Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Ämkoo lähtee Klaanista

    Bio-Klaanin linnake

    Käytävä ristesi kahteen eri suuntaan. Ämkoo ja Snowman katsoivat toisiaan.
    ”Selitä sinä Tawalle. Tiedät, että aion lähteä.”
    ”Tiedän.”
    ”Snowie.”
    ”Mäksä?”
    ”Nähdäänkö taas joskus?”
    ”Ilman muuta.”

    Ämkoo lähti kävelemään käytävän vasenta haaraa, loitoten koko ajan Snowmanista. Lumiukko katsoi toverinsa perään muutaman hetken, ja aloitti sitten itse matkansa kohti Admin-siipeä.

    Koko pitkän matkan ajan Snowie ihmetteli ympärillään olevia remonttitöitä. Ämkoo oli kertonut saaneensa radion välityksellä tietoja, että Klaaniin oli heidän matkansa aikana hyökätty, ja että vahingot olivat mittavat. Ja vaikka suurin osa vaurioista olikin jo korjattu, oman kodin näkeminen hyökkäyksen jälkeen oli shokki.

    Snowie ei oikeastaan tiennyt, mitä ajatella. Olisiko hän tahtonut olla täällä hyökkäyksen aikana? Mikään ei tuntunut hirveämmältä, kuin olla poissa Klaanista sen tarvitessa apua, mutta minkä hän olisi mahtanut?

    Tutut siniset matot kuitenkin peittivät lattioita, kuten aina ennenkin, ja siellä täällä näkyvät Matoralaiset olivat melko normaalin oloisia. Olivatko kaikki jo toipuneet?

    Snowie oli myös hyvin kiitollinen Mäksän läimäytettyä oven kiinni sellaisella voimalla, että reportterijoukkio oli ymmärtänyt lopettaa seuraamisen. Hän ei tosiaan kaivannyt suurta ryysistä ympärilleen, vaikka kaipasikin Klaanilaisia.

    Varsinkin tätä yhtä, lumiukko ajatteli koputtaessaan Tawan huoneen oveen.

    Pian pariovet avasikin tuttu koko Klaanin johtaja.
    ”Snowman? Helei. Sin… Tule sisään. Mutta, missä Ämkoo on?” Tawan kasvoilta loistivat samanaikaisesti sekä ilo siitä, että hän sai todisteita silmiensä eteen kaksikon turvallisesta paluusta, että valtava määrä kysymyksiä.

    Snowie astui ovista sisään, ja saapui Tawan työhuoneeseen. Sähkön Toa kuitenkin johdatti kaksikon vieläkin taaempaan huoneeseen Snowien vastatessa.
    ”Hän lähti.”

    Kaksikko asettui pienen pyödän eri puolille pehmeille sohville. Tawa avasi suunsa ensin.
    ”En oikeastaan ole yllättynyt. Pahoillani, mutta yllättynyt. Nyt kun Guartsu on poissa ja Visokki kateissa, niin-”
    ”Ai niin. Visokista.”
    Tawan ilme muuttui entistä kysyvämmäksi.
    ”Minulla on jokin… telepaattinen juttu… joka. Öh, Nimdaan se kai liittyi, mutta sain yhteyden Visokkiin tai jotain.”
    ”Mata Nui, mitä minä ajattelen! Kepe tutki saamaasi pakettia. Sen mukana tuli… jotain. Meidän on saatava lääkäri tänne hetimmiten. Toivottavasti Kupe on päivystämässä.”

    Tawa nousi, ja meni jonkinsorttiselle sisäpuhelimelle. Samalla Snowie nojautui eteenpäin ottaen kyynärpäillä pöydän puisesta pinnasta tukea. Päätä oli särkenyt jo pitkään, mutta tässä hiljaisuuden vallitessa se tuntui tavallistakin pahemmalta. Mutta nyt oltiin Klaanissa, täältä täytyi löytyä apua.

    ”Hienoa” Tawa sanoi. ”Lähettävät jonkun, ja saadaan sinut kuntoon.”
    ”Kiitos.”
    ”Eli, mitä Visokista?”
    ”Öh, se on pitkä tarina. Ehkä minun on aika kertoa kaikki lähdöstämme lähtien…”

  • Trooppisen saaren sankarien kotiinpaluu

    Klaani

    Viileän merituulen virkistävä vaikutus näkyi iltapäiväisen Klaanin kaduilla. Matoranit ja muut Klaanin asukkaat liikuskelivat rivakasti paikasta toiseen hoidelleen asioitaan. Niin teki myös eräs työkseen kattoja korjaava matoralainen, joskaan hän ei liikkunut niinkään kadulla, vaan enemmänkin… No, katolla.

    Bob huokaisi, nousi seisomaan ja venytteli uupuneita käsiään. Aamupäivä oli ollut työnteon puolesta harvinaisen rankka ja uuvuttava. Onnekseen Bob oli kuitenkin sopinut illaksi tapaamisen erään oikein viehättävän ga-matoranin kanssa, joten jotain hyvää oli sentään tiedossa. Bob virnuili itsekseen, tarttui työkalupakkiinsa ja etsi katseellaan tikkaita.

    Silloin taivaiden halki kiitävä kärsähirviö tuuppasi Bobin nurin. Epäonninen matoran-työläinen kieri huutaen pitkin rakennuksen juuri korjattua harjakattoa ja jäi roikkumaan aivan liian lyhyillä nauloilla kiinnitettyyn ränniin.

    ”Me taidamme lentää vähän turhan matalalla!”, Snowie huudahti edessään istuvalle matoranille. Enki nyökkäsi ja komensi Repekk-linnun lisäämään korkeutta.

    – – –

    Hetkeä myöhemmin linturaheilla ratsastava partio laskeutui eräälle Klaanin aukiolle. Joukko matoran-vartijoita viiletti rutiininomaisesti tutkimaan saapujia, joskin näille oltiin jo ilmoitettu mistä oli kyse. Ämkoo oli nimittäin matkan aikana ottanut veljeskunnan radiojärjestelmällä yhteyden Klaaniin ja selvittänyt tilanteen.

    Repekk laskeutui ja Snowie loikkasi alas valtavan merilinnun selästä. Enki liukui myöskin alas, ja siirtyi sitten vapauttamaan vielä hetki sitten itseään lentokykyiseksi luullutta tapiiria tämän ympärille sidotuista köysistä. Tapiiri pyöritteli hetken ajan kärsäänsä potkurinomaisesti, pettyi ja rupesi sitten kävelemään ympyrää. Tapiiri ei tiennyt yhtään missä se oli, eikä se myöskään tiennyt minne mennä. Tällä hetkellä nämä kysymykset eivät kuitenkaan vaivanneet sen pieniä aivoja, sillä se tahtoi vielä kerran kokeilla lentämistä.

    Snowie katsahti Ämkoota. Ilman Toa kävi lyhyen keskustelun Enkin kanssa, joka sitten teki käsieleellä johtajalleen kunniaa ja valmistautui poistumaan paikalta. Ämkoon ilme ei ollut enää läheskään niin hilpeä kuin lentomatkan aikana, ja tämä huolestutti hieman lumiukkoa.

    ”Se oli hieno reissu”, Snowie sanoi luokseen kävelleelle Mäksälle.
    ”Olisi voinut tietenkin mennä vähän paremmin”, sanoi virnuileva vihreä Toa. Snowie nyökkäsi ja virnisti itsekin. Sitten kaksikko lähti liikkeelle, välittämättä ympärillään pyörivistä Klaanin roskalehdistöön kuuluvista matoraneista.

    Tapiiri katseli pettyneenä ilmaan nousevia linturaheja. Se röhkäisi surumielisesti ja käänsi katseensa maahan. Sitten se huomasi maassa lepäävän tallotun omenan, söi sen ja lähti sitten seuraamaan lumiukon ja Mäksän koko ajan kauemmas siirtyviä hahmoja.

  • Trooppinen saari: Tapiirin kärsä liehui tuulessa

    Meren yllä, valtavan merimetson selässä

    Snowman katseli alla kiitävää merimaisemaa haltioituneena. Aamuauringossa kiiltelevät aallonharjanteet jäivät ohi yhdessä vilauksessa, vain tehdäkseen tilaa yhtä syvänsinisille veljilleen. Silloin tällöin horisontissa vilahti pieni saari, mutta pääosin pilvettömän taivaan alla oli vain merta.

    Sanoinkuvaamaton oli myös tunne, jonka lumiukko koki raikkaan merituulen iskiessä kasvojaan vasten. Istuttuaan ahdistuneena siinä pienessä peltipurkissa mikään ei tuntunut tätä mukavammalta. Olihan se totta, että tehtävä oli mennyt huolellisesti pieleen. Nimdan siru oli sen valkoisen nukkesankarin matkassa, ja siihen päälle Mäksä oli vielä menettänyt kätensäkin. Mutta pienemmistäkin asioista kuin merenpohjasta pelastumisesta on iloittu, hän tuumi.

    Merimetso teki pienen korkeudenmuutoksen, ja sekä lumiukko että Enki hypähtivät muutaman sentin ilmaan.
    ”Monenmoiselle kulkupelillä olen matkoja taittanut” Snowie aloitti ”mutta tämä vie kyllä voiton useimmista. Onko sillä nimi?”
    Enki kääntyi katsomaan taaksepäin.
    ”Vanha kunnon Repekk. Hienompaa lintua saa hakea.”
    ”Kieltämättä. Se on aika kaunis.”
    ”Kiitos, hän on silmäteräni.”

    Snowie käänsi katseensa kohti Ämkoota. Klaanin Admin näytti nauttivan oloistaan suunnattomasti viilettäessään haukahtavalla olennolla taivaan sinessä. Hänen kasvoistaan loisti Ämkoon naamalle harvinaista lapsenomaista hymyä.
    ”Hitonmoinen haukkapilotti tuo Mäksä. Yhdellä kädellä tuommoista menoa” Snowie puheli hymyillen.
    Enkin hyväksyvän leveä virne riitti hyvin vastaukseksi.

    Tapiirin kärsä liehui tuulessa elikon voittoisaa olemusta korostaen.

  • Trooppinen saari: Merimetso

    Sukellusvene

    ”Montako teitä on?”, radiolaitteesta kuuluva matoranille kuuluva ääni kysyi.
    ”Kaksi Toan kokoista ja… isohko rahi”, vastasi Ämkoo.
    ”Rahi? Sukellusveneessä?”
    ”Kerron koko tarinan myöhemmin. En suostu jättämään sitä tänne.”

    Tapiiri kurkisti sisään ohjaamon oviaukosta. Kärsäeläimen onneksi Ämkoo ei ehtinyt huomaamaan sen suusta pilkottavia sormia.

    – – –

    Snowie huomasi torkahtaneensa. Ämkoo istui tiukasti radiolaitteen edessä, jaellen sinne harvaan tahtiin satunnaisia käskyjä ja komentoja. Vaikutti siltä, että Ämkoo piti yhteyttä saapuviin pelastajiin ihan vain tavan vuoksi.

    ”Saanko kysyä…”, Lumiukko aloitti.
    ”Niin?”
    ”Ketä sieltä on oikein tulossa?”

    Ämkoo vastasi kevyellä naurahduksella, muttei suostunut selittämään. Radiolaite särähti jälleen ja tällä kertaa huomattavasti kirkkaamman ja selkeämmän kuuloinen ääni ilmoitti:

    ”Taidamme olla kohdalla. Tarkistamme.”
    ”Kaikin mokomin”, Ämkoo vastasi ja painautui ikkunaa vasten. Snowie toimi samoin.

    Mitään ei näkynyt. Tummahko merivesi peitti näkyvyyden vallan tehokkaasti. Kaksikko tuijotti meren pimeyteen pettyneenä.

    Silloin vihreä akaku-kasvoinen matoran uiskenteli ikkunan eteen. Matoran virnisti, kiskaisi vyötäisilleen sidotusta köydestä ja katosi sitten näkyvistä.

    Snowie tuijotti yhä eteensä, eikä sanonut sanaakaan. Ämkoo syöksyi takaisin radion kimppuun.

    ”Taisitte löytää meidät.”
    ”Niin todellakin teimme. Tulkaa ulos sieltä. Otamme teidät mukaan seuraavalla sukelluksella. Kai kaverisi osaa pidättää hengitystään?”

    Ämkoo vilkaisi Snowieta, joka tuijotteli yhä hämillään ulos ikkunasta.

    ”Parasta olisi”, Ämkoo murahti laitteeseen ja syöksyi aluksen pimeälle käytävälle.

    – – –

    Meren yllä liiteli kymmenkunta linturahia. Valtaosa näistä edusti jonkinlaista haukkaa muistuttavaa nopealiikkeistä lajia, ja nämä linnut kiljahtelivat toisillensa tasaiseen tahtiin samalla kun näiden selässä istuskelevat vihreät matoranit jakoivat komentoja toisilleen. Petolinnut jäivät kuitenkin kokonsa puolesta kevyesti itseään moninkertaisesti suuremman valtavan merimetson varjoon.

    Lintu oli valtava. Sen pitkä kaula työntyi veltosti esiin olennon solakasta ruumiista. Suurella nokallaan se oli viime sukelluksen aikana napannut mukaansa epäonnisen vasarahain, jota lintu nyt nieleskelikin omahyväisesti.

    Merimetson selässä istui Enki. Vihreä akakua kantava matoran Ilmoitti yllään leijaileville kumppaneilleen käsimerkillä aikeensa sukeltaa uudestaan. Enki kaivoi varustevyöltään alkeellisen näköisen hengityslaitteen samalla kun merimetso sulki siipensä ja ojensi kaulansa suoraksi. Linturahi pudottautui veteen ja lähti uimaan huimalla nopeudella kohti pohjaa.

    Ämkoo ja tapiiri odottivat lumiukkoa aluksen sivuovella. Snowie syöksyi pian itsekin oven tykö hätäisesti pakkaamaansa tarvikelaukkua kantaen. Lumiukko näytti hieman jännittyneeltä, joskin tämä ei siitäkään huolimatta voinut olla hymyilemättä.

    ”Millainen alus heillä on?”, Snowie kysäisi kun Ämkoo avasi oven turvalukon.
    ”Sellainen iso ja kaakattava”, Mäksä vastasi ja kiskaisi oven auki.

    Vesi hyökkäsi sisään sukellusveneeseen. Ämkoo tarttui ainoalla kädellään kiinni Snowmanin ranteesta ja kiskaisi tämän mukanaan ulos sukellusveneestä. Tapiiri lähti epävarmoin liikkein seuraamaan kaksikkoa kylmään meriveteen.

    Snowie ei ollut varma siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Jokin yksinkertaisesti tarttui kolmikkoon ja lähti sitten kiskomaan näitä miltei väkivalloin kohti pintaa. Kesti hetki, toinen ja sitten Lumiukko haukkoikin henkeä merenpinnan tuntumassa.

    Ämkoo nauroi ääneen samalla kun veteen loikanneet matoranit auttoivat mestarinsa yhden haukkarahin kyytiin. Samaan aikaan Enki sitoi köyttä hämmentyneesti röhkivän tapiirin ympärille. Takaisin merimetson kyytiin noustuaan Enki heitti Snowielle köyden jonka turvin Lumiukkokin pääsi valtavan linnun selkään.

    ”Vau”, Snowie totesi puoliääneen katsellen ympärilleen.
    ”Nimi on Enki. On ilo tavata”, totesi Snowien edessä istuva vihreä matoran samalla kun merimetso nousi lentoon muutamalla laiskalla siiveniskulla.

    Tapiiri törähti sankarillisesti noustessaan ilmaan.

  • Hans ja Plaploo

    Bio-Klaanin linnake, näköalatorni

    Kaksi matoralaista istuivat pienen pöydän eri puolilla, ja pelasivat lautapeliä. He olivat ainoat henkilöt koko näköalatornissa.

    ”Hans?” toinen, haaleanvihreä matoralainen aloitti.
    ”Hm?” hänen pelikumppaninsa vastasi, kohottamatta kuitenkaan katsettaan pelilaudasta. Hän liikutti pientä mönttiä muutaman ruudun kohti laudan keskustaa.
    ”Eikö… Eikö tämä sotatila tosiaan huoleta sinua?”

    Hopean ja oranssin värinen matoralainen katsoi keskustelukumppaniaan silmiin.
    ”Totta kai huolettaa, Plaploo, totta kai.”
    ”Niin, mutta-”
    ”Sinun vuorosi.”

    Hetken matoralaiset jatkoivat peliään kaikessa rauhassa. Nappulat pomppivat ruuduilla ja noppia heitettiin. Sitten kuitenkin tapahtui jotain. Molemmat kohosivat äkkiä seisaalleen säikähtäneinä, ja katsoivat toisiinsa.
    ”Sinäkin kuulit sen?”
    ”Mikä se oli?”
    ”Ei aavistustakaan.”
    ”Se kuului kaiuttimista, eikö?”
    ”Joo.”

    [spoil]Eivät muuten ole minun keksimiä nimiä.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Radiolaite herää

    Sukellusvene

    Ämkoo palasi aluksen ohjaamoon seikkailtuaan taas epämääräisen mittaisen ajanjakson ajan jossain sukellusveneen sisuksissa. Tapiiri oli huomannut tämän ja seurasikin Ämkoota nyt ruokapalan toivossa.

    Ämkoo yllättyi huomatessaan, että aiemmin niin kovin väsyneeltä vaikuttanut Snowie hääräsi nyt täyttä häkää rikkinäisen kommunikointilaitteen kimpussa.

    ”Läpimurto?”, Mäksä uskaltautui kysymään toiveikkaana.
    ”Tavallaan!”, Snoukka huudahti aivan liian innostuneen kuuloisesti.

    Ilman Toa tiiraili ympärilleen. Snowie oli levittänyt koko laukkunsa sisällön pitkin ohjaamoa. Lumiukko oli nähtävästi purkanut osan aseistaan ja käytti niiden osia parasta aikaa laitteen korjaamiseen.

    ”Satuin muistamaan, että näin kerran Kepen tekevän näin ja…”

    Ämkoo ei kuunnellut. Toa nosti maahan pudonneen kuivahtaneen irtoraajan käteensä.

    ”Ja kerran kun olimme venereissulla, Kepe…”

    Ämkoo tuijotti entistä kättään.

    ”Hänen mukaansa asia menee aina niin, että…”

    Ämkoo irvisti.

    ”Ja kaikenhan saa aina kuntoon jos…”

    Ämkoo heitti irtokäden niin kauas kuin ahtaassa sukellusveneessä kykeni. Tapiiri huomasi tilaisuutensa ja syöksyi kätösen perään.

    Tunteja kului.

    Niin ihmeelliseltä kuin asia vaikuttikin, radiolaite toimi. Snowie ja Ämkoo tuijottivat rahisevaa laitetta pelonsekaisen innostuksen vallassa.

    ”Nyt vain sitten yhteys Klaaniin, eikös?”, Snowie totesi pirteästi. Ämkoo ei uskaltanut vielä hihkua, vaan nyökkäsi.

    Tunteja kului.

    ”En ymmärrä mikä siinä on”, Snowie totesi kaikkea muuta kuin pirteästi. Ämkoo tuijotti laitetta.
    ”Olemmeko me liian kaukana tai jotain?”
    ”Voi olla.”
    ”Annas tänne.”

    Tunteja kului.

    ”No?”, lattialle istahtanut Snowie kysyi hölmönä. Lumiukko ei ollut ihan varma siitä, mitä Mäksä oikein yritti. Lumiukko lähestyi Ämkoota ja hämmästyi.

    ”Et sinä ainakaan tuolla tavalla saa yhteyttä Klaaniin, sen minä sa-”
    ”Hiljaa.”

    Silloin laitteen rahina lakkasi. Hetken ajan oli aivan hiljaista, kunnes Ämkoo puhui.

    ”Täällä johtaja. Salasana: Alku ja Ääri. Saatteko viestini? Kuuntelen.”

    – – –

    Viidakkosaari, salainen tukikohta

    Tukikohdassa kuhisi pitkästä aikaa. Erilaiset käskyt kaikuivat maanalaisen tukikohdan käytävillä kun le-matoranit ryhtyivät kokoamaan meripelastuspartiota.

    Hetken kuluttua pelastuspartio nousikin siivilleen ja lähti kohti radioviestin määrittelemää sijaintia.

  • Bladis kuulustelee Matoroa

    Bio-Klaani

    ”Matoro? Onko hetki aikaa?”, hopeamusta Skakdi kysyi, puolijuosten käytävää pitkin.
    ”On, miten niin?”, Matoro vastasi. Bladevezon otti toaa olkapäästä kiinni.
    ”Sinun pitää nähdä eräs asia.”, mode vastasi.
    ”… selvä.”, jään toa vastasi ihmeissään. Pian Matoro oli johdatettu yhteen Klaanin monista valvomohuoneista.

    Huone oli melko tumma ja sen seinillä oli usieta monitoreja. Suuren ikkunan läpi näkyy Klaanin pääsali.

    Bladevezon, hopean ja mustan värinen skakdi, näpytteli modetunnuksensa koneelle ja sai sen auki. Hän istui pyörivälle tuolille ja avasi yhteen monitoreista yön kamerakuvaa.

    ”Unohdetaan hetkeksi että olemme kavereita. Osaatko selittää mitä teit Nimdan luona yöllä?”, mode kysyi katsoen jään toaa suoraan silmiin.
    ”… yöllä?”, Matoro kysyi hölmistyneenä. Hänen katseensa siirtyi monitoriin, jossa hänen hahmo käveli pimeydessä Nimdan luo.

    ”Niin.”, Bladis vastasi. ”Niin tämä kamera näyttää.”
    ”Eh. Minä en tiedä mitään.”, Matoro sanoi. Hän koitti kaivella yön tapahtumia. Hän ei muistanut muuta kuin yhden sanan; Nimda.

    ”Et siis tiedä mitä tuolla tapahtui?”
    Matoro tarkensi katsettaan valvontakameran nauhaan. Siitä ei kuulunut juurikaan ääniä.
    ”Otat Nimdan jalustaltaan, olet hetken paikalalsi, laitat sen takaisin ja katoat”, Bladevezon selitti.

    ”Minulla on teoria.”, Matoro sanoi, nostaen katseensa pois näytöstä.
    ”Mitenkä tämän nyt muotoilisi… Siis, Xian matkallani jokin käytti minuun jonkinlaista mielenhallintaa ja yritti tavoittaa Nimdaa. Epäilimme että se oli naamion vika. En tosiaan muista mitään yön tapahtumista.”

    ”Hmm. Naamiosihan on mielen naamio? Mistä olet hankkinut sen?”, Bladevezon vahvisti.
    ”Tämä oli kuulemma Makutoiden koe. Löysin tämän Destralilta.”, Matoro kertoi. Hän mietti pitäisikö naamiossa olleesta tekstistä kertoa.
    ”Makutoja. Pirullista.”, skakdi totesi.
    ”Tämä on kovin erikoista.”, hän jatkoi.

    ”On.”, Matoro vastasi myötäilevästi.
    ”Luulen että sinun kannattaisi vaihtaa naamiota.”, mode ehdotti.
    ”Enpä sitten tiedä. Tämän mielensuojaus on hyödyllinen Manua vastaan korttipelissä.”, Matoro vastasi.

