Vo-metruun johtava tie oli viimein muuttunut pehmeästä metsäpolusta kivikkoiseksi. Nervan leirin purkamisen jälkeen matkanteko oli ollut kuitenkin paljon aiempaa hitaampaa. Tähän vaikutti lähinnä se, että rakasentankin selkään mahtui ainoastaan kaksi Nervaa. Kolmas, Särkältä näyttävä Nerva ja Särkältä näyttävä Särkä joutuivat astelemaan hitaasti ratsun vierellä. Matkanteko oli kuitenkin sujunut leppoisasti, kun Särkältä näyttävä glögidemoninerva oli kertonut muille tarinaa siitä, kuinka monimutkaiseksi elämä voi muuttua, kun elämään esittelee liikaa merkityksellisiä valintoja.

“Eli… sillä smoothiella voi matkustaa todellisuuksien välillä?” Nerva yritti ymmärtää glögiriivaajan tarinaa.

“No ei, hölmö!” Särkän näköinen Nerva kimmastui. “Mutta sillä voi paeta Nimeämispäivätähdeltä. Ja näemmä myös pahasti pieleen menneiltä aikalinjoilta”, hän tarkensi.

“Selvisikö sinulle koskaan, mitä siinä litkussa oli?” velvollisuuden todellisuudesta saapunut, tehosekoittimen niellaissut Nerva sai viimein kysyttyä.

“Kinkkua ja glögiä. Sekoitettuna yhteen. En suosittele maun puolesta”, glögikaasuksi muuttunut Nerva Särkän suulla pohdiskeli. Särkä tuijotteli itseltään näyttävää riivattua otusta edelleen kauhulla. Haulikkoaan puristava peikko oli suostunut lähtemään kolmikon matkaan ainoastaan uteliaisuudesta. Käsittämättömän kolmikon pelkkä olemassaolo sai peikon pään jomottamaan. Rakasentankkiaan ohjastava keulaa pitelevä Nerva oli kuitenkin tullut jo tovi sitten siihen tulokseen, että tällaisia asioita ei pitänyt miettiä liian tarkkaan. Nimeämispäivän viettoonhan hän oli vain menossa. Ja nyt hänellä oli sitä varten iso joukko omankaltaista seuraakin! Näin oli parempi.

Nervan, Nervan, Särkä-Nervan ja Särkä-Särkän joukkio ei kuitenkaan ollut toistensa olemassaolosta keskustellessaan huomanneet, kuinka jokin kankainen seuraili heitä etäämmältä. Nervan rasian sisältö odotti yhtä oikeaa hetkeä puiden varjoissa…

Metsän keskelle, joskin syvälle sen alle johtava luolasto oli tullut päätepisteeseensä. Valtiaan salin reunoilla seisoi varjoissa useita punaisiin haarniskoihin pukeutuneita vartijoita. Särkä tuuppi haulikollaan Nervaa astumaan kultaiseen kylpytakkiin pukeutuneen kurttuisen Valtiaan eteen. Särkä itse asteli hieman pelokkaana sivummalle nojaillen vaivaantuneena aseeseensa.

“Valtias”, peikko aloitti osoittaen samalla huoneen keskellä seisovaa matorania. “Se metsään saapunut tunkeilija. Kuten toivoitte.”

Nerva tuijotti inholla Särkää, joka hänen pyynnöistään huolimatta ei ollut päästänyt häntä takaisin leiriinsä. Matka läpi tunneleiden oli ollut pitkä ja ikävä.

“LIKAINEN TUNKEILIJA”, Valtias kähisi istuimellaan. “KUINKA JULKEAT TUODA NIMEÄMISPÄIVÄN LÖYHKÄN MINUN METSÄÄNI!”

Nerva vilkaisi Valtiaan katsekontaktia vältellen taas kohti Särkää, joka näytti nyt lähinnä vaivaantuneelta.

“KUINKA SAATAT TOIMIA MOISEN LIKAISEN ILON JA HAUSKAN AIRUENA. MINUN METSÄNI ON JO VUOSISATOJA SELVINNYT ILMAN MITÄÄN HYVÄNMAKUISTA JA NAUTINNOLLISTA.”

