Edellisenä keväänä

Le-matoran asteli pitkin oransseista kivistä ladottua kujaa. Hän kantoi yhdella olalla reppua ja hyräili nykivää sävelmää. Hiekanvärisestä kivestä rakennetut talot seisoivat vieri vieressä kujan kummallakin reunalla. Rakennuksien päällä oli terasseja, joihin avautui ovia ylemmistä kerroksista. Kulkija heilautti kättään toiselle matoralaiselle, joka kasteli terassiviljelmiä lommoisella peltikannulla.

Kulkija kääntyi risteyksestä ja saapui pienelle aukiolle, jonka laidalla oli avaramman näköinen rakennus, jonka edessä oli pitkä ja leveä tiilillä ladottu katos. Sisältä kuului puheensorinaa ja aterimien kilinää. Edessäkin oli pöytiä; yksi oli aurinkoisella kivetyksellä katoksen edustalla. Pöydän ääressä istui neljä matoralaista. Nämä olivat rentoutuneista asennoistaan päätellen jo syöneet, mutta kullakin oli vielä teekuppi edessä. Pöydällä oli rinkeleitä, yksi istujista poltti piippua.

”Ah, Jegev”, sanoi piippua polttava ta-matoran. ”Teetkö pienen esiintymisen?”

”Toki”, vastasi Jegev, kumarsi lyhyesti joukolle ja istui pitkälle penkille. Teenjuojat tervehtivät samalla eleellä. Ta-matoran työnsi tulokkaalle eteen paperin ja kynän. ”Saat olla kauppias.”

”Eksoottinen rooli”, sanoi Jegev ja luki lomakkeen nopeasti. Hän teki muutamia merkintöjä ja ojensi sen takaisin. Ta-matoran raapi leukaansa, lisäsi vielä muutaman merkin ja ojensi takaisin.

”No niin. Kahu-Nui, Jöb ja Groszexk astuvat sisään. Kauppa on täynnä puisia hyllyjä, joissa on monenlaista tavaraa. Tila on aika korkea, ja ylimmille hyllyille pääsee tukevan näköisillä tikkailla. Pöydällä on öljylamppu ja pienistä ikkunoista tulee myös vähän valoa sisään.”

”Onko siellä aseita?” kysyi onu-matoran. ”Ja paljonko meillä onkaan rattaita?”

”Mulla on kaksisataakakskyt ratasta”, sanoi rinkeliä mussuttava ko-matoran.

”Heitä tarkastelu”, sanoi ta-matoran.

Ko-matoran otti pöydältä koristeellisen, geometrisen kiven ja heitti sen pöydälle. ”Kaks. Matalauta.”

”Et näe oikein mitään. Kaupassa on pimeää, ja tulit juuri sisään aurinkoiselta kadulta.”

”Hö. Muthei, minullahan on hyvä hajuaisti. Saanko heittää uuden tarkastelun, edulla?”

”Okei, heitä vaan”, sanoi ta-matoran ja pyöräytti silmiään.

”Olen zyglak”, sanoi onu-matoran ylpeänä, vastoin empiiristä todistusaineistoa.

”Oletko Groszexk?” kysyi Jegev.

”Eikun Povori on Groszexk. Se on Hordika-lohikäärme.”

Hiljaa ollut po-matoran näytti paperille piirtämäänsä kuvaa. ”Olen Hordika-lohikäärme-ristiretkeläinen”, tämä sanoi toteavaan äänensävyyn.

”Minä olen Jöb”, nyökkäsi onu-matoran. ”Sekin on ihan hyvä zyglak-nimi.”

Noppa lensi taas, ja uudestaan. ”Kaheksantoista!”

”Haistat pölyä, ja rautaa, joka voi olla aseista, tai sitten jostain muusta, emt. Ja haistat happoa, joka on varmaan jonkinlainen happokeihäs, mutta sitäkin on vaikea sanoa, kun et näe mitään. Jegev?”

”Mitäs tämä on, kaksi liskohirviötä kunniakkaassani kaupassani? Oletteko tulleet ryöstämään myynnissäni olevat tuotteeni, jotka kuuluvat minun omaisuuteeni? Te katalat!” lausui Jegev paatokselliseen sävyyn.

”Meillä on rahaa”, sanoi niin kutsuttu Jöb.

”Ooh! Minä en muuta rakastakaan kuin rahaa!” vastasi Jegev ja hieroi käsiään yhteen. ”Mikä Gortt on? Kahu-Nui?”

”Mä olen ilman toa, mutta osaan muuttua linnuksi! Betem sanoi, että on parempi, jos ei olla kaikki jotain liskohirvilöitä”, vastasi ko-matoran.

”Voitte te olla, mutta näin tulee kenties kiinnostavampia interaktioita”, vastasi Betemiksi esitelty ta-matoran. ”Hmm, Jöb ja Groszexk, heittäkääpä ketteryys.”

Nopat kilisivät. Jöb heitti viisi ja Groszexk neljätoista.
”Kahu-Nui tarkoittaa niin kuin isoa kotkaa”, totesi Gortt Jegeville. ”Mikä sä muuten olet? Pitääkö heittää tarkkailua?”

”No ei, siinä se on edessä, näet sen normaalisti”, sanoi Betem.

”Paitsi Jöb ei nää mitään”, sanoi Gortt.

”Olen steltin aristokraatti, ja minulla on sellainen rusetti kaulassa, ja monokkeli”, sanoi Jegev.

