Viimeinen juonenkäänne

Kahvio
Bio-Klaani

Tapaaminen oli Matoron mielestä hieman omituinen. Hän nouti tiskiltä leipää ja kaakaota ja kääntyi katsomaan läpi melko vilkasta Kahviota. Moni Linnassa kävi etenkin aamu- ja iltapalalla siellä, kun matka kotiin oli lyhyt. Ja kyllä Kahvio loisti etenkin aamiaistarjoilussa. Useat pöytäseurueet olisivat eittämättä toivottaneet hänet tervetulleeksi, mutta hän löysi lopulta eräästä reunapöydästä ne, joiden kanssa hän oli sopinut juttelevansa. Päivän lehdessä oli sanottu, että ylläpidolla olisi tärkeä kuulutus illalla, mutta heillä olisi ihan hyvin aikaa puhua ennen sitä.

Topakan näköisen pakarikasvoisen ga-matoranin hän kyllä tunsikin, tai ainakin oli puhunut tämän kanssa muutaman kerran. Hän ei ollut kuitenkaan aikaisemmin jutellut Xelan kanssa vapaalla. Tämän olemus ei näyttänyt eroavan työajasta kovin paljoa, sillä matoran vaikutti melko järjestelmälliseltä ja huolitellulta persoonalta muutenkin. Hieman metrulaistyylinen ulkoasu auttoi vaikutelmassa.

Hänen pöydässään oli toinen matoran, keltainen ja komaukasvoinen nainen, joka selitti jotakin kovalla innolla. Hänellä oli huivi kaulassaan ja pilke silmäkulmassa. Tämän täytyi olla Randa, mutta muuta Matoro ei vo-matoranista tiennytkään… paitsi Xelan sivulauseessa olleen kommentin, että tämä omisti julisteen itsestään Matoro Mustalumesta. Syvä huokaus. Miksi hän oli ikinä suostunut siihen valokuvausjuttuun, Matoro mietti…

”Hei”, hän sanoi ja laski iltapalansa pöydälle. Matoranitkin söivät. Kahvion pöydät ja tuolit olivat melko tilavia, sillä tavalla että matoraneille ne olivat usein hieman liian isoja ja toille hieman ahtaita. Mutta kummatkin pärjäsi ihan hyvin. Ja pöytiä ja tuoleja oli kyllä eri kokoisia, ja seurueita muodostui monesti koon perusteella.

”Moi!” Randa sanoi ja hymyili.
”Hei”, Xela tervehti myös.

Kaverukset istuivat päinvastaisilla puolilla. Matoro mietti hetken ja istuutui sitten Xelan viereen. Tälle hän oli edes puhunut aiemmin. Seurasi aivan lyhyt kiusallinen hiljaisuus.
”Niin, tuota, Randa, Matoro”, Xela esitteli heidät toisilleen lähinnä, koska se tuntui järkevältä tavalta aloittaa.
”Löysit siis oikeasti aikaa tavata meidät?” Randa ihmetteli ja tuijotti Matoroa jotenkin vähän liian kauan.

”Niin, en nyt ole ollut… kovin kiireinen”, Matoro selitti.

”Ai. Sori, ajattelin että olisit taas kohta menossa”, Randa vastasi.

”Ei se mitään”, Matoro sanoi. ”Ehkä pieni rauhoittuminen on ihan tervettä. Meillä on tarpeeksi ongelmia täällä kotona…”

Ilmaan jäävän lauseen sävy oli kyllä Xelalle tuttu jo Toa Tawan suusta. Se oli jokaisen keskustelun laitamilla vaaniva sota, jonka jokainen tunsi, vaikkei sitä aina mainittu. Työnkuvassaan hän oli päässyt sitä liiankin lähelle: joku kaivertaja tai kukkakauppias sentään saattoi keskittyä omaan pieneen elämäänsä, mutta Admin-tornissa ei voinut olla tuntematta koko sota-ajan painoa. Randa – ja melkein koko heidän kaveripiirinsä – oli autuaan tietämätön suuresta kuvasta ja kaikista niistä uhista, joista Xela ei ollut voinut välttää kuulemista. Heille sota oli vain painostava tunne, mutta se ei ollut vielä syönyt heidän arkeaan. Sihteeri rohkaisi itsensä heikkoon hymyyn.

”Niin, me siis olemme vähän se, mitä Kapuran roolipeliporukasta on lopulta jäljellä”, Xela kertoi. ”Tai Lipes oli kanssa viimeisessä pelissä, mutta hän ei ollut niin kiinnostunut juttelemaan. Ahuj sai tarpeekseen sen mielisairaalaseikkailun jälkeen, ja Irutepin porukka lähti jo aiemmin… että en nyt tiedä kuinka hyvin tunsimme Kapuran. Mutta ei hänellä ilmeisesti kauheasti kavereita ollut.”

”… mielisairaalaseikkailun?” Matoro kysyi. Voi ei, hänen mieleensä palasi Kapuran mielessä nähty varislintujen täyttämä kaupunki.

”Niin, Aft-Uivana”, Randa kertoi. ”Pelasin Arukapia ja Xela oli Xentoro. Ja siinä oli pari muuta kanssa. Perustuiko se teidän… Metru Nuin matkaan?”

”… jossain määrin”, Matoro vastasi. Hänestä tuntui edelleen uskomattomalta, että jonkun niin traumaattisen kokemuksen jälkeen Kapura oli tehnyt jonkinlaisen Aft-Amana -satiirin, jossa hänen ”roolipeliversionsa” oli kaikista maailman vaihtoehdoista juuri… Xentoro. Kukaan muu kuin Kapura ei keksisi jotakin… tuollaista.

”Kapura ei oikein koskaan kertonut teidän matkoistanne”, Randa sanoi hieman haikeana. ”Vaikka minä kyllä yritin kysellä aika paljon!”

