Nimeämispäivätähti, kahdestoista kukinto, teknisesti ottaen Tähtilatva (tyräkkikasvien heimoon kuuluva)

Rullakäpyhenkilö seurasi mielenkiinnolla, kuinka Nerva liimasi kasvonsa kiinni punaisen ja pikkuisen myrkyllisen tilan ainoaan ikkunaan. Ulkona velloi merkillinen sekoitus tyhjää kosmosta ja jotakin höyryävää, joka tuoksui voimakkaan mausteiselle.

“Ikuinen kadotus”, rullaotus ehti vastaamaan ennen kuin Nerva ehti esittämään kysymystä näkemänsä luonteesta ääneen.

“No okei, ehkä vähän liian dramaattisesti ilmaistu. Tosi tosi pitkäaikainen kadotus. Glöginebuloihin joutuvat sellaiset jotka puhuvat kovaan ääneen elokuvateattereissa ja ne jotka valittavat muille kun nimeämispäivän laulut alkavat soimaan toreilla.”

Nerva käänsi selkänsä ikkunalle ja tuijotti todellisuuden luonnetta selittävää käpymäisyyttä hämmentyneenä.

“Ei tämä voi olla todellista…” matoran huokaili. Hetki sitten hänen pääasiallinen murheensa oli vielä ollut merkillisen peikon olemuksen ymmärtäminen. Nyt hän leijaili pikkuruisena kukinnossa keskellä kanelintuoksuista kosmosta.

“Voi, totta kai tämä on”, kumman kukinnon oletettu toimitusjohtaja selitti rapsuttaen samalla käpyistä kylkeään. “Mutta jos tämä paikka ei oikeasti ole mieleesi niin ainahan voit nauttia yhden tuollaisen seoksen ja palata takaisin sinne mistä tulit. En voi kyllä luvata, että olisit enää oma itsesi…”

Nerva ei kuitenkaan enää kuunnellut, mitä olennolla oli sanottavana. Hän oli jo harpponut punaiselle sivupöydälle, jossa tehosekoittimen vieressä lasissa odotti vastamöyhittyä, paksua juomaa. Kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, mitä kuvottava litku sisälsi, Nerva kiskaisi juoman kurkustaan alas.

“Sinun kannattaa varmaan ottaa tuo mukaan kaiken varalta”, olento huomautti Nervalle ja osoitti kohti tehosekointinta. Ennen kuin matoran ehti tajuta käsittämätöntä makujen sinfoniaa suussaan, hän ehti tarttua sekoittimesta kiinni ennen kuin nimeämispäiväelintarvikkeiden yhteinen voima kiskoi hänet jonnekin aivan muualle.

Nerva valitsi Kohtalon.

“Hyvä on”, hän huokaisi. “Lähden mukaasi, mutta meidän olisi tosi tärkeää käydä ensin hakemassa rasia, jonka jätin tuonne kallion juurelle.”
“Ei mitään muttia! Tämä on tärkeää! Minä en ainakaan halua tulla syödyksi, tiedoksi vaan!” peikko kärisi.
Nerva nielaisi tyhjää. “Mi-miten niin syödyksi?”
“Äh”, kuului vastaus samalla, kun olento ryhtyi retuuttamaan häntä joentörmää pitkin. “Kaikkea sinäkin kyselet! Sinulla on isompiakin huolia.”
“No… kerrotko edes nimesi?”
“Särkkä”, olento ärähti.
“Sellaista en näe. Ehkä on liian pimeää?”
“Ei kun se on nimeni.”
“Jaa. Ihan hauska nimi. Minä yritän hankkia uuden.”
“Miksi ihmeessä?”
“Noooh… se on vähän pitkä tarina.”
“No sitten sinulla ei ole ehkä aikaa kertoa sitä. Mutta tiedä silti, että olen ihan iloinen, ettei minun tarvinnut ampua sinua päähän tappaen sinut välittömästi.”

Tämän pahaenteisen lausuman jälkeen, tai ehkä sen johdosta, Nervan onnistui kiinnittää huomiota siihen, että he olivat saapuneet jonkinlaisen onkalon eteen.
“Sisään”, Särkkä, joka oli päästänyt irti hänen ranteestaan, komensi ja tökkäsi häntä selkään. Haulikon piipulla. Silmiään siristelleen Nerva, joka ei tiennyt, mistä ase oli ilmestynyt, asteli jopa kaamosiltaakin synkeämpään tunneliin, joka ei luvannut kyllä yhtään hyvää.

Ja Nervan leirissä, mikäli sitä sellaiseksi saattoi kutsua, täysin ratsun huomaamatta, puisen lippaan kansi siirtyi syrjään, kun vieläkin itsensä päättelemätön vaate silkan kerääntyneen massansa voimin poksautti rasian auki jatkaen kutoutumistaan (vai virkkautumistaan, en minä tiedä, miten nämä jutut toimivat) kohti synkkää yötä.

Nerva valitsi Velvollisuuden.

Hän veti ranteeseensa tarttunutta peikkoa turpaan. Metsän vahdin vielä kaatuessa selälleen Nerva oli jo pinkomassa takaisin leiriinsä. Kunhan hän vain ehtisi ajoissa…

… ja sitten hän kuuli jään räsähtävän rikki. Peikko oli yrittäessään nousta pystyyn astunut heikkoon kohtaan vielä vallan ohuella jäällä ja pudonnut läpi veden alle.
“Apua! En osaa uida!” otus parkui. Nerva pysähtyi. Hänen velvollisuudentuntoaan koeteltiin nyt todenteolla. Pelastaisiko hän teknisesti ottaen itse jäihin laittamansa olentoparan vai estäisi lipastaan vapauttamasta sisältöään?