”Ja kun Jöb heitti vaan vitosen, niin sen häntä osuu vahingossa semmoiseen telineeseen missä on kauppatavaraa ja ne kaatuvat kaikki lattialle”, sanoi Betem, joka ikään kuin johti tilannetta.

”Tänään tulee kyllä harvinaisen surkeita lukemia”, puisteli Jöb päätään.

”Sinä roisto! Pilaat kauppani ja tuhoat vielä kalliita tuotteitani! Varo, sillä minä aion kutsua paikalle kaupunginvartioston, joka vie sinut vankilaan, josta et pääse pois, sillä olet tehnyt rikoksen ja rikkonut lakia ja turmellut omaisuuttani!” kivahti Jegev.

”Kukas tuolta tulee?” kysyi Gortt, eli Kahu-Nui.

”Mistä?” kysyivät muut yhteen ääneen.

”Kadunkulmalta, tässä todellisuudessa”, sanoi Gortt avuliaasti.

”Oho, Neppa! Matkaaja palaa kotiin!” huusi Jegev iloisesti.

Kapeaa katua saapui ga-matoran, jolla oli harteillaan vaalea kaapu. Tulija talutti nyörissä keskikokoista norsua, jonka selässä oli monenlaista pakkausta ja säkkiä. Neppa näytti hyväntuuliselta, joskin väsyneeltä. Gortt ja Povori liukuivat alas penkiltä ja katosivat rakennuksen sisään; he palasivat tuossa tuokiossa. Povori toi ämpärillisen raikasta vettä suoraan kaivosta ja toisen täynnä hedelmiä ja tarjosi niitä norsulle. Gortt kantoi viinikannua ja isoa lautasellista höyryävää, mausteisen tuoksuista muhennosta.

”Kiitos”, sanoi Neppa ja istui penkille. ”Mukava olla taas täällä.”

”Minäkin haen annoksen”, sanoi Jegev. ”Olin päivän louhoksella. Otti voimille, vaikka tuskin samalla tavalla kuin sinulla.”

”No, olen viimeiset kaksi viikkoa lähinnä istunut, välillä kävellyt ja toisinaan soutanut”, sanoi Neppa. ”Vaikka ottaahan tuo koville eri tavalla.”

Alussa ga-matoran keskittyi vain työntämään muhennosta suuhunsa. Norsu joi antaumuksella ja siirtyi sitten hedelmien pariin. Muut katsoivat uteliaina sen pakkauksia. Jegev palasi sisältä ruokalautasen kanssa.

”Padam-padam-päivä”, sanoi Jegev onnellisena. ”No, mitäs uutta avarasta maailmasta?”

”Yhä pohjimmiltaan rikki ja valheelle rakennettu”, vastasi Neppa pyyhkien suunpieliään. ”Hyvää tämä.”

Hän kiinnitti huomiota pöytäkumppaneihinsa, jotka eivät meinanneet saada silmiään irti norsun kantamuksista. Maailmanmatkaaja siemaisi vielä pitkästi teekupista. ”Mitähän Punainen Mies sanoo kärsivällisyydestä?”

”Jos vaan kerrot että löysitkö ne”, sanoi Povori anelevasti. ”Kahden uusimman setin korttitaulut…”

”Ja uusimman painoksen sääntökirjan”, jatkoi Betem.

”Pelko pois”, nauroi Neppa. ”Meillä on molemmat, ja pääsin veneessä istuessani jo puoleen väliin painolaatan kaivertamista korttitaulusta. Boostereita saa nykyään jo Howai Nuilta yhdestä pikkuisesta liikkeestä, mutta täysi tieto koko seteistä löytyi vasta Karapakiasta. Minulla oli runsaasti aikaa kaiverrella niitä veneessä istuessani. Ja sääntökirjakin löytyi.”

”Pliis?” kysyi Betem.

”Älä sitten tahmaa sitä kastikkeella, kun se on vielä ainoa kappale.” Neppa asteli norsun luo, taputti tätä kärsään ja noukki satulalaukusta ison kovakantisen kirjan. Sen kannessa toa-soturi hyppi laavaputouksen keskellä ja oli lyömässä ilkeää makutaa pitkällä miekalla. Kuiluja ja Kanohi-lohikäärmeitä, luki kiiltävin kirjaimin kannessa. Kuudes painos.

”Se on upea”, sanoi Betem ja hypisteli sivuja. ”Aloitan ensimmäisen kopion tekemisen jo tänään.”

”Jep. Ja tässä on korttitaulut Povorille. Kirjoitin jo muistiin vähän ajatuksia kuutiosta. Mustapunainen on vahvin. Voidaan hioa niitä yleisyyksiä. Ehdin kaivertamaan jo tavallisimman kortit, niin niitä voi alkaa painamaan. Niitä tarvitsee kuitenkin eniten. Vietkö laatatkin painotalolle?”

Povori nyökkäsi ja selasi kopionippua, jonka avulias peliluolan pitäjä oli tulostanut Neppalle kaukana Karapakiassa. Setit oli julkaistu jo puoli vuotta sitten, mutta näin etelässä kukaan ei ollut niitä vielä nähnyt.

Jegev katseli nippua Povorin olan yli. ”Miksi tuoli on kulkuneuvo?”

”Se ei ole oleellista. Oleellista on se, että se on ilmainen!” sanoi Povori ihastuneena.

”Kaikki ne on ilmaisia, senkun painat menemään”, vastasi Jegev.