    ”Tuota. Katsotaan sitten myöhemmin lisää”, Bladevezon sanoi ja syventyi koneensa ääreen. Matoro katosi valvomosta.

    Matoron olo oli kaikkea muuta kuin selvä. Nyt hänen päässään oli rutkasti enemmän kysymyksiä kuin aamulla herätessään.

  • Uni Seleciuksesta

    Bio-Klaani, eteläisen matorankylän ympäristö

    Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja pitkään kävellyt Summerganon olisi varmaan paahtunut, ellei viileä merituuli olisi raikastanut ilmaa hieman. Summerganon oli lähtenyt aikaisin aamulla matkaan, rannikkoa myöten, tavoitteenaan päästä eteläiseen matorankylään.

    Sillä Summerganon oli nähnyt yöllä unen. Unen, jossa hän seisoi autiolla, heinää kasvalla saarella, yksinäisellä kalliolla, johon meren aallot löivät. Taivas oli ollut harmaa ja Summerganonilla oli ollut kaksi seuralaista: kullanväriseen, joskin kiiltoaan jo hieman menettäneeseen haarniskaan sonnustautunut Selecius, joka tuntui loistavan harmauden keskellä, ja Gorath, tuo harmaaseen viittaan kääriytynyt säänpieksemä soturi, jonka tumma panssari oli monet taistelut nähnyt. Kolmikko katsoi laakeiden, vain korkeaa heinää kasvavien niittyjen yli ja näki jossain niiden takana suuren hahmon. Alcarin, petturin, joka yhä kai vaelsi jossain kaukana villien petojensa kanssa. Vaikka välimatka Alcariin oli ollut valtava, oli Summerganon tuntenut tämän katseen unessa. Ja herännyt. Herännyt siihen, kun Alcarin vihaa leiskuva katse oli hänet tavoittanut.

    Unessa Summerganonilla oli ollut sininen viitta ja siksi hän lähtikin matkaan. Hän halusi etsiä kutojan matorankylästä, käsityöläisen, sillä Summerganon tunsi palavan tarpeen saada jälleen tuo sininen viitta niskaansa. Summerganonista tuntui, että hänen täytyi parsia ulkoinen olemuksensa jälleen kasaan tulevaisuutta varten. Varusteet Kapuran avulla, viitta matoranien. Koko kävelymatkansa ajan Summerganon oli muistellut kahta toveriaan, joiden kanssa hän oli matkustellut ja auttanut matoraneja syrjäisillä seuduilla. Samantapaisilla saarilla, kuin se jonne he olivat Killjoyn, Kapuran ja Matoron kanssa joutuneet. Hän mietti, missä nuo kaksi toveria, Selecius ja Gorath mahtoivat nyt olla.

    Missä he ovat, missä? Ovatko ystäväsi eksysissä?
    Koittaako vielä heidän paluunsa hetki?
    Käykö vielä joskus Alcarin luokse retki?

    Noita kysymyksiä Summerganon mietti mielessään. Sillä vaikka hän oli Klaanin ”turvasatamassa”, kaukana Alcarista, joka tuntui Klaanin murheisiin verrattuan pieneltä uhalta, oli tuo turmeltunut toa yhä jossain kylvämässä kauhua turvattomassa ympäristössä elävien matoranien keskuuteen. Ja vaikka Summerganon oli saanut Klaanista mahtavia ystäviä, muisti hän toki vanhoja tovereitaankin, jotka olivat kenties hekin löytäneet jostain paikkansa. Mutta uni oli tuntunut erityiseltä. Kuin muistutukselta.

    Summerganon katsoi taivaalle. Se ei ollutkaan harmaa, vaan aurinko paistoi yhä kirkkaasti. Hän piristyi hieman ja jatkoi matkaansa. Tietämättään, että jossain hänen vanhat toverinsa katsoivat samaa aurinkoa, Sugaa muistaen.