Aihearkisto: Joulukalenteri 2019

Joulukalenteri 2019

8: Kallion juurella

Kommentoi

Nimeämispäivätön metsä

Taas yksi matkapäivä oli kääntymässä iltaan. Nerva oli jo ehtinyt valmistella vanhalle ratsulleen mukavan nukkumapaikan kallion juurelta, hyvästä tuulensuojasta. Omalle pedilleen matoran ei ollut vielä päättänyt tarkkaa sijaintia. Näinkin syvällä metsässä tuuli yllättävän voimakkaasti, eikä hän tahtonut vilustua yhtään pahemmin.
Mitenköhän suhtautuisit jos kömpisin kainaloosi… hän mietti katsellen uneen vaipuvaa rahia. Viime kerralla meinasin toisaalta päästä päiviltä, kun käänsit kylkeäsi…

Nerva päätti suorittaa ensin jokailtaisen varotoimenpiteensä ja tehdä vasta sitten lopullisen valinnan nukkumapaikkansa suhteen. Hän lampsi kallion juureelle ja kokeili sen pintaa. Kivi tuntui yllättävän kuivalta sormia vasten.
Kaipa sitä sitten uskaltaa…

Hän totesi kallion olevan riittävän loiva ja ähersi itseään ylöspäin. Tasaisella tahdilla hän sai kohottua muutaman metrin, kunnes tuli pienelle tasanteelle. Tämä saisi nyt kelvata. Nerva avasi laukkunsa ja penkoi sitä hieman. Tilaa oli nyt enemmän, kun hän oli luopunut… hetkonen, kinkustako se oli, vai osasta gölgiään… no, joka tapauksessa laukkua oli nyt helpompi kaivaa, ja Nerva löysi nopeasti etsimänsä. Hän otti nimikoidun puulaatikkonsa ja asetti sen pieneen kivenkoloon.
“Tästä löydän sinut”, hän mutisi laatikolle. “Vaikka lunta tulisikin.”

Yhtään lähempänä kirottua rasiaa hän ei suostuisi nukkumaan. Nerva laskeutui kalliolta takamuksellaan liukuen ja palasi nukkumapaikkaproblematiikan äärelle. Tai siis olisi palannut, ellei metsästä kuuluva rapina olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan. Nerva kuulosteli suuntaa. Tässä tuulessa oli vaikeaa tehdä valistuneita arvauksia äänen lähteestä tai edes suunnasta. Oliko hän kuvitellut koko rapinan?

Ei. Se nimittäin kuului taas. Tällä kertaa kovempaa, lähempää. Nerva ei ollut yksin.

Joulukalenteri 2019

7. Olento Luukussa

Yksi kommentti

Olento luukussa ei ollut juuri nauttinut nimeämispäivänherkuista, mutta tunnisti kyllä heti mitä ne olivat. Hän lähes pudotti elintarvikkeet kalpeista käsistään, niin säikähtänyt hän oli. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton – ei metsän asukki varmaankaan saisi koskaan tietää, vaikka hän vähän maistaisi nimeämispäiväherkkuja?

“SÄRKKÄ!” olento kuuli jykevän äänen huutavan häntä. Se kaikui kaikkialla metsän alaisessa luolastossa. “TÄNNE HETI.”
Metsän vahti, Särkäksi kutsuttu, piilotti nimeämispäiväherkut melko huonosti muutaman kiven taakse, sulki luukun ja lähti vipeltämään nelinkontin luolastoa pitkin kuninkaan luo.

Metsänvahti kiemurteli nöyränä valtiaan kammioon metsän keskelle. Se oli surullisen tuttu rutiini.
“Te kutsuitte”, Särkkä mutisi ja piti katseensa lattianrajassa.
“MINÄ HAISTAN NIMEÄMISPÄIVÄN SAASTAISIA MYRKKYJÄ”, valtias sanoi ja pamautti valtikkansa lattiaan niin, että se sai lumet putoamaan alas kuusista Nervan päälle. Hän kuuli ylhäällä metsässä vain kaukaista jylinää.

