Kaya-Wahin mutaiseen maahan oli jäänyt vana veden täyttämiä jalanjälkiä, kun kitiinikuorinen, yksinkertaiseen haarniskaan sonnustautunut olento oli rämpinyt sen läpi. Askel toisensa perään. Metsän kasvusto oli jäänyt taakse ja edessä oli avautunut aukeampi maisema. Kaatosade oli muuttanut sen liejuksi.
”Ni-nimeni on… Angela”, nazorak sanoi heikolla äänellä, lähinnä itselleen, sillä kukaan ei ollut kuulemassa – kun ei siellä ketään ollut: kilometrien säteellä oli pelkkää aavaa erämaata, jota myrskytuuli piiskasi. Harmaat, toistensa kanssa identtiset kukkulat toistuivat kaukaisuuteen siellä, missä ylipäänsä oli jotakin. Hänen suuntansa oli kohti etelää. Siellä ei ollut edes kukkuloita.
Noh, jalkaa toisen perään. Noin keskimääräistä nazorakin kävelyvauhtia.
Hän oli kävellyt päiviä. Päiviä ja öitä, keskeyttämättä matkantekoa kertaakaan. Askel askeleelta lähempänä määränpäätä. Hänen jalkoihinsa sattui. Kaikkeen sattui. Eikö hän voisi olla jo pian perillä? Hän ei ollut nukkunut kolmeen kokonaiseen yöhön, ja se alkoi tuntua. Ei mitään virvokkeita, piristeitä, ei mitään. Vain tarkoitus.
”Tahdon toimittaa paketin.”
Hän puhui itselleen lähinnä ikään kuin muistutuksena. Ei sillä, että hän olisi muistuttamista tarvinnut, sillä ainoa asia, mitä hän ajatteli, oli paketti ja sen toimittaminen.
”Se on elämäni tarkoitus.”
Ehkä oli helpompaa sanoa se ääneen? Ehkä se teki siitä vähemmän pelottavaa? Uusi tarkoitus, uusi elämä. Mitä tapahtuisi, kun tavoite täyttyisi? Ehkä sitä ei tarvinnut ajatella. Tärkeintä oli määränpää – ja sinne pääseminen mahdollisimman nopeasti. Se vähä, minkä hän oli pystynyt itse vaikuttamaan matkaansa, oli reittivalinta, ja hän oli päättänyt matkata aution Kaya-Wahin läpi. Sillä tavalla hän vältti sekä satunnaiset kohtaamiset villielämän kanssa että Imperiumin suuremmat leirit.
”Angela…”
Matkaa oli vielä. Monta päivää. Oliko hän edes puolessavälissä? Mitä tapahtuisi, kun hän saapuisi Bio-Klaanin puolustamalle maaperälle?
Vettä ainakin oli. Liiaksikin. Hänen jalkansa upposivat mutaan joka askeleella, ja hän oli varmaankin vilustumassa. Ruokaa hän ei ollut ehtinyt ottaa mukaan ennen lähtöä. Neljä päivää ilman ruokaa alkoi tuntua jo vähän kurjalta. Hän ei halunnut ajatella, miltä se tuntuisi aivan loppumatkasta. Oikeastaan hän ei halunnut ajatella koko loppumatkaa.
Miksi Angela? Ei nimiä käytetty. Ei kenelläkään ollut nimeä. Niin ei ollut puhdasta.
Äh, toissijaista.
Täytyi kävellä. Jalkaa toisen eteen. Askelta toisen perään. Uudestaan ja uudestaan. Vielä pitkä matka edessä.
Hänen kehoaan kolotti joka puolelta – myös muualta kuin armottoman marssin runtelemista jaloista. Tiedustelupalvelun kuulustelijat eivät olleet olleet helläotteisia, ja hänelle oli jäänyt kohtaamisesta ruhjeita ympäriinsä. Hän ei enää aistinut mitään toisella tuntosarvellaan. Sentään sade hieman turrutti sarven jatkuvaa tykytystä.
”Paketti… täytyy toimittaa.”
Paketti olikin hänen kevyen varustuksensa ainoa sisältö. Se makasi yksinään hänen litimärän selkäreppunsa pohjalla. Hänellä ei ollut edes asetta mukanaan. Se olikin yksi syy reitinvalintaan – eihän hän pystyisi puolustautumaan hyökkäyksiltä tehokkaasti. Tosin metsässäkin hän oli havainnut, että ei ollut nähnyt rahin rahia. Yhtä ainutta pikku eläintä. Oliko sillä jotain tekemistä hänen toimituksensa kanssa? Vaikea sanoa.
Kaya-Wahi ei tuntunut koskaan loppuvan. Vain harmautta silmänkantamattomiin. Normaalisti siellä olisi ollut vaikea suunnistaa, mutta hänen mielensä tiesi, minne kulkea. Missä määränpää sijaitsi. Minne hän loputtomasti, sielunsa pohjasta, tahtoi päästä.
”Määränpää… Bio-Klaani.”
Hänen jalkansa osui veden täyttämään kuoppaan, mikä sai hänet horjahtamaan ja miltei kaatumaan. Oli oltava varovaisempi. Vaikka maasto täällä olikin helppokulkuisempaa kuin metsässä, oli maaperä petollista. Jos hän rikkoisi itsensä jo ennen perille pääsyä, loppumatkasta koituisi mitä hirvittävin kokemus. Sillä perille oli päästävä, keinolla millä hyvänsä. Niin hänen aivonsa hänelle kertoivat. Niin sinne pakotettu tahto määräsi. Ei, sitä hän halusi. Enemmän kuin mitään muuta.
Ja samalla ei halunnut.
Angela… mutta hänhän oli Korpraali 3141, viestintuoja.
Ei, hän oli Angela.
Ja hänen tehtävänsä oli toimittaa Valtiaan lahja Matoro Mustalumelle.
Lopullisesta loppumattomaan
virheemme kiertävät kehää,
jonka sinun toivoisin pystyvän
vihdoin katkaisemaan
En jaksa selittää
Illalla vain toinen meistä elää
toisen meistä etsiessä
viimeistä ratkaisuaan
Tämä kesän kirkkaus saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin pimeään istumaan
Tämä sinun velka saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin tyhjään nukkumaan
Viha ja rakkaus
Jälleen kerran he kerääntyivät Opettajan tulen ympärille kuuntelemaan kertomuksia kaukaisista ajoista! Miten kovasti viisas vanhus yrittikään takoa heistä Hyveiden mukaisia sotureita!
Tämän hän oli kuullut monesti jo matoralaisena, ja oli se kenties edelleen hänen suosikkinsa kaikista muinaisaikojen taruista. Se oli täynnä pohjatonta surua, kuten monet sen rautaisen vihan ajan laulut, mutta siinä oli myös kauneutta, vaikkei toivoa. Laulu Sanansaattajasta ja Sysilumesta, kuten se yleisesti tunnettiin, oli yksi niistä harvoista matoralaisten rakkaustarinoista. Se oli varoittava kertomus siitä, miten rakkaus johti yhteen keskimmäisten aikojen suurimmista tragedioista.
Silloin, kun Suurkaupunki oli vielä voimansa tunnossa, Sysilumi saapui sen tähtitaivaan alle pienen toverijoukon kanssa. Hän oli urhea jään ritari, periksiantamaton ja lempeä. Mutta häntä piinasi pakkomielle: hän tahtoi kangeta Kohtalon kiertoradaltaan ja anastaa sen mahdin. Hän vihasi pahaa ja tahtoi hävittää sen, mutta hänen uskonsa oli niin suuri, että hän menetti lopulta ymmärryksen siitä, mikä oli totta ja mikä kuvitelmaa.
