Lehu-metsä, skakdien leiri

Nuotio rätisi iloisesti pilkkopimeässä syysilmassa. Metorakk istuskeli tukista tehdyllä penkillä ja veisti grillitikkua suurella puukolla. Kauempana oli suuria telttoja ja puumökkejä. Niillä seuduilla oltiin oltu jo hyvä tovi, ja melkein koko Liekkimiesten esikunta asui nykyään ihan puutönöissä. Etäältä kuului puhetta ja naurua, mutta Metorakkin nuotio oli hieman syrjemmällä. Skakdi katseli näreissään ympärilleen. Milloinkohan muut oikein ilmestyisisivät paikalle?

Pimeydestä kuului askelia. Skakdi sähköistyi ja haki niiden lähdettä katseellaan. Tuttu punaisena hehkuva viiltomainen visiiri lähestyi nuotiota. Hahmon tumman haarniskan takia tätä oli vaikea erottaa metsän pimeydestä ennen kuin tämä oli päässyt itselleen varatun pölkyn vierelle. Jopa nuotion kirkkaudessa hahmon pikimusta naamio heijasti vain osan oranssista leimusta.

Amazua istuuntui. Palkkasoturi asetti kyynärvartensa reisiensä päälle.

Skakdi vilkaisi toveriaan ja jatkoi tikun vuolemista. Amazuan ryhti viesti jäykkyyttä ja maltillisuutta. Labio ei varmaan olisi ilmestymässä vielä hetkeen, vaikka oli ollut tämän idea, että kolmikko pitäisi ”vapaan illan.” Vaikka Metorakk ja Amazua törmäsivät harva se päivä, he eivät juuri keskustelleet. Amazua käytti suurimman osan ajastaan harjoittelemiseen, varusteidensa virittämiseen ja nykyään myös kouluttajana Liekkimiesten tuoreille vahvistuksille. Metorakk puolestaan oli niin paljon kentällä, kuin siellä oli tehtävää… mutta viime aikoina sitä ei ollut tarpeeksi.

”Kuule. Olen pohtinut”, Metorakk aloitti lähinnä huvikseen. Amazuan visiirin leimu kääntyi hitusen skakdin suuntaan.
”Palkkasotureita on kahdenlaisia”, skakdi sanoi. ”On niitä, jotka tekee sitä saadakseen rahat ja sitten rahoilla nauttii elämästä. Niin kuin vaikka meidän oma kenraali, ja suuri osa väestä täällä. Ja sitten on niitä, jotka vaan nauttivat tästä elämästä, ja tekisivät sitä ilman palkkaakin. Mutta mitä minä sinusta tiedän niin et oikein kuulu kumpaankaan. Ja sekös on outoa, tiedätkö. Mikä sinua oikeastaan edes motivoi olemaan täällä?”

Laskeutui hetken hiljaisuus. Amazuan pää liikahti poispäin. Ilmeisesti skakdin suora kysymys sai tämän hieman yllättymään, vaikka he olivat puhuneet jostakin tämänsuuntaisesta jo pari kertaa aiemmin. Mutta pian palkkasoturin katse palasi Metorakkin kasvoihin. Hän yritti lukea skakdin katseesta, mitä tämä kysymyksellään haki. Tämän kasvot viestivät tylsistynyttä uteliaisuutta.

“Olen olettanut sen olevan itsestäänselvää kaikille teikäläisille jotka täällä saarella soditte”, Amazua lausui. Äänensävyllään tämä ei kuitenkaan viestinyt sarkasmia tai muunlaista ivaa. Kyseinen vastaus tuntui olevan paras minkä palkkasoturi keksi.

”No en kai minä kysyisi, jos se olisi itsestäänselvää”, Metorakk sanoi. ”Jos nauttisit sodasta, olisit kiinnostuneempi pääsemään tositoimiin. Jos nauttisit palkasta, kännäisit tuolla muiden kanssa.”

“Jonkun on hoidettava myös ikävän kuuloiset työt”, Amazua totesi.

”Äijä liittyy Liekkimiehiin ollakseen kirjanpitäjä”, Metorakk sanoi. ”Vaikka Werekk pyörittää jotain varastoja se on kuitenkin vanha sotaratsu. Sinä olet priimakunnossa.”

