravun heittäessä kivenjärkäleen suoraan heitä päin. Piraattipoppoo riensi nipin napin ajoissa pois alta lohkareen murskatensa heidän pienen juoksuhautansa. Lyan otti käyttövalmiiksi pari vyötärölleen siististi kiedottua käydenpätkää kipitellessään rapurahin sivulla.
    Gatta ja Tokka olivat hypähtäneet kivenmurikan tieltä n. puolentoista metrin päähän jättirahin ammottavasta kidasta, joka karjui kaksikolle kuolaa pärskien. Valtaisat sakset lähestyivät matorankaksikkoa tuhoisin aikein.

    ”Katapultti!”, Lyan huudahti juostessaan Pakua päin. Kiven Matoran asetti puisen nuijansa dopivaan heilautusasentoon. Lyan hypähti kepeästi, jolloin Paku pääsi heilauttamaan kivinuijaansa antaen Le-Matoranille oivan ponnistusvoiman. Huivipäinen Matoran heitti pienen voltin ilmassa ottaen taitonsa käytäntöön. Pari yksikätistä lassoa ujuttautui jättirahin silmävarsien ympärille. Matoran kiristi alkoi kiskoa köysistään täysillä laskeutuessaan ravun rustoisen kuoren päälle. ”Kuka on isäntäsi, hutsu!?” Jättirahi alkoi kirkua, ja pian myös heilua ja pyöriä kuin mikäkin pikkukylän kapakan tyypillinen kukkahattutätirodeomasiina. Rahin liikkumisnopeus oli hämmennyttävän nopea sen kokoon verrattuna.

    Tokka ja Gatta huokaisivat helpotuksesta.
    ”Mitä oikeen odotat”, Tokka hätyytteli Onu-Matorania, ”ammu!”
    ”Mihin?”
    ”No jokidelfiinin tähden johonkin!”
    Gattan uskollisen matorankokoisen kiväärin piippu hämyili sopivaa väliä ampua johonkin rahin ruumiinosaan joka ei kimmottaisi ammusta takaisin, yrittäen kuitenkin olla osumasta ravun selässä kaikilla voimillaan pysyvään kanssapiraattiinsa. Onu-Matoran veti liipasimesta. Napalmilla täytetty zamor-ammus posautti ravun oikean silmän kuin saippuakuplan. Kyseinen asia tuntui saavan rahin raivokkuuden moninkertaistumaan.
    ”No tuopa oli hieno osuma”, Tokka totesi turhautuneen sarkastisesti.
    ”No yritä nyt tässä osua kunnolla kun lagi on ihan karsea!”

    Lyanin voimat antoivat lopulta periksi ja Matoran lennähti kaaressa pois rahin selästä. Jättirapu asettui aloilleen kohdisten ainoa silmänsä raivoisan katseen maassa lojuvaan Matoraniin. Le-Matoran tuijotti rahia takaisin melko uupuneena ja epävarmana siitä mitä pian tapahtuisi. Neljä muuta Matorania olivat epävarmoja siitä kannattaisiko heidän rynnätä apuun. Pienessä hetkessä kuitenkin kuului suuri pamaus. Pölyä sekä maa-ainesta lennähti ylös jättiravun takaosan noustessa ilmaan, otuksen pian kierrähdettyä 180 astetta ympäri melkein Le-Matoranin päälle. Amazua oli odottanut sopivaa tilaisuutta painetykkinsä laukaisemiseen. palkkasoturin vankka ampuma-asento oli estänyt aseen valtaisaa potkaisua kaatamasta häntä itseään kumoon. Rahi alkoi pienessä hetkessä sätkiä jaloillaan yrittäen saada saksillaan voimaa ympäri kierähtämiseen. Palkkasoturi ei aikaillut, vaan hyppäsi rahin vatsan päälle vapauttaen siihen muutaman laukauksen kivääristään. Sen raajat muuttuivat elottomiksi ja jalat taipuivat refleksimäisesti suppuun.

    Piraattimatoranit kokosivat itsensä huokaisten helpostuksesta. Paku käveli tovereidensa tykö rehennellen riemuisasti siitä kuinka ylväs joukkio oli vaivattomasti tehnyt jättirahista hakkelusta. Po-Matoran hiljeni palkkasoturikapteenin kiväärin piipun osoitettua häntä hetken ennen kuin tämä asetti aseen takaisin selkänsä kätköihin. ”On olemassa vaivattomampiakin tapoja tapattaa koko joukkio…” Palkkasoturi nouti nyrkkimoukarinsa maasta Matoranien jäädessä vaitonaisiksi.

    ”Hei, tulkaas katsomaan.” Amazua ja muut menivät katsomaan mitä Tokka oli maastossa havainnoinut. Ravun aiemman lepopaikkakuopan pohjalla lojui pehmeän maan ja kuivien kasvien seassa kauniita, keltaisen ja punaisen värisävyissä komeilevia, jalkapallon kokoisia munia, jotka olivat likaa ja muutamaa halkeamaa lukuunottamatta kunnossa.
    ”Ilmeisesti se vain suojeli pienokaisiaan pitäen meitä uhkana.”
    ”No, hupsista?”, Paku vastasi vietonaisesti Tokkan teoriaan.
    ”Mitähän niille pitäisi tehdä”, Lyan kysähti.
    ”Annetaan olla, biolokkienkin pitää syödä”, Amazua totesi, tajuamatta että silmäpari tuijotti häntä yhden munankuoren sisäpuolelta pienestä halkeamasta.

    Myöhemmin…

    Pakun lailla muutkin Matoranit olivat tyytyväisiä siihen että kävelyreitti jatkui jälleen rehevän kostean viidakon kätköissä. Matkajoukkio saapui aukealle, jossa muun viidakkokasvuston välissä oli vanallinen palmuja. Joukon hämmennys keskittyi siellä täällä lojuviin rahien ruhoihin. Ossassa niistä oli selkeitä pahoinpitelyjälkiä.
    ”Tämä eriskummallista”, Tokka totesi.
    ”Tässä olisi mukavasti iltapalaa”, Gatta tokaisi.
    ”Mikä ihme olisi voinut aiheuttaa tällaisen joukkokuoleman. Kartta ei mainitse tällä alueella mitään mikä viittaisi johonkin tappavaan, ei myrkyllisiä eliöitä tai mitään.”

    ”No, ei asiaa kannata miettiä”, Paku totesi astellen varmana eteenpäin. ”Niinkuin kapu sanoi, homma pitää hoitaa kotiin ilman turhia mutinoita.”
    Muu joukkio alkoi epävarmasti seurata kiven Matorania kohti palmustoa. Tokka piti silmänsä kasvustossa tarkasti. Matoranin silmä huomasi kuinka elottomalta vaikuttava palmu alkoi hetkessä heilua hieman Pakun lähestyessä sitä tiedottomana siitä mitä oli edessä.
    ”SEIS!” Tokka huudahti kovaa ääneen. Paku kääntyi toveriinsa päin ihmettelevänä. Taipuisa kasvi heilahti hetkessä pahaa aavistamatonta Matorania kohti. Paku huomasi asian hypähtäen takaisin henkensä edestä kipittäen nelinkontin turvaan. Matoranit menivät auttamaan puuskuttavat toverinsa ylös. ”M-m-m-itäh Karzahneja nuo oikeen ovat!?”

    Tokka tajusi joukkion matkanteon saaneen uusia, ikäviä esteitä.
    ”Naamapalmuja…”