Klaanon

Avainsana: talvi

  • 7. Olento Luukussa

    Olento luukussa ei ollut juuri nauttinut nimeämispäivänherkuista, mutta tunnisti kyllä heti mitä ne olivat. Hän lähes pudotti elintarvikkeet kalpeista käsistään, niin säikähtänyt hän oli. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton – ei metsän asukki varmaankaan saisi koskaan tietää, vaikka hän vähän maistaisi nimeämispäiväherkkuja?

    ”SÄRKKÄ!” olento kuuli jykevän äänen huutavan häntä. Se kaikui kaikkialla metsän alaisessa luolastossa. ”TÄNNE HETI.”
    Metsän vahti, Särkäksi kutsuttu, piilotti nimeämispäiväherkut melko huonosti muutaman kiven taakse, sulki luukun ja lähti vipeltämään nelinkontin luolastoa pitkin kuninkaan luo.

    Metsänvahti kiemurteli nöyränä valtiaan kammioon metsän keskelle. Se oli surullisen tuttu rutiini.
    ”Te kutsuitte”, Särkkä mutisi ja piti katseensa lattianrajassa.
    ”MINÄ HAISTAN NIMEÄMISPÄIVÄN SAASTAISIA MYRKKYJÄ”, valtias sanoi ja pamautti valtikkansa lattiaan niin, että se sai lumet putoamaan alas kuusista Nervan päälle. Hän kuuli ylhäällä metsässä vain kaukaista jylinää.

    ”Sen täytyy tulla tuulen mukana kaupungista”, Särkkä kiemurteli. ”Tiedättehän, oi valtias, on taas se aika…”

    ”TÄMÄ HAJU ON LÄHELTÄ”, valtias sanoi. ”ETHÄN PÄÄSTÄNYT TAAS JOTAKUTA METSÄÄNI?”
    Hänen olisi pitänyt syödä tunkeilijat, mutta se ei ollut niin helppoa kuin mitä metsän kuningas ajatteli. Kaikki eivät olleet jättiläismäisiä hirviöitä.
    ”No, tuota, vartiopaikastani ei suinkaan voi vahtia koko metsää”, kätyri selitteli.
    ”ELI METSÄSSÄNI ON JOKU MUU?”
    ”Se… se on mahdollista, oi valtiaani… Menenkin tästä pitämään huolen, ettei tänne tule lisää tunkeilijoita.”
    ”HAE SE TUNKEILIJA, SÄRKKÄ. HAE SE MINULLE, TAI MINÄ SYÖN SINUT.”
    Olento nielaisi. Tämä oli taas näitä päiviä, hän mietti.

  • 2: Mitä suoeläimet edes tekevät talvet?

    Aiemmin

    Routainen suo oli suorastaan seesteisen hiljainen. Lumisade oli rentoa ja pehmeää. Nerva oli melko itsevarma suunnastaan, vaikka kartta suoalueista olikin hyvin suurpiirteinen. Ehkä väki ei vain liikkunut siellä tarpeeksi talvisin, hän mietiskeli. Matorania hieman hirvitti ajatus sulaan kohtaan osumisesta, mutta toisaalta jos hän lähtisi kiertämään hän saisi olla melkoinen kiituri, että ehtisi Vo-Metruun Nimeämispäiväksi. Ja jos hän ei ehtisi, koko matka olisi ollut turha, eikö vain?

    Hän kiihdytti tahtia. Hän ei halunnut jäädä yöksi avoimelle nevalle. Pidemmällä suosta nousi metsäisiä saarekkeita, mitkä voisivat tarjota ihan hyvän yöpymispaikan. Mikä vain, missä ei kuollut hypotermiaan oli Nervalle täysin kelvollinen.

    Kuuluiko soilla olla talvisin elämää? Hän huomasi miettivänsä, ettei ollut nähnyt oikein mitään liikettä lähes koko päivänä. Ei oikein jälkiäkään. Hän mietti sitä hetken, mutta ei toisaalta keksinyt mitään talvi-suo-eläimiä. Ne sammakot ja käärmeet mitä soilla yleensä oli kai… mitä ne ikinä sitten talvet tekivätkään. Eli ehkä se oli normaalia. Ihan tavallista, eikö?

    Äkkiä Nerva toivoi, että olisi niellyt kunniansa viime kylässä ja pyytänyt jotakuta paikallista oppaakseen. Mutta ei, ei hän opasta tarvinnut, hän oli kuitenkin tullut ainakin toiseksi useissa suunnistuskilpailuissa. Ja sitä paitsi seudun mestari oli magnetismin matoran, joten sitä ei oikeasti voitu laskea.

    Miksi kaikki suolla näytti niin samalta? Se oli kuin lumiaavikko, mistä siellä täällä kohosi masentuneita puunrippeitä. Yltyvä lumisade ei ainakaan helpottanut näkyvyyttä. Hän ja hänen ratsunsa taapersivat piinallisen hitaasti kohti suon reunamaita ja sieltä erottuvaa hieman tiheämpää kuusikkoa.

    Jos hän olisi kuunnellut hänelle kartan myynyttä eränkävijää paremmin, hän olisi tiennyt että sen metsän nimi oli Nimeämispäivätön metsä, ja kaikki karttoivat sitä. Edes Nimeämispäivä itse ei tullut sen metsän ainoalle asukkaalle, ja niin oli hyvä.

    Tämä oli kuitenkin syönyt edellisen matoralaisen, joka oli erehtynyt tuomaan hänelle lahjapakettia.

    Mutta Nervahan ei tiennyt siitä mitään. Jos hän olisi, hän olisi mitä luultavammin kääntynyt täyskierroksen ja lähtenyt takaisin sinne, mistä tulikin. Sitä paitsi, kuka muka voisi vihata Nimeämispäivää?