Ilta alkoi hämärtyä suurkaupungin ylle Kapuran livahtaessa vahkia pakoon hiljaiselle sivukujalle. Tulen toa löysi itsensä suurelta mutta miltei matoranittomalta kadulta, jonka ainoan ehjän rakennuksen ikkunoista hehkui valoa. Kyltin mukaan kyseessä oli paikallinen baari. Kapura vilkaisi ympärilleen ja totesi kadottaneensa erikoisvahkin. Hän istui baarin viereisen talonraunion pihapiiriin kuuluvalle kivenlohkareelle. Ko-matoran avasi baarin oven mennäkseen sisään ja päästi hetkeksi nopeatempoisen musiikin kadullaolijoiden kuultavaksi.
Kapura nosti esiin kämmenensä ja yritti keskittyä. Pinnisti. Tuntuiko ilma jo kuumemmalta? Oliko tuo savua?
Liekki syttyi. Metru Nui näytti olevan tulessa sen läpi katsottuna. Mutta palaminen oli kituvaa. Savua oli liikaa. Liekki sammui.
Kapura huokaisi. Uusi yritys. Hän hieroi yhteen kämmeniään ja erotti ne. Tuli syttyi niiden väliin. Kapura siirsi ne kauemmas toisistaan. Palaminen oli vaisumpaa. Enää ei loimunnut valtava liekki, jota Kapura kykeni muovaamaan liikuttamalla käsiään. Liekki kitui vielä hetken ja katosi.
Tulen toa ei päättänyt luovuttaa. Uusi yritys. Kapura liikutti kämmeniään kuin kosketellen näkymätöntä palloa. Kipinöitä. Kapura löi kämmenensä yhteen ja levitti ne uudelleen. Nyt roihusi. Mutta ei niin vaivattomasti kuin ennen. Kapura ei voinut kuvitella lähettävänsä tulipalloa kohti vihollisjoukkoa.
Sammuminen oli taas lähellä. Kapura ei aikonut sallia sitä. Hän keskittyi liekkiin ja yritti silkalla tahdonvoimalla saada sitä roihuamaan vieläkin kovempaa. Jopa puhalsi tuleen ja antoi sen levittää ilmaan muutamia kipinöitä. Löi kätensä yhteen uudelleen vain heikentääkseen roihua.
Tuli sammui.
Kapura ei ollut huomannut hengittävänsä tiheään. Tai olevansa niin väsynyt. Hän nousi ylös ja käveli lohkareen ympäri pari kertaa. Äskeisestä huolimatta Kapura tunsi lähinnä kylmää.
Mitä teet?
Kapura kääntyi ja näki Zairyhin juuren roikkuvan läheisestä puusta.
“Yritän saada elementaalivoimani toimimaan.” Ovatko ne tosiaan niin hyödyllisiä verrattuna lähitaisteluun?
Kapura huokaisi ja tuijotti juurta. Vasta äskenhän hän oli saanut tietää, että samainen olento oli ainakin epäsuorasti ongelman aiheuttanutkin. Zairyhin viruksen ominaispiirre oli elementtivoimien tuhoaminen, sillä se oli suunniteltu tuhoamaan tehokkaasti toia ja muita elementaalivoimaisia olentoja.
Vai onko niillä… tunnearvoa?
Kapura mulkoili juurta. “Kai sen voi noinkin ilmaista. Ovathan elementtivoimat suuri osa toana olemista.”
Lonkerojuuri kietoutui tiukemmin oksan ympärille. Voidaanko tästä päätellä, että elementtivoimista näkyy myös yksilön onnistuminen toana?
“Mikä terapeutti sinä olet?” Kapura sanoi pahantuulisena. “Mutta myös naamioni, jota en enää hallitse, liittyy elementtivoimiin, joten kai sellaisen johtopäätöksen voi vetää.”
Yritän vain päätellä, miksi haluat parantua viruksesta niin kovasti, että jättäisit Jouerankin henkiin.
“Pitkäaikaisin oire on kuolema”, Kapura totesi. “Kyllä minä muutenkin haluaisin parantua.”
Luottamalla Joueraan? Olet idiootti.
“Kuka muu viruksen voi tuhota?” Kapura sanoi hiljaa.
Olen melko varma, että voin pidentää elinikääsi. Minulla on myös voimakkaita ystäviä, kuten eräs Makuta, joilta voin kysyä, jos olet kiltisti.
“Abzumo voi sorkkia minua?” Kapura mutisi. “Sepä lohduttaa.”
Hänestä puheen ollen. Aiotko hakea minulle mielisairaalan sirua, jotta voin tuhota Joueran?
“Ensinnäkin olisi mukavaa tietää Matoron ja Umbran tilanne”, Kapura sanoi. “Kahdella sirulla on lisäksi niin paljon voimaa… En tiedä, onko se nyt loppujen lopuksi niin järkevää.”
Kapura katsoi juurta, joka puristi mätää oksaa ja onnistui halkaisemaan sen.
“Ja vieläkö oletat, että teen mieliksesi, vaikka tavoitteemme eivät enää ole yhtenäisiä?”
Tulen toa hätkähti ja katsoi alas huomaten toisen juuren nousseen maasta puristamaa hänen jalkaansa. Kapura repäisi jalkansa irti ja astui askeleen kauemmas juuren palatessa takaisin maahan pienestä kolosta.
Kyllä. Kyllä oletan.
Laho oksa rasahti pudotessaan maahan. Puuhun kietoutunut juuri seurasi toista.
Muuten. Komentokeskusta ollaan kovasti valtaamassa takaisin minulta. Pian tavallisetkin vahkit jahtaavat sinua. Suosittelen hakeutumaan turvaan.
Kapura huokaisi ja päätti astella baariin. Oli aika tutustua Metru Nuin korkeakulttuuriin. Toa avasi oven ja yritti löytää istumapaikkaa harmillisen tietoisena siitä, että sinäkin hetkenä eräs maanalainen kasvi kuunteli hänen ajatuksiaan.
Metru Nui, vuosia sitten…
Sali oli suuri ja minimalistisesti koristeltu. Ikkunat eivät täydellisesti vaimentaneet ulkoa kuuluvia Ta-metrun työnteon ääniä. Matoraneja, muutama toa ja muita olentoja oli kokoontunut ympäri salia kolmen tai viiden hengen ryhmiin. Keskustelu oli kiivasta. Beigejä seiniä vasten ei nojannut ainuttakaan huonekalua. Pikkupurtavaa jakavia tarjoilijoita ei ollut.
Eräs tulen toa seisoi lähellä ikkunoita seuranaan kaksi matorania. Po-matoran ja toa tutkivat ko-matoranin pitelemää kivitaulua, jossa oli merkintöjä.
“Kertokaa minulle, mitä tämä esittää”, ko-matoran sanoi. Hänen äänensävynsä ei ollut innostunut.
“Se on jonkinlainen kaavio”, toa sanoi. “Epätasainen. Ei säännönmukainen.”
“Jotain orgaanista?” po-matoran ehdotti.
“Ei aivan”, ko-matoran sanoi. Nyt hän kuulosti halveksivalta. “Melkein.”
Po-matoran: “Melkein? Jotain orgaanisen tekemää.”
Toa: “Ehkä jonkin orgaanisen kasvua.”
Ko-matoranin kasvoilla oli vaivaantunut hymy. “Ajauduit harhaan, Jouera. Tämä kaavio kuvaa ta-metrussa tehtyjen naamioiden laatua ja tekemiseen kulunutta aikaa tältä viikolta.”
“Me pidämme universumin pyörät pyörimässä”, po-matoran Diereue sanoi. “Meidän tulisi tehdä työmme täydellisesti. Vailla matoranluonteen epätasaisuutta.”
“Kiitos tuon näyttämisestä, Desable”, Jouera sanoi. “Ehkä voimme vakuuttaa muut siitä, että matoranien asuinalueiden valtaaminen on tärkeä osa suunnitelmaa.”
“Se on tärkeää”, Desable huokaisi. “Ehkä minä voin toimia asian puolestapuhujana.”
Jouera ja Diereue katsoivat toisiaan. Desable toi pöydälle uusia ideoita, mutta hänellä ei ollut luonteenlujuutta tavoitella tulevan lajin johtoasemia. Mutta se ei haitannut kumpaakaan.
“Onko lähtö saarelle yhä viikon kuluttua?” Diereue kysyi. Jouera nyökkäsi ja katsoi ohikulkevia matoraneja ikkunasta. Heidän askeleensa hakkasivat katua epäsäännöllisesti, ilman minkäänlaisia sääntöjä. Lähtöpaikan ja päämäärän välissä ei ollut tiettyä reittiä vaan miljoonia haaroja. Saarella lajin jäsenet seuraisivat aina täsmälleen samaa polkua paikasta A paikkaan B. Matoranluonteen epätasaisuus hioutuisi pois. Jäljelle jäisi vain puhdas täydellisyys, joka sopisi maailman toiminnasta vastaavalle lajille.
Taukohuoneen kahvinkeitin puski urhoollisesti kahvia halukkaille ja täytti oman roolinsa sodassa, jonka vastapuolina olivat komentokeskuksen työntekijät ja mielenvoimainen kasvi. Kuten pieneen huoneeseen ahtautuneiden matoranien määrästä voisi päätellä, kyseessä oli tosiaan kriisitilanne. Eikä edes vaivaton ohjelmointivirhe, jonka seurauksena kaikki vahkiyksiköt muuttuvat vihamielisiksi tiettyjen viikonpäivien osuessa tietyille päivämäärille. Kyse oli ulkopuolisesta hyökkäyksestä, jonka takana saattoi olla Valioliiga tai, kuten Ilta-Metru todennäköisesti pian keksisi, Metsästäjät. Ja Metsästäjien pääsy vahkitietokantaan ei ollut asia, josta seuraa palkankorotuksia ja julkisia kiitoksia.
Lisää väkeä saapui. Omituinen hyökkäys oli levinnyt koko rakennuksen tietoisuuteen. C-osaston lähettiläät olivat kolme ta-matorania ja po-matoran, joka näytti hämmentyneeltä täpötäydessä huoneessa, jossa tönittiin toisia ja yritettiin olla kaatamatta koristemaljakkoja.
“Mmmitä täällä tapahtuu?” Po-matoran kysyi eräältä ko-matoranilta ja lähetti pahoittelevan eleen tallottuaan jonkun ga-matoranin jaloille.
Puheensorina lakkasi, kun pöydän päällä seisova ta-matoran rykäisi sangen äänekkäästi ja yritti näyttää mahdollisimman sankarilliselta ja johtavaiselta. Muutama tunnisti F-osaston mahtipontisen projektijohtajan, jonka ryhmä työskenteli huoneessa, jossa kasvihyökkäys oli huhujen mukaan käynnissä.
“Asia on niin”, F-osaston virallisesti nimetty kuukauden työntekijä ja epävirallisesti nimetty mielenvoimakasvikriisijohtaja Urvan sanoi kanohi Haunsa takaa. Eikö tuo kyseinen naamio ollutkin aina suurten johtajien kasvoilla? Urvan oli vankasti sitä mieltä, ettei loistavan johtajuuden ja Haun yhteistyö ollut pelkkää tilastoharhaa. Se vaati luonnetta. Periksiantamattomuutta. Urvan rypisti otsaansa kuullessaan jonkun vielä puhuvan.
“Asia on nyt niin”, hän sanoi uudestaan. Vielä kovempaa. Suurella johtajalla oli aina yleisöä, halusi kyseinen yleisö tai ei. “Asia on nyt niin, että meitä vastaan on hyökätty!”
Loputkin yleisöstä hiljeni. Urvan myhäili itsekseen. Unelmissaan hän oli jo suuremmassa työhuoneessa, jossa oli ei yksi vaan kaksi muskelirahipiirrosta ja jossa kokoonnuttiin akuuttien asioiden merkissä ei kaksi vaan kolme kertaa päivässä.
“Uudet paikallaolijat, kuulkaa! Meitä vastaan on hyökännyt mielenvoimainen kasvi, joka on ottanut haltuunsa valvontahuoneen! Tilanneraportti, kiitos!”
Viimeinen komento toi pöydälle hermostuneen ko-matoranin, joka nousi varoen kaatamasta pöytää. Hän rykäisi hermostuneemmin kuin Urvan ja puhui.
“B-osastolaiset, jotka yrittivät tuhota kasvin kirveillä, ovat jääneet vangiksi raportoituun unenomaiseen tilaan. Seuraava tiedustelupartio on jo matkalla. Aikaisemmin huoneessa oli jo se le-matoran, joka ohjaa vahkeja ilmeisesti mielenhallinnan alaisena.”
Tämä aiheutti väkijoukossa levotonta kuiskintaa. Urvan ei ollut käänteestä mielissään, sillä kirveet olivat olleet hänen ideansa. Hän komensi tiskialtaan vieressä seisovaa onu-matorania ojentamaan lisää kahvia. Työntekijöiden joukosta nousi D-osastolaisen ko-matoranin käsi.
“Anteeksi, mutta tämä taitaa olla pikemminkin laitteisto-ongelma. Minut palkattiin tekemään softaa.”
“Tämä on juuri sellainen ongelma, kuin minä sanon! Onneksi minulla on jo seuraava suunnitelma, joten joka ikinen vaiti ja kuuntelemaan!”
Urvan hörppäsi kahvia ja silmäili tuimasti yleisöä. Matoran yskäisi käteensä ja avasi suunsa.
“Mitä tietokoneelle tapahtuu, kun se yrittää tehdä liian montaa asiaa samaan aikaan? Vastaus, kiitos. Sinä, eturivistä, sanopa.”
Ga-matoran vastasi epäröiden: “Se räjähtää?” Kylmät väreet nousivat muutaman niskaan työntekijöiden joukossa. Se oli varmasti viimeinen kerta kun laitteiden suunnittelijaksi palkattaisiin le-matoran.