”Niin siis Randalla on käytännössä pakkomielle parin klaanilaisen toa-sankarin seikkailuiden seuraamiseen”, Xela virnisti.
”E-ei, vaan”, Randa yritti sanoa jotakin, mutta ei keksinyt mitään. Matoro seurasi kiusoittelua virne kasvoillaan.

”Kyllä minä voin puhua niistä”, Matoro vastasi, ja Randan ilme kirkastui. ”Kapura ei ollut koskaan kovin… avoin henkilö.”
Niin, se oli vuosisadan aliarviointi. Ehkä Kapura oli ollut oikeassakin Aft-Amanassa eräänlaisena roolipelihahmona, esittämässä Kapuraa kunnes dramaattinen juonipaljastus tuli? Oliko koko hänen elämänsä ollut vain roolipeliä? Kuka takoo Kohtalomme, Arupak oli kysynyt. Ehkä Suuri Henki olikin jonkinlainen kosminen pelinvetäjä, ja Kohtalo oli vain tämän suunnitelma hahmolle… Matoro osasi jo kuvitella millainen se keskustelu olisi ollut. Hän ja Kapura, hieman tylsistyneenä veneen puikoissa, puhumassa kaikesta sen kaltaisesta. Kapura vastaisi jotakin ironista ja oivaltavaa, minkä Matoro tajuaisi vasta myöhemmin olleen täysin epäironista.

”Suoraan sanottuna en tiedä, yrittikö Kapura ärsyttää pelaajiaan mahdollisimman paljon tarkoituksella, vai oliko hän vain… noh, aika huono ja ajattelematon siinä. Tai ehkä molempia”, Xela mietti.

”Minusta se oli sille jonkinlainen terapian muoto”, Randa jatkoi. ”Suosittelin sille kerran yksisarvishoitoja, tunnen yhden tyypin joka tekee niitä täällä, mutta se ei kuulemma uskonut niihin…”

”Yksisarvishoitoja?” Matoro kysyi. Hetkinen, liittyikö se heidän Heporintissä kohtaamaan kryptidiin? Tai siis, ainakin hän oli luullut, että he olivat kohdanneet sellaisen, mutta labyrintti oli kyllä ollut täynnä hallusinogeenistä huumetta. Mikä tapahtui Heporintissä, pysyisi siellä…

”Niin!” Randan silmät loistivat. ”Kun pyydät apuun suurta Kirunga-Nuita, Yksisarvisten Valtiasta, ne alkavat toimimaan. Ne avaavat lukkoja ja poistavat esteitä, jotka haittaavat parantavan energian vastaanottamista ja virtausta. Kirungat voivat auttaa ketä vain, joka haluaa osaksi niiden auttavasta aurasta!”

”Tuota… jätän ehkä väliin”, Matoro hymähti. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, oliko Kirunga-Nui jokin oikea asia vai ei.

”Randa, kyllä sinä tiedät, että se on vähän epämääräistä juttua…” Xela katsoi ystäväänsä jotenkin pahoittelevana.

”No onhan Nimdakin asia, yksisarviset on paljon pienempi juttu”, Randa puolustautui.

Matoro kohotti kulmiaan.

”Niin, kyllä näitä kuulee! Tapasin yksisarvishoidossa pari tyyppiä, jotka kuuluu siihen uuteen Athin seurakuntaan”, Randa sanoi. ”Ja no kyllähän se tiedetään, että sinun retkesi koko tarkoitus oli löytää Nimda…”

Randa jätti lauseen hetkeksi leijumaan, kuin hän olisi kerännyt voimaa sen jatkamiseen.

”… ja siis… nyt kun olet siinä, Matoro! Niin. Onko se niin, että löysitte kyllä Nimdan, mutta sinä annoit sen jollekin tytölle, jonka tapasit Metru Nuilla? Siis se on ihan huikean romanttista. Mutta Xelan mukaan se on vaan vähän tyhmä juttu ja että siitä kirjoittanut toimittaja ei ole aina ihan luotettavin. Mutta minusta se sopisi kuvaan! Tai siis siihen millainen tyyppi sinä olet…”

Matoron varovainen hymy petti hänen ajatuksensa. Jotenkin hän ei ollut tajunnut aiemmin, että linnakkeen väen tyhmä kiinnostus hänen seikkailuihinsa (ja olihan hän ollut linnakkeen tavoitelluin poikamies melko pitkään) oli heille sellainen rento eskapismin muoto, kuin lukisi seikkailuromaaneja, mutta ne olivat tapahtuneet enimmäkseen oikeasti.

”No, tuota…” Matoro mietti. ”Metru Nui oli aika kammottava matka. Epäonnistuimme suurin piirtein kaikessa. Se… mielisairaalaseikkailunne perustuu yhteen oikeaan juttuun. Ja joo… kai sen voi noin sanoa. Vaikka tilanne ei ollut kauhean romanttinen… en nyt halua mennä yksityiskohtiin, mutta epäonnistuimme valtavan katastrofin estämisessä. Enkä tiedä, oliko Nimdan sirun sinne jättäminen myöskään kovin hyvä idea.”

”Okei, oliko se nainen Xentoro?” Randa kysyi.

”Miksi se olisi?” Xela huokaisi. ”Tai siis, muut hahmot oli selvästi fiktiivisiä. Urbam oli vaan väännös entisestä päämoderaattorista… ja Daleva oli ehkä joku klaanilainen? Ja Arukap on anagrammi Kapurasta. Ei siinä olisi järkeä, että yksi niistä olisikin ollut oikea tyyppi. Ja sitä paitsi Xentoron hahmo oli nyt vähän kliseinen ja outo muutenkin.”

”No eikö kaikki Kapuran jutut ole outoja muutenkin”, Randa nauroi lämpimästi.

”Hänen nimensä on Xen”, Matoro sanoi lopulta. ”Xentoro on… en tiedä, aika korkealla erilaisissa ironian tasoissa? Kapuran jutut oli outoja, kuten sanotte.”

”Onko hänellä oikeasti mustia aukkoja luova miekka?” Randa kysyi.

