Lentokone
Ämkoo tuijotti radiota hetken, huokaisi ja käänsi katseensa lentokoneen menosuuntaan. Snowmanin epätoivoinen optimistisuus sai hänet ärsyyntyneeksi. Paatuneena pessimistinä Ämkoo olikin jo henkisesti varautunut tuleviin ongelmiin. Häiriösignaali. Sitä tämän on oltava. Mistä sellainen tulisi? Viholliselta tietenkin. Torakkalentokone suoraan edessä? Ehkä. Kenties useampia. Kymmenen. Kuusitoista. Näh, viisikymmentä nyt ainakin.
Ämkoo huokaisi vielä kerran, tietämättä itsekään miksi. Sitten hän siirsi katseensa ohjauslaitteiston vasempaan laitaan ja painoi tummanharmaata nappia.
Lorin lorin lorin.
Sitten hän nosti juuri täyttyneen kahvikupposen suunsa tykö ja kulautti herkullisen juoman nopeasti kurkkuunsa.
”Snowie?”
”Niin?”
”Tiedäthän, että tämä lentokone ei ole kovinkaan raskaasti aseistettu?”
”Emmehän me ole joutumassa taisteluun?”
”Tiedät itsekin, että tuo on toiveajattelua. Lyön vaikka vetoa, että vihollinen tietää jo sijaintimme.”
”Mitä tuossa kupissa lukee?”
Ämkoo vilkaisi kahvikuppiaan. Siihen oli kirjailtu teksti ”me <3 sinua, mestari!” vaaleanpunertavalla kirjasimella.
Lumiukko ei ollut ihan varma siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Varmaa kuitenkin oli, että Ämkoo tuijotti kuppia hetken, alkoi huohottaa, huudahti, avasi lentokoneen ikkunan puoliväkisin ja heitti kupin menemään. Sitten Ämkoon hengitys tasaantui ja tämä yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
– – – –
Kalastaminen on hieno harrastus. Tämän pyhän salaisuuden tiesi eräs vihreänkirjava matoran, nimeltään Ognam. Matoran istuskeli pienen metsälammikon rannalla onkivapansa kanssa, vihellellen samalla yksinkertaista, joskin tarttuvaa, sävelmää.
Sitten hänen päähänsä osui taivaalta pudonnut kahvikuppi ja hän kuoli.
– – – –
Ämkoo ja Snowie kamppailivat jälleen radion kimpussa. Radio oli nimittäin juuri päästänyt äänen. Joku oli yrittänyt kommunikoida. Ja vieläpä ihan oikeilla sanoilla.
”Ääni ei kuulostanut tutulta. Olikohan viesti edes meille?”, kysyi Snowie. Ämkoo vastasi tympääntyneellä katseella. Molemmat odottivat radiolaitteiston uutta kommunikaatioyritystä.
Heidän odotuksensa palkittiin.
”Brrrzzzzantautubrrzzz heti! Teillä on jotain minkä me halubrrzzz ettekä voi mitenkään pärjäbrrrzzzz meille!”
Snowie ja Ämkoo katsoivat toisiaan.
”Tuo ei ollut meille.”
”Ei. Vaihda kanavaa.”
”Okei.”
Ämkoo oli juuri aikeissa väännellä radiolaitteiston huippujänniä vipuviritelmiä, mutta liike keskeytyi hänen katsoessaan kauas horisonttiin. Snowman teki samoin.
– – – –
Taivaalla räjähteli kahden valtavan ilmalaivan ottaessa mittaa toisistaan. Pienemmän laivan kyljessä komeili Klaanin kauppatavaraliiton mauton tunnus. Mittavamman ja huomattavasti tummemman laivan kylkeä koristi perin ilkeän näköinen skakdi-pääkallo.
Laivan sisällä ei kuitenkaan ollut skakdeja, vaan matoraneja. Mutta hei, matoran-pääkallo ei olisi läheskään yhtä siisti, eihän?
”Kapteeni! Heidän ohjaamonsa taisi saada osuman!”, kuulutti ääni piraatti-ilmalaivan ohjaamohuoneessa.
”Mainiota”, vastasivat kaksi hattupäistä matorania täysin samaan aikaan.
Kapteenikaksikko vilkuili hetken toisiaan, ottaen samalla hieman etäisyyttä. Sitten toinen heistä tarttui laivan ruoriin.
”Arrrrrrr. Mitä sinä teet?”
”Ohjaan laivaa.”
”ARRRR. Kapteeni ohjaa laivaa.”
”Niin?”
”Taku! Viimeksi kun tarkistin, MINÄ olin tämän laivan kapteeni!”
Nahkaista kolmikolkkahattua kantava matoran vilkaisi kilpailijaansa. Kapteeni Ghekula oli aikoinaan varastanut laivan häneltä, mutta nyt Taku oli jälleen päässyt mukaan hommiin. Hän aikoi myös ottaa aiemmin menettämänsä viran takaisin.
”Ghekula, ystäväiseni ”, kapteeni Taku aloitti. ”Tehdään näin: minä kaappaan tuon laivan sinulle. Saat luvan olla sen kapteeni. Sitten voimme hallita taivaita yhdessä!”
Kapteeni Ghekula huokaisi.
”Arrr Taku, Taku, Taku, ystäväiseni. Olet ampunut tuon saamarin laivan jo täyteen reikiä. Lisäksi se on tätä nykyistä pienempi. Ja kun sinä olet meistä kahdesta lyhyempi, sinun tulisi ottaa se. Aye?”
Kapteeni Taku tuijotti kapteeni Ghekulaa syyttävästi.
”Olet minua pidempi vain, koska sinulla on isompi hattu!”
”ARRRR. NYT NÄPIT IRTI SIITÄ RUORISTA, TAI MINÄ
”
Kapteeni Ghekula erehtyi vilkaisemaan Takun olan yli, suoraan ulos ikkunasta. Horisontissa saattoi erottaa liikettä.
– – – –
Snowman oli onnistunut kaivamaan jostain kiikarit. Ämkoo tuijotti hassun näköistä kiikaroivaa lumiukkoa odottavan oloisena.
”Kerro.”
”En ole ihan varma
”
”Kerro nyt mitä näet.”
”No siis, tuolla näkyy kaksi ilmalaivaa ja ne tulittavat toisiaan
”
”Ja?”
”No siinä se aika pitkälti o- Hei!”
Ämkoo kaappasi kiikarit itselleen ja vilkuili niillä hetken. Sitten hänen kasvoilleen levisi epämääräinen irvistys. Snowie katsahti häntä kysyvästi.
”Piraatteja.”
– – – –
Kapteeni Ghekula tuijotti klaanikaksikon lähestyvää lentoalusta valtavan kaukoputken läpi. Kapteeni Taku hivuttautui hänen viereensä sanomatta sanaakaan. Sitten Taku kaivoi esiin oman, huomattavasti lyhyemmän kaukoputkensa, yrittäen epätoivoisesti saada sitä näyttämään pidemmältä.
Ghekula virnisti, mutta palautti pian kasvoillensa tympeän tavaramerkki-ilmeensä. Silloin ohjaamoon tunkeutui lauma miehistön jäseniä.
”Me nähtiin, että joku tulee”, totesi huivipäinen ja varsin raskasrakenteinen matoran.
”Onko niistä vaaraa?”, jatkoi toinen, silmälappua kantava matoran.
”Me voitais ampua ne alas”, ehdotti kolmas. Tämä matoran oli siinä mielessä erikoinen, että hänen molemmat jalkansa oli korvattu puujaloilla. Tästä syystä hän liikkui pääasiassa ryömimällä.
Kapteenikaksikko tuijotti hetken toisiaan, ja sitten miehistön jäseniä. Sitten Ghekula alkoi puhua:
”Arrrr, valmistautukaa hyökkäykseen! Jos nuo kurjat kehtaavat ampua laukauksenkin upeaa laivaamme kohti, heitä odottaa varrrrrrrma kuolema!”
– – – –
”Mitäs nyt?”, Lumiukko kysyi.
”Jospa vaikka ammuttaisiin niitä”, vastasi Ämkoo.
[spoil]AHAHAHAHAHAHAHAHAHAHHA. …joo, tästä piti tulla pidempi. Ei voi mitään. Kaikki kunnia yökahvittelukirjoittelusessiolle.[/spoil]