Admin-torni
Minuutti ennen sarastusta

Tawa ei yleensä muistanut painajaisiaan herättyään, mutta hänen oli vaikea kadottaa mielestään kammottavaa liharuumista, joka oli varastanut viattoman kehon ja sanat. Hän ei muistanut tarkkaan, kenen keho olennolla oli ollut tänä yönä. Ei Koobeen. Jonkun, josta Tawa välitti, kuitenkin.
”Hihi! Tahdotko tavata, Tawa? Tavata hänet.”
Ne olivat niitä unen jälkeen ajatuksiin nousevia kohtia, kuin toimittajan nostoja unen huippukohdista. Tai muiston. Oliko niitä mahdollista erottaa toisistaan? Tuskin. Painajaiset olivat Tawalle tuttuja, vaikka hän ei yleensä jäänyt miettimään niitä. Ehkä hän oli vain tavallista herkemmässä mielentilassa, kun Totuuden tapaaminen häiritsi häntä niin paljon.

“Oletteko miettinyt, mitä maailmalle tapahtuu, jos te häviätte? Hi hi hi!”
Mikä muka tämä Totuus oli heidän tulevaisuuttaan ennustamaan? Juuriadminilla oli aivan tarpeeksi huolehdittavaa ilman mitään kosmista sykliä. Koobeen tila ei ollut juuri parantunut välikohtauksesta, eikä kukaan oikein osannut sanoa, mikä auttaisi. Ainakin hänellä oli paras mahdollinen sairaalahoito, mitä Klaani pystyi tarjoamaan.

Sellaisiin pieniin konkreettisiin asioihin keskittyminen oli pakollista, jos halusi pysyä järjissään. Kaiken sen sotkun keskellä auttoi, jos keskittyi ongelmiin, joita pystyi ratkomaan, eikä murehtinut suurta maailmaa. Se ei murehtimalla paranisi.

“Tuomitset kaikki muutkin, hihi!”
Koobeen tuskaiset hihitykset vaimenivat usvan lailla pian heräämisen jälkeen. Tawa vaelsi tuttua rataa keittämään teetä ja venytteli yön kankeutta pois. No, puoliksi nukutun yön. Hän raotti sinisiä verhoja ja totesi, että auringot hädin tuskin sarastivat. Niiden punainen kajo lepäsi horisontin takana kaukana idässä. Niin kauan kuin auringot paloivat, hän saattoi olla varma, että maailmaa oli vielä horisontin takana. Niinkin yksinkertainen kuin ajatus oli, se antoi hänelle ripauksen toivoa.

No, osan yöunista saattoi aina korjata teellä. Ja Nöpö näytti nukkuvan heidän kummankin edestä. Vai heidän kaikkien kolmen? Peilitär mitä luultavammin valvoi Tawan huoneessa aivan yhtä paljon kuin hän itsekin. Toimisto oli muuttunut Tawalle yhä enemmän kodiksi. Väliaikaiseksi tarkoitettu nukkumajärjestely toimiston sohvalla oli muuttunut melko kiinteäksi. Pitkästä työhuoneasumisesta kertoivat myös toan hieman kipeät hartiat, joita hän yritti vetreyttää odotellessaan teen keittymistä.

Admin poltti kielensä ensimmäiseen unenpöpperöiseen hörppyyn. Hänen pitäisi keksiä itselleen jotakin tekemistä loppuyöksi. Muuten hän vain murehtisi asioita, joita ei voinut muuttaa. Synkkyys tuli niin helposti takaisin mieleen, kun ei ollut mitään muuta sitä peittämään. Etenkin yksin yöllä.

Parempi… parempi keskittyä niihin konkreettisiin pieniin asioihin. Joihin hän voisi oikeasti vaikuttaa. Niin, Klaanin jokapäiväiseen pyörittämiseen. Tawa kurottautui ottamaan kukkakuvioisen muistivihkonsa ja selasi kaikkia tulevan päivän menoja. Valtuustoedustajan tapaaminen, vierailu evakkojen kanssa, joitakin kirjeitä eteläisiin kyliin… Yksikään sanoista ei tarttunut hänen verkkokalvoillensa. Hän vain ajatteli Geetä ja Visokkia ja kaikkia muita. Hän ei ollut puhunut kummankaan kanssa liian pitkään aikaan, ja mitä enemmän hän ajatteli sitä, sitä enemmän se kalvoi häntä. He saattoivat kuolla päivänä minä hyvänsä, eikä hän edes ollut oikeissa puheväleissä vanhimman ystävänsä kanssa? Joku nuorempi Tawa olisi ollut jo tehnyt tilanteelle jotakin.