“Sitäkin, sitäkin”, Urvan sanoi tyytymättömänä. “Se kaatuu, tietenkin! Vaikka itse sanonkin, tämän huoneen järkevin suunnitelma on tässä. Me kaikki ryntäämme huoneeseen ja alamme samanaikaisesti tuhoamaan kasvia kaikella, mihin kätemme yltää.”
Laskeutui syvä hiljaisuus. Aika näyttäisi, oliko se hyväksyvä vai epäuskoinen, tosin juuri nyt se näytti lähinnä epäuskoiselta.
“Minusta”, joku ga-matoran sanoi varovaisesti, “unohdamme jotain. Entä se tulen toa, joka poistui hetki sitten rakennuksesta? Hän näytti epäilyttävältä.”
Urvan rypisti otsaa yleisölle, joka vaikutti jälleen hyväksyvältä. “Se oli tulen toa. En usko, että hän on syyllinen mihinkään.”
“Jos epäilyttävä henkilö olisi veden toa, hän olisi jo huoneessasi sidottuna!” huusi joku toinen ga-matoran. Urvan tyrmäsi väitteen käsieleellä osoittaen, ettei liiemmin välittänyt eri elementteihin kuuluvien tasavertaisesta kohtelusta.
“Saanen muistuttaa teitä eräästä asiasta”, Urvan sanoi. “Minä olen johtanut vahkivalvonnasta johtavaa F-osastoa onnistuneesti useita vuosia. Vaikka itse sanonkin, saatan hyvin olla tämän komentokeskuksen tärkein työntekijä. Mitä jos kuuntelisimme minua ja astelisimme kasvin valtaamaan huoneeseen kera kirveiden, kuuman kahvin tai muiden haitallisten asioiden ja näyttäisimme sille kasville, mistä meidät on tehty?”
Tällä kertaa kukaan ei ilmaissut vastalauseita. Urvan oli mielissään.
Käytävä
Kasveja vastustava kansanliike eteni komentokeskuksen läpi kohti valvontahuonetta. Sen ohittamissa huoneissa katsottiin kummastellen tai liityttiin mukaan. Urvan johti seuruetta ja tunsi olonsa arvokkaimmaksi sitten ylennyksensä nykyiseen työnkuvaansa. Enää puuttui jykevä iskulause, mutta ehkäpä paras kandinaatti “Tappakaa pirunpuska!” ei ollut kerännyt juuri minkäänlaista kannatusta. Ehkä hiljaisuus oli kuitenkin parempaa, sillä kasvi saattaisi kuulla lähestyvät matoranit.
Minä luen mieliä, idiootti.
Urvan äännehti äänekkäästi.
Jos te käännytte pois nyt, saatan jättää teidät rauhaan.
Joku toinen työntekijöistä olisi saattanut totella Zairyhin kehotusta, mutta Urvanilla oli aivan liikaa ylpeyttä siihen, ettei hän olisi tulkinnut viestiä kannustimeksi. Kasvi selvästi pelkäsi heitä!
“Eteenpäin!”
Seurueen matka jatkui keskeytyksettä. Pian Urvan seisoi valvontahuoneen ovella olo itsevarmana. Hän viittasi karskeimman näköiset onu-matoranit murtamaan oven ja seisoi joukkojen odottaessa jännittyneenä käskyä. Tämä on se hetki. Huoneeseen astuu vaivainen osaston johtaja, mutta sieltä poistuu suuri sankari, jonka valta ei enää rajoitu F-osastoon. Halutessaan Urvan saisi kaikki osastot. Jos vahkien väri ei sattuisi miellyttämään häntä, tarvittaisiin vain yksi tiukka komento ennen kuin työntekijäryhmä painuisi koristelemaan vahkit Urvanin lempisävyillä. Kuka valitsisi uuden kahvinkeittimen tai päättäisi lopputuloksen, kun kaksi matorania ryhtyisi nyrkkitappeluun jonkun funktion nimestä kiistellen? Urvan. Jos hän ajattelisi tulevaa loistoaan useasti, kaikki tuo siirtyisi väistämättä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kunnes se paukahtaisi todellisuudeksi.
Minä tapan teidät kaikki.
Vinkaisu.
“Varmistan selustan”, Urvan selitti ja onnistui kadottamaan suurimman osan värinästä äänestään. Muut näyttivät hieman epäluuloisilta, mutta yksi toisensa jälkeen matoranryhmän jäsenet katosivat huoneeseen, josta kuului jo taistelun ääniä. Eräs huuto säikähdytti Urvanin niin pahasti, että tämä päätti lyödä oven kiinni kun kaksi le-matorania oli vielä ulkopuolella.
“Keittäkää lisää kahvia”, kuului komento Urvanin juostessa pois.
Le-matoranit jäivät kuuntelemaan, kun valvontahuoneessa matoranit yksi toisensa jälkeen jäivät Zairyhin kontrolliin ja alkoivat paukuttaa ovea, jonka Urvan oli sulkenut.
“Mitä jos kokeillaan diplomatiaa”, toinen ehdotti.
“Ei se ennenkään ole auttanut”, toinen haastoi.
“Paitsi silloin…”
“Nynrah-diplomatiapäivällisellä?”
“Hei, siitä ei puhuta.”
Le-matoran ajatteli kauhuissaan toaa, jonka hattu oli vihreä, vaikka kesän muotiväri oli pikemminkin sininen ja väärinkäsitystä, joka sai alkunsa hatun väristä.
“Mitä jos me vaan…”
“Juostaan?”
“No vähän joo.”
“Tämähän on vähän…”
“Niin?”
“Laitteisto-ongelma.”
“Ai joo.”
Matoranit päättivät juosta, mutta samaan aikaan ovi päätti murskautua suuremman matoranjoukon toistuvista iskuista johtuen. Samaan aikaan toisaalla Urvan päätti piiloutua kaappiin ja Zairyh päätti kerätä rakennuksen matoranit kasaan, jotteivät he häiritsisi vahkietsintöjen jatkamista ja kaikki tämä johti siihen, että Ilta-Metru kirjoittikin artikkelin, jossa se väitti Zairyhin olleen Pimeyden metsästäjien kätyri ja saaren ainut asiasta tietävä henkilö oli jo paennut rakennuksesta johonkin muualle, jossa hänkin ehkä päätti jotain.
Maan alla
Zairyh jatkoi massansa siirtämistä putkiin ja pieniin koloihin sekasorron rauhoittuessa hiljalleen komentokeskuksen käytävillä. Mielenvoimilla hallitut matoranit olivat epäonnistuneet rakennuksen eristämisessä, ja muutama työntekijä oli karannut hälyttämään paikalle paremmin järjestäytyneitä lainvalvojia. Kaiken lisäksi erityisvahkit käyttivätkin omaa järjestelmäänsä, joten Metru Nuin lainvalvonnan poistaminen oli epäonnistunut. Kapuran tai le-matorantyöntekijän mielet eivät myöskään sisältäneet vinkkejä järjestelmän pitempiaikaiseen lamaannuttamiseen, joten vahkit pysyisivät Zairyhin hallinnassa enää hetken.
Juuret olivat kuitenkin osoittautuneet tehokkaammaksi etsintävälineeksi kuin vahkit, joten koko operaatio alkoi vaikuttaa turhalta. Huonosti pelatut kortit voisivat myös paljastaa Zairyhin läsnäolon saarella suurelle yleisölle. Järkevintä olisi uhrata osa juuristosta lavastetussa taistelussa valvontahuoneessa ja jatkaa piileskelyä maanalaisissa rakenteissa.
Nyt autioon valvontahuoneeseen kasaantui juurista koostuva kuvitelma komentokeskusta riivanneesta kasvihirviöstä. Työläismatoranit palaisivat pian mukanaan toia, mutta taistelun jälkeen kukaan ei arvaisi, että uhka onkin kuviteltua laajempi ja yhä olemassa.
Metru Nuin kadut
Kapura istui katukivetykselle.
Pako komentokeskuksesta oli onnistunut hyvin, kunhan matoraneille oli selitetty, että hän oli Zairyhin mielenhallinnan uhri. Muutama erikoisvahki oli järjestelmän yllättävästä häiriöstä välittämättä ollut kiinnostunut pakenevasta tulen toasta, mutta toimivien lainvalvojien pieni määrä oli avannut tilaisuuden juosta karkuun. Jäljelläolevien vahkien tekoäly ei ilmeisesti ymmärtänyt muitten toimivattomuutta, joten niistä ei ollut suureksi uhaksi.
Silti kaduilla juokseminen tylsistytti Kapuraa. Suunnitelman seuraava vaihe edellytti muiden läsnäoloa, ja odottaminen ei koskaan ollut mukavaa, jos oli paljon kysymyksiä ja liian vähän vastauksia. Jos Zairyh ei pian lähettäisi viestiä toisten löytymisestä, saattaisi Kapura kuluttaa aikaansa vaikkapa tutustumalla paikalliseen korkeakulttuuriin.
Juonittelu ei ollut myöskään erityisen mukavaa sekavassa tilassa. Kapuran viimeaikaisesta elämästä oli toisinaan vaikeaa erottaa, mikä oli totta, mikä tarua ja mikä Zairyhin tai jonkun muun asettamaa kuvitelmaa, joka tuntui todelta. Mutta kaikki tulee selväksi, jos se on siellä, Kapura ajatteli.
Le-matoralainen työntekijä asetti kahvikuppinsa ruskealle puupöydälle ja avasi sanomalehden. TILA VAKAA, ilmoitti viereisellä pöydällä sijaitseva keskustietokoneen näyttö. Ja se oli hienoa. Hengenvaarallisen toimintavirheiden määrä vahkijärjestelmässä oli viime vuosina kääntynyt rajuun laskuun Nuparun ahkerien korjauksien takia. Nyt useimmat työpäivät kuluivat kahvia juodessa ja sanomalehtiä lukiessa.
Ovelta kuului koputus. Keskeytys täydellisesti alkaneeseen aamuun. Le-matoran harmitteli mukavan asentonsa menettämistä ja nousi ylös. Muidenkin tietokoneiden näytöt olivat lopettaneet virheistä valittamisen. Joku vahki jossain oli havainnut tuntemattoman materiaalin ja lukkiutunut, mutta sellaisia rutiinivirheitä tapahtui sensorien epätarkkuuden takia usein.
Oven avauduttua matoranin pään kohtasi Kapuran nyrkki. Työntekijä kaatui parahtaen lattialle ja menetti tajuntansa välittömästi. Tuo ei kuulunut asioihin, joiden matoran oli kuvitellut odottavan ovella. Komentokeskuksen oven lukko vaikutti aika vahvalta, mutta Kapura päätti lisätä painavia huonekaluja. Koskaan ei voinut olla liian varovainen. Tajuton le-matoran ei onneksi jäänyt kaipaamaan työpöytänsä entistä asettelua.
Viimein Kapura päätti, että ovi pysyisi lukossa tarpeeksi kauan. Hänelle komentokeskusta esitelleet matoranit saattaisivat päästä ulos siivouskomerosta, mutta oven murtamiseen kuluisi enemmän aikaa. Toisten kolkkailu toana on melkein huijausta, Kapura ajatteli. Kukaan täällä ei kuvitellut tajuttomuuden seuraavan pian toan nähdessään. Pimeyden metsästäjien tai skakdien taas olisi miltei mahdotonta suorittaa samanlainen tehtävä.
Kapura istui päätietokoneen ääreen sidottuaan työntekijämatoranin sähköjohdoilla kolmanteen työpöytään. Tila vakaa? Ei kauan. Tulen toa etsi käsiinsä tiedoston, joka sisälsi tiedot vahkien tavoittelemista rikollisista. Kapura varmuuskopioi sen ja tyhjensi alkuperäisen.
Metru Nui
Komentokeskuksen signaali kulki läpi metrujen ja tavoitti jokaisen vahkin. Ne pysähtyivät hetkeksi lataamaan päivityksiä. Kaikki vahkit, jotka olivat ajamassa takaa rikollisia, huomasivat listan tyhjyyden ja aloittivat jonkun toisen työtehtävän. Pian saapunut seuraava päivitys sisälsi myös estot uusien rikollisten lisäämiseksi.
Uusi päivitys. Rikollislista menetti hetkellisen tyhjyytensä.
Pian saapuivat myös uusien rikollisten tiedot. Seurasivat käskyt, jotka kielsivät kaikki tehtävät rikollisten kiinniottoa lukuunottamatta.
Vahkit lähtivät liikkeelle.
Komentokeskus
Kapura hihitti. Matoron haamu mainitsi jotain kostosta ja oikeudesta. Le-matoran oli pysynyt tainnoksissa. Kapura nousi ylös työpöydän ääreltä ja käveli ympäri komentokeskusta. Hänen täytyisi aloittaa jatkon suunnitteleminen. Matoron ja Umbran kuolema palasi hänen mieleensä. Syyllisiä hän voisi rankaista, mutta eloon hän ei voisi uhreja palauttaa. Lopeta tämä pelleily, ääni sanoi. Kapura katsoi kohti Matoron haamua, mutta ei löytänytkään olettamaansa äänen lähdettä. Sen sijaan komentokeskuksen seinille oli ilmestynyt juuria. Niitä juuria.
Kapura hikoili.
“Mene pois. Sinä annoit minulle sen viruksen.”
“Voi karzahni, nyt se puhuu siellä yksikseen. Skarrarrar me päästettiin joku hullu komentokeskukseen”, oven takainen tila parahti. Umbran haamuko se siellä kiroili? Ei tietenkään, se olisi liian typerää. Nurukan ja Deleva pääsivät pakoon! Heidän eloonjättämisensä oli ollut suuri virhe. Ja juuret liikahtelivat seinillä. Kapura työnsi huonekaluja pois tieltään ja istui huoneen keskelle, jotta niiden heilahtelevat päät eivät saavuttaisi häntä.
“Menkää pois. Te tapoitte heidät.”