“Sen täytyy tulla tuulen mukana kaupungista”, Särkkä kiemurteli. “Tiedättehän, oi valtias, on taas se aika…”

“TÄMÄ HAJU ON LÄHELTÄ”, valtias sanoi. “ETHÄN PÄÄSTÄNYT TAAS JOTAKUTA METSÄÄNI?”
Hänen olisi pitänyt syödä tunkeilijat, mutta se ei ollut niin helppoa kuin mitä metsän kuningas ajatteli. Kaikki eivät olleet jättiläismäisiä hirviöitä.
“No, tuota, vartiopaikastani ei suinkaan voi vahtia koko metsää”, kätyri selitteli.
“ELI METSÄSSÄNI ON JOKU MUU?”
“Se… se on mahdollista, oi valtiaani… Menenkin tästä pitämään huolen, ettei tänne tule lisää tunkeilijoita.”
“HAE SE TUNKEILIJA, SÄRKKÄ. HAE SE MINULLE, TAI MINÄ SYÖN SINUT.”
Olento nielaisi. Tämä oli taas näitä päiviä, hän mietti.

Joulukalenteri 2019

6-G: Termari

Yksi kommentti

“Tuota…” Nerva mumisi. “Minulla olisi… tällaista.”

Hän kaivoi esiin termospullon ja puisen vara-mukinsa. Hän kaatoi lämmintä juomaa mukiin, ja ojensi gölgin vaativalle kouralle.

“Hmph!” mättään sisuksista kuului.

Käsi vetäytyi saaliineen takaisin luukkuun, joka pamahti kiinni paljon nopeammin kuin oli avautunut. Yhtä hirveästi sen saranat joka tapauksessa parkaisivat.

Nerva oli hämillään. Mikä tätä maailmankolkkaa vaivaa…

Hän oli itse kotoisin saarelta, jonka läheltä kulki useita tärkeitä kauppareittejä. Omasta mielestään hän oli nähnyt jos minkämoista kulkijaa ja kummajaista, mutta tämä luukku oli… jotain muuta. Vaan eipä Nervan auttanut kuin puistaa päätään ja sulkea yhtä gölgimukillista kevyempi laukkunsa.

Kai se sitten kelpasi…

Matoran kääntyi kannoillaan ja harppoi takaisin ratsuvanhuksensa luo. Hän irrotti sen puusta ja nousi sen selkään. Matka jatkukoon.

Elikon löntystäessä Nervan ohjastamaan suuntaan matoran ei osannut olla katumatta gölgistään luopumista. Tuuli nousi ja ikävä tuntemus kurkussa teki paluutaan. Lämmin juoma olisi maittanut.

Matkalaisen arvioidessa valintaansa luukun asukki tutustui saamaansa läpikulkumaksuun. Nervalla ei ollut aavustustakaan siitä, millaisen kohtalokkaan ratkaisun hän oli tehnyt…

Joulukalenteri 2019

6-K: Kimpale

Yksi kommentti

“Tuota…” Nerva mumisi. “Minulla olisi… tämmöinen.”

Hän kaivoi paksun puuvillakankaaseen pakatun palan kinkkua esiin, ja laski sen vaativalle kouralle.

“Hmph!” mättään sisuksista kuului.

Käsi vetäytyi saaliineen takaisin luukkuun, joka pamahti kiinni paljon nopeammin kuin oli avautunut. Yhtä hirveästi sen saranat joka tapauksessa parkaisivat.

Nerva oli hämillään. Mikä tätä maailmankolkkaa vaivaa…

Hän oli itse kotoisin saarelta, jonka läheltä kulki useita tärkeitä kauppareittejä. Omasta mielestään hän oli nähnyt jos minkämoista kulkijaa ja kummajaista, mutta tämä luukku oli… jotain muuta. Vaan eipä Nervan auttanut kuin puistaa päätään ja sulkea yhtä kinkkua kevyempi laukkunsa.

Kai se sitten kelpasi…

Matoran kääntyi kannoillaan ja harppoi takaisin ratsuvanhuksensa luo. Hän irrotti sen puusta ja nousi sen selkään. Matka jatkukoon.

