Bio-Klaani, kahvio

Tätä se oli. Tätä oli elämä.

Snowie uppoutui syvemmälle sohvan pehmeyteen ja hörppäsi uuden siemauksen inkiväärioluestaan. Aivan liian pitkän ja toiminnallisen ja loppua kohden sateisen reissun jälkeen lumiukko otti kahviossa loikoilun avosylin vastaan. Hän oli löytänyt perin mukavan ikkunapaikan ruuhkaisesta illanviettopaikasta. Kahden pienen pöydän ympärillä ei istunut ketään muita. Asiaan tuli kuitenkin välitön muutos, kun Snowie näki tutun hahmon seisomassa eksyneen näköisenä kahvion keskellä.
”Hei! Kapher!” lumiukko huudahti ja viittoi steltinpeikolle, joka nökötti väkijoukon keskellä teekuppi näpeissään.

Kutsuttu erakko huomasi valkean tuttavansa, ja tassutteli tämän luo.
”Mahtuukos tähän istumaankin?” hän tiedusteli.
”Vallan mainiosti”, Snowie ilahtui. ”Hauska nähdä. Mitä sinä täällä teet? Luulin, että viihdyit yksinäisellä saarellasi.”

Peikko laski höyryävän kupposen käsistään toiselle pöydistä ja istahti valtavalle, nuhjuiselle nojatuolille.
”Hmmh”, hän aloitteli. ”Tuumin, että minulla saattaisi olla teikäläisille hyödyllistä tietoa ja purjehdin sitten saarellenne kertomaan sen. Vierailuni kuitenkin venähti ötökkäpiirityksen tähden mahdottoman pitkäksi.” Peikon puhe oli hitaan rauhallista.
Snowie nyökytteli vastaukseksi. Kapher jatkoi: ”Ellet sitten tarkoittanut, että mitä teen täällä kahviossa. Siinä tapauksessa vastaisin, että täältä saa pahuksen hyvää teetä.”
”Heh, en käy kieltämään.”

Valkoiset nautiskelijat jatkoivat kuulumisten vaihtamista ja yleistä turinointia. Snowien monisanaiset puheenvuorot venähtivät keskustelun hallitsevaksi tekijäksi, mutta erakkopeikko ei pahastunut laisinkaan. Jos Kapher olisi ollut luonteeltaan puhelias, hän ei olisi asunut yksin omalla saarellaan.

Bio-Klaani, käytävät

Majoitusjärjestelyt olivat mittava taakka, mutta Sulfrey oli silti saanut illan vapaaksi. Ylikomisario Harkel oli sanonut, että Sulfrey oli tehnyt niin hyvää työtä evakkojen maanalaisen koordinoinnin kanssa, ettei millään viitsinyt vaivata avustajaansa uudella logistiikkakaaoksella. Keltainen matoralainen otti lyhyen lomansa ilolla vastaan – hänellä olisi viimein aikaa tutustua Bio-Klaaniin. Sulfrey ihaili kovasti Klaanin historiaa ja erityisesti Toa Tawaa. Nui-Koron Siniviittojen toimistotyöntekijä oli jo pitkään suunnitellut lomamatkaa Bio-Klaanin kaupunkiin. Ja vaikka olosuhteet olivatkin valitettavat, ei Komau-kasvoinen matoralainen osannut olla innostumatta.

Ah, vihdoin, hän myhäili mielessään löytäessään määränpäänsä. Kuuluisa kahvio.

Matoralainen tallusteli maineikkaan ajanviettopaikan ovelle, ja tyrmistyi hiukan. Hän oli luullut evakkojen täyttämää Nui-Koroa ruuhkaiseksi. Kahvio osoitti hänen olleen väärässä.
“Glupsis”, hän nielaisi. Niin kovin täyttä.

Sulfrey meni sosiaalisissa tilanteissa lukkoon jo kotoisissakin oloissa, rauhallisina aikoina. Kauan odotettu, vieras, ilmapiiriltään monivivahteinen kahvio tulisi olemaan haaste. Matoralainen kuitenkin puri hammastaan. Hän oli odottanut paikallisen pannukahvin maistamista kauan, ja nyt siihen oli mahdollisuus. Haasteita päin!