“Sota on monia asioita”, Amazua vastasi. Hän oli ollut turhankin monessa sellaisessa keskustelussa pitkän palkkasoturin uransa aikana. “Aseita, luoteja, miekkoja, viiltoja”, tämä luetteli, “Verta, väkivaltaa, tuskaa. Mutta myös tietoa. Ja jonkun sekin on hankittava.”

Metorakk näytti tyytymättömältä. ”Sinä olet saatana ase koko mies. Mitä ideaa siinä on, jos haluat tehdä vaan jotain tylsiä hommia?”

Tarinat siitä mikä oli aloittanut Zakazin suuren sisällissodan tuntuivat vaihtelevan suusta suuhun, kynästä kynään. Amazua oli pitkällä urallaan kokenut ja kuullut monenlaisista skakdien brutaalisuuksista. Palkkasoturi ei kuitenkaan halunnut luoda stereotypioita. Mutta aina välillä hän tuntui pysähtyvän miettimään, oliko tämä luonto suurelle määrälle skakdeja. “Konflikti muovaa moneksi”, hän oli kuullut erilaisilta filosofeilta matkoillaan. Kasvatuksen ja kokemuksen välinen ikuinen mittelö.

“Joskus pitää tyytyä vaatimattomuuteen”, Amazua sai vastattua.

Metorakk huokaisi ja vilkaisi ympärilleen. ”Kuin tiiliseinälle puhuisi”, hän mutisi. ”Saisi se Labio tulla jo.”

“Tylsiä”, skakdin sanavalinta kiinnittyi Amazuan mieleen. Palkkasoturi olisi henkilökohtaisesti käyttänyt myös sanaa “välttämätön”. Mutta pian tämän mieleen muistui hetki, jolloin hän kertoi merirosvomatoranjoukolleen tulevasta operaatiosta. Hän oli nähnyt suuren osan näiden kasvoista täyttyvän riemusta ja jännityksestä. Kuin että koko tapaus olisi jonkinlainen uusi seikkailu. Mutta koko kuva tilanteesta ei ollut kuulunut palkkasoturin pitämään tehtävänantoon. Amazua oli miettinyt useasti, että nauttivatko tämän alaisuudessa toimivat matoranit tehtävästään. Tähänastiset joukon kanssa käydyt salatut radiokeskustelut olivat sisältäneet asiallista ja moitteetonta kommunikointia, ei minkäänlaista ilmiselvää vaitonaisuutta, hankaluutta saati katumusta.

Pian palkkasoturi huomasi ajatustensa uhkaavan lähteä harhateille tämänhetkisestä tilanteesta. Mutta siitä huolimatta aiempi nuotiokeskustelu skakdin kanssa oli ehtinyt nousta valtaamaan Amazuan ajatuksia. “Tuhoa, tuhoa, tapa, tapa.” Ihan kuin…

“EI”, Amazua laukoi itselleen ajatuksissaan. Hän tunnisti melkein liian myöhään vievänsä ajatuksiaan niihin aikoihin.

“Sinä…” Amazua sai lopulta sanotuksi melkein kuin ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen. Tuntui olevan skakdin vuoro kohdistaa katseensa keskustelukumppaniinsa yllättyneenä.

“…muistaakseni sanoit, että jos asemamme olisivat vastakkaiset, olisit jo ‘murhannut puoli maailmaa’”.

”Niin?” Metorakk sai yhden grillitikun valmiiksi, pudotti sen pinoon ja alkoi työstää saman tien toista.

“Se tosiaankin on… tavoite”, Amazua jatkoi, yrittäen keksiä sopivaa termiä.

”Ei se ole mikään tavoite”, Metorakk mutisi. ”Vaan lähinnä jotain mitä varmaan tapahtuisi.”

“Monella tässä maailmassa on jotain, mitä voisi kutsua tavoitteeksi. Mutta uteliaisuudesta haluaisin tietää, että mitä tekisit sen jälkeen?”

”Tuo on jotain matoralaista soopaa tuollainen kohtalo-juttu”, Metorakk mietti. ”Ei suurimmalla osalla meistä ole mitään sen isompaa tavoitetta kuin olla tyytyväinen omaan elämäänsä. Gaggu hoitaa tavoitteet, minä vaan tykkään näistä hommista.”

Skakdin vastaus sai palkkasoturin tuntemaan kuin naulalla isketyltä Hänen omien sanojensa rinnastaminen matoranien uskomuksiin sai Amazuan tuhahtamaan itsekseen.