”… ei tietääkseni?” Matoro vastasi.

”Mitä lyijyoven takana oli?” Randa jatkoi.

”… emme koskaan menneet katsomaan.”

”Hah! Sen takia Kapura ei ollut edes tehnyt karttaa siitä, mitä sen takana oli”, Xela tajusi ylpeänä. ”Me menimme sinne heti.”

”Mitä siellä sitten oli?” Matoro kysyi.

”Hatuntekijä. Se… taisi tehdä mielisairaalan potilaista hattuja, jos tajusin juonen oikein. Perustuiko se johonkin oikeaan asiaan?” Xela sanoi.

… niin, tottahan hän oli Hatuntekijän tavannut, Kapuran oman pään sisällä. Nukentekijä oli sellainen asia, mitä hän ei taatusti nostaisi esiin tällaisessa kevytmielisessä keskustelussa.

”Ehkä johonkin”, Matoro sanoi suurpiirteisesti ja katsoi tyhjyyteen matoranien ohi. Tuntui absurdilta keskustella siihen sävyyn ehkä hänen elämänsä traumaattisimmasta päivästä. Siinä oli jotakin vapauttavaa.

”Niin… Kapura oli pelinvetäjänä suoraan sanottuna aika raivostuttava, mutta hänen seikkailuistaan kyllä aina paistoi tietty… en tiedä, ironinen intohimo?” Xela mietti ääneen. ”Sellainen, että hän välitti niistä…”

”Ehkä se olisi terveempää, jos toat osaisivat puhua elämänsä jutuista enemmän”, Randa jatkoi ystävänsä ajatusta. ”Ei millään pahalla…”

”Ehkä se on ihan totta…” Matoro mietti. Se kalvoi häntä, miten ihaileva Randan katse oli koko ajan. Auringot paistoivat tämän kasvoilla, kun tämä katsoi Toa Matoroa. Mitä hänkin olisi mahtanut ajatella, jos olisi tiennyt, mitä Aft-Amanassa oli oikeasti tapahtunut? Tai Ko-Metrun taivaan yllä? Oli hänkin melkoisen surkea toa… lähinnä ylläpito tiesi totuuden Metru Nuista, ja muille kiinnostuneille siitä oli muodostunut lähinnä jonkinlainen sankaritragedia, joka oli johtanut Toa Umbran katoamiseen (ja paluuseen!) ja ehkä myös Toa Kapuran lähtöön… mutta ei sen takia, että klaanilaiset olisivat tehneet jotain pahaa. Se oli yksinkertaisesti sellainen tragedia, missä sankareiden vastavoimat olivat liian suuret ja liian voimakkaat, sellainen legenda jonka opetus tuli sisukkuudesta ja pelkästä selviytymisestä, ei voitosta. Ehkä se kauniimpi versio Metru Nuin Klaanilaisten Tarusta ansaitsikin olla se, mikä muistettiin…

Keskustelu oli vaimentunut. Kaksi muuta eivät oikein tienneet, mitä sanoa, ja Matoro vaikutti vajonneen johonkin melankoliseen mietteeseen.

”Niin… kun kerran jäin juttelemaan Kapuran kanssa pelien jälkeen”, Xela sanoi mietteliäänä. ”Hän puhui siitä, ettei oikein uskonut mihinkään kohtaloon tai tarkoitukseen, ja että ikinä ei voinut tietää, minkä suunnan ottaa. Ja kun olen miettinyt sitä, niin luulen, että hän oikeasti lähti, koska viimein tajusi jonkun suunnan.”

Matoro katsoi matorania.
”Niin… niin varmaan”, hän huokaisi. ”Kyllä minäkin olen ajatellut sen noin. Että hän lähti, koska ymmärsi sen tekevän hänet onnellisemmaksi kuin täällä pysyminen. Että oli aika vaihtaa uuteen roolipelihahmoon…”

”Uuteen roolipelihahmoon?” Randa katsoi kysyvästi.

”Niin, Kapura oli elänyt monta elämää. Monilla eri nimillä”, Matoro kertoi. ”Ihan jo se, että on toa, oikeastaan kirjoittaa sinulle uuden hahmon, eikä aiemmalla pelaamista voi oikein jatkaa.”

”No mutta onhan Klaanissa monta toaa, jotka eivät kovin paljoa toa-kohtalosta stressaa”, Randa sanoi. ”Ei kaikki toat voi olla hirmu sankarillisia, ei niin kuin sinä tai Toa Tawa. Tai ei kaikki varmaan pysty siihen. En minä ainakaan pystyisi.”

”Toa Randa…” Xela virnisti. ”Salamoiden valtiatar! Melkein Tawan veroinen…”

”JOS minusta tulee toa, niin sitten Xelastakin pitää kyllä tulla.”

”No eiköhän Kohtalo sen päätä.”

”Ei vaan toiset toat päättävät sen!”

”Mutta kai se jotenkin luetaan tähdistä?”

”Tai kysytään yksisarvisilta.”

”Randa, yksisarviset ei ole mikään oikea juttu!”

”Sinä et ole vaan tuntenut niiden olemusta vielä! Matoro! Kerro Xelalle, että hevoset ovat todellisia! Se ei usko!”

Matoro havahtui kuuntelemasta kaksikon toverillista toraa.
”Häh?”

”Niin siis te kohtasitte Kapuran kanssa hevosen siellä labyrintissä. Kapura teki siitä roolipelin”, Randa selitti. ”Eli sinä olet nähnyt hevosen!”

”Niin, siellä oli… hallusinaatioita aiheuttavaa kaasua. En oikein tiedä, mitä ajatella siitä.”

”Hevonen pelasti teidät Bro-Koron Keisarilliselta Inkvisitiolta”, Randa puski.

”Hei haloo pahvi, mitä jo Kapura ei aina ollut ihan totuudenmukainen sen roolipeleissä”, Xela muistutti.