”Eikun pelin sisällä. Hinta on pyöreä nolla.” Maksun konsepti oli useimmille kaupunkilaisille tutuin juuri erilaisten pelijärjestelmien jännittävänä sääntökomponenttina.

Neppa kaivoi laukusta vielä pienen kangaspussin ja nakkasi sen pöydälle. Nauha oli löystynyt ja pussin suusta putosi oransseille katukiville kaksi syvän sinisenä kiiltävää safiiria. Sisällä oli useita enemmän.

”Onko joku teistä menossa temppelille? Nuo voisi viedä takaisin”, sanoi Neppa taputtaen norsun kärsää.

”Ei kai. Mutta joku sisällä varmaan on, joten vien ne tiskille”, sanoi Jegev, korjasi lautaset ja heitti pussukan niiden päälle. Sinisiä kiviä löytyi louhokselta, jossa kaupunkilaiset hakkasivat kiveä rakennuksia varten. Niitä kertyi vuosikymmenessä yksi tai kaksi, ja ne oli tapana viedä temppelin edustalla oleviin maljoihin, sillä ne olivat kauniita katsella. Ulkomaalaiset olivat niistä oudon kiinnostuneita, joten maailmanmatkaajat ottivat niitä mukaansa. Niiden jakaminen vastapalveluksena sytytti ulkomaalaisten silmiin oudon kiihkon, ja myös näiden luonne tuntui muuttuvan – joskus avuliaaksi ja kiitolliseksi, joskus levottomaksi ja pälyileväksi. Sentään ne auttoivat maailmanmatkaajia saamaan tarvitsemansa; muuten ulkomaalaisten kanssa toimiminen oli yleensä hyvin hankalaa. Kellekään ei ollut ikinä selvinnyt, mikä oli kivien vaikutuksen taustalla: ne eivät olleet oikein hyödyllisiä mihinkään.

Neppa istui penkille varjoon, oikaisi jalkansa ja asetti kätensä päänsä taakse. Hän antoi ruoan asettua vatsaansa ja katseli sinisellä taivaalla liitäviä merilintuja. Ulkomailla oli kiinnostavaa käydä, ihmetellä uusia jokisuistoja, ennennäkemättömiä purjealuksia, vieraita taloja ja puukujia, makuja mausteista, joita täällä ei kasvanut. Mutta silti mikään muu paikka ei ollut sellainen kuin koti. Muissa paikoissa oli aina taustalla paine, epämukava painon tunne hartioilla ja kallonpohjassa. Eikä se johtunut vain vieraudesta tai tottumattomuudesta. Neppa näki sen kaikkien ulkomaalaisten silmissä, kuuli puheiden taustalla ja luki rivien välistä. Jotkut tunnistivat sen. Jotkut harvat jopa tunnustivat sen, mutta hyvin harva uskalsi yrittää tehdä asialle mitään. Moni upotti sen vitseihin ja meteliin, osa pulloon. Aamulla lähes kaikki palasivat ruotuun.

Kotona ei ollut ruotua.

”Mennäänkö äänihuoneelle ruokalevon jälkeen?” kysyi Jegev.

”Toki, toki”, sanoi Neppa silmät ummessa.

”Löytyikö hyviä?”

Neppa oli hetken vain hiljaa.Väkeä purkautui ulos keskuskeittiöstä. Osa jäi rapsuttamaan norsua. Toiset lähtivät kohti yläkaupunkeja, toiset suuntasivat illaksi louhokselle tai kehräämöön. Kaukana yläpuolella aurinkojen valo kiilsi kupoleissa ja kalliotornien koskemattomissa, ajan ja tuulen kaivertamissa kyljissä.

”Loput laukut on lähinnä niitä, mutta olen kuunnellut ehkä neljäsosan”, hän vastasi viimein.

”Yllätyksiä luvassa siis”, vastasi Jegev solidaarisesti.

”Aivan takuulla.”

”Saanko katsoa?”

Neppa hymyili silmät kiinni. Kaikki olivat aina samanlaisia. Jotkut vaan esittivät kärsivällistä pidempään. Mutta miksi turhaan? Pitihän elämässä olla yllätyksiä.

”Veli hyvä, ne ovat yhtä paljon sinun kuin minunkin, ja yhtä vähän.”

”Tattista”, sanoi Jegev, liukui alas penkiltään ja siirtyi availemaan kantolaukkuja. Norsu oli laskeutunut vatsalleen sulattelemaan ruokaansa. Se katsoi Jegeviä suurella silmällään ja tunnusteli tämän naamiota kärsänsä kärjellä.

Le-matoran kaivoi esiin neliönmuotoisia pahviläpysköjä ja pienempiä muovirasioita. Hän yritti saada selvää tarkoituksellisen epäselviksi väännetyistä ympyrän- ja kuusikulmionmuotoisista kirjaimista ja huolimattomasti lyijykynällä kirjoitetuista etiketeistä. Sinkkuja oli melkein neljäkymmentä ja kasettejakin toista tusinaa. Muutama nimi oli tuttu, suurin osa aivan uusia.

”Jos haluat ottaa tirsat, niin voin mennä etukäteen pistämään nauhoja valmiiksi”, huikkasi Jegev Nepalle.

”Olen ok, mennään vaan”, sanoi Neppa. ”Viedään iso kaveri ensin laguunille. Kaipaa varmaan perhettään.”

