Kylmä tuuli pyyhki luodon kiviseltä rannikolta hiekkaa. Taivas oli tummanharmaa, ja aurinkojen lämmin valo siivilöityi pilvirintaman läpi vain hyytävän valkeana. Kaksi pitkää hahmoa rannikolla katseli odottaen merelle. Laineet liplattivat kylmästi.
Naistoa siirsi viittaa olkapäidensä ympärille suojatakseen itseään viiltävältä kylmyydeltä. Skakdi hymähti. Hän nosti pitkän takkinsa kauluksia tuulensuojaksi.

“Miksi hän yhtäkkiä päättää kutsua meidät”, Toa-nainen kysyi selkeästi tyytymättömällä äänensävyllä.
Skakdi ei vastannut, ja hymyili kumppanilleen. Toa-nainen ei päättänyt jatkaa.

He huomasivat jotain.
Oli vaikea sanoa, minkä suojissa se oli rantautunut. Rannan valkamaan oli ilmestynyt valkea vene, jonka puu oli kuollutta ja soutaja eloton.
Tummanvihreä, repaleinen kaapu otti tuulta vastaan, ja hihasta paljastuva tikkien peittämä nyrkki piteli kiinni hahmoa pidemmästä tummasta puuairosta. Himmeä silmien hehku katsoi kaavusta.
“Aika mennä”, lautturi sanoi alakuloisella vireellä. Kyse saattoi olla tuulesta, mutta puheessa oli jotain vikaa. Sheelika ei kuullut suun liikkuvan Nihilistin puhuessa. Ja hänen kuulonsa oli hyvä. Se oli aina ollut hyvä.
“Menkäämme siis”, Arstein nyökkäsi hymyillen ja tarttui seuralaistaan kädestä. He astuivat veneeseen, jonka airo sysäsi vesille.
Ja vedet kantoivat sen läpi Ikuisen.

https://www.youtube.com/watch?v=z0GZhCnN87I

---

Ovi sulkeutui toisaalla. Täällä se aukesi.
Sheelika räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän ei ollut varma, kuinka kauan siinä oli kestänyt. Hän ei ollut ollenkaan varma, kuinka paljon aikaa oli kulunut, ja mihin suuntaan se oli kulunut. Hän voi jopa hieman pahoin. Arstein laski kämmenensä Toan olkapäälle lempeästi.
Valkean veneen pohja suuteli rantaa ja eloton lautturi antoi matkalaistensa mennä. Sheelika katsoi taakseen katsoakseen Nihilistiä vielä kerran, mutta oli liian myöhässä. Lautturi veneineen oli jo mennyt. Kadonnut jälkiä jättämättä.
Toa ja skakdi katsoivat toisiaan hetken silmiin, ja skakdi hymähti hienostuneesti. “Muista olla kohtelias isännälle.”
Jalat kohtasivat rannan, silmät sen auringonpaisteen. Kävely jatkui kohti temppelin suuaukkoa.
Temppelin pimeys söi pian auringon ja sen lämmön.

He olivat kävelleet jo kauan hämärässä. Valokiviä oli käytetty säästeliäästi, ja painostava pimeys peitti tilan katon. Jos kattoa edes oli. Parhaiten valaistu oli marmorilaattainen lattia, jota pitkin Arstein ja Sheelika etenivät. Miehen ja naisen jalat astelivat vuorotellen punaisilla ja mustilla laatoilla. Shakkilautamaista kuviota jatkui loputtomiin, ja tilan avaraa akustisuutta rikkoivat paikoittain vain suuret koristeelliset mustat pilarit. Arstein ja Sheelika eivät nähneet, mihin ne päättyivät. Pimeys toimi tilan kattona, ja oli mahdotonta sanoa mihin tila loppui.
Vaellusta kesti hetken. Lopulta hämärässä tuli vastaan ystävällisesti hymyilevä punainen matoralainen, jonka kasvoilla oli Pakari. Zorak ja Avde nyökkäsivät toisilleen kevyesti. Zorakin katse siirtyi kuitenkin temppelimäisen tilan seiniin.