”Kai siellä jokin olento oli”, Matoro myönsi. ”Mutta siis olimme ihan huumeissa. Se oli todella huono idea. Emme tienneet, että labyrintissä olisi mitään sellaista.”

”Minä näin kerran hevosen, kun olin maistellut sieniä…” Randa myönsi hieman syyllisen oloisena.

”Randa! Sinun ei pitäisi tehdä noita juttuja!” Xela parahti.

”… joo minullakin on huumeista vain huonoja kokemuksia ”, Matoro sanoi.

”No joo, se oli vain yksi kerta”, Randa puolustautui. ”No siis uskotko sinä, että se oli hevonen, Matoro?”

”… varmaan? En tiedä kauheasti hevosista, paitsi sen mitä Kapura kertoi, ja usein on mahdoton tietää oliko se vitsi vai totta. Ehkä se oli jonkinlainen henkimaailman hevonen. Jotakin siellä oli.”

”Ahaa! Niin kuin yksisarviset!” Randa kiljaisi voitonriemuisena.

”Randa, Matoro juuri sanoi, että he olivat aivan aineissa siellä…”

”Ei se tarkoita, että mitä näkee, olisi epätosi”, Randa intti.

”No Kapura ei ollut uskonut hevosiin, vaikka oli siellä Matoron kanssa! Mitäs siihen sanot?”

”No Kapura ei oikeastaan koskaan kertonut kantaa siihen suoraan. Heporintin arvoitus on juuri se, että oliko niitä hevosia vai ei”, Randa jatkoi. Hän sai viimeisen sanan, sillä vastarintaa ei kuulunut kummastakaan suunnasta.

”Okei, mutta”, Randa nosti etusormensa ilmaan ja katsoi Matoroa. ”Nyt kun olet siinä! Niin miksi vaihdoit suurnaamiotasi! En ole kuullut keneltäkään hyvää selitystä.”

”Pahin viholliseni löi minua naamaan miekalla”, Matoro sanoi naama peruslukemilla.

”Aa. Toivottavasti siinä ei käynyt kovin pahasti. Älä huoli, minusta tuo arpi saa sinut näyttämään vähän karskimmalta…” Randa nauroi.

”Randa!” Xela puoliksi parahti, puoliksi nauroi.

”Okei no onko tällä uudella naamiollasi joku tarina? Täytyyhän sillä olla!” Randa kysyi.

Matoro huokaisi.
”Xen antoi sen minulle…”

”No TUO nyt ainakin on romanttista”, Randa julisti.

”Niinhän se vähän taitaa olla”, Matoro myönsi.

”Tuleeko Mustalumi haarniskan väristä vai toisin päin?” Randa jatkoi kyselyään.

”No mistä muusta se nimi muka tulisi?” Xela kysyi.

”Mystisestä menneisyydestä? Ehkä se on pimeyden metsästäjä -nimi”, Randa ehdotti.

”Se taitaa tulla ihan haarniskan väristä”, Matoro sanoi. ”Onhan se epätyypillinen jään toalle.”

”Onko se inspiroitunut Toa Ämkoon haarniskasta? Tai siis silloin kun hän vielä. Noh, oli meidän porukassa.”

”Ei, minulla oli tämä jo ennen kuin tunsin Ämkoota. Se on vain sattumaa.”

”Se saa sinut näyttämään salaperäiseltä”, Randa sanoi.

”Minä en luullakseni ole kovin salaperäinen henkilö…” Matoro puolustautui.

”No et ehkä omasta mielestäsi”, Randa vastasi. ”Tai siis onhan se totta, että meillä on Klaanissa aika paljon oudompaakin väkeä, se on just hyvä, mutta kyllä sinunkin juttujen seuraaminen on aika vaikeaa.”

Matoro kohautti olkiaan. ”Tuota, jos voin kysyä, niin miksi sinä oikeastaan olet niin kiinnostunut siitä, mitä olen tehnyt?”

Kysymys jotenkin pysäytti Randan, joka jäi sanattomaksi hetkeksi. Hän vilkaisi Xelaa ja sitten taas Matoroa.
”No… ööh. Kaikki suuret tarinat kertoo siitä, mitä toat tekee. Eikö se ole aika perus!”

”Niinpä kai”, Matoro vastasi.

”Tai niin… okei, myönnän että olen kyllä tykännyt toa-tarinoista niin kauan kuin muistan. Toa Tawan takia minä tänne tulin. Et voi uskoa miten siistiä oli, kun kuulin, että paras ystäväni pääsee niin lähelle Tawaa! Mutta etenkin nykyään, kun jutut on miten on, se tuntuu jotenkin… en tiedä, se auttaa siinä, ettei mieti ikäviä asioita. Joo, tiedän että olette vain tyyppejä, mutta oikeasti? Kyllä minä koen oloni turvallisemmaksi siellä missä on Toa Tawa ja Toa Suga ja Toa Matoro ja Super Toa Santor, vaikka sitten olisikin sota.”
Randan silmäkulmasta oli kadonnut pilke.
”Anteeksi! Ei puhuta sotajutuista tämmöisenä iltana”, hän kuitenkin palautti itsensä pian syvemmistä vesistä. ”Te kaksi saatte huolia niistä liikaa muutenkin…”

”Jotkut sanovat, että vaikeudet seuraavat toia. Että siellä, missä on miekkoja, tulee vääjäämättä käyttöä niille”, Matoro vastasi hiljaa.

”No minun kotikylässäni olisi kyllä ollut toalle käyttöä, vaan ei ollut ketään”, Randa sanoi. ”Ja Xela lähti Metru Nuilta sodan takia, ei sielläkään sota toien takia alkanut.”

”Anteeksi, en tarkoittanut sitä niin”, Matoro vastasi. ”Tuo on surullisen tuttu tarina.”

”Niin… en siis tarkoittanut mitenkään syyttävästi”, Randa sanoi.