Jegev työnsi äänitteet takaisin norsun laukkuun. Nepan noustessa ja venytellessä eläin ymmärsi yskän, kohottautui jaloilleen ja päästi matalan törähdyksen, joka tärisytti kattotiiliä. He lähtivät aukiolta jyrkästi alaspäin viettävää kujaa, toinen iltapäivän auringoista paistoi vastaan lännestä. Välillä he kulkivat portaita, joita norsu laskeutui rauhallisen varovaisesti siirtämällä yhtä jalkaa kerrallaan alemmalle askelmalle. Vastaantulijat pysähtyivät tervehtimään ja taputtamaan norsua, joku tarjosi parvekkeelta porkkanoita. Muutaman kaltevan korttelin jälkeen kaupunkirakenne hajaantui. Kolmikko ohitti iltavalossa kylpeviä viinitarhoja ja pysähtyi juomaan sadevesitynnyristä. Rinteessä oli kaalipelto, jota reunustavissa auringonkukissa mehiläiset pörräsivät. Tie muuttui laattakivetetyksi poluksi, jonka ympärillä solisi puro.

Lännenpuoleinen laguuni oli pienempi kuin satama, johon Neppa oli tänään saapunut. Po-matoran nosteli talikolla heinäpaaleja vankkureista, Jegev meni avuksi. Aallonmurtajan takana näkyi kaksi palaavaa kalastusvenettä. Laguunissa vilvoittelevat norsut törähtivät tervetuliaissanoja kaupungista laskeutuneelle juhdalle, ja pari nuorta eläintä juoksi törmäillen rantaruovikosta vastaan. Neppa irrotti norsun hihnan ja kantolaukut ja kantoi ne lämpimänkeltaisella lampulla valaistuun tallirakennukseen; näin etelässä ilta hämärtyi nopeasti. Hän palasi pihalle kantaen kahta matoran-kokoista selkäreppua, jotka oli tehty paksusta oranssiksi värjätystä pellavasta. Ne olivat täynnä ja painavan näköisiä.

Neppa ja Jegev heilauttivat kättään norsuille ja po-matoranille ja lähtivät etelänpuoleista polkua kohti yläkaupunkia. Reitti mutkitteli ensin vesirajassa. Ylhäällä rinteeseen rakennettujen talojen valopisteet heijastuivat tummasta vedestä. Matkan varrella he ottivat kalastuslaiturin partaalla olevasta telineestä kuivatut kampelat iltaa varten evääksi. Polku kääntyi vasemmalle rinteeseen, ja kilometrin käveltyään kaksikko nousi kallioon hakattuja portaita esikaupunkiaukiolle, jonka yöperhosia houkuttelevien lyhtyjen valossa potkittiin palloa.

He istuivat hiljaa aukion reunalla lepuuttaen jalkojaan, kunnes kirskuna ja kolina ilmaisivat köysiradan vaunun saapuneen yläkaupungista. Se oli ruosteinen ja natiseva, mutta toimi suhteellisen moitteettomasti. Oikeastaan Jegev muisteli pelkästään ilolla sitä yhtä kertaa, kun vaijeria kelaava höyrykone oli tyystin hajonnut ja jättänyt hänet ja pari muuta kaupunkilaista killumaan korkealle kaupungin yläpuolelle. Aurinko oli laskenut, kuu oli noussut saaren ylle ja taas laskenut. Noustessaan kyytiin he olivat olleet vain hyvänpäiväntuttuja, palatessaan heitä oli yhdistänyt side, jota ei helposti rikottaisi. Onneksi heillä oli ollut evästä ja pullo mukana. Ja pelikortit.

Tällä kertaa ongelmia ei tullut. Vaunusta kipusi ylös harvahampainen vanhus ja pari katukoiraa. Neppa ja Jegev istuivat kuluneille puupenkeille. Muita matkustajia ei tullut, mutta yksi pallonpotkijoista antoi heille laatikollisen sitruunoita vietäväksi yläkaupunkiin. Neppa sulki oven ja kilautti kelloa. Vaunu nytkähti liikkeelle ja kohosi radallaan kohti lounaassa kohoavaa harjannetta, jonne yläkaupunki oli rakennettu. Vuosia – ehkä vuosisatoja – sinne oli päässyt vain rinnettä mutkittelevia portaita. Kauan sitten oli rakennettu tavaran kuljettamista varten iso vinssisysteemi, minkä jälkeen myös yläkaupunkiin oli voitu rakentaa hiekkakivestä. Vuosien saatossa pystysuuntainen hissi oli saanut tuekseen köysiradan, joka yhdisti yläkaupungin suoraan keskustaan.

Vaappuvan matkan päätteeksi vaunu kolahti laituriinsa. Ylhäällä oli viileämpää, mutta yö oli tyyni. Alapuolelle levittäytyi pienten lämpimien pisteiden valomeri. Kaupungin äänet hukkuivat höyrykoneen puksutukseen. Konehuoneen ovella piipullisella oleva onu-matoran vilkutti heille laiskasti. Jegev jätti sitruunat katoksen alle. Vaijerin hihnapyörä nytkähti taas liikkeelle ja vaunu liukui tyhjänä takaisin alas.