“Yhtenäisyys. Velvollisuus. Kohtalo.” Hän oli vihannut niitä sanoja niin kauan kuin hän oli vaeltanut pitkin maailmaa naamioonsa ja haarniskaansa peitettynä. Niin pitkään kuin hän oli kutsunut itseään “Amazuaksi”. Pelkkä ajatus siitä, että nokarekin siitä, mitä tämän psyykkeeseen aikanaan istutettiin olisi jäänyt huomaamattomasti elämään palkkasoturin mielen syövereihin kuvotti häntä.

“Pyydän, älä vertaa elämänfilosofiaani heihin…” Amazuan äänessä oli aistittavissa hitusen loukkaantuneisuutta.

Metorakk lähinnä kohautti olkiaan. ”Taisi osua johonkin”, hän sanoi jopa hieman tyytyväisenä itseensä. ”No, miten on, mitä se iso M teki, että ansaitsi sinulta tuollaiset vihat?”

Amazuan pää painautui alaspäin. Suureksi harmikseen hän oli huomannut skakdin todellakin osuneen oikeaan. Mutta hän myös ruoski itseään henkisesti siitä, että oli antanut henkilökohtaisten tunteidensa nousta pintaan. Amazua vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. Hän ei ollut varma voisiko vielä perääntyä keskustelusta. Vai olisiko kenties mahdollista että jollain tapaa hän voisi jopa nähdä Metorakkissa jonkun, joka kenties ymmärtäisi?

“…ei mitään”, palkkasoturi sainoi vaitonaisesti. Mutta pian palkkasoturin pää nousi jälleen ylös. “Ei yhtään mitään. Ja siinä se ongelma juuri onkin”, tämän ääni kuului taas selkeästi.

”Juu, siitä ne jumalat tunnetaan”, Metorakk naurahti kuivasti. Veistelyn puunsäleitä lensi suoraan nuotioon. ”Mutta silloin joskus odotit, että olisi tehnyt jotakin? Ja sitten kun homma ei mennyt niin, vatvot sitä vieläkin…”

Amazua loi jälleen katsekontaktin skakdiin. Hän tunsi haluavansa vastata jokaiseen tämän sanaan ”Juuri niin.” Mutta palkkasoturin pää pysyi ylhäällä vain hetken, ja alkoi pälyilemään ympärilleen turhautuneena, täynnä patoutuneita ajatuksia.

“Minä ja…” palkkasoturin sanat tuntuivat hetkeksi takertuvan tämän kurkkuun, muut pyhitimme hänelle kaiken, mutta kaiken sen jälkeen hädän hetkellä jäimme omillemme.”

Metorakk näytti äkkiä muistavan jotakin ja virnisti. ”Hei, sinä olet titaani, etkö? Me tavattiin tuolla etelässä näitä titaanien pyhiä ritareita, se oli ihan ekoja reissujamme, ennen Liekkimiehiä ja kaikkea tätä. Gaggu etsi elämän lähdettä. Jos sinä olet semmoinen ritari, mutta petyit siihen ja ryhdyit palkkasoturiksi kun et osannut muuta elämää kuin sotaa. Meneekö nappiin?”

Katse visiirin takana tuntui vihdoin rauhoittuvan, mutta pysyi maassa. Hän katsoi pimeään metsään kuin peittääkseen kasvonsa keskustelutoveriltaan, vaikkei mitään voinutkaan nähdä naamion takaa. Jo pelkästään se tuntui tahtomatta viestivän, että Metorakk oli aavistanut jotain oikein, ehkä joitain pikku yksityiskohtia lukuunottamatta.

Amazua huokaisi, tällä kertaa kuuluvasti. “Mutta se oli omaa syytämme”, palkkasoturin ääni löysi jälleen voimaa. Mutta hän ei kuulostanut enää katkeralta tai vihaiselta, vain kuin itseensä pettyneeltä. “Pistimme kaiken likoon pelkkien satujen varaan, ja maksoimme hinnan.”

”Mata Nuin enkelit on sadisteja, jotka tuhoaa kansoja huvikseen”, Metorakk tuhahti. ”Eipä se ihan kauhean ylevää kuvaa itse päätyypistä anna. Mutta siis teidän syytänne? Uskotko muka vielä, että Mata Nuita kiinnostaa?”