”Ei, kyllä minä olen miettinyt tuota”, Matoro kertoi. ”Ennen Klaaniin tuloa olin kiertelevä toa. Jotkut ryhtyvät siihen, koska kokevat pystyvänsä tekemään niin enemmän hyvää. Tawakin teki niin ennen tänne tuloaan. Mutta suojeli kylää tai kulki maailmalla, aina oli paikkoja, joissa olisi tarvittua toia mutta heitä ei ollut. Onneksi auttaa voivat muutkin kuin toat.”

”Joo, meidän kylän sheriffi oli skakdi”, Randa naurahti. ”Mutta ei se tuntunut samalla tavalla turvalliselta, kuin että jos olisi ollut toa…”

”Onhan meidän sheriffimme täälläkin skakdi”, Matoro virnisti.

”Niin, joo. Tiesitkö että hänestä on tehty elokuvia?” Randa kysyi. ”Ne on ihan suosikkejani. Vaikka kyllä Toa Lhikanista on vielä parempia kuin Viimeisestä Vartijasta.”

”Joo, tiedän”, Matoro naurahti hieman. ”Minun alalla kyllä vähän pilaa toimintaelokuvat itseltään.”

”Niin, oikeasti kiitos kauheasti kun olet vastaillut tyhmiin kysymyksiini”, Randa sanoi.

Xela oli ollut hiljaa jo tovin, ja lähinnä seurannut kaksikon keskustelua ajatuksissaan. Lopulta Randan kyselyn hieman tauotessa hän otti suunvuoron.
”Tawalla on ollut aika samanlaisia mietteitä”, hän sanoi hiljaa. ”Ei hän haluaisi huoliaan minulle purkaa, mutta kyllä sitä käy aina välillä. Ja hyvähän se on, hän tarvitsee henkilöitä, joille puhua. Minusta se tuntuu… no, jotenkin epäreilulta, että toisille kasataan niin valtava vastuu vain siksi, että he osaavat hallita luonnonvoimia. Ei salamat tee kenestäkään parempaa johtamaan linnaa tai kaupunkia tai taistelua.”

Kaksi muuta katsoivat Xelaa.

”No, hän voisi olla puutarhuri jossain kaukana, jos haluaisi”, Matoro pohti. ”Mutta hän halusi tehdä jotakin enemmän.”

”Kun mietin vaikka Kapuraa, eikö ole ihan uskottavaa, että hän lähti, koska tällaisena aikana etenkin toalla on valtava paine tehdä jotakin… no, sodan eteen”, Xela puhui. ”Hänen mukanaanhan lähti toinenkin toa, poliisi Taguna. Osaan kuvitella, miten jotkut toat painivat sen kanssa. Rauhallisempana aikana ei tarvittu kaikkia, mutta nykyään… velvollisuus on armoton kahle.”

”Niin”, Matoro kohautti olkiaan. ”Vaikka ei Kapura juuri koskaan velvollisuudesta huolehtinut.”

”Ei ainakaan ääneen”, Xela huomautti. ”Mutta kuten sanoit, hän ei ollut kovin avoin henkilö.”

”Niinpä kai”, Matoro myönsi.

”Niin, halusitko sinä puhua jostakin?” Xela kysyi. ”Tai sanoit silloin, että koit syyllisyyttä Kapuran lähdöstä…”

Niin tosiaan, Matoro mietti. Hän oli aivan unohtanut sen vuodatuksen, joka oli johtanut hänet tähän pieneen vertaistukiryhmään.
”Ja olen miettinyt sitä uudestaan ja uudestaan. Että olisinko minä voinut tehdä jotakin toisin, että Kapura olisi jäänyt? Hyödytöntähän se on, hän lähti koska halusi ja on varmaan onnellisempi niin… mutta silti. Sitä on jotenkin tajunnut asioita vasta nyt, kun hän ei ole enää täällä. Äh, anteeksi, ei minun pitäisi avautua tällä tavalla. Sinulla on varmaan töitä, ja minunkin piti olla sitä Visokkia näkemässä…”

”Minä… minä luulen, että tämä auttoi jo aika paljon, kiitos”, Matoro myönsi. ”Olen murehtinut siitä, ettemme oikein ehtineet… noh, puhuneet välejämme kuntoon. Tai emme me riidoissa erottu… mutta kesken.”
Umbran kanssa oli ollut sama juttu… mutta sen hän oli saanut korjattua, kiitos Kohtalon tai sattuman tai Zorakin.

Matoranit olivat hiljaa hetken. Matorosta tuntui hieman tyhmältä jakaa sydäntään puolitutulle sillä tavalla… mutta ehkä se oli myös vapauttavaa, etteivät he tienneet kaikkea. Vaikka Matoron ja Kapuran välit olivat viikkoina ennen tämän lähtöä… noh, normalisoituneet, Matoro katui ettei ollut vain sanonut, että hitot siitä merirosvojutusta, en minä halua sinulle ikuisesti katkera olla. Paljon asioita oli sanottu heidän välillään, mitä Matoro katui. Mutta se oli myöhäistä nyt.

”Onhan tuo aika inhimillinen murhe…” Randa mietti hiljaa. ”Siitä taitaa kärsiä kaikki taivaan alla siitä huolimatta onko toa vai matoran…”

Xela nyökkäsi.
”No, hyvä jos ainakaan ette olleet riidoissa lähtiessänne”, hän yritti keksiä valoisaa puolta.

”Niin”, Matoro mietti. ”Anteeksi, onhan tämä vähän outoa kun valitan tästä teille… eipä kai kellään ole tähän mitään vastauksia.”

”No eihän tuossa ole vastauksista kyse”, Randa sanoi yllättävän voimakkaasti. ”Ei kaikkia juttuja vain ’ratkaista’ niin kuin jotain mysteeriä roolipelissä. Oman itsensä kanssa eläminen on kokopäivätyö! Se on joskus helppoa ja joskus – nykyään aika usein – vaikeaa, mutta pitää silti keksiä miten siinä laukkaa eteenpäin.”

”… laukkaa?” Matoro ja Xela kysyivät yhteen ääneen.