Harjanne jatkoi kaartaen etelään, ja kävi muutaman sadan metrin päässä liian jyrkäksi rakentamiselle. Noilla kallioilla pesivät vain kiislat ja merikahut, eikä yksikään matoran ollut tiettävästi koskaan kiivennyt sinne. Ennen pitkää kallioharjanne leventyi, ja siihen oli hakattu ammoisina aikoina leveät portaat. Temppeliä kaupunkilaiset olivat rakentaneet silloin, kun oli kiinnostanut, mutta vuosikausien työn tulos oli siitä huolimatta komeaa katseltavaa – myös nousevan kuun valossa. Kaupunkilaiset tiesivät sydämessään, että Pyhään kurkottava työ oli aidoimmillaan silloin, kun kukaan ei siihen pakottanut.

Temppeli ei ollut valmis, eikä se tulisi koskaan valmiiksi. Matoralaisia saapui kapseleissaan saarelle silloin tällöin, ja joskus harvoin joku ulkomaalainen halusi muuttaa kaupunkiin. Olisi ollut väärin jättää heidät, tulevat sukupolvet, suuren työn ulkopuolelle. Työtä aina riitti: talvimyrskyjen jälkeen jadekivinen kupoli vaatisi kunnostusta; eteishalli näyttäisi kenties mukavammalta kaiverretuin pylväänjalustoin, ja suihkulähteen kastelukanavan muoto olisi jonkun toisen mielestä elegantimpi puolikaarevana. Muun työn ohessa osallistuminen Temppelin rakentamiseen toi elämään miellekkyyttä, ja samalla se muistutti kaupunkilaisia siitä, mitä ei pitänyt unohtaa: sitä, keitä he olivat ja mitä he eivät olleet. Ja ennen muuta se muistutti Vitsistä.

Kaupunkilaiset eivät voineet ylpeillä omaisuudellaan, valloituksillaan tai teknologiallaan. Mutta he saivat suurta, sydäntälämmittävää riemua siitä, että vaikka Suur-Athin kirkko pohjoisessa oli paljon korkeampi, mahtavampi ja hallitsevampi kuin heidän jadekupolinen temppelinsä, oli heillä jotain, mitä pääpaikka vain väitti säilyttävänsä holviensa kaikkein pyhimmässä. Kirkko oli ottanut Mielen Isän kasvojen sirun menettämisen niin raskaasti vain siksi, että se oli paljastanut heidän oman tekopyhyytensä. Pyhä Äiti oli tosiaankin sokea joillekin asioille.

Vain kaupungin vanhimmat asukkaat muistivat Vitsin toteuttamisen, ja tarinaa siitä kerrottiin nurkkapöydissä ja liesien äärellä uudestaan ja uudestaan, ajasta aikaan. He olivat riskeeranneet henkensä ja uskonsodan syttymisen, mutta syystä tai toisesta kirkko oli päättänyt lakaista asian mahdollisimman hiljaa maton alle. Kirkkoisien mielestä tapaus oli enimmäkseen kiusallinen; kaupunkilaisten mielissä se oli kunniakas ja hyvin, hyvin huvittava.

Siellä se pyöri tälläkin hetkellä, metrin verran ilmassa suuren kupolin polttopisteessä. Neppa ei tiennyt, kuvitteliko hän vai erottuiko Temppelin pienissä ikkunoissa heikko sininen hohto, ajatusta häilyvämpi. Temppelin ovet olivat auki, ja sirua kiersi maailman monimuotoisin ja -ilmeisin patsasgalleria. Hahmoja oli veistetty hiekkakivestä ja jadesta, niihin oli upotettu sinisiä jalokiviä ja vaaleita kvartsikiteitä. Osa oli puhallettu lasista tai vuoltu puusta, jokunen oli jopa kudottu kalaverkoista ja kaikesta roinasta, mitä saarelle oli ajatunutkaan. Osa näytti humoristista käsimerkkiä. Lähes kaikki virnuilivat – osa ovelasti, osa hyväntahtoisesti kuin suuren ja herkullisen aterian päätteeksi. Veistoksista erottui kaksi toistuvaa hahmoa, joskin osa näytti näiden kahden välimuodolta tai yhdistelmältä. Oli Varas, itse Athin varjonkantaja ja kuolevaisten suojelija, suurivatsainen ja hehkuvasilmäinen, joka hengittäisi sisäänsä kuolleiden sielut ja kantaisi nämä Tyhjyyden porteille, pois Punatähden ikuisesta piirileikistä. Ja oli Poika, Hatar Atheon, kirkon unilukkari ja johdattaja. Ath ei ollut antanut maailman lapsille vapautta vain, jotta nämä astuisivat vapaaehtoisesti kirkon kahleisiin. Punainen mies olisi nouseva järjestystä vastaan. Kun aika oli oikea, tapaisivat Hatar ja Atheon tyhjyyden portilla ja polttaisivat pois mielen ja sielun kahleet, aineellisen ja aineettoman maailman loputtoman raskaan taakan.

Se olisi toinen Vitsi. Kukaan ei olisi nauramassa, mutta toisaalta, se oli koko homman juju.

Neppa ei ajatellut sitä kulkiessaan loppumatkan äänihuoneelle. Hatar Atheonia eivät kiinnostaneet palvontamenot tai rukoukset. Tärkeää oli muistaa – ja muistaa, että tekopyhyys vaani jokaisen oven takana. Kiintyminen maailmaan oli vankeutta. Kiintyminen elämään oli omistamista.

Sisällä paloi lyhty, ja vaimea hurina kantautui etuhuoneen aukinaisesta ikkunasta kujalle. Jegev astui sisään ensin ja jätti reppunsa seinää vasten. Vanha ko-matoran puuhaili metallisen rukkia muistuttavan vehkeen parissa, joka pyöri polkimen tasaiseen tahtiin.