Nerva ei edes yrittänyt puolustautua. Hänen mielestään kurttuisen Valtiaan sanat päihittivät itse itsensä. Valtias kuitenkin huomasi tämän uhmakkuuden välittömästi.

“SÄRKÄ, TOIMIT HYVIN KUN TOIT TÄMÄN SAASTAN LUOKSENI. NYT SAAT PÄÄTTÄÄ HÄNEN ELÄMÄNSÄ, JOTTA METSÄNI VOI OLLA TAAS SYNKKÄ JA IKÄVÄ JA PUHDAS GLÖGIN JA KINKUN HERKULLISISTA TUOKSUISTA.”

Särkä ei uskaltanut uhmata valtiaansa sanoja. Hän tiesi täsmälleen, mitä tehdä. Hän latasi haulikkonsa ja nosti sen Nervan pään korkeudelle. Valtias myhäili tyytyväisenä hänen kätyrinsä tottelevaisuudesta.

Yksi ainoa laukaus kajahti, mutta ennen sitä Särkä oli ehtinyt kääntymään. Valtias katsoi järkyttyneenä alas, jossa haulit olivat läpäisseet hänen vatsansa. Vain hetkeä myöhemmin tämä lysähti kuolleena valtaistuimeltaan lattialle. Nerva katsoi Särkää yllättyneenä. Savuavaa haulikkoa käsissään pitelevä peikko virnisti. Hän oli saanut lopullisesti tarpeekseen Valtiaan typeristä säännöistä.

Mutta silloin huoneen punahaarniskaiset vartijat heräsivät henkiin. Jokainen niistä kiskaisi esiin mitä erikoisempia kohtavia aseita. Särkä tarttui nopeasti Valtiaan tuolin vierellä lepäävään valtikkaan ja heitti sen Nervalle. He molemmat valmistautuivat puolustamaan itseään…

… mutta heidän ei koskaan tarvinnut. Ennen kuin taistelu ehti edes alkaa, vihreä kanelintuoksuinen kaasu leijaili järjestelmällisesti punaisesta kypärästä toiseen ja glögintuoksuun sekä järkytykseen tuupertuneet vartijat rysähtivät hetkessä maahan. Ällistyneenä tilannetta tuijottavat Nerva ja Särkä seurasivat, kuinka aseistettu glögi leijaili lopulta takaisin varjoihin, joista hetken päästä astelivat… Särkä ja Nerva…

“Mitä…” valtikkaa puristava Nerva ihmetteli.
“… ihmettä?” täydensi haulikkoa pitelevä Särkä.

“Kas tervehdys, täällähän te jo olettekin”, varjoista saapunut Nerva riemastui.
“Sanos muuta”, Särkältä näyttävä glögin riivaama Nerva myöntyi ja ojensi kätensä kohti Nervaa ja Särkää esitellen samalla itsensä.

Nerva, Nerva, Särkän ruumiissa glögistä muodostuva Nerva ja Särkä seisoivat kaikki ringissä Valtiaan huoneessa toisiaan tuijotellen.

“Niin, minun kuuluisi varmaan selittää…” Särkältä näyttävä Nerva sitten lausahti.

Jokirannalla niveliään naksutteleva, riivattu Särkä lopetti maanisen ja pahaenteisen naurunkohtauksensa vasta, kun Nerva viimein uskaltautui keskeyttämään tämän.

“Mikä ihmeen valinta?” matoran ihmetteli. “Sekö missä minun piti päättää mitä apetta annan maksuksi läpikulusta?”

“No… no se tietenkin…” Särkän suulla puhuva henkiolento parahti. “Hyvähän sinun siinä on tietämättömänä pällistellä, kun osasit antaa tälle rumalle katalukselle sen kinkun. Minäpä päädyinkin glögiin ja olen vellonut kymmenen tuhatta vuotta tuolla hiivatin laatikossa siitä asti, kun se kamala käpymies käski minun juoda sen smoothien…”

Nerva ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä liiottelevilla vuosimääreillä tarinaansa höystävä henkiolento saarnasi. Särkä tuhisi pahantuulisesti ymmärtäessään ettei matoran vieläkään ymmärtänyt. Hän yritti havainnollistaa osoittamalla maassa lojuvaa, Nervan nimellä varustettua rasiaa.