Amazuan pää nousi jälleen hieman pystyyn. Oli kuin se, mitä hän olisi seuraavana sanomassa olisi jotain mitä hän olisi pitänyt suurimpana vakaumuksenaan jo vuosia.
“Joko häntä ei kiinnosta, tai häntä ei ole olemassa”, palkkasoturi sanoi. “Enkä tiedä, kumpi olisi pahempaa…”

”Joten et taida enää uskoa mihinkään? Alan ymmärtää, miksi edes olet meidän skakdien jengissä.” Zakazin sota oli tuhonnut monen uskon, ja se oli mistä Liekkimiesten kaltaiset ryhmittymät olivat löytäneet hedelmällisen maaperän kasvaa.

“Uskon kyllä”, Amazua korjasi sukkelasti skakdin olettamuksen. Metorakk kohotti kulmiaan hieman.

Ensimmäistä kertaa koko keskustelussa Amazua alkoi liikahti lainkaan istuma-asennostaan. Palkkasoturi kurotti toisella kädellään selkäänsä. Hän poimi sieltä sormiensa väliin hienon hienosti kiiltävän hopeiseksi kiillotetun rataksen.

“Rahaan?” Metorakk totesi.
“Tosiaan”, Amazua vastasi. Palkkasoturi kääntyi hieman istumapaikallaan ja otti rennomman asennon. Hän alkoi pyörittelemään esittämäänsä ratasta otteessaan. “Se ei huijaa, uskottele tai valehtele. Ja tuntuu valitettavasti siltä että se on ainoa asia mihin voimme luottaa tässä maailmassa jossa elämme.” Palkkasoturi lakkasi pyörittämästä ratasta ja tarttui siihen lujemmalla otteella. “Koska jos meillä ei ole edes sitä, kuka tietää mihin maailma menisi…”

”No jaa”, skakdi kohautti olkiaan. ”Jotenkin tuo kuulostaa helvetin masentavalta. Sanoisit edes rehellisesti, ettet enää välitä jutuista sen sijaan että satuilet filosofisia jostain muttereista.”

Amazua hätkähti hieman, vaikkei sitä pimeässä nähnytkään. Skakdin sanat tuntuivat saavan palkkasoturin varmuuden kuin vedetyksi tuosta vain alas viemäristä.
“E-ei, m-minä…” Amazua yritti sanoa, mutta mikään sanoista ei lähtenyt kyllin kuuluvasti pois palkkasoturin metallisen maskin läpi.

Metorakk jatkoi mutinaansa. ”Vähänpä sillä rahalla tekee juoksuhaudassa. Tai kun olet nääntymässä aavikolla nälkään. Aivan järjetön tavoite elämälle. Mutta tietty koko haarniskasi ja voimasi taitaa olla lähinnä rahalla eikä tahdolla hankittua.”

“Minä…” Amazua ei enää tunnistanut puhuvansa enää vain ajatuksissaan. Jälleen kerran palkkasoturin pää alkoi hiljalleen elehtiä levottomasti.

”Sinulla on aina tuota filosofiaasi, mutta kun ei asiat ole niin monimutkaisia. Sanoit sen itse, Suurta Henkeä ei kiinnosta hittoakaan. Korvasitko sinä oikeasti ’Kohtalon’ rahalla?”

“Ole hiljaa…!” Amazua mutisi mielessään. Hän alkoi hengittää aina vain raskaammin.

”Kuule me olemme oikeasti aika samasta puusta”, Metorakk jatkoi taas hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän ei oikeastaan ollut edes katsonut Amazuaa, keskittynyt vaan grillitikun veistämiseen. ”Kun sitä myöntää, ettei millään ole mitään väliä, niin ihmeesti vapautuu huolista.”

“OlehiljaaolehiljaaolehiljaaOLEHILJ-…”

”No mutta täälläkös on kaksi suosikki-lieggimiestäni!” Kenraali Gaggulabio julisti ja levitti käsiään. Hän asteli löysästi nuotiolle. ”Mainiota nähdä teidän tulevan niin hyvin juttuun. Kun Operaatio Lieggiguolema alkaa, teidän on taisteltava yhdessä kuin vanhat aseveljet. Luotettava toisiinne kuin sotilaat luottavat! No niin, tehkääs tilaa, mistäs te olette oikein puhuneet?”