Elikon löntystäessä Nervan ohjastamaan suuntaan matoran ei osannut olla miettimättä, oliko kinkusta luopuminen ollut virhe. Kaikista hänen eväistään juuri kinkku oli ravitsevin – jos hän eksyisi, runsasenergiainen kimpale olisi ollut arvossaan.

Matkalaisen arvioidessa valintaansa luukun asukki tutustui saamaansa läpikulkumaksuun. Nervalla ei ollut aavustustakaan siitä, millaisen kohtalokkaan ratkaisun hän oli tehnyt…

Joulukalenteri 2019, Sivutarinat

5: Valinnoillasi ei ole väliä

3 kommenttia

Aiemmin

Nervasta oli jokseenkin outoa, että mäessä oli kiinni luukku. Hän vilkuili ympärilleen varmistaakseen, ettei ollut vahingossa joutunut jonkinlaiseen käytännön pilaan, mutta mitään tai ketään muuta talvisesta maisemasta erottuvaa ei näkynyt. Hän oli yksin suuren sammalkasan reunaan isketyn ilmestyksen kanssa. Rakasetankkinsa Nerva oli sitonut puuhun hieman kauempana peläten, että se säikähtäisi jotakin ja juoksisi karkuun.

Mitään uhkaavaa tilanteessa ei kuitenkaan ollut, vaikka luukku olikin sammaleisine lautoineen hieman hylätyn ja pelottavan oho se aukesi.

Ruosteiset saranat vikisivät tuskissaan luukun puisen oven vääntyessä hitaasti sivulle. Nerva katsoi leppoisasti ylös taivaalle miettien, että olisi saattanut olla epäkohteliasta tuijottaa sisään luukusta; hän ei tiennyt, minkälainen osa sammalkeon anatomiaa se oli.

Pian hän kuitenkin huomasi sivusilmällään liikettä, vilkaisi puoliautomaattisesti kohti luukkua ja havaitsi mustan, laihan käden työntyvän ulos. “Läpikulkumaksu”, sanoi kärttyisä ja käheä ääni.

Saattoi siellä myös olla sisällä joku.
Sekin oli ihan järkevä ajatus.

“Läpikulkumaksu!” toisti ääni keskeyttäen Nervan ajatukset. Tämä havahtui ja kumartui penkomaan maahan laskettua laukkuaan toivoen, ettei ollut käyttänyt kaikkia varojaan harkitsemattomaan mutta lopulta sen arvoiseen piparinahmintatuokioon viime pysähdyspaikassa. “Ööh, mitkähän rahayksiköt mahtaisivat käydä; en ole varma, onko minulla…” Nerva hermostui entisestään muistaessaan, että kaikkialla ei edes käytetty muttereita – syrjäisemmissä kylissä kuulemma pidettiin valuuttana bio-oravanosia.

“Pah, kuka jostain ‘rahayksiköistä’ (itsekö lienet sanan sepittänyt, kulkija?) välittää? Ruokaa! Ravintoa! Apetta!”

Nerva huokaisi helpotuksesta. Kaikenlaista ruokaa hänellä kyllä oli; nimeämispäiväherkkuja oli hänen juuttikankainen laukkunsa täynnä. Nerva nimittäin rakasti nimeämispäivää. Onko sitä edes tarpeen sanoa? Itsekin rakastaisit, jos olisit juuri saamassa uuden nimen, ja varmaan muutenkin. Nerva ei osannut kuvitellakaan, että olisi olemassa yhtä ainuttaka otusta, jossa sana “nimeämispäivä” ei herättäisi yksiselitteisen iloisia mielikuvia. Sellaista ei voinut olla tässä metsässä – mikä sen nimi sitten olikaan – tai missään muuallakaan.