“Mielenkiintoista. Esi-metrulainen, otaksun? Hyvä ystäväni, makusi on ihailtava. Enemmän kuin mitä voin sanoa eräästä muusta.”
Kuka tahansa olisi ummistanut rivien välissä olevan ivan pilkkeet, mutta nämä kaksi hämärässä hiiviskelevät juonittelijat olivat tunteneet toisensa liian kauan.
“Se oli vitsi, kultaseni”, skakdi sanoi hänen seuralaiselleen. Varjossakin hän tiesi tuon piilevän ärsyyntymisen Toa-naisen tanakassa askeleessa, nuo arat kohdat joiden tunnusteleminen oli usein tuonut lievää iloa jokapäiväisessä yksitoikkoisuudessa.
“Kerro, hyvä Avde. Ovatko auringot nousseet lännestä? Luulin, että pidit enemmän roolista vierailijana? Mutta nyt olenkin täällä ihailemassa näitä upeita arkeologian ihmeitä.”

Avde naurahti kevyesti. “Niin voisi kai sanoa, Arstein. Minusta tuntui, että oli minun aikani toimia isäntänä. Olen vieraillut saarellasi jo niin monesti, että tuntui vain kohtuulliselta kutsua teidätkin tänne.”
Punaisten silmien katse siirtyi Sheelikaan. “Hienoa nähdä sinuakin, Sheelika.”
Sheelika vältti katsettaan. Ele oli enemmän symbolinen kuin käytännöllinen, kun isännän ääni kuului melkein kaikkialla.
“Sheelika toivottaa hyvää teillekin”, Arstein sanoi vilkaisematta, “Haa, Olda Tohungan aikainen reliefi. Huomaan, että olet pitänyt paikat kunnossa.”
Avde kohdisti katseensa yönmustaan pylvääseen, jota Zorak oli tutkiskellut. Kivikaiverrus esitti soturia, joka käytti aurinkoja aseinaan. Soturia, joka kohtasi taistelussa itse yön.

“Tarkka silmä, ystäväiseni”, isäntä vastasi innostuneena ja asteli lähemmäs pilaria. Hän laski punaisen kämmenensä reliefin päälle ja tunnusteli sormenpäillään sen uurteita. “Tunnetko legendan, josta tämä kaiverrus kertoo?”

Zorak von Maxitrillian Arsteinin silmiin syttyi innostus.
“Vanha matoralainen myytti, ennen Uljas-Uuden-Suunnan revisioita. Valon Toa, aurinkojen sankarisoturi joka kantaa pyhintä voimaa. Suuren Hengen ensimmäinen luomus; Valo. Ja kun Suuri Valo sulkee silmänsä maailmalle, tulee sen edustaja kastamaan itsensä sen uudeksi avataraksi. Ja pelastamaan sen KRAlta”, Zorak selitti, “tietenkin, tämä on vanha myytti. Valon Toia on tullut ja mennyt. Kaikki jahtaavat tuota tuomittua haavetta yksi toisensa jälkeen. Muuan Niemimaan lonkeronomadiheimon tarinoissa on kerrottu yhdestä Valon Toasta, jonka Varjo söi elävältä kun tämä haastoi sen ilman totuuden valoa puolellaan. Tietenkin tämä on lonkerolapsien satu varoittamaan heitä riidan haastamisesta. Ironista myös, kuinka tämä pyhä myytti on kaiverrettu näin mustaan kiveen.”

Matoranin näköinen hahmo nyökkäsi. “Vaikea sanoa, mitä kaivertaja on sillä halunnut kertoa”, Punainen Mies aprikoi. “Toisten mielestä se kuvaisi sitä, kuinka suurimmassakin pimeydessä valo loistaa läpi ja voittaa.”
Hän siirsi katseensa Sheelikaan, joka kuunteli kärsivällisenä mutta ei välttämättä kiinnostuneena. “Toiset taas näkevät mustan kiven vain merkkinä siitä, kuinka tuomittu epäonnistumaan tämä valon tuoja on. Kaiverrus ei kuitenkaan kerro, voittaako aurinkojen soturi vai pimeys.”

Avde irrotti kätensä reliefistä. “Tietenkin kyseessä on vain myytti ja legenda”, hän sanoi neutraalisti. “Se, kuinka paljon siitä on totta on kuulijasta kiinni. Mitä mieltä olet itse?”
Sanansa hän kohdisti Arsteinille.

Arstein hymähti kysymykselle. “Kaikissa tarinoissa on totuuden jyvänen, ja kaikessa totuudessa on myytin kaiku. Ken tietää mikä on olemassa ja mikä ei”. Skakdi tunnusteli pylvästä ja vilkaisi uudelleen sen hahmoja, “me kaikki teemme mitä parhaiten näemme.
“Mutta, hyvä Avde. Nautin suuresti historiasta, mutta pakko sinulla olla jotain muutakin minulle?” Arstein hymyili.

Avde näytti siltä kuin olisi halunnut kiinnittää huomiota siihen, että Arstein oli juuri viitannut tarinaan historiana, ei myyttinä. Pienet asiat kertoivat paljon. Hän kuitenkin tyytyi nyökkäykseen.
“Käykää peremmälle.”
Punaisen Miehen askelia seuraten kolmikko saapui pienempään, intiimimpään tilaan, joka ei jatkunut kaikkialle. Silti sama musta ja punainen shakkilautakuvio peitti lattian. Seinillä loisti turvallisuutta pimeään tuovia valokiviä, jotka paljastivat kolme kliinisen valkoista tuolia – ja shakkilaudan niiden keskellä.

Avde istui itse laudan toiselle puolelle. Sille, jolla valkoiset pelasivat. Kaksi muuta tuolia oli aseteltu mustien puolelle. Peli ei ollut enää alussa, se oli pahasti kesken. Osa nappuloista oli jo poistettu laudalta, ja musta oli ottanut vahvan aseman laudan keskiössä. Valkoiset nappulat olivat kuitenkin niin tiiviissä muodostelmassa, että mustien olisi vaikea läpäistä sotilaiden muuri kokematta itse menetyksiä. Mustilla oli selkeä ylivoima, mutta tilanne oli silti jumissa.
Kaikki kolme katselivat lautaa.

“Kuten ehkä saatatte tietää”, Avde aloitti tyyneen sävyyn, “minun ja työnantajani määränpää lähestyy päivä päivältä. Vielä on kuitenkin paljon pohjatyötä, jota minun – ja siis meidän kaikkien – täytyy tehdä saadaksemme tilanne haltuumme suotuisalla tavalla.”
Avde silmäili lautaa intensiivisesti, vaikka tämän äänensävy oli tyyni.

“Mielenkiintoinen asetelma”, Arstein tarkasteli shakkilautaa kuin ei olisi kuunnellut isäntää, ja osoitteli mustia nappuloita. “Saanen kysyä kuka tässä on oppositiona?”

Avde tarttui pöytään, jolla shakkilauta lepäsi. Hän heilautti sitä, ja Arsteinin ja Sheelikan yllätykseksi pöytä pyörähti shakkilautoineen ainoan jalkansa ympäri. Nyt valkoiset olivat vieraiden puolella ja mustat Avden.
“Kuten sanottua”, Avde aloitti, “siitäkin huolimatta että nautin pelistä, en halua ajatella asioita yhtä mustavalkoisesti kuin sen keksijät. Jokaisessa sodassa on molemmilla puolilla sankareita ja konnia.”
“Niinkö vain sinä aiot pelata heidän molempien puolella?” Sheelika puuttui yhtäkkiä ilme halveksuvana. Toa pudisti päätään synkkänä. “Tiesin sinut kaksinaamaiseksi, mutta…”
Naisen kämmenet puristuivat nyrkeiksi. Silmäkulma nyki.
Arstein laittoi kätensä Toan olkapäälle, “Kultaseni, muista olla kohtelias isännälle. Älä piittaa pienistä.” Sheelika henkäisi ulospäin turhautuneena.
“Minulla on vain yksi vihollinen, Sheelika hyvä”, Avde sanoi Zorakin lopetettua rauhoittelunsa. “Se vihollinen on tämä konflikti itsessään. Minä jos kuka haluan nähdä sen loppuvan. En aiheuttanut sitä.”
“Mutta kuitenkin hyödyt siitä”, Sheelika sanoi hiljaa ääni katkeruutta tihkuen. “Hyödyt heidän verenhimostaan.”
Avde hymyili yhä, joskin hieman alakuloisemmin. Verenhimosta puhumisen ironia oli mennyt kostonhimoiselta Sheelikalta täysin ohi.

“En kiellä sitä, Sheelika. Mutta en myöskään aio tuomita heitä siitä. Valinta oli aina heidän, enkä voisi sitä heidän puolestaan tehdä. Olisi tekopyhää tuomita sellaista, jota en voi muuttaa. Aivan kuten en aio tuomita Arsteiniakaan metodeista, joilla hän toimii.”
“Ei tietenkään“, Zorak hymähti ja tarttui taas Sheelikan olkapäihin, “olemmehan molemmat maailmaa ymmärtäviä aikuisia”.
Sheelika näytti siltä kuin olisi halunnut jatkaa. Hetken hän katsoikin Avdea silmiin, mutta sitten pudisti päätään ja laski silmänsä lattiaan. Shakkilautakuvio ei tuijottanut takaisin.

“Tietenkin sodissa ei asevoima ole kaikkea. Jokainen rykmentti tarvitsee sen tahdin, jolla operoida”, skakdi käsitteli nappuloita ilman, että muutti laudan järjestystä. “Jokaisella on yksi finaali mielessä tässä konfliktissa, eikä sen teema aina ole yhteensopiva. Täytyyhän myös miettiä, hyötyykö yksi puoli varhaisesta finaalista, jos toisen lopetus on johtaa johonkin suurempaan.”
Hän jakoi pitkän merkillisen katseen isännän kanssa. Avde laski leukaansa lähemmäs rintakehäänsä ja katsoi Zorakia kulmiensa alta.
“Täytyy miettiä pitkällä aikavälillä”, Arstein jatkoi tuijotellen shakkilaudan asetelmaa yhä lähempää. “Orkesteri täytyy suunnitella yhdestä ainoasta soittajasta alkaen.”

“Kas siinä onkin meidän eromme, Zorak hyvä”, Punainen Mies sanoi tuttavallisesti. “Sinä seisot kapellimestarina korokkeella ja haluat ohjata jokaista soittajaa tekemään juuri niin kuin ennalta sovittiin. Arvostan sitä kyllä. Arvostan sitä enemmän kuin uskotkaan.”
Avde pyöräytti taas lautaa. Valkoiset palasivat hänen luokseen.
“Minä pelaan joskus mustilla, joskus valkoisilla”, hän jatkoi siirrelleen oikeaa kättään harkiten valkoisten nappuloiden yllä. “Toisinaan olen hyökkääjä, toisinaan puolustaudun. Mutta aina on vastapuoli, joka reagoi ja jonka siirtoja voin vain arvailla. Yksikin nappulan siirto laudalla…”
Avde nosti valkean sotilaan laudalta ja siirsi sitä ruudun eteenpäin. Vain yhden ruudun aloituspisteestään.
Mutta se teki paljon. Se toi tuon valkoisen nappulan mustien rintaman polttopisteeseen. Seuraava siirto voisi muuttaa koko pelin.
“… saa aikaiseksi reaktion. Ja reaktioita en tiedä etukäteen. Pystyin vain töytäisemään oikeaan suuntaan petturia, jonka istutin Bio-Klaanin riveihin. En voisi edes arvatakaan, mihin hänen tiensä lopulta johtaa.”

Avde hymähti. “Älä huoli, se ei tarkoita että olisin lakannut pitämästä ‘pikku apuriamme’ silmällä. Silmäni on siellä missä hänkin.”