Amazuan pää oli kääntynyt välittömästi kenraalia kohti kuultuaan tämän äänen, joka tuntui kuin pelastukselta. Vaikka hetki olikin lyhyt, hänestä tuntui kuin olisi tarvittu ikuisuus yrittää koota itsensä. Kumpikaan skakdeista ei ollut huomannut palkkasoturin hiljalleen kiihtyvää hengitystä ja vapinaa. Mutta se alkoi olla ohi.

Gaggulabio istuutui kaksikon väliin ja avasi paketin ruskeaan paperiin käärittyjä knakkimakkaroita. Penkin takana oli noin sata Metorakkin huvikseen veistämää grillitikkua, joista kenraali otti itselleen yhden. Hän pujotti siihen makkaranpätkän ja katsoi sitten Amazuaa.
”Niin, syötkös sinä, kun on tuo kypärä ja kaikki”, Gaggulabio sanoi kuin olisi unohtanut jotakin tärkeää. ”Kai sinä syöt ihan normaalisti? Olisi kurja kohtalo olla töissä minulla, eikä voida edes syödä.”

Amazua oli vielä hetken tasannut hengitystään, mutta kenraalin alkaessa puhuttelemaan tätä oli onnistunut jotenkuten käyttäytymään taas normaalisti. Hän tiesi, että hänen piti keskittyä isoimpaan asiaan mitä oli tekeillä; esimiehensä kanssa puhumisen.
“En…” Amazua huomasi sanojen muodostamisen olevan edelleen vaikeaa. “…ole nälissäni, kenraali.”

Gaggulabio kohautti olkiaan, puraisi palasen vielä kylmästä makkarasta ja laittoi loput tulelle.
”On tuossa kaljaakin”, hän sanoi ja potkaisi mukanaan tuomaa kangaskassia.

“Ei… kiitos”, palkkasoturi vakuutteli vaivaantuneena.

”Eipä se mitään, jää enemmän minulle”, kenraali nauroi makeasti ja avasi jo yhtä tölkkiä.

Metorakk otti alkoholittoman, ja oli myös pujottanut makkaran oman tikkunsa päähän. Hän nojasi polviinsa sitä grillaillessa.
”Niin, me tässä tosiaan tutustuttiin toisiimme hieman paremmin”, hän virnisti Labion suuntaan.

”Erinomaista, erinomaista”, Labio mietiskeli. ”Sehän tässä on homman ydin.”

Vaikka Amazua oli melkein ehtinyt korjata asentonsa ja hengityksensä, Metorakkin letkautus tuntui heittävän palkkasoturin psyykeen jälleen hieman takapakkia. Tämä loi sekunnin murto-osan katseen sinisen skakdin suuntaan, mutta pian teki taas parhaansa kootakseen itsensä.

Labio alkoi jaaritella päivästään. Laivaston uusi kelluva leipomo toimi erinomaisesti, ja oikeastaan jutut koskivat lähinnä sen tuotanto- ja myyntiketjuja, joissa vilisi lukemattomia nimiä. Metorakk tunsi niistä aika monta, mutta häntä ei erityisesti kiinnostanut se puoli Liekkimiehien toimintaa. Aina välillä Amazua ei osannut olla varma mitä mieltä olla kenraalistaan. Pitkään palkkasoturin Mysterys Nuille saapumisen jälkeen Labio oli muille joukkonsa skakdeille ominaisesti puhunut vihollistensa tappamisesta, mutta oli alkanut myydä näille leivonnaisia, ilman myrkkyä tai muuta tappavaa, vaan puhtaan rehellistä liiketoimintaa. Vaikkakin Amazua oli hämmentynyt, hän tunsi senkin läpi jollain tasolla arvostavansa rehellisiä suoraselkäisiä liiketoimia.

”No, Amazua, mites sinun soluttautujillasi menee?” Gaggulabio kysäisi kuin muina miehinä. ”Ollaanko pian asemissa tekemään vähän tuhoja? Ai helvetti tämä makkara on kuumaa.”

”Jos niistä on siihen”, Metorakk mutisi.

Amazua oli tässä vaiheessa täysin palautunut jykevään suoraselkäiseen asentoonsa istuimellaan. Melkein kuin koko aiempaa kohtausta Metorakkin kanssa ei olisi koskaan tapahtunut. “Juuri noin, hautaa se…” palkkasoturi hoki itselleen mielessään parhaansa mukaan.