“Miksi sinä oikein luulit, että siinä lukee noin?” riivattu peikko rähisi.

“Ööh, koska se on minun rasiani?” Nerva vastasi typerään kysymykseen.

“No ei!” demoni karjaisi. “Kun siksi että siellä oli Nerva sisällä!”

“Täh…” Nerva pällisteli.

Mutta glöginebulan kaasuihin sulautunut Särkän kehoa riivaava Nerva oli kyllästynyt odottamiseen ja selittelemiseen. Särkän luisevilla sormilla hän tarttui kirstun tekstiilisen sisällön seasta löytyvään, noin senttimetrin korkuiseen tehosekoittimeen. Ennen kuin Nerva ehti reagoida asiaan millään tapaa, peikkoa riivaava Nerva oli tarttunut hänestä kiinni ja pakotti hänen suutaan auki.

“Nielaise sitten kunnolla”, Särkän suu sähisi samalla, kun tämä survoi pikkuruista tehosekoitinta matoranin kurkusta alas. “Toivottavasti pieni annos on tarpeeksi…”

Ja olihan se. Koomisen pienestä koostaan huolimatta nimeämispäiväelintarvikkeiden yhteinen voima kiskoi Nervat jonnekin aivan muualle.

Nimeämispäivätähti, kahdestoista kukinto, teknisesti ottaen Tähtilatva (tyräkkikasvien heimoon kuuluva)

Rullakäpyhenkilö seurasi mielenkiinnolla, kuinka Nerva liimasi kasvonsa kiinni punaisen ja pikkuisen myrkyllisen tilan ainoaan ikkunaan. Ulkona velloi merkillinen sekoitus tyhjää kosmosta ja jotakin höyryävää, joka tuoksui voimakkaan mausteiselle.

“Ikuinen kadotus”, rullaotus ehti vastaamaan ennen kuin Nerva ehti esittämään kysymystä näkemänsä luonteesta ääneen.

“No okei, ehkä vähän liian dramaattisesti ilmaistu. Tosi tosi pitkäaikainen kadotus. Glöginebuloihin joutuvat sellaiset jotka puhuvat kovaan ääneen elokuvateattereissa ja ne jotka valittavat muille kun nimeämispäivän laulut alkavat soimaan toreilla.”

Nerva käänsi selkänsä ikkunalle ja tuijotti todellisuuden luonnetta selittävää käpymäisyyttä hämmentyneenä.

“Ei tämä voi olla todellista…” matoran huokaili. Hetki sitten hänen pääasiallinen murheensa oli vielä ollut merkillisen peikon olemuksen ymmärtäminen. Nyt hän leijaili pikkuruisena kukinnossa keskellä kanelintuoksuista kosmosta.

“Voi, totta kai tämä on”, kumman kukinnon oletettu toimitusjohtaja selitti rapsuttaen samalla käpyistä kylkeään. “Mutta jos tämä paikka ei oikeasti ole mieleesi niin ainahan voit nauttia yhden tuollaisen seoksen ja palata takaisin sinne mistä tulit. En voi kyllä luvata, että olisit enää oma itsesi…”

Nerva ei kuitenkaan enää kuunnellut, mitä olennolla oli sanottavana. Hän oli jo harpponut punaiselle sivupöydälle, jossa tehosekoittimen vieressä lasissa odotti vastamöyhittyä, paksua juomaa. Kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, mitä kuvottava litku sisälsi, Nerva kiskaisi juoman kurkustaan alas.

“Sinun kannattaa varmaan ottaa tuo mukaan kaiken varalta”, olento huomautti Nervalle ja osoitti kohti tehosekointinta. Ennen kuin matoran ehti tajuta käsittämätöntä makujen sinfoniaa suussaan, hän ehti tarttua sekoittimesta kiinni ennen kuin nimeämispäiväelintarvikkeiden yhteinen voima kiskoi hänet jonnekin aivan muualle.

Nerva valitsi Kohtalon.