”Kulkee huolettomasti kuin hepo Zakazin arolla… elää siinä hetkessä eikä jossain muussa! Carpe diem!” Randa julisti.

Xela pyöräytti silmiään. Matoro mietti taas outoa hevoskohtaamistaan. Oliko siinä ollut jokin salainen avain mielenrauhaan?
… tuskinpa vain.

”… no, kiitos”, toa lopulta vastasi. ”Niin… eihän tästä kai mitään lopullisia vastauksia voi oikein saada. Olen yrittänyt pitää mieleni nykyhetkessä niin paljon kuin mahdollista. Tehdyissä virheissä on turha velloa, ja tulevaisuuden haaveet pitää joskus osata sysätä syrjään.”

”Niin Kapurakin kai yritti elää”, Randa sanoi. ”Hänen elämänsä oli ihan sekaisin, mutta ainakaan hän ei jäänyt paikoilleen. Monta rautaa tulessa. Tai sinä nyt varmaan tiedät paremmin.”

”Luulen, että olet ihan oikeassa”, Matoro myönsi. ”No, ei tämä murehtimalla parane. Pitää vain uskoa, että Kapura tiesi, mitä teki.”

”Niin, hän oli kyllä voimakastahtoinen”, Xela sanoi. ”Minäkin luulen, että hän tietää kyllä, mitä tekee.”

”Malja maailman oudoimmalle roolipelaajalle!” Randa sanoi ja nosti enimmäkseen tyhjän teemukinsa ilmaan.

”Ja maailman huonoimmalle pelinvet–” Xela jatkoi, mutta linnakkeen kuulutusjärjestelmän tuttu jingle keskeytti hänet. Kahvion hälinä hiljeni äkkiä, ja monien katseet kääntyivät kovaääniseen katossa, vaikka samaltahan se näytti kuin aina ennenkin.

”Ylläpidon tiedotustilaisuus pidetään Adminaukiolla kello kahdeksan. Turvallisuussyistä tiedotetta ei toisteta radiotaajuuksilla.”

”Tiedätkö sinä mistä tässä on kyse?” Randa kysyi hieman huolestuneena ystävältään.

”Minulla on arvaukseni”, Xela vastasi. ”Mutta vaikka tietäisinkin, en kai minä salaisia admin-asioita teille kertoisi…”

Matoro katsoi kelloa seinällä muistettuaan, ettei hänen oma taskukellonsa näyttänyt aikaa. Kahviossa hälistiin, ja väkeä kerääntyi terassin puolelle seuraamaan, mitä aukiolla oikein tapahtui. Kolmikko söi nopeasti iltapalansa loppuun ja siirtyivät pian muun joukon jatkoksi ulos. Ilta oli kolea.

Kahvio sijaitsi hieman pohjakerrosta ylempänä, joten sen terassilta saattoi nähdä suoraan Adminaukiolle. Kellotornin edustalle oli tuotu koroke, jolla seisoivat Toa Tawa sekä Keetongu. Kaukaa katsottuna Tawa näytti jotenkin todella pieneltä verrattuna kyklooppiin. Kirkkaat valot loistivat heidän takanaan. Aukiolla oli todella paljon kansaa, ja terassillakin oli hyvin ahdasta, kun kaikki yrittivät saada paikan aivan reunalta. Pidempänä Matoro näki aika monen yli tai hartioiden ohi, mutta Xela ja Randa eivät edes yrittäneet päästä aitiopaikoille, vaan istuivat penkillä terassilla monen muun kanssa.

”Hyvää iltaa kaikille”, Tawan ääni kaikui suurista äänentoistolaitteista, joita oltiin varmasti käytetty useammalla keikalla. Toa Kyberi näkyi lavan sivustalla varmistamassa, että kaikki pelasi. Keskustelun kakofonia vaimeni hieman. Jokin koko tilanteessa tuntui raskaalta, painokkaalta.

”Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.”

Koko Klaani pidätti hengitystään.

”Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.”

Vai sellainen pikku projekti, Matoro hymähti muistellessaan miten vaatimaton Tongu oli ollut taannoin saunassa. Keskustelu ympärillä nousi heti, mutta äänentoisto vain jyräsi sen alleen.

”Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista.”

”Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.”

”Seuraavaksi lentoa johtava Keetongu kertoo käytännön yksityiskohdista, jotka teidän on tärkeä tietää. Kaikki yksityiskohdat löytyvät myös lehtisistä, jotka ovat jo jaossa, sekä mistä tahansa edellä mainituista toimipisteitä.”

Klaanilaiset kuuntelivat kaiken samalla hartaudella kuin temppelissä, mutta moni ei osannut keskittyä kovinkaan hyvin. Ajatus lähtemisestä, mikä oli ollut useimmille aiemmin vain syrjään työnnetty haave, oli äkkiä muuttunut todelliseksi heidän edessään. Toisaalta myös paikkojen vähäisyys suhteessa kaupunkilaisten määrään nosti huolta, ja kenties myös mahdolliset vaarat. Kaikki halukkaat eivät mahtuisi mukaan. Toisissa se herätti solidaarisuuden – muut tarvitsevat niitä enemmän – ja toisissa kilpailuvietin: piti varmistaa oma paikka mahdollisimman nopeasti.

Jotkut lähtivät Kahviosta juoksujalkaa jo ennen kuin kuulutus oli ohi. Mitään kaaosta ei kuitenkaan syntynyt, kevyttä sekasortoa vain. Matoro katseli mietteliäänä kaikkea äänekästä hälinää ympärillään, kun klaanilaiset pohtivat kovaan ääneen, mitä tehdä. Hänen oli pakko myöntää, että ajatus Metru Nuille lähdöstä kummitteli jälleen, mutta sen hän osasi jo sysätä syrjään. Oli pakko.

Mutta samaa taistelua velvollisuuden kanssa näytti käyvän joku toinenkin. Xela oli hiljaa ja katseli toisten ohi tyhjyyteen. Hän istui penkillä Randan vieressä. Salamatar herätti ystävänsä kohmeesta tönäisemällä tätä.
”Niin, mitä luulet! Että millaista siellä Rumisgonessa olisi…” Randa nauroi.

