”Ei riitä, Kernok, että me lähetämme ne pirulliset olennot kadotukseen, vaan heidät täytyy…” Kernok odotteli. Hän halusi kuulla. ”… heidät täytyy uhrata Atheonille.” ”Mitä…?” Kernok voihkaisi. Bartax nyökytteli hänelle päätään. ”Näin asia valitettavasti on.” ”En saata uskoa…” Kernok sanoi. ”Eivät he niin pahoilta vaikuta.” ”Voi, kyllä he ovat”, Bartax tuhahti. ”Etkö muista, mitä Gunein väelle tapahtui. Heidän sirunsa vietiin. Ja muistatko, mitä tapahtui meidän saaremme sirulle. Sekin katosi mystisesti!” ”Mutta eikö se ollut alun perinkin…” ”Vaiti, Kernok. Ath rakastaa meitä ja oikeuttaa meidät tekemään mitä hirveimpiä tekoja, jotta pyhä Nimda saataisiin jälleen kokonaiseksi.” ”Mutta Atheonhan on hänen täysi vastakohtansa!” ”Voi, Kernok, etkö ole ikinä ajatellut”, Bartax sanoi, ”mitä varten Atheon on olemassa?” ”Minä…” ”Niin, Kernok. Atheon rankaisee kaikkia niitä, jotka yrittävät tehdä meille pahaa. Tai Nimdalle.” Kernok hytisi. Isä Bartax otti viittansa ja laittoi sen toisen Matoranin hartioille. ”Nyt, Kernok”, hän sanoi hellästi, ”mene lepäämään. Tämä päivä on ollut rankka, emmekä me halua, että sinä menetät sisäisen tasapainosi.” ”Kyllä, isä. Teen, kuten haluatte.” ”Hienoa, veli. Menkää siis.” Kernok meni, ja Bartax jäi yksin pimeään huoneeseen. Huoneen ainoa valonlähde oli vihreä lamppu, joka hohti myrkyllisen väristä valoaan. Voi. Gunei. Mikä kauhu. Eikö se lopu. Murhaajia. Pian ne saavat kuolla. Niin. Pian. Aivan pian. Ne tulevat. Ne näkevät kaiken. Nimda. Bartax tärisi hetken itsekseen. Elämäni… vain, koska halusin Nimdan pelastuvan. Te otitte uhrini vastaan. Minä maksan takaisin. Ath, suojele minua. Anna minulle voimaa pelastaa sinuun uskovat äläkä anna Atheonin viedä meitä. Tuomitse pirulliset pakanat, jotka varastavat sinun omasi. Pelasta meidät.
Meren alla, sakean veden sisällä jokin häiritsi kalaparvien ja useiden muiden merenelävien rutiinia. Keltainen, metallialus sukelsi synkän vesimassan läpi. Sen valokeilat skannasivat ympäristöä ja sen jokaista yksityiskohtaa. Aluksen sisällä oli heikko, mutta tarpeeksi selkeyttävä valaistus. Ulkonäöstä huolimatta alus oli yllättävän tilava, jossa jopa kolme ihmistä riveittäin voisivat marssia käytävissä ilman mitään ongelmaa. Luotaimen piipitys ja moottoreiden kalskeet olivat ainoita ääniä mitkä kaikuivat koko aluksen sisällä
Mikään elävä olento ei liikkunut. ”Tiedotus: Mestari Z.M.A, olemme saapumassa Nynrahiin noin alle tunnin päästä”, yksi aluksen Feterroista ilmoitti.
”Hienoa”, Zorak vastasi. Mustaan pukeutunut Skakdi istui komentosillalla mitään tekemättömästi. ”Aloittakaa aluksen nousu pintaan päin”
Koneiden kalskeet kuuluivat kovemmin sukellusveneen läpi. Vesi muuttui kirkkaammaksi komentosillan lasien takana eivätkä aluksen himmeä valaistus ollut enää sen ainoa valonlähde. Zorak ei malttanut odottaa klaanilaisten tai heidän raatojen tapaamisen henkilökohtaisesti. Mutta kesken Skakdin mietiskelyn, yksi Feterroista saapui hänen viereen ja ilmoitti vähemmän kuin tyydyttävän viestin.
”Tiedotus: Mestari Z.M.A, menetimme juuri yhteyden malli 2.5 yksikkö 4:än” Zorakin omahyväinen ilme alkoi rakoilla hieman. ”Onko jokainen parviäly-yhteys muihin yksikköihin katkaistu?” Arstein kyseli närkästyneesti mutta hillitsevästi. ”Vastaus: Kyllä Mestari Z.M.A” ”Käskekää jokainen Feterra perääntymään ja odottamaan seuraavaa käskyäni”, Zorak käski Metalliolentoa, joka lähetti heti viestin jokaiselle Nynrahin Feterroille. ”Käskekää myös jokainen Avhrak Va tiukentamaan valvontaansa.”
Juuri silloin sukellusvene nousi viimein merestä esiin. Taivas oli harmaiden pilvien peitossa, mutta oli silti huomattavan kirkkaampi kuin meren alla. Tehtaiden valtaama saari näkyi horisontilla. Zorak nousi ylös tuolistaan ja katseli saarta päin, tohkeampana kuin koskaan ja hymyili omahyväisesti itselleen.