Amazua aloitti: “Operaatio on suoriutunut hyvin. Matoranit ovat käyttäneet aikaa hiljalleen rakentaakseen luottamusta Bio-Klaanin väen kanssa. He ovat saaneet majapaikan, osa heistä pestin linnakkeen erilaisiin työtehtäviin. Merkittävin on työpaikka Klaanin sotakalustoa säilyttävälle Telakalle. Eräs heistä on myös töissä Kahviossa, jonka ovat kuvailleet olevan ilmeisesti yksi linnakkeen sydämistä.”

Labio hieroi leukaansa. ”Mainiota, mainiota. Sabotaasista oltiin sovittu, mutta mites, olisiko niistä salamurhiin? Nehän on entisiä Kapteeni Notfunin piraatteja, oletan heidän olevan kylmäverisiä tappajia kuten kapteeninsakin.”

“Korkeintaan he voisivat tappaa jonkun vahingossa…” Amazua mietti itsekseen hetken, mutta vastasi pian asiallisesti: “Salamurhien miettiminen on kenties liian aikaista operaation tässä vaiheessa, ottaen huomioon miten moinen voisi aiheuttaa koko linnakkeen laajuisen hälytystilan lukiten matoranit pois mahdollisesti arvokkaista paikoista.”

Tässä vaiheessa myös Metorakk puhui kenraalilleen. ”Salamurhat eivät ole kovin hyödyllisiä operaation tavoitteen huomioon ottaen. Kyllä siellä tulee porukkaa kuolemaan suoremminkin.”

”Hmm, totta, totta”, Labio myönsi ja avasi toista kaljaansa.

“He kuitenkin”, Amazua sanoi väliin, “ilmoittivat olevansa valmiina suorittamaan tulevina öinä salaisia hiiviskelytehtäviä sekä Telakalle että linnakkeen vaikeampiin osiin. Tämä voi olla suureksi eduksi tietosodankäynnin kannalta.”

”Parempi, jos linnan väen huomio on väärässä paikassa”, kenraali nyökkäili. ”Tiedättekö, kun me tapasimme ensimmäistä kertaa armaan ’Allianssin’ johdon kanssa, niin me puhuttiin näistä soluttautujista. Minä vähän naureskelin, että mikä homma. Mutta kyllä minun pitää myöntää, että hyvää työtähän sinä olet Amazua tehnyt tämän asian kanssa. Rlorzedtin osastokin on alkanut saada oikeanlaisia tuloksia. Ne virus-hommat on melkoisen hankalia, mutta sillä äijällä on puolet aivoista korvattu tietokoneella ihan syystä. Että kyllä tässä alkaa palaset loksahdella kohdalleen.”

Amazua nyökkäsi kenraalinsa antamalle arvostukselle. Skakdikaksikon siirtyminen kahdenkeskisiin vuoropuheluihin soi Amazualle pienen hetken aikaa koota mietteitään sodasta. Hän oli kuullut vaikuttavia tarinoita vain yhden klaanilaisen, olikohan nimi “Killjoy”, johtamasta operaatiosta nazorakein satamaan ja siitä miten moinen yllätys oli ollut suuri isku näiden joukoille. Puhumattakaan tyhjäksi tehdystä Rautasiiven tulitusnäytöksestä. Palkkasoturin oli vaikeaa olla olematta vaikuttunut siitä, mitä klaanilaiset olivat saavuttaneet. Nurkkaan ajettu kuma-nui voi aina olla yllättävän vaarallinen, sen Amazua oli pitkällä urallaan huomannut monesti.

“Olen miettinyt”, Amazua jatkoi skakdien sanavaihdon välissä, “millaisellakohan tavalla nazorakien johto on mahtanut suhtautua erilaisiin katastrofaalisiin takaiskuihin…?”

Gaggulabio katsoi tätä ja söi suunsa tyhjäksi. ”No siis kyllähän niitä pännii”, hän sanoi saman tien. ”Mutta kun pyörität niin isoa imperiumia – varmaan kymmeniä tuhansia täysin lojaaleja mänttejä – niin ei siinä paljoa oikeasti menetetä. Ei se sataman iskukaan oikeasti tehnyt pysyvää vahinkoa, vaikka kyllä siitä taisi päitä putoilla kun syyllisiä etsittiin.”