Arstein nosti kulmaansa ja katsoi viimein Avdea silmiin. Hän kohtasi hyytävän rauhallisen katseen mitä omahyväisimmällä reaktiolla, kuin hän olisi voittanut korttipelissä suurilla panoksilla.
“Tietenkin, on tuossa omanlainen nokkeluutensa, rakas Avde. Kunnioitan sitä, mutta joskus ‘potentiaali’ voi olla vaarallinen kaksiteräinen ase. Tuleva ja arvaamaton luonnostaan kaataa häikäilemättömästi aina parhaimmatkin siirrot. Se myös auttaa, tämä on ilmiselvää, joskus erittäin paljonkin. Improvisaatio, se on tärkeä ominaisuus. Mutta joskus taistellaksesi arvaamatonta vastaan tarvitset lujan, teräksisen perustan. Tuleva ei aina ole ystävällinen, joten et voi kohdata sitä hymy suussa. Taistellakseen tuntematonta muutosta sinun täytyy olla liikkumaton este. Kohtalo vastaan kohtaloa.”
Arstein käsitteli uudelleen shakin nappuloita, tällä kertaa piteli yhtä niistä sormissaan poissa laudalta, ja laittoi sen sittemmin takaisin paikalleen.

“Ymmärrän, jos olet huolissasi ‘palkinnostasi’, Arstein”, Avde sanoi lempeästi. “Älä huoli. Kaikkea en jätä sattuman varaan. Pidän kyllä huolta, että valon Toa päätyy käsiisi tavalla tai toisella.”
Sheelika kiinnitti huomion siihen, että Avde ei tarkentanut, kenestä valon Toasta oli kyse. Salaman ja varjon Toa ei sanonut mitään, mutta kurtisti kulmiaan.
Punainen Mies ei valehdellut. Mutta hän ei myöskään kertonut totuutta. Siitä nainen oli jollain tavalla varma.

“Olet sanasi veroinen, rakas ystävä”, Arstein hymyili “mutta oletan, että haluat vielä jotain vastalahjaksi? Et kutsunut meitä turhaan tänne”. Skakdi viimein vilkaisi Sheelikaa. Toa-nainen oli selvästi hyvin levoton tämän aikana, mutta oli tottelevaisesti pysynyt vaiti. “Kultaseni, haluaisitko sinäkin vielä pyytää jotain isännältä?”
Sheelika nyökkäsi hiljaisena, vaikka ei uskonutkaan että Avde voisi hänen haluamaansa asiaa heti tarjota. Arstein myhäili. Ei tarvinnut kysyä tietääkseen mitä, tai tarkemmin kenet Sheelika halusi käsiinsä. Hän oli kuvitellut kyseisen henkilön kaulan käsiinsä jo useasti.

Avde nojasi syvemmälle tuoliinsa ja laski vasemman kätensä yhden punaisen matoran-panssarinsa alle. Sieltä nousi käden kanssa pieni valkoinen siru, jonka kulmissa viipyili himmeä sinihehku. Sirun keskelle oli kaiverrettu pieni kirjain, γ. Gamma.
“Tiedät aivan hyvin, mitä haluan, Arstein hyvä. Mutta yksin sinä ja kaunokaisesi ette voi sitä minulle antaa, ja se meidän on hyväksyttävä.”
Matorania muistuttava hahmo laski Nimdan sirun takaisin piiloonsa. Nyt kun tiesi mitä etsiä, oli helpompaa nähdä kuulas sinihehku, joka tuli aavemaisesti haarniskan taskusta.
“Olen kuitenkin todella kiitollinen avusta, jonka olen jo sinulta saanut”, Punainen Mies sanoi kumartaen hieman kohteliaasti tuolillaan. “Ilman teknologiaasi en olisi saanut nazorakien salaisen palvelun kiusallisia vakoilukameroita pois kannoiltani.”
Arstein nyökkäsi omahyväisesti. Sama pulssi, joka oli lamauttanut Klaanin virranjakelun oli hyvin monikäyttöinen.
Se piti vain osata säätää oikealle taajuudelle.

Tämä toi jotain Sheelikan mieleen. Toa-nainen katsoi asiakseen jälleen kysyä jotain. “Toimititko jo maksuvälineemme sille palkkasoturikenraalille?”
Avde nyökkäsi. “Hän suoritti tehtävänsä äärimmäisen hyvin. Uskon, että kenraali Labio nauttii uudesta instrumentistaan.”