”Tiedotus: Mestari Z.M.A, olemme nousseet meren alta” ”Kyllä, kiitos huomautuksesta”
Tuntematon, kauan sitten
Iltataivas oli langennut entisen valoisan ja varjottoman maan ylle. Jokainen puu ja kivenlohkare olivat vain muodottomia, mustia siluetteja tummansinisen taivaan edessä. Kaksi matkalaista kävelivät tasaisella ruohikolla. Jokainen askel märän ruohon päällä tuntui kuin se voisi herättää minkä tahansa olennon, joka lepää juuri varjojen sisällä.
Yksi matkalaisista, Valon Toa, oli vielä hieman väsynyt kun oli joutunut kävelemään koko päivän taukoamatta laaksojen ja kallioiden läpi, mutta silti seurasi toisen, lierihattuisen Toan perässä. Lierihattuinen Toa käveli väsymättömästi, mikä sai Valon Toan jatkamaan. Mutta Valon Toan ajatukset harhailivat muualla.
”Mitä sinä oikein mietit, Loiste?” Lierihattuinen Toa kysyi, hän huomasi kuinka hänen seuralaisensa ei näyttänyt keskittyvän kävelymatkaan. Valon Toa ei odottanut kysymystä, mutta päätti vastata siihen. ”Ajattelin vain… Ajattelin mikä tekee meistä Toia?” Lierihattuinen Toa pysähtyi ja käänsi päänsä Valon Toan suuntaan.
”Ajattele asiaa näin”, Toa aloitti, ”päivällä taivaan valaisee auringot, jotka pitävät varjon loitolla. Mutta mitä illalla on?”
Toa osoitti taivasta kohti. Valon Toa katsoi ylös.
Yötaivasta peitti lukemattoman määrä tähtiä, jotka valaisivat pimeyden keskellä. Ne näyttivät olevan ainoa syy miksi he näkivät ylipäätänsä mitään illan aikana.
”Oletko koskaan katsonut tähtien täyttämälle iltataivaalle ja ajatellut kuinka kauniita ne ovat? Kuinka ne poistavat pelon ja epävarmuuden olon? Kuinka ne tuovat turvallisuuden ja toivon sinulle? Ja kuinka ne näyttävät kuin suojaisivat meitä pimeydestä?
Sopivasti, jokainen tähti on niin kauan olemassa kuin Toan elämä. Ja jos jokainen Toa katoasi maan päältä, maailma olisi niin paljon pimeämpi ja niin paljon synkempi. Jäljelle jäisi vain pelko ja epätoivo, jota yksikään muu valo maailmassa ei pystyisi korjaamaan.
”Se toinen huone”, Äks sanoi yhtäkkiä. ”Mitä?” kysyi Jardirt hämmästyneenä hiljaisuuden rikkomisesta. ”Sain päähäni … viestin”, punainen titaani jatkoi. ”Se toinen huone?” Jardirt varmisti. ”Joo- Matoro”, Xxonn tajusi ja syöksyi kammion läpi kohti sen ovean. Katon piemdyessä roikkuneet neljä nukkea eivät olleet tehneet elettäkään, ja merirosvojoukko oli päättänyt tutkia paikkaa tarkemmin. Äks syöksyi oviaukosta ja iski nyrkkinsä sen vieressä olevaan, kiviseen oveen.
Äks otti kirveensä ja iski ovea. Paksu kivi ei saanut kuin joitakin naarmuja. Klaanilainen puri hampaitaan yhteen ja iski uudestaan. Oven toiselta puolelta kuului huutoa ja lyöntejä. Äks painoi nopeasti korvansa kiviovea vasten ja kuunteli.
Äks hymähti väkisin ja huusi oven läpi ”Notfun!” ”Hääh kukamitä! AVATKAA OVI!” ”Avausmekanismi on kai sillä puolella!” ”Eikä ole!” ”…” ”Matoro tarttee apua!” ”Koitamme saada oven auki”, Äks vastasi huuaten ja huusi sitten piraatteja apuun.
Nimdan temppeli Merikammio
Metallinharmaa terä iskeytyi kevyesti paksun puuluukun ja jääkerroksen läpi. Ääri leikkasi tiensä auki kuin vettä vain. Sitten Marionetin kasvoton pää nousi aukosta. Se veti itsensä kupolin malliseen huoneeseen sisään ja katsoi nopeasti huoneen läpi. Ainut, minkä takana voisi olla piilossa, on suuri teleskooppi. Olennon liikettä ei ehtinyt edes tajuta ennen kuin kaukoputki sortui kahteen palaan.
Matoro pudottautui katosta vähän matkan päähän nukesta. ”Hei, rumilus”, Matoro aloitti näennäisen kevyesti. Toa oli aseeton, haavoilla ja toinen ranne puuttui. Se ei näyttänyt uhkaavalta ennen kuin Matoro kuljetti ehjän kätensä selkänsä takaa.
Siinä sädehti kipinöivä pallo vaaleansinistä energiaa. Siinä oli kaikki Matorolla jäljellä ollut elementaalienergia.
