Aft-Amana
Mustalumi lopetti juoksemisen vasta kun tuska muuttui myös ruumiilliseksi.
Hän otti käsillään vastaan lohduttoman kylmän lattian Aft-Amanan pimeydessä.
Tuska. Tuska riipi hänen sydäntään. Tuska ja petos.
Matoro ei tiennyt, kuinka kauan oli juossut. Käytävät, lepo-osastot, sellit. Särkyneet ikkunalasit, pölyn peittämät aulat. Kaikki samaa utua, varjoa, sumua, myrskyä. Tuska oli pakottanut hänet sen läpi. Silmätkin olivat tottuneet pimeyteen, vaikka hänestä tuntui kuin ne olisivat sillä hetkellä vain… halunneet vapauttaa sateen.
Hän… hän ei antaisi niiden. Ei… ei hän voisi. Ei nyt.
Sinisilmillään hän katseli ohi kiitäviä lohduttomia lattialaattoja ja rauhoittavaa sinisävyä, joka muistutti häntä vain sirusta.
Ja vaikka hän ei itse tiennyt, mihin mennä, Epsilon rinnassa tuntui tietävän. Se halusi siskonsa luokse. Se antoi voimaa.
Kapuran askeleet olivat seuranneet Mustalumea koko matkan. Se oli ainoa ääni, johon hän oli kiinnittänyt huomiota.Vaikka hän oli melko varma, että toa oli myös huutanut särkyneellä äänellä hänen peräänsä joka askeleella.
Nyt tulen toakin tömähti hänen vierelleen maahan hengitys hinkuen.
Ja kumpikin heistä tajusi aivan liian myöhään, mihin oli juuri saapunut.
Polvilleen romahtanut jään toa antoi hengityksensä tasaantua. Hän vilkaisi ohimennen olkansa yli kumarassa seisovaa Kapuraa. Sitten hän käänsi päänsä alas sanomatta sanaakaan ja yritti rauhoittua. Keskittyä.
“Hemmetti”, Kapura vielä puuskutti. “Tänne juokseminen ei välttämättä ollut maailman järkevin teko. Kuulitko sinäkin nuo?”
“… nuo?” Matoro kysyi. Ainoa ääni, jonka hän koko päivältä muisti, olivat umpeenkasvaneen puiston loputtomat korpit.
“Nuo.”
Kapura katsoi Matoroa.
“Laukaukset.”
Jään toan sinisillä silmillä oli kysyvä katse. “E-en?” hän vastasi.
“Kovaa tulitusta”, sanoi Kapura. Tauko. “Luulin, että… ne tulivat täältä. Mutta jos sinä et kuullut mitään… tulivatko ne ulkoa?”
“Sinun pitäisi mennä takaisin”, Matoro vastasi.
Kapura naurahti pahantuulisesti. “Kerro minullekin, jos tiedät, mitä reittiä me tänne juoksimme. En myöskään aikonut jättää sinua yksin tänne. Varsinkaan… tuossa tilassa.”
Tilanne olisi ollut hauska vitsi, jos olisi kysytty Matorolta kuukausi sitten. Hän olisi todennut jotakin nasevaa siitä, miten kätevää olisi ollut, jos omistaisi suunnistuksen naamion. Sillä hetkellä, Aft-Amanan sisuksissa, se ei jostakin syystä edes nostanut toan suupieltä hymähdykseen.
Hymähdys tuntui elämältä ennen kaiken särkymistä Kirouksen Porteilla. Elämältä, joka oli kadonnut valon toan sanojen myötä pohjattomiin jäärailoihin, jotka repivät hänen sydäntään.
Jään Sotilas antoi käsiensä valua kasvojaan pitkin. Karkoitti sateen pois vaikka se sattui.
Huokaisi syvään ja nousi.
“Kapura… en tiedä mitä tehdä. Minusta tuntuu kuin kaikki olisi menettänyt merkityksensä… ja toisesta minusta tuntuu kuin olisin lähempänä kuin koskaan päämääräni.”
Tulen toa oli hetken hiljaa. “Käskisin ryhdistäytymään, mutta eihän se skarrar koskaan auta. Mutta tiedätkö, mikä voisi? Se, että tekisimme jotain. Tähän jääminen on mahdollisesti huonoin siirto, koska meillä oli ihan tehtäväkin, ja muut voivat olla vaarassa.”
Matoro miltei hymyili. “Kuulostat melkein minulta. Tai minulta silloin ennen. Kyllä, sinulla on pointti. En vain tiedä, haluanko… tai. Ei mitään”, toa nousi ja yritti työntää sivuun hajonneen luottamuksensa sirpaleet ja kaikki ne ajatukset, jotka piinasivat häntä. Hän keskittyi siihen siniseen, joka häntä ajoi eteenpäin.
“Tämän takia kannattaa aina varautua pahimpaan”, Kapura sanoi ja käveli ympäri huonetta hermostuneesti. Sen pölyiseen lattiaan muodostui askelten rinki. “Eikä tuo ollut edes vitsi. Kuka säilyttää toimintakykynsä silloin, kun asiat alkavat mennä huonosti? Se, jota naurettiin vainoharhaiseksi. Se, joka varautui.”
Tulen toa katsoi Matoroa. “Jonkun tätä operaatiota on johdettava. Minä olen valmistautunut tähän.”
Valkoiset, pölyn peittämät laatat saivat parantolan pimeyden tuntumaan paljon vähemmän lohduttomalta. Tai ehkä pahemmalta.
Kumpikin toa oli hetken hiljaa. Johonkin suuntaan oli lähdettävä, mutta mihin? Toisella puolella huonetta oli vankalta näyttävä metalliovi. Kapura otti askeleen sitä kohti. Ja toisen. Ja kolmannen. Tulen takojan jokainen askel kolahti lattialaattoihin huoneen hiljaisuudessa.
Mutta yhtäkkiä seppä pysähtyi.
“Täällä… “ aloitti Kapura. Matoro nousi ja hiipi toaa kohti. Pian hän kykeni täydentämään mielessään sanomatta jääneen lauseen.
Täällä on joku outo haju.
“Mennään sittenkin… tuonne”, Kapura kuiskasi ja osoitti erästä ovea. Niitä oli huoneessa paljon. Matoro ei väittänyt vastaan, vaan lähti seuraamaan sepän askelia. Pois kylmää huokuvalta lyijyovelta. Pois. Mihin tahansa muualle.
Käytävä, johon he astuivat, oli yhtä harmaa kuin edellisetkin. Lattiaa peitti satoja jos ei tuhansia lasinsiruja neljästä ikkunasta, jotka sijaitsivat seinällä tasaisin välimatkoin. Kirkkaus tulvi ikkunoista sisään keskelle hylätyn laitoksen mustuutta ja sai viiltävän terävät lasinsirut kimaltelemaan.
“Eteenpäin”, Kapura mutisi hajamielisesti.
Rikkinäisistä ikkunoista heitä tervehti vehreyden meri. Vaikutti siltä, että siellä oli joskus sijainnut ehkä jopa sangen mukava sisäpiha puutarhoineen. Lukemattomat linnut raakkuivat kovaäänisesti haudaten kaikki muut äänet alleen.
“En edelleenkään ymmärrä, mitä täällä on tapahtunut…” jään toa kuiskasi. “Ikkunat ovat kuin taistelun jäljiltä – Cehaya puhui tarttuvasta mielisairaudesta – mutta täällä ei ole… ruumiita?”
Ei hän olisi niitä halunnutkaan.
Mutta jokin merkki siitä hirveydestä mikä sairaalan ylle oli laskeutunut varjon lailla olisi edes auttanut… käsittelemään asiaa.
“Ei mietitä sitä nyt”, Kapura sanoi. “Kello tikittää. Jätetään arvaukset. Ehkä löydämme jostain ihan oikeita vastauksia.”
Nyt täällä ei ollut vain… mitään. Ei ikkunoiden täytynyt olla rikki taistelunkaan takia, eihän? Rakennus oli kuitenkin seisonut tällä paikalla hylättynä kymmeniäkin vuosia. Luonto olisi hyvin voinut tehdä tehtävänsä aivan yksin.
Pimeys. Pimeämpi. Seuraavassa huoneessa – suuremmassa, tyhjyyttään kumisevassa sisäaulassa tumma tuntui entistäkin lohduttomammalta hetkellisen päivänvalon jälkeen. Osasto D, tiesi kyltti seinässä kertoa. Jään Sotilas sääti päälle yökiikarinsa, ja sairaala hukkui vihreän sävyihin. Huoneen toisessa päässä näkyi jotain isoa.
“Näyttävät suurilta kaapeilta”, hän totesi hiljaa vailla suurta innostusta.
“Tuskin mitään meitä hyödyttävää”, Kapura mutisi.
“Emme löydä mitään satunnaisella harhailulla”, Matoro sanoi hiljaa ja sulki silmänsä. Epsilon, epsilon, minne haluat mennä? Mistä löydämme siskosi?
Mutta valkoinen oli hiljaa… tai hetken olikin. Toa tunsi sykkeensä kiihtyvän. Hän e i o l l u t t a r p e e k s i k o r k e a l l a, joku lopulta vastasi. Kapteenia ei oltu s ä i l y t e t t y täällä, se sanoi.
“Mitä luulet noista löytyvän? Arupakin piirtämän kivan kartan, johon on merkitty Nimdan sijainti ja kaikki vaarakohdat?” Kapura mutisi yrittäen pakottaa virnettä esiin. “Minä… minusta tuntuu, että tiedän tästä mielisairaalasta jo ihan tarpeeksi.”
Tulen toa tutkaili huonetta katseellaan.
“Mutta kaipa me voimme vaikka katsoa, mitä noiden ovien takaa löytyy.”
“Mikä tahansa vihje siitä, mitä karzahnia täällä oikein on tapahtunut, olisi tervetullut”, jään toa totesi kuiskaten vetäistessään jykevän kaapin oven auki. Sen saranat narisivat tuskallisen voimakkaasti.
Ja ovien takana oli kuollut varis.
Kuollut varis pillereiden ja lääkepakettien keskellä. Se kuhisi matoja.
Matoro irvisti ja sulki kaapin inhoten.