Tehtävänsä toteuttaakseen hän toivoi löytävänsä unohdetun aseen Legendojen Kaupungin hämärästä. Aseen, jolla itse aika taipuisi ja antaisi periksi.
Olisiko hän voinut milloinkaan onnistua?
Edes kaikkein puhdassydämisin ei pystynyt muuttamaan asetettuja Kohtaloita, ja matkansa aikana Sysilumi hukkasi kaikki kolme hyvettään.
Yhtenäisyyden pettäessä hän tarrautui Velvollisuuteen ja yritti korjata maailman aseenaan vain tahtonsa voima – ja usko suureen tarkoitukseen.
Velvollisuuden pettäessä hän yritti kirjoittaa nimensä Kohtalon tähtiin. Ja sinä yönä Suurkaupungin taivaalla loisti hetken Sininen tähti, Iratoi, kaaoksen ja tuhon lähettiläs – ja monet kuolivat.
Mutta lopulta, omasta valinnastaan, hän luopui siitäkin, kaikkensa antaneena ja särkyneenä. Hän oli yrittänyt korottaa itsensä enkeliksi ja jumalaksi, ja se oli tuhonnut hänet.
Mutta viimeisenä kapinana Kohtaloa vastaan hän antoi aseen eteenpäin. Sen sai Sysilumen epätodennäköinen rakastettu, runotar Sanansaattaja. Kun heidän kätensä kohtasivat ja Valinta vaihtoi haltijaansa, langetettiin myös Sanansaattajan ylle Kohtalon viha.
Sysilumi kuvitteli sen olevan nerokas pako; tapa välttää vääjämätön Kohtalo; keino katkaista kierre. Kertomuksen yllättävä käänne.
Oliko se ylpeys, joka oli tuhonnut Sysilumen harkintakyvyn, vaiko rakkaus?
Rakkaudestaan huolimatta he eivät koskaan saaneet toisiaan. Kaksi Kohtalon varasta – kaksi, joiden ei olisi pitänyt milloinkaan tavata – kuvittelivat kävelevänsä punatähden alta vailla seuraamuksen seuraamusta. Heidän onnensa kesti vain hetken. Heidän rakkaudestaan, kuten niin monista vastuuttomista rakkauden harhoista ennen heitä, versosi ainoastaan kuolemaa.
Sokeudessaan he kuvittelivat olevansa Kohtaloa nokkelampia.
Mutta he eivät olleet.
Kohtalon langetessa he eivät olleet niin vapaita kuin olivat kuvitelleet, eivätkä olleet koskaan sitä ennenkään olleet.
Kukaan ei voi kääntää Kohtalon laulua
Se on liian pitkä, liian kauhea
Kohtalon ei tarvitse rangaista. Sen täytyy vain tapahtua.
Sillä kertaa Kohtalon muodon otti Suuren Hengen julma enkeli, itse Epätoivon Arkkitehti, joka toi pyhän tuomionsa Sanansaattajan ja Sysilumen ylle. Kohtalon vihan malja vuodatettiin kapinoivien rakastavaisten kasvoille. Muutoksen tuulet hukkuivat pimeyteen.
Hetkessä Kohtalo oli palannut uralleen, ja ne valinnat, joita ei olisi koskaan pitänyt tehdä, oli tehty tekemättömiksi.
Voi kunpa myöhempien aikojen sotilaat ja sanansaattajat ja kaikki muut tekisivät parempia valintoja.
Sanansaattajalla ei ollut voimaa elää Valintansa kanssa eikä tarrata kiinni elämän lankaan. Hän hävisi taistelun yön pimeydelle, ja julma enkeli kosti uhman verellä, johon kaikki lopulta hukkui.
Jossakin Onu-Metrun syvyyksissä piilee Sanansaattajan hauta. Sen voi yhä löytää, niin sanotaan, jos etsii punaista kukkaa, joka sillä paikalla kukkii kaikkein kauneimpina keväinä.
Mitä Sysilumelle tapahtui, sitä ei taru tiedä. Valinnan paino oli liikaa myös hänelle.
Jotkut sanovat hänen hakeneen kuolemaa taistelussa; mitä tahansa, mikä olisi toalle sopiva tapa päättää elämänsä. Korjata välit Kohtalon kanssa. Ehkä hänen kotisaarensa sota vei hänet, eikä voida sanoa hänen loppunsa olleen sankarillinen.
Toiset kertovat, että hän kielsi kirotun Kohtalonsa lopullisesti, kääntyi täysin tieltään. Ehkä Valkoinen Käsi vaeltaa vieläkin, katuvana ja katkerana, vailla vapautusta mutta kyvyttömänä kuolemaankaan – aina aikaan, kunnes auringot lopulta sammuvat ja kaikki palaa pimeyteen.
Bio-Klaani
Huomisesta on jo hetki
Kultakello – Langenneen silmä – napsahti auki. Valkea käsi oli poiminut sen yöpöydältä kuin varmistuakseen siitä, että se oli tallessa. Matoro lojui edelleen sängyssään. Kellokin oli yli puolenpäivän, vaikka ulkona oli harmaata. Kolmen päivän patikointi todella tuntui lihaksissa, mutta hän oikeastaan piti sellaisesta fyysisestä uupumuksesta. Hän oli nukkunut niin syvään, ettei edes muistanut, oliko nähnyt painajaista. Ja vaikka olisikin, ne katosivat nopeasti, kun hän katsoi kelloa. Xenin valokuva hymyili kellon sisäkannessa. Se pysäytti Matoron joka ikinen kerta.
Sodanaikainen radiolaite makasi tyhjän panttina Matoron ikkunan vieressä. Häntä huvitti kuvitella, että oli oikeastaan tehnyt Codyn osaa Tawan ja Guardianin suhteen toimittamalla toiselle jotakin, millä pitää yhteyttä. Valitettavasti Metru Nuilta ei ollut kuulunut mitään sitten sen ensimmäisen puhelun. Oli tietenkin tuhat syytä, mikseivät puhelut olleet toimineet. Pohjoisen tapahtumista kantautui Klaaniin asti vain epäselviä huhuja ja Metru Nuin sensuurin tarkistamia uutisia, joiden mukaan kaikki oli kunnossa. Epätietoisuus oli piinaavaa, ja samoin oli katumus siitä, että oli jättänyt Nimdan muiden taakaksi. Hän oli viime viikkoina yrittänyt vain painaa sen ajatuksen pois: murehtiminen ei auttanut mitään.
Täytyi jälleen keskittyä siihen hetkeen ja todellisuuteen. Matoro nousi vaivalloisesti ja venytteli raukeasti. Hän laski kellon pöydälleen valokuva auki ja suunnisti vastuullisesti puolenpäivän aamutoimille.
Paluumatka Lehusta oli ollut melkoisen monotoninen ja ankea. He olivat levänneet pari tuntia Klaanin metsämajassa Etelä-Lehussa, mutta sää oli muuttunut koko ajan huonommaksi, joten he olivat päättäneet pyrkiä Klaaniin niin pian kuin suinkin. Olikohan kello ollut kuusi, kun he olivat lopulta päässeet takaisin? Sitä oli ollut vaikea arvioida, koska viime yönä kaukana idässä oli paistanut outo valo, kuin yksittäinen aurinko pilvien takana. Matoro ei muistanut sitä kovin hyvin – hän oli lähinnä romahtanut nukkumaan melkein saman tien. Hänen pitäisi kai käydä raportoimassa matkan tuloksista saman tien.