Matoro ampui sen kädestään. Se ei osunut Marionettiin, vaan iskeytyi seinään tämän takana. Sillä hetkellä koko huone peittyi valkoiseen valoon kilinän ja kohinan saattelemana. Timanttiseinä Marionetin takaa oli pettänyt iskun voimasta, ja vesimassat syöksyivät valtavalla paineella sisään. Matoro hyppäsi nopeasti luukusta alas Atheonin patsaan päälle Marionetin iskeytyessä paineen voimasta vastapäiseen timanttiseinään. Sitten vesi syöksyi valtavalla paineella luukusta Atheonin kammioon.
Notfun kuuli rusahduksen ja sitten kohinaa. Hän mietti hetken ääntä, kunens tajusi sen olleen vettä. Pakokauhu nousi pintaan Notfunin sisällä. Jos hän ei saisi ovea auki, hän hukkuisi. Hukkuisi maan alla. Kapteenin pitäisi upota laivansa mukana, ei näin. Tosin hän ei ollut sitä kapteenityyppiä. Hän pistäisi jonkun muun uppoamaan laivansa mukana ja hankkisi itse uuden paatin.
Kaikkea alkoi olla jo kokeiltu ovea vastaan. Se ei vain liikahtanut senttiäkään. Näytti siltä, että se olisi hitsattu umpeen. Äks oli hakannut kaikilla voimillaan ovea kirveensä kera, ja niin olivat myös muut. Oli koitettu ampuma-aseita ja patsas-muurinmurtajaa.
Matoro oli aliarvioinut veden voiman murtaessaan lasin. Atheonin kammiossa oli jo metrin syvyinen kerros vettä, sillä uloskäynti oli kivien tukkima. Siitä pääsi vain vettä läpi. Matoro oli alhaalla kammion pohjilla kahlamassa. Hän yritti siirtää kiviä pois uloskäynnin luota, mutta ne tuntuivat olevan liian raskaita. Vesi nousi nopeaan tahtiin ja kohina häiritsi keskittymistä. Pimeys haitatsi näköä ja vesipärkseet tuhosivat näkyvyyden yökiikarin kautta. Matoro pystyi pitämään hengitystään suhteellisen pitkään, mutta haavoittuneena ja väsyneenä toimiminen oli huomattavasti hankalampaa.
Toa haukkoi henkeään ja sukelsi jälleen. Hän yritti tarrata kiviin ja saiksin yhtä siirrettyä, mutta veden imu oli turhan voimakas. Hän joutui pian palaamaan pintaan haukkaamaan happea. Hän mietti oliko Marionetti kadonnut kuvasta kokonaan, mutta siirsi taas ajatuksensa hengissä pysymiseen. Vesi helpotti kipua hänen toisessa kädessään, mutta siitä vuosi silti verta ikävän näköisesti veteen.
Matoro huokaisi noustessaan pintaan. Vettä oli jo nelisen metriä ja katoo läheni koko ajan. Hän päätti uida vaivalloisesti Atheonin patsaan luo, ja ottikin kiinni sen ainoasta veden päällä olevasta osasta, päästä. Hän koitti saada ajatuksiaan toimimaan, mutta kaikki oli liian sekavaa.
Toa yritti ladata käteensä elementti-energiaa, mutta huomasi käyttäneensä kaiken ylhäällä. Hän keskittyi imemään ympäristöstä kylmyyttä voimakseen, ja veden lämpötila nousi nopeasti kuumaksi. Toa keräsi saamaansa voimaa käteensä ja sukelsi. Matoro ui ovea kohti, ja ampui elementaalienergiallaan kivikkoa.
Sitten jotain liikahti hänen takanaan. Matoro tunsi poltteen ja näki miekan telvan mahansa läpi. Toan suu avautui väkisin tuskanhuutoon hänen yrittäessä pintaan, mutta miekka liikkui nopeasti ylöspäin lävistäen Matoron vartalon rintaan asti. Toan liikkumaton ruumis irtosi Marionetin miekasta kuin hidastettuna ja veri muutti veden hitaasti sameaksi.
Umbra seisoi keltainen miekka kourassaan, ja oikean käden musta exo-kanuuna ladattuna Sinisen Skakdin edessä. Valon Toan ja Skakdin lähellä oli maassa kolme Toaa ja metsäpalon alku oli taustalla, tuomassa maailmanlopun tunnelmaa tähän kahden kolossin kohtaamiseen.
Miekka iski vasten miekkaa, kun kaksikko otti mittaa toisistaan. Umbra laukaisi tykkinsä lähietäisyydeltä kohti kohdettaan, Metorakkin lentäessä vähän matkaa taaemmas. Skakdi käynnisti jalkojensa turbiinit, lentäen täysillä päin Umbraa ja samalla viiltäen miekallaan Umbran vatsapanssariin syvää naarmua.
Umbra parahti, ampuen tykillään lentävän skakdin selkään, jolloin Skakdi putosi kivun voimasta maahan. Selkä ei ollut niin hyvin panssaroitu kuin skakdin muu ruumis.
Metorakk oli nelin kontin maassa, nousten karikosta pystyyn. Skakdi oli vihainen, sen näki oranssista silmistä ja siitä kuinka skakdi puristi aseitaan kourissaan.