Toinen kaappi oli pakastin. Lyijyvuorattu kuten aiempi ovikin. Hyvä, jos pitäisi paeta novapommitusta. Informaatioarvo nolla.
“Näyttää jonkinlaiselta toimistolta”, Kapura huikkasi keskimmäisestä huoneesta. “Täältä voi löytyä jotain. Tule.”
“Sinun ei pitäisi huutaa noin kovaa”, jään toa kähisi. “En… pidä tästä paikasta. En halua, että… en tiedä. En tiedä keitä täällä edes on tai mitä minä edes pelkään”, hän sopersi, vaikka hän tiesi hyvin, mitä hän pelkäsi. Kysymykset, jotka häntä kiusasivat, päättyivät aina vain yhteen päätelmään. Ja… se ei ansainnut itselleen ajatuksia, ei edes sekunnin verran.
“Toimiiko radiopuhelimesi?” Matoro kysyi äkkiä.
Kapura ähkäisi. “Miten minä unohdin? Ota tästä”, toa sanoi ja heitti laitteen Matorolle. “Luulen, että täältä kannattaa kaivaa. Yritä sinä muodostaa yhteys.”
Yhteys oli lähinnä särinää. Vaimeita otteita laivojen tai lähiseutujen kanavista. Toa yritti kuumeisesti saada viestintäteknologiaa pelaamaan – tuloksetta. Samalla Matoro käveli kohti ankeaa toimistoa, jossa Kapuralla oli kolinasta päätellen kova tutkimustyö menossa. Hänen makuunsa liiankin kovaääninen.
Astuessaan huoneeseen jään sotilas näki Kapuran kaivelevan yhtä arkistokaappia kuin vimman ajamana, ja Matoro tuijotti toverinsa toimeliaisuutta kulmat kurtussa. Kolme muuta samanlaista kaappia seisoi seinillä, mutta niistä kaksi oli tyhjiä ja kolmas sinetöity tiukalla rautalukolla. Huoneen päässä kolmion muotoisen ikkunan edessä oli tamminen työpöytä, jonka kulmasta Matoro erotti tutun nimen.
Cehaya.
Radiopuhelin pysyi hiljaa. Kukaan ei vastannut. Matoro huokaisi ja pudotti puhelimen toimiston lattialle. “Ei yhteyttä.”
“Kuulostaa siltä, että niille tuli ongelmia”, Kapura sanoi huolestuneesti ja kalautti kaapin ovet tiukasti kiinni. “Kaivetaan vielä tämä toimisto ja jatketaan matkaa. Luulen, että tämä on paras paikka löytää jokin… selitys tapahtumiin”, toa kertoi Matoron makuun liian varmana.
Vaan Mustalumen huomio oli kiinnittynyt pöytälaatikoihin, jotka oliv- ei, eivät olleet, pöydällä oli paperilappunen. Siihen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla kaksi sanaa.
– C
“Cehaya”, kuiski Kapura, jonka arkistokaapinkaivuu oli päättynyt tuloksettomasti. “Arupakia hoitanut tohtori.”
“’Jos löydätte kapteeni Arupakin, kertokaa hänelle, että olen pahoillani.’ Niin hän sanoi meille, kun… “ jään toa huokaisi surumielisenä.
“Varmasti hän yrittikin auttaa Arupakia”, Kapura sanoi. “Mutta… jos se, miltä täällä näyttää kertoo yhtään tapahtumista… en tiedä, onko ketään, joka olisi voinut… merirosvoa auttaa.”
“Ennen kun lähdimme Bauinuvasta, Umbra jäi puhumaan hänen kanssaan.” Valon toan nimen ääneen lausuminen sattui. Sattui, turhautti ja masensi. “Kenties Cehaya neuvoi häntä kertomaan totuuden. Paljastamaan petoksensa.” Toa puristi miekkansa kahvaa.
“Minä haluaisin vain takaisin siihen valheeseen. Sinne, missä Umbra oli paras ystäväni!” toa korotti ääntään ja iski Hämäräteränsä suoraan alumiiniseen arkistokaappiin. Siihen se upposi kipinää iskien kuin pehmeään hiekkadyyniin.
“Älä riko Cehayan omaisuutta”, Kapura totesi hajamielisesti, mutta naurahti hermostuneesti tajuttuaan sanojensa typeryyden. “En – en löytänyt mitään. Poistutaanko?”
Matoro jätti huomattavan kiireisen toverinsa huomioimatta. Miekka kalahti lattialle toan kyykistyessä tuskaisen – epätoivoisen – näköisenä. Kaapista pursusi monia, monia papereita toan jalkoihin. Hän avasi kauniisti sidotun nipun ja vilkaisi sen sisällön.
Ja sinisilmät kanohi Cencordissa avautuivat ammolleen. Cehaya väitti tuhonneensa kaiken. Joko hänellä oli ollut liian kiire tai sitten hän valehteli.
HAASTATTELUPÖYTÄKIRJA 17
Cehaya, Tri. (Ga-Matoran)
Arupak, kapt. (??-Matoran?)
[NAUHOITE ALKAA]
[06-30-31] CEHAYA: Hyvää huomenta, kapteeni.
[06-30-31] ARUPAK: Pahoittelen. Hyvää huomenta, tohtori.
“Kapura”, hän kuiskasi. “Löysin… löysin jotakin. Kuuntele.”
Tuliseppä pysähtyi kuin liekkinsä sammuttaneena. “Hmm?”
“Haastattelupöytäkirja… Cehaya ja Arupak…” toa toisteli selatessaan sitä kuumeisesti eteenpäin.
[06-30-31] CEHAYA: Heh. Kuten aiemmin pyysin, kutsu vain Cehayaksi.
[06-30-32] ARUPAK: Ei, kyllä te minulle tohtori olette.
[06-30-32] CEHAYA: Jos niin on parempi. Miten olet voinut?
[06-30-32] ARUPAK: En kovin hyvin, jos tosissaan ollaan.
[06-30-32] CEHAYA: Hmh. Uniongelmiako jälleen?
[06-30-32] ARUPAK: Minä en nuku, tohtori.
[06-30-33] ARUPAK: En halua.
[06-30-33] ARUPAK: Linnut pitävät hereillä.
[06-30-34] CEHAYA: Linnut?
“Raapivat ikkunaan, haluavat sisään. Niitäkin pelottaa.” Toan ääni oli viileän rauhallinen ja selkeä, kun hän toisti merirosvon sanoja Kapuralle. Matoro tunsi sen innostuksen, jonka hän sai, kun oli lähellä jonkun kauan pohtimansa kysymyksen ratkaisua. Mutta se jäi kylmien väreiden alle.
“Matoro”, Kapura sanoi ahdistuneesti. “K-kannattaako meidän loukata Arupakin yksityisyyttä? Vaikkakin Metru Nuilla ei näytetä tuntevan yksityisyyden käsitettä… ei se… ei se ole minusta silti oik-”
Matoro ei kuunnellut.
[06-30-34] ARUPAK: Raapivat ikkunaani. Haluavat sisään. Niitäkin pelottaa.
[06-30-34] CEHAYA: Kapteeni, haittaako sinua, jos siirrymme puhumaan painajaisistasi?
[06-30-36] CEHAYA: Voimme ottaa kyllä hitaamminkin tänään, kapteeni.
[06-30-37] ARUPAK: Miten vain haluat, tohtori. Ja ä-älkää kutsuko kapteeniksi. Minulla ei ole enää miehistöä.
[06-30-37] ARUPAK: Tarip…
[06-30-37] CEHAYA: Öh?
[06-30-37] CEHAYA: Aru… anteeksi.
[06-30-38] ARUPAK: Sattuu edelleen, tohtori.
[06-30-38] CEHAYA: Kerro välittömästi, jos haluat lopettaa. Meillä ei ole mikään kiire edetä. Käsittelet vaikeita asioita, ja ne on otettava ajallaan.
[06-30-38] ARUPAK: Nyt on se aika.
[06-30-39] CEHAYA: Niin. Kun puhut linnuista, tarkoitatko “Painajaisten Lähettiä”?
“Sillä… Painajaisten Lähetillä… oli vainuni, tohtori… On ollut jo vuosia. Olin tyhmä, tyhmä, tyhmä. Jätin sen tikarin Zakazille“, Matoro jatkoi, ja kuuli hylätyssä toimistossa Kapuran raskautuvan hengityksen.
[06-30-39] CEHAYA: Kuten kerroit aiemminkin. Sirunko takia se sinua seuraa?
[06-30-39] ARUPAK: Sirun.
[06-30-39] CEHAYA: Nämä “nuket”… haluavatko ne sinulle pahaa?
[06-30-40] ARUPAK: Eivät ne h-halua kenellekään pahaa.
[06-30-40] ARUPAK: Ne eivät tehneet tätä… tehneet sitä koska ne halusivat satuttaa.
[06-30-42] ARUPAK: Niiden oli pakko.
[06-30-42] CEHAYA: Kuka niitä pakottaa?
“Eivät ne halua kenellekään pahaa… Ne eivät tehneet tätä, tehneet tätä koska ne haluaisivat satuttaa. Niiden oli pakko… Kohtalo, pakottaa meitä kaikkia.”
“Matoro…”
[06-30-43] CEHAYA: Kohtalo, sanot… ei siis “Mies Punainen”?
[06-30-43] ARUPAK: H-hän ei toimi niin.
“H-hän ei toimi niin… Jos ne saavat tietää siitä, ne löytävät minut. Eivätkä ne edes tarkoita pahaa… Niillekin tehtiin pahaa. Niille tehtiin pahaa.”
“Matoro!” Kapura sanoi hieman kovemmin ja katsoi jään soturia vihreät silmät ahdistuksen soihtuina. “Ei meidän tarvitse tehdä tätä. Annetaan Arupakin menneisyyden jäädä. Hänellä itsellään on kaikki vastaukset, joita tarvitsemme.”
[06-30-46] CEHAYA: Mistä ne ovat tulleet? Nuket.
[06-30-46] ARUPAK: A-ai mistä muualta kuin p-päästäni, tohtori?