”Tuota, en minä tiedä”, Xela mutisi. ”Tai siis…”
Hän kääntyi katsomaan Randaa. Tämä näki ystävästään läpi melkein heti, ja virne muuttui järkytykseksi.

”Sinä… sinä siis oikeasti harkitset sitä?” Randa kysyi.

”No…” Xela vastasi vaitonaisesti. ”Tai siis… etkö sinä? Ollenkaan?”

”Sinähän jättäisit Tawan ihan pulaan”, Randa sanoi kuin vitsinä, jolla yritti epätoivoisesti keventää tilannetta.

”Kyllä hyviä sihteereitä aina löytyy”, Xela puolustautui ja katsoi lattiaan.

”Okei, mutta entä kaikki meidän ystävät? Hataku ja Lipes ja Aino ja muut?” Randa kysyi.

”Randa, kyllä te selviätte”, Xela vastasi. ”Anteeksi, minusta tuntuu, että jos tietäisit yhtä paljon kuin minä, sinäkin pelkäisit…”

”Xela en minä selviä!” toinen parahti ja halasi ystäväänsä. ”Mutta en halua jättää heitä ja kaikkia muita mahtavia tyyppejä täällä…”

Matorosta tuntui siltä, että oli seuraamassa kiusallisen läheltä jotakin, mikä oli täysin kahden ystävyksen välinen asia, mutta ei ehtinyt poistua, kun Randa veti häntä ranteesta.
”Matoro! Sano tuolle säkille että me tarvitaan sitä täällä… velvollisuus ja kaikki se!” tyttö sanoi kovaäänisemmin kuin tarkoitti. Mies pysähtyi, katsoi heitä ja huokaisi.

”Ehkä se ei ole minun paikkani sanoa, miten teidän pitäisi elää elämäänne”, Matoro lopulta sanoi. ”Anteeksi, Randa, minusta ei ole tässä apua. Hyveistä ei pitäisi tehdä kahletta.”

Randan suu vääntyi mutruun ja hän irrotti otteensa toasta.
”Sihteereillä ei taida olla suuria Kohtaloita”, hän mutisi. ”Muuten varmaan neuvoisit jäämään.”

”Randa, eikö tuo ole vähän epäkohteliasta vetää hänet tähän…” Xela huomautti.

”Ei se haittaa”, Matoro sanoi ja kyykistyi matoranien tasolle. ”Kuulkaas… ehkä sitä ei kannata ajatella lopullisena erona. Kuka tietää, vaikka kaikki olisi hyvin ensi vuonna, ja Xela pääsisi takaisin tavallisella postialuksella?”
Hän ei tiennyt, uskoiko siihen itsekään, mutta mitä muutakaan toa-soturi olisi voinut sanoa?

Randa otti surkeana kiinni Xelan kädestä. Xela nyökkäsi Matoron suuntaan.
”Hetken pelkäsin, että alkaisit oikeasti puhumaan velvollisuudesta”, Xela myönsi.

”Hyvä jos olen perillä omastani”, Matoro sanoi ja nousi. ”Sinuna laittaisin vauhtia, jos tahdot hyvästellä ystäväsi. Tehkää jotakin sellaista ennen lähtöä, minkä muistatte. Koskaan ei tiedä, milloin näette seuraavan kerran…”
Hänen oli käännettävä kasvonsa nopeasti, etteivät matoranit olisi nähneet hänen liikutustaan. Hänen mieleensä palautui viimeinen, hädin tuskin nukuttu yö Metru Nuilla. Olet minulle vielä sen tanssin velkaa…

”Kiitos, Matoro”, Xela sanoi. ”Randa, mennään. Minulla on pari tuntia aikaa, eikä pakkaukseen mene kuin hetki. Älä nyt aloita mitään synkistelyä nyt, kun et sinä ole sitä ennenkään tehnyt.”
Randa nyökkäsi ja piti edelleen tiukasti kiinni ystävänsä kädestä.

”Jos näet Kapuraa Rumisgonessa, kerro terveiset”, Matoro huikkasi vielä. ”Ja Randa, jos ikinä tarvitset mitään, kyllä minulla on aikaa.”

Randa vilkutti hänelle ja sai loihdittua kasvoilleen virneen kyynelistä huolimatta. ”N-nähdään!”

”Turvallista matkaa”, Matoro huikkasi vielä. ”Ja nähdään.”

Hän vilkutti ja jätti matoranit terassille. Nämä istuivat vieri vieressä ja käsi kädessä. Sellaisia hetkiä toistui taatusti kaupungissa kaikkialla. Pelon, rakkauden ja velvollisuuden ristiriita repi melkein kaikkia. Matoro livahti Kahviosta niin pian kuin pystyi, ja yritti saada ajatuksensa jonnekin muualle Metru Nuilta. Piti ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä.
Olisiko hänellä jotakin arvokasta lahjoitettavaa, mitä ei tarvittu sodassa? Ehkä pitäisi koluta hieman seikkailuarkkua. Sieltä löytyisi taatusti jotakin. Kyllä, piti keskittyä johonkin sellaiseen. Muut saisivat miettiä Rumisgonea.

5 thoughts on “Viimeinen juonenkäänne”

  1. Aaaah kohta mennään!

    Jotenkin riipivää miten ”hassun” roolipelijuonen ”hassu” finaali oikeasti vain käsittelee sitä miten 1. Matolla on käsittelemättömiä asioita Kapuran kanssa joita se ei varmaan ikinä saa käsitellä ja 2. sitä että kohta lähtee 500 tyyppiä pois kaupungista ehkä ikiajoiksi. Loistava innovaatio ottaa jotenkin näin näennäisen bullshit lähtökohta heporintti-viittauksineen ja katkaista se harmillisilla valinnoilla jotka jyräävät tavallisen elämän päältä.