”Mitä järkeä meidän edes on taistella?” Umbra sanoi, väistäen skakdin toisen heittotikarin ja ottaen kiinni toisen, jonka Toa heitti päin Metorakkin leukaa. Tikari viilsi veden skakdin leukaan uurteen, josta alkoi tihkumaan verta.
”Allianssi on Klaanin vihollinen, ehkä siksi, typerä Toa”, Metorakk murahti, pyyhkien veripisarat hopeiseen kämmeneensä. Skakdi paiskasi oikealla kädellään hopeisen miekan kohti Umbraa, jolloin keltamusta soturi joutui torjumaan iskun omalla miekallaan. Uupumus näkyi Umbran kasvoilta ja olemuksesta, kun Metorakkin onnistui taivuttamaan Umbraa kohti maata.
”Olet häviöllä, Toa. Kun olen hoidellut sinut, tapan kylmänviileästi ystäväsi”, Metorakk sanoi, lyöden iskusarjan Umbraa kohti. Toisella kädellään skakdi iski tikariaan kohti Toaa, toisella miekkaansa. Umbra oli alakynnessä, hänen pitäisi saada voimansa taas käyttöönsä.
Kirkas valonsäde sokaisi Metorakkin, kun Umbran kanohi Mordus päästi pienen henkäyksen voimistaan. Metorakk koetti saada silmänsä nopeasti auki ja otti pistoolinsa toiseen käteensä.
”Sinä kirottu Toa, et pelannut reilulla pelillä”, Metorakk murahti, ampuen sokkona Umbraa zamoreilla. Umbra väisteli hyökkäyksiä perin akrobaattisesti, jota ei olisi uskonut Umbran ruumiinrakenteesta.
Umbra käytti jalkojensa turbiineita, lentäen Metorakkin taakse. Skakdin kuulo oli kuitenkin tallessa jolloin sininen skakdi huomasi yllätyshyökkäyksen, sattuen kääntymään juuri sopivasti päin Umbran ammusta. Metorakk lensi läheiseen puuhun, mennen tajuttomaksi.
Voitokkaana, Umbra noukki Metorakkilta jääneen sinisen kiven maasta, laittaen sen rintapanssariinsa. Kiven energiaa siirtyi Umbraan, korjaten hänen kudosvaurioitaan.
”Tämä kivi on jotenkin tutunoloinen, se parantaa…” Umbra mutisi. Sitten Toa muisti ”Tämähän on Matoron parannuskivi!”
Umbra päätti käyttää kiven energioita muiden herättämiseen, ja sai perin nopeasti ystäviään hereille. Toat nousivat maasta, katsellen hyökkääjää, joka makasi puun alla. Pieni metsäpalon alku oli alkanut nuolla muita metsän puita ja kasvustoa.
”Saanko hoitaa tämän metsäpalon alun?” Deleva kysyi, alkaen imeä liekkien lämpöä itseensä. Puoliksi mekaaninen Toa täyttyi lämpimästä energiasta, jolloin Deleva alkoi hohtaa oranssia valoa ja lämpöä. Pysykää kauempana, Toa sanoi, osoittaen käsillään kohti taivasta. Suuri annos kuumaa energiaa lähti toan käsistä muodostaen ison patsaan taivaalle.
”Tämä pitää vapauttaa aika nopeasti, muuten meille tulee vieläkin tukalammat paikat”, Deleva mutisi, kanavoiden yhä lämpöenergiaa kohti taivasta.
Viimein energia Delevan sisältä loppui ja Toa palasi normaaliksi. Uupuneet Toat päättivät siitäkin huolimatta, että olivat uupuneita, jatkaa matkaansa kohti Nimda-temppeliä ja Matoro TBSn olinpaikkaa.
Luola oli täydellisen hiljainen. Valokivien punainen kajo loi aavemaista tunnelmaa varjojen tanssiessa seinillä. Suuri patsas seisoi huoneen keskellä varmana. Pieni matoranin siluetti tasapainoili patsaan päällä tavoitellen katosta jotakin.
Sitten hiljaisuus rikkoutui, kun miekat osuivat toisiinsa. Matoro hädin tuskin väisti ensimmäisen iskusarjan, kun marionettinukke jo hyökkäsi uudelleen. Toa väisti patsaan jalan taa ja koitti hyökätä. Nukke väisti helposti iskun ja pisti miekalla eteenpäin. Matoro väisti, mutta miltei kaatui selälleen maahan. Hän tunsi kuinka väsymys vaati verojaan. Ihan kuin nukke ei olisi yksinään liian paha vastus.
”Ei aukea!” kuului huuto yläilmoista. Notfuninkin äänestä oli havaittavissa epätoivoa. Valkoinen olento hyppäsi ja iski nopean sarjan Matoroa kohti. Jään Toa sai haavan ranteeseensa, mutta torjui päähän suunnatun iskun. Musta hahmo heittäytyi ketterästi patsaan toiselle puolelle.
Matoro keskittyi naamionvoimaansa. Heti kun hän aisti jonkun naapurihuoneessa olijan mielen, hän lähetti viestin.
Se toinen huone.
Hän toivoi, että Äks tai piraatit saisivat pääoven auki. Sitten Ääri iskeytyi aivan Jään Toan pään viereen. Toa kierähti alas ja koitti potkaista Marionettia, mutta valkoinen olento näytti horjahtavan pois tieltä. Aivan kuin nukke tietäisi jokaisen Matoron liikkeen ennalta.