”Iltaa teille”, sanoi matoran. ”Unettomina yövuoroon tulossa? Nuorena sitä jaksaa.”

”Meillä on uutta levitettävää”, vastasi Jegev. ”Neppa palasi avarasta maailmasta.”

”Terve, Komprad”, sanoi Neppa ja istahti puulaatikon päälle. ”Meillä onkin täytettä nauhoille. Miten kone pelittää?”

”Hyvin, kiitos kysymästä… raaka-aineen laatu huomioon ottaen! Vartha kertoi, että pohjolassa Xian saaren lähellä on sellainen iso jätepyörre, mikä on täynnä muovia, valtava lautta sitä kelluu siellä. Niillä on kaikki se materiaali, ja heittävät sen mereen. Ja täällä me keräämme vanhat kalaverkot ja hylkytavarat ja kaikki, eikä sekään aina riitä. Magnetointi kyllä toimii. Mutta voi olla, että vuoden-parin käytössä nuo nauhat katkeavat useammin kuin kerran.”

”No, öljynjalostamo tuskin parantaisi kaupunkiamme oikeasti, ja Nepallakin oli muuta etsittävää kuin polymeerit”, sanoi Jegev.

”Toki, toki”, sanoi Komprad. ”No, minä lopetan tältä illalta, Muuva odottaa minua jo. Jääkää te nuoret tänne harrastamaan, kun yö on kaunis ja ilma raikasta. Nauha on puolen tunnin päästä käyttövalmis, se kuivuu vielä. Käyttäkää siihen asti vanhoja keloja kaapista.” Matoran otti mustan kaavun naulasta ja kietoi sen ylleen.
”Hyvää yötä”, tämä huikkasi vielä ikkunasta kujalta. Neppa ja Jegev toivottivat hyvät yöt.

Jegev avasi sähkökaapin ja naksautti pääkytkimestä virrat päälle. Takahuoneeseen syttyi lukuisia vihreitä, oransseja ja punaisia valopisteitä. Ne eivät riittäneet tilan valaisuun, joten Neppa kantoi laukkunsa lisäksi etuhuoneen lyhdyn sisään. Takahuoneessa ei ollut ikkunoita, ja sen seinät oli vuorattu olkipaaleilla. Ga-matoran kytki joitakin johtoja uusiin liitoksiin ja tarkasti, ettei soittimen neulassa ollut pölyä.

Jegev tuli perässä oman reppunsa kanssa ja sulki oven hiljaa. Neppa otti kaapista nauhakelan ja asetti sen nauhuriin. Jegev nosteli repuista sinkut ja kasetit pöydälle.

”Tämä yö ei edes riitä näiden kaikkien läpikäymiseen”, sanoi le-matoran.

”Voimme jatkaa huomenna”, vastasi Neppa. ”Ei kai sinua joka päivä louhoksella tarvita?”

”Kyllä ne pärjäävät ilmankin pari päivää. Ja louhinta sujuu kahta paremmin, kun on jotain uutta musaa. Mistä aloitetaan? Pistetäänkö nimen mukaan aakkosittain?”

Neppa katsoi häntä vinosti. ”Miksi ihmeessä?”

Jegev hymähti. ”Niin, no, hyvä pointti.”

”Myöhemmissä kopioissa voidaan miettiä optimaalinen kuuntelujärjestys, mutta ensimmäinen kasetti olkoon mielivaltainen: mihin käsi osuu ensin. Paitsi, että tiedän hyvän aloitusbiisin. Tämän keikalla kävin, sain levyn heiltä sen jälkeen.” Neppa pläräsi sinkuista esiin värikkään pahvikotelon, jonka kannen ihmeellisiin muotoihin väännetyistä matoran-aakkosista ei saanut juuri selvää. ”Todella pimeää fe-musiikkia, örinää, pörinää ja särisevät urut. Ihan meidän tyylistä kamaa.”

Neppa painoi soittimeen 45 kierrokseen minuutissa ja pisti kiekon pyörimään. Jegev painoi kasettisoittimen päälle ja äänityksen alkaneeksi. Sahaus ja pauhu täytti huoneen ja löi henkisesti molemmista ilman pihalle. Neppa käänsi levyn, B-puoli oli umpimielisempi. Seuraavaksi sinkuksi valikoitui sattumalta kuulasta durunilaista aavikkojatsia. Oli hordikabiittiä ja skakdinavialaista veitsivalaantappoheviä, selvästi vortixxien tulkitsemaa peikkobluesia ja metrulaista trancea muutamaan kertaan kädestä käteen kopioituna bootlegginä. Eläväksi rumpukoneeksi tituleerattu nakutus toi uudelle kasetille hypnoottisemman rauhallisen välivaiheen. Sitä tasoittivat odinalainen arpikudospörinä, väitetysti aito karzahnilainen sludgeräp ja varsinkin tajuntaa väkivalloin laajentava ushma-dubstep, joka tuntui äänimuotoon tallennetulta päänsäryltä.