Le-matoran oli alkanut nyyhkyttää jossain. Missä, tarkalleen? Komentokeskus alkoi muuttua yhä sekavammaksi. Osa siitä alkoi muistuttaa erästä saarta. Ja juuret tulivat siitä osasta. Ne tunkeutuivat tiheän viidakon läpi. Voi karzahni. Matoron haamu totesi jotain etäistä. Äänet oven takana kasvattivat lukumääräänsä. Joku taisi iskeäkin siihen. Mutta Kapuraa huoletti enemmän huonen vastakkainen osa, jossa saari ja juuret valtasivat komentokeskusta.
Juuri kosketti Kapuraa takaa. Tulen toa nousi äkkiä ylös. Tilanteelle oli tehtävä jotain. Metru Nuin vahkijärjestelmän komentokeskus, oikeuden ja koston tila, oli valloitettu. Miksi päänsärky oli vain niin kova? Se johtuu viruksesta. Nurukan ja Deleva astelivat Kapuraa kohti saaren hiekkarannoilta. Se oli ohi.
Kapura laskeutui kylmälle lattialle ja sulki silmänsä.
Kapura
Onnistuit näemmä saamaan mielenterveytesi taas hirveään kuntoon.
Lainaan sitä Matorania ja teen pari asiaa. Mutta haluat varmaan tietää, miten Abzumon kanssa kävi? Yritän myös selventää päätäsi jotenkin. Meillä on puhuttavaa.
Meri
Zairyhin ja Liittolaisen merimatka keskeytyi. Zairyh katseli alas odottaen Liittolaisen ilmoittavan pysähdyksen syytä. Alhaalla näkyi… raunioita. Jotain isoa. Se jokin iso oli vielä melkein yhtenä kappaleena. Irronneet osaset olivat levittyneet ympäristöön muodostaen mekaanista ja orgaanista sotkua raunioiden ympärille.
“OLEMME PERILLÄ”, Liittolainen ilmoitti mukavalla kirkumisäänellään. Sekavien värien ja muotojen massa aloitti hitaan laskeutumisen. Kaksikon lähestyessä merenpintaa Zairyh pystyi näkemään alla häämöttävän kappaleen paremmin. Se näytti piikikkäältä alukselta, todennäköisesti lentoon suunnitellulta. Zairyh laski ruumiinsa veteen pitäen yhä kiinni Liittolaisesta. Kuului sähinää sen laskeutuessa veteen.
Zairyh ja Liittolainen käyttivät fyysisiä rakenteitaan kohteen etsimiseksi. Lonkerot ja reiät todellisuudessa haravoivat Arkkienkelin raunioita. Työ oli hidasta etsittävän alueen koon vuoksi. Zairyh aisti vain sekalaista roskaa. Ei mieliä. Paitsi…
Melkein rakennelman keskustasta paistoi voimakas mieli. Ja Nimda.
Zairyh mietti, miten viestittää löydöstä Liitolaiselle. Juuri kiertyi todellisuusreikälonkeron ympärille ja veti siitä. Zairyh raahasi juurtensa yhtymäkohtaa kohti Arkkienkelin pintaa. Liittolainen seurasi helposti notkean rakenteensa ansiosta. He löysivät matoraninmentävän reiän, josta kaksi fyysisesti hyvin mukautuvaa olentoa mahtui mainiosti sisään valtavan hirviöplaneetan sisään.
Koska sen paremmin Zairyhin kuin Liittolaisenkaan ei tarvinnut hengittää, veden vallassa olevien pimeiden käytävien läpi kulkemisen hitaus ei haitannut heitä. Kumpikaan ei voinyt täydellisessä valonpuutteessa saada minkäänlaista näköhavaintoa, mutta Zairyh suunnisti mielensä perusteella vetäen Liittolaisen epämääräistä massaa perässään.
Ehkä siinä meni tunti tai ehkä useampikin, mutta lopulta he saapuivat käytävään, johon oli jäänyt ilmatasku. Hetken verran sitä kuljettuaan Zairyh kykeni näkemään mustuuden keskellä heikon punertavan hohteen. He alkoivat olla perillä.
Punainen hohde tuli suuresta, pyöreästä kammiosta, jonka keskellä lepäsi orgaanisista putkista ja kaapeleista riippuen liikkumaton orgaaninen massa. Sen ala- ja yläpuolella oli pyöreä kuilu, ikään kuin kammio olisi luotu keskelle koko Arkkienkelin halkaisevaa sylinteriä. Zairyh tunsi juurensa osuvan johonkin tahmeaan ja päätteli sen olevan orgaanisen möhkäleen verta, möhkäleen, joka näytti suurelta, surkastuneelta sydänlihakselta. Zairyh ei osannut paikallistaa punaisen hohteen lähdettä, mutta suuri kammio kylpi siinä valossa, joka ei näyttänyt tulevan mistään. Huoneen seinät olivat tummaa metallia, ja varjot kätkivät sen laidat ja muiden käytävien sisäänkäynnit, mikäli huoneeseen johti muita käytäviä.
Joueran liittolainen liikahti tavalla, jonka Zairyh olisi voinut tulkita hermostuneeksi, jos ei olisi tiennyt paremmin. Häntä itseään kylläkin hermostutti, sillä jokin liikkui kammion perällä. Tuo olento lähestyi heitä, ja materia väistyi sen tieltä. Olento lipui ilman halki ja sydämen näköisen asian läpi, kuin tämä olisi pelkkää väreilevää ilmaa. Zairyh näki nyt, mitä hänellä oli vastassaan.
Kanohi Avsan takaa tuijotti punainen, verenhimoinen silmäpari. Makutan haarniskassa oli useita viiltojälkiä ja repeämiä, reikiä ja lommoja, ja sieltä täältä vammojen ympäriltä musta prototeräs oli halkeillut ja murentunut. Makutan rinnassa oli miekan mentävä aukko, josta pursusi ulos vihertävänmustaa kaasumaista ainetta – tai saattoi se olla nestettäkin, joka lillui ilmassa jonkin aikaa ja siirtyi takaisin haarniskan sisään jostain muusta reiästä. Makutan tumma viitta oli repaleinen ja roikkui toisella olkapäällä kätkien makutan oikean käden. Vasen käsi sen sijaan oli täysin näkyvissä, ja sen sormet liikkuivat, nytkivät, kuin etsien jotain, mihin tarttua kiinni, vaikka roikkui muuten rentona paikallaan.
“Ken assstuu minun vetiseen hautaani?”
“Zairyh. Leikataanko välistä pois kaikki turhat latteudet. Tarvitsen lainaan Nimdasi”, Zairyh sanoi katsellen eteensä kammion siedettävässä näkyvyydessä. Hän levitti mahdollisimman huomaamattomasti juuriaan ympärilleen valmistautuen mahdolliseen taisteluun.
“Zairyh”, makuta maisteli sanaa. “Zairyh, Zairyh. Kuka sssinä olet pyytämään minulta sssellaisssta? Miksssi minun pitäisssi antaa siru yhdessstä maailmankaikkeutemme mahtavimmisssta artifakteisssta sssssinulle?” Zairyh tiesi, että makuta puristi oikeassa kädessään piilossa viitan alla Nimdan sirua.
“En odota sinun suostuvan päämääräni perusteella, joten jospa minä vain kerron, miten sinä hyödyt tästä”, Zairyh vastasi ja piti pienen tauon. “Sirun avulla minulla on mahdollisuus saada haltuuni ainakin toinen.”
Zairyh mietti vielä hetken sitoutumistaan. Tämä olisi merkittävä päätös.
“Ja olen valmis tuomaan kummatkin sinulle.”
Kuului naurua. Varjot nauroivat hänelle. Koko Arkkienkeli nauroi hänelle. Yksi äänistä, varmaankin Abzumon oma ääni, vaikkei sitä suoraan voinut päätellä äänilähteestä, vastasi lopulta.
“Epäilemättä sssinä tiedät, ettei minulla ole mitään sssyytä luotta sssanaasi, Zairyh.”
“Minä voin myös osoittaa pätevyyteni ottamalla sirun voimakeinoin”, Zairyh sanoi. “Liittolainen?”
Pikselimössö äännähteli hyväksyvästi ja lähestyi makutaa.
“Mielenkiintoissssta”, Abzumo sihisi hiljaisella äänellä. “Fysiikan lait eivät toimi normaalisssti ympärilläsi, pikkuinen.”
Liittolainen ei jäänyt odottelemaan, vaan kohdisti iskun kohti makutaa, joka ei väistänyt vaan lensi iskun voimasta huoneen toiselle puolelle. Varjot nauroivat jälleen. Liittolainen hyökyi makutaa kohti ja hyökkäsi jälleen. Zairyh, joka tarkkaili taistelua etäämmältä, ei ollut täysin varma, missä Liittolainen oli ja mitä tämä teki, mutta Abzumo näytti saavan iskuja sieltä täältä. Varjot lakkasivat nauramasta, mutta hohotuksen tilalle levisi kuolettava hiljaisuus, joka tuntui painostavalta. Ehkä se satuttaisi heitä, jos he oleskelisivat liian kauan siellä sanomatta sanaakaan. Ainoat äänet kuuluivat Abzumosta, joka torjui silloin tällöin iskun, ja Liittolaisesta, joka tuntui väräjöivän jonkinlaista matalaa bassotaajuutta.
Abzumo oli järjestänyt huoneen rakenteen uudestaan molekyylitasolta asti, ja nyt metalliset seinät, joiden takaa paljastui orgaanista kudosta, olivat muuttuneet tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, jotka lävistivät ilmaa ja Joueran liittolaista, mutta tämä ei ilmeisesti tuntenut kipua. Jotkin sirpaleet katosivat oudosti ja ilmestyivät jossain aivan muualla taas esiin, ja Zairyh oli siksi lähes saanut oman osansa tappavasta metallisateesta.
“Mikä ssssinä olet, pikkuinen?” Abzumo sylki Liittolaisen viiltäessä hänen käteensä syvän haavan. “Masssssasi ei kaareuta aika-avaruutta tarpeeksi, kuten pitäissssi.”
Liittolainen ei vastannut vaan jatkoi hyökkäystään. Abzumon silmät leimahtivat, ja yhtäkkiä Zairyh kykeni näkemään paremmin kuin oli kyennyt sen jälkeen, kun he laskeutuivat mereen. Tuntui, kuin koko tila olisi yhtäkkiä valaistu usealla kirkkaalla lampulla. Abzumon ympärillä sen sijaan oli säkkipimeää, ja valon ja varjon raja väreili epänormaalisti. Sellaista rajaa ei luonnollisesti ollut olemassakaan. Liittolainen paiskautui ilmeisesti seinään Zairyhin takana, ja yhtäkkiä makuta oli tämän edessä. Zairyh nosti katseensa makutan karmeisiin kasvoihin, jotka hymyilivät irvokkaasti.
“Peli päättyi”, Abzumo sanoi maireasti myrkytettyä hunajaa tihkuvalla äänellä.
“Ei”, Zairyh totesi, mutta ei tuntenut itseään yhtä varmaksi, kuin hänen sanansa antoivat ymmärtää.
Äkkiä Abzumo iskeytyi suoraan sydänlihaksen sisään, ja seuraavaksi koko hökötys putosi kuiluun repeydyttyään liitoksistaan. Liittolainen joko liisi, valui tai sykähteli makutan perään, ja pian kuilusta alkoi kantautua räjähdyksiä merkkinä jatkuvasta taistelusta. Sitten Zairyh tunsi jonkin koskettavan mieltään. Jonkin epämiellyttävän. Tukahduttava, raskas tietoisuus, josta tulvi pahantahtoisuutta kuin avoimesta kaulavaltimosta verta. Terävät jäänsirpalemaiset täsmäajatukset viilsivät Zairyhin mieltä suojaavaa ajatusten kilpeä kuin veitset. Pieni ystäväsi on erittäin vaikuttava taistelija. Hänen fyysinen olemuksssensa on sssanoinkuvaamattoman arvaamaton, kaikui ääni Zairyhin päässä. Ja sssssinä olet mieli. Henkinen puoli. Josss kukissstan sinut, väissstyykö tämä fysiikan irvikuva kimpussstani?
Me olemme täysin eri olentoja, Zairyh viestitti. Sinulle ei ole ulospääsyä tästä tilanteesta. Minäkin pystyn taistelemaan. Ssssaan pian ssselville, pyssstytkö.
Zairyh tunsi suojaustensa alkavan pettää, kun jokin tuntematon voima iski lujaa makutan mielen takaa, jokin makutan tietoisuudesta irrallinen voima. Nimda.
Zairyh pisti kapuloita makutan rattaisiin: hän ei aikonut antaa tämän voittaa niin helposti. Kun Abzumon mielen lonkerot kietoutuivat Zairyhin mielen ympärille, ne saivat huomata, että niiden uhri oli kuin ruusu; myrkylliset piikit lävistivät Abzumon hyökkäyksen ja pakottivat tämän perääntymään hieman. Mielesssi rakenne on… mielenkiintoinen. Mikä oikein olet? Alkueliö, kasssvi kentiesss?
Zairyh ei vastannut. Abzumon väkivaltainen tietoisuus ruhjoi tietään piikkipensaaseen pelkällä raa’alla voimalla ja selvitti kaikki Zairyhin suojakerrokset monimutkaisilla matemaattisilla algoritmeilla, mistä Zairyh olisi ollut suhteellisen kiinnostunut tietämään lisää, ellei tilanne olisi ollut niin kovin hälyttävä. Zairyh kävi vastahyökkäykseen: kenties hyökkäys olisi paras puolustus tätä vihollista vastaan? Tehokkaimpana pitämänään ratkaisuna Zairyh vapautti mielensisäisen käänteisfotosynteettisen hyökkäyksen Abzumon mielen suojakerroksiin. Pimeys tuntui väistyvän ja siirtyvän Zairyhin energiavarastoihin, mutta puhdasta inhoa kuvastavan tunnelatauksen vastaanotettuaan Zairyh huomasi kaiken liikkeen vastapuolen mielessä päättyvän.