Arstein päästi ylimielisen naurun. Ainoa hetki, joka ei ollut kastettu limaiseen teennäisyyteen. “Tietenkin. Se on minun käsityötäni. Ja nyt kun mainitsit asian, sallinet minulle luvan kysyä asioita teidän puolelta? Minulla kun on eräs henkilö tai kaksi pelilaudallasi.”
Avde näytti yllättyneeltä. Hän heilautti kättään antaakseen yhteistyökumppanilleen puheenvuoron. “Välillämme ei ole salaisuuksia, Zorak.”
Sheelika olisi halunnut vain tuhahtaa. Tämäkin lausahdus oli totta vain teknisesti. Sanavalinnat, ne olivat kuolettavan tärkeitä.
“Se ritarikunnan soturi. Tilasi minulta käsiä. Oletan, että hän on vielä kunnossa?”, Zorak sanoi.
Avde näytti riemastuvan. “Ah, kyllä. En tiennyt sinun kuulleen. Asiakkaasi on löytänyt tiensä Allianssin palkkalistoille. Hän kulkee nykyään nimellä ‘Amazua’. Maailma on joskus todella, todella pieni.”
Liiankin pieni, Sheelika ajatteli itsekseen.
“Mitä hän tekee tällä hetkellä?”
“Ilmeisesti lähinnä hanttihommia Allianssin skakdeille”, Avde vastasi. “Ehdin jo hetken luulla, että hän olisi säikähtänyt läsnäoloani sen verran, että olisi jättänyt tämän konfliktin taakseen… mutta ehkä hän on päässyt jo minusta yli? Kuka tietää. Oli miten oli, seuraan tilanteen kehittymistä mielenkiinnolla.”
Puhuessaan Avde siveli sormellaan yhtä laudan mustaa nappulaa. Hän oli jo tehnyt siirtonsa. Nyt hän odotti vain reaktiota.
“Oliko sinulla muita, joista halusit tietoa?”

Arstein hieroi leukaansa. “Nyt kun mietin, erään hyvin tuntemani henkilön entiseltä kumppanilta taitaa myös puuttua käsi, ellei minulle ole syötetty väärää tietoa.”
Avde hymähti, kun Zorak mainitsi “hyvin tuntemansa henkilön”. Guardian tuskin puhui Zorakista näin positiiviseen sävyyn.
“Kyllä, puhuin myös Miekkapirun kanssa”, Punainen Mies vastasi. “Joskin hän ei taida olla enää kovin kummoinen miekkapaholainen ilman miekkakättään. Se oli hinta, joka hänen neutraloimisekseen oli maksettava.”
“Aiotko ostaa hänetkin taskuusi”, Sheelika kysyi välinpitämättömästi, ilman mielenkiintoa. Hän tiesi jo vastauksen.
“Se ei ollut suunnitelmani alkujaan. Joskus hän oli vielä valkoisten puolella, valkoisilla ruuduilla kulkeva lähetti. Hän ei ollut koskaan ostettavissa. Nyt en ole enää yhtään varma. Lähetin oman valkoisen ritarini neutraloimaan hänet, mutta… Ämkoo selviytyi. Ehkä tilanne on muuttunut.”
“Ah, tietysti”, Arstein vastasi, “olenkin ihmetellyt tässä, missä nukkesi on. En ole nähnyt häntä koko tämän ajan.” Arstein vilkaisi valkoista ratsumiestä laudalla ja takaisin Avdeen. “Luotatko minuun tosiaan noin paljon?”

Punainen Mies risti kämmenensä ja katsoi Zorakiin. “Marionetillani on tärkeämpää tekemistä tällä hetkellä”, hän vastasi. “Jossain on aina vaarallisten miesten ja naisten vaarallisia käsiä katkottaviksi.”
Karmiininsävyisten silmien hohde katsoi nyt Sheelikan ja Arsteinin olkapäiden välistä.
“Takanasi on ollut koko keskustelumme ajan kaksi ‘kaunokaistasi’, Arstein”, Avde sanoi yhtäkkiä painokkaammin kuin aikaisemmin. “Voisin esittää sinulle saman kysymyksen.”

Hiljaisuus täytti tilan hetkeksi. Sen alta kuului kahden leijuvan olennon vaitonainen humina. Kuusi sinistä silmää tuijotti syvästä mustasta.
Arstein hymähti, tällä kertaa sävy oli hankala purkaa ymmärrettäväksi tunteeksi.”Vähättelet minua, rakas Avde”. Pieni käden liike toi varjoista esiin kahden, tukevan metalliolennon, joiden kylmä katse kohtasi tuon miehen hyytävän tyyneyden. “Harmittomia soittajia nämä. Tuliaisia. Ajattelin soittaa pienen kappaleen ennen lähtöä”, Arstein hymyili, “vai etkö nauti musiikista?”.

Matoranin ilme oli kaikin puolin selittämätön. Oli vaikea sanoa, mitä hän oli selitykseksi odottanut, mutta tämä ei ainakaan ollut se.
“Nautin hyvinkin”, Punainen Mies vastasi ja siirsi katseensa Feterroihin. “Pahoittelen jos vaikutin epäilevältä.”

Arstein hymyili ja vilkaisi hetken Feterrojansa ja Sheelikaa. Feterroiden mekaaniset käsiraajat taittuivat joksikin muuksi. Soittimiksi. Omalaatuisia mutta silti tunnistettavasti soittimia, jotka metalliolennot alkoivat soittaa metodisesti.

Musiikki oli jotain toisenlaista. Se ei ollut iloinen, ei aktiivinen, mutta samalla ei myöskään melankolinen. Se pysyi eräänlaisessa tyynessä, laskelmoidussa välimaastossa kuin rituaali. Kielisoittimet hoidettiin vain yhdellä käsivarrella, jossa useat sormet hoitivat raajaan liitetyt kielet. Tämä jätti kolme muuta raajaa vapaiksi muille soittimille. Vaskisoittimet puhallettiin Feterroiden käsissä olevien koneiden avulla, tai oli mekaanisesti luotu Feterroiden koneistoista. Kaiken järjen mukaan tämä näyttäisi turhamaiselta, mutta Zorakin käsissä se oli orkesteri. Tunteeton, hyvin rakennettu orkesteri.

---

Vihreä Skakdi kirosi räkäistä kapakkaa. Apaattinen vastaus sai humalaisen raunion entistä vihaisemmaksi, mutta hänen mielialansa ei ollut riittävä minkäänlaiseen rimpuiluun. Sen sijaan hän sylki oven juureen ja lähti marssimaan niin hyvin kuin hänen jalkansa antoi. Polveen sattui edelleen. Siihen oli sattunut jo kuukausia.

“Gerew?”, ääni kuului skakdin olan takaa.
“nOh MiTäH??”, Skakdi vastasi ja humalainen henkäys pääsi suusta.
“Haluaisitko uuden mahdollisuuden?”
”hÄ?”
“Olisi paketti, jonka haluaisin sinun kuljettavan.”

Postimiehen mielenkiinto heräsi. Kun rahatilanne oli tällainen, voisiko hän edes kieltäytyä. Polveen ammutuille läheteille ei usein töitä herunut.

---

Meri oli tyyni. Taivas pimeä. Tähdet kiipesivät esiin pimeydestä, kun aurinkoinvalo pakeni horisontin taakse.
Kahden valkoisen jalan askeleet loivat pienen pieniä aaltoja pintaan. Jokin käveli vetten päällä. Jokin kasvoton.
Kasvoton pysähtyi hetkeksi. Se tutki miekkaa, jota piti yhdessä pitkässä ja laihassa kädessään. Miekkaa, joka oli sinisen veren tahrima. Mestari oli halunnut jonkun hiljennettävän.
Joku oli nyt hiljainen.

Kevyellä ranneliikkeellä Marionetti sinkosi veret irti Äären terästä.

Miekka oli parempi kuin mikään.
Valkoinen käsi ei päästäisi siitä irti.

---

Pimeä ja kylmä ympäröi Miekkapaholaisen. Nazorak-sellin seinien kylmä lyijy ja teräs ympäröi tummanvihreän Toan, jonka silmät hehkuivat punertavina. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut siitä, kun Punainen Mies oli käynyt puhumassa hänen luonaan.
Punaisella Miehellä oli ollut paljon tarjottavaa.

Entiselle adminille oli kelvannut vain yksi asia.
Punainen Mies oli luvannut harkitsevansa sitä.

Valokiila tunkeutui ahtaaseen pimeään, kun ovi avattiin. Hahmo astui oviaukkoon.
“Onnitteluni”, vahvasti haarniskoitu nazorak-siluetti sanoi matoraniksi. “Onnistuit vakuuttamaan kunnianarvoisan Kenraali 001:n. Sinulle on tehtävä… vai pitäisikö sanoa, kohde.”
Virne ei ollut pitkään aikaan poistunut Miekkapirun kasvoilta, mutta nyt hän osoitti sen avaajalle.

---

Kolme metallipylvästä leijui apeasti rannan yli. Erämaa noiden alla hehkui kuumuudesta, jonka sen päällä astuneet joutuivat kärsimään. Mutta metalliolennot eivät piitanneet. Niiden polttavan kuoren alla oleva tietoisuus määräsi yhden ainoan kohteen. Muu kuin ne itse ei liikuttaisi niiden terästä.

---

Työskentelevät matoralaiset ovat myös huomaamattomia matoralaisia. Työläiset eivät huomanneet, kuinka heidän silmäkulmassa, katujen varjoissa, piilotteli vieras, musta olento.

---

Miljoonien alumiinihermostojen seassa, useiden kuparisynapsien keskellä juuri tämä tunne nousi kaikkien noiden yli. Se alkeellinen, eläimellinen impulssi. Se, mikä syntyy siitä kirotusta syleilystä, jossa totuus ja tieto on kumottu ja eliminoitu. Komento, joka syrjäytti jokaisen laskelman, jokaisen metodisen aikeen, tahdin ja toiminnan.

Huuto.

Se kamala, kamala huuto.

---

Punainen Mies istui haltioituneena tuolillaan kuunnellen Zorak von Maxitrillian Arsteinin koneiden musiikkia. Se oli alusta loppuun Zorakin musiikkia. Koneet toimivat vain välikäsinä, instrumentteina. Nuotit olivat hänen säveltämiään ja tahdin määräsi hän itse. Se oli kuusitahtinen, koko kammion täyttämä kauneus. Mutta ei lämmin kauneus. Kylmä kauneus, kylmä kuin etelän pahimmat pakkaset. Kylmä kuin koneisto, joka teki työnsä kyseenalaistamatta tai välittämättä.

Silti Sheelika vaikutti olevan suorastaan haltioitunut kuunnellessaan kumppaninsa musiikkia. Varjon ja salaman toa tuntui unohtavan koko maailman ympäriltään. Edes hetkeksi nainen jätti koston taakseen. Ei, ei taakseen.
Sisälleen kytemään.

Lopulta Feterrat lakkasivat soittamasta. Mutta melodia soi vielä jossain. Se kumpusi suoraan Arsteinin aivoista.
Avde taputti hitaasti rikkoen hiljaisuuden. Zorak von Maxitrillian Arstein kumarsi syvään, ja takin helmat heilahtivat.
“Kaunis teos”, Avde sanoi rehelliseen sävyyn. Zorak nyökkäsi hieman vaatimattoman näköisenä.
“Haluaisin vain olla kuulemassa, miten se loppuu”, Avde lisäsi ovelasti.

“Rakas Avde”, Zorak sanoi Feterrojen sulkiessa soittimensa taas raajoiksi. “Mistä tiedät sävellykseni olevan keskeneräinen?”
Avde laskeutui tuoliltaan. Matoran katsoi shakkilautaa ja sitten työkumppaniaan.
“Koska sinulta puuttuu yksi instrumentti.”