Keltainentoran pujotteli väkijoukossa kohti tiskiä. Luultavasti. Paikka oli tupaten täynnä, ja useimmat ruuhkalaisista olivat Sulfreyta pidempiä. Päättäväinen ilme Komaullaan hän kulki hulinan läpi. Vaikka näköhavainnot olivat poissa pelistä, kuuloaistimukset auttoivat. Tilausten ääniä seuraten hän sai lopulta suunnistettua puiselle tiskille. Sen takaa häntä tervehti iloinen mutta silminnähtävästi ylityöllistetty Vortixx. Kolme muutakin hahmoa hääri tilausten parissa.
“Mitä saisi olla?” sinisilmäinen Vortixx kysyi kohteliaasti.
“Yksi kupillinen paikallista pannukahvia”, Sulfrey sanoi häpeilemättömän harjoitellusti.
Tiskin takana työskentelevä hujoppi nyökkäsi ja alkoi valmistaa Nui-Korolaiselle tämän tilausta. Sulfrey alko jo metsästää katseellaan istumapaikkaa. Niin kovin täyttä.

Pian hän kuitenkin havaitsi tutut kasvot. Ystävälliset kasvot. Hieman kiusallisen monisanaisen ja vähän höperön henkilön kasvot. Snowie vilkutti vilkkaasti matoralaiselle, Sulfrey heilutti takaisin. Kaksikko ei ollut ehtinyt vaihtaa juurikaan kuulumisia sitten pahan pormestarin pidätyshärdellin.
“Kahvinne, neiti”, kahvion Vortixx puhutteli kohteliaasti ja ojensi kupin matoralaista kohti. Sulfrey otti juoman vastaan, nyökkäsi kiitokseksi ja kaivoi esiin oikean määrän muttereita. Hän laski ne tiskille ja aloitti matkan kohti istumapaikkaa.

Kunhan en vain läikyttäisi kahvPAHUS! hän tuumiSADATTELI väenpaljouden läpi vaeltaessaan.

“Hei”, hän tervehti päästyään ikkunapaikkojen tykö.
“Terve!” Snowie iloitsi. ”Ha! Mahtavaa! Sinä olet leppoisan hiljainen”, lumiukko höpötti ja nyökkäsi Kapherin suuntaan. “Ja sinäkään et paasaa turhia”, hän viittasi Sulfreyn suuntaan. “Tulette varmasti mainiosti toimeen keskenänne! Uusia ystäviä!”

Matoralainen ja steltinpeikko katsoivat toisiaan. Kapher nousi pehmeältä tuoliltaan ja eri lajin edustajat kättelivät toisiaan.
“Sulfrey. Hauska tavata.”
“Kapher. Kuin myös.”

Telakka

Tongu seisoi Tehmutin kanssa päätoimiston virkaa toimittavassa sotkuisessa huoneessa, jonka valtava nojatuoli oli työnnetty seinustalle suurikokoisen päämiehen työmatkan ajaksi. Edessään heillä oli lista. Lista heistä, jotka eivät palanneet. Toranga oli uponnut, ja sen kohtalo oli kova isku niin Klaanille kuin Telakallekin, mutta eniten sen menetys painoi Tongua. Suuri ilma-alus oli ollut kykloopille kuin oma lapsi. Sisimmässään jätti kuitenkin tiesi, että lähinpämä omaa lasta hänelle olivat alaisensa Matoranit. Ja heitä oli kadonnut metsikön tai iäisyyden kätköihin aluksen mukana.

Vallalla oli tietämättömyys. Tehmut sanoi olleensa varma, että Torangan kapteenina toiminut Mahba oli menehtynyt taistelussa. Tongu ei kysynyt enempää. Vanha Matoran tunsi kansansa paremmin kuin valtava kyklooppi, vaikka Tongu olikin viettänyt suurimman osan elonsa päivistä pikkuväen keskuudessa. Tehmutin ei tarvinnut sanoa, ettei Mahba toivoisi heidän surevan tai että hänen hartain toiveensa olisi, että taistelua jatkettaisiin. Telakan öljyisissä höyrysyövereissä oli oma henkensä. Lista arkistoitiin. Läheiset selvitettiin. Matoran ja kyklooppi nyökkäsivät toisilleen ja postuivat. Kuolleiden kunniaksi kohotettaisiin malja Klaanin henkisen elämän ehdottomassa keskuksessa.