Suihku tuntui uskomattoman hyvältä. Päivien sateessa rypemisen jälkeen tuntui siltä, kuin myrskyn pisarat olisivat lähinnä lianneet eivätkä puhdistaneet. Niistä jäi suolainen tahma kuin kuivuneesta merivedestä. Sitä oli melkein jokaisessa haarniskan raossa. Yleensä Matoron suihkut olivat sotilaallisen tehokkaita, mutta hänellä ei ollut enää kiire minnekään. Puolilta päivin herääminen oli jo lähtökohtaisesti surkea saavutus. Milloinkohan hän oli viimeksi viimeksi nukkunut niin vähän ja niin myöhään? Sen oli täytynyt olla viimeinen päivä Metru Nuilla. Oliko? Aivan sama. Viimeisenä yönä Metru Nuilla oli tuskin nukuttu. Miksei yksi yö olisi voinut olla pidempi? Hän ja Xen olivat puhuneet niin pitkään, että olivat tuskin pysyneet hereillä. Lopulta he olivat hävinneet taistelun aamuyön tyyneydelle ja nukahtaneet vieretysten.
He olivat tuskin puhuneet vuorokauden edestä tunteja, mutta silti kaikki ne tuokiot loistivat kirkkaina miehen muistoissa. Metru Nui oli kammottava, harmaa usva, mutta sen hyviin muistoihin palaaminen uudestaan ja uudestaan valoi uskoa siihen, että he näkisivät toisensa jälleen vielä joskus. Mitäpä muutakaan olisi voinut tehdä kuin toivoa? He olivat luvanneet toisilleen selviävänsä omista myrskyistään. ”Taistella, ettei tarvitsisi enää taistella”, kuten vahki oli sanonut hiljaa.
Matoro kuivasi itseään suihkun jäljiltä. Etenkin jaloissa tuntui matkanteko, joten hän siirtyi venyttelemään huolellisesti. Se luonnistui lihasmuistista.
”Vielä jokin päivä meillä on täällä kaikki hyvin”, Xen oli julistanut kenties alkoholin tuomalla itsevarmuudella. Että kunhan hän saisi selvitettyä omat ongelmansa Metru Nuilla, he voisivat ottaa suunnakseen Välisaaret. Matoro tuskin uskalsi kuvitella mitään parempaa, vaikka tiesikin sellaisen haaveilun olevan vastuutonta. Hän kuitenkin salli sen itselleen juuri sinä aamuna (tai pikemminkin päivänä), sillä hänestä tuntui siltä, että oli ansainnut sen.
Kun hän tapaisi Xenin uudelleen, he työntäisivät Deltan kultakellon pimeyteen ja unohtaisivat sen sinne ikiajoiksi. Siellä edes Makuta Abzumon pitkät kynnet eivät pääsisi siruun käsiksi. Virheiden kehä katkeaisi, ja Delta palaisi sinne, mistä Matoro oli sen löytänytkin. Eikä Punainen Mies tai kukaan muukaan saisi Nimdaa eheäksi enää milloinkaan. Ja he voisivat olla yhdessä…
Kun me vain tapaamme uudelleen, hän huokaisi ja vain hukkasi itsensä pienen valokuvan Xenin silmiin. Kun me vain tapaamme uudelleen…
Lopulta hän pukeutui ja päätti lähteä modehuoneen kautta lounaalle, ehkä vaikka Umbran kanssa. Hän sulki kellon, sujautti sen piiloon ja suunnisti Linnan alempiin kerroksiin. Linnake vilisi elämää ja hyväntuulisuutta. Matoroa vastaan tuli monta tuttua. Kahviosta kuului kotoisa hälinä, mutta hän kulki sen ohi.
Moderaattorisiipi oli toalle suhteellisen tuttu paikka. Hän koputti oveen ja vain asteli sisään odottelematta. Heti oikealla oli taukohuone, mikä usein palveli myös moderaattorien yleisenä olo- ja neuvotteluhuoneena.
Paikalla olivat Same, Bladis ja Paaco. Pöydällä oli väljähtänyttä kahvia pannussa sekä enimmäkseen tyhjäksi syöty lautasellinen voisarvia torilta. Paaco oli asemissa näyttöpäätteittensä takana, sillä olihan hänellä valvomon lisäksi työpiste myös taukohuoneessa (ja ehdottomasti ei videopelejä varten, hän väitti). Hän oli kääntynyt tuolillaan taaksepäin, ilmeisesti juttelemaan paikalla oleville kollegoilleen, mutta kuulokkeet olivat yhä hänen päässään. Bladis oli parkkeerannut pyörätuolinsa kahvipöydän viereen, ja Same istui kahvipöytää vierustavalla sohvalla.
”Hei”, Matoro sanoi ovensuusta ja katsoi läpi moderaattorit. Koko huone sähköistyi hieman. ”Tuota, tulin vain raportoimaan Lehun matkasta. Lähinnä, että kaikki sujui hyvin. Paketti on toimitettu ja –”
Paaco ja Bladis vilkaisivat merkitsevästi ensin toisiaan ja sitten Samea.
”Hyvää työtä”, Same lopulta sanoi. ”Blezer kävi jo aiemmin aamulla raportoimassa.”
Matoro katsoi tätä. ”Mutta” jäi leijumaan ilmaan edellisen lauseen hännille. Hän ei saanut kiinni omituisesta painostavasta tunteesta, joka huoneessa tuntui vellovan. Vai kuvitteliko hän sen?
”Onko kaikki kunnossa?” hänen oli pakko kysyä.
Same nousi ja haki pöytälaatikosta jotakin.
”Nazorak ilmestyi eilen aamulla kaupungin porteille”, Bladis aloitti. ”Vartioston pojat ampuivat sen aika nopeasti, kun se vain eteni eikä totellut pysähtymiskäskyjä tai vastannut kysymyksiin. Mutta he ehtivät kyllä kuulla, kuinka se toisteli itsekseen, että sen pitää toimittaa lahja eräälle Matoro Mustalumelle.”
”Lahja?” Matoro kohotti kulmiaan. ”Sanoiko se, keneltä?”
”Kuten sanoin, vartiomiehet taisivat ampua liian nopeasti”, Bladis vastasi hieroen harjaansa kiusaantuneesti. ”Mutta labran väki sanoo, että siinä EI ole kredipselleeniä, loisia tai räjähteitä.”
”No, se on hyvä. Mitä siinä on?” kysyi Matoro.
”Sen repussa oli pelkästään tämä”, Same sanoi asettaen pitelemänsä kummallisen esineen pöydälle Matoron nähtäväksi. Se oli noin hänen päänsä kokoinen tetraedri – sen muoto muistutti häntä eräästä Kapuran roolipelinopasta, jonka silmälukuja oli hieman vaikea lukea ja jonka päälle astuminen sattui aika paljon. Sen särmiä pitkin kulki mustasta metallista valmistettu koristeellinen kehys, joka reunusti kullakin kolmionmuotoisella tahkolla lasiselta vaikuttavaa heijastavaa pintaa. Joskin lasipinta oli hieman huono kuvaus siitä, mitä Matoro juuri tuijotti: hänestä tuntui, kuin hän olisi katsonut peilikuvaansa tyynen järven pinnasta. Metallikehykseen oli kaiverrettu punaisia riimuja kielellä, jota Matoro ei osannut lukea… mutta hänellä oli sellainen olo kuin hän tunnistaisi sen jostakin. Osa riimuista oli vaaleanpunaisella. Yksi sana, joka toistui.
Jos paikalla olisi ollut joku, joka olisi tuntenut makutain riimuja, olisi tämä voinut kertoa tekstin kuuluvan kutakuinkin:
Rakkaudella ja vihalla, Matoro Mustalumelle
Se oli sekä postiosoite että kirous.