Valinta ei silti ollut helppo, sillä hänen ruokavarastonsa oli siunattu sekä määrän että laadun runsaudella. Hänellä oli sekä nimeämispäivän makeita nameja, joilla ilahduttaa ilmiselvästi juhlapyhästä pitävää kolo-olentoa, että tuhteja matkaeväitä, joiden yhteys nimeämispäivään oli vähemmän vahva mutta ravintoarvot kohdallaan. Mitähän hänen pitäisi ojentaa ärsyyntyneesti tärisevälle kädelle…

No, eipä sillä ollut hirveästi väliä – Nerva ei osannut kuvitellakaan, että hänen valinnallaan olisi oikeasti mitään merkitystä.

Valitse:

KINKKU

GLÖGI

Joulukalenteri 2019

4: Eetteros

Yksi kommentti

Puinen laatikko, olkalaukku
Aiemmin, mutta myös hieman myöhemmin

Ensimmäinen kerros. Poimi aloitussilmukan läpi, ja nosta ylös. Vie oikeaan silmukkaan, ota, vedä.

Pudota vanha silmukka pois vasemmalta. Kiristä oikealle.

Nosta lanka oikealle, työnnä silmukan läpi. Kierrä, vie silmukan läpi. Pudota vasemmalta. Kiristä.

No niin, uudelleen.

Vie oikeaan silmukkaan, ota, vedä.

Pudota vanha silmukka pois vasemmalta. Kiristä oikealle.

Nosta lanka oikealle, työnnä silmukan läpi. Kierrä, vie silmukan läpi. Pudota vasemmalta. Kiristä.

Ja niin eteenpäin, ja niin eteenpäin, koko kerroksen leveydeltä.

Toinen kerros. Vie, ota, vedä, pudota, kiristä. Vie, ota, vedä, pudota, kiristä. Hyvä.

Jälleen: toista kavennukseen asti. Kavennuksessa: poimi tällä kertaa kaksi silmukkaa oikealle, ja neulo ne yhteen.

Hyvä, uusi kavennus: poimi kaksi oikealle, neulo yhteen.

Sitten vielä: Poimi silmukka, vie, ota, vedä. Kiristä.

Ja sitten vielä:

No, siihenhän se sitten tyssäsi, taas. Eipä käynyt päättelemän, kun piti pysyä liikkeessä. Yritä siinä nyt sitten viimeistellä itse itseäsi, kun on jumissa puurasiassa.

Joulukalenteri 2019

3: Seuraava luukku

2 kommenttia

Hitusen vähemmän aiemmin

Nerva heräsi kohmeiselta mättäältä. Hänen kurkkuunsa oli kipeä ja jalkansa kohmeessa. Syy tähän paljastui jalkopäästä; makuupussi oli päästänyt vettä läpi, vaikka hän oli yrittänyt valita kuivan paikan retkipatjalleen.

Auringot kajastivat horisontissa kaukana nevan tuolla puolen. Toinen niistä oli jo noussut taivaanrannan yläpuolelle. Toisen eteneminen kohti uutta päivää oli varovaisempaa.

Iltahämärässä hän oli juuri ehtinyt koota pienen laavun ennen pimeän tuloa. Sen hän oli sijoittanut tuulelta suojaisaan koloon kivien välissä, ja sen rakentamiseen olivat kuluneet kaikki niistä vähistä oksista jotka hän oli saanut revittyä irti jäisestä maasta. Hän oli paikassa, josta Nimeämispäivätön metsä alkoi, vaikkei hän tätä nimeä tiennytkään.

Nevan rannan kuuset olivat vielä varsin pieniä verrattuna niihin, jotka kasvoivat pidemmällä, kiinteämmässä maassa. Jäästä rapeaa sammalta oli kaikkialla. Nervan ratsu mutusti sitä tyytyväisen näköisenä. Nerva itse ei ollut tässä hetkessä järin tyytyväinen.

Hän käytti hyvän tovin saadakseen tulen syttymään risukeittimeen jota kuljetti mukanaan. Viimein hän sai keitettyä teetä. Se vei pahimman kurkkukivun pois. Matkaa oli vielä paljon jäljellä, ja se veisi varmasti paljon voimia.