[06-30-46] CEHAYA: Arupak, tiedät kyllä etten-
[06-30-46] ARUPAK: ÄLÄ KUTSU MINUA TUOLLA NIMELLÄ!
[06-30-50] ARUPAK: M-minä en ole enää se mies. En enää.
[06-30-51] ARUPAK: Jos ne saavat tietää siitä, ne löytävät minut.
[06-30-51] CEHAYA: Anteeksi.
[06-30-52] ARUPAK: E-eivätkä ne edes tarkoita pahaa. Niillekin tehtiin pahaa. Niille tehtiin p-pahaa…
[06-30-54] CEHAYA: Kuka teki niille pahaa?
[06-30-54] ARUPAK: H-hän. Hän s-satutti niitä. Hän r-rikkoi ne. Uudestaan ja uudestaan.
[06-30-54] CEHAYA: Nukentekijäkö? Hänkö heitä satutti?
[06-30-54] ARUPAK: Ei.
“Menneisyys on vastaus nykyisyyteen”, toa totesi ja jatkoi lukemisen hurmaa. “Hän satutti niitä, hän rikkoi ne. Uudestaan ja uudestaan. Mutta… N-nukentekijä oli pelastus. Nukentekijä rakasti niitä. Nukentekijä otti langan ja parsi. Ja nyt se mikä oli rikki on taas ehjää.
Ja tulee luokseni…”
Nuket täyttivät toan pään, Valkoinen Käsi ja Musta Suu… Toa tunsi pakokauhun ja paniikin yrittävän saada otetta, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Ei hän pelännyt sitä, mitä hän tiesi Nukeista. Hän pelkäsi sitä, mitä ei tiennyt. Ja hän oli nyt tiedon lähteellä.
Kapura oli noussut seisomaan. Tulen soturi nojasi nyt arkistokaappiin ja hengitti raskaasti silmät kiinni. “Matoro… Tieto ei ole sen arvoista, Matoro. Meidän on jatkettava.”
[06-30-56] CEHAYA: Mutta haluavatko ne satuttaa sinua?
“Tieto on kaikki, millä on merkitystä”, Jään Sotilas huohotti liian s y v ä l t ä. Mutta jatkoi. S y v e m m ä l l e.
“Ne haluavat sirun… ja jos ne eivät saa, ne, ne… Korpit, Cehaya. Ne ovat tulossa satuttamaan… Kuulen jo siivet… En anna sitä… kukaan ei ansaitse… kipua… “
Jään sotilas vain tuijotti hetken paperia. Tulen toa oli silminnähden hermostunut ja sopersi jotain, josta Matoro ei saanut selvää.
“M-matoro… l-lopeta…”
[06-30-58] ARUPAK: Kukaan ei ansaitse tätä.
[06-30-58] ARUPAK: Tätä kipua.
[06-30-59] ARUPAK: Sama ei saa toistua.
“Liikahda ei korppi enää.
Kun tuoksuns’ tyhjä polttaa nenää.
Ja korpin nokan sana julma, sen sieluuni kuin reiän nokki.
Tuon sanan kylmän pimeyden.
Ja loputtoman tyhjyyden.”
Viimeiset sanat Matoro kuiskasi.
“Kraa. Kraa.”
Ja kun hän katsoi Kapuraan, tämä oli istunut lattialle ja peitti kasvonsa käsillään.
Nyt he olivat vain molemmat hiljaa.
Jään toa kuuli oman sydämensä tykytyksen. Sen, jonka Valkoinen Käsi oli lävistänyt.
Hetken vain into kesti. Tieto loppui. Liitteet oli hävitetty. Nuket tulivat. Nuket, nuket, nuket. Nuket täyttivät hiljaisuuden ja tyhjyyden. Ne työnsivät teränsä läpi hänen kehonsa läpi unen ja kuvitelman. Apua, hän huusi vailla sanoja. Ei Epsilon kaunis auttanut, se vain tuntui Nukentekijän parsimia todellisemmaksi tekevän. Ei Itroz, Särkynyt Serafi, auttanut, ei häntä lainkaan kuulunut. Tai sitten kuului, mutta hän oli aivan yhtä kauhuissaan, mistä sitä saattoi tietää?
“Meidän… on mentävä”, Kapura huohotti ja nousi ylös nojaten yhä arkistokaappiin. “Aika… kuluu.”
“Aika on loppunut ajat sitten”, Matoro vastasi epäselvänä. Hän nousi ja poimi miekkansa. Cencord yritti etsiä, mutta kuului vain kohinaa. Hän asteli poispäin toimistosta, kohti ovea käytävän päässä… mutta ääni pysäytti hänet.
Kohina ei kuulunut hänen naamiostaan, hänen päästään. Se oli helpottavaa. Se kuului toimistosta. Se ei ollut helpottavaa.
Se yritti kertoa jotakin.
“Kapura”, Matoro kuiskasi. “Kuuletko sinäkin tuon?”
“Kuulen”, Kapura sanoi kääntymättä taakseen. “Pitäisiköhän meidän…”
“Poistua?”
Kapura oli hetken hiljaa. “No, se on ainoa radiopuhelin.”
Matoro katsoi hetken eteensä typeränä. “R-radiopuhelin?” hän kysyi itseltään. “… eikö se ollutkaan…?”
“… ei?” Kapura sanoi ja katsoi jään toaa kysyvästi. “Mutta en ole täysin varma siitä, että haluamme varmasti kuulla viestiä. Vaikka ne voivatkin olla Umbra ja Deleva…” Tai juuri siksi, Kapura lisäsi mielessään. Matoro näytti ajattelevan samaa.
“Kohina. Särinä. Lumisade. Miksi ne kaikki…” toa piteli otsaansa Kapuran poimiessa kohinan lähteen. Hän lähti harhailemaan toisaalle, uusiin ankeisiin käytäviin metrulaisklassisen kivirakennuksen syövereihin. Takoja tuli hänen perässään. Kyltti varoitti hissin epäkuntoisuudesta.
“Emme ole tarpeeksi korkealla”, jään toa puhui hiljaa silmäillessään ympäristöä. “K o r k e a l l a, siruni sanoi.”
“Tässä pitäisi olla portaat”, Kapura vastasi tutkiessaan järjestelmällisesti sivuovia, jotka avautuivat potilaiden huoneisiin, siivouskomeroihin, toisiin käytäviin ja niin edespäin. Ja portaat hän lopulta löysikin; aivan rikkinäisen hissikuilun vierestä.
“Mennään korkeammalle”, Matoro toisti noustessaan jyrkkiä askelmia. “2. KERROS”, kyltti seinällä sangen kohteliaasti informoi. Harmaata huonetta koristi suuri ikkuna, josta ei käytännössä nähnyt mitään – ulkopuolella, sisäpihalla, sitä peittivät köynnökset ja kaikki maailman viherhiukkaset. Käytävän toisella puolella sijaitsi ovi, jonne he jatkoivat. Etäiset lintujen äänet kuuluivat sen toiselta puolelta.
“ODOTA RAUHASSA”, kehotti kyltti isossa huoneessa, joka oli täynnä tuoleja. Muutama ovi sijaitsi toia lähimmillä seinillä. Toiselta puolelta huonetta avautui käytävä ties mihin. Matoron mieleen nousi epäselvä mielikuva tilasta, jossa potilaat kerääntyvät rinkiin ja keskustelevat ongelmistaan. Chat-kahvio.
Ja he jatkoivat kuin olisivat unohtaneet sanat, jotka toimistossa ääneen lausuttiin. Sillä jos he miettisivät niitä pidempään, he eivät astuisi ulos Aft-Amanasta.
“Meillä ei ole aikaa odotteluun”, Kapura mutisi. “Mihin jatketaan? Tuo ovi tämän vieressä saattaa viedä ylempiin kerroksiin.”
Ja ovia riitti. Eivätkä he tienneet, halusivatko tietää mitä kaikkien niistä takana oli.
Jään Sotilas kysyi suuntaa Epsiloniltaan, mutta tämä ei kertonut. Olet kärsimätön, se sanoi. Saat vielä vastaukset, se sanoi. Tai joku sanoi. Matoro ei ollut varma. Ainoa asia, mistä hän oli varma, oli se, että hän halusi vastaukset.
Toat astuivat Kapuran osoittamasta ovesta ja näkivät pienen huoneen, jossa oli toisiaan vasten nojaava tuolipari, kauan sitten pimeyteen kuollut ruukkukasvi, ja suuri valokuva sairaalan hymyilevästä henkilöstöstä, josta jokaisen silmät oli leikattu saksin irti.
Samoja silmiä oli liimailtu ympäri seiniä ja kattoa.
Uusi ovi paljasti uuden käytävän. Myös kaappeja oli ahdettu tilaan, ja toinen oviaukko toia vastapäitä näytti johtavan toiseen, samannäköiseen huoneeseen. Toat kolusivat kaapit läpi hiljaisuudessa, mutta mitään mielenkiintoista ei löytynyt.
Nipuittain aikakauslehtiä, jotka oli leikelty hajalle. Yhdenkään lehden yhdessäkään kuvassa olleiden henkilöiden silmät eivät olleet säästyneet makaaberilta askartelulta.
Matoro ei halunnut edes tietää.
“Radiopuhelin”, Kapura kuiski sulkiessaan erään kaapinoven. “Pitäisiköhän meidän yrittää uudestaan ottaa yhteys Umbraan ja Delevaan? Olisi mukavaa tietää, ovatko he kunnossa.”
“Älä- älä muistuta minua heistä. Kun muistutat heistä, minä muistan, että meidän pitäisi olla auttamassa heitä. Ja sitten tajuan, että minä välitän tehtävästä enemmän kuin… “ Huokaus oli syvä ja katkera. “Mutta se on perusteltua”, hän sopersi itselleen, yritti rationalisoida. Mutta se ei helpottanut tilannetta. “Haluan vain Deltan”, hän huokaisi. Ja se oli oikein valinta, minkä hän oli koskaan tehnyt, hänen ajatuksensa vakuuttivat hänelle, vaikkei hän niitä halunnutkaan uskoa.
“Jatketaan sitten eteenpäin”, Kapura sanoi ja tuijotti suureen lehtileikesilmään, jonka joku oli liimannut ikkunalasiin.