“Hyvä on”, hän huokaisi. “Lähden mukaasi, mutta meidän olisi tosi tärkeää käydä ensin hakemassa rasia, jonka jätin tuonne kallion juurelle.”
“Ei mitään muttia! Tämä on tärkeää! Minä en ainakaan halua tulla syödyksi, tiedoksi vaan!” peikko kärisi.
Nerva nielaisi tyhjää. “Mi-miten niin syödyksi?”
“Äh”, kuului vastaus samalla, kun olento ryhtyi retuuttamaan häntä joentörmää pitkin. “Kaikkea sinäkin kyselet! Sinulla on isompiakin huolia.”
“No… kerrotko edes nimesi?”
“Särkkä”, olento ärähti.
“Sellaista en näe. Ehkä on liian pimeää?”
“Ei kun se on nimeni.”
“Jaa. Ihan hauska nimi. Minä yritän hankkia uuden.”
“Miksi ihmeessä?”
“Noooh… se on vähän pitkä tarina.”
“No sitten sinulla ei ole ehkä aikaa kertoa sitä. Mutta tiedä silti, että olen ihan iloinen, ettei minun tarvinnut ampua sinua päähän tappaen sinut välittömästi.”

Tämän pahaenteisen lausuman jälkeen, tai ehkä sen johdosta, Nervan onnistui kiinnittää huomiota siihen, että he olivat saapuneet jonkinlaisen onkalon eteen.
“Sisään”, Särkkä, joka oli päästänyt irti hänen ranteestaan, komensi ja tökkäsi häntä selkään. Haulikon piipulla. Silmiään siristelleen Nerva, joka ei tiennyt, mistä ase oli ilmestynyt, asteli jopa kaamosiltaakin synkeämpään tunneliin, joka ei luvannut kyllä yhtään hyvää.

Ja Nervan leirissä, mikäli sitä sellaiseksi saattoi kutsua, täysin ratsun huomaamatta, puisen lippaan kansi siirtyi syrjään, kun vieläkin itsensä päättelemätön vaate silkan kerääntyneen massansa voimin poksautti rasian auki jatkaen kutoutumistaan (vai virkkautumistaan, en minä tiedä, miten nämä jutut toimivat) kohti synkkää yötä.

Nerva valitsi Velvollisuuden.

Hän veti ranteeseensa tarttunutta peikkoa turpaan. Metsän vahdin vielä kaatuessa selälleen Nerva oli jo pinkomassa takaisin leiriinsä. Kunhan hän vain ehtisi ajoissa…

… ja sitten hän kuuli jään räsähtävän rikki. Peikko oli yrittäessään nousta pystyyn astunut heikkoon kohtaan vielä vallan ohuella jäällä ja pudonnut läpi veden alle.
“Apua! En osaa uida!” otus parkui. Nerva pysähtyi. Hänen velvollisuudentuntoaan koeteltiin nyt todenteolla. Pelastaisiko hän teknisesti ottaen itse jäihin laittamansa olentoparan vai estäisi lipastaan vapauttamasta sisältöään?

Valitsisiko hän…

“Voi nyt perskuukkeli sentään! Auta nyt hyvän tähden minähän hukun tänne ei hirmuinen hörkeli apua nyt äkkiä APUA!”

Vastaus oli ilmeinen. Nerva hyppäsi takaisin joen rantaan ja konttasi varovaisesti avannon reunalle. Hänen päälleen roiskui jäätävää vettä peikon pärskytellessä henkensä hädässä.
“Tartu kiinni!” Nerva huudahti ojentaen kättään, ja peikko tähän kiitollisena tarttui. Peikko oli riittävän painava melkein vetääkseen matoralaisen välittömästi vetten alle, mutta tämä onnistui kuin onnistuikin pysymään itse poissa hyisestä kalmankylvystä. Adrenaliinipuuskassaan hän veti kaikin voimin ja onnistui evakuoimaan onnettoman otuksen veden varasta.