Amazua hieroi mekaanisella etusormellaan naamionsa leukakohtaa hetken mietteliään. “Olette viettänyt aikaa Kenraali 001:n kanssa”, palkkasoturi viesti katseellaan osoittavansa sanansa skakdikenraalille, “miten mahtaisitte kuvailla nazorakien kenraalia johtohahmona?”

”Hemmetin tylsä”, Labio vastasi. ”Osaa asiansa kyllä. Mutta siis, en tiedä mitä hän tahtoo. Selvästi uskoo todella kovaa johonkin, hänhän on sairaan vanha ja kai pyörittänyt imperiumia aina, semmoinen Ötökkä-Varjottu. Ja no, ei sitä palkan maksajaa kannata mennä haukkumaan. Torakoille on kertynyt valtava määrä ryöstösaalista eri saarilta, ja ne on sitä sitten realisoineet meille valuutaksi… että suoraan sanottuna työnantajista paremmasta päästä. Ainakin palkka tulee säntillisemmin kuin Nektannilta aikanaan.”

“Uskoo…” Amazua lainasi Labiota päässään. Johonkin abstraktiin tai konkreettiseen kenties, hän arpoili mielessään. Hän oli Labion palvelukseen astuttuaan viettänyt vain hieman aikaa kontaktissa nazorakien kanssa, eikä sen tähden ollut osannut muodostaa kunnollista kuvaa näiden kulttuurista. Johtajia, sotilaita ja työläisiä. Mutta mihin se kaikki perustui? Jonkinlaiseen aitoon ja karismaatiseen johtajuuteen kenties? Vai olivatko nazorakit jonkinlaisia varhaisessa kehitysvaiheessa olevia otuksia, joita vielä hallitsivat luonnon lait? Vai kenties…?

Amazua päätti pysäyttää ajatuksensa ollakseen pahoittamasta mieltään.

“Joka tapauksessa”, Amazua jatkoi, “on vaikea kieltää ettenkö olisi kiinnostunut tutustumaan nazorakien johtoportaaseen ja näiden johtamispsykologiaan. On eittämättä aina tärkeää tuntea ne joiden kanssa työskentelee”

”Hmm”, Labio mutisi. ”Oikeasti olen puhunut Ykkösen lisäksi lähinnä Seiskan kanssa, ja se varmaan murhauttaisi minut jos sanoisin tästä asiasta mitään. Mutta mitäs tässä kaverien kesken. No siis, jos sinua oikeasti kiinnostaa niin voisit tulla ’henkivartijaksi’ kun piipahdan gaalassa tuolla Pesän puolella, mitä ne suunnittelee. Siellä ainakin on johtokuntaa. Hyviä paikkoja verkostoutua! ”

Amazua ei ehkä odottanut termiä “gaala” ja “nazorakit” samassa lauseessa, mutta oli vaikea erottaa oliko termi jonkinlaista skakdikenraalin vitsailua.

”Kuulin, että Kenraali 001 on torakoiden paras miekkamies”, Metorakk kertoi. ”Minusta se on hyvä merkki sotajohtajasta.”

”Ei kuule Amazuan pitäisi tavata se yksi eversti”, Gaggulabio riemastui. ”Se metallitorakan pirulainen. Jos vaikka voisitte vaihtaa käsiä”, hän läimäisi Amazuaa olkapäälle. Amazua ei tiennyt miten oikein reagoida kommenttiin.

”Haarniskoita ne ainakin osaavat suunnitella”, Metorakk myönsi. ”Kun nyt olisivat vähän yritteliäämpiä rintamalla…”

Gaggulabio kohautti olkiaan. ”Mitä pitempään ne jahkailee, sitä enemmän me nostetaan niiltä palkkaa ja tehdään omia sivubisneksiämme. Malja sille! Tai kalja, heh heh. Ja tulevalle operaatiolle!” Tämä nosti kaljansa. Metorakk teki samoin. Malja ei ehkä ollut kovin juhlallinen. Ei sillä niin väliä.

Amazua päätyi valumaan takaisin oman päänsä sisään aavistaen, että merkittävimmät keskustelut tältä istumalta oli käyty. Valitettavasti hän tunsi edelleen suurta epävarmuutta siitä, miten kuvailisi matoranmerirosvoilleen tulevan operaation…