Matoron tuijottaessa hän repi sen hitaasti pois siitä ja pudotti lattialle.
“Nämä… eivät näytä lupaavilta. Kokeillaan tuota isoa käytävää.”
Toat jatkoivat taas yhtä kulunutta mattoa. Toisessa päässä näytti seinästä repsottavan siivousvuoroista kertova kyltti. Kauniita kukkaistutuksia ennen suojelleita vaaseja makasi kumossa. Kivipinnasta sivuilla roikkui julisteita ja valokuvia, ja tauluja oli putoillut lattialle.
Kaikki ne tavanomaiset, jokapäiväiset esineet, joita huoneissa oli, loivat absurdin kontrastin siihen nimettömään pelkoon, joka jään sotilaan sielua kaiversi. He saavuttivat käytävän pään ja valmistautuivat henkisesti siihen, mitä oven toisella puolella saattoi odottaa.
Huone, johon Matoro astui, oli kulinaristinen kaaos. Uskomattoman vanhan homeen hajuinen sellainen. Joskus se oli ehkä ollut ruokasali, mutta nyt se sai toa-kaksikon voimaan pahoin. Kaikkialla lojui mädäntyneitä ruokatarvikkeita. He olivat melko vanhoja, että erään kaapin ovien välissä oli läikkä vanhaa verta.
He eivät halunneet tietää, minkä.
Lasinsirpale. Verta siinäkin.
Kaappi täynnä raatokärpäsiä ja… jonkin asian lihaa, jos se lihaa oli. Ei, sitä he eivät tutkisi.
Se saattaisi vielä kävellä.
Skannatessaan isoa huonetta katseellaan Matoro joutui jälleen miettimään, mitä mielisairaalalle oli tapahtunut. Mikä aiheutti tällaista tuhoa? Ja… oliko siitä tosiaan niin kauan kuin hän oli arvioinut? Eivätkö ruuat, jos niitä siksi voisi edes kutsua, olisi kadonneet haaskapetojen nokkiin jo kauan tätä ennen?
Mitä helvettiä Aft-Amanassa edes tapahtui?
Ja tapahtuiko se edelleen?
“Radiopuhelin”, Kapura sanoi hiljaa etäämmältä. Matoro kääntyi taaksepäin ja näki sepän puhuvan laitteeseen. “Kuka olet?” Kapura kysyi.
“Kysyisin samaa sinulta”, vastasi ääni, josta oli hiottu pois kaikki ylimääräinen. Vahva koillisen aksentti paistoi rätinänkin läpi.
“Me olemme kaksi toaa. Aft-Amanassa. Kuka siellä puhuu?” Kapura jatkoi.
“Hiljaa!” Matoro sähähti hädissään, mutta auttamattomasti myöhässä. “Pitikö sinun kertoa tuo?”
“Noilla on todennäköisesti Umbran ja Delevan puhelin!” Kapura virkkoi.
“Ja sitten sinä kerrot niille, missä olemme”, jään toa huokaisi.
“Se, että olemme mielisairaalassa, oli tuskin yllätys”, Kapura mutisi. “Kohtasivathan nuo Umbran ja Delevan ulkona.”
Linjalla oli ollut hetken hiljaista. Asia muuttui.
“Kaksi Toaa”, sanoi ääni rauhallisesti toistaen.
“-itä helvettiä!” joku karjaisi äkkiä raivostuneena niin että ääni säröili. “Anna se heti tänne!”
Kolahduksia. Särinää. Puhelin vaihtoi omistajaa. Uuden puhujan ääni oli muhkeampi, mutta sillä tavalla kuin jokin todella pieni olisi huutanut megafonin läpi.
“No ihan saatanan hyvää huomenta vaan teillekki! Mitäs kuuluu?”
Kapura näytti menettäneen kaiken itsevarmuutensa tilanteen hoitamisesta. Hän ojensi radiopuhelimen Matorolle ja osoitti samalla kohti avointa ovea huoneen toisella puolella ilmaistakseen, että heidän kannatti kävellä samalla.
“Äänesi, ja jonkin verran kohinaa”, Mustalumi vastasi astellessaan tulen toan perään.
Ääni hengitti raskaasti hetken. “Haa haa! Ihan helvetin hauskaa. Ootteko te- ootteko te niiden kahden vikkelän paskiaisen tiimistä? Kuinka paljon teitä on oikeasti siellä??”
“Tarpeeksi”, hän vastasi varovaisesti. “Kenen rasittavaa ääntä minulla on kunnia kuunnella?”
“Meikäläistä kutsutaan Kersantiksi”, sanoi ääni niin, että tuhti steltiläinen aksentti paljastui viimeistään suhuäänteistä. “Tiedättekö te perslävet, miks?”
“Koska kukaan ei koskaan uskaltaisi uskoa komentoosi mitään paria ryöväriä suurempaa?”
Kyltti ilmoitti huoneen johtavan kolmanteen kerrokseen. Kapura avasi oven, ja toinen toa tuli tämän perässä taas ylös yksiä portaita. Irtosulat portailla pöllähtivät ilmavirrasta lentoon.
“Mää olin kuules sodassa”, “Kersantin” ääni uhkui ylpeyttä. “Ei ole kuule ensimmäinen kerta kun johdan ryhmää tässä pirun rumassa taajamassa! Mutta tulee muuten olemaan viimenen kerta, kunhan Kummisetä pistää taas vähän menemään!”
Joku naurahti, eikä se ollut steltiläisen ääni, vaan aiempi. “Kaupunkinne elää vain koska Varjottu ei ole vielä valmis.”
Kaupunkimme elää vain, koska torakkakenraali ei ole vielä valmis, Matoro ajatteli. “Onnea yritykseen”, toa vastasi. “Ei sillä, että sen suuruudenhullun suunnitelmat kiinnostaisivat minua pätkääkään. Pistin teitä viimeksi pataan pari kuukautta sitten Xialla, kun veimme kummisetänne lempilelun. Jos yritätte uhkailla, tehkää se edes jollakin suurikaliiberisemmalla.”
Ylös portaita. K o r k e a m m a l l e. Toat nousivat niitä kolmanteen kerrokseen Kapuran vilkuillessa Matoroa hermostuneesti. Kersantti naurahti.
“Usko pois. Kyllä Kummisetä sellaiseen keinot keksii.”
“En ole erityisen vakuuttunut. Olen tuntenut teidän halutut-listanne kaksi huippunimeä ties miten pitkään, ilman että he ovat huolehtineet pätkääkään siitä miehestä. Hemmetti, minä olen todennäköisesti viime aikoina itse aiheuttanut Ilonpilaajalle ja Tuomarille enemmän päänvaivaa kuin teidän organisaationne.”
“Ilonpilaaja? Tuomari? Ketä helvettiä?” Kersantti tokaisi.
“Killjoy”, sulava ääni sanoi.
“Judge”, siihen lisäsi toinen edellistä hieman muistuttava.
Kersantti huokaisi niin että linja rahisi. “No tietty! Puhuisit nyt saatana jotain oikeaa kieltä!”
“Самаа миелтä”, sanoi taas uusi ääni jota toat eivät edes teeskennelleet ymmärtävänsä.
Kolmannessa kerroksessa oli kapea käytävä, jonka varrella oli kaksi oviaukkoa, molemmissa pieni kurkistusikkuna matoralaisten päiden korkeudella. Kapura viittoi eteenpäin vilkaistuaan lyhyesti kumpaankin. Tulen toan ilme kertoi Matorolle tarpeeksi, että hän jätti itse vilkaisematta.
Matorolta tai Kapuralta vastausta saamatta Kersantti jatkoi pian. “Tekin ootte täällä etsimässä sirua, etteks niin.”
“Mikä saa sinut päättelemään niin?” Matoro kysyi. Voi, miten rauhoittavaa oli päästä vaihteeksi vain aukomaan päätään tyhmemmille. Steltiläisellä ei kylläkään ollut huumorintajua.
“Kyllä mä uskon teidät tyhmiksi, ei tarvi saatana esittää vielä tyhmempää. Onks teil jo se siru?”
“Kumpi niistä?” Matoro kysyi ja virnisti. Sitten hän tajusi, ettei hänen keskustelukumppaninsa nähnyt sitä, mutta elehti siitä huolimatta.
“… o-onko niitä saatana KAKSI?” metsästäjä karjaisi.
“Jättipotti”, sanoi kaksi muuta yhteen ääneen. Ajatus niistä harjoittelemassa puheensa synkronoimista huvitti Matoroa enemmän kuin sen piti.
“… niitä on oikeastaan kuusi, jos tarkkoja ollaan. Hemmetti, ettekö te ole tehneet lainkaan taustatyötä?”
Metsästäjien puoli hiljeni. Toa kuuli epäselvää keskustelua, kuiskimista.
“Te tyypit siellä. Oliko teillä asiaakin?” Matoro kysyi radion välityksellä käytävään älyjen taisteluun.
“Joo! Nimittäin että voisitteko vaikka kertoa, missä päin tätä saatanan laitosta olette?”
Kapura huokaisi. Ele oli sekoitus kärsimättömyyttä ja pahaa-aavistavuutta. Mennään jo! toa viestitti olemuksellaan.
“Auttaisin mielelläni, mutta suoraan sanottuna en tiedä. En ole paikallisia, nääs”, Matoro vastasi.
“LUULETKOS SINÄ OLEVASI HAUSKA?”
Kersantti jupisi jotain jossa oli enemmän kirosanoja kuin pitäisi olla fyysisesti mahdollista saada mahtumaan kahteen sekuntiin. Kuulosti siltä, että steltiläinen otti aikalisän.
“Sinä olet”, Mustalumi vastasi kiroilun tauottua.
Metsästäjät supisivat hetken keskenään. Kolinaa. Rahinaa. Puhelin ojennettiin toisaalle.
Kapura kulki yhä etummaisena, ja johti duon matkaa. He pysähtyivät, kun yhden oven takaa kuului veden ääniä. Matoro viittasi Kapuraa tutkimaan samalla, kun jäi itse jatkamaan radiopuhelinkeskustelua.