Siinä he hetken läähättivät, Nerva kylmissään ja peikko ihan helvetin kylmissään, kunnes peikko avasi sanaisen arkkunsa.
“Kiitos”, se sihisi yhteen puristettujen hampaiden lomasta. “Tästä hyvästä en ammu sinua päähän tappaen sinut välittömästi.”
“Öh, kiitos, kai”, Nerva vastasi. “En tiedä edes nimeäsi.”
“Särkkä.”
“Kiva nimi.”

Sitten se jälleen iski häneen. Nerva muisti, miksi oli kiireissään tintannut Särkkää nessuun.
“Voi ei voi ei voi ei!” hän parkaisi ja pinkaisi makuuasennosta lähes suoraan laukkaan.
“Mitäs ihmettä?” Särkkä ähkäisi ja kompuroi perään. “Seis! Sinun on yhä tultava mukaani tai ei hyvä heilu!”

Matoran saapui paikalle liian myöhään: rasia aukesi aivan hänen silmiensä edessä. Sen sisältä purskahti sakea pilvi tummanvihertävää kaasua, jonka syövereistä alkoi kuulua hyytävää naurua.

“Vihdoinkin! Olen vapaa tämän laatikon kahleista! VIHDOINKIN MINULLA ON PAREMPAAKIN TEKEMISTÄ KUIN RIIVATA JOTAIN KESKENERÄISTÄ VAATEKAPPALETTA!”
“Voi ei”, Nerva voivotteli.
“Mitä tapahtuu”, Särkkä piipitti pelokkaalla äänellä.
Vihreä kaasu alkoi kierteillä ja pyörteillä hieman kiinteämpään muotoon. Pian siihen muodostui kasvot. Hyvin julmat ja ikävät kasvot. Paljon hampaita ja tyhjät, ontot silmät. Pitkä kaksihaarainen kieli. Sieraimista nousi savua.
“Sinä sovit vallan mainiosti, kuolevainen!” otus ärjäisi demonisella äänellä ja syöksähti kohti peikkoparkaa.
“Ei!” Nerva ähkäisi, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun kaasumainen massa syöksähti kohti Särkkää ja tunkeutui sisään tämän kehon jokaisesta reiästä. Ölisten kauhuissaan Särkkä tuupertui maahan. Hän ei saanut henkeä, eikä nähnyt eikä kuullut enää mitään. Hän hapuili päätään poistaakseen tukoksen edes suustaan, mutta siitä ei ollut apua. Pian kädet vaipuivat hervottomina alas, ja Särkän keho lakkasi sätkimästä.

“Ei…” Nerva voivotteli vielä hiljaa. Hän ei pitäisi siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Ja hän oli oikeassa. Kun Särkän keho alkoi epäluonnollisella tavalla hytkytellä itseään pystyyn, hän voi lähes pahoin. Peikon keho nytkähteli ja rusahteli ikävästi ja päätyi jälleen pystyasentoon luita rikkovalta näyttävällä tavalla.
“Muista, tohungan perkele”, olento kirkui Särkän suulla, “että sinä teit tämän valinnan.

Tähän oli tultu.

Nervan oli tehtävä jälleen valinta.

“Sinun on ehdottomasti tultava mukaani!” ärähti metsän vahti jo toistamiseen. Tämä hengitti raskaasti lyhyen painin jäljiltä. Lumihiutaleita leijaili hiljalleen heidän päälleen, jään pintaan, kinosten lisämassaksi. Pimeydessä oli vaikea nähdä kymmentä metriä pidemmälle.

Nerva nielaisi. Lähtisikö hän epäilyttävän peikko-otuksen mukaan vai palaisiko tämän uhkaavahkosta presenssistä huolimatta varmistamaan, ettei hänen pelkonsa kävisi toteen? Noudattaisiko hän Suuren hengen hänelle yllättäen osoittamaa suuntaa vai tekisikö niin kuin koki oikeaksi?

Valitsisiko hän…

“Voi nyt perskuukkeli sentään! Sinä lähdet nyt mukaani tai muuten en vastaa seurauksista!” peikko ölähti ja tarrasi tiukasti hänen ranteeseensa. Jokin kuitenkin kertoi hänelle, että hän kykenisi niin halutessaan irrottautumaan tämän loppujen lopuksi varsin heiveröisistä käsistä.