”Not! Ovelle!” Matoro huusi iskiessään miekallaan Marionettia. Viimeinen oljenkorsi olisi se, että Äksä ja muut saisivat oven auki ulkoa. Merirosvo lähti kiipeämään vaivoin alaspäin. Intensiivinen miekkailu jatkui. Nopeatempoisia iskuja sateli suuntaan jos toiseenkin, mutta yleiskaava oli selvä. Marionetti voittaisi, ellei jotain tapahtuisi.
Sillä hetkellä Matoro ampui harppuunan patsaan päähän. Hän lähti kelaamaan valtavan nopeasti pimeyden halki, pyrkien edullisempaan asemaan. Yhtäkkiä Toa tunsi kovan poltteen ja sitten tajusi harppuunan olevan poissa. Toa tarttui refleksinomaisesti patsaan käteen miekkakädellään juuri ennen kuin olisi pudonnut. Energiaterä sensijaan putosi jonnekin pimeyteen, ja Matoro yritti pysyä tasapainossa. Hän näki kelmeässä punaisessa valossa mitä oli tapahtunut. Hänen oikea kätensä oli katki ranteesta. Se vuoti verta kivisen patsaan pinnalle. Kipu yritti lamaannuttaa Toan, mutta se ei onnistunut. Matoro pakotti itsensä patsaan käden päälle juuri ennen kuin Marionetin miekka iskeytyi patsaaseen. Marionetti seisoi patsaan kyljessä uhmaten painovoimaa.
Jään Toa nousi varovasti seisomaan Atheonin käden päälle. Hän taisteli kipua ja väsymystä vastaan yrittäessään tasapainoilla kivellä. Marionetti löi, mutta Toa hyppäsi patsaan olkapäälle. Marionetti nousi kädelle, mutta aseeton Matoro ehti jälleen hypätä pois kuolettavan terän iskualueelta ja sai vasemmalla kädellään kiinni katon kahvasta.
Toa alkoi heilutella kehoaan eteen ja taakse roikkuen toisella kädellään kahvassa kiinni. Hän ei tiennyt täysin, mitä aikoi, mutta jotain olisi tehtävä. Valkoinen olento hyppäsi kevyesti patsaan pään päälle. Se kohotti miekkansa. Samalla hetkellä luukun salvat pettivät ja se heilahti kovaa 90 astetta alaspäin.
Matoron jalat iskeytyivät Marionetin rintakehään. Patsaan päällä seissyt olento ei ehtinyt reagoida myöhästyneen miekaniskunsa jälkeen. Ääri syöksyi huoneen pohjille ennen kuin Nukke ehti tajuta sitä. Marionetti näytti hyppäävän hidastetusti alaspäin, ja silloin Matoro tunsi hetkensä koittaneen. Hän heilautti pari kertaa itseään voimakkaasti. Sitten hän päästi irti.
Toa lensi C-kirjaimen mallisessa kaaressa luukusta ylös ja siitä kiviselle lattialle. Välittömästi hän kurkotti kahvaan, kiskaisi luukun ylös ja jäädytti sen paikalleen.
Matoro hengitti syvään maatessaan kivisellä lattialla. Hän ei ole ollut koskaan tällaisessa tilanteessa. Sydän tuntui hyppäävän rinnasta ulos ja pulssi oli taivaissa. Toinen käsi sädehti kipua.
Hengitys tasaantui pikkuhiljaa. Matoro nousi varovasti istumaan kivilattialle ja loi katsauksen huoneeseen.
Se läpinäkyvistä levyistä tehty kupoli meren – ei, vaan järven – pohjassa. Saaren keskelle levittäytyvä järvi näkyi kirkkaana joka suuntaan. Korkean rantatörmän huipulla näkyi siluetti Nimdan pyhätöstä. Huoneen ainut kaluste oli reunassa oleva suuri kaukoputki.
Matoron ilme kirkastui. Hän rikkoisi lasin ja uisi ylös. Sitten hän muisti Nimdan. Ja muut klaanilaiset. Voisiko hän asettaa oman henkiinjäämisensä Klaanin ja ystäviensä edelle? Olisiko Toan kunniasta mitään sen jälkeen? Kuitenkin valittavana oli nyt joko varma kuolema tai pako… ja ystävien kuolema. Ei, ei Toa toimisi niin, Matoro vakuutteli itselleen. Hän halusi paeta, muttei halunnut pettää ystäviään. Hän halusi elää. Jokin ääni Matoron päässä käski häntä lähtemään.
Hän ei kuolisi. Ei tänään. Ei koskaan.
Hän tiesi, että se olisi mahdotonta. Kaikki kuolisivat joskus. Mutta ainahan voisi ajatella, ettei kuolisi. Olla optimisti.
Matoro veti selästään alhaalta poimimansa seremoniamiekan ja kohotti sen. Miekan terä iskeytyi läpinäkyvään seinään. Se teki kapean viillon. Sitten Toa tutki tarkemmin lasia. Teleskooppisilmän skanneri sanoi sen olevan timanttia. Sen läpi ei pääsisi.