Jonkinlainen pesutila, Kapura arvioi. Pesualtaiden rivi seisoi jämäkästi, ja jokainen ehjä peili heijasti tulen soturin kuvaa, jota hän ei viitsinyt juuri nyt katsella. Ennen valkoinen mutta nyt ummehtuneen keltainen laatoitettu lattia oli tulvillaan vesilammikoita. Niiden lähde löytyi pian: Rikkinäinen hana sylki nestettä kaikkialle ympäri huonetta. Epäilyttävä yksityiskohta. Tuollaista ei tapahtunut itsestään.
Sitten Kapuran silmiin osui komero tai… suihkutila huoneen perällä. Sinnekö vandaali oli piiloutunut?
Ei ollut.
“… tuo ei ollut oikea ovi”, Kapura mutisi itsekseen, kun huoneen keskellä oli vain kuollut varis, joka makasi verilammikossa.
Ja haju oli kuvottava.
Joku oli yrittänyt pestä sitä pois.
Mutta toa tiesi että tämä haju ei lähtisi.
Kapura sai tarpeekseen. Hän palasi pesutiloista hiljaisena käytävään, jossa Matoro keskittyi yhä radiopuhelimeen.
“Jatketaan edemmäs… aika kuluu”, Kapura supatti. “Voit juoruta sitten, kun olemme löytäneet sirun ja merirosvon. Missä Arupak nyt ikinä onkaan.” Siihen vastauksena Matoro nosti yhden sormen ylös hiljaisena puhelin yhä kourassaan. Ja kohta hänen odottelunsa päättyikin.
“Kiinnostaako teitä, toat hyvät”, sulavan liskomainen ääni puhui linjalta johtajansa manailun päälle, “tietynlainen sopimus.”
“Minusta tuntuu, että jos teillä olisi jotakin, jota tarjota, tai jotakin, jolla uhkailla, olisitte kertoneet sen jo”, Matoro vastasi. “Mutta aye, miksi ei? Kerro toki.”
“Sanoiko hän ‘uhkailla’, Panostaja?” metsästäjä vastasi viimein huuliaan lipoen.
“Olen aika varma, että sanoi, Jakaja”, toinen samanlainen vastasi. Kaksikon äänensävyt olivat ylikorostetun dramaattisia. Huonoa näyttelyä. Vitsiä.
“Ikävä sana, uhkailu. En pidä yhtään.”
“En minäkään. Siinä on niin… huono sävy. Barbaarimainen.”
“Epäsivistynyt. Hyökkäävä.”
“Olen kaikessa samaa mieltä, veljeni. Mutta mitä mieltä te olette…”
Puhelinta siirrettiin. Joku hengitti hinkuvasti aivan lähellä mikrofonia.
“… tohtori Cehaya?”
Kapura pysähtyi kesken kävelyn ja vilkaisi Matoroa kauhistuneesti. Jään toan sydän jätti yhden lyönnin välistä.
“H-halusit ehdottaa sopimusta”, Matoro vastasi harkitusti, pitäen päänsä kylmänä – kuin jään toa, joka hän oli joskus kai ollut. “Kuuntelen.”
“Ä-älkää suostuko siihen”, sanoi naisen ääni, johon jään toa oli saman vuorokauden sisällä tutustunut, ja kuulosti ensimmäistä kertaa kuin tämä olisi joutunut pakottamaan sanansa ulos.
“Kiitos mielipiteestänne, rouva Tohtori”, hahmo jota Matoro luuli ‘Jakajaksi’ sanoi.
“Aina yhtä valaisevaa”, toinen eli ilmeisesti ‘Panostaja’ sanoi. “Arvon toat, te teette nyt niin, että toimitatte sirun… piru, sanotaan vaikka, molemmat sirut meille. Siinä on teidän osanne sopimusta. Meidän osamme on se, että emme pilaa aulan tyylikästä ere-korolaista kokolattiamattoa rouva tohtorin suonien sisällöllä.”
Matoro mietti hetken. Epsilon muistutti häntä olemassaolostaan. Epsilon muistutti häntä siitä voimasta, millä hän oli tuhonnut Abzumon. Siitä, miten Svarle oli romahtanut sinisyyden mahdin edessä. Siru kädessään hän oli kaikkivoipa.
“Missä tapaamme?” Matoro kysyi itsevarmana.
“Toisen kerroksen ruokala. Teillä on tunti aikaa”, liskopersoona tokaisi. “Aiheesta ei neuvotella enää tämän enempää.”
Naksahdus. Jonkin rusahdus. Täysi radiohiljaisuus.
“Kap, muistuta minua; tiedämmekö me missä on ruokala?” Matoro kysyi.
“Se toisen kerroksen iso huone”, Kapura sanoi hiljaa. “Ehkä lähellä sitä ruokakaaosta. Mutta nyt meillä ei oikeasti ole aikaa. Eteenpäin. Nopeasti.”
“Minä haluan repiä niiden saastojen mielet niin pieniksi kappaleiksi, ettei niistä saisi Musta Käsikään parsittua enää mitään hyödyllistä”, Matoro kuiskasi. “Mutta… “ hän huokaisi. “Delta. Delta. Minä haluan myös Deltan. Ja Epsilon sanoo, että me olemme lähellä. Oikeassa kerroksessa. Tarpeeksi… k o r k e a l l a.”
Toat seurasivat käytävää kiirehtien. Se kääntyi vasemmalle.
Ja tietenkin siellä oli lintuja.
Siellä aina oli.
Pitkä käytävä täynnä potilashuoneiden jämeriä ovia pikkuikkunoineen, ja mustia lintuja. Odottamassa paikallaan, mutta ei rauhallisina… vaan jännittyneinä. Niiden laulu oli yhtä sävytöntä ja intoa vailla kuin aina.
Jokainen “kraa” pureutui jään toan itsetuntoon. Ne muistuttivat häntä korpeista, jotka olivat raakkuneet Cehayan ikkunan takana Bauinuvassa. Hän pysähtyi.
“Kapura. Minun pitää ihan oikeasti mennä ensin hoitamaan se roskaväki. Minä en voi… minä haluan Deltan, minä haluan vastauksia, mutta minä haluan vielä enemmän olla toa. Meillä… Arupak ei karkaa. Oikeastaan, sinä voit vaikka jatkaa etsintää, minä palaan pian. Minä… minä en voi jättää tohtoria pulaan. Se… se on kaikkea sitä vastaan mitä minä olen.”
Kapura katsoi Matoroa ja… hymyili? Matoro kurtisti kulmiaan. Kapura ei ollut erityisen hyvä hymyilyssä. Hän ampui siinä aina yli.
“Mene”, tulen toa sanoi ja otti askeleen kohti lintuja. “Minä hoidan Arupakin.”
Jään toa oli kääntyäkseen, kunnes pistävä ajatus iski jäisen tikarin häntä selkään… ja äskeinen hymy liiteli tilanteen yllä haaskalinnun lailla vaanien.
Mitä, jos Kapura löytäisi sirun ja ottaisi sen itselleen? Voisiko hän luottaa tulen toaan? Ei, ei hän voisi. Ei hän voinut luottaa Umbraankaan. Ei, vaikka oli luullut niin. Luullut niin vuosia.
Matoro pysähtyi selin Kapuraan.
“Jos löydät sirun…” toa aloitti hiljaa. “Mitä teet sillä?”
Ja viimeinenkin varjo hymystä katosi Kapuran kasvoilta.
“En minä halua sitä”, tulen toa sopersi. “Minä… Minä en tarvitse sitä. En halua sitä.”
“Haluaako joku muu sen?” Matoro kysyi. “Joku… jolle olet sitä etsimässä?”
Petturi, korpit olivat raakkuneet Aft-Amanan pihalla. Petturi. Ja kaksi toaa seisoivat selkä selkää vasten pystyen vain arvailemaan toistensa ilmeitä.
Kapura pudisti päätään ja avasi suunsa useasti etsien sanoja. “Matoro… Siru on vaarallinen. En minä halua sitä. Enkä aio antaa sitä kenellekään. Matoro… Sinunkaan ei pitäisi haluta sirua.”
“En minä halua sirua”, Matoro valehteli itselleen, eikä edes erottanut sitä valheeksi. “Minä haluan tehdä hyvää. Minä haluan Nimdan vain, jotta voin suojella viattomia. Vetää turpaan sellaisia paskiaisia, jotka kaappaavat matoraneja ja uhkaavat tappaa ne. Minä haluan Nimdan vain saadakseni voiman tehdä sitä, mitä toat tekevät. Minä haluan olla parempi toa.” Ja hän tunsi, miten tuskallisen lähellä hän oli päämääräänsä.
“S-sinä et ymmärrä”, Kapura sopersi. “Se tuhoaa kaiken. Sinutkin. Ne… ne kaikki aliarvioivat sirun. Ja me. Klaani. Se on vahvempi kuin yksikään tahto. Nimda… Matoro, sinun ei oikeasti pitäisi haluta sitä. Mutta minä näen sen sinusta.”
Siru, typerys. Siru on arvokkaampi kuin tuhat tuskallisesti kuollutta matorania, Matoro kuuli ajatukset päässään. Siru on vapaus. Siru on voima, se sanoi.
“Minä… minä en tiedä… kumpi on oikein… Ei, minä nimenomaan tiedän, kumpi on oikea vaihtoehto… mutta en tiedä, onko minulla voimaa valita sitä. Olemme niin lähellä. Niin lähellä tämän kaiken loppua.”
Siru on kohtalosi. Eikö se ole ollut selvää aina; siitä päivästä asti kun sinä löysit minut? Suuri Henki suunnitteli kaiken; hän suunnitteli sinun olevan se, joka tuhoaa pahuuden sirulla! Et sinä voi antaa yhden matoranin tulla sen kaiken tielle, Mielen Prinssi! Jään Sotilas ei tiennyt, olivatko ne ajatukset hänen omansa. Vai olivatko ne Itrozin, Särkyneen Serafin, ajatuksia? Vai kenties Epsilonin?
Yhdellä pelastat matoralaisen.
Kahdella peittoat pahuuden.
Kolmella ohjaat kohtalon.
n e l j ä l l ä muutat t o t u u d e n
viidellä
kaadat
enkelit
Kuudella tapat jumalat.