Kasetti oli täynnä. Jegev leikkasi nauhan ja liimasi sen pään kasetin kelaan. Kuu nousi taivaankannella, he jatkoivat toisen puolen äänittämistä: kalmahilaista perkussiohaahuilua, haitari- ja maniskapainotteista Välisaariston merirosvomusiikkia, jyhkeitä titaaniriffejä ilman ymmärrettäviä sanoituksia. Zakazlainen gangstaräp kertoi sisällissodan jälkeisen sukupolven iloista ja suruista. Schiludomilainen doom vei kaksikon kauas ajassa ja paikassa. Selakhialainen kristallisyntikka taikoi esiin äänikudoksia maailmasta, joka oli ikivanha ja arvoituksellinen.

Kun magneettinauhan toinenkin puoli oli täynnä, ei kumpikaan jaksanut enää kuunnella: äänimatka maailman ääriin oli ollut palkitseva mutta hyvin, hyvin kuluttava.

He siirtyivät takaisin etuhuoneeseen. Lyhdystä oli öljy lopussa, joten Neppa kaivoi kaapista kolme kynttilää ja sytytti ne vatiin pöydälle. He alkoivat järsimään kuivattuja kaloja mietteliäinä. Kaapista löytyi appelsiiniviiniä.

”Maailma, luulisin… ei ole ihan niin ikävä, kun yleensä näyttää”, mielsi Jegev.

”Niin. Minustakin moni ulkolainen on ihan kunnon kaveri. Ja varsinkin näistä, ketkä näillä soittivat, keitä tapasin, on sydämessään lähellä meitä. Koittavat kapinoida ja pistää vähän vastaan. Mutta siltikään he eivät voi irrottautua siitä, että onko tekemisellä joku seuraus – kuuntelevatko muut sitä musiikkia, hankkivatko ne näitä levyjä. Ja että voivatko he tehdä tuota kamaa vain viikonloppuna? Siksi he kutsuvat kahta päivää viiden päivän välein. Ja joissain paikoissa yhtä päivää neljän tai kuuden välein.”

”Hm. Kuulostaa uskonnolliselta. Jutulta, jonka vain joku jumala tai pappi keksisi.”

”Niin, mutta heille se on ilmiselvä ja kyseenalaistettava juttu! Heidän pitää saada ikään kuin lupa tehdä tuollaista. Ja tehdä työtä kahta kovemmin, jotta saisivat hankittua soittimia. Sillä monet niistäkin, joiden kanssa puhuin musiikista, pitivät kiinni HEIDÄN kitaroistaan ja HEIDÄN vahvistimista ja pedaalilaudoista. Ja sitten menivät lavalle ja huusivat tuhoa yhteiskunnalle.” Neppa huokaisi.

”Ja he saivat siitä rahaa tuon soittokaman ’ostoon’, eikö?”

”No, eivät ihmeisesti juurikaan paljon! Lähinnä kai kaljaa. Yksi sanoi tekevänsä opettajahommia kanisterisyntyneille, jotta voisi ’vapaa-ajallaan’ soittaa ja tehdä musiikkia.”

”Voiko se olla hyvää opetusta elämään, jos sitä tekee vain pakosta? Sitä minä ainakin mietin”, vastasi Jegev. ”Hetkinen. Sanoit vapaa-aika. Muu aikako on sitten, mitä, vankiaikaa? Heillähän on niitä, mitä ne nyt oli, mihin varkaita ja roistoja laitetaan. Varastoja?”

”Vankiloita. Minullakin meni aika kauan tajuta, mitä se vapaa-ajan käsite tarkoittaa. Se on työn ulkopuolista aikaa.”

”Eli työ on kuin vankila?”

”He astelevat töihin joka päivä, oikeastaan vapaaehtoisesti, niin kuin yleensä mekin”, sanoi Neppa.

”Vapaaehtoisesti ja ei kuitenkaan vapaaehtoisesti, luulen.”

”Olet oikeassa. Jos he eivät mene työasemalleen aamulla, heitä ei päästetä sinne seuraavanakaan. Ja sitä ne, kenen kanssa puhuin, pelkäävät kaikista eniten.”

”Miten ketään voi kieltää tekemästä töitä?”

”Ne yksinkertaisesti lakkaavat antamasta rahaa”, huokaisi Neppa. ”Ja ilman rahaa he eivät ole minkään arvoisia. Ilman rahaa ei ole kotia, ei ruokaa… Ilman rahaa he eivät ole mitään, ja silti he kärsivät.”

”Eikä kukaan auta heitä?”

”Heillä on ehtoja”, Neppa muisteli. ”Peloistaan kertonut soittaja sanoi, että hänen pitäisi luopua kitarakamoistaan, jotta saisi ensi hätään rahaa ruokaan ja asumukseen. Eikä hän sitten voisi edes soittaa, vaikka hänellä olisi siihen paljon aikaa.”

”Kuulostaa jotenkin ekstrarangaistukselta”, sanoi Neppa.

”Ulkomailla ne tykkäävät rangaistuksista. Tai eivät ne niistä tykkään, mutta rankaisevat silti.”

”Minä en ymmärrä sitä. Niiden vankiloiden, vartiostojen ja poliisivoimien ylläpito kuulosta kauhean työläältä, eikä ne edes tee mitään. Ja yleensä auttaminen on aika helppoa.”

Neppa nyökkäsi. ”Niillä on noita kahdessa mittakaavassa: omia varten ja muiden saarien tai kaupunkien asukkaita vastaan. Ne sanovat, että jos niillä ei olisi armeijaa ja aseita, ulkomaalaiset veisivät niiltä kaiken. Mutta ne eivät ikinä sano, että jos ne kuulisivat, ettei niiden naapurilla ole armeijaa, niin ne hyökkäisivät sinne heti. Tai että se olisi niin kuin luonnollinen juttu tehdä. Mutta en tiedä. Onhan noilla sotia. Vanhojenkin aikojen jälkeen.”