”Nazorak ei ollut aseistautunut, ja ruumis oli siinä kunnossa, että se ei ollut varmasti syönyt tai edes juonut useisiin päiviin”, Bladis mutisi. ”Onko tuollainen omistautuminen normaalia? Pitäisi ehkä kysyä siltä Jäätutkijalta.”
”Tuosta möhkäleestä ei irtoa niin minkäänlaista dataa”, Paaco huikkasi Matorolle jättäen huomiotta Bladiksen pohdinnat. ”Tai ei ainakaan mitään sellaista, mitä näkisi millään meidän mittarillamme. Yritimme kyllä tutkia sitä semi perusteellisesti, kun noh, näissä on ollut huono mäihä. Se muistitikku jonka lähetit Metru Nuilta vähän niin kuin posahti meidän maakarien naamalle. Tässä on niin paha viba, että ole varovainen.”
”Oletko koskaan nähnyt mitään tällaista, Matoro?” Same kysyi. Jopa hänen äänestään aisti varovaisen huolen.
Matoro katsoi tummaa pyramidia kulmat kurtussa ja kohautti olkiaan. ”Se ei kyllä näytä ainakaan nazorakien tekemältä. Katsotaan mikä viesti se on. Voinko?”
Same nyökkäsi. ”Omalla vastuullasi.”
”Niin siis ennen kuin kosket sitä –” Paaco oli sanomassa, mutta ei ehtinyt ajoissa. Matoro oli jo laskenut sormensa pyramidille. Sen pinta tuntui kylmältä ja epäluonnollisen sileältä. Arkkienkelin pinta, hän ymmärsi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Viesti oli tunnistanut kohteensa. Pimeyden ja tyhjyyden olemus levisi huoneeseen löyhkän tavoin.
Monitahokas heräsi henkiin Matoron käsissä ja sykki punaista, pirullista valoa. Hetken kuului ääni kuin filmiprojektorin kelasta. Olisiko Matoro voinut vielä irroittaa otteensa – ja välttyä kaikelta? Sitä hän ei saisi koskaan tietää. Pyramidi tuntui kuumalta ja kylmältä ja jäi kiinni hänen käteensä kuin syöpä. Hänen silmänsä rävähtivät auki syvän violeteiksi, hän kaatui maahan ja sitten kaikki vajosi varjoihin.
Ensin oli pimeä, sitten oli kaikki sen verhossa. Se ei ollut vain yön pimeyttä. Jokin oli peittänyt auringot, kuin Mata Nui olisi sulkenut silmänsä siltä, mitä tapahtuisi. Matorokin halusi, mutta se oli mahdotonta.
Ensimmäinen havainto oli joka suunnasta ympäriltä tuijottava pimeässä himmeästi hehkuvien silmäparien meri.
Yhtäkkiä katossa syttyi kirkas loiste, joka loi valokeilan huoneen keskelle. Rinnastaan kahdella repivällä piikillä lävistetty vahki roikkui ilmassa avuttomana. Tämän vasen käsi oli leikattu irti kyynärvarresta. Samoin olivat molemmat jalat polvien yläpuolelta. Hän oli yltäpäältä veressä, ja vaaleanpunaisen veren meri lainehti lattialla. Hämärässä se näytti violetilta. Metallisen veren haistoi ja maistoi kaikkialla.
”Tervetuloa, Matoro Mustalumi!”
Tuttu ääni kaikui tilassa demonisena kuorona.
”Pidätkö näkemästäsi?”
Kaikki tosimaailmassa kyllä kuulivat äänet, mutta vain Matoro näki. Hän näki, vaikka sulki silmänsä tai yritti katsoa muualle. Hän näki, kunnes toivoi vain, että voisi repiä silmänsä päästään.
Varjoista astui esiin musta enkeli, jonka purppuraisista kasvoista ei voinut erehtyä sen enempää kuin tämän äänestäkään.
”Olen miettinyt pitkään ja hartaasti, mikä olisi paras tapa satuttaa sinua Arkkienkelilläni tapahtuneen… farssin… jälkeen.”
Makuta Abzumo makusteli sanaa farssi epämukavan pitkään.
”Sitten sain selville, että tämä hölmö rakastaa sinua. Ja niin… minun täytyi kokeilla, mahtaisiko tunne olla molemminpuolinen.”
Xen yritti ehkä sanoa jotakin, mutta se jäi avuttomaksi korinaksi.
”Uskoakseni kaikkein kouriintuvin todiste sinun täydellisestä epäonnistumisestasi, Kuralumi, on se, että yksinkertaisesti annoit minulle kolmannen Nimdan sirun ilman minkäänlaista pyristelyä. Ja siinä samalla luovutit rakkaan Xenisi leikkikalukseni.”
Makuta asteli vahkitytön vierelle ja nappasi kiinni tämän viattomana leijuvasta kaulakorusta. Rivakka nykäisy sai ketjun riipuksen ympärillä katkeamaan. Abzumo irrotti huolellisesti Deltan ketjusta ja heitti välinpitämättömästi loput korusta olkansa yli jonnekin huoneen perälle, missä se katosi näkymättömiin. Xen yritti ojentaa jäljellä olevaa kättään riipuksen perään.
”Xen ei voi ihan hirveän hyvin. Ja se on täysin hänen omaa syytään. Hän tiesi, että lopputulos on sama riippumatta siitä, antaako hän sirun minulle vapaaehtoisesti vai otanko sen väkisin. Hän valitsi väkivallan, ja minä soin hänelle väkivaltaa.”
Makuta saapasteli kierroksen Xenin ympäri. Delta leijui makutan sormien välissä.
”Minä lupasin olla satuttamatta häntä, jos hän antaisi Deltan minulle suosiolla. Mutta hän kieltäytyi. Ehkä se kertoo jotakin hänen rakkaudestaan, taikka sitten vain puhtaasta tyhmyydestä ja jääräpäisyydestä. Ken – vai pitäisikö sanoa Xen – tietää. Mutta mielen tunteista viis – se, mitä minä oikeasti tahtoisin ymmärtää, on, kuinka tämän vahkin sangen kaunis keho tuntee.”
Abzumo pysähtyi Xenin taakse ja painoi tämän kehoa alaspäin. Piikit, jotka seivästivät vahkin, tunkeutuivat syvemmälle tämän rinnasta läpi. Xen älähti tuskasta – varmasti suuremmasta tuskasta kuin tämän äännähdys antoi edes ymmärtää.
”Periaatteessa uskon kyllä sen, mitä Ficus on minulle hänestä kertonut. ’Tuntevat kuten orgaaniset, elävät olennot. Käytännössä hän on kuin toa’.”
Abzumon silmät kiiluivat.
”Mutta mistä minä sen voisin todella tietää? Ei sillä, ettenkö luottaisi ystäväni sanaan tässä asiassa, mutta kokemukset ovat niin subjektiivisia, että minun on vaikea samaistaa Xenin tuntemuksia toan tuntemuksiin. Kipu on niin… henkilökohtaista, tiedäthän. Tiedän kyllä kokemuksesta, mitä voin saada toan biomekaanisen kehon tuntemaan, mutta en voi tietää, pääsenkö samoihin lopputuloksiin hänen kanssaan. Mikä neuvoksi, Matoro?”
Makutan ote vahkista irtosi, ja tämä asteli syrjemmälle.
”Onneksi mielikuvitukseni on rajaton. Ja minulla on jotakin, mikä tekee siitä totta!”
Abzumo kuulosti hurmioituneelta. Yhtäkkiä tämän käteen ilmestyi kaksi muuta sirua. Deltan tavoin ne loistivat kaunista ja kauheaa sineään jopa siellä pimeyden ytimessä.