“Paljonko meillä on vielä aikaa?” Matoro kysyi lopulta, hiljaa.
“Tunnista ei ole kulunut paljoakaan”, Kapura mutisi. “Mutta se ei ole tärkein aikaraja.”
Jään Sotilas huokaisi ja ryhdistäytyi. “Kahdella pelastan tohtorin”, hän sanoi astellessaan läpi korppien. “Kahdella pirston pahuuden.”
“Neljäs ovi täältä”, Kapura sanoi astellessaan. “Nopeasti. Lintujen hiljaisuus on epäilyttävää.”
Neljäs ovi oli raskas rautaovi. Se oli lukossa.
Mutta sirulle mikään ei ollut lukossa.
s i s k o
m i n ä t u l e n
He astuivat kapteeni Arupakin selliin, mutta kapteeni ei ollut siellä. Ei ollut hetkeen ollut.
Ränsistyneen kopin toisen pään seinän täytti reikä, ehkä matoranin kokoinen sellainen. Sen kaivamiseen oli kestänyt selvästi kauan. Likaisella sängyllä nuhjuisten ja repaleisten lakanoiden päällä lepäsi pino kirjoja, joista yksi oli pudonnut lattialle auki. Nurkassa makasi jonkinlainen nahkakassi, johon aika oli kuluttanut useita reikiä. Mitään merkkejä siitä, että kukaan asuttaisi huonetta, ei näkynyt.
Keskellä huonetta kimmelsi kultainen esine. Huoneen saastaisuudessa yllättävän puhdas kellotaulu oli säilyttänyt numeronsa ehjinä, mutta taskunauriin viisari ei käynyt. Matoron mieleen iskivät sanat SOITA MINUA, mutta tunne meni nopeasti ohi.
Ja seinät.
Seinät kertoivat aivan omaa tarinaansa.
Teksti oli punaista kuin tähti joka ikuisesti taivasta halkoi.
̸͞͞Ņ͢͡ ͜͡U҉ ̷̷̀K̴ ͏É̸̡ N̶ T͘͞ ͢҉E͜ ҉K̵ ̶̧I̶ ̸͜͝J Ä̸
̸͞͞Ņ͢͡ ͜͡U҉ ̷̷̀K̴ ͏É̸̡ N̶ T͘͞ ͢҉E͜ ҉K̵ ̶̧I̶ ̸͜͝J Ä̸
̸͞͞Ņ͢͡ ͜͡U҉ ̷̷̀K̴ ͏É̸̡ N̶ T͘͞ ͢҉E͜ ҉K̵ ̶̧I̶ ̸͜͝J Ä̸
t y ö n
Nämä olivat ne sanat, jotka seinät kertoivat.
Matoro tuijotti niitä sanomatta sanaakaan. Nukentekijä, nukentekijä. Nuket. Hänen itsevarmuutensa ja teräksisyytensä vain suli kuin jää kevään myötä.
Mutta jokin muu vei hänen huomionsa. Se mieli, joka säteili taskukellon sisältä. Pieni elon liekki, joka karkotti nukentekijän narreineen. Toa tarttui kultaiseen kelloon ja katsoi sitä. Sen sammuneita, kauniisti muotoiltuja viisareita ja kullattuja numeroita.
“Kello, kuka sinä olet?” kysyi jään sotilas.
Ja kello vastasi. Kello vastasi rauhoittavalla ja rakastavalla äänellä.
♬ Hei~
Olet etsinyt minua~
Olet etsinyt minua sitten paikan, jossa S ä t k y n u k k e lävisti sinut~
Tiedän, että pelkäät~
Älä pelkää~
Jos pelkäät h ä n t ä~
h ä n voittaa. ♬
“… Delta? Oletko se sinä?”
♪ Haluatko sen olevan minä? ♬
Matoro tunsi sydämensä sykkeen otsassaan asti.
“Se on kaikki, mitä olen koskaan halunnut.”
♪ ♪ ♪ Sitten on aika. ♪ ♪ ♪
Tik. Viisari liikahti yhden ainoan sekunnin.
Matoro katsoi viisaria, joka oli pysähtynyt vankasti osoittamaan kello kuutta. Vielä ei ollut kiire.
Vielä ei ollut hoppu.
Mutta ne Matoron oli saatava aikaan.
Jään toa lähti kääntämään viisaria.
KELLO ON KUUSI
KELLO ON SEITSEMÄN
KELLO ON KAHDEKSAN
KELLO ON YHDEKSÄN
KELLO ON KYMMENEN
Punainen täytti Matoron verkkokalvot ja säteili tämän silmiin. ETSI MINUT.
KELLO ON YKSITOISTA
KELLO ON KAKSITOISTA
KELLO ON YKSI
KELLO ON KAKSI
Sininen räjähti Matoron mielessä. Hänen päänsä päällä tuntui ohimenevän hetken olevan jotain raskasta. TÄYTÄ MINUT.
KELLO ON KOLME
KELLO ON NELJÄ
KELLO ON VIISI
KELLO ON KUUSI
Kullankeltainen täytti Matoron mukanaan tikityksen ääni. SOITA MINUA.
Ja taskunauris liikahti Matoron kädessä. Se räjähti viisarien ja kullan epäselväksi myrskyksi. Jään toa hätkähti ja päästi esineen putoamaan maahan, jossa se kolahti lattiaan ja palasi alkuperäiseen muotoonsa.
Mutta sen sisältä oli pudonnut jotain.
♩ Nyt sinulla on kaksi~ ♩
Delta hohti tyhjän ja kuolleen sellin lattialla elävämpänä kuin mikään muu koko luomakunnassa. Ja Kapura haukkoi henkeään, kun sen sisar liittyi hehkuun. Epsilon hehkui Matoron haarniskankin läpi.
“Matoro!” Kapura huudahti. “Onko sinulla toinen siru?”
Jään Sotilas laskeutui polvilleen Deltansa edessä, ja valkoinen käsi tarttui valkoiseen siruun. Hän nousi pitäen kauneutta silmiensä edessä. Hän ihaili metallinpalan täydellisyyttä – sen sileää pintaa, sen kuutta kulmaa – siihen kaiverrettua muinaista kirjainta, joka oli kuin käärme, joka sähisi uhkaajilleen.
“Tietysti on”, hän vastasi, ja vei sirun lähemmäs sydänkiveään. Kummankin hohto vain kasvoi. Kumpikin kasvoi.
“Matoro…” Kapura sopersi. “Ne… ne ovat vaarallisia.”
“Ne ovat vaarallisia vain pahalle”, Matoro vastasi seesteisenä. “Katso sen valkeutta, sen kauneutta, sen puhtautta! Miten mikään näin hyvä voisi olla pahuuden väline?”
♩ Kauniisti sanottu~ ♩ lempeä ääni rauhoitti Jään Sotilasta.
“Se… “ Kapura sanoi. “Sinä et ole nähnyt, mihin se pystyy. Vai oletko? Abzumo. Metsästäjät, joiden kanssa keskustelit radiopuhelimessa. Jopa… Arupak. Kaikki ne siru on onnistunut viettelemään. Kaikki ne kuvittelivat olevansa sirua vahvempia. Mikä tekee sinusta sirua vahvemman, Matoro? Sinä et ole nähnyt, mitä se tekee mielelle.”
“Voi, en minä ole sirua vahvempi”, Matoro vastasi hymyillen delta-kirjaimen heijastuessaan hänen sirunsinisestä silmästään. “En minä hallitse sitä. Siru on minun ystäväni. Se on…” Jään Sotilas tarttui siruun toisella kädellään. Sillä, mikä oli taas olemassa, koska siru oli hänen ystävänsä.
Nuket, niitä ei ollut olemassa, Matoro tunsi. Niitä ei ollut koskaan ollutkaan, hän tiesi. Kyllä, tiesi. Ne eivät olleet koskaan upottaneet teräänsä häneen, ei hän ollut yhden terästä koskaan haavoittunut.
“Se on kohtaloni, Kapura. Ja se on syy, miksi voin tehdä näin. Miksi vain minä voin tehdä näin.”
Kapuran kasvoille oli noussut viha.
Tulen toa tuijotti Matoroa tiiviisti ja puhui.
“Siru ei toimi noin”, Kapura sanoi sylkäisten jokaisen sanan. “Sinä uhraat sirulle kaiken, ja siru ottaa kaiken vastaan. Siru on sinun kohtalosi. Siru on se, jolla sinusta tulee täydellinen sinä. Siru on kaikki, mitä ikinä tarvitset.
Ja tiedätkö, mikä tässä on hauskinta?
Lopulta sinä et edes halua sitä.
Lopulta haluat vain takaisin sen, minkä siru vei.”
Matoron suu loksahti auki. Hän ei enää tiennyt, mitä hänen ystävänsä yritti edes selittää.
“… mistä sinä väität tietäväsi kaiken tuon? Mitä sinä muka tiedät Nimdasta?”
Viha haihtui Kapuran kasvoilta. Niille nousi varovainen virne, samalla tapaa petollisen yliyrittävä kuin aiemmin käytävällä. Virne, joka kätki taakseen sadoittain muita tunteita, joista Matoro ei saanut selvää.
“Mitäkö minä tiedän Nimdasta?” Kapura tuhahti ja hymyili. “Paljon enemmän kuin sinä. Meillä on kiire, muttei liian kiire tarinalle, jonka tunnen. Minun osuuteni tulee vasta myöhemmin, mutta en usko, että panet pahaksesi pientä ajanhukkaa. Sillä tarinan aihe on varmasti mielenkiintoinen.
Kuule siis tarinaa Arupakista.”
Ja Matoro kuunteli. Ei hän muuta voinutkaan.
Alussa oli tavallinen matoran.
Matoran, jonka nimi oli Arupak.
Myöhemmin, merirosvon jätettyä jälkensä historiankirjoihin sekä merirosvoustilastoihin, mietti moni historioitsija tämän vaiheita. Mistä saapui piraatti, joka teki parhaina päivinään ennätyksen ryöstettyjen laivojen määrässä? Ja miten tämä katosi yllättäen? Kun Arupakiksi itseään väittävä matoran saapui Aft-Amanan mielisairaalaan, halusi moni päästä hänen puheilleen ja täydentää historian tuuliin kadonnutta tarinaa. Mutta Arupak pysyi hiljaa, ja mielisairaalan henkilökunta kielsi vierailut vedoten potilaan tilaan. Niinpä vaikutti siltä, että vain merirosvo itse tiesi koko tarinansa.
Tarinansa, joka alkoi tavalliselta saarelta.
Arupakin kotisaari oli hämmästyttävän epäerikoinen. Syrjäinen kappale maata lähellä Eteläisiä saaria oli kuitenkin Arupakin koti. Pieni yhteisö elätti itsensä, eikä saarella kovin usein tavattu vieraita. Arupak käytti aikansa enimmäkseen mietiskelyyn ja lukemiseen. Hän kolusi läpi elementaalipsykologiaa sekä kohtalofilosofiaa. Suurimman vaikutuksen merirosvoon tekivät Saritren pohdinnat kohtalosta.
Entä jos kohtaloa ei ole? luki Arupak. Entä jos mikään yliluonnollinen entiteetti tai fysikaalinen sääntö ei määrääkään elämäämme, vaan me itse rakennamme kohtalomme joka päivä teoillamme? Saaren kirjatarjonta oli melko vähäistä, mutta Saritren opuksiin palaaminen ei Arupakia haitannut. Uudestaan ja uudestaan merirosvo tulkitsi filosofin sanoja ja istui iltaisin rannalla mietiskelemässä ja katsomassa, kun kaksoisauringot laskivat ja värjäsivät taivaankannen tulen sävyillä.
Arupak istui ja mietti. Jos oli kohtalo, minkä roolin universumin voimat olivat hänelle valinneet? Saaren arjen toistuminen päivästä päivään samana ei riittänyt matoranille, jossa asusti jo silloin aimo annos kunnianhimoa. Kuka meidän kohtalomme rakentaa? Kuka nousi eräänä päivänä ja määräsi, että Arupakin kohtalo oli homehtua saaripahasella, jonka elämä ei tarjonnut minkäänlaisia seikkailuja tai haastetta?
Kuka meidän kohtalomme rakentaa?
Saaren asukkaiden keskuudessa esiintyi sekä Mata Nui -uskoa että athismia, joten Arupak oli tutustunut kumpaankin uskontoon ja katsonut, mitä vastauksia niillä oli tarjota merirosvon kysymyksiin. Kävi kuitenkin ilmi, että jos vastauksia edes oli, ei niitä löytynyt saarelta. Arupak kuunteli päivästä toiseen toveriensa pohdintoja ja kaipasi eteensä jotain konkreettista. Jotain kosketeltavaa. Jotain havaittavaa. Mutta kukaan ei ollut valmis ottamaan ensimmäistä askelta ja astumaan avaraan maailmaan etsimään totuutta. Etsimään vastauksia. Varsinkin vastausta kysymykseen kuka rakentaa kohtalomme?
Kuka kellon käynnistää? Kuka viisarit takoo?
Istuttuaan ja mietittyään ja katsottuaan monen monta kertaa kaksoisaurinkojen liikettä halki taivaan Arupak päätti itse vastata kysymykseensä.
Me rakennamme kohtalomme.
Me jatkamme päivästä toiseen ja valitsemme tyytyväisyyden siihen, mitä nyt tiedämme.
Me valitsemme apatian.
Me tyydymme siihen, ettei kaikkeen ole vastausta.
Me pohdimme ja kysymme, mutta käännämme selkämme joutuessamme kohtaamaan vastauksia.
Arupak ei aikonut enää tyytyä siihen, mitä oli nyt.
Kauppalaiva kävi ajoittain saarella ja ansaitsi suurimman kiitoksen siitä, että Arupakilla oli yhtään filosofista opusta luettavakseen. Luikkiessaan alukseen yöllä merirosvo ajatteli, että se oli aina käydessään kuin houkutellut mukaansa tarjoamalla tietoa saaren ulkopuolisesta maailmasta. Ja kun tiedonjano oli herätetty, oli sitä hyvin vaikea hillitä.
Arupakia ei huomattu. Laiva poistui saarelta. Matoran odotti piilossa seuraavaan satamaan ja huomasi, että jos kysymyksten kaivaminen tästä valtavan avarasta maailmasta olisi työn ja tuskan takana. Kaikki hänen ympärillään oli suurta ja monimutkaista. Jokainen yksilö toimi omien käsitystensä mukaisesti ja oli tiedostamattaan osa koneistoa, joka raksutti eteenpäin täysin arvaamattomasti.
Arupak elätti itsensä miten ikinä kykenikään. Hän tottui vaihtelevaan rahatilanteeseen ja matkusti uuteen satamaan aina tilaisuuden sattuessa. Elämä oli välillä rankkaa, mutta se ei merirosvoa haitannut. Jokainen vastaantulija ja jokainen paikka saattoi tarjota vastauksen johonkin kysymykseen. Jokainen päivä paljasti jotain uutta ja vain vahvisti Arupakin käsitystä siitä, että kaikkeen oli löydettävissä vastaus. Totuus oli jossain.
Sirpaleina.
Levitettynä ympäri maailmaa, kaivettuna hiekkaan kaukaiselle saarelle tai upotettuna aurinkojen valossa kimmeltävän meren syvimpään kohtaan, mutta kuitenkin olemassa. Tarvittiin vain joku yhdistämään palaset.
Yksi erityinen mysteeri kiehtoi Arupakia kaikista eniten. Öisin juuri ennen nukahtamistaan Arupakin ajatukset palasivat myyttiin, johon hän oli tutustunut kotisaaren Ath-uskovaisten puheita kuunnellessaan. Nimda ei jättänyt Arupakia rauhaan.
Sekö oli ultimaattinen vastaus?
Olivatko sirut se työkalu, jolla kohtalo taottiin?
Merirosvo vakuuttui siitä, että artefaktin palojen yhdistäminen olisi täydellinen osoitus siitä, että hallitsi oman kohtalonsa.
Matkatessaan paikasta toiseen Arupak tapasi vanhoja Ath-uskon tuntijoita ja kysyi näiltä siruista. Osa arveli niiden olevan Athin lahja, jonka kokoaminen toisi varmasti taivaspaikan. Osa puhui Nimdasta hiljaisella äänellä ja varoitti Arupakia siitä, että sirut olivat tuhonneet jo liian monta sielua. Osa vannoi nähneensä jonkin siruista omin silmin, mutta kieltäytyi lisätiedon tarjoamisesta.
Jos tarinat olivat edes puoliksi totta… Arupak muisteli kaikkea kuulemaansa Nimdan ihmeteoista. Kyseessä oli kieltämättä maailman vaarallisin ase. Mutta jokainen katsoi totuutta oman linssinsä läpi, eikä kukaan vaikuttanut näkevän kaikkea. Epävarmuus vain lisäsi merirosvon tahtoa selvittää totuus itse. Kaikista suurin mysteeri. Palapeli, jonka selvittämisessä kukaan ei ollut onnistunut.
Ja katsellessaan laivaa edessään Arupak ajatteli vihdoin löytäneensä siihen keinon.
Arupakin ura merirosvona alkoi siitä päivästä. Hän kiersi vuosia erilaisissa merirosvolaivoissa ja hankki kokemusta. Arupak oppi, kuinka ohjataan laivaa ja tapetaan vihollinen. Arupak vahvisti poliittista ja maantieteellistä tuntemustaan. Arupak tarkkaili miehistön ryhmädynamiikkaa ja sen jäsenten suhdetta kapteeniin. Minkälainen oli hyvä kapteeni? Auktoriteettiä tarvittiin, mutta Arupak myös oppi, että merirosvot hylkäsivät nopeasti sopimuksen, josta eivät hyötyneet mitenkään. Onnekseen matoran asettui veristen kapinoiden oikealle puolelle. Arupak sisäisti kaiken mahdollisen ja sai maineen ammattitaitoisena mutta epäilyttävänä merirosvona.
Ja eräänä päivänä koitti onnekas sattuma.
Erään laivan miehistön suhteet kapteeniin viilenivät jatkuvasti. Arupak tarkkaili tilannetta ja eritteli joukosta ne, jotka olivat nykyiselle kapteenille uskollisia ja ne, jotka eivät kokeneet hyötyvänsä nykyisistä järjestelyistä. Ulkoapäin katsottuna tilanne vaikutti rauhalliselta, mutta osapuolten välillä tuntui olevan vain ohut kerros lasia, joka voisi yhtäkkiä särkyä.
Arupak päätti toimia.
Hän paikallisti ne, jotka tuntuivat vihaavan kapteenia eniten. Aiempiin suhteisiin vedoten ja kiristämällä he saivat puolelleen varovaisen enemmistön. Arupak piti kuitenkin huolen siitä, ettei missään vaiheessa vaikuttanut itse johtavan kapinahanketta.
Koitti se yö ja aika toimia. Kapteeni ja tämän lähipiiri eliminoitiin tarkasti ajoitetuilla salamurhilla. Loput antautuivat. Kapinan johtajat ja Arupak kaappasivat vallan ja muodostivat koko Arupakin merirosvonuran kestäneitä luottamussuhteita. Virallisesti Arupak oli laivan uuden johdon strateginen neuvoja, mutta tekemällä osittain onnekkaita ja osittain tarkkaan harkittuja päätöksiä merirosvo varmisti sen, että häntä kuunneltiin.
Se oli hyvää aikaa. Arupak kannusti muita luomaan hyvät suhteet niihin, joita kohtaan ei osoitettu vihamielisyyttä. Liittolaisten lista kasvoi, ja yhteisvoimin suoritettiin riskialttiita ryöstöjä. Arupak eli tietäen, että jokainen päivä voisi olla viimeinen, mutta se vain kannusti merirosvoa yrittämään kovemmin. Päästyään vihdoin suureen maailmaan vaikuttamaan, tekemään jotain Arupakin täytti puhdas elämänilo. Lopulta matoran toimi kapteenina omassa laivassaan ja seuloi itselleen miehistön, johon luotti täysin.