”Siellä missä on paljon tyyppejä joilla on aseet on ennen pitkää taistelu. Ja niitähän on. Mieti niitä, toiakin. Saavat tähden taivaalle, ja silti ne aina ovat vaan aseissa kiinni, iskemässä keihäällä toisia kurkkuun. Mieti, miten hyödyllinen yksi toa olisi louhoksella tai ojankaivuussa, mutta ei – taistelu ja seikkailu ovat niiden osana.”

”Meidän tähtemme eivät sentään ole toa-sotilaiden tähtiä, vaan oikeita tähtiä”, sanoi Neppa.

”Onneksi niin”, myönsi Jegev. ”Mitähän ne edes valloituksillaan haluavat? Kuka lähtisi kodistaan saadakseen jonkun toisen asuinpaikan?”

”Kai sekin liittyy yleensä rahaan, tai johonkin rahaan vaihdettavaan asiaan. Luonnonvaroja, kultaa, aseita. Ottavat ne ja palaavat takaisin. Tai sitä ne kai pelkää. Ja joissain soditaan hyvistä satamapaikoista, tai muuten sijainneista, joista on hyötyä seuraavan sodan kannalta. Nyt kun miettii, niin aika lohduttomalta se kieltämättä kuulostaa.”

”Onneksi meillä ei ole mitään kunnollista! B-laatuista magneettinauhaa ja samanlaista hiekkakiveä kuin muuallakin. Auringonlaskuja ei voi varastaa, ja padam padam -reseptistä luovumme vapaaehtoisesti. Naapuritkin ovat kalastajakyliä niin kauas kuin silmä huipulta kantaa. Mataistit ja kirkko ovat aina innokkaita levittämään sanaansa, ja pakostikin ajattelen, että maailma olisi iloisempi paikka, jos useampi ymmärtäisi, miten asiat kannattaa tehdä. Mutta ehkä on parempi, että emme pidä itsestämme paljoa meteliä. Ehkä joku kuitenkin päätyisi ajattelemaan, että yläkaupungista on kätevä ampua tykillä. Mitä vaan, mikä tulee tulilinjalle.”

Kaksikon puhellessa kuu laskeutui temppelin taakse ja auringot alkoivat kajastaa idässä. Atheonistien kaupungin elämä jatkui päivän, viikon, kuukauden muutaman. Mutta pitkän hiljaisuuden jälkeen jokin käänsi katseensa etelään. Sillä kuolevaisten kolmen kynttilän valopiirin ulkopuolella valvovat voimat, joiden kiinnostusta yksikään tohunga ei halunnut herättää. Uusi Nimdan sota oli alkava.

Ensin saarelle saapui varjon ja veren noita. Jonain muuna aikana kaupunki olisi toivottanut tervetulleeksi hänen filosofiansa ja sointunsa, mutta nyt noidan kintereillä oli maailmanpalo: ei Atheonin puhdistava kirkas liekki vaan tuhon ja kärsimyksen hornankone savuvanoineen.

Siinä hetkessä ajatteli noita vain uhan pysäyttämistä: sillä Arkkienkeli oli syönyt hänen ystävänsä, punaisen sotapäällikon ja sinivalkean ritarin, ja siru käsissään sen mestari uhkaisi syöstä koko maailman orjikseen. Noita uskoi, että Nimda olisi turvassa ainoastaan hänen kädessään – ja karussa vaihtokaupassa ei kaupungin kulkijain henki hänelle paljoakaan merkinnyt. Varjokäsi iski kerran, kahdesti; Punatähti sai kalastajan ja lakaisijan. Noita levitti uudet siipensä ja kiiti temppelille kuin lepakko tapulin pimeydestä.

Hän harppoi sisään ovista, läpi pylvässalin kupolin alle. Pitkät sormet kurottuivat ottamaan sirun, varkaana varkailta. Ja silloin Piipari saapui.

Jo ilman Nimdan mahtia oli hän tuhon voimassa väkevä. Maa valitti, ilma kiehui, puut syttyivät kuin kokkotulet. Kivi murtui, liha paloi ja portaat sortuivat kuiluihin. Toisten loppu oli nopea, toisten hidas. Mutta ennen kuin kolmas päivä koitti hävitetyn kansan ja revityn maan ylle, oli Punatähti saanut kuolleista jokaisen. Ikuiseen kehään, rikkomattomaan sykliin. Temppelin jadekupoli murtui ja murskasi alleen Varkaan ja Pojan kuvat.

Helvetinkoneensa kannelta Piipari katsoi tuhoa aarre sydämellään, ja totesi, että näin oli hyvä. Kaikki, jotka veivät Nimdan sen oikeutetulta omistajaltaan, olivat tuomittuja kärsimään ja kuolemaan.

Mutta Piipari erehtyi, niin kuin vallan ja verenhimon sokaisemat aina erehtyvät. Sillä tuhon koittaessa osa oli ollut louhoksella, maan perustukset kattonaan; toiset avomerellä kaukana valkamistaan. Raunioista he kaivoivat muutaman eloonjäneen, ja vaikka moni ei enää koskaan kävellyt ja tanssinut, paloi Atheonin kirkas liekki heidän sydämissään voimallisemmin kuin koskaan ennen.

He lähtivät pohjoiseen.