Nuo kolme olivat tappaneet ennenkin. Kuinka monta kauheaa tekoa niiden nimeen olikaan tehty? Nyt Nimdan veren tahriman historian viimeisintä sivua kirjoitettiin vaaleanpunaisella verellä.
Makuta nosti sirut kasvojensa korkeudelle, ja niiden sini sekoittui Abzumon kirkkaan karmiininpunaisten silmien sairaalloiseen loisteeseen luoden violettia.
Xenin koko keho peittyi Nimdan siniseen hohteeseen. Kirkkaan sokaisevan välähdyksen jälkeen kaikki oli jo ohi. Piikit olivat poissa, ja silvotun ja lävistetyn vahkin sijaan siinä seisoi täysin eheä ja eläväinen… toa? Hän roikkui vain hieman verisen lattian yläpuolella ranteista kahlittuna. Hän tosiaankin muistutti täysin toaa jokaista biomekaanista piirtoa myöten. Kaikki ulkoinen haarniska loisti poissaolollaan ja jätti koko kehon vaille suojaa. Ainoastaan kanohi paljasti Xenin aiemman identiteetin, sillä se säilytti vahkimaisen muotokielen – kenties tässä muodossa se muistutti vortixxin kasvoja. Xen se kuitenkin selvästi oli: Xen toaksi muuttuneena. Matoro olisi tunnistanut sen silmien hehkeän kiillon missä tahansa.
”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~” Abzumo sanoi äänellä täynnä pilkkaa. Kolmen sirun kuoro pyöri hänen päänsä päällä kuin kruunu. Makuta juoksutti etusormensa toa-Xenin suojatonta kylkeä pitkin alas aiheuttaen tässä inhonväristyksen.
”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”
Abzumo kyyristyi hieman saattaakseen omat kasvonsa Xenin kasvojen tasalle. Pitkä käärmemäinen kieli luikerteli ulos makutan suusta ja nuolaisi naisen kasvoja hitaalla, nautiskelevalla liikkeellä jättäen jälkeensä ällöttävän limavanan tämän poskelle. Xen sulki silmänsä ja irvisti.
Makuta naurahti riemuissaan uhrinsa inhonväristyksen rohkaisemana. Hän juoksutti sormeaan pitkin vahkin kylkeä ja reittä. Kynttä seurasi syvä haava kuin makuta olisi piirtänyt sormellaan. Signeerannut mestariteostaan. Se valui vaaleanpunaista verta. Xen puri hammastaan ollakseen päästämättä ääntä.
Tilanteesta ei ollut pakoa – ei sen pääosan näyttelijöillä eikä sen yhden hengen yleisöllä. Se oli viestin luonne: sitä ei saattanut väistää, ennen kuin se saavutti loppunsa.
”Niin paljon erilaisia tapoja, joilla voisin turmella rakkaasi~”, Abzumo voihkaisi hurmioituneena. ”On niin vaikea valita!”
Niin sanottuaan makuta napsautti sormiaan, ja lattiasta Xenin jalkojen alta kiemurteli esiin kaksi mustaa lonkeromaista terää, kuin eläviä vanerisahan kieliä. Ne luikersivat Xenin jalkoja pitkin tämän vyötärölle, kietoutuivat siitä spiraaleina muutaman kerran vartalon ympäri ja jatkoivat käsivarsien ympärille. Xen rääkyi toivottomia huutoja, kun lonkerot pureutuivat hänen lihaansa. Huomattavasti nopeammin kuin ne olivat häneen kietoutuneet, ne repivät itsensä eroon hänestä – jättäen jälkeensä luista irti silvotun lihan repsottamaan miten sattuu veren valuessa kuin veriputouksina.
Verta roiskui Xenissä melkein kiinni olevan Abzumon kasvoille, rinnuksille ja siiville. Maanisesti hihittäen makuta nuolaisi lipoi verta kasvoiltaan ja makusteli sitä hymyissä suin.
”Niin aidon makuista, ettei tätä voisi mitenkään erottaa todellisesta. Sääli, ettei… viestini voi välittää tätä makuelämystä.”
Makuta piti pienen tauon.
”Mutta voin vakuuttaa, Kuralumi rakas, että vaikka veri ei teknisesti ottaen aitoa olekaan, kipu sen sijaan on todellistakin todellisempaa. Sillä mitä muuta kipu olisikaan kuin mielen tuote? Vaste sille vahingolle, jonka aivot kokevat todelliseksi, objektiivisesta totuudesta riippumatta?”
Makutan monologia säestivät Xenin tuskanhuudot, joille ei tullut loppua. Ikuisuudelta tuntuneen kidutetun minuutin kuluttua makuta oli riittävän tyytyväinen ja näpäytti yhtä ilmassa päänsä yläpuolella leijuvista siruista.
Uuden sinisen välähdyksen jälkeen toa-vahkin keho oli kuin uusi. Katse tämän silmissä viesti kaiken hukuttavasta epätoivosta, joka aneli mieluummin tuomionpäivää kuin enää yhtäkään hengenvetoa.
”Ja parasta tässä on, että voin aina aloittaa alusta!”
Sen sanottuaan makutan lonkeroiden varjot nylkivät kirurgisen tarkasti kaiken Xenin ihon. Lihakset ja mekaaniset nivelet hukkuivat vereen, ja Xenin päästämien äänten kaiut kimpoilivat avaran huoneen seinistä yhä vain vahvistaen silmittömän tuskan kuoroa.
Jälleen Nimdan sirun näpäyttämistä myöhemmin Xenin toankeho oli kuin mitään hirvittävää ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
”Jotakin puuttuu.”
Abzumo hieroi leukaansa. Sitten tämä lipoi verisiä kynsiään.
”Symboliikkaa.”
Terät viilsivät pitkin Xenin selkää, selkärangan molemmin puolin. Tuskanhuudot hukuttivat koko kammion.
”Enkeleitä”, Abzumo hyräili, ”onko heitä?”
Makuta oli leikannut naisen kylkiluut eroon tämän selkärangasta ja väänsi ne nyt ulospäin ikään kuin irvokkaiksi siiviksi tämän sivuille.
”Kuulin, että menetit Itrozin ja henkilökohtaisen enkelisi paikka on auki”, makuta ilkkui. ”Tässä, teen sinulle uuden, kauniin enkelin.”
Hirvittäväksi kirsikaksi hurmeisen kakun päälle makuta levitti sen, mikä oli hetki sitten ollut Xenin keuhkot, sivuille levitettyjen kylkiluiden päälle verhomaiseksi kudelmaksi.
”Ja siivet ovat valmiit! Bianca, saisinko raikuvat aplodit?”
Kaikkialla heidän ympärillään vahkit alkoivat taputtaa lakonisesti mutta erittäin äänekkäästi.
Xen sen sijaan ei ollut päästänyt ääntäkään enää pitkään hetkeen. Ilman keuhkoja ääntely, tai edes hengittäminen, oli erittäin vaikeaa. Abzumon hymy kääntyi ylösalaisin, mutta riemu tämän äänestä ei ollut kadonnut minnekään.
”Voi sentään. Jos tämä olisi todellista, hän olisi kuollut jo ajat sitten, mutta voiko hän menehtyä pelkkään tuskaan? Tämä on vallan jännittävää!”
Vahkien taputuksen laannuttua huoneessa vallitsi ahdistava hiljaisuus pienen hetken. Se keskeytyi, kun Abzumon huomio keskittyi jonnekin huoneen ulkopuolelle. Tämä jännittyi paikoilleen kuin kissa ja vilkaisi suoraan ylöspäin.
”Amajika”, tämä henkäisi turhautuneen kuuloisesti. ”Pahoittelen, Matoro, mutta leikin on aika loppua. Ficus ottaa turpaansa hieman liian tehokkaasti Onu-Metrun pinnalla, joten minun on riennettävä.”