Hän lastasi varusteensa ratsunsa selkään ja lähti ohjastamaan sitä kohti metsän siimestä, halki suopursuja pursuavan ryteikön. Vaikka hän tiesi talvitien kulkevan kutakuinkin näiltä tienoin, ei hän nähnyt ympäristössä mitään merkkejä siitä, että täällä olisi käynyt kukaan (tai mikään) ennen häntä.

Hetken vaelluksen jälkeen hän alkoi viimein lämmetä ja matkanteko taas luistaa. Silloin hän näki pienen mäennyppylän edessään. Sitä ei hän ollut nähnyt nevalta, sillä se jäi metsän reunan peittoon. Se näytti oikeastaan vain valtavalta sammalkeolta ja pisti hitusen silmään muuten tasaisessa maisemassa.

Kun hän saavutti mäen, hän näki siinä kolon ja kolossa luukun.

Joulukalenteri 2019

2: Mitä suoeläimet edes tekevät talvet?

2 kommenttia

Aiemmin

Routainen suo oli suorastaan seesteisen hiljainen. Lumisade oli rentoa ja pehmeää. Nerva oli melko itsevarma suunnastaan, vaikka kartta suoalueista olikin hyvin suurpiirteinen. Ehkä väki ei vain liikkunut siellä tarpeeksi talvisin, hän mietiskeli. Matorania hieman hirvitti ajatus sulaan kohtaan osumisesta, mutta toisaalta jos hän lähtisi kiertämään hän saisi olla melkoinen kiituri, että ehtisi Vo-Metruun Nimeämispäiväksi. Ja jos hän ei ehtisi, koko matka olisi ollut turha, eikö vain?

Hän kiihdytti tahtia. Hän ei halunnut jäädä yöksi avoimelle nevalle. Pidemmällä suosta nousi metsäisiä saarekkeita, mitkä voisivat tarjota ihan hyvän yöpymispaikan. Mikä vain, missä ei kuollut hypotermiaan oli Nervalle täysin kelvollinen.

Kuuluiko soilla olla talvisin elämää? Hän huomasi miettivänsä, ettei ollut nähnyt oikein mitään liikettä lähes koko päivänä. Ei oikein jälkiäkään. Hän mietti sitä hetken, mutta ei toisaalta keksinyt mitään talvi-suo-eläimiä. Ne sammakot ja käärmeet mitä soilla yleensä oli kai… mitä ne ikinä sitten talvet tekivätkään. Eli ehkä se oli normaalia. Ihan tavallista, eikö?

Äkkiä Nerva toivoi, että olisi niellyt kunniansa viime kylässä ja pyytänyt jotakuta paikallista oppaakseen. Mutta ei, ei hän opasta tarvinnut, hän oli kuitenkin tullut ainakin toiseksi useissa suunnistuskilpailuissa. Ja sitä paitsi seudun mestari oli magnetismin matoran, joten sitä ei oikeasti voitu laskea.

Miksi kaikki suolla näytti niin samalta? Se oli kuin lumiaavikko, mistä siellä täällä kohosi masentuneita puunrippeitä. Yltyvä lumisade ei ainakaan helpottanut näkyvyyttä. Hän ja hänen ratsunsa taapersivat piinallisen hitaasti kohti suon reunamaita ja sieltä erottuvaa hieman tiheämpää kuusikkoa.

Jos hän olisi kuunnellut hänelle kartan myynyttä eränkävijää paremmin, hän olisi tiennyt että sen metsän nimi oli Nimeämispäivätön metsä, ja kaikki karttoivat sitä. Edes Nimeämispäivä itse ei tullut sen metsän ainoalle asukkaalle, ja niin oli hyvä.

Tämä oli kuitenkin syönyt edellisen matoralaisen, joka oli erehtynyt tuomaan hänelle lahjapakettia.

Mutta Nervahan ei tiennyt siitä mitään. Jos hän olisi, hän olisi mitä luultavammin kääntynyt täyskierroksen ja lähtenyt takaisin sinne, mistä tulikin. Sitä paitsi, kuka muka voisi vihata Nimeämispäivää?