Valitsisiko hän…

“Voi nyt perskuukkeli sentään! Auta nyt hyvän tähden minähän hukun tänne ei hirmuinen hörkeli apua nyt äkkiä APUA!”

Vastaus oli ilmeinen. Nerva hyppäsi takaisin joen rantaan ja konttasi varovaisesti avannon reunalle. Hänen päälleen roiskui jäätävää vettä peikon pärskytellessä henkensä hädässä.
“Tartu kiinni!” Nerva huudahti ojentaen kättään, ja peikko tähän kiitollisena tarttui. Peikko oli riittävän painava melkein vetääkseen matoralaisen välittömästi vetten alle, mutta tämä onnistui kuin onnistuikin pysymään itse poissa hyisestä kalmankylvystä. Adrenaliinipuuskassaan hän veti kaikin voimin ja onnistui evakuoimaan onnettoman otuksen veden varasta.

Siinä he hetken läähättivät, Nerva kylmissään ja peikko ihan helvetin kylmissään, kunnes peikko avasi sanaisen arkkunsa.
“Kiitos”, se sihisi yhteen puristettujen hampaiden lomasta. “Tästä hyvästä en ammu sinua päähän tappaen sinut välittömästi.”
“Öh, kiitos, kai”, Nerva vastasi. “En tiedä edes nimeäsi.”
“Särkkä.”
“Kiva nimi.”

Sitten se jälleen iski häneen. Nerva muisti, miksi oli kiireissään tintannut Särkkää nessuun.
“Voi ei voi ei voi ei!” hän parkaisi ja pinkaisi makuuasennosta lähes suoraan laukkaan.
“Mitäs ihmettä?” Särkkä ähkäisi ja kompuroi perään. “Seis! Sinun on yhä tultava mukaani tai ei hyvä heilu!”

Matoran saapui paikalle liian myöhään: rasia aukesi aivan hänen silmiensä edessä. Sen sisältä purskahti sakea pilvi tummanvihertävää kaasua, jonka syövereistä alkoi kuulua hyytävää naurua.

“Vihdoinkin! Olen vapaa tämän laatikon kahleista! VIHDOINKIN MINULLA ON PAREMPAAKIN TEKEMISTÄ KUIN RIIVATA JOTAIN KESKENERÄISTÄ VAATEKAPPALETTA!”
“Voi ei”, Nerva voivotteli.
“Mitä tapahtuu”, Särkkä piipitti pelokkaalla äänellä.
Vihreä kaasu alkoi kierteillä ja pyörteillä hieman kiinteämpään muotoon. Pian siihen muodostui kasvot. Hyvin julmat ja ikävät kasvot. Paljon hampaita ja tyhjät, ontot silmät. Pitkä kaksihaarainen kieli. Sieraimista nousi savua.
“Sinä sovit vallan mainiosti, kuolevainen!” otus ärjäisi demonisella äänellä ja syöksähti kohti peikkoparkaa.
“Ei!” Nerva ähkäisi, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun kaasumainen massa syöksähti kohti Särkkää ja tunkeutui sisään tämän kehon jokaisesta reiästä. Ölisten kauhuissaan Särkkä tuupertui maahan. Hän ei saanut henkeä, eikä nähnyt eikä kuullut enää mitään. Hän hapuili päätään poistaakseen tukoksen edes suustaan, mutta siitä ei ollut apua. Pian kädet vaipuivat hervottomina alas, ja Särkän keho lakkasi sätkimästä.

“Ei…” Nerva voivotteli vielä hiljaa. Hän ei pitäisi siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Ja hän oli oikeassa. Kun Särkän keho alkoi epäluonnollisella tavalla hytkytellä itseään pystyyn, hän voi lähes pahoin. Peikon keho nytkähteli ja rusahteli ikävästi ja päätyi jälleen pystyasentoon luita rikkovalta näyttävällä tavalla.
“Muista, tohungan perkele”, olento kirkui Särkän suulla, “että sinä teit tämän valinnan.

Tähän oli tultu.

Nervan oli tehtävä jälleen valinta.

“Sinun on ehdottomasti tultava mukaani!” ärähti metsän vahti jo toistamiseen. Tämä hengitti raskaasti lyhyen painin jäljiltä. Lumihiutaleita leijaili hiljalleen heidän päälleen, jään pintaan, kinosten lisämassaksi. Pimeydessä oli vaikea nähdä kymmentä metriä pidemmälle.

Nerva nielaisi. Lähtisikö hän epäilyttävän peikko-otuksen mukaan vai palaisiko tämän uhkaavahkosta presenssistä huolimatta varmistamaan, ettei hänen pelkonsa kävisi toteen? Noudattaisiko hän Suuren hengen hänelle yllättäen osoittamaa suuntaa vai tekisikö niin kuin koki oikeaksi?

Valitsisiko hän…

“Voi nyt perskuukkeli sentään! Sinä lähdet nyt mukaani tai muuten en vastaa seurauksista!” peikko ölähti ja tarrasi tiukasti hänen ranteeseensa. Jokin kuitenkin kertoi hänelle, että hän kykenisi niin halutessaan irrottautumaan tämän loppujen lopuksi varsin heiveröisistä käsistä.