    Muutenkin nautin ihan tosi paljon siitä, miten ehkä aika kertaluontoisiksi vitsihahmoiksi syntyneet Xela ja Randa ovat viimeistään tämän jälkeen todella kolmiulotteisia henkilöitä. Nämä on just näitä yhteistarinan iloja: jonkun muun viljelemä siemen kasvaa vuosien varressa aivan joksikin aivan muuksi.

    Olen kyllä jotenkin äärimmäisen hypeissäni huomisesta. Kovaa settiä tulossa!

  2. Juonenkäänne se kyllä todella olikin…
    Aivan sairasta, miten syvältä tämä lopulta kouraisi. Vaikka Xelaan on keskitytty kunnolla oikeastaan vasta aivan viime aikoina, on se aina ollut jotenkin järkähtämätön osa linnakkeen järjestystä. Koska emme koskaan ole olleet hirveän lähellä häntä, on hän ainakin omissa mielikuvissani ollut jopa Tawaa järkähtämättömäpi tukipilari.

    Todellinen tajuaminen iski naamalle vasta siinä, kun hän itsekin sen sanoi. Xela on kuullut valtavat määrät aivan hirvittäviä asioita. Hän tietää, mitä kaikkea Klaani on kohtaamassa.

    Helvetti soikoon. Olin kirjoittamassa jotain hassunhauskaa kommenttia siitä, miten hymähtelin jokaiselle Matoron parisuhdekommentille, mutta lopulta jäikin vain tyhjä olo. Jotenkin realisoi sodan tuloa ihon alle menevällä tehokkuudella.

  3. Lähtiessä ei kenellekään reitti ollut täysin selvillä. Katsotaan mitä tulee vastaan…

    Tiesin tämän viestin pääpiirtein, mutta hahmojen dynamiikka tuli tosi aidosti läpi. Randa vaikuttaa läpi viestin ihastuneelta Matoroon, mutta lopulta sen suhde Xelaan olikin vankempi osa. Loppu, jossa se pyytää Matoroa vaatimaan Xelaa jäämään, iski jotenkin kovaa. Matoro on oppinut jotakin.

    Se että Matoro on saanut naamansa Xeniltä on… tavallaan romanttista. Vain Bionicle pystyy tähän.

    1. Joo ja siis tämä peilaa siihen, kun Matoro kysyi Tawalta Saarretun linnakkeen sotilaassa tästä samasta – velvollisuus vai sydämen seuraaminen. Tietysti tässä Xelan dilemma menee eri tavalla, mutta kyse on silti velvollisuuden ja oman tahdon ristiriidasta. Mato otti Tawalta sen, että velvollisuus Klaanille on tärkeämpi – mutta Xela päättää eri tavalla eikä Matoro yritä neuvoa toisin. Ehdottomasti henkistä levutusta vain hyväksyä asia. Stoalainen (toalainen?) elämänfilosofia auttaa…

      Randasta hahmona, niin siitä tosiaan oli hyvin vähän mitään ennen tätä. Oikeastaan melkein ainoa selkeä hahmojuttu oli sen itsepäinen usko hevosiin, jonka pohjalta tein siitä vähän tuollaisen kristallihoitotyypin – mutta ei Kondel-tyylisen radikaalin vaan semmoisen, jolle se on lähinnä estetiikka ja harrastus mutta ”ideologisesti” hahmo on kuitenkin hyvin tavallinen matanuisti joka fanittaa toia ja ajattelee hyveitä ja semmoista. Plus heppatyttö. Vähän loin hahmoa tätä kirjoittaessani, ja siitä tuli lopulta aika kiva! Xela nyt tietty oli jo jonkun verran määritelty.

      Randassa on kanssa se, että halusin jonkun kohtauksen, missä voi vähän käsitellä sitä miten Klaanin tavallinen väki suhtautuu Klaanin toa-sankareihin. Tätä on ollut muutamassa kohtauksessa, mutta esim Bio-Nuin haastattelussa Ase Super Marketissa on tietty takaa-ajatus, se tekee lehtijuttua. Randa nyt tietty on toa-fani, mutta se ei liene harvinaista Klaanin matoranien keskuudessa.

      Xelan lähtö tosiaan tuli kuvioihin vasta, kun Rumisgonen kirjoitus alkoi ja sieltä tuli ajatus että Xela ehkä lähtee. Siitä tuli oikein hyvä viimeinen läimäys osalle – aiemmin loppu olisi ehkä käsitellyt enemmän Kapuraa, en tiedä, en koskaan kirjoittanut sitä versiota :D Mutta tämä on vähän samanlainen kuin Näkökentän takana siinä mielessä että ensin oli ”Matoro juttelee jonkun kanssa” ja vasta sitten siihen tuli muuhun tarinaan reagoiva viimeinen kolmannes.

      Saatte vielä kaksi Matoro-viestiä ennen Marraskuuta: Rapujoen ritarit sekä Viha ja Rakkaus. Tai jälkimmäinen on osa Marraskuuta… mutta koko 2025 Matoro-kama on ollut suosikkiasioitani kirjoittaa hetkeen, kun on ehtinyt viimein tutkimaan niin montaa eri kulmaa hahmosta ja Klaanista siinä sivussa. Toivottavasti vuoden loppu ei mene aivan päin helvettiä…

  4. Klaanon (tai siis käyttäjä:matoro) tekee sen jälleen: lukijan tasapaino isketään menemään äkillisillä fiilisten vaihtelulla, ja sitten kaikki iskeekin kovaa. Yllättävää ja väkevää settiä!

    Kapuran eri dynamiikkoihin jättämän aukon tutkaileminen on kaunokirjallinen lahja, joka jatkaa antamista. Voi Matoro mitä teillä olisikaan ollut puhuttavaa. Painopiste vaihtuu kiinnostavasti, kun Rumisgone-kuulutus siirtääkin isoimman kriisin paikan matoraneille. Kiehtova siirtymä!

Vastaa