Aina kun joku tämän miehistöstä alkoi vaikuttaa liian pätevältä ja liian ovelalta, ehdotti Arupak tälle siirtymistä oman laivansa kapteeniksi. Niinpä Arupakiin myönteisesti suhtautuvien alusten määrä kasvoi, eikä kukaan halunnut lopulta osoittaa vihamielisyyttä merirosvoa tai tämän liittolaisia kohtaan. Lisääntynyt yhteistyö teki ajasta merirosvoille voitokkaan ja taloudellisesti hyvän, mutta Arupakin pakkomielle ei koskaan poistunut tämän mielestä.
Nimda oli yhä Arupakille se tärkein.
Arupak piti sirujen saamisen tärkeimpänä tavoitteenaan. Ja lopulta, kun Arupakin liittolaiset hoitivat merirosvoudet yksinäänkin mainiosti, alkoi tämä jahtaamaan Nimdaa kunnolla. Miehistölleen Arupak selitti, että sirujen avulla merirosvoimperiumi pystyisi haastamaan jopa maailman suurvaltoja. Kokonaiset kansat joutuisivat antautumaan heidän saapuessa kähveltämään kaiken arvokkaan. Kuitenkin Arupak jahtasi Nimdaa yhä henkilökohtaisista, jopa symbolisista syistä. Se oli keino määrätä oma kohtalonsa. Keino nousta universumissa vaikuttavien voimien yläpuolelle.
Hyvältä kuulostava vihje ilmaantui. Arupak kokosi miehistönsä huiput ja lähti matkaan. Ovros, etevä taktikko, joka oli kääntänyt useamman meritaistelun Arupakin hyväksi. Imer, taitavin Arupakin koskaan tapaama lähitaistelija. Nuori runosielu Tarip, jonka rooli miehistössä näytti olevan kapteenin rauhoittaminen tämän ajoittaisina vainoharhaisuuden aaltoina. Saari, jonka huhuttiin säilövän erästä sirua, läheni päivä päivältä ja Arupak nukkui yönsä yhä levottomammin.
Viimein koitti se hetki, jota Arupak oli odottanut käytännössä koko elämänsä, vaikkei aina ollutkaan tiedostanut sitä. Nimda oli ratkaisu siihen kaikkeen. Kaikista aarteista suurin. Arupak ja se, johon tämä luotti eniten, laskeutuivat ansoilla täytettyyn temppeliin.
“A-arupak? Minä näin jotain oikealla.”
Merirosvo kuuli Taripin sanat ja kääntyi tämän mainitsemaan suuntaan. Ansat oli kai jo selvitetty. Maaliviiva läheni. Mikä uskalsi nyt tulla Arupakin ja tämän kohtalon väliin?
Arupak kohotti soihtukättään.
Sirun hakemisen ei pitänytkään olla helppoa. Silti Arupak joutui huomaamaan aliarvioineensa uhan pahasti.
Arupak puristi sirua kädessään ja juoksi. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut. Hän ei tiennyt, missä Tarip oli. Hän ei tiennyt, missä hän itse oli. Hänen kehonsa huusi kivusta, muttei silti osannut tehdä mitään muuta kuin juosta.
Ne eivät antaisi Arupakin kuolla rauhassa. Merirosvo jatkoi pakoaan, mutta jokainen tunneli tuntui täysin vieraalta.
Arupakin soihtu oli kadonnut johonkin. Nimdan hehku oli ainut asia, joka valaisi hänen tietään pimeillä käytävillä. Se ei välttämättä ollut hyvä asia, koska se saattoi auttaa niitä löytämään matoranin.
Mutta tuskin ne Nimdan hehkua tarvitsivat.
Totuus ja harhakuvat sekoittuivat toisiinsa.
Oliko muuta kuin temppelin pimeys?
Oliko kaikki aikaisempi ollut vain harhaa?
Oliko ulospääsyä edes olemassa?
Arupak ei enää tiennyt.
Missä on Tarip?
Missä on ulospääsy?
Kuka rakentaa kohtalomme?
Kuka päätti, että käy näin?
Jotenkin Arupak selvisi. Päivänvalo sai Arupakin silmät huutamaan kivusta, mutta merirosvo ei koskaan lakannut ajattelemasta, että näki harhoja jossain temppelin pimeydessä ja heräisi ihan kohta.
Elävä merirosvomatoran laskeutui Nimdan säilytyspaikkaan, ja elävä merirosvomatoran nousi sieltä pois.
Mutta monella tapaa Arupakin elämä päättyi siihen.
Aiemmasta elämästään entiselle merirosvolle jäi käteen vain Nimda, pari muuta aarretta ja pino runokirjoja. Hän harhaili ympäri ennen rakastamaansa maailmaa ja valehteli nimensä jokaiselle vastaantulijalle, joskus useasti samalle. Löytäessään vanhan ja likaisen naamion jostain Arupak heitti omansa menemään ja vaihtoi siihen. Hämäisikö uusi kanohi tai nimi niitä? Ei tietenkään. Mutta ne olivat oiva varokeino muita varkaita vastaan.
Ne kaikki halusivat sirun. Enää ei ollut väliä, mikä oli todellista ja mikä ei. Kaikki ne halusivat sirun. Jotkut olivat ne valepuvussa. Toiset yrittivät myrkyttää hänet ja kaivaa sirun hänen ruumiinsa nyrkistä, joka piteli sitä vielä kehon kuoleman jälkeen. Arupakilla ei enää ollut liittolaisia tai ystäviä. Arupakin elämä oli ohi. Merirosvo oli kuollut temppeliin ja jättänyt jälkeensä vain kuoren, joka yritti parhaansa mukaan elää maailmassa, jossa kaikki juonivat häntä vastaan.
Lopulta Arupak löysi itsensä Aft-Amanan mielisairaalan porteilta. Matoran ei kuulunut Metru Nuin sairaanhoitopiiriin, mutta hänet otettiin potilaaksi kun kävi ilmi, että mystinen kulkija saattoi olla kadonnut lainsuojaton Arupak. Entistä merirosvoa yritettiin hoitaa kaikin keinoin, joita henkilökunnalla oli käytettävissä, mutta niitä ei yksikään psykologi saanut katoamaan.
Arupak istui sängyllään. Nimda hehkui hänen kädessään. Seiniin ja runokirjoihin tuhratut tekstit olivat kaikki, mitä tämän entisestä elämästä oli jäljellä. Matoranin muu omaisuus lojui ympäri lattiaa.
Siru muistutti häntä temppelistä.
Runokirjat ja pikkuesineet muistuttivat entisestä.
Arupak oli sairas, mutta hänessä oli yhä ymmärrystä. Ja se sanoi, ettei unohtaminen onnistuisi näin. Näin ei päässyt eroon menneisyydestään. Näin ei kadonnut niiltä. Näin ei voinut unohtaa sitä kaikkea, joka oli joskus ollut, ja jota ei mitenkään voinut saada takaisin.
Siru hehkui.
Arupak ei voinut pitää sitä ja muistaa joka hetki, miten sen saaminen ei ollut sen arvoista.
Eikä Arupak voinut antaa jonkun toisen tehdä samoja virheitä.
Arupak kätki sirun. Arupak katsoi viimeistä kertaa entisen elämänsä rippeitä. Arupak hyvästeli kohtalon, josta oli ollut niin varma.
Arupak lähti.
Ja Arupakin matka jatkui.
Enää Arupak ei halunnut olla Arupak. Hän hylkäsi nimen. Ja kaiken jälkeen merirosvosta tuntui, että tämän tehtyään hän saattaisi vihdoin unohtaa.
Muisti oli hauras asia.
Arupak kulki ja vannoi, ettei koskaan palaisi Aft-Amanaan. Hänellä saattaisi olla vielä mahdollisuus. Hän voisi vielä jättää menneen taakseen ja unohtaa. Kääntää kaiken ympäri. Olla mieluummin jopa tylsä kuin sellainen kuin ennen. Arupak onnistui pudottamaan muistonsa ja menneisyyden taakan johonkin matkansa varrelle. Hän jopa uskoi viimein löytäneensä turvapaikan.
Mutta nyt hän on palannut.
Arupak on palannut Aft-Amanaan, Matoro. Hän on tullut kohtaamaan sen, minkä jätti taakseen ja hakemaan sirun siinä toivossa, että sillä voidaan vielä tehdä jotain hyvää.
Mutta enää hän ei ole Arupak, Matoro.
Nykyisin häntä kutsutaan Kapuraksi.
Hiljaisuus oli kylmä kuin jäärailon pohja.
Aft-Amanan pimeydessä seisova toa tuijotti toveriaan sinisin silmin.
Ja kirosi itseään siitä, että koskaan erehtyi luulemaan tuntevansa tämän.
tik tok
Paina kelloa, salaisuuksien etsijä.
https://docs.google.com/document/d/16j6oKCIfKMfW3rkpJ6tiOfqF8I2oPnvgnudXAgNy47U/edit?usp=sharing
Tylsä versio jos Javascript ei toimi tai olet tymä ja haluat lukea mobiilina.
“Arupak ei ole missään nimessä Kapura. Sehän olisi typerää!” -Klaanon Wiki
kiva twisti pojat
twist twist
Mie arvasin.
No et oikeesti.
Tämä tarina on aika tyhäm.
…aha
mitä täällä tapahtuu
Kun aloin lukemaan Kapun kertomusta, minulla kävi mielessä, että Arupak on Kapura. Mutta hylkäsin ajatuksen, kun se tuntui liian ilmiselvältä, koska tyhmempikin tajuaa Arupakin olevan anagrammi Kapurasta. + Kapuralla on jo omaa juonta ja menneisyyttä…
… Mutta nyt kun ajattelee, kaikki käy järkeen. Ne vitun merirosvoroolipelit…
Aaaah, niin ilmiselvää, mutta ei silti! Joku on siis kirjoittanut hahmot aikas hyvin, koska ei tullut kauheasti mieleen, että ne voisivat olla sama henkilö. Nyt vain odotan, miten Matoro reagoi toiseen petturiin. Kohta siltä menee mielenterveys lopullisesti (jos ei ole jo mennyt).
Tykkäsin Javascript-systeemeistä. Saa nähdä, mitä Klaanoniin tulee näiden meidän koodivelhojen kanssa, kun mennääään koko ajan syvemmälleeee!