Missäköhän Gee oli, Tawa huomasi ajattelevansa katsellessaan pohjoisen hämäriin metsiin. Hän halusi ajatella, että skakdi nukkui kömpelönä myttynä jossakin pusikossa. Hiiltynyt nuotio säteilisi viimeisiä lämmön aaltojaan hänen poskelleen. Naisen oli pakko hymyillä mielikuvalle… mutta virne valui pois pian, kun realisti rapuneidon päässä muistutti häntä siitä, että Guardian ei välttämättä koskaan palaisi.

Admin kankesi ikkunan auki ja yritti virkistyä kylmästä yö-ilmasta. Kaupunki alapuolella näytti niin hiljaiselta. Joku olisi voinut sanoa sellaisen tornista alas katsomisen tekevän johtajasta koppavan, mutta Tawalle se tarkoitti vain kaikista murehtimisen taakkaa, kun jokainen vilkaisu ulos muistutti häntä välittömästi hänen vastuunsa painosta.

Eipä hän olisi silloin nuorena ymmärtänyt, mihin asemaan vielä päätyisi, Tawa mietti ja katseli alas. Hän yritti saada mieleensä hallitsijoita, jotka olisivat pysyneet toiveikkaina optimisteina loppuun asti. Hän ei keksinyt ketään. Tai ainakaan ketään, jonka loppu ei olisi ollut traaginen. Valtakunnat aina söivät perustajansa. Eivätkö he sanoneet, että Metru Nuinkin idealistisin turaga oli ollut sama, joka oli epäonnistunut pelastamaan kaupunkia sisällissodalta? Ajatus kammotti Tawaa kenties enemmän kuin vieraan hyökkäyksen uhka. Hän ei haluaisi nähdä Klaanin repivän itseään kappaleiksi sillä tavalla… ei, hän ottaisi mieluummin vaikka sitten nazorak-saappaat marssimassa Adminaukiolla. Ainakin he voisivat kaatua periaatteistaan kiinni pitäneinä. Toa jopa hymähti hieman huomatessaan, miten syviin vesiin oli jälleen kerran päätynyt. Hänen ei sitten kannattaisi antaa velloa näissä asioissa yksin, eihän?

Kai Totuuskin oli yrittänyt sanoa sitä. Että he eivät olleet Kohtaloidensa hallitsijoita, vaan kaikki oli jo säädetty. Se ei ollut ajatus, johon Tawa olisi ikinä halunnut uskoa, mutta hän oli huomannut jääneensä miettimään sitä useammin ja useammin. Visokki oli ollut niin vakuuttunut siitä, että he olivat vain Avden pelinappuloita. Totuus oli väittänyt heidän olevan Kohtalon pelinappuloita. Nazorakit tekivät parhaansa rajatakseen heidät tiukasti laudalleen ja viedä heidän liikkumavaransa.

Mutta valkoinen kuningatar ei suostunut olemaan vain pelinappula jonkun pöydällä. Ei, vaikka se olisi tehnyt kaikesta niin paljon helpompaa. Helpompaa sulkea silmät kamalilta asioilta. Ei, Tawa, et olisi voinut tehdä mitään auttaaksesi heitä. Kohtalo heidät tappoi, et sinä. Julma shakkimestari heidät tappoi, et sinä.

Ehkä Visokkikin ajatteli niin. Avden syyttäminen kaikesta yksinkertaisti maailmaa. Se tarjosi kasvot, joita syyttää.

Tawalla ei ollut ainoitakaan kasvoja, joita syyttää maailman ongelmista. Hänen demonillaan ei ollut ollut kasvoja.

Auringot olivat miltei nousseet horisontin tasalle. Sarastus merellä oli kaunis. Tee oli kylmennyt ikkunalaudalla. Tawa joi sen silti loppuun. Hänkin oli hieman kylmissään siinä avoimen ikkunan ääressä seisomisesta. Syksyn hyinen merituuli ei ollut erityisen armeliasta yöseuraa. Hän sulki ikkunan ja oli juuri kaatamassa itselleen lisää teetä, kun havahtui huutoihin.

Harvan pitäisi olle vielä hereillä, saati sitten huutaa… ja huudot olivat läheltä. Liian läheltä… Tawa lähti muutamin juoksuaskelin toimistostaan ja paikansi pian huutojen suunnan… ja ne olivat selvästi Snowien avunhuutoja. Hetkinen, miksi?

Ne tulivat taukohuoneesta. Miksi siellä olisi ollut ketään tähän aikaan yöstä? Äänestä kuului puhdas paniikki. Tawa juoksi käytävän päähän ja tarttui ovenkahvaan. Hän väänsi siitä avatakseen.

Tilanne, jonka Tawa sisällä näki, ei saanut häntä tuntemaan itseään tervetulleeksi.