“Nythän on nimeämispäivä”, totesi vartija iloisesti. “Ei Vo-Metru vieraita porttiensa sisältä pidättele, kunhan paperityö hoidetaan asianmukaisesti. Tulkaa sisään ja nauttikaa, käykää vaikka katsomassa kaupunkimme kuuluisaa ???!”
Se kuulosti Nervoista perin mielenkiintoiselta, mutta heillä oli tärkeämpääkin tekemistä. He pujottelivat puutalojen välistä Vo-Metrun keskusaukiolle. Sinne oli pystytetty nimeämispäiväateria, jossa oli tarjolla ??? ja ??? – kumpaakaan ei ollut nimeämispäivättömässä vankilassaan elänyt Särkä syönyt pitkään aikaan.
Nimeämispäiväkuusen oksilla roikkui ???. Ne olivat Nervoista ja Särkästä aika ???. Kaikkialle oli ripustettu ??? hohtavia valokivien ketjuja.
Ruokapöydän päässä istui se, jota he olivat tulleet tapaamaan.
“Nerva!” huudahti Nimeämispäiväpukki. Nimeämispukki oli ???, tekopartainen matoran, joka jakeli joka nimeämispäivänä nimiä ja lahjoja. “Ja te muut, joista muutamaa en tunne ja joista yksi näyttää myöskin Nervalta.”
“Minäkin olen Nerva”, saneli Särkän kehossa oleva Nerva pahantuulisesti.
“No, et kauan”, sanoi Nimeämispäiväpukki ja iski silmää. Hetken ajan Nervat olivat hämillään, mutta sitten kaikki tajusivat jutun juonen tismalleen samaan aikaan.
Paitsi Särkä.
Särkä ei tajunnut mitään. Ehkä peikko oli vain muita hitaampi tai sitten vika oli siinä, ettei hän ollut uneksinut viikkokaupalla uudesta nimestä, jonka pian saisi.
“Nerva… tai Nervat… haluatte epäilemättä kuulla, minkä ihmeen vuoksi kutsuinkaan teidät tänne Vo-Metruun saamaan uudet nimet”, myhäili pukki. “Vastaus lienee ilmeinen: nyt kun teitä on näin monta, eron tekeminen välillenne vaikkapa kaunokirjallisessa teksissä on jokseenkin hankalahkoa. Vaikka ??? siinä saattaisi iskeä, jos teistä joutuisi kirjoittamaan tarinan. Näin emme voi jatkaa. Uusia nimiä kehiin!”
Tämän lausuminen havahdutti pöydän äärelle istuutuneet matoranit, jotka lakkasivat ahmimasta ??? ja kääntyivät kohti Nimeämispäiväpukkia.
“Sinä”, sanoi pukki ensimmäiselle Nervalle, sille joka oli valinnut Kohtalon ja koki valintansa tähden suurta ???, “olet vastedes ???!”
Tälle taputettiin ???.
“Ja sinä”, totesi pukki Velvollisuuden tietä astuneelle Nervalle, “olet nyt ???!”
Tämä sai ??? aplodit.
“Vielä on yksi Nerva jäljellä”, jatkoi pukki, “uuden kehon saanut kummajainen, joka on minusta vähän kuin ???.” Muut paikallaolijat eivät tajunneet vitsiä. “Ole sinä tästä ikuisuuteen tai seuraavaan nimeämispäivään… ???!”
Taputtelujen vaiettua Särkä lausui: “Anteeksi, saisinko minäkin uuden nimen? Koen tehneeni urotöitä, joita voi verrata siihen, mitä Nervat – siis ???, ??? ja ??? – ovat saaneet aikaan.”
Nimeämispäiväpukki työnsi suuhunsa ??? ja mumisi samalla: “En tiedä, mikä on sinun mielestäsi Nimeämispäivän tarkoitus, mutta minulla on tapana jaella nimiä lähinnä tällaisista hyvin käytännönläheisistä syistä. Ehkä se on joku kulttuuriero. Lisäksi asia sattuu olemaan niin, että minun nimilistallani oli jäljellä enää kolme nimeä, ja uusien saaminen on hyvin hankalaa.”
“Häh?” mutisi Särkä hämmentyneenä. “Eikö nimiä voi vain… keksiä?”
“Niin minäkin luulin sen toimivan, ennen kuin ryhdyin ammattiini, mutta tällainen on maailma, jossa elämme. Hämmentävää mutta totta.”
???, ??? ja ??? keskittyivät nimeämispäiväaterioihinsa saatuaan sen, mitä olivat tulleet Vo-Metruun hakemaan. Muutama juonellinen aukko oli silti vielä täyttämättä, joten syötyään mahansa kipeäksi ??? kysäisi pukilta: “Anteeksi, mutta mistä saatoit tietää, että saapuisin määränpäähäni mukana kaksi muuta Nervaa?”
Nimeämispäiväpukki iski hänelle silmää. “Olen minäkin aikoinani juonut glögin ja kinkun sekoitusta, mutta yksityiskohdista ei tarvitse nyt puhua. Ehkä jonakin toisena nimeämispäivänä. Ymmärtänet, että sitä litkua nauttineilla on elimistössään paitsi tuntemus pahasta mausta myös salaista tietoa ajan ja ulottuvuuksien toiselta puolelta.”
??? koki selityksen uskottavaksi, mutta muut vaikuttivat yhä hämmentyneiltä. Hetken päästä Nimeämispäiväpukki lausui: “Ehkä on minun vuoroni esittää teille kysymys, oi entiset Nervat. Kai ainakin joku teistä suoritti maksuksi nimilistani tyhjentämisestä sen pakettitoimituksen? Olen vain sivutoiminen postinkantaja, ja näihin aikoihin minulla on valtava kiire varsinaisen ammattini kanssa.”
Entiset Nervat katsoivat toisiaan. Tohvelit viruivat yhä laukun pohjalla. Vasta nyt kaikki tajusivat, että se lähetys oli kuulunut toimittaa matkan varrella olleeseen metsään eikä perille Vo-Metruun. Heidän puolustuksekseen ohjeistus oli ollut epäselvää, mutta oli tilanteessa silti jotakin kiusallisen ???.
“Itse asiassa minä ammuin paketin vastaanottajaa haulikolla päähän tappaen tämän välittömästi”, tokaisi Särkä.
“Ai okei”, sanoi pukki, “kaipa se on eräänlainen onnistunut toimitus. Eipähän tule valituskirjettä.”
Särkä, ???, ??? ja ??? olivat aika varmoja siitä, että he olivat nyt saaneet tietää kaiken haluamansa, ainakin vähään aikaan. Ehkäpä sitä olisi siistiä oppia jokin päivä kaikki ???, mutta se oli sen päivän murhe.
Nimeämispäivä oli ollut sekava, monivaiheinen ja ???, mutta se oli ollut sellainen heidän yhteistyönsä ansiosta – entisten Nervojen, Särkän ja Varpatinen, mutta myös muiden. Nimeämispäivätähden asukkien. Henkensä heittäneen Valtiaan. Nimeämispäiväpukin, jolla oli mystinen ja toistaiseksi tuntematon taustatarina. Kaikenlaisten kosmisten voimien, joita he eivät osanneet kuvitellakaan.
Jokainen valinta, jokainen haara, jokainen käänne kohti enemmän tai vähemmän jännittäviä suuntia oli ollut lukuisten tekijöiden yhteen sovitetun vision tuotosta. Kun Nimeämispäiväpukki alkoi pitämään jonkinlaista puhetta, Särkä, ???, ??? ja ??? tiesivät olla kuuntelematta, sillä kertomuksen päätöstä ei ollut syytä antaa yhden henkilön sepitettäväksi. Yksin Nerva oli taipaleensa aloittanut, mutta yhdessä he olivat sen päättäneet muututtuaan matkan varrella joksikin muuksi. Yhdessä he olivat ongelmansa luoneet ja ratkaisseet. Yhdessä he olivat painineet, nukkuneet metsässä, syöttäneet kinkkua tohveleille ja ampuneet erinäisiä henkilöitä haulikolla päähän tappaen nämä välittömästi. Kun tämän kaiken tämän otti huomioon, tarina saattoi päättyä vain näihin sanoihin:
???
NIMEÄMISPÄIVÄVIERAILIJALOMAKE
Täytä kaikki kentät huolellisesti ja totuudenmukaisesti syöttämällä vaaditun kaltainen matoranin kielen sana annetussa sijamuodossa. Jos et niitä muista, katso vaikka täältä. Haha, källi! Tämä on paperinen lomake, ei mikään hyperteksti, joten oikeasti edeltävän "linkin" klikkaaminen ei ole mahdollista. Haista paska.
Adjektiivi (monikon partitiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Adjektiivi (monikon nominatiivissa)
Adjektiivi (yksikön partitiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Substantiivi (yksikön partitiivissa)
Substantiivi (yksikön nominatiivissa)
Substantiivi (monikon elatiivissa)
Adverbi
Adverbi
Ruokalaji (partitiivissa)
Ruokalaji (partitiivissa)
Sairaus (yksikön nominatiivissa)
Tunne (yksikön partitiivissa)
Tunne (yksikön partitiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Koriste (monikon partitiivissa)
Sopiva loppuvirke nimeämispäiväiselle kertomukselle
Vo-Metru lähestyi ja lähestyi, niin paljon että sen saattoi kuvitella näkevänsä kiemurtelevan polun päässä. Sitten se melkein näkyi, lähestulkoon näkyi, hädin tuskin oli näkymättä. Lopulta oli havaittavissa viimeinen palkinto lukuisten kiojen, askelten ja luukkujen lopussa: oikea, aito Vo-Metru.
“Viimein”, huokaisi helpotuksesta Nerva – siis jokin Nervoista. Täsmennys ei olisi tarkoituksenmukaista, sillä kaikki olivat samaa mieltä.
Rakasetankki päästi sille ominaisen äänen hirnahtamalla nopeatempoisesti monta kertaa peräkkäin. Aika kirottuja elukoitahan ne olivat. Tohvelit yksi Nervoista oli tunkenut laukkuunsa, sillä yleensä ne kulkivat paikasta toiseen kierimällä tuskallisen hitaasti ympäri.
He tassuttelivat Vo-Metrun porteille, mutta teräväkärkistä keihästä kantava vartijamatoran huudahti uhkaavasti: “Seis! Tänne on kutsuttu yksi Nerva, mutta minä näen kaksi Nervaa ja jotain ihme peikkoja.”
“Minäkin olen Nerva”, mutisi Särkän kehoa lopullisesti lainaava sielu.
“Ei kai tästä tule mitään ongelmaa?” mutisi Särkä tietämättä, osoittiko sanojaan Nervalle vai vartijalle. Matoran laski keihäänsä ja kaivoi jotakin repustaan.
Loput Nervat, yksi Särkän kehossa ja yksi omassaan, kuuntelivat Varpatinen selostusta kauhuissaan puun takana. He olivat juosseet sinne piiloon mielestään melko pahasti myöhässä, mutta tohvelit eivät näyttäneet välittävän. Ehkä ne ei eivät olleet huomanneet, kun eivät kuitenkaan vaikuttaneet omistavan esimerkiksi silmiä.
“Meidän täytyy tehdä jotain”, supatti Nerva. “Kuka tietää, millaisia ässiä noilla tohveleilla on hihassaan?”
“Kuten mitä?” mutisi Särkä-Nerva takaisin.
“En minä tiedä, mutta jotain!”
“Särkä”, lausuivat tohvelit, “me olemme olleet jokainen päässäsi kopiseva ääni, jokainen mieltäsi hiertävä unikuva. Jokaisen askeleesi olemme me tarkoin suunnitelleet. Vaikka olit Valtiaalle surkea apupoika, et saanut kenkää, sillä me pidimme siitä huolen. Nyt sinun on tehtävä, kuten haluamme: tapa Nerva, tai tapamme hänet itse!”
Särkän haulikko ei liikahtanut viiruakaan kohti mainittua suuntaa. “Miksi minä niin tekisin?”
“Hah! Tiesimme, että kieltäytyisit, joten se ei ole takaisku eikä mikään – todellisuudessa tahtomme onkin, että Nerva elää!”
“En minä tiedä…” vaikeroi Nerva kurkistaen aina välillä taistelutantereen suuntaan. Toistaiseksi se muistutti tosin enemmän puhetanteretta, jos sellainen edes oli mikään oikea asia. “Mutta… ööh, jos olet Särkän kehossa, onko sinulla mitenkään pääsyä hänen muistoihinsa? Ehkä hän tietää jotakin tohveleista!”
“Yritetään”, vastasi toinen lyhyesti. Hän uskoi Särkän tietävän paljonkin tohveleista, mutta muistojen ja tietojen erottaminen niistä, jotka koskivat nimenomaan älyllisiä, pahoja tohveleita, ei varmaankaan ollut helppoa.
Varpatine nauraa räkätti kolkosti. “Me tiesimme, ettei Nerva suostuisi asettamaan meitä jalkoihinsa kolmen piparin maksusta. Mutta mitä jos kertoisin… että kontaktillani syvällä Pohjoisen mantereen kartoittamattomilla alueilla onkin keittiökaapinsa perukoilla itse asiassa neljä piparia?”
Särkä-Nerva kaiveli itselleen vieraan kehon aivoissa piileviä asiatietoja tohveleista. Hän palautti mieleensä, että tohvelit eli tossut ovat pehmeät vapaa-ajan sisäjalkineet. Hän sai tietää, että niiden materiaalina voidaan käyttää esimerkiksi mokkanahkaa tai huopaa. Hämmästykseensä hän oppi, että tohveleissa voi olla pehmeä vuori ja karvakoristeita.
Sitten tärppäsi. Hänen tajuntansa täytti mielikuva Särkästä lukemassa paksua jalkineista kertovaa opaskirjaa BIONICLE: Footwear. Valtias oli hyödyntänyt teoksen tietoja käydessään syysmarkkinoilla ostamassa mahdollisimman mukavia ja mahdollisimman hyvin kipua lieventäviä tohveleita. Yhden sivun yläkulmassa luki näin:
Tohvelit ovat loistavia metsästäjiä, joilla on tehokas hajuaisti. Yllättävää kyllä, tohvelit selviytyvät muita jalkineita paremmin nimeämispäiväkinkun sisältämästä suolasta ja rasvasta. Tohveleillenne sopinee mainiosti pari siivua kinkkua herkkupalana.
“Nerva, onko laukkusi pohjalla vielä yhtään kinkkua?”
“Me näimme ennalta senkin”, uhkasivat tohvelit, “ja varmistimme, että rakasetankin myyjältä oli vaihtoraha loppu sinä päivänä. Tiesimme, että kaltaisesi lempeä sielu maksaisi suosiolla kolme mutteria ylimää–”
“Seis!” huusi puun takaa esiin ryntäävä Nerva. “Tohvelit, syökää tämä!”
Varpatine ei ehtinyt reagoida matoranin heittäessä pienen palan kinkkua sisään tohveleihin, joihin heidän tietoisuutensa oli pesiytynyt. He ajattelivat sylkevänsä makupalan suoraan ulos, vastustavansa suolaisen lihan reheviä aromeja, mutta kinkku oli liian viettelevä jopa Nervan repun pohjalla päiviä viruneena pikkupalana. Varpatinen toisen tohvelin aukko sulkeutui ja avautui hitaasti matoranien ja peikon odottaessa hermostuneina.
Kului hetki.
“Ehkä kenenkään ei tarvitse kuolla tänään”, sanoi Varpatine lopulta.
Nervat huokaisivat helpotuksesta ja vilkaisivat toisiaan. Särkä uskalsi laskea haulikkonsa alas.
Olihan kuolemaa ollut jo riittämiin tälle reissulle.
“Tervehdys, Särkkä. Tervehdys, pikkuinen”, Valtiaan tohvelit lausuivat yhteen ääneen. “Olette saapuneet ristiriitaisia aikalinjoja pitkin juuri siihen pisteeseen, mihin teidät toivoimmekin. Kaikki on kulkenut juuri siten kuin palaset teille asettelimme.”
Matoran äimisteli näkemäänsä ja kuulemaansa kauhistuneena. Tohvelien ääni oli viettelevä, tilanteen hallinnassa. Ne näyttivät pehmeiltä, mukavilta jalassa. Nerva halusi hieman kokeilla, ja oli jo ottamassa askelta eteenpäin, kunnes ensimmäisen hänen kohtaamansa Särkän roteva peikonkoura pysäytti hänet.
Vastauksena sille tohvelit nauroivat juuri niin pirullisesti kuin kaksi jalkinetta voi. Ne läpättivät rytmikkäästi vasten routaista maastoa.
“Me loimme Valtiaan”, tohvelit hymähtivät, “ja tapoit hänet meidän ehdoillamme.”
Nerva näki sivusilmällä, kuinka Särkän hymy hyytyi. Se, mitä hän ei tiennyt, oli että muisto palasi peikon mieleen. Se oli outo muisto, jota hän ei ollut ymmärtänyt tätä ennen: muisto lasisesta purkista Valtiaan hyllyllä, jonka sisällä oli ollut kurttuinen, epämuodostunut, pienempi Valtias. Ymmärryksen avaimet oli tarjottu hänelle jo aiemmin, mutta hän ei ollut osannut tarttua niihin.
“Saanemme esitellä itsemme”, tohvelit lausuivat synkeällä päättäväisyydellä. “Me olemme Varpatine. Johdatimme kaiken niin, että te kaksi kohtaisitte. Ja voimme kertoa, että ette poistu tästä metsästä elävinä.”
Nelikko eteni Vo-Metrun tiellä. Kuutamo kulki kuusenlatvojen takana, mutta kukaan ei ehdottanut yöpuulle vetäytymistä. Kaiken tapahtumisen jälkeen unen epätodellinen haamumaailma olisi ollut liian sekava lisä olemassaolon kerroksiin. Rakasentankin vierellä tallustava Särkältä näyttävä Särkkä oli kuitenkin välillä kuulevinaan hitaan, kuudennen olennon tassuttelun takanaan. Mutta kääntyessään katsomaan siellä ei näkynyt ristin sieluakaan.
Särkältä näyttävää Särkkä ei yhtään helpottanut ajatus, ettei seuraajalla olisi sielua lainkaan. Hän hytisi hieman.
“Eli se rasia oli siis eräänlainen batyskafi, jolla voi lymyillä todellisuuden pinnan alla? Ja sinne voisi piilottaa… eläviä sieluja?” Yritti Särkän näköinen Nerva vielä kerrata hämäriä tapahtumia.
“Mikä hitto on batyskafi?” kysyi Särkän näköinen Särkkä tyytyväisenä siitä, että sai muuta ajateltavaa.
“Ei se minusta batyskafi ollut”, Nerva sanoi. Hän ei ollut innokas puhumaan oman rasiansa sisällöstä.
“Se on semmoinen veden alla menevä laite. Vähän niin kuin hylkeen ja rakasentankin risteytys. Tankeissa oleva bensiini on kevyempää kuin vesi ja niin edelleen. Hauleja pudottamalla korkeutta voidaan säätää.”
“Kuulostaa aika sakealta”, Särkkä sanoi.
“Mutta”, Nerva mietti, “Minun rasiassani piili siis oma, muinainen sieluni. Joka oli tullut sinne glönkulla Nimeämispäivän tähdeltä. Vartioni herpaantui ja se pääsi ulos, ja sitten matkustimme lopulla pelastamaan teidät kaksi. Mitä on toisessa rasiassa?”
“Eikö sinun pitäisi tietää? Me olimme sama. Sinä toit sen metsään”, Nerva vastasi hieman ärsyyntyneenä koko juttuun.
“Ja eikös tuo minun näköiseni tyyppi ole te myös”, Särkkä puuttui keskusteluun.
“Joo, mutta minä olen vanha ja muinainen! Vuosituhansien opettama!” Särkän näköinen Nerva sanoi tavalla, joka oli vähintäänkin pompöösi.
“Eikö sinulla ollut vain kokemusta laatikossa lymyämisestä?” huomautti toinen toisista Nervoista.
“Niin ja. Sinä tulit laatikosta ja otit vain minun ruumiini käyttöösi! Se ei kuulosta oikein reilulta!” sanoi Särkkä.
“Paraskin puhuja, peikko. Olit ampunut minua päähän tuliaseella. Ja minä sitä paitsi pelastin sinut vanhan pomosi pretoriaanikaartilta.”
“Missä Pretoria edes on?” mietti Nerva.
Hän ei kuitenkaan saanut ikinä vastausta. Hyy hiipi kaikkien Nervojen ja Särkkien selkäpiihin. Kuin lumotuneina he kääntyivät katsomaan taakseen.
Kuun kajossa, pehmeiden jalanjälkien päässä, olivat uhkaavina Valtiaan kultaiset, karvaiset tohvelit.
Vo-metruun johtava tie oli viimein muuttunut pehmeästä metsäpolusta kivikkoiseksi. Nervan leirin purkamisen jälkeen matkanteko oli ollut kuitenkin paljon aiempaa hitaampaa. Tähän vaikutti lähinnä se, että rakasentankin selkään mahtui ainoastaan kaksi Nervaa. Kolmas, Särkältä näyttävä Nerva ja Särkältä näyttävä Särkä joutuivat astelemaan hitaasti ratsun vierellä. Matkanteko oli kuitenkin sujunut leppoisasti, kun Särkältä näyttävä glögidemoninerva oli kertonut muille tarinaa siitä, kuinka monimutkaiseksi elämä voi muuttua, kun elämään esittelee liikaa merkityksellisiä valintoja.
“Eli… sillä smoothiella voi matkustaa todellisuuksien välillä?” Nerva yritti ymmärtää glögiriivaajan tarinaa.
“No ei, hölmö!” Särkän näköinen Nerva kimmastui. “Mutta sillä voi paeta Nimeämispäivätähdeltä. Ja näemmä myös pahasti pieleen menneiltä aikalinjoilta”, hän tarkensi.
“Selvisikö sinulle koskaan, mitä siinä litkussa oli?” velvollisuuden todellisuudesta saapunut, tehosekoittimen niellaissut Nerva sai viimein kysyttyä.
“Kinkkua ja glögiä. Sekoitettuna yhteen. En suosittele maun puolesta”, glögikaasuksi muuttunut Nerva Särkän suulla pohdiskeli. Särkä tuijotteli itseltään näyttävää riivattua otusta edelleen kauhulla. Haulikkoaan puristava peikko oli suostunut lähtemään kolmikon matkaan ainoastaan uteliaisuudesta. Käsittämättömän kolmikon pelkkä olemassaolo sai peikon pään jomottamaan. Rakasentankkiaan ohjastava keulaa pitelevä Nerva oli kuitenkin tullut jo tovi sitten siihen tulokseen, että tällaisia asioita ei pitänyt miettiä liian tarkkaan. Nimeämispäivän viettoonhan hän oli vain menossa. Ja nyt hänellä oli sitä varten iso joukko omankaltaista seuraakin! Näin oli parempi.
Nervan, Nervan, Särkä-Nervan ja Särkä-Särkän joukkio ei kuitenkaan ollut toistensa olemassaolosta keskustellessaan huomanneet, kuinka jokin kankainen seuraili heitä etäämmältä. Nervan rasian sisältö odotti yhtä oikeaa hetkeä puiden varjoissa…
Metsän keskelle, joskin syvälle sen alle johtava luolasto oli tullut päätepisteeseensä. Valtiaan salin reunoilla seisoi varjoissa useita punaisiin haarniskoihin pukeutuneita vartijoita. Särkä tuuppi haulikollaan Nervaa astumaan kultaiseen kylpytakkiin pukeutuneen kurttuisen Valtiaan eteen. Särkä itse asteli hieman pelokkaana sivummalle nojaillen vaivaantuneena aseeseensa.
“Valtias”, peikko aloitti osoittaen samalla huoneen keskellä seisovaa matorania. “Se metsään saapunut tunkeilija. Kuten toivoitte.”
Nerva tuijotti inholla Särkää, joka hänen pyynnöistään huolimatta ei ollut päästänyt häntä takaisin leiriinsä. Matka läpi tunneleiden oli ollut pitkä ja ikävä.
Nerva vilkaisi Valtiaan katsekontaktia vältellen taas kohti Särkää, joka näytti nyt lähinnä vaivaantuneelta.
“KUINKA SAATAT TOIMIA MOISEN LIKAISEN ILON JA HAUSKAN AIRUENA. MINUN METSÄNI ON JO VUOSISATOJA SELVINNYT ILMAN MITÄÄN HYVÄNMAKUISTA JA NAUTINNOLLISTA.”
Nerva ei edes yrittänyt puolustautua. Hänen mielestään kurttuisen Valtiaan sanat päihittivät itse itsensä. Valtias kuitenkin huomasi tämän uhmakkuuden välittömästi.
“SÄRKÄ, TOIMIT HYVIN KUN TOIT TÄMÄN SAASTAN LUOKSENI. NYT SAAT PÄÄTTÄÄ HÄNEN ELÄMÄNSÄ, JOTTA METSÄNI VOI OLLA TAAS SYNKKÄ JA IKÄVÄ JA PUHDAS GLÖGIN JA KINKUN HERKULLISISTA TUOKSUISTA.”
Särkä ei uskaltanut uhmata valtiaansa sanoja. Hän tiesi täsmälleen, mitä tehdä. Hän latasi haulikkonsa ja nosti sen Nervan pään korkeudelle. Valtias myhäili tyytyväisenä hänen kätyrinsä tottelevaisuudesta.
Yksi ainoa laukaus kajahti, mutta ennen sitä Särkä oli ehtinyt kääntymään. Valtias katsoi järkyttyneenä alas, jossa haulit olivat läpäisseet hänen vatsansa. Vain hetkeä myöhemmin tämä lysähti kuolleena valtaistuimeltaan lattialle. Nerva katsoi Särkää yllättyneenä. Savuavaa haulikkoa käsissään pitelevä peikko virnisti. Hän oli saanut lopullisesti tarpeekseen Valtiaan typeristä säännöistä.
Mutta silloin huoneen punahaarniskaiset vartijat heräsivät henkiin. Jokainen niistä kiskaisi esiin mitä erikoisempia kohtavia aseita. Särkä tarttui nopeasti Valtiaan tuolin vierellä lepäävään valtikkaan ja heitti sen Nervalle. He molemmat valmistautuivat puolustamaan itseään…
… mutta heidän ei koskaan tarvinnut. Ennen kuin taistelu ehti edes alkaa, vihreä kanelintuoksuinen kaasu leijaili järjestelmällisesti punaisesta kypärästä toiseen ja glögintuoksuun sekä järkytykseen tuupertuneet vartijat rysähtivät hetkessä maahan. Ällistyneenä tilannetta tuijottavat Nerva ja Särkä seurasivat, kuinka aseistettu glögi leijaili lopulta takaisin varjoihin, joista hetken päästä astelivat… Särkä ja Nerva…
“Kas tervehdys, täällähän te jo olettekin”, varjoista saapunut Nerva riemastui.
“Sanos muuta”, Särkältä näyttävä glögin riivaama Nerva myöntyi ja ojensi kätensä kohti Nervaa ja Särkää esitellen samalla itsensä.
Nerva, Nerva, Särkän ruumiissa glögistä muodostuva Nerva ja Särkä seisoivat kaikki ringissä Valtiaan huoneessa toisiaan tuijotellen.
“Niin, minun kuuluisi varmaan selittää…” Särkältä näyttävä Nerva sitten lausahti.
Jokirannalla niveliään naksutteleva, riivattu Särkä lopetti maanisen ja pahaenteisen naurunkohtauksensa vasta, kun Nerva viimein uskaltautui keskeyttämään tämän.
“Mikä ihmeen valinta?” matoran ihmetteli. “Sekö missä minun piti päättää mitä apetta annan maksuksi läpikulusta?”
“No… no se tietenkin…” Särkän suulla puhuva henkiolento parahti. “Hyvähän sinun siinä on tietämättömänä pällistellä, kun osasit antaa tälle rumalle katalukselle sen kinkun. Minäpä päädyinkin glögiin ja olen vellonut kymmenen tuhatta vuotta tuolla hiivatin laatikossa siitä asti, kun se kamala käpymies käski minun juoda sen smoothien…”
Nerva ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä liiottelevilla vuosimääreillä tarinaansa höystävä henkiolento saarnasi. Särkä tuhisi pahantuulisesti ymmärtäessään ettei matoran vieläkään ymmärtänyt. Hän yritti havainnollistaa osoittamalla maassa lojuvaa, Nervan nimellä varustettua rasiaa.
“Miksi sinä oikein luulit, että siinä lukee noin?” riivattu peikko rähisi.
“Ööh, koska se on minun rasiani?” Nerva vastasi typerään kysymykseen.
“No ei!” demoni karjaisi. “Kun siksi että siellä oli Nerva sisällä!”
“Täh…” Nerva pällisteli.
Mutta glöginebulan kaasuihin sulautunut Särkän kehoa riivaava Nerva oli kyllästynyt odottamiseen ja selittelemiseen. Särkän luisevilla sormilla hän tarttui kirstun tekstiilisen sisällön seasta löytyvään, noin senttimetrin korkuiseen tehosekoittimeen. Ennen kuin Nerva ehti reagoida asiaan millään tapaa, peikkoa riivaava Nerva oli tarttunut hänestä kiinni ja pakotti hänen suutaan auki.
“Nielaise sitten kunnolla”, Särkän suu sähisi samalla, kun tämä survoi pikkuruista tehosekoitinta matoranin kurkusta alas. “Toivottavasti pieni annos on tarpeeksi…”
Ja olihan se. Koomisen pienestä koostaan huolimatta nimeämispäiväelintarvikkeiden yhteinen voima kiskoi Nervat jonnekin aivan muualle.