Sitten Toa murtui lattialle. Ei hän voisi kuolla näin. Loukussa oudolla saarella. Kukaan ei saisi tietää Klaanilaisjoukon kuolemasta. Kukaan ei löytäisi ruumiita. Kukaan ei tulisi haudalle tuhannen vuoden kuluttua muistelemaan sankaria.
Matoro ei ollut edes ilmoittanut Klaaniin mihin oli lähtenyt.
Hän pakotti itsensä pysymään koossa. Tunteille ei saisi antaa valtaa. Pitäisi pyrkiä rationaaliseen ja selkeään ajatteluun jos hän haluaisi pois.
Sitten epätoivo valtasi hänet taas. ”Ei tämä ole mahdollista”, Matoro sanoi itselleen. Hän puristi hampaitaan yhteen. Hän ei halunnut uskoa tätä todeksi. Matoro the Blacksnow’n taru on lopussa.
Sininen hahmo hiipi metsässä, tai oikeastaan vaani. Hän oli nimeltään Metorakk ja hän metsästi Toia. Eräs Toa, nimeltään Matoro The Black Snow, oli Metorakkin mustalla listalla, mutta paremman puutteessa muutkin toat kelpasivat skakdi-komentajalle. Käyttäen tarkkaa kuulo- ja hajuaistiaan, Veden skakdi oli huomanut joukon Toia vähänmatkan päässä ja päättänyt nujertaa Toat, koska ainoa hyvä Toa oli kuollut Toa. Hyvällä tuurilla näillä Toilla oli yhteyksiä klaaniin, siihen sekalaisten pellejen joukkoon, joka mainosti olevansa hyvän puolella.
Metorakk päätti hiipiä pahaa-aavistamattomien uhriensa taakse ja ampua heitä zamor-pistoolillaan, jossa oli tähtäinlaitteisto. Veden skakdi käytti tällä kertaa pääasiassa punaisia ammuksia, jotka uhriin osuessaan halvaannuttavat uhrin toiminnot.
Veden skakdi hyppäsi tähystämään kallioiselle mättäälle. Hän katsoi pistoolinsa tähtäimestä Toa-joukkoa. Keltamusta, keltaruskea, musta ja valkopunainen, mutta puoliksi hopeinen Toa laahustivat metsässä. Skakdi päätti hiipiä lähemmäs.
”Minulla on huono tunne tästä,” Nurukan sanoi, katsoen ympärilleen. Metsäretki oli ollut liian rauhallinen. Äkkiä veteraani-toa näki jotain vihreillä silmillään. Jokin sininen hyppi ketterästi, käyttäen jonkinlaisia turbiineja hyppyjensä vauhdittajina, kohti Toia. Olento piilotteli puiden katveessa, lähestyen toia.
”Mitä nyt taas, vanhus?” Deleva murahti. Häntä välillä ärsytti Nurukanin huomautukset. Mutta oli ymmärrettävää että jotain oli vialla kun ei ollut tapahtunut toimintaa metsäretken aikana.
”Paljonko Nimda-temppelille on vielä matkaa?” Umbra kysyi seuruetta johtavalta Kiven Toa Samolilta.
”Nimda-temppeli on ihan pienen kivenheiton päässä”, heimonaamiota kantava Toa sanoi. Kiven Toa osoitti sormellaan eteenpäin, jolloin pilkahdus Nimda-temppelistä näkyi viidakon kätköistä.
”Hyvä, jatkakaamme siis matkaa”, Umbra sanoi, kun laukauksia kuului lähistöltä. Punaisia zamoreita lensi ilmassa kohti Nurukania ja Samolia. Toat kaatuivat nopeasti maahan. Delevan onnistui torjumaan ammuksia plasmakilvellään, jota Toa piteli mekaanisessa kädessään. ”Valmistaudu, Umbra”, Plasman Toa sanoi, kun sininen olento lähestyi heitä paraikaa. Umbra ei ajatellut muuta kuin ”Mitä karzahnia juuri tapahtui”, ja otti miekkansa selästään vasempaan käteensä.
Olento tulitti Toia jonkin aikaa, heittäen sen jälkeen tarkan heittoveitsensä kohti Umbran keltaista miekkaa. Miekka putosi keltamustan Toan kädestä, kun veitsi palasi takaisin kohteelleen, paljastaen hyökkääjän siniseksi, hopeista kypärää kantavaksi skakdiksi, jolla oli hopeinen kiiltävä haarniska ja ilkeä virne kasvoillaan.
”Tervehdys, Toat”, Metorakk sanoi ottaen hopeisen, pitkän miekan selästään. ”Valmistautukaa tuhoonne, isot Matoranit”, Skakdi sanoi, ampuen pistoolillaan Umbraa. Valon toa torjui ammuksen tykillään, heittäen samalla miekan lentämään kohti Metorakkia. Keltainen miekka pyöri vauhdilla kohti skakdia, osuen Metorakkin hopeiseen mahapanssariin. Pieni sininen kivi tipahti iskusta maahan, Skakdin jalkoihin. ”Miksi hyökkäät kimppuumme, typerä Skakdi?” Umbra kysyi Skakdilta, kun miekka palasi ilmalennoltaan takaisin Toan käteen. Skakdi vain hymyili, eikä vastannut mitään.
”Hän on skakdi, eivät skakdit anna vastauksia ilman taistelua”, Deleva sanoi, ladaten jousensa ja ampuen sillä panoksen kohti skakdia. Kuumennettu nuoli lensi ilmassa kohti Metorakkia, joilloin skakdi torjui iskun miekallaan, lennättäen panoksen päin suurta puuta, sytyttäen sen tuleen. ”Jalot Toat eivät mielellään sytytä metsäpaloja, eiväthän?” Skakdi murahti. ”Siksi tuomitsenkin teidät, Toat, kuolemaan metsäpalon aloittamisesta. Ai niin, te kurjat. Ette sattuisi tietämään mitään Matoro Kuralumesta?”
Ajatukset risteilivät Umbran päässä. Oliko Matoro tällä saarella? Jos oli olisi hienoa löytää kauan kadoksissa ollut ystävä, joka oli aina tien päällä.
”Mitä tiedät Matorosta, sinä Skakdin rumilus, joka ei ole paljastanut edes nimeään?” Umbra murahti, osoittaen keltaisella, valolla ladatulla miekallaan Skakdin kurkkua. Ilmekään ei värähtänyt Metorakkin kasvoilla, kun skakdi sanoi. ”Ota miekkasi pois, niin kerron sinulle. Olen Metorakk, Gaggulabion skakdi-joukkojen komentaja ja olen täällä Nimda-sirun ja Matoro TBS:n perässä”, Skakdi sanoi, Umbran laskiessa miekkaansa pois skakdin reviiriltä.
Menneisyys palautui Delevan mieleen, kun hän kuuli nimen ”Metorakk”. Viha täytti toan sydämen kun Toa muisti mitä Metorakk-niminen skakdi oli tehnyt hänelle menneisyydessä. ”SINÄ! Sinä siis teit minusta tällaisen, puoliksi mekaanisen Plasman Toan!” Deleva huusi vimmastuneena, silmät loistaen kostonhimoa ja nyrkit kuumentuneina plasmavoimista. ”Nyt minä vihdoin saan kostoni, kuten Metsästäjät minulle opettivat!”
Kipinät lensivät ilmassa, kun Deleva viittoi Umbran väistymään syrjään Metorakkin edestä. ”Tämä taistelu on minulle, olen sitä odottanut vuosituhansia”, Deleva sanoi iskien kuumennetulla kilvellään Metorakkia. Metorakkin haarniska suojasi Skakdia pahemmilta palovammoilta, kun Skakdin onnistui harkitulla niskalenkillä heittää Deleva päin yhtä metsän puuta, liekkien nuollessa puun juuria. Plasman Toa pudotti aseensa maahan, kaatuen tajuttomana maahan, punaisen Kakaman pudotessa heinikkoon.
”Nyt on sinun vuorosi, Toa Umbra”, Metorakk sanoi, iskien miekkansa kohti Umbraa. Keltainen miekka torjui iskun, mutta kestäisikö Umbra kauaa koulutetun Skakdi-sotajohtajan iskuja, varsinkin kun hänen elementaalivoimansa olivat todella heikot ja mieli täynnä kysymyksiä, muttei vastauksia…
Manun mielilinkin häivähdys vahvistui Takomon käytävällä hiipivän keltaisen kykloopin mielessä. Hän oli lähellä. Tongulla oli ollut onnea. Häntä ei ollut huomattu, joskin hän oli joutunut murskaamaan muutaman vakoilulautasen Cordak-tykkinsä varrella takaapäin.
Hiljaisuuden rikkoi paukaus. Joku iskeytyi vierellä olevaan rautaseinään. Hälytyssireeni alkoi soida.
Keetongu juoksi hieman kauempana seinässä olevalle ovelle ja painoi päänsä sitä vasten. Kyklooppi raotti päänsä aistielimiä suojaavia iholevyjään kuuluvuuden parantamiseksi.
”Miten tämän sanoisi. Jos pitäisi juosta, hankalaksi käy.” ”Hankalaksi käy muutenkin, sillä ovi on yhä kiinni.” ”Pudotin sentään Feterran lattian läpi. Paitsi, että ne osaavat lentää.” PANG. RÄKS. MUKS.
Tongu oli löytänyt ystävänsä. Äänistä päätellen heillä ei mennyt kovin hyvin, joten kyklooppi naksautti aseensa varmistimen pois räjäyttääkseen jykevän rautaoven tieltään. Sitten hätäsiirenin ujellus loppui ja kaiuttimista kuului väsynyt Matoran-ääni.
”Hätätila alue 72C:llä. Tason neljä kaasuvuoto. Evakuoikaa alue välittömästi. Puutumme tilanteeseen mahdollisimman pian.” Keetongu kuuli äänestä, ei tilanteeseen ei oltu todellisuudessa edes puuttumassa ainakaan Nynrah-haamujen puolesta. Nyt myöskään oven räjäyttäminen ei käynyt päinsä: Cordak-ammuksen räjähdys ja vaaralliset kaasut eivät olisi ollenkaan kiva yhdistelmä Manulle ja Guartsulle. Lähistöllä ei näkynyt sopivia lyömäaseitakaan.
Keetongu lasi aseensa syrjään, meni oven eteen ja painoi pajavasaramaiset sormensa oven reunoihin. Sormet taivuttivat metallia ja Tongu sai pitävän otteen. Hän veti kaikilla voimillaan, mutta jykevä rautaovi pysyi paikallaan. Saranat ja lukko olivat liian lujat. Keetongu yritti työntämistä, mutta ovi pysyi paikallaan. Uusi yritys. Ei mitään. Tongu nosti jalkansa oven molemmille puolille roikkuen seinällä pitäen yhä kiinni ovesta. Terävät varpaat upposivat seiniin. Ovessa roikkui nyt noin tonnikaupalla Rahia.
Ovi irtosi saranoistaan ja Tongu lensi selälleen ovi päällään.
Huoneessa olevat kolme vammautunutta hahmoa kääntyivät katsomaan kohtaa, missä ovi oli sijainnut. Guartsu makasi lattialla bensahöyryjen seassa. Manu yritti puolustautua kulmassa ja yritti sammuttaa tulta. Feterra kääntyi ovelle, mutta ei nähnyt tulijaa.
Sitten siihen osui jykevä rautaovi, joka lensi komeassa kaaressa huoneen sisään. Ovi heitti tappajarobotin suoraan vastakkaiseen seinään, mutta edes se ei tuhonnut Feterraa täysin. Se kuitenkin riitti siihen, että Tongu pääsi hyppämään huuruiseen huoneeseen ja nappaamaan henkihieverissä olevat ystävänsä mukaan.
”Pystyttekö juoksemaan?”
”Gruh”, Manu murahti hiljaa. Guartsu hytisi Tongun olkapäällä.
”Jaha,” Keetongu sanoi, ”Onneksi minulla menee paremmin. Parasta kantaa teidät turvaan.” ”Se tulee”, Guartsu houruili katsoessaan kemikaalivarastoon. Tongu kääntyi katsomaan. Vaurioitunut Feterra oli saanut kammettua oven päältään. Sen käsi oli mennyttä, ja se oli hyvin hyvin vihainen. Keetongu perääntyi muut olkapäillään muutaman metrin päähän huoneesta.
”Aaargh. Aika sinetöidä hauta, rautaäpärä”, Guardian murahti ja otti yhä kykloopin olkapäällä roikkuen kiväärinsä esiin ja ampui plasmalatauksen turhia tähtäämättä kemikaalivarastoon.
Tiskin takana eräs Mokel-niminen tulenpunainen Matoran kuurasi juomalaseja innokkaana. Kahvio oli Mokelin ylpeys vaikkei kukaan oikein ollutkaan varma, kuka sen itse asiassa omisti. Siitä huolimatta Mokelin elämäntavoite oli tarjota Klaanilaisille paikka, josta löytyi aina juttuseuraa, ruokaa ja muutama korttipakka. Valitettavasti metallisten tappokoneiden hyökkäys oli tuhonnut Mokelin hedelmävarastot lähes kokonaan.
”Heitä banaani, Mokel!” eräs sininen Matoran huikkasi eräästä pöydästä, jossa oli käynnissä korttipeli. ”Ei ole banaaneja”, Mokel vastasi. ”Mitä sitten on?” ”Hihihi, omena. Hihihi.” ”…”
Juuri silloin kahvion ovi kolahti auki. ”Katsoppa tätä, Mokel!” Kapura sanoi innoissaan ja vetäisi esiin vanhalle paperille piirretyn taulukon, jossa oli pientä tekstiä. ”Taisin löytää jotain tärkeää.” ”Näytä”, Mokel sanoi ja otti taulukon, johon oli merkitty Adminien kahviotilauksia viikon ajalta. ”Mitä sait selville? Sen, että Guardian pitää Turkasesta?” ”Ei. Katso nyt. Adminit lähettävät selvästi salaviestejä täytetty patonki-koodilla.” ”Kapura on nyt TEORIOINTIMIES.” ”…”
”…Siis, oliko sinulla muita havaintoja?” Mokel kysyi Kapuralta. ”Itse asiassa on”, Kapura sanoi ja kumartui lähemmäs Mokelia, jotta muut eivät kuulisi. ”Sinulla on kontakteja Klaanin ulkopuolelle. Kenties Allianssiin.”
”Ja mistäs niin päättelet?” Mokel, joka oli jo oppinut olemaan välittämättä siitä, että Kapura spekuloi kaikkia ja kaikkea kaikin mahdollisin tavoin, kysyi.
”Olen varjostanut sinua”, Kapura totesi. ”Häviät joka keskiyö johonkin.”
”Työaikani päättyy keskiyöllä”, Mokel sanoi. ”Sitä paitsi menen vain tapaamaan tätiäni. Oletko kuullut hänen uudesta miesystävä-”
”Ah, tädilläsikin voi olla kontakteja ulkomaailmaan”, Kapura sanoi välittämättä Mokelin puheesta. ”Jos olen oikeassa teoriani suhteen, hän viestittää sen hammaslankamyyjän kanssa salakielellä.”
Kapura nousi tiskin äärestä ja huusi vielä ovelta: ”Ja koska teoriani eivät ole olleet oikeassa?”
”Niinpä niin”, Mokel mumisi ja huomasi harmikseen, että pöydän kuusi korttipeli oli päättynyt siihen, että korttipakka oli lentänyt ulos ikkunasta erään vihreän Matoranin toimesta.