Sitten aivan yhtäkkiä tuli tuska. Makuta oli sisällä. Vääränlainen hyökkäysss, pikku kasssvi, karmea ääni ilkkui. Minä olen pimeysss. Minä olen jokainen varjo ympärillässsi.
Zairyh luotti mielensä eriskummallisen rakenteen pitävän hänet hengissä vielä hetken ja päätti kokeilla vielä yhtä keinoa. Hän avasi kaikki suojauksensa, päästi irti kaikista hyökkäyksistä, tyrkytti mielensä pintakerroksiin syvimmät ajatuksensa. Makutan tietoisuus puristi yhä lujasti hänen omastaan, mutta terävät kynnet eivät enää repineet hänen mieltään kappaleiksi. Abzumo näki nyt kaikki Zairyhin motiivit ja päämäärät.
Sitten se hellitti. Zairyh oli selvinnyt kohtaamisesta suhteellisen ehjin nahoin. Hyvä on, vai niin, kuului ääni jostain. Josss asia on näin, ehkäpä sssitten…
Zairyh kokosi fyysisen olomuotonsa hieman parempaan asentoon; hän oli lyyhistynyt taistelun aikana melko pahasti kokoon. Kun hän kohotti katseensa jälleen kerran, hän näki makutan edessään. Liittolaisen sijainnista hänellä ei ollut tietoa. Mikä kaikkein erikoisinta, makuta ojensi hänelle valkoista metallista sinisenä hehkuvaa sirua.
“Osoititte kyvykkyytenne taissstelusssa”, Abzumo totesi, “ja tiedän, että ainakin sssinä, pikku kasssvi, ussskot sssiihen, mitä sssanot.”
“Tiesin sinun päätyvän järkevään vaihtoehtoon”, Zairyh sanoi helpottuneena ja otti sirun vastaan lonkerollaan. Sen sininen hehku lähetti kasvin vartaloon lämpöä meren allakin. Liittolainen sähisi etäisesti jostain.
“POISTUMMEKO?”
“Toki”, Zairyh sanoi vilkaisten vielä Abzumon suuntaan. “Meillä on tapaaminen Metru Nuilla.”
Komentokeskus
Työntekijämatoran viimeisteli muutokset Vahkien käyttäytymismalliin Zairyhin mielikontrollin alaisena tämän juurten liikahdellessa hänen päänsä päällä. Työn valmistuttua le-matoran köytti itsensä ja vaipui sekavaan, unenomaiseen tilaan. Oven toisen puolen työntekijät olivat siirtyneet suuriin voimakeinoihin. Milloin mikäkin huonekalu hakkasi ovea, joka pysyi visusti kiinni Zairyhin juurten lukitsemana. Ärtyneitä huutoja ja uhkauksia kuului yhtenään.
Zairyh siirsi huomionsa Kapuraan. Tulen toa makasi yhä lattialla vapisten. Zairyh kuljetti juuriaan ympäri Kapuran kehoa ja mietti mahdollisuuksiaan. Suurin osa reaktiosta lieni stressiä ystävien oletetun kuoleman ja murhaajien jahtaamisen takia. Niihin Zairyh pystyi vaikuttamaan. Kapuran mieli sai osakseen pieniä mielellisiä tökkäyksiä, jotka yrittivät laimentaa vainoharhaisuutta. Pian juuret poistuivat työnsä tehneenä. Toa heräilisi aikanaan.
Zairyhin lonkeromaiset ulokkeet skannasivat huoneen ja löysivät sopivia koloja, joista tunkeutua syvemmälle Metru Nuin rakenteisiin. Juurten kasvattaminen oli hidasta, joten nopein toimintatapa oli levittäytyä äärimmilleen yhteen suuntaan ja kokeilla risteyskohtien käännöksiä samalla etsien kohteiden mieliä.
“Zairyh”, Kapura sanoi hetken etsimisen jälkeen. Istumaan noussut toa näytti krapulasta kärsivältä.
“Ei nyt”, kasvi vastasi. “Etsin Matoroa ja Umbraa.”
“He ovat kuolleita”, Kapura sanoi vaimeasti. “He… Nurukan ja Deleva tappoivat heidät. Tai… jokin. He ovat poissa.”
“Vainoharhasi menee toivottavasti ohi pian”, Zairyh kommentoi. “Valjastin Vahkit etsimisen avuksi. Jäljet heistä löytyvät pian. Poistin myös ohjeet jahdata Nurukania ja Delevaa rikollisina. Kostonhimo ja paranoia ovat ilmeisesti huono yhdistelmä.”
Kapura huokaisi. “Se tuntui järkevältä silloin. Tai ei ehkä järkevältä. Väistämättömältä? Olisi ollut typerää luottaa kahteen muka sattumalta eloonjääneeseen.”
“Miten voit vieläkin uskotella itsellesi, että vainoharhaiset päätelmäsi ovat yhtään realistisia?” Zairyh kysyi. “Pakko kai on, jos haluaa ajatella, että vakavat mielenterveysongelmat vain hiovat rationaalisuuden äärimmilleen aiheuttamatta mitään ongelmia.”
“Puhutaan jostain muusta”, Kapura pyysi. “Tiedät mielenlukemisilla kai, että tiedän viruksesta?” Zairyh teki eleen, jonka Kapura päätteli älykkäiden kasvien nyökkäykseksi. “Minusta olisi kummankin edun mukaista, jos Joueran tappamista lykättäisiin, kunnes selviää, voiko hän tehdä sille mitään.”
“Tämä liitto on olemassa vain, koska me haluamme tuhota Joueran. Koska haluamme kostoa siitä, että hän on leikkinyt elämillämme”, Zairyh vastasi lievän vihaisena. “Tässä vaiheessa on myöhäistä kääntyä takaisin. Sinun ainakin. Voin viimeistellä kaiken hätätapauksessa vähemmänkin hienovaraisesti. Minun tarvitsee vain löytää Itroz ja tehdä vaihtokauppa.”
“Silti”, Kapura intti. “Aiotko todella tappaa hänet välittömästi? Mitä hyötyä siinä on?”
“Ajattele vaikka niiden metafiktiokertomustesi kautta”, Zairyh sanoi. “Jouera on käytännössä meidän luojamme, tai ainakin se, joka loi kaikki pahat asiat. Kun sankarilla on tilaisuus tappaa kirjailija, epäröikö hän? Saavuttaako hän rauhan kerronnan kanssa?”
“Joskus niin tapahtuu”, Kapura sanoi.
“Se silta poltettiin ensimmäisenä”, Zairyh sanoi. “Jouera on mahdoton ja vaarallinen pitää elossa täysin turvallisesti. Hänen mielensä on kokeilujen kautta… sitkeä. Kuolema ei häntä pysäytä, jos se ei ole tarkoin suunniteltu, koska hän kykenee kiinnittymään toisten ruumiisiin ja jopa hallitsemaan niitä. Vangittuna hän voisi yksinkertaisesti tehdä itsemurhan valmisteltuaan siirtymää huolellisesti ja ottaa haltuunsa jonkun keho. Kuolevainen hän on lähinnä intensiivisessä taistelussa tai kaikkien kuollessa.”
“Me keksimme jonkin keinon”, Kapura sanoi. “Suunnittelet hankkivasi mahdollisimman monta sirua Nimdasta, vai mitä?”
“En ajattele jättäväni hänelle yhtään ylimääräistä sekuntia”, Zairyh sanoi kylmästi. “Nyt on jo liian myöhäistä. Hyväksy kyvyttömyytesi vaikuttaa, ja ehkä minä teen parhaani viruksen poistamiseksi yksin.”
“Ja. Sinulla on siru nyt, vai?” Kapura kysyi.
“On”, Zairyh vastasi ytimekkäästi ja epäröi. Kapuran suhtautuminen oli yllättänyt hänet. Tulevaisuuden liitto Abzumon kanssa ei vaikuttanut järkevältä uutiselta kertoa juuri nyt. Kapura jouduttaisiin todennäköisesti hylkäämän Metru Nuin jälkeen. Ylimääräinen silmäpari Klaanissa tosin ei haittaisi Abzumoakaan.
“Siirry. Raivaan tien. Metru Nuin tietokantoja on hämätty. Yritä kuluttaa aikaa jotenkin, kunnes Vahkit tai minä löydämme Itrozin”, Zairyh sanoi kylmästi ja lähetti juurensa oven läpi työntekijämatoranien kiljuessa hämmästyneenä. Vahkit jatkoivat Metru Nuin haravoimista Matoron ja Umbran varalle. Kapura käveli ulos rakennuksesta miettien hajoavaa liittoa ja mahdollisuuksia, joita hänellä oli viruksen poistamiseksi.
Ne hupenivat koko ajan.
—
Kuten voi päätellä, Manu kirjoitti myös. Lisäksi Mato avusti viimeistelyssä.
Deleva ravisteli Nurukania hereille. Maan toa oli raivoissaan menettänyt tajuntansa hallitsemattomille maavoimille. Vanha toa ei ollut tottunut elementaaliryöppyyn, joten se oli saanut hänet menettämään tajuntansa.
“Mitä karzahnia sinä teit?” plasman toa huusi päin maan toan naamaria. Toan puoliavoimet silmät alkoivat avautua. “Matoro ja Umbra putosivat alas!” Punavalkoinen toa ravisteli taas vanhusta.
“Menetin malttini. Tiedän ettei minun olisi pitänyt. Se olento piti vain tuhota”, Nurukan vastasi. “En, en tiennyt että tämä menisi tähän, että Matoro ja Umbra putoaisivat tuonne pohjattomaan kuiluun”. Kyynel tipahti Nurukanin silmäkulmasta kun hän puhui. Vanha toa nieleskeli. Hän, kaikista näistä nuorista sotureista oli tehnyt virheen. Miksi juuri hän?
Arkistojen tällä sektorilla alettiin tehdä kuulutusta järjestyshäiriöistä. Rorzakheja, Kraahuja ja Kranuoita alettiin kutsua paikalle radiotaajuuksilla. Nurukan ja Deleva päättivät liueta paikalta ja koettaa löytää klaanilaiset, ettei heitä vangittaisi syyllisinä tähän hävitykseen, sillä tuo outo Muodonmuuttaja oli kadonnut kuin Kranua hiekkamereen.
“Minne meidän pitäisi mennä? Emme halua joutua vahkien kynsiin, valekapura on edelleen vapaana, emme tiedä missä oikeakaan edes on ja olemme eksyksissä täällä maan alla”, Deleva puuskutti ja sadatteli kun kaksikko marssi käytäviä edes taas. Punaiset valot välkkyivät siellä täällä valokiviverkossa. Ne olivat merkkinä järjestelmän epäkunnosta.
Nurukan laittoi silmät kiinni ja otti yhteyden maavoimiinsa. Näin hän voisi aistia maan liikkeet, rakennukset, kaiken. Vuosien harjoittelu elementaalivoimain käyttöön oli harjaannuttanut hänen tuntoaistiaan ja hän osasi käyttää maata silminään.
“Menemme tätä kautta”, Nurukan sanoi, osoittaen oikeaan suuntaan risteyksessä. Deleva ei sanonut mitään, oli ihan hiljaa. Olisi varmaan parempi etsiä Kapura ja sitten yhdessä etsiä Matoro ja Umbra. Tai ilmoittaa viranomaisille romahtaneesta kuilusta.
Pääkirjasto
Matkattuaan tunteja sekalaisia käytäviä kuljeskellen, toat löysivät tiensä Arkistojen pääkirjastolle, jättiläismäiseen, satojen metrien kirjahyllyihin, jotka toimivat seininä ja sokkeloina. Täältä löytyisi lähes kaikki universumin koskaan kirjoitettu kirjallisuus, kivitaulut, pergamentit, kaislakääröt kuin interaktiiviset tablettikirjat. Kaikki ne. Osa kirjoista oli kuitenkin viety eräänlaisiin näyttelyihin, jotka toimivat turistinähtävyyksinä ja turistitulot toivat rahaa kirjakokoelman laajentamiseen (ja pääarkistomestarin pankkitilille).
Yhtäkkiä Toat huomasivat Kapuran ilmestyneen jostain. Tulen toa näytti lievästi hämmästyneeltä. “Mihin te Matoron ja Umbran unohditte?”
“Oletko se sinä tälläkertaa?” Deleva tiuskaisi. Hän ei luottanut Kapuraan tempun jälkeen.
“… Viitaten mihin?” Kapura kysyi hämmästyneenä.
“Sitä vain että yritit tappaa meidät tuossa vähän aikaa sitten. Muutuit tosin lonkerohirviöksi ja pakenit jonnekin ja nyt näyttäydyt viattomana”, Deleva jatkoi jo melkein suuttuneena. Lämpötila toain lähellä oli alkanut muuttua ja ilma väreillä.
“Lonkerohirviöksi muuttuminen olisi kyllä aika päheä voima. Mutta. Mihin väitätte Matoron ja Umbran kadonneen?” Kapura tiedusteli. Toan äänestä saattoi havaita outoja vivahteita.
“Matoro ja Umbra putosivat syvään rotkoon kun tämä yksi pöljä ei osannut hillitä voimiaan!” Deleva huusi. Nurukan tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta ja oli ihmeellisen hiljaa. Vanha maan toa oli ollut syventyneenä ajatuksiinsa ja syytti itseään tapahtuneesta. Nuorilla toilla olisi ollut kohtalo täytettävänään ja nyt he olivat poissa.
Ajatuksiin syventyminen kuitenkin kostautui. Nurukan näki etäisesti Kapuran raajojen heilahtelevan jossain kaukana. Isku päässä. Hän tajusi putoavansa. Deleva onnistui äänistä päätellen taistelemaan vastaan, mutta vain toan tuskanhuuto edelsi hiljaisuutta. Nurukan ei enää pudonnut, vaan tunsi makaavansa maassa jossain epätodellisessa universumissa.
Pimeys.
Pimeys
Toien aistit aloittivat toimimisensa hiljalleen. Pimeys ei täysin haihtunut, mutta se saattoi tosin vain johtua tilan valonpuutteesta. Nurukanin silmät havaitsivat lattialla likaisia moppeja ja sankoja. Huone oli ilmeisesti jonkinlainen siivouskomero. Toan silmät skannasivat huonetta vaistonvaraisesti etsien hyökkääjää. Kapura (oikea tai muodonmuuttaja) istui pahvilaatikon päällä huoneen toisella puolella. Deleva liikahti.
“Tervetuloa”, Kapuran ääni kuului, “OIKEUDENKÄYNTIIN.”
“Mitä pelleilyä tämä on?” Deleva mutisi kiukustuneena. Kolkkaaminen ja hämärään siivouskomeroon raahaaminen ei ilmeisesti ollut tehnyt mitään toan kiukulle.
“Hiljaisuus, pyydän”, Kapura sanoi äänessään etäinen hulluuden vivahde. Se on oikeasti menettänyt järkensä, Nurukan ajatteli.
“Umbran ja Matoron murhaajat”, Kapura aloitti ja katsoi toia paheksuvasti. “Pelinne on pelattu. Huomasin välittömästi, että yrititte lavastaa minut syylliseksi muodonmuuttajahöpinöillänne. Se oli liian läpinäkyvää.”
“Me emme heitä murhanneet!” Deleva huusi. Nurukan aikoi sanoa jotain plasman toalle, mutta päättikin olla hiljaa. Kapura naurahti ja nousi seisomaan.
“Täytyy sanoa, että suunnitelmanne olisi voinut toimia”, Kapura myönsi astellen ympäri sotkuista siivouskomeroa. “Valitettavasti jätitte henkiin väärän henkilön. Joku Matoro olisi naiiviudessaan voinut olla helppo tapettava tässä vaiheessa. Mutta eloon jäikin juuri se, joka tajusi koko suunnitelman.”
Kapura kääntyi toiin päin ja hymyili.
“Ja on valmis käyttämään oikeutta.”
“Tuossa ei ole mitään järkeä”, Deleva valitti ärtyneenä. Nurukan päätti pysyä hiljaa. Ympäri huonetta astelemaan Kapura näytti oikeasti menettäneen järkensä. Tilanteella oli potentiaali kääyntyä todella huonoon suuntaan.
“Oikeastaan minä voisin tappaa teidät heti”, Kapura sanoi. Nurukan jännitti kehoaan valmiina iskuun. “Mutta päätän turvautua Metru Nuin oikeusprosessiin. Vai mitä, Matoro?” Tulen toa katsoi viereensä kuin odottaen jonkun näkymättömän hyväksyntää. Ja ilmeisesti saikin sen.
“Matoro ei ole täällä enää”, Nurukan sanoi. Kapuran mielenterveys alkoi näyttämään entistä huonommalta. Mutta tilanne oli kaksi vastaan yksi. Hän katsoi Delevaa ja yritti viestittää tälle antavansa merkin pian. Plasman toa nyökkäsi takaisin mahdollisimman huomaamattomasti.
“Hänen henkensä jäi valitettavasti maan päälle todistamaan teitä vastaan”, Kapura selitti. “Joka on toinen virhe suunnitelmassanne. Tosin en minäkään olisi välttämättä ottanut huomioon haamuja.”
Kapura nosti esille Painovoimateränsä. Aseen kylmä metalli välkehti siivouskomeron oven raosta tulevassa valossa. Hän osoitti sillä toia.
“Pysykää siinä.”
Ja Kapura syöksyi ulos. Nurukan huomasi köysien puutteen kehonsa ympärillä ja nousi ottamaan Kapuran kiinni, mutta ovi päästi kolahtavan äänen lukkiutuessaan. Kapuran epäselvät sanat kuuluivat komeron oven toiselta puolelta hetken.
“Onko se lukossa”, Deleva kysyi. Ilmeisesti oli. Nurukan hakkasi hetken ovenkahvaa. Avuliaita kirjastonhoitajamatoraneja ei kuulunut.
“Tässä menee hetki. Hän pääsee karkuun”, Nurukan ilmoitti. Olettiko Kapura, ettei kaksi vahvaa toaa pääsisi heikon oven läpi? Fyysinen työ onnistui viemään ajatukset pois Matorosta ja Umbrasta.
Epäilyttävää, Nurukan ajatteli. Toivottavasti ei ole tekeillä mitään vakavaa.
Kapura oli vainoharhaisuudessaan käyttänyt suuren osan viime päivistä kaikkeen varautumiseen. Mitä jos hyökkää salamurhaaja? Jos Matoro onkin Allianssin vakooja? Entä jos Metru Nui kohteleekin Klaanilaisia vihollisina? Suurin osa uhkakuvista oli tietenkin täysin epärealistisia, mutta tulen toa ei siitä välittänyt. Varautuminen toi varmuutta. Ja varmuus oli paras lääke paranoiaan. Mutta tähän ei Kapurakaan ollut varautunut.
Ei hissimusiikkiin.
Miksi hissimusiikki oli olemassa. Miksi joku maailman sadistisin jumala oli päättänyt tuomita kansoja hissimusiikilla?. Sävelet porautuivat Kapuran kalloon hissin jatkaessa tasaista laskuaan. Muutkin toat näyttivät selvästi nyrpeiltä. Jos joku salamurhaaja hyökkäisi nyt, tunnelma tuhoutuisi täysin, Kapura ajatteli. Hissimusiikki ei sopinut mihinkään kauhuskenaarioon. Vaikka pommiuhka. Metsästäjät? Allianssi? Metsästäjät sopivat ihan hyvin. Metsästäjien pommikoneet räjäyttelisivät Metru Nuita palasiksi toien kuunnellessa hissimusiikkia tosi epäsankarillisesti. Samalla pommittuisi myös tilanteen karmiva tunnelma. Skarrar me kuollaan, joku huutaisi jostain. Samalla kun hissimusiikki.
“Taidan jäädä tässä pois”, Kapura mutisi. Muut eivät vastanneet sanallisesti, mitä nyt joku nyökkäsi hieman. Ehkä jotain sotienaikaisia flashbackeja. Kuolemaa. Sotahuutoja. Tulipaloja. Toatovereiden raajat sinkoilemassa ympäri näkökenttää. Hissimusiikin soidessa taustalla.
Jos kuoleman jälkeen pahat menevät johonkin pahaan paikkaan, siellä soi varmasti hissimusiikki, Kapura ajatteli. Kuinka paljon ikuista tuomiota jäljellä, oi Atheon, kyselivät palavat matoranit. IKUISUUS, huusi Atheon ja nauroi. Hissimusiikin soidessa taustalla. Matoranit eivät kestäneet enää. Ikuisen kärsimyksen kyyneleet valuivat heidän kasvoiltaan alas tulikuumaan maahan, jossa ne sihisivät hetken ennen spontaania höyrystymistä.
Hissin ovat aukesivat. Pelastus. Jonkun kiltimmän jumalan ikuinen armo. Kapura jäi pois.
Arkistojen tämä kerros oli epäyllättävästi täynnä korkeita kirjahyllyjä ja kiireisiä matoraneja. Kirjastonhoitajat johdattelivat lumoutuneita lajitovereitaan ympäri massiivista huonetta. Nappasivat pari kirjaa mukaansa matkalla. Levittivät tietoa niille, jotka sitä kaipasivat. Valokivet loivat tunnelman, joka oli hieman kylmä mutta ainakin parempi kuin hissimusiikin tarjoama.
Eräs Onu-matoralainen kirjastonhoitaja huomasi Kapuran. Naamiona osittain hopeinen jalo Matatu. Olemus, joka viesti, että ulkona hyppimisen sijaan tämä matoran käytti elämänsä arkistonhoitamiseen ja nautti siitä. Azibo, viesti musta nimikyltti, jonka kirjaimet olivat hopeisia. Iloa hänen elämäänsä toi arkistojen lisäksi myös hihnassa roikkuva biomekaaninen kani, joka haisteli ympäristöään ylivilkkaasti. “Kuinka voin auttaa?”
Kapura mietti hetken. Hän oli kuullut, että kannattaa välttää hmm:ejä ja muita epämääräisiä mutinoita, jos haluaa vaikuttaa asialliselta. Ja varmaan myös mahdollisimman epäepäilyttävältä. “Haluaisin opiskella Vahkien toimintaperiaatteita ja syntaksia”, hän lopulta päätti sanoa.
Azibon kasvoille levisi hymy, joka ilmestyy, kun palvelualan työntekijä pystyy täyttämään asiakkaansa tarpeet tosi hyvin. “Sinua onnisti. Meillä on tänään paikalla yksi Vahkijärjestelmän luojista.”
Kapura seurasi Aziboa läpi Arkistojen sokkeloiden. Biomekaaninen kani yritti jatkuvasti nuoleskella kaikkea. Mukaanlukien Kapuraa.
Nuparu, esittäytyi oranssia Pakaria kantava Vahkiasiantuntija. Kapura mainitsi etsivänsä tietoa, jolla samanlaista järjestelmää voisi kehittää Klaaniin. Tarinan uskottavuus oli riittävä. Nuparu selvästi nautti siitä, että joku oli kiinnostunut hänen keksintöjensä sisäisistä toiminnoista. Kapura tiesi tunteen Pajalta. Ihme kyllä, asiakkaita kiinnosti yleensä vain se, kuinka kuumaa plasmaa moottorisaha ampuu eikä se, miten se oli rakennettu.
“Minne Vahkien koodi on tallennettu?” Kapura kysyi. “Jokaisen muistiin, vai?”
“Ei, se olisi liian epäkäytännöllistä”, Nuparu vastasi. “Kuvittele, että kaikissa Vahkeissa on bugi, joka saa ne tappamaan matoraneja vaikka heinäkuun 6. päivä. Olisi hirveä vaiva kerätä kaikki kasaan korjauksia varten. (Noin on tapahtunut? Kapura mietti.) Sen sijaan kaikki on keskustietokoneilla. Vahkit tarkastavat päivitykset noin joka kymmenes minuutti. Bugit voi korjata välittömästi. Usko pois, tämä kyky on tullut tarpeeseen.”
“Eikö tuo systeemi ole aika haavoittuva?” Kapura kysyi. Ilmeisesti Metru Nuin Vahkiteknikot eivät olleet yhtään paranoideja hyökkäysten suhteen.
“Noinkin voisi ajatella”, Nuparu myönsi. “Toki kaikkien erikoisvahkien, esimerkiksi sotilasvahkien, asiat on tallennettu suoraan niihin. Siksi ne puhuvatkin paljon paremmin. Niiden ei tarvitse oppia uusia tietoja.”
“Onko hyökkäyksiä sitten tapahtunut?” Kapura kysyi ja lisäsi: “Toki näistä on tiedettävä, ennen kuin lähdetään rakentamaan samaa systeemiä sodassa olevalle saarelle.”
“Ihme kyllä, Vahkien hallinta on aina pysynyt meillä”, Nuparu sanoi. “Onhan järjestelmään aika mahdotonta murtautua ilman, että on paikalla itse keskustietokoneiden luona. Ja sinne ei kukaan Metsästäjä pääsisi.”
Jatkolukemiseksi Nuparu suositteli Kapuralle useita Vahkeja käsitteleviä kirjoja, joilla oli nimiä kuten Vahkisyntaksi idiooteille ja Sinä siis luulet oppivasi… Ohjelmoimaan Vahkeja?. Kapura kiitti Nuparua (joka meni kehittelemään räjähdyksiä ampuvia Vahkeja) ja etsi kodikkaan pöydän, jonka ääressä oli oikeastaan ihan kodikasta uppoutua opiskelemaan Vahkeista. Melkein kuin ne illat Klaanissa, jolloin vaikka Klaanitornin 6. osa oli pudonnut Kapuran kirjahyllystä ja paranoidi toa oli istunut yön kirjastoissa etsimässä vastauksia.
Aika kului. Pian Kapuran pää oli täynnä PuheRajapintaTehdasPoikkeuksia, TuntematonKäyttäytymismalliHallintaMalleja ja PitkienMetodiNimiMerkkijonojenProsessointiSäikeitä. Muut toat ehkä viipyisivät jossain vielä hetken, joten Kapuralla olisi aikaa käytettäväksi omiin tutkimuksiinsa. Hän palautti epäkohteliaat Vahkioppaat hyllyyn ja etsi käsiinsä hakuteoksen, jonka nimi kuului Kulttien ja ääriryhmien historia Metru Nuilla.
Kapura palasi lukunurkkaukseen ja syventyi kulttilistaan. Niitä ilmeisesti riitti Metru Nuilla sen kirjavan historian joka vaiheessa. Jotkut uskoivat universumin olevan jättimäinen Matoran (Järjetön teoria, Kapura mutisi puoliääneen), toiset saarnasivat jumalista, jotka kirosivat kaikki Po-matoranit. Jotkut palvoivat numeroita. Toiset räjähdyksiä. Lopulta Kapura löysi nimen, joka kuulosti sopivalta.
Täydellisyyskultti..
Täydellisyyskultti esiintyi eräässä toisessa teoksessa, jonka Kapura haki nopeasti samoilta historiaa käsitteleviltä kirjahyllyriveiltä. Oliko tässä hänen etsimänsä?
Seuraava teksti perustuu tutkijamatoran Kotun tutkimuksiin, vanhoihin lehtiartikkeleihin, ja saman tutkijan käymään lyhyeen kirjeenvaihtoon, Kapura luki. Alku keskittyi vertailemaan Täydellisyyskulttia muihin Metru Nuin senaikaisiin kultteihin. Teksti oli kiinnostavaa, mutta ajan loppumisen pelossa ja vastausten kaipuussa Kapura hyppäsi kappaleiden ohi. Ja sivujen. Kunnes eräs nimi pisti hänen silmäänsä.
Kultin merkittäviin jäseniin kuului epämääräisen Skakdijoukon lisäksi muutamia toia, mukaanlukien kasvillisuuden Toa Jouera, tulen toa…
Bingo, Kapura ajatteli ja selasi sivuja taaksepäin. Tämä kirjan osa käsitteli kultin ideologioita. Sen ilmeisesti perusti joltain kaukaiselta saarelta saapunut skakdi, joka onnistui houkuttelemaan mukaan muutamia Toa Mangain jäsenistä. Kirjoittaja käytti kolme sivua arvostellakseen ensin sitä, että kultti ei hyväksynyt jäsenikseen matoraneja ja viisi sivua arvostellakseen sitä, että kultti ei hyväksynyt myöskään Veden toia. Ilmeisesti se oli sukupuolikysymys. Rivien välistä saattoi havaita kultin arvostavan täydellisyyttä mekaanisessa muodossa. Ei mitään turhia tunteita. Vain yhteinen tavoite, jonka eteen kaikki työskentelivät kyselemättä.
Joueraa ei mainittu enää. Lähellä kirjan loppua kaikkien jäsenten mainittiin vain hävinneen jälkiä jättämättä. Metru Nui ei pitänyt kulttia enää minkäänlaisena uhkana, mutta Kotu ilmeisesti jatkoi kirjeenvaihtoa Desable-nimisen Toan kanssa jotenkin. Kirjeet oli julkaistu opuksessa kokonaisuudessaan.
Desable kuvasi sitä, jonka Kapura jo tiesi: Laji oli löytänyt mukavan saaren Klaanin lähistöltä ja jäänyt sinne asumaan. Asumistilat oli rakennettu maan alle keskelle saarta peittävää viidakkoa. matorankylä sijaitsi saaren rannikolla. Viha täytti Kapuran Desablen kuvatessa matoranien säälimätöntä kidnappausta ja koekaniineina käyttämistä. Useimmiten Kapura tunnisti entisen tuttunsa nimeltä. Hän hyppäsi ohi kohtien, joissa kuvattiin noille matoraneille suoritettuja kokeita.
Kirje kirjeeltä Desable alkoi vaikuttaa yhä enemmän… oudolta. Hän kuvasi kokeita, jotka kultin jäsenet suorittivat itselleen. Tässä vaiheessa he olivat jo lähes täysin mekaanisia. Desablen tekstistä häipyivät hiljalleen mielipiteet ja henkilökohtaiset muistot. Viimeisessä kirjeessä hän kuvasi yksityiskohtaisesti kultin (jolle suoritettujen kokeiden takia voitiin suoda jo nimitys “laji”) maailmanvalloitussuunnitelmia.
Sivilisaatio jatkaisi olemassaoloaan vain maanpinnan alla. Siellä, minne aurinko levitti vielä säteitään, maailmaa hallitsivat mielenvoimaiset kasvit, jotka ottivat kiinni matoranit ja muut olennot. Kasvit tunkeutuivat epäonnisten matoranien kehojen sisään ja siirsivät pois orgaaniset osat. “Puhdistettu” yksilö sitten johdatettaisiin mielenhallinnalla maan alle, jossa nyt persoonaton olento aloittaisi työnteon. Lopulta maan päällä vallitsisi tyhjyys. Kasvit kuolisivat lopulta pois. Tai sitten jäisivät eloon ainoana organisminä kaikkialla. Maan alla laji kukoistaisi.
Ai tuohon Zairyhiä aiottiin käyttää, Kapura ajatteli tuntien lievää pahoinvointia. Metru Nui oli havainnut kultin uhan melko todellisesti ja lähettänyt joukon tutkimaan saaren tapahtumia, mutta Zairyh oli päässyt jo vapaaksi tappaen koko kultin ja pakottaen matoranit lähtemään. Kotu lopetti tutkimukset, julkaisi kirjan, ja siirtyi muihin projekteihin.
Desablen muut kirjeet sisälsivät paljon tekstiä lajin ideologioista. Eikö heidän ihannemaailmassaan korkea-arvoisin henkilö (“Johtaja”) ollut vastuussa kaiken onnistumisesta ja lisäksi vastannut epäonnistumisesta kuolemallaan, jotta lopulta löytyisi kykeneväisin johtaja? Kuulostaa aika typerältä. Silti lajin tapojen opiskelu kuulosti ihan järkevältä, jos Kapura joutuisi tekemisiin Joueran kanssa. Yhtäkkiä se iski.
Jos kirja ei olisi sijainnut mukavasti pöydällä, se olisi pudonnut maahan. Kauhu täytti Kapuran mielen. Hän selasi takaisin viimeiseen kirjeeseen. Tarkalleen sanottuna siihen kohtaan, joka kuvasi puhdistajakasvien “Zairyhin viruksen” vaikutuksia.
mielenterveys heittelee… elementtivoimat muuttuvat epätasaisiksi… lopulta seuraa mielenterveyden romahdus… hallusinaatioita… kuolema…
Kapura haukkoi henkeään ja nosti ilmaan kätensä. Liekki ei tanssinut toan kämmenillä enää. Toisin kuin silloin ennen. Ennen Zairyhin saaren matkaa.
Kapura työnsi mukavan tuolin taakse ja nousi seisomaan. Toan hengitys oli yhä raskasta. Kapuran katse haravoi kirjahyllyjä ihan vain löytääkseen jotain muuta ajateltavaa.
Zairyhin ja Liittolaisen matka kohti Abzumon oletettua olinpaikkaa sujui suurimmaksi osaksi täydellisen hiljaisuuden (lukuunottamatta Liittolaisen epämääräisiä ääniä) vallitessa. Liittolainen kannatteli itsensä tiiviiseen kokoon tiivistämää Zairyhiä epämääräisillä voimillaan. Kaksikko eteni yllättävän nopeasti harmaiden värien ja terävien muotojen sekamelskassa meren lainehtiessa hieman levottomammin sillä janalla, jota pitkin matka kävi.
Zairyh mietiskeli keskustelun tarpeellisuutta. Hirviökasvina hän ei osannut arvioida sen tarvetta, mutta ei Liittolainenkaan puhunut monilla äänillään, jotka joko syntyivät ja kuolivat koko ajan tai olivat määrältään lukuisia. Jokunen merilintu lensi ohitse. Vuorokaudenajan Zairyh arveli myöhäiseksi illaksi, mutta hänen ajantajunsa ei ollut varma matkan tähänastisesta kestosta.
Keskustelu oli kuitenkin Zairyhin mielestä tarpeellinen, vaikka sen tarkoitus olisikin vain varmistaa sopimuksen ehtoja.
“Varmistan vain, että ymmärsin täysin”, Zairyh aloitti viitaten myös siihen, että Liittolainen ymmärsi eikä rikkoisi sopimuksen ehtoja. “Otamme Nimdan Abzumolta ja viemme sen Itrozille?”
Liittolainen vastasi konemaisesti jostain “KYLLÄ” tarpeettoman kovalla äänellä. Zairyh ei vieläkään ollut täysin luottavainen. “Voitko kerrata sen jälkeiset tapahtumat?”
“ETSIMME JOUERAN ITROZIN TIEDOILLA. TAISTELEMME KUOLEMAAN JOUERAN PIILOPAIKAN ULKOPUOLELLA. MINÄ TAPAN JOUERAN. SINÄ KUOLET”, Liittolainen ilmoitti.
“Entä jos minä tapan sinut ensin?” Zairyh kysyi.
“OLET OIKEUTETTU TAPPAMAAN JOUERAN”, Liittolainen vastasi.
Zairyh mietti. Kaikki vaikutti olevan kunnossa (lukuunottamatta sitä, että hän taistelisi piakkoin kolmea voimakasta olentoa vastaan ja että yksi niistä olisi Makuta, toinen… jokin ja kolmas Jouera). Mutta oli suunnitelman osa, jota hän ei voinut hallita. Itsekseen toimiva palanen, jonka arvaamattomuus voisi muuttaa kaiken täysin. Zairyhillä voisi olla hallussaan Nimdan siruja joko nolla tai kaksi, kun viimeiset taistelut odottaisivat. Nuo mystiset esineet olisivat epäilemättä suuri apu Liittolaista ja Joueraa vastaan.
Mutta paljon riippui yhdestä henkilöstä. Onnistuisiko hän varastamaan sirut tovereiltaan? Zairyh oli tehnyt kaikkensa. Enää hän ei voinut olla paikalla. Ohjata mieliä vaivihkaa varjoista. Pahimmassa tapauksessa Nimdaa käytettäisiin häntä vastaan.
Paljon riippui hänestä, Zairyh ajatteli kiitäessään halki merta seuranaan omituinen ja hiljainen olento, joka ilmeisesti keskittyi täysin matkantekoon. Paljon riippui Kapurasta.
Karzahni
Kapura ei voinut välttää tunnetta siitä, että kaikki oli romahtamassa hänen ympärillään.
Hän pakotti itsensä työntämään pois pohdiskelut muusta. Tärkeää oli nyt selviytyä hengissä Karzahnilta. Suunnitelman muita osa-alueita voisi miettiä sen jälkeen. Kapura tunsi etäisesti vajoavansa unenomaiseen tilaan. Oli kylmä. Niin kylmä. Hän voisi itse jättää asiat rauhaan, mutta Kapuran mieli ei unohtanut. Eikä antanut anteeksi.
Uni, hallusinaatio tai Karzahni on juuri nyt tavallista oudompi, Kapura ajatteli. Hän seisoi erään hyvin tuntemansa kylän raunioilla Zairyhin kotisaarella. Mutta eivät ne olleet oikeastaan vielä hirveän rauniomaisia olleet. Rakennukset (ja matoranit) olivat ilmiliekeissä. Mutta silti täysin pysähtyneinä. Vain liekit muuttuivat tässä omituisessa maisemassa. Kuin jokin jumala olisi pysäyttänyt maailman katsellakseen infernon tanssia vielä hiukkasen pidempään.
Ja niin, Kapura ajatteli, oli kaksi todellisuutta.
TODELLISUUS 1: Zairyh synnytti tulipalon tuhotessaan Joueran lajin maanalaisia rakennuksia. Kemikaalit reagoivat väkivaltaisesti. Tulipalo poltti koko saaren ja pakotti eloonjääneet pakenemaan pois Toa-kanistereissa
TODELLISUUS 2: Kapura muuttui Toaksi vahingossa ja pelästyi Zairyhiä. Äkillinen tulivoimakokeilu sytytti roihun, joka jyräsi alleensa koko saaren. Eloonjääneet pakenivat pois Toa-kanistareissa.
Kapura seisoi hiljaa kääntämättä pois katsettaan palavista matoraneista, joiden avonaiset suut pysyivät hiljaisena unessa mutteivät todellisuudessa, joka tuntui tapahtuneen maailman ensihenkäyksillä. Kapura ei ehtinyt tutkimaan tarkemmin paikkoja jonkin muun peittäessä kaiken. Jokin muu, seuraava askel Kapuran tarinassa, niin syvä ja myrskyisä meri peitti alleen palavat asiat. Kapura seisoi yhä ja tunsi laineiden iskevän kehoonsa.
Hän näki Toa-kanisterin, joka kantoi vastasyntynyttä Toaa. Kovat virtaukset kuljettivat matkustajan lopulta Klaanin rannoille.
Paitsi että.
Meri oli muutakin.
Kaksi, Kapura puoliksi ajatteli ja puoliksi kuusi. Elämä Matoranina rannikkokylässä. Retket Klaanissa meren yli. Kuusi. Nimdan sirut. Nuket. Kuusi jaettuna kaksi? Se ei ole kaksi.
Se on kolme.
Kapura hätkähti. Uni ei hävinnyt täysin. Oli yhä kylmä. Mutta hän halusi miettiä jotain muuta. Noita asioita hän ei ollut valmis ottamaan esille. Suunnitelma. Oliko oikein kontrolloida Matoroa Zairyhin avulla? Kapura havaitsi kaksikon keskusteluissa jatkuvasti Matoron olevan kuin eri henkilö. Rohkea seikkailija-Matoro oli poissa, kuivan sarkastinen Matoro siirtyi jatkuvasti Matoro-Kapura-akselilla kohti Kapuraa. Hänet Kapura joutuisi pettämään. Tultuaan itse petetyksi niin monta kertaa menneisyydessä. Ja tulevaisuudessa.
Tulevaisuudessa. Sana jäi kaikumaan tajunnan pimeydessä.
Se tajunta murtui.
Pimeys tuli.
Tämä saari – tässä on jotain outoa. Oudompaa. Tämä saa ajatukset kaaoksen valtaan.
Vai oliko se jo ennen tänne tuloa? Sen porrasepisodin jälkeen? Äh, en minä muista. Tässä ei ole järkeä. Missä ovat ne kevyet tehtävät, joille mennään nauttimaan seikkailun sykkeestä ja tuulesta kasvoilla? Minne ne yksinkertaiset asiat ovat kadonneet?
Samaan kammioon järjen kanssa, syvälle suljettujen lukkojen taa. Pyhän Silmän varjoon.
Minä en ole minä. Olisin voinut sanoa kaiken toisin. Mitä sinä kuvittelet voittavasi tällä? Sinä haluat Sirun, niin olen olettanut. Mutta silti – mitä hemmettiä sinä oikein teet. Anna minun keskittyä. Anna minun selviytyä itse näiden verkkojen läpi.
Vai onko se sinun vikasi? Minä tarvitsen loman. Minun pitäisi ihan vain levätä viikkoja Klaanissa, purkaa ajatuksia ystävilleni… Jos vain Klaani varmasti säilyisi. Minä en voi levätä ennen kuin kaikki on jälleen kunnossa. Minulla on Sen kappale – Siru pyhää valoa. Minä olen osa Sen Kohtaloa. Minä olen osa tätä kaikkea, enkä voi lopettaa kesken.
Lähestyn koko ajan saaren keskustaa. Kapura epäilyttää. Tämä on täysin järjetöntä.
Matoro nousi hitaasti laivan märältä kannelta pidellen päätään. Kaksikon alus oli seilaamassa hyvää vauhtia poispäin Xian seudulta, eivätkä heidät pysäyttäneet veneet olleet lähteneet seuraamaan heitä.
”Portaat. Minä vihaan portaita”, hän mutisi noustessaan ylös.
”Sinulle tuottaa näemmä valtavia vaikeuksia selvitä portaista?” Kapura kysyi sarkastisesti.
”…” Matoro totesi.
”Seuraava siirto, herra KAPTEENI MUSTALUMI?”
”…” Matoro totesi. ”No jos emme pääse tuosta, meidän on pakko yrittää Karzahnilta”, hän jatkoi.
“Ei kuulosta kovin hyvältä”, Kapura vakavoitui. “Jos paranoideilla seikkailijoilla olisi sääntöjä, numero yksi olisi ‘ÄLÄ MENE SAARELLE JONKA NIMI ON KIROSANA’.”
”Ei niin. Mutta pitää koittaa sitä silti”, Matoro vastasi.
”Yksi ei yksinkertaisesti mene Karzahnille ilman… VENETTÄ!”
”…” Matoro totesi. ”Sinun siistit toimintarepliikkisi ontuvat vielä vähän.”
“Että minä vihaan venematkoja”, Kapura mutisi. “Jos olisi keino hypätä kaiken tylsän yli, käyttäisin sitä.”
Karzahni
Edellinen yö
Maa huusi tuskasta, kun toa-joukon ensimmäinen, Deleva laski jalkansa ensimmäisen kerran mukulakivistä ja sulatetusta protodermispanssarista luodulle kadulle. Kadut olivat tummat, kuten kaikki muukin ja ne olivat hyvässä kontrastissa paikan mustan ja tummanpunaisen värimaailman kanssa.
Teräspölyä leijaili siellä täällä ja se näkyi punertavien valojen kajossa. Suuret tehdasrakennusten ja avopajojen luomat liekit valaisivat myös tätä varjojen valtakuntaa ja sieltä täältä kuului rytmikäs pauke joka ei koskaan loppunut. Ei, koska Karzahnissa ei ollut taukoja. Klonk, klonk, klonk, klonk.
Pauke oli rytmikästä ja sen tekivät kaupungissa, tai pitäisikö sanoa tehtaassa työskentelevät matoranit, joilta oli riistetty kaikki oikeudet. Identiteetti oli muutettu ja kummitusmaiset, laihat ja isosilmäiset työläiset olivat täydessä työn touhussa. He eivät olleet valinneet tätä elämää, olivat vain liian huono-osaisia.
Yksinäinen torni katseli kuollutta maata. Sen musta siluetti nousi uhkaavana punertavaa taivasta vasten muistuttaen joka hetki, että kukaan Karzahnilla ei ollut yksin. Ei koskaan.
Tunnelman ahdistavuus tuntui kasvavan jokaisella askeleella syvemmälle kohti tornia. Manasien äänettömät hahmot olivat edelleen aivan toien näkökentän reunalla, odottaen ja paimentaen toia vain yhteen suuntaan: kohti tornia. Niiden hohtavat silmät hohtivat kilpaa lieskojen kanssa. Ne tuijottivat.
Delevan teki mieli puhua jotain keventääkseen tunnelmaa, mutta lopulta hän ei sanonut mitään. Saari tuntui imemään itseensä kaiken elämänhalun ja ilon. Se oli kuin autiomaa, joka sateen tultua juo, mutta on taas pian entistä kuivempi. Toa yskäisi. Ilmassa oli sakea tuhkan ja savun haju.
Toat tiesivät tarinat matoraneista, jotka muuttuivat uupumuksensa takia kivipatsaiksi, ja näitä patsaita oli siellä täällä rahdattuina tehdasrakennusten eteen ja päätien varrelle. Mukulainen tie johti mutkitellen kohti isoa mustaa tornia, josta suuri silmä katseli heidän matkaansa.
Toat olivat ohittaneet jättiläismäisen pajan jossa pystyi polttamaan kokonaisia tiedon torneja pajan valtavassa ahjossa. He olivat nähneet maisemaa hallitsevia hiekkaputouksia, joissa hiekka valui kuin vesi ja nähneet jäätävien tulipatsaiden nousevan vulkaanisen oloisista maakuopista.
”Meidän- meidän ei pitäisi olla täällä”, Nurukan kuiskasi.
”Ei niin”, Umbra vastasi hiljaa. Hänen äänensä oli vapiseva.
He kävelivät kuin transsissa kohti Tornia. Hitaasti, askel askeleelta. He eivät voineet muutakaan, sillä hirviöt seurasivat heitä aina. Niiden rinki paimensi toia eteenpäin, halki ränsistyneiden varastojen ja kuolleiden puutarhojen. Katu ylitti sillan. Jokea sen alapuolella ei enää ollut. Maisema vääristyi ilman läpi. Kaikki näytti sumealta ja epäselvältä. Kaikki paitsi Torni. Se säteili kirkkaana heidän näkökentissään, kuin turvapaikkana loputtomilta silmiltä kaukaisuudessa.
“Musta torni. Sinne meitä ollaan viemässä”, Umbra sanoi hiljaa. Horisontissa kiiluivat jättiläismäiset lamppusilmät ja tummista hahmoista näkyi ääriviivat. Olennot pysyivät taka-alalla, mutta toat tiesivät mitä ne olivat. Painostava klonk klonk klonk klonk jatkui minne ikinä he menivätkään.
Jokin tuntui nakertavan toain haarniskoja. Pölysyöksyjiä. Niitä ne varmasti olivat, Umbra ajatteli ja oli lukenut näistä mikroskooppisista raheista joskus kauan sitten. Olennot söivät haarniskoja ja murensivat niistä pieniä paloja. Ja ne asuivat tässä maailmassa.
Deleva oli perin kyllästynyt tähän taivaltamiseen. Häntä väsytti ja ärsytti koko paikka. Hän olisi mieluummin klaanissa taistelemassa Allianssia ja torakoita vastaan, ei täällä oudossa perin kieroutuneessa huvipuistossa.
Uupunut Nurukan lysähti maahan ensimmäisenä. Maan toa tunsi asioiden olevan todella väärin tässä kieroutuneessa painajaisessa. Jokin alkoi painaa hänen jalkojaan enemmän. Jalat alkoivat tuntua kiven raskailta, mutta fyysistä muutosta ei ollut vielä tapahtunut.
“Et saa nyt luovuttaa!” Umbra huusi ja alkoi nostaa Nurukania ylös. Deleva tuli avuksi ja kaksikko alkoi puolittain kantaa ystäväänsä hartiavoimin kohti tornia. Matka taittui perin joutuisasti vaikka he kantoivatkin ystäväänsä mukanaan. Perässä hiihtävät hirviöravut olivat hyvä kannustin pitää yllä vauhtia. Horisontissa siintävä linnoitus alkoi lähestyä heitä kun he kiihdyttivät vauhtiaan.
Umbra tunsi näkökenttänsä sumenevan entisestään. Hengittäminen ei ollut helppoa. Horisontti välkkyi kymmenissä eri väreissä. Varjot kasvoivat ja kasvoivat ja muuttuivat eläviksi. Hän tunsi sekoavansa. Toa kutsui voimiaan. Hän yritti loihtia valoa tähän Mata Nuin hylkäämään paikkaan, mutta se kaikki tukahtui harmauteen.
Ikuisuuksilta tuntuneen vaelluksen jälkeen kolmikon edessä kohosi portti. Se oli korkea ja kaksiosainen. Siinä oli symboleita, joita Umbra ei erottanut. Se alkoi avautua hitaasti. Toat varautuivat pahimpaan. Silmät, klonk, klonk, klonk, silmät, pöly, klonk, klonk, klonk, punainen hohde, matoranit, klonk klonk klonk.
Raskita askelia. Silmät tulivat lähemmäs. Porttilla seisoi jokin korkea hahmo.
Umbra katsoi Saaren Valtiasta. Hän ei erottanut yksityiskohtia.
Vain Hulluuden.
Hän katsoi Hulluutta, ja se katsoi häntä.
Sitten hän romahti maahan. Umbran viimeisenä muistikuvana kaikui Hulluus.
Karzahnin rannikko
Karzahnin tummat rannat näyttivät Matoron silmiin täysin lohduttomilta. Ne olivat harmaita kuin tuhka. Kauempana näkyi korkealle kohoavia kukkuloita ja vuoria, mukaanlukien Karzahnin surullisen kuuluisat jäätä sylkevät tulivuoret.
“No niin”, Matoro sanoi ja henkäisi syvään.
“Mitään ideoita jatkosta?” Kapura tiedusteli. “Minulla ei ole kovin hyvää tunnetta tästä. Ei kutsuvin paikka, jossa olen käynyt.”
“Josko me vaikka rantaudumme ensin. Karzahnistahan pääsee Metru Nuille vain maitse. Joskus mietin minkälainen sadistinen huumorintaju Kohtalolla on ollut, kun on järjestänyt maailman näin.”
“Ööh. Mikä tuo on”, Kapura sanoi osoittaen jotain epämääräistä kasaa materiaaleja, jotka olisivat voineet olla joskus vene. “Kenen paatti tuohon on hajonnut? Tunnetko?”
“En tunne kaikkia maailman veneitä”, Matoro vastasi sillä samalla kuivan sarkastisella äänensävyllä, jolla hän ja Kapura keskustelivat jatkuvasti. “Mennään lähemmäs ja tutkitaan. Lienee joku epäonninen piraatti eksynyt tänne.”
“Näinköhän”, Kapura kommentoi epäilevästi. “Epäilisin kokeneiden merelläkävijöiden osaavan välttää tällaisia paikkoja. Okei, en väitä että se olisi mitenkään relevantti vene. Mutta se voi olla. Siis en usko piraattien vain satunnaisesti päätyvän Karzahnille.”
“Oletko tavannut niitä tyyppejä? Piraatteja, siis?”
“Okei, en. Mutta yleensä satunnaiset veneet eivät ole oikeasti satunnaisia. Ne ovat kuin tarkoituksella siihen työnnettyjä. Niillä on joku merkitys.”
“Minä tunsin yhden klaaniin liittyneen merirosvontapaisen. Se tyyppi oli ehkä surkein piraatti jonka olin koskaan nähnyt. Menetti laivansa kahdesti ja niin edespäin.”
“… Miten edes… tai no, unohda. Uskon. Piraatit ovat idiootteja, epäilyttävän satunnainen vene on vain epäilyttävän satunnainen.”
“Menemmekö tutkimaan epäilyttävän satunnaista venettä, jolla on kuitenkin jokin tarkoitus?”
“Minusta tuntuu, että se voi olla Karzahnin ansa”, Kapura pohti ilmeisesti vakavissaan.
“Karzahni on ansa”, Matoro sanoi väliin.
“Mutta minusta tuntuu, että mikään ansa maailmassa ei vain satunnaisesti tapa Toia. Joten mennään.”
Klaanilaisten kevyt vene lipui toista aivan turhan hitaasti kohti tuota anekaa rantaa ja mystistä venettä. Päivänvalossa Karzahni ei näyttänyt lainkaan niin karmealta kuin mitä se öisin olisi. Päivällä se oli kuin mikä tahansa matkaajat-orjiksi-kaappaava kuoleman kesämökki.
Veneen tasaisen pohjan osuessa kiviseen pohjaan pari metriä ennen rantaa oli klaanilaisten sidottava se paikalleen miten parhaiten taisivat (sarkastisen lauseidenvaihdon jälkeen) ja kahlata rantaan. Siellä he pääsivät tutkimaan venettä.
Vene, tai pikemminkin pieni alus, oli ilmeisen kovia kokenut. Se oli huuhtoutunut rannalle kylki merelle päin. Toinen kylki lepäsi jossakin Hopeisen Meren pohjassa. Rannalla oli rojua ja puunkappaleita. Suuri osa aluksen rakenteista näytti aivan siltä, kuin sitä olisi käsitelty tuhansilla valtavilla saksilla.
“En pidä noista saksijäljistä”, Kapura mutisi. “Mutta tämä ei vaikuta piraattien alukselta. Joku mukava Matoran vai jotain tärkeämpää? Mitä arvelet?”
Matoro oli tutkimassa aluksen – tai sen mitä siitä oli jäljellä – komentosiltaa – tai pikemminkin sen jäänteitä. Hän yritti löytää mitä tahansa, joka kertoisi jotakin veneen omistajan identiteetistä.
“Löydätkö ulkopuolelta aluksen nimeä? Vesi on huuhtonut kaiken irtaimen pois täältä”, Matoro huusi keskittyneenä analysoimaan puun rakennetta skannerisilmällään.
“Ei löydy”, Kapura huusi jokseenkin epäselvästi tutkiessaan lähiympäristöä. “Itse asiassa täällä ei vaikuta olevan hirveästi mitään merkityksellisiä tavaroita. Aallot varmaan huuhtoneet pois.”
“Eikä vain aallot. Olen melko varma että tämän ovat hajottaneet Manasit”, Matoro sanoi. Hänkin oli tullut rannalle tutkimaan irtaismistoa.
“Se selittää matkustajien puutteen”, Kapura totesi pahaenteisesti. “Vai mihin luulet heidän suunnanneen mahdollisesti selvittyään? Se taitaisi olla luonnollinen seuraava määränpää.”
“No. Emme varmaan jää heitä pelastamaan? Mitä olet suunnitellut?”
“Marssimme saaren halki – mielellään tämän päivän sisällä – pohjoiseen ja päädymme Metru Nuille”, Matoro sanoi jämäkästi. Hän oli jo kääntymässä pohjoisen suuntaan, kun huomasi rojun seassa jotakin hyvin tuttua.
“Kapura, katso”, Matoro hihkaisi. Hän nosti pitkässä riipuksessa roikkuvaa vihreää kiveä kasvojensa tasolle.
“Jaa. Modekivi”, Kapura sanoi. “Emme näköjään jätäkkään kaikkea jännää väliin. Luuletko, että pääsemme jotain mahdollisimman ei-rapuista reittiä asutuskeskukseen tai missä vankeja nyt pidetäänkään?”
“Karzahnin palatsi – ks. kalterihotelli – lienee kohteemme”, Matoro sanoi ja pujotti kiven haarniskansa suojiin, pitämään seuraa Epsilon-sirulle. “Meidän pitää välttää teitä ja pyrkiä sinne mahdollisimman hankalaa reittiä. Se on samalla myös ravuttomin reitti.”
“No hyvä”, Kapura totesi. “Vai auttaakohan se mitenkään. Tuskin yllätyshyökkäys onnistuu muutenkaan?”
“Ei hyökkäys, mutta kai me muutakin keksimme. Kunhan nyt vain pääsemme tämän alkuun”, Matoro sanoi.
“Selvä, mennään vain”, Kapura myöntyi vastustelematta. “Ehkä sinä tiedät enemmän näistä asioista.”
Matoro avasi tuskallisesti silmänsä. Hän painoi kädellään otsaansa. Jokin tuntui edelleen pistelevän hänen päänsä sisällä.
“… mitä hittoa juuri tapahtui?”
“Kaaduit portaissa”, Kapura tokaisi.
Matoro tajusi makaavansa vatsallaan veneen komentosillalle (tai jos sitä komentosillaksi voi näin pienen aluksen tapauksessa sanoa) johtavien rappusten alapäässä. Hän nousi vaivalloisesti pystyyn.
“Kerroin sinulle portaista, Matoro”, Kapura sanoi kuin samalla kritisoiden Matoroa hänen hämmentyneestä ilmeestään. “Tosin myönnän että nuo portaat ovat erityisen vaarallisen näköisiä. Kuka näitä laivoja suunnittelee?”
“Tämä on niin tyhmää. Portaat. Portaat“, Matoro piteli edelleen päätään. “Älä väitä, että olen maannut tässä nyt pitempäänkin”, hän jatkoi. “Yö on muuttunut melko vanhaksi sitten viimeisen muistikuvani.”
“Voi, kyllä makasit”, Kapura sanoi. “Onko sillä niin paljon väliä? Ei tämä mikään kolmen vuoden matka ole. Yksi ilta vietetty mukavasti tainnoksissa ei merkitse mitään.”
“…”
“No. Joo. Oletko seurannut sijaintiamme?” Matoro kysyi ja lähti astelemaan portaita ylös – nyt tosin harvinaisen varovaisesti.
“En oikein”, Kapura sanoi. “Oli kiire teorioidessa”, hän jatkoi ja näytti pientä liitutaulua joka oli täynnä nuolia ja epäselvällä käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja. “Tiesitkö, että Klaanitorni-kirjasarjan kuudennessa osassa on itse asiassa aika monta vihjettä Nimdaan?”
“…”
Matoro kumartui ruorimaisen ohjausvälineen ääreen silmäillen samalla sen vieressä olevia merikarttoja. Hän ei jaksanut keskittyä niihin, vaan nappasi eräästä sivulokerosta navigaattorin. Maailmanlaajuinen navigointijärjestelmä ei ehkä ollut niin erityisen hyvä, mutta sillä pärjäsi. Suurin syy sen ongelmiin on yleinen kaoottisuus käytännössä… kaikkialla.
Laite ajoi kuitenkin asiansa, sillä Matoro paikansi sijaintinsa sillä ja pääsi pian takaisin kartalle. “Olemme menossa nyt suoraan koilliseen, ja Xian lähellä käännymme pohjoiseen. Toivottavasti et räjäytä päätäni teorioillasi siihen mennessä.”
“En”, Kapura totesi syventyneenä ylianalysoimaan kaikkea. Hetken päästä tulen Toa kuitenkin nosti katseensa liitutaululta ja tokaisi ohimennen: “Kuules, jos se ei tullut selväksi niin sait siis ilmeisesti jonkinlaisen epämääräisen kohtauksen, hypit ympäriinsä hetken ja sitten kaaduit portaissa. Et sinäkin sattuisi olemaan hieman hullu?”
“Saatan ollakin”, Matoro vastasi syventyneenä navigaattorin sinisiin ja punaisiin teihin. “Mutta minä en ainakaan mainosta sitä muille.”
“Kuulenko äänessäsi ärtyneisyyttä?” Kapura tiedusteli. “Myös kertomatta jättäminen on valhe, ja valheet polttavat Klaanin jos niitä… ei käytetä kohtuudella. Mistä tarkalleen ottaen on kyse? Ihan vain uteliaisuuttani.”
“Yritätkö nyt kysyä ‘millä tavalla minä olen hullu’?”
“Maailmassa jossa hullut olennot hyppivät mieliin minkä ehtivät ei ole usein kyse jonkun omasta hulluudesta”, Kapura vastasi. “Mikäli teoriani ovat oikeassa, sinun kanssasi voisi olla kyse jostain ulkopuolisesta.”
“Punaisessa tähdessä asuvat avaruusdinosaurukset hallitsevat mieltäni, koska en muistanut ottaa mukaan foliohattua?” Matoro kysyi yrittämättä edes kuulostaa vakavalta.
“Minä näen asioita”, Kapura sanoi hiljaa. “Tai en näe. Tiedän. Se on melkein sama asia. Mutta siinä on pieni ero. Pieni ero, joka laittaa kysymään: Kuka sinun mielessäsi on?”
“Mitä sinä… tiedät?” Matoro kysyi hiljaa.
“Että mieli on ase. Vaarallinen ase. Ja että joku yrittää käyttää omaasi.”
“Minä tiedän mielestä paljon enemmän kuin sinä”, Matoro vastasi nopeasti. Hän ajatteli Nimdan sirua, joka hänellä oli edelleenkin piilossa haarniskansa sisällä. “Tiedän myöskin sen, että naamiossani saattaa olla jokin… vieras… mieli. Mutta kykenen elämään sen asian kanssa.”
“Vai kykenetkö?” Kapura sanoi. “Oletko unohtanut, mitä me olemme tekemässä? Voi olla, että uhka ei tule ulkoa Nazorakien joukoista vaan… sisältä.”
“Minä en oikeastaan pysty uskomaan tuota. Tai pystyn, mutten halua pystyä. Koska… jos Klaanilaiset eivät enää voisi luottaa toisiinsa, mitä järkeä missään enää olisi? Koko maailma muuttuisi samaksi harmaanmustaksi kaaokseksi ilman ainuttakaan valopilkkua. Ilman valkoista.”
“Luottaminen ei tarkoita sitä, että ei kyseenalaista. Kyseenalaistaminen on tie täydelliseen tietämykseen. Onko tuo sattumaa? Entä jos ei ole? Minä vain olen huolissani siitä että vieras mieli henkilöllä joka käsittelee maailman vaarallisinta asetta aiheuttaa ongelmia. Kuka ei olisi?”
“Mistä sinä tiedät sen vieraan mielen aikomukset? Entä jos se on puolellamme, jos hänkin haluaa oikeudenmukaisen maailman?” Matoro sanoi epätavallisen ärtyneenä.
“Voi Matoro, kuka olettaa vieraan mielen jonkun pään sisällä olevan hyväntahtoinen? Tai ei ainakaan ota huomioon mahdollisuutta että se ei olisi?” Kapura tokaisi. “Tosiasia on se, että sinä käsittelet juuri maailman vaarallisinta asetta. Ja pääsi sisällä on joku jonka motiiveista emme tiedä mitään.”
“Ja luuletko etten olisi yrittänyt muuttaa tilannetta? Mitä sinä minun sijassani tekisit?”
“Antaisin Nimdan henkilölle, jonka mieli on täysin ehjä. Okei, se en taida olla minä. Mutta pointtini on vain se että kaikki mahdollisuudet pitää ottaa huomioon. Mutta suosittelen tämän pikku matkan jälkeen tarkistamaan vielä mahdollisuuksia tuhota se mieli.”
“Sinulla ei ole ollut Nimdaa. Sinä et tiedä miltä se tuntuu tai mitä se tekee. En aio luovuttaa sitä kenellekään muulle, se on minun. Minä itse otin sen Abzumon käsistä. Ja niin kauan kuin se on minulla, mikään mieli ei mahda minulle mitään!”
“Sinunhan päätöksesi se on”, Kapura sanoi puolustelevasti. “Mutta älä syytä minua jos tai kun kaikki menee pieleen.”
“En ajatellutkaan”, Matoro vastasi edelleen kvin ärstyneen oloisena. “Minä kyllä kannan vastuun omista teoistani.”
“Ongelmana vain se, että ne saattavat vaikuttaa muihinkin”, Kapura sanoi.
“Toivottavasti vaikuttavatkin. Kuten sanoin, minä kyllä kannan kaiken vastuun jos mokaan jotakin. Sen luulisi olevan itsestäänselvää.”
“Onhan se, mutta jos asialle tekisi jotain niin ei tarvitsisi”, Kapura totesi. “Mutta taidan syventyä ylianalysointiin nyt.”
“Tee niin”, Matoro mutisi ja käänsi katseensa merelle päin.
Eräs saari
“Sinulla ei ole syitä olla suostumatta”, Zairyh sanoi olennoille jotka seisoivat hänen edessään. Niitä oli kuusi.
Joueran Liittolaisena aiemmin tunnettu olento joka oli oikeastaan monta olentoa ei ilmeisesti ollut samaa mieltä. Etäisesti L-kirjainta muistuttava leijuva massa vastasi Zairyhille muiden tuijottaessa sitä silmillä joita ei oikeasti ollut olemassa.
“MEILLÄ EI OLE SYYTÄ OLLA TAPPAMATTA SINUA. HAH. HEH. HAHEHAHEUHUHAH.”
“Autat minua varastamaan erään pikku sirun eräältä Makutalta”, Zairyh sanoi. Ei ollut mitään syytä kertoa “erään pikku sirun” arvokkuudesta tuolle olennolle. Se ja Itroz saisivat uskoa ettei Zairyhillä ollut aavistustakaan mikä Nimda oikeasti oli. “Se on epätärkeä mutta sen avulla saan tarkan tiedon Joueran olinpaikasta. Ja niin saat sinä. Uskoisin, että sinua haluttaa tappaa hänet oikein kovasti.”
Lentävän olion luuranko vastasi tähän väitteeseen: “ET. YMMÄRRÄ. OLET. JOUERA. SAASTUNUT. IKÄVÄ. SAASTA. EPÄMIELLYTTÄVÄ. KUOLE. TOTTELE. KUOLE.”
“Sinä et ymmärrä ollenkaan, Zairyh”, alkuperäinen olento, jäännös jostain joka oli aiemmin ollut Matoran totesi. “Meillä ei ole mitään kiirettä. Ja sinä olet mukana tappolistallamme, sinä saasta. Joueran mieli huonekasvissa. Olet yhtä hirveä olento kuin hän. Ja leikit asioilla, jotka ovat liian suuria tuollaisen puskan tajuttavaksi.
Matoran astui askeleen eteenpäin ja tuijotti Zairyhiä naamallaan, joka oli pelkkä viittaus siihen mitä Matoranin kasvojen kuuluisi olla. Heikosti sykkiviä orgaanisia jäänteitä, jotka näyttivät mädiltä ja kärsineiltä. Metallisia osia. Osa Joueran lisäämiä. Kaapeleita. Ruostetta.
“Joueran on kuoltava. Sinun on kuoltava. Me puhdistamme. Me emme unohda. Me poistamme kaikki jäänteet Jouerasta tästä maailmasta.”
“Sama päämäärä meillä on”, Zairyh sanoi ärtyneenä. Tämän takia vain Makutojen pitäisi luoda. Itroz saisi kärsiä kunhan Joueran olinpaikka oli Zairyhin tiedossa.
“Ja jos et muuten suostu… Tiedätkö, mikä on Nimda? Järjettömän voimakas esine. Makutalla on siru, mutta se on hinta Joueran olinpaikasta. Mutta jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, minä saan pian toisen sirun. Voin taata, että Joueran tappaminen sillä on nautinnollista.”
“ZAIRYH. POISTU TÄSTÄ MAAILMASTA; VÄRIT TULEVAT JA NIILLÄ ON KOHTALON AVAIN KÄSISSÄÄN JOTKA HUUTAVAT JA HUUTAVAT. KUOLEMAN HUONEET TYHJIÄ OVAT, EI HENKIÄ PEILIN SIRPALEISSA JOISTA VALUU VERI MAAHAN JA KAIKKI HUUTAA; KAIKKI ON HUOMINEN.”
“Suostutko”, Zairyh kysyi uudelleen.
Matoranin kaltainen olento vaikutti mietiskelevältä. “Voi, teen sinulle vielä yhden ehdon. En välitä Nimdasta, pidä se.”
Kaikki kuusi epämääräistä olentoa naurahtivat.
“Me taistelemme kuolemaan. Voittaja saa tappaa Joueran tai kuolla yrittäessään. Tällainen elämä on arvotonta. Meillä ei ole hävittävää.”
“KATSO KUINKA VÄRIT LYÖVÄT TERÄN KIVEEN JA SE ON ELOSSA. USKOMINEN ON KULTAA; KELLO TIKITTÄÄ HUOMISIA JOTKA EIVÄT KOSKAAN TULE KOSKA MAAILMA PÄÄTTYY JA ELÄMÄ LAULAA VIIMEISEN LAULUN.”
“Sopii minulle”, Zairyh vastasi. Hänen mahdollisuutensa selviytyä tästä kaikesta hengissä hupenivat kaiken aikaa. Makuta Abzumo. Varjo-olento. Jouera.
Mutta Zairyh taistelisi. Päästäkseen toteuttamaan teon joka oli käytännössä hänen elämänsä tarkoitus.
Zairyh halusi tappaa Joueran eikä se aikonut antaa minkään estää.