---

Kahvion ovi aukesi ja sisään astui kaksi täysin erilaista hahmoa. Heitä kuitenkin yhdisti musta olkanauha, joskin suuremman ukon nauhasta olisi saanut saksilla ja ompelutarvikkeilla tehtyä liivipuvun pienemmälle. He kumarsivat nopeasti kassaneitimatoranille, joka nyökkäsi takaisin. Miellyttävää ja mielenkiintoista seuraa löydettyään he kävivät pöydän ääreen. Kyklooppi ja Matoran istuivat nojatuoliin, isompi laiskanlinnan syvyyksiin ja pienempi isomman polvelle. Tarjoilja toi isolle pienen tynnyrin, johon oli kauniisti askarreltu kahva. Pienempi sai teepumpun ja soman kupposen, jossa oli telmivien muakanpoikasten kuvia. Molemmat hörppäsivät ja kiinnittivät sitten huomiota pöydän ääressä istuviin kuomiin: Keltaiseen matoran-neitoon, isoon valkoiseen leppoisaan peikkoherraan sekä virnistävään lumiukkeliin.
“Hei te! Hauska saada lisäseuraa. Aloin jo pelätä, että olen liikaa äänessä” Snowie höpäji hilpeänä. Sitten hän huomasi Telakan poikien suruasusteet ja hänen leveä hymynsä rauhoittui hieman. “Otan osaa.”

“Mahban ja Torangan muistoksi”, Tongu sanoi. Kapher, Sulfrey ja Snowie olivat kuulleet, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut. He nostivat kuppinsa kunnioittaen ja hörppäsivät syvään. Tongun kitusiin katosi ainakin kaksi litraa inkivääriolutta. Ryystettyään hän laski tynnyrin pöydälle.

“Minä olen Tongu ja tässä on Tehmut”, hän sanoi kääntyen kahden uuden tuttavuuden puoleen, “Lumiukon ystävät ovat minunkin ystäviäni.”
“Kapher”, sanoi Kapher.
“Sulfrey”, sanoi Sulfrey.

“Just”, Tongu sanoi, “Hip hei vain.” “Mukava tavata”, Tehmut sanoi ja kumarsi hieman Tongun polvelta.
“He ovat oikein mukavia kun heihin tutustuu”, lumiukko puhui hiljaisempien ystäviensä puolesta. “Ja kun en puhu heidän puolestaan, ehe. Anteeksi.”
“Kunhan et ota tavaksi”, Kapher hymähti ja kulautti teensä loppuun.

“Sinunlaisesi iso ja oikein mukava peikko olisi takuulla hyödyllinen meillä Telakalla”, Keetongu sanoi peikolle, “sillä olisi kätevää, jos meillä olisi lihasmassallisesti muitakin kykeneviä työläisiä kuin minut; ja usko tai älä, mutta minun pitäisi hoitaa myös paperihommia! Nostimme hiljattain rannikkovesistä tonnikaupalla torakoiden romumetallia, ja sen varalle on suunnitelmia.”
“Hmm. En ole kaksinen rakennusmies, mutta kyllä minä saan tavarat kulkemaan paikasta toiseen”, Kapher myönsi. “Josko tulen paikalle jo huomenissa? Ei täällä rauhassakaan saa olla, niin olenpa edes hyödyksi.”

“Työssä mieli lepää”, kyklooppi sanoi ja hörppäsi oluttaan.

Admin-aukio

Keskusaukiolla oli eläväisempää kuin hetkeen. Syynä tähän oli tietenkin se, että Klaanin kaupungin elävien sielujen määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti. Torakat olivat pudonneet niskan päälle periferiassa ja Nui-Korossa pohjoisen väki oli valunut viimeiseen turvapaikkaan Bio-Klaanin muurien sisäpuolelle. Nyt kuitenkin muurit meinasivat pullistua. Majoituskuviot olivat akuutein järjestelykysymyksistä, ja huomattava osa niin Telakan kuin muidenkin julkisten laitosten tiloista oli otettu evakkokäyttöön. Torangan menetys oli tuonut paja- ja lentohallikompleksiin lisää tilaa, mutta toisaalta myös uusi suuri rakennusprojekti vei osansa. Kaikki siirtolaiset eivät kuitenkaan viihtyneet sisätiloissa, ja moni olikin pystyttämässä muurien ulkopuolelle poroaitauksia ja mehiläistarhoja. Saaren eteläosien nurmikentät eivät olleet porojen ykkösravintoa, mutta ainakin aidat estivät niitä karkaamasta takaisin pohjoiseen Nazorakien iltapalaksi. Poronlihan puute olisi ollut suuri menetys alati tiukkenevassa ruokatilanteessa.

Matoranmeren yllä liikkui hitaasti edeten neljä pidempää hahmoa. Ma-Wetin kaluamisesta toipuvat klaanin Toat Samol ja Iniko opastivat pohjoisen sankarikarpaaseja Muothkaa ja Korpraunia kohti linnoitusta ja kuuluisaa kahviota. Iniko oli Klaanin Matoran-väelle kaikkiaan hyvin tuttu kasvo, ja useimmat tunnistivat jo Samolin, mutta kaksi muuta herättivät ihmetystä kantaväestön keskuudessa. Harva oli nähnyt aiemmin Korpraunin neljäntuulenhattua, joka kiven Toan selässä pitämien moniviiristen keihäiden kanssa teki hänestä hyvin pitkän näköisen. Maan Toa Muothka ei ollut ihan niin värikäs ilmestys, mutta herätti silti kummastuneita ja ehkä hieman pelokkaitakin tunteita. Toan naamiosta kasvoi pitkät poronsarvet, hänen naamionsa leuasta lähti pitkä parta tai tuskisvaate ja hänen lommoinen kirveensä oli vielä kuivuneen torakkaveren tahrima. Toa oli kuin Matoran-raskasyhtye Lörden äänilevyn kansitaiteesta. Sankarien omien kylien väki kuitenkin tervehti heitä kuin aina ennenkin. Heille huopakoristeet ja poronsarvet olivat merkki siitä, että maanpaosta huolimatta kotiseutua ja kulttuuria ei oltu unohdettu.

Linnoituksen korkeimmassa pinaakkelissa Admin-tornin huipulla liehui Klaanin oma Nöpö-lippu, mutta solidaarisuussyistä vartiotorneissa heilui Nui-Koron Hahnah-rapu ja Pohjolan trikoloriviiri, auringonnousua kuvastavat päällekkäiset sininen, punainen ja keltainen. Kylänvanhimmat ja valtuutetut pitivät neuvonpitoa Adminien tykönä. Neljä Toaa aikoivat kuitenkin vahvistaa kylienvälistä kumppanuutta uusrahvaanomaisemmalla tavalla. Kahvion ovi narahti auki. Paikka olikin taitavasti täytetty. Iniko edellä neljä Toaa luovivat läpi biomekaanisten heppujen tungoksen ja löysivätkin lisää tuttuja naamoja ikkunapöytien luota. Evakoitumisessa auttanut iso keltainen kyklooppi istui isossa laiskanlinnassa ja tervehti tulijoita. Hänen polvellaan istui teetä ryystävä vanha Matoran, joka kantoi kasvoillaan violettia jaloa Hunaa. Toisessa nojatuolissa istui ajatuksissaan valkoinen steltinpeikko, joka oli vain vähän keltaista jättiä pienempi. Seurueessa oli myös iso valkoinen möykky, joka oli ollut mukana Nui-Koron operaatiossa sekä naispuolinen komaukasvoinen Matoran. Toat istuivat alas vapaille tuoleille, lukuun ottamatta Samolia, joka istui matoran-koon jakkaralle, lyhyt kaveri kun oli.

”Tämä on siis paikallinen juottola”, Korpraun sanoi katsellen ympärilleen. Paikassa oli monenlaisia sisustuselementtejä, ja jokainen pystyi löytämään sieltä jotakin omanlaistaan ja saamaan vielä kaupan päälle koko joukon omituisuuksia.

”Näyttää enemmän ravintolalta, ja kyltissä luki kahvio. Minä en kaipaa etelän papujuomia, mutta kylmä kalja kelpaisi”, Muothka murahti. Toan leveät sarvet olivat tökätä Kapheria silmään.

”Me nautimme juuri makoisaa inkivääriolutta, ja se jos jokin pitää kuoman liikkeessä!” Lumiukko totesi iloisesti. Tongun toisessa kädessä oli pientä tynnyriä vastaava kolpakko. Iso kyklooppi imi paljon nestettä, mutta jatkuva kahviossa ravaaminen olisi sillä kulutuksella käynyt pitkän päälle ratasmassin kohtaloksi. Nyt telakan johtomiehellä oli kuitenkin syynsä nostaa malja.
”Inkivääriolut on hyvä”, Korpraun sanoi ja heilautti viirinauhansa olkapäänsä taakse. ”Tulijuuri lämmittää syyskylmällä”. Muothka nyökkäsi hyväksyvänä.

Hunapäinen Matoran nosti katseensa Toiin ja hieroi leukaansa. ”Hei, etkös sinä ole Korpraun? Muistan sinut kun kävin nuorena Askelmalla Kane-rakaravaanin mukana! Olit silloin tosin Matoran, ja taisit urheilla aika tavalla!”

Korpraunin ja Muothkan katseet kääntyivät Tehmutia päin. Korpraun pinnisteli muistiaan. Matoran-vuosina kaikki oli ollut yksinkertaisempaa ja vapaampaa, mutta elementtivoimien ja naamiovoiman käyttökyvyn tuoman huvin takia Toa ei olisi valittanut nykytilanteesta. Mutta hänellä oli tosiaan muistikuva Kane-rakaravaanissa lannanluojana olleesta seikkailevasta Onu-Matoranista.

”Ah… Tehput? Naamiosi oli silloin lyhyempi. Hunassa on kyllä tyyliä!”

”Tehmut, jos saan sanoa! Vai että Toa-sankari! No, ei ole ihme, että Kurmana valitsi sinut turagoituessaan. Se Pohjankisojen seitsemänsadan metrin heitto jäi tosiaan historiaan!”

Korpraun hymähti. Oli hauska kuulla, että joku paikallinen tunsi heidän kylänsä historian. Tämä Matoran oli selvästi vanha, mutta ei samalla tavalla käsittämättömän ikivanha kun legendojen hengenmiehet. Tälläisten tyyppien perinteen ja muistojen säilyttäminen teki saaren Matoran-kulttuurien varjelemisesta tärkeää. Ja jos Toat eivät suojelisi sitä, kuka sen tekisi?

Myös Muothka oli huomannut tutun hahmon. Tämä kuitenkin istui nurkkapöydässä ja poltteli (kassaneidin ärtymykseksi) isoa piippua. Hahmo ei ollut Matoran vaan Toa, tulen Toa, jonka punaista naamiota ei voinut tunnustaa, sillä sen peitti suuri tuhkakarhun nahasta peitetty huppu. Piipun polttaminen ei ollut lainkaan haitaksi Toan terveydelle, sillä kopassa paloi pelkkä tuli. Sen sytyttämiseen ei oltu tarvittu tuluksia. Muothka viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Hieman vastahakoisen näköisesti Toa Ursanga hinasi tuolinsa pöytäseurueen laitamille.

”Sinäkin tulit siis tänne”, Muothka kysyi hiljaa tulisoturilta.
”Vasten tahtoani. Toteutan kylänvanhinten päätöstä”, Ursanga vasti korottamatta ääntään.

Muothka katsoi Toa-veljeään silmiin. ”Ei meistä kukaan jättänyt maitamme ja wahejamme mielellään. Tämä on ainut tapa säilyttää päämme ja historiamme, ja tiedät sen hyvin.”

”Pakoilemme luolissa kuin Kofo-Jagat! Vaikka kestäisimme näiden muurien alla, luuletko, että vainolainen tylsistyy ja poistuu kotikylistämme? Olemme hyljänneet kotimme ja kotamme. Tiet pohjoiseen on suljettu ja me olemme ulkopuolella. Eikä tämän porukan sotavoima riitä hyökkäykseen vihollisen sydänjuurta vastaan. Olemme loukossa”, Ursaga sanoi ja katsoi kopeana rentoutuvia Klaanilaisia.

”Itse asiassa, teimme iskun pesän sydämeen jokin aikaa sitten”, Tongu huomautti. Se oli ollut hyvin kummallinen tehtävä, eikä kyklooppi olisi osannut kertoa tarinaa tarkasti. Paksu ja tunkkainen luolailma ja Makuta Nuin läsnäolo eivät olleet tehneet hyvää mielenrauhalle.

”Ei tainnut olla täysi onnistuminen, kun kerran ötököiden valta sen kun kasvaa”, Tulen Toa vastasi ja mulkaisi Tongua.

”Ei tainnut”, Tongu vastasi, ”pakko myöntää.”

Tehmutin kanssa jutustellut Korpraun kääntyi myös uuden Toan puoleen. ”Kas tere, Ursanga”, kiven Toa tervehti tuttua naamaa. ”Miten nallet jaksavat?”

”Käskin tuhkakontioiden löytää turvansa erämaasta”, Ursanga kertoi, ”Ne käyvät talviunille ennen pitkää, toivon mukaan vatsat pullollaan kitiiniproteiineja. Mieleni olisi ollut jäädä heidän seuraansa.”

”Ainakaan niillä ei ole pulaa riistasta, jos vain eivät osa liikaa osumia kivääreistä”, Muothka totesi, ”rinteet ja metsät kuhisevat torakoita kuin mitäkin mäntypistiäisiä.”

”Ja väki olisi voinut olla vähän peloissaan jos olisit tuonut karhut kaupunkiin”, Korpraun lisäsi.

”Enemmänkin kontiot olisivat tunteneet olonsa epäluonnollisiksi kaupungissa”, Ursanga vastasi, ”ne ovat oman itsensä herroja, eivät kuten teidän kylienne porot ja mehiläisten yhdyskunnat.”

”Minä ainakin tunnen oloni vähän turvallisemmaksi, jos nallesi ovat vihollisiemme takalinjassa”, Korpraun sanoi vilpittömästi. Toan kurkkua kuivasi kaupungin katupöly ja kahvion sohvatomu. Valkoinen möntti oli kuitenkin sanonut hakevansa Toille inkiväärioluset mieheen, ja Korpraunin tulevaisuudenkuva olikin melko toiveikas.

Juoksupojaksi tarjoutunut lumiukko laski oman kolpakkonsa pöydälle ja nousi sohvalta.
”Vastineeksi saatte kertoa kansanne parhaat tarinat. Nämä nallet kuulostavat eri vinkeiltä,” Snowie hihkui. Hän oli matkannut halki saaren vanhoja tarinoita kuunnellen, mutta intoa jutuille riitti vielä. Varsinkin nyt, kun niitä saattoi kuunnella kotoisan kahvion mukavuudessa.

Voi veikkoset, hän riemuitsi mielensä sisällä. Juuri tätä hän oli kaivannut: leppoisaa oleilua uusien ja vanhojen ystävien kanssa. Mainio ilta.

Oranssinenä pujotteli väkijoukon seassa. Se sinänsä kiusallinen tosiseikka, että puolet Snowien massasta oli jossain päin Lehu-Metsää, oli väenpaljoudessa oikeastaan aika kätevää. Mahaa ei täytynyt vetää niin sisään.

Snowie oli juuri pääsemässä tiskin luo, kun pitkä hahmo tukki hänen tiensä. Same seisoi lumiukon edessä.
”Terveeks! Ehdit sinäkin sitten tänne, luulin että sinul-”
Moderaattori tarttui pulleroa napakasti ranteesta.
”Tule mukaani”, maahai sanoi hiljaa.
”Eäh? Meillä on tuolla ikkunan tykönä hyvä meininki, liity ihmees-”

Selakhilaani vaiensi keskustelukumppaninsa katseellaan. Snowie ei pitänyt tästä lainkaan.
”…mitä tapahtuu?” lumiukko kysyi. Hänen iloinen kahvioiltansa meni tosi ikävään suuntaan.
”Tahdomme puhua sinulle”, Same murahti.
”Tervetuloa juttelemaan! Istumme hyvässä seurassa”, Snowie yritti vielä. Alkoi kuitenkin olla selvää, että rennot illanistujaiset olivat hänen osaltaan ohi.

Same ei vastannut, vaan kääntyi kannoillaan ja alkoi vetää lumiukkoa perässään kohti kahvion ovia. Snowie katsoi haikeasti ikkunapaikkojen tykö. Tongun ja Kapherin suuret hahmot näkyivät tänne asti, ja muidenkin äänet kantoivat metelin yli.

Jää kavereilta juomat saamatta, Snowie huokaisi mielessään.