Niin sanottuaan makuta napsautti sormiaan, ja sillä silmänräpäyksellä Nimdan sirut syöksyivät takaisin hänen kämmenensä suojiin. Makutan astellessa jo pois valokeilasta Xenin irvokkaan toankehon ruho haihtui kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan, ja lattialle putosi taas jalaton, yksikätinen vahki. Mikään ei pitänyt häntä enää kiinni, mutta se oli yhdentekevää. Runnottu keho kuului kuolevalle.
Xenin suu aukeni heikoksi viiruksi, ja ulos pääsi pienen pieni pihahdus.
”Matoro…” kuuluivat niin hiljaiset sanat, ettei varjoihin astellut makutakaan niitä kuullut. ”Pyydän…”
Hetken yllättäen paikalleen pysähtynyt makuta vain seisoi siinä, kuin pohtien jotain.
”Jos voisin valita väliltä vihan ja rakkauden”, Abzumo lopulta lausui, tällä kertaa hieman melankoliseen sävyyn, ”haluaisin, että sinä tietäisit vastauksen.”
Niine sanoineen tämä katosi kokonaan näkyvistä, ja vain muutaman ikuisuudelta tuntuvan sekunnin jälkeen koko kohtaus katosi kirjaimellisesti savuna ilmaan. Ainakin Matoron mielessä: savun takaa nimittäin paljastuivat todellisuudessa häntä huolestuneen ja järkyttyneen näköisenä tuijottavat moderaattorit. He olivat kuulleet kaiken, ja se oli tarpeeksi.
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
TIK TOK
MUISTA RAKKAANI
KAIKKI LOPPUU
ja lopulla on nimi
Minä olen Makuta Abzumo.
Herra kaikista pyhin.
Jokaisen elämän omistaja.
Minä olen se, joka määrää Kohtalonne.
Minä olen hän, joka tuo teille Yön.
Ikuisen yön.
He olivat tavanneet ensi kerran syvällä Abzumon lapsien kirotussa pesässä. Makuta oli kiduttanut ja raadellut häntä ja jättänyt hänet kuolemaan. He olivat tavanneet toisen kerran Mielen Isän katedraalissa. Makuta oli kiduttanut hänen ystäviään ja jättänyt hänet kuolemaan. Kolmas kerta ei ollut edes vaatinut Makutan läsnäoloa. Pelkkä ajatus oli tappanut uskon ja rikkonut unen, ja tornit olivat sortuneet.
Miksi Matoro edes yritti vastustaa kaiken loppua?
Arkkienkelin Arkkitehti oli voittanut.
Kaikki muut olivat hävinneet.
Meillä ei ole paljon aikaa. N-ne veivät hänetkin. Ne veivät hänet. Rakastin häntä, r-rakastin enkä koskaan kertonut j-ja se tiesi sen s-se satutti häntä minun takiani
Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi.
Älä mene nyt kun se tuntuu
pahemmalta kuin kuolla kesken
painajaisen jossa ei ole
mitään hyvää tehnyt kellekään
Mitä on tuska? Se on vihollinen, jolta vasta tuoni vapauttaa.
Mitä on viha? Se on sodan henki, joka antaa sille vallan.
Mitä on rakkaus? Se on mitä jää väliin vihan ja kuoleman.
… tai muuten teidät voidaan pian julistaa Nimdan Pirstomiksi Rakastavaisiksi.
Tiedon tornin raunioille kaivettuun, lumen peittämään joukkohautaan kaatui vielä yksi, viimeinen vainaja Sysilumen tragediassa. Kahdensadan matoralaisen ja yhden mielen toan aaveen joukkoon liittyi vielä yksi vahkin sielu. Se, jossa oli pitänyt olla tilaa myös hänelle.
Päästäisikö Matoron elämän huonoin päivä – se, johon mahtui sekä kirouksen portit että tornit – milloinkaan häntä otteestaan?
”Matoro… kaikkien niiden huonojen valintojen jälkeen sinä sitten keksit vielä yhden VIELÄKIN huonomman!” Xenin sielun riekaleet huusivat. ”Jotakin, mikä alittaa sen päivän SURKEIMMATKIN hetket! Kaikista päätöksistä surkeimman ja ajattelemattomimman!”
Killjoy liittyi kuoroon omalla jylinällään.
”Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla oli niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän sai kolmannen kun vain niin päätti. Paitsi, että nyt hän pääsi kävelemään ensin tyttäreni kuolleen ruumiin ylitse.”
”Heitikö sinä sirun vain ensimmäiselle surkimukselle, jonka sait huijattua säilyttämään sitä? Laitoitko sinä vain vahingon kiertämään?” Xen huusi itkunsekaisella äänellä. ”Sinä tiesit, miten vaarallinen se oli!”
”Abzumo lähti hänen peräänsä”, Oraakkeli sanoi eleettä. ”Matoro, mitä sinä olet tehnyt? Kuinka paljon sinä uskoit Mustan Käden Kenraali Xeniin?”
Ei hänellä ollut mitään sanottavaa puolustuksekseen.
”Matoro, sinä tiesit Abzumosta!” Xen kirkui. ”Sinä tiesit kaikista vaaroista! Sinä jos kuka ymmärsit! Sinun jos kenen olisi pitänyt valita paremmin!”
Sinun olisi pitänyt valita paremmin.
Sinun olisi pitänyt valita paremmin.
Sinun olisi pitänyt valita paremmin.
SINUN OLISI PITÄNYT VALITA PAREMMIN.
VALITA MITÄ TAHANSA MUUTA.
MITÄ TAHANSA MUUTA, MATORO.
MITÄ TAHANSA!
mitä tahansa muuta…
MAKUTA upottaa uskon, tappaa toivon ja repii rakkauden riekaleiksi.
Ehkä sen oli tarkoitus olla niin. Ehkä sen oli tarkoitus toistua. Ehkä se oli pyörä, josta ei päässyt pakoon. Renkaaksi taittunut aika, joka kulki aina samojen tekojen kautta. Niiden tekijät vain vaihtelivat.
MAKUTAN riekaleet ja sirpaleet raastavat ja särkevät maailmaa, kunnes usko unohdetaan.
Matoro oli lyönyt päänsä pahasti kaatuessaan. Pyramidi oli irronnut hänen otteestaan viestin loputtua, ja lentänyt jonnekin pöydän alle. Joku ravisteli häntä. Matoro ei kiinnittänyt sanoihin mitään huomiota, tai edes saanut silmiään auki. Miten niin kammottavaa tunnetta saattoi edes kuvailla?
Kyllä sille oli nimi. Sitä saattoi kutsua helvetiksi. Se ei ollut Matorolle täysin tuntematon tunne.
Oli kuin hän olisi palannut Aft-Amanaan, eikä se ollut vaatinut tippaakaan huumeita.
Sellainen tunne sai aikaan fyysisesti huonon olon. Inhottavan, oksettavan, heikon olon, joka lamautti kehon jokaisen solun.
Hän oli murehtinut valintaansa jo niin monta kertaa. Killjoy oli huutanut, miten uskomattoman huono ajatus se oli ollut. Hän muisti kaikki ne kerrat, kun hän oli kenties tiedostanut vaaran mahdollisuuden mutta ohittanut sen. Miksi helvetissä Abzumo ei olisi lopulta tullut Deltan perään? Miksi ihmeessä hän oli kuvitellut edes hetken, että edes Metru Nui oli turvassa? Miten hän saattoi olla niin typerä?
Niinä suurina katastrofin ja katumuksen hetkinä Aft-Amanassa ja Ko-Metrussa edes hänen lintunsa oli kuiskinut, yrittänyt kutoa kauniita visioita tai valaa toivoa. Mutta nyt lintu ei laulanut. Sillä ei ollut mitään sanottavaa, ei kerta kaikkiaan mitään.
Miksi, miksi, miksi? Hänen olisi pitänyt edes tuoda Delta Klaaniin, ainakin täällä hän olisi ollut itse vastaamassa virheestään. Tai sulloa se kelloon. Niin kuin Kapura oli SANONUT!
Sysätä se nyt ensimmäiselle henkilölle, johon törmäsi kaiken sen jälkeen… ensimmäiselle, joka ei ymmärtänyt, miten kammottava se lahja oli, eikä osannut kieltäytyä. Matoron oli ollut pakko saada siru käsistään, ja hän oli vain antanut sen ensimmäiselle surkimukselle, joka häneen katsoi. Matoro, mitä helvettiä? Sinun jos kenen olisi pitänyt tietää, miten vaarallinen se siru on!
Oliko jokainen hänen tekemänsä valinta väärä? Oliko hän koskaan tehnyt AINUTTAKAAN oikeaa valintaa? Eikö Metru Nui päästäisi häntä milloinkaan otteestaan? Oliko Kohtalo kironnut hänet, vai hän itse?
Yhdessä päivässä hän oli yrittänyt tappaa Kapuran, tuominnut Umbran ja kironnut Xeninkin kohtalon… puhumattakaan kaikista sivullisista, jotka makasivat nyt haudassa. Yhdessä helvetin päivässä!
Missä oli hänen huonojen valintojensa juuri? Mikä oli se ensimmäinen virhe, mistä kaikki muut kumpusivat? Jos hän ei olisi koskaan lähtenyt Metru Nuille… jos hän ei olisi koskaan tavannut Xeniä, tämä ei olisi kärsinyt niin hirvittävästi. Mikään ei murtanut Matoroa enempää kuin ajatus siitä, että se oli kaikki vain Abzumon pikkumainen kosto – halu kostaa muita satuttamalla. Olisi ollut parempi, jos Matoro ei olisi koskaan seurannut Xeniä sieltä kokoushuoneesta, koskaan mennyt puhumaan tälle… He olisivat säästyneet kaikelta tältä! Soturina hän oli kyllä aina jollakin tavalla ajatellut olevansa valmis kuolemaan itse… mutta se, että muut saivat kärsiä hänen takiaan niin hirvittävällä tavalla, se mursi murheen murtamankin. Olisipa hän vain kuollut Arkkienkelillä! Kyllä joku muu Xenin olisi pelastanut tämän tyrmästä, joku päivä… eikä ehkä olisi tuhonnut tämän elämää omansa ohessa.
Ehkä vanhoissa tarinoissa oli totuus. Että Toan ei olisi pitänyt päästää ketään lähelleen… sillä joka kerta, kun niin teki, seurasi siitä läheisille pelkkää kärsimystä. Ehkä sen, joka kulki miekan tietä, olisi ollut paras vain olla unelmoimatta. Eikö Viiman ja Vasaman laulukin opettanut niin?
Loputtomien kysymyksien virta oli vain epätoivoinen peitto siltä pudotukselta, joka seurasi. Se tuntui kuin toisinnolta siitä pimeydestä, jota hän oli tuijottanut Aft-Amanan jälkeen. Hän ei ollut lyönyt Xeniä omalla miekallaan Aft-Amanan pimeydessä, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut. Yhtä hyvin olisi voinut! Ainakin se olisi ollut armollisempaa kuin se, mitä hän oli juuri todistanut. Ei sitä voinut sanoittaa: tunne oli kauhua ja inhoa ja surua ja katumusta ja häpeää. Viha ja rakkaus sekoittuivat katkeraksi liemeksi, joka sumensi kaiken.
Toiveet kuin aamuinen seitti, koko elämänaika tuhkaa ja sumua.
Maailmako painajainen, josta ei voi herätä?
Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä?
Hän olisi vihannut omia huonoja valintojaan, vihannut Abzumoa ja vihannut kirottua Kohtaloaan, mutta se ei tuntunut miltään. Siinä ei olisi ollut mitään mieltä. Hän koki vain pohjatonta surua… ja – hänen omaksi kauhukseen ja helpotuksekseen – se oli tuttua. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hänen tekonsa aiheuttivat suunnatonta kärsimystä niille, joista hän välitti.
Ei, se alkoi olla hänelle surullisen koettua. Vaati silti kaiken hänen tahdonvoimansa olla vain antamatta periksi.
Kaiken sen alkujuuri oli Makutassa, joka turmeli elämät, kuten se turmeli luomakunnan. Niin hän yritti järkeillä. Itroz, Abzumo, yhtä kaikki, hänestä tuntui kuin Kohtalot olisivat todella vain enkeleiden kirouksista kutomia, eikä Suuri Henki välittänyt. Matoro oli asettanut Xenin vaaraan, eikä antaisi sitä koskaan itselleen anteeksi, mutta Abzumo oli halunnut satuttaa häntä… Nimdasta riippumatta – vain, koska kykeni tekemään niin.
Matoro ei millään tavalla huomannut muita ympärillään. Olisi ollut aivan yhdentekevää, vaikka heitä ei olisi ollut olemassa… kunnes hän tunsi Bladiksen käden olkapäällään. Skakdi ei sanonut mitään – tuskin olisikaan löytänyt mitään sanoja sanottavaksi –, mutta se pieni ele muistutti Matoroa siitä, että maailma oli olemassa.
Matoro painoi oman kätensä Bladiksen käden päälle ja nieli kyyneleitään. Se oli tuttu maku.
Moderaattorit eivät kysyneet Matorolta mitään. Same oli ensiapulaukun kanssa hänen toisella sivullaan mutta ei ollut edes avannut sitä. Siihen hätään ei ollut ensiapua.
Vaikka vain Matoro oli nähnyt viestin, kaikki heistä olivat kuulleet vahkin toivottoman kirkumisen.
Mutta tämä Matoro Mustalumi oli jo surun tuttu ja murheen murtama, sydän mustelmilla.. Hän osasi kuvitella, miten typerämpänä, ennen Deltan tulen lävitse kulkemista, hän olisi tehnyt jotakin harkitsematonta. Lähtenyt Metru Nuita kohti sillä silmänräpäyksellä, tarttuen harhaan ja omaan voimaansa kuin hukkuva. Mutta jopa hän ymmärsi, miten merkityksetöntä sellainen uho aikaa vastaan oli. Siitä, mitä hän oli juuri nähnyt, oli viikkoja. Se, mitä siellä oli tapahtunut, oli ollut ohi jo kauan sitten. Hän ei kyennyt tekemään asialle mitään. Ei yhtään sen enempää kuin hän pystyi tekemään tuodakseen takaisin kaikki ne muut, jotka olivat kuolleet Tiedon Tornin raunioissa.
Jäi vain kirottu epätietoisuus.
”Matoro, Nimda tuhoaa kaiken, josta välität”, Kapura oli sanonut. Kapura oli poissa. Kaikki olivat poissa. Oli vain loputon pimeys Turmion Arkkitehdin muodossa.
Matoro ei uskaltanut avata kelloa. Xenin valokuva odottaisi häntä sen kannessa.
”Nähdään? Toivottavasti!” oli heidän viimeinen keskustelunsa päättynyt.
Itkeminen oli nykyään helpompaa kuin ennen. Sekin oli taito. Ei kovin paljon helpompaa, mutta vähän.
”Luulen, että tiedän milloin tuo tapahtui”, Paaco sanoi varovaisesti pöytänsä takaa. Hän oli laskenut kuulokkeensa kaulalleen jonkinlaisena surun osoituksena. Matorolle se oli kuin ääni jostakin toisesta, täysin yhdentekevästä maailmasta.
”Uutiset ei kulje kovin hyvin, mutta yksi xialainen asema välittää tänne suuntaan juttua aina välillä. Metru Nuilla oli jokin iso taistelu pari viikkoa sitten. Siitä oli lehdessäkin.”
”En tiedä, haluaako Matoro kuulla vielä näitä”, Bladis sanoi.
”Ei, ky-kyllä minä haluan”, Matoro sai sanotuksi heikolla äänellä ja yritti kangeta itseään istumaan. Hänkin muisti lukeneensa siitä uutisen. ”Oliko… oliko Killjoy siellä?”
”En tiedä vielä”, Paaco vastasi pahoittelevaan sävyyn. ”Tsekkaan.”
Hetken kuului vain näppäimistön näpyttelyn ääntä.
”Hmm, löytyy aika surkeaa dash camia ja muuta… ei, kyllä aika moni sanoo, että se oli Killjoy. Tämä sivusto sanoo että se oli Killjoyn toinen tai kolmas terrori-isku. Tämä on joku Voitto-Uutiset. On ihan kuvakin, kyllä tuo meidän Kilkalta näyttää. Toinen paikka sanoo, että Metru Nuin laivasto kyllä torjui uhan.”
Paacon jonninjoutava monologi jotenkin normalisoi tilannetta. Lattialla Matoro ihmetteli, miten ison eron se teki, että hänellä oli muita ympärillään. Suru kuristi häntä, mutta se ei tuntunut täydellisen musertavalta. Ei täällä kotona. Mutta sekin oli vain ohuen ohut lanka.
Same oli ollut hiljaa ja syvällä ajatuksissaan. Oli hyvin vaikea sanoa, mitä hän pohti. Kenties hän ajatteli jotakin hyvin surullista, joka oli tapahtunut hyvin kaukana, kauan sitten.
”Makuta ei lähettänyt mitään todistetta kuolemasta”, hän sanoi lopulta. Havainto tuntui jotenkin tunteettomalta, liian analyyttiseltä. Mutta se oli totta, muut myönsivät. Siinä oli heikko toivon hiven.
”Niin, ja siinä lopussa makutahan sanoi, että niiden puoli oli ottamassa kovaa turpaan ”, Paaco jatkoi. ”Että en nyt ihan luopuisi toivosta.”
Matoro kuunteli sananvaihtoa sanomatta sanaakaan. Hän ei halunnut tarttua jälleen yhteen itsepetoksen köyteen… mutta kyllä se houkutteli. Eikä kyse ollut vain elämästä tai kuolemasta, vaan siitä, mitä hän oli nähnyt silmiensä edessä. Vaikka Xen olisi selvinnyt, Matoro ei voinut elää sen kanssa, että oli omalla valinnallaan aiheuttanut niin paljon tuskaa jollekulle, josta välitti – tai kenellekään…
Sekin oli seurausta hänen typerästä Nimdan metsästyksestään.
Miksei Xen ollut käyttänyt Deltaa taistellakseen? Matoro oli pystynyt voittamaan Abzumon sirun avulla, tai ainakin selviämään taistelusta hengissä. Kai Xen olisi kyennyt samaan? Nimdassa oli kyse tahdonvoimasta, ja Xenillä oli sitä – sitä ja uskoa.
… mutta Matoro oli vannottanut tätä olemaan käyttämättä sitä. Xen oli luvannut.
Mitä helvetin hyötyä oli Nimdasta, jos sitä ei edes käyttänyt henkensä pitämiseen? Olisit edes kertonut, miten sitä käytetään… miten pudotit sillä Arkkienkelin… TAI vain sulkenut sen kelloon! Oliko huonompaa ideaa kuin antaa siru jollekulle ja sanoa, että älä käytä sitä?
Mitä helvetin hyötyä oli Nimdasta, jos kaikki mitä se teki, oli maailman hukuttaminen vereen?
Matoroa ei oikeastaan kiinnostanut se, että Abzumolla oli nyt kolme sirua. Kaksi sirua, kolme sirua, mikä ero tässä vaiheessa? Mutta kun Abzumo oli näyttänyt hänelle Deltan uudelleen… Matoro tunsi sen sirun läpikotaisin. Sen jokaisen uurteen ja juovan. Oliko se ollut jollakin tavalla muuttunut? Hän olisi tarkastanut sen… mutta ei kyennyt katsomaan Abzumon terveisiä uudelleen, jos se oli edes mahdollista. Ei kukaan olisi kyennyt.
Ne olivat turhia ajatuksia, harhautuksia surusta ja katumuksesta. Enimmäkseen surusta. Vaikka Matoro syytti itseään, se oli vähemmän pistävää kuin ennen. Se oli enemmän pohjatonta, riipivää surua siitä, mitä oli tapahtunut, kuin katumusta siitä, mitä ei ollut. Kun särkyi tarpeeksi, lopulta uusia säröjä oli vaikeampi ja vaikeampi löytää vanhojen keskeltä. Deika oli sanonut jotakin sen suuntaista. Ennen kuolemaansa. Poissa hänkin, yhtä lailla Matoron epäonnistumisen tappamana. Hänkin olisi ollut yhä elossa, jos ei olisi milloinkaan tavannut Matoroa.
”En tahdo, että mielestäni tulee valkoista hiekkaa, mutta yritän elää sen kanssa, kuka nyt olen”, Deika lausui. ”Huonotkin valintani ovat omiani.”
Matoro, mikset sinä valinnut paremmin? MIKSI SINÄ ET KOSKAAN VALITSE PAREMMIN? Mitä helvetin hyötyä on valinnanvapaudesta, jos se vain johtaa toinen toistaan surkeampiin valintoihin?
Hän olisi halunnut mennä puhumaan Kapuralle. Kapura oli ollut aina heistä se, joka oli tuntunut osaavan sanoittaa vaikeat tunteet parhaiten, vaikka olikin esittänyt tekevänsä sen aina vahingossa. Oli mahdoton olla ajattelematta Taripia ja tämän kohtaloa. Ainakin Matoro oli pelastanut Taripin – muiston tästä, mutta yhtä kaikki. Hän vain toivoi, että joku oli pelastanut Xenin. Jos se oli vain ollut fyysisesti mahdollista, Killjoy oli tehnyt niin. Toivo oli vaarallista, mutta epätieto ruokki sitä yhtä lailla kuin epätoivoa. Mutta Xen oli myös saattanut vain kuolla verenhukkaan kolme sekuntia Abzumon viestin loputtua. Matorolla ei ollut mitään keinoa tietää totuutta – eikä tarpeeksi toivoa uskoa enää yhtään mitään.
Lopulta Matoro nousi varovaisesti pystyyn. Hän tunsi olonsa heikoksi ja hataraksi, ja nojasi lähimpään pöytään.
”O-olen ihan kunnossa”, hän väitti muille, vaikka oli ilmiselvää, ettei hän ollut. Se oli enemmän surkea valhe hänelle itselleen. Yksi valhe lisää valheiden vuoreen. Hän pelkäsi yötä jo nyt. Uusi painajaisten aihe oli poltettu hänen tajuntaansa, kaikkien niiden muiden joukkoon.
”Etkä ole”, Bladis vastasi apeasti. Kukaan heistä ei ollut erityisen sanavalmis siinä tilanteessa. ”Hei, on ihan okei, että tuollaisen jälkeen… no, ei ole ihan tolallaan. Olet kuitenkin Klaanissa, täällä saa aina apua, