Aamu sarasti jo. Lahdenpoukamaan ankkuroitu laiva oli joko hirvein tai hirvittävin asia, mikä Kristallisaarille oli aikoihin ajelehtinut. Sateenkaaren väreissä leiskuvat purjeet olivat lähellä polttaa silmät päästä jokaiselta, jotka niitä erehtyivät vilkaisemaan. Kaikeksi onneksi paikka, johon laivan kapteeni oli matkantekonsa pysäyttänyt, oli syrjässä kaikesta saarten vähäisestä asutuksesta. Sivullisilta uhreilta säästyttiin toistaiseksi.

Laivan kannella tähystävä yksisilmäinen jään toa oli sulkenut ainoan ehjän silmänsä ja tiiraili itää kohti kaukoputken läpi pelkällä tyhjällä silmäkuopallaan. Tämä oli seisonut paikallaan jo tunteja koukkukädellään kutisevia reisiään raapien. Hän ei ollut löytänyt vielä mitään. Toa päätteli, että sen täytyi johtua yllättäen laskeutuneesta yöstä. Miltei laivan purjeen väreissä hohtava merirosvouden mahtinaamiota kantava perämies ei ollut tohtinut sanoa toalle mitään, vaan antoi tämän jatkaa silmä suljettuna tuijotusmatsia itse meren kanssa.

“Nyt”, se perämies sitten lausui. Laivaa lähestyi idästä viimein jotain. Keltainen, yllättävän suurella vauhdilla etenevä kumivene oli viimein palannut “salaiselta tehtävältään”. Perämiehen hiljainen huomio oli havahduttanut punakasvoisen kapteeninkin päiväuniltaan. Tämä oli rynnännyt kannelle kuin salaman iskemänä heti vihreäkasvoisen rosvon avattua sanaisen arkkunsa.

Laivaston muukin miehistö heräsi toimiin kapteenin ärjähdettyä näille käskynsä. Laivan tyyrpuurin puoleinen vinssi laskettiin alas ja siihen uskomattomalla tarkkuudella pysäyttänyt kumiveneessä istuva hahmo jäi odottamaan, kun sekalainen seurakunta toia ja matoraneja nosti tämän airoineen takaisin laivan kannelle. Kuole Yön Tärtä II (timon) hiljattain nimitetty kapteeni katsoi tyytyväisenä, kun trenssihaalarinen hahmo korjasi hattuaan ja asteli tämän rinnalle.

“Näytät tyytyväiseltä. Taisi mennä ihan hyvin”, kapteeni Notfun päätteli Yksityisetsivän täysin näkymättömästä ilmeestä. Takin ja hatun alta näkyi perinteiseen tyyliin ainoastaan hahmon kirkkaana loistavat, pyöreät silmät.

“Yksityisetsivän päiväkirja”, Yksityisetsivä vastasi. Jardirt vilkaisi hämmentyneenä kapteeniaan, joka vain viittilöi pitämään suunsa kiinni silloin, kun rikosten ratkonnan maestro soi heille sujuvia sanojaan.

“Viime iltana Rúciorossa kuoli Tarkastaja. Joku heittiö huusi sen laivasta. Kukaan ei välitä. Ei kukaan, paitsi minä. Olivatko he oikeassa? Onko tämä turhaa?”

Notfun olisi tahtonut osoittaa etsivälle suruvalittelunsa, mutta noudatti omaa ohjenuoraansa ja pysyi vaiti.

“Pian syttyy sota. Miljoonat palavat. Miljoonat kuolevat tauteihin ja kurjuuteen. Miksi yksi kuolema merkitsee mitään niin monen rinnalla?”

“Hui saatana”, kaukoputkensa viimein laskenut toa Aerik kommentoi. “En tykkää sodista.”

“Koska on olemassa hyvä ja on olemassa paha, ja pahuutta on rangaistava. Edes tuomiopäivän edessä en hyväksy kompromisseja. Mutta niin monet ansaitsevat rangaistuksen… ja aikaa on niin vähän”, Yksityisetsivä jatkoi välittämättä toan keskeytyksestä. Aerik oli sillä välin epähuomiossa raapinut koukkukädellään puhki ainoan hyvän silmänsä. Hän vaikutti olevan tästä jokseenkin harmissaan.

Yksityisetsivä taas oli viimein lakannut puhumasta. Tämä tuijotti kohti suuntaa, josta hän oli juuri saapunut. Suuntaa, jossa hän oli epäonnistunut. Tuhoutumaton mies oli jo tuhoutunut. Vaikutti todennäköiseltä, että joku tosiaan oli yrittänyt tappaa tämän.

Notfun yritti taputtaa ruskeatakkista hujoppia lohduttavasti tämän selkään, mutta osuikin tämän metallisiin, pyöreisiin pakaroihin. Tämän tajuttuaan hän läpsäytti vielä pari kertaa uudestaan ihan vain kaiken varalta.

“Noh, näitä sattuu. Tarkoittaako tämä sitä, että voimme lähteä viimein takaisin kohti kotia?”

Jardirtin katse kääntyi toiveikkaan odottavana kohti etsivää. Aerikin ei, koska hänellä ei ollut enää katsetta.

“Epäonnistumiseni ajoi minut häntä koipien välissä takaisin kohti rikosten ja saastan tyyssijaa. Taisteluni tuomionpäivää vastaan jatkuisi sieltä. Kamppailisin yksin, koska muitakaan ei ole. Koska olen yksin. Yksin yksinäisyyden kanssa”, merirosvojoukkion tiiviisti ympäröimä etsivä tuumasi.

“Kuulitte, mitä mies sanaili!” Notfun ärjähti niin lujaa, että mastoa vasten lepäilevä Nimetön Arthronia Kantava Matorankin havahtui viimein. “Kohti rikosten ja saastan tyyssijaa! Kurssi kohti Bio-Klaania! On aika palata kotiin!”

Kolmetyisetsivä

Meri, märkää

Kuole Yön Tärtä II (timon) uljaat, joskin silmiä rääkkäävän räikeät purjeet pullistuivat entisestään tuulenpuuskista sen päivän suurimman puskiessa merirosvojen ja yhden rosvoja kiinni ottavan otuksen purkkia pois koillissakaran vihamielisiltä vesiltä.

Paluumatka oli toistaiseksi sujunut ilman hirvittävän suuria ongelmia. Notfunin ruorinkäyttötaidot oltiin laitettu kertaalleen koetukselle, kun noin kaksikymmentä metriä halkaisijaltaan oleva Kanohi-naamio oli yllättäen pulpahtanut pintaan Kuole Yön Tärtä II (timon) eteen, mutta ilmiömäisillä ja vain vähäsen humalaisilla liikkeillä laivan kapteeni oli onnistunut väistämään yllättävän esteen.

Yksityisetsivä osasi vasta silloin kiinnittää huomiota savuavaan ja yhä puoliksi liekkien valtaamaan saareen, jonka ohi he olivat juuri purjehtineet. Kolossaalinen humanoidi makasi pää pirstaleina vasten kohtalaisen modernia rakennelmaa. Taistelun, tai kenties jopa sodan, jälkiä oli silmänkantamattomiin. Kristallisaarilla oltiin vuodatettu verta sillä aikaa, kun hän oli ollut kertomassa Tuhoutuneelle Miehelle, että joku oli jossakin vaiheessa tämän elämää yrittänyt tappaa hänet.

Notfun oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että tuhon ja hävityksen aalto tuskin oli mitään kovinkaan tärkeää. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli jatkanut matkaansa aivan kuin horisontissa hälvenevää sienipilveä ei olisi ollutkaan.

“Maata näkyvissä!” Aerik huusi noin tunti sen jälkeen, kun Kuole Yön Tärtä II (timon) oli viimein saanut itsensä irti Kristallisaarten vesistöstä ja saapunut Xian ympärillä vallitsevaan huomattavasti saastaisempaan veteen.

“No tietenkin on, ääliö. Olemme purjehtineet saarijonon vierellä koko tämän ajan!” kantta polvillaan kuurava Nimetön Arthronia Kantava Matoran ärjäisi vastaukseksi ja korjasi Arthroninsa asentoa.

“Ai niin, sori. Katos, mulla ei oo silmiä”, Aerik huomautti. Notfun seurasi keskustelua tyytyväisenä sivummalta. Hänen huostaansa uskotut yhdyskuntapalvelulaiset muodostivat pätevämmän miehistön, mitä hänellä oli koskaan ollut kunniaa luotsia.

“Miehistö on jo toistensa kurkuissa. Vain minun kanttini kestää. Ainoastaan minulla on taito pitää pääni viileänä. Koska jonkun täytyy. Vain viileällä päällä voimme selvitä takaisin. Myrsky nousee jo”, Yksityisetsivä tuijotti huolestuneena kohti taivasta.

Taivas ei tosiaan olisi voinut olla kirkkaampi. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta eikä sateesta ollut tietoakaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt Notfunia ottamasta asiaa täydellä sen vaatimalla vakavuudella.

“Siirretäänpäs pojat samalla kaikki kalja takaisin kannen alle! Myrsky nousee vielä!”

Tärtäläisten joukosta kuului lähinnä ärsyyntynyttä mutinaa. Erityisesti kaljojen vieressä maleksiva kiven toa vaikutti närkästyneeltä, koska tehtävän suorittaminen olisi putoamassa hänen hartioilleen.

“Eihän taivaalla ole edes pilviä! Lakkaa kuuntelemasta sitä kävelevää vaatemallistoa ja ota järki käteen!” Grijboot ärjähti lopulta ääneen. Muut tämän ympärillä puuhastelevat tärtäläiset kääntyivät kaikki katsomaan. He olivat varmasti ajatelleet samaa, mutta Anonymmelin jättämä aukko ryhmän johtajuudessa oli monelta vielä käsittelemättä eikä kenelläkään ollut tähän asti vielä ollut pokkaa kyseenalaistaa Notfunin käskyjä.

Kapteeni korjasi hattunsa asentoa ja marssi niskuroineen toan luokse kylmän rauhallisesti, vaikka joutuikin katsomaan tätä reilusti yläviistoon. Jardirt tarttui ruoriin välittömästi Notfunin päästettyä siitä irti. Yksityisetsivä seurasi tilannetta täydellisen hiljaa.

“Kapteenin auktoriteetti ei riitä. Hän on hyvä mies, mutta miehistö koostuu kaikkein pahimmista. Kaikkein saastaisimmista. Vain minä voisin tuoda kurin tähän syntien likaiseen joukkioon, mutta en tohdi sanoa sitä ääneen. Päätin vain pysyä hiljaa”, hän lausui kohtalaisen kovaan ääneen.

Kun jokainen katse Aerikia lukuunottamatta oli lakannut tuijottamasta itsekseen puhuvaa etsivää, jatkoivat Notfun ja Grijboot tuimaa tuijotuskilpailuaan. Kapteenin niskat taittuivat kohti taivasta ja tämä siemaisi taskumatistaan pitkän huikan ennen kuin puhutteli Anonymmelin entistä oikeaa kättä.

“Eikö tämä nyt menisi helpommin, jos vain siirtäisit ne oluset nyt? Se olisi hirmu ikävää siinä vaiheessa, kun myrsky koettelee kulkuamme.”

Grijboot laittoi kätensä puuskaan turhautuneena. Nimetön Arthronia Kantava Matoran oli jähmettynyt pesusieni kädessään tuijottamaan toan uhmakasta esitystä.

“Anonymmeli ei olisi ikinä pyytänyt mitään noin typerää”, Grijboot murahti.

“Eikä Anonymmelin maksa olisi ikinä pyytänyt sitä määrää raakaa alkoholia, mitä hän kurkustaan alas kiskoi, mutta hei, tässä ollaan”, Notfun muistutti. Kiven toa ei ilmeensä perusteella arvostanut muistutusta siitä, kuinka hänelle rakkaan entisen kapteeninsa poismeno oli tapahtunut.

Aerik oli tällä välin päättänyt parkkeerata itsensä kaksikon väliin. Kun yksi sivummalla seuranneista matoraneista pyysi tätä siirtymään, muistutti Aerik, että hänellä ei ollut silmiä, joten hän ei voinut mitenkään tietää seisovansa keskustelun tiellä.

“Kapu hei”, Jardirt yritti huudella ruorilta, mutta Notfun heitti kätensä pystyyn hiljentääkseen tämän.

“Jos sinua ei kiinnosta suojella ensi illan iloliemiämme, niin voin lähettää sinut seuraavalla manaatilla Karzahnille, mutta jos haluat olla hiton viisas ja suorittaa yhteiskuntapalvelusi kunnialla loppuun, niin sinua odottaa Klaanissa sosiaaliturvan ja halpojen vuokrien luvattu maa!”

Tärtäläisten keskuudesta kuului varovaisesti myöntyilevää mutinaa. Grijbootin ryhti lysähti hieman pahemmin kasaan Notfunin jokaisen sanan myötä. Nyt, kun kansankin tuki alkoi valumaan hänen taustaltaan, jäi jäljelle pelkkää apatiaa. Toa ei ollut vieläkään toipunut hänelle pakotettuun elämänmuutokseen, eikä hän todellakaan hyväksynyt Bio-Klaanin käsittämätöntä päätöstä nimittää Notfun heidän yhteiskuntapalveluvalvojakseen, mutta hän oli toisaalta myös liian väsynyt vääntämään asiasta enempää.

“Niin että jos ne kaljat saisi nyt sinne ruumaan, niin voidaan jatkaa elämäämme”, Notfun vielä vetosi. Sanaakaan sanomatta Grijboot viimein hyväksyi tälle annetun tehtävän. Hän nosti molemmat kaljapullot jalkojensa juuresta, kuljetti niitä metrin eteenpäin ruuman portaikolle ja laski ne sisään. Noin neljä sekuntia myöhemmin leveästi hymyilevä Notfun taputti kiven toaa tämän pakaroille kannustavasti.

“Ja elämä jatkuu!” Notfun julisti ja Nimetön Arthronia Kantava Matorankin päätti jatkaa kannen kuuraamista. Jardirt yritti taas saada kapteeninsa huomion, mutta Notfun oli liian keskittynyt siirtyessään sivummalle Laagras-nimisen veden toan kanssa.

“Hän ei pitänyt siitä, että nimesit laivan tällä tapaa”, kaukaukasvoinen toa selitti Notfunille, mikä Grijbootia vaivasi. “Die Tärtä oli hänen kotinsa. Hän ei arvostanut sitä, miten käänsit sen “Dien”.

Notfun näytti hämmentyneeltä. Hänen mielestään oli ollut täydellistä neroutta yhdistää kahden eri merirosvoryhmän entisten laivojen nimet.

“Eikö se muka käännykään xiasta?”

“No ei, kun saksasta”, Laagras korjasi. “Ole kärsivällinen hänen kanssaan. Olen melko varma, että hänellä ja Anonymmelillä oli vähän, noh… ymmärrät varmaan.”

“Joo, tottahan toki!” Notfun vakuutteli ilman pienintäkään arvausta siitä, mitä nainen tarkoitti.

Sivummalla keskustelua tarkkaileva etsivä oli sillä aikaa tarttunut ruoriin, kun jonkinlaisen hepulikohtauksen saanut Jardirt juoksi kapteeninsa perään yhä tämän huomiota kaivaten.

“Miehistö hajoaa kappaleiksi sisältä. Ja kappaleet murenevat hiekaksi. Ja hiekka tomuksi. Ja lopulta tomu usvaksi… ja tyhjyydeksi. Kapteeni pyristelee, mutta epäonnistuu. Rommi on mädättänyt hänen aivonsa. Vain minun aivoni eivät ole mädät. Ei alkoholia. Ei edes tuomionpäivän kynnyksellä”, hän murehti ja käänsi laivan vahingossa pois kurssiltaan. Kukaan ei kuitenkaan huomannut. Vinhasti käsiään heilutteleva Jardirt oli kääntänyt koko laivan huomion itseensä.

“Kapteeni”, hän aloitti. Laagras käänsi katseensa merirosvon muodon ottaneeseen värioksennukseen. Ilman tätä elettä Notfun ei olisi vieläkään jaksanut reagoida, mutta kun koko laivan katseet olivat Aerikia lukuun ottamatta perämiehessä, oli hänenkin pakko kääntyä Jardirtin puoleen.

“Voi nyt matanauta, kun sinulla on tänään hirveästi asiaa”, Notfun tilitti turhautuneena. “Mikä nyt on? Millä on näin hirveä hätä?”

“Aerik!” Jardirt huohotti. “Aerik näki sen ensin! Merihirviö… massiivinen merihirviö! Se on seurannut meitä Kristallisaarilta asti!”

“Mutta eihän Aerik näe mitään…” Notfun yritti ymmärtää.

“En niin!” Aerik vahvisti ja kompastui ruumaan vieviin portaisiin ja kieri ne kivuliaasti alas. Hänen raporttinsa oli kuitenkin ollut ilmiselvästi oikeassa. Ennen kuin Notfun ehti kiroilemaan ääneen, kuinka huonoja johtopäätöksiä Jardirt teki, rysähti jokin voimalla laivan perään.

“Voi hiivatti!” Nimetön Arthronia Kantava Matoran kiljaisi, kun rysähdys paiskasi hänet vasten laivan keulaa. Yksityisetsiväkin lensi väkivaltaisen näköisesti turvalleen. Hattu kuitenkin pysyi ilmiömäisesti hänen päässään.

Notfun oli vetänyt esiin piilukkopistoliinsa ja ryntäsi nyt perämies perässään paatin perälle. Siellä he näkivät sen, mitä Aerik ei ollut nähnyt: Musta, laivan itsensä mittainen ankerias oli sukeltanut heidän alleen ja samalla töytäissyt laivan miltei kumoon.

“Alapuolellamme ui huikean kokoinen kala!” Laagras huusi keuhkojensa pohjalta. Sitten tuli toinen tömähdys suoraan heidän altaan. Isku oli niin voimakas, että ruumaan lentänyt Aerik pomppasi takaisin laivan kannelle.

Laitaan nojaillut Laagras ei ollut niin onnekas. Isku oli lennättänyt veden toan suoraan yli laidan. Grijboot karjaisi kauhuissaan ja juoksi ystävänsä perään, mutta veden toasta ei näkynyt enää jälkeäkään.

“Hän hukkuu!” kiven toa parkaisi kaukaukasvoisen ystävänsä karmeasta kohtalosta. Laiva kuitenkin jatkoi eteenpäin vauhdilla, eikä heillä ollut mahdollista pysäyttää. Ei varsinkaan, kun vihamielinen ankerias yritti jälleen kaataa heidät kumoon.

“Tuomion kyykäärme haistaa miehistön eripuran. Se nielaisee meidät kylmään kitaansa. Kyy-kitaansa. Kylmään kyy-kitaan. Siellä me sulamme. Paitsi minä. Koska minä olen mies ja pääni pysyy kylmänä. Mies ei sula.”

“Matkanjohtaja voisi olla hyvä ja tarttuu takaisin siihen ruoriin!” Nimetön Arthronia Kantava Matoran huusi yhä naamallaan makaavalle etsivälle. Sitten hän riensi suoraan kohti ruumaa ja löysi onnekseen nopeasti etsimänsä. Hän palasi toinen piilotetuista kaljapulloista kädessään sadatellen ääneen sitä, että ne piti viedä marginaalisesti kauemmaksi kuin missä ne vielä hetki sitten olivat.

Puristettuaan omasta huivistaan improvisoidun kankaan pullon sisälle Nimetön Arthronia Kantava Matoran tyrkkäsi polttopullon Grijbootin eteen. Kiven toa ei edes epäröinyt, vaan iski rystysensä voimalla yhteen pullon yläpuolella. Toimesta lentäneet kipinät sytyttivät huivin liekkeihin ja tulivana alkoi nopeasti leviämään kohti pullon sisältöä. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ryntäsi laivan reunalle ja pirstoi pullon merestä sikiävän varjon kalloon. Tuli ei kuitenkaan levinnyt. Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin Arthronille levisi epäuskoisuus. Hän oli tehnyt sen Grijbootin kanssa lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Sen olisi pitänyt toimia.

“Se on alkoholitonta!” Notfun käkätti laivan reunaan sormillaan kivuliaasti pureutuen. “Tässä laivassa vain kapteeni on kännissä!”

Aimo annos vettä tyrskysi Kuole Yön Tärtä II (timon) kannelle, kun tummanpuhuva hyökkääjä karisteli lasinsirpaleet päänsä päältä. Sitten se sukelsi taas. Ja sitten kuului sen ääni. Jokainen tärtäläinen laivan kannella jähmettyi paikalleen. Notfun ja Jardirt vilkaisivat toisiaan hämmentyneenä, kun ankeriaan “Voi ei taasss teitä” kaikui heidän ympärillään. Yksityisetsivä ei ollut noudattanut Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin neuvoa ja makasi edelleen kasvot lautoja vasten ruorin vieressä, joten hänen reaktiotaan oli mahdotonta tietää.

Ankeriaan seuraava hyppy oli korkea. Niin korkea, että laivan miehistö näki sen tekijän viimein kunnolla. Mukaan lukien kapteeni, joka olisi vilkaissut kurpitsarommilla täytetyn taskumattinsa pohjalle ihmeissään, jos se ei olisi hetki sitten lentänyt hänen hyppysistään.

Laivan mittaisella, yönmustalla ankeriaalla vaikutti olevan kaksi valtavaa kättä, jotka heiluivat vaarallisesti olennon sivuilla tämän hypyn aikana. Tärtäläiset eivät voineet uskoa, että se vaani heitä näinkin kaukana kotoa. Kaikkein epäuskoisin oli Nimetön Arthronia Kantava Matoran, jonka sisällä kiemurteli yhä jotain näiden edellisen kohtaamisen jäljiltä.

“Ssuuhuni kahmaisen, nielen ja ahhmaisen!” se sihahti ja töytäisi venettä jälleen. Notfun oli kuitenkin tällä kertaa valmiudessa. Heti veneen keikahdettua takaisin iskun voimasta, hänen piilukkopistoolinsa laukesi ja osui ankeriasta tämän toiseen olkaniveleen. Vihaisesti sihahtaen kärmes katosi taas hetkeksi veden alle.

Voitonriemuisesti virnistelevä kapteeni ärjyi mitä kummallisimpia kirosanoja hyökkääjän perään. Kuole Yön Tärtä II (timon) aika ei ollut vielä. Kolmen Visulahteen uponneen laivan raadoista kasattu, silmiä purjeensa väreillä runteleva paatti ei uppoaisi sen ensimmäisellä matkallaan.

Jardirt kuitenkin tiesi, että yksi pahainen laukaus ei pysäyttäisi mitään niin suurta. Laivaa ei kuitenkaan oltu aseistettu. Bio-Klaanissa oltiin pidetty huolta siitä, että takaisin maailmalle päästetyt rosvot eivät voisi räjäyttää ensimmäistä kalastajakylää, joka näiden tielle osui. Notfunin edelliseltä reissulta takavarikoidut “kumiankat” olivat aiheuttaneet jo tarpeeksi kaaosta.

Aerik asteli Jardirtin ohitse hyväntuulisesti vihellellen. Sokealla toalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista havaintoa siitä, mitä tämän ympärillä tapahtui. Vasta Grijbootin “Se on Negatronie” -huuto havahdutti silmättömän jään toan siihen, mitä tapahtui.

Paniikki valtasi jään toan ja tämä horjahti välittömästi vasten laivan reunaa, kun mustan ankeriaan seuraava hyökkäys osui heitä tyyrpuurin puolelle. Notfun ei ehtinyt, eikä yrittänyt, reagoida lainkaan, sillä hän oli viimein löytänyt romminsa, joka oli vierinyt pitkän matkan laivan kantta pitkin. Aerik kaatui yli laidan tömähdyksen aiheuttamasta tärähdyksestä ja jo hetken näytti siltä, että hänen kohtalonsa oli sama, kuin Laagraksen vain hetkeä aiemmin.

Sitten kauhusta huutava toa ilmestyi taas laivan ylle. Sitten hän katosi taas. Sitten ilmestyi jälleen. Ja ilman oli täyttänyt toan kauhunhuutojen lisäksi Negatronien vauhkoontunut sähinä.

Aerik oli onnistunut pudotessaan tarttumaan koukkukädellään kiinni ankeriaasta ja sätki nyt sen mukana toistuvasti pinnalle ja takaisin. Negatronien silmästä suihkusi mustaa nestettä laivan kannelle, kun sen kuopasta roikkuva toa yritti samalla räpiköidä itseään irti.

“Ottakaasse poiss, ottakaasse poisss!”, Negatronie aneli ja paiskoi itseään toistuvasti laivaa vasten. Heidän vauhtinsa oli hidastunut jo huomattavasti ankeriaan jatkuvista hyökkäyksistä. Lopulta Aerik hapuilunsa keskellä onnistui tarraamaan Yksityisetsivän ojennettuun käteen. Vuoden trenssimalliston kansikuvapoika oli viimein kammennut itsensä pystyyn kannelle räiskyneen meriveden alkaessa kastelemaan hänen hattuaan.

“Kyy ei veisi vaikuttavan vision toaa mukanaan. Minun piti toimia nopeasti ja niin teinkin. Rosvo tai ei, meren kylmyys on rangaistukseksi liian julma. Sillä sitä meri on. Kylmää. Ja märkää. Yhdessä kylmä ja märkä kastelevat ja palelluttavat. Molemmat ikäviä. Minä päihitän ikävän, koska miehellä ei ole kylmä.

Tärtäläiset, näiden uusi kapteeni ja tämän perämies tuijottivat suu auki, kun etsivä yhdellä kädellä veti Aerikin takaisin kyytiin… ja ankeriaan sen mukana. Tonneja painava ruho rysähti poikittain Kuole Yön Tärtä II (timon) kannelle pysäyttäen heidän matkantekonsa kokonaan. Notfun kumosi loputkin rommista kurkustaan alas ja yritti peittää hämmästyneisyyttään. Yksityisetsivän laivaan kiskaisema ankerias sähisi edelleen vihaisesti, mutta rauhoittui hieman, kun Aerik sai viimein koukkukätensä irroitettua sen vuotavasta silmäkuopasta.

“Sssattuu, se sssattuu…”

“Oi kamalaa. Teinkö minä sen taas? Minä taidan olla vähän kömpelö tänään”, sokea toa harhaili ja yritti valuttaa merivettä ulos haarniskansa raoista. Tärtäläisten edessä kouristeleva Negatronie alkoi sätkimään aivan uudella tavalla. Jokaisen liikahduksen myötä palanen ankeriaasta muuttui mustaksi savuksi. Kiehkurat alkoivat kokoontumaan hitaasti samaan pisteeseen ja pian ankeriasta ei enää ollutkaan. Se oli ottanut aivan uudenlaisen muodon. Sellaisen, joka ei painollaan enää estänyt laivaa liikkumasta.

Heidän edessään seisoi nyt nainen. Kalpeakasvoinen, mutta ankeriaanmustiin vaatteisiin pukeutunut, kiistattomasti erittäin hyvännäköinen nainen. Mutta tässäkin muodossa Negatronien silmä vuoti mustaa verta. Kivusta irvistelevä nainen peitti silmän kädellään ja irvisti sitten vihaisesti Nimettömälle Arthronia Kantavalle Matoraninille, joka oli astunut lähemmäksi suu ammollaan.

“Lakatkaa satuttamasta minua saatanan rosvot”, Negatronie uikutti nyt huomattavasti vähemmän demonisella äänellä. “Joka kerta sama juttu… Nuolin haavojani viikon edellisen kerran jälkeen. Eikö riittäisi jo?”

“Ihan itseäsi saat syyttää, kun tuolla viissiin aloit riehumaan”, Notfun argumentoi ja näytti olevan läsnäolevista ainoa, joka ei ollut lumoutunut siitä, kuinka hyvännäköinen nainen ankeriaasta oli kuoriutunut. Lukuun ottamatta myös Yksityisetsivää, joka mutisi omiaan sivummalla. Ja Aerik, joka ei tietenkään nähnyt mitään… ja Jardirt, joka vielä toipui järkytyksestä… ja Grijboot, joka seisoi Negatronien takana nyrkit pystyssä siltä varalta, että taistelu vielä jatkuisikin.

Oikeastaan ainoa, joka näytti lumoutuneen olennon ulkonäöstä oli Nimetön Arthronia Kantava Matoran, jonka sisuksissa kiemurteli aivan konkreettisesti.

“Te tapoitte isäni!” Negatronie puolustautui kiivaasti. “Mitä olisitte itse muka tehneet? Vierailen ehkä kerran vuosisadassa ja nyt te sen menitte tuhoamaan!”

“Tuhoutumaton mies oli tuhoutunut jo ennen kuin saavuimme. Tuomion kyy osoittautui yllättävän huonoksi päättelemään tapahtumien järjestystä. Hän olisi huono etsivä. En kuitenkaan tahtonut loukata häntä. En sanonut sitä ääneen”, etsivä sanoi ääneen.

Negatronie tuijotti Yksityisetsivää epäuskoinen ilme kasvoillaan. Hänet vaivatta merestä kiskonut hattupäinen otus aiheutti hänessä lähinnä kauhua. Hän ei kyseenalaistanut tämän väitettä Tarkastajan kuoleman ajankohdasta. Kenties hän oli sittenkin iskenyt väärän seurueen kimppuun.

Maansa myynyt nainen säälitti Notfunia niin paljon, että tämä kipitti välittömästi ruumaan etsimään jotain. Vuotavasilmäinen nainen käänsi katseensa kohti itää, jossa Kristallisaaret enää hädin tuskin häämöttivät.

“Turha oli tämäkin reissu. Ei isää, ei Positronieta. Mikä mieli tässä edes enää on, kun jotkut sateenkaaripurjeiset merirosvotkin pääsevät niskan päälle?”

“Älä dissaa purjetta”, Grijboot murahti. “Jos olet koskaan ollut sateenkaaren sisällä niin tiedät, että se polttaa sinusta lihat pihalle sekunneissa. Osoita vähän kunnioitusta!”

Negatronien hartiat lysähähtivät entistä pahemmin. Hän nosti katseensa vasta, kun Notfun palasi ruumasta ja ojensi mustan, tuliterän silmälapun Negatronien kouraan.

“Siinä on. En poistu satamasta koskaan ilman muutamaa varalappua. Ikinä ei tiedä, kuka puhkoo vahingossa silmänsä koukkukädellään!”

“Höhöhööö”, Aerik naureskeli sivummalla. Tämä oli peittänyt nyt molemmat silmänsä samanlaisilla lapuilla. Notfun oli sujauttanut hänellekin yhden ohikulkiessaan.

Negatronie asetteli lapun silmänsä päälle ja onnistui näyttämään sen kanssa vielä vähän hotimmalta ainakin Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin mielestä. Jardirt oli sillä aikaa kelannut tapahtumia päässään. Jokin, mitä Negatronie oli maininnut, oli kiinnittänyt hänen mielenkiintonsa.

“Et kai sinä sanonut Positronie?” värioksennusmies ihmetteli ääneen. Negatronie nyökkäsi varovaisesti.

“Minun kuvottava sisarukseni. En tahdo mitään muuta, kuin käteni sen suomukkaan pikku hirviön ympärille ja puristaa…”

Notfunilla ei ollut hajuakaan, mistä Jardirt puhui. Häntä eivät olleet palaverit Bio-Klaanin moderaattorien kanssa kiinnostaneet. Ne hommat hän oli jättänyt suosiolla perämiehelleen ja Jardirthan uskollisesti ne myös hoiti. Ja olipa kuunnellutkin tarpeeksi tarkkaan, että tiesi nazorakien vangiksi jääneestä akvaariokalasta.

“Hän on aluksella nimeltä Rautasiipi. Nazorakit pitävät häntä vankina siellä, jos häntä ei olla siirretty mihinkään”, Jardirt selitti. Negatronie kuunteli tarkkaan. Ankeriasmuija ei edes kyseenalaistanut sitä, miten satunnainen merirosvo tiesi hänen henkistä kipua aiheuttavan sukulaisen sijainnista.

“Minä kuristan Rautasiiven… ja jokaisen ötökän, joka seisoo minun ja tapponi tiellä!”

“No se voipi tietenkin olla vähän vaikeaa, kun se on aika iso paatti”, Notfun hoiperteli edestakaisin rommipäissään. “Ainakin kaksi kertaa isompi kuin tämä tässä. Ainakin.”

Jardirt ei tohtinut edes kommentoida, kuinka huonosti Notfun ymmärsi laivojen skaalasta. Negatronien päässä taas raksuttivat selvästi tosi hotit rattaat. Eli ne kävivät kuumana, kuten kävi Nimetön Arthronia Kantava Matorankin, joka oli joutunut istumaan alas. Jardirt taas näki loistavan sauman hoitaa pientä rekrytointia.

“Ne Bio-Klaanilaiset, minne olemme parhaillaan menossa, eivät myöskään hirveästi tykkää siitä laivasta eivätkä sen omistajista. He varmaan jopa auttaisivat, jos tahtoisit pistää sen päreiksi.”

Negatronien katse kirkastui hieman. Pieni noro mustaa verta valui tämän silmälapun alta.

“Ja ööh, työehtosopimuksessa sanotaan, että jokaisella merirosvolaivalla pitää noudattaa kiintiömääräyksiä ja vähintään joka kuudennen rosvon pitäisi olla naisia… ja se yksi meni hukkumaan tuossa aikaisemmin, jjjotenn…” Jardirt jatkoi ja vilkaisi kohti kapteeniaan suostumuksen saamiseksi. Notfunia ei kuitenkaan enää kiinnostanut. Tämä hihitteli parhaillaan Aerikille, joka oli tarttunut silmäkuopastaan kiinni laivan ruoriin.

“Hyvä on”, Negatronie myöntyi. Tämä oli sopiva lohdutuspalkinto ankeriaan kenties koko elämän surkeimman päivän päätteeksi. Ainakin hänellä oli nyt johtolanka Positronien luokse, ja jos se vaati seurakseen kasan merkillisiä merirosvoja ja näiden trenssihaalarisen kyytiläisen niin se oli pieni hinta maksettavaksi.

Jardirt kohautti olkiaan. Tärtäläiset näyttivät suurin piirtein toipuneen järkytyksestään. Vartin aluksen kuntoa tarkastettuaan Grijboot tuli siihen tulokseen, että Kuole Yön Tärtä II (timon) oli kuin olikin yhä merikelpoinen. Kurssi korjattiin takaisin kohti välisaaria ja matka jatkui. Yksi miehistön jäsen oli mennyt vaihtoon ja laivalla palvelevien ehjien silmien määrä oli pudonnut dramaattisesti, mutta uuden rommipullon avannut Notfun oli varma, että tällaiset vastoinkäymiset vain paransivat yhteishenkeä.

Laivan kannella menosuuntaan tuijotteleva Yksityisetsivä oli pysynyt paikallaan välikohtauksesta lähtien. Tämän rinnalle astellut tummanpuhuva nainen jäi hetkeksi kuuntelemaan meren pauhaamista, mutta piti koko ajan silmällä vierellään seisovaa hujoppia.

“Sinä olet ihan hiton pelottava”, Negatronie kuiskasi niin, että vain etsivä kuuli.

“Koska jonkun täytyy”, hän vastasi ja korjasi hattunsa asentoa samalla, kun Xian myrkyttämät vedet tummenivat näkyvästi heidän edessään.

Oli alkanut sataa.

Happoa.

“Höhö”, Aerik naurahti ja raapi ehjää, kutiaavaa kättään koukullaan…

… käsi tipahti laivan lattialle. Arthronia Kantava Nimetön Matoran kaivoi pesusienen taas esiin ja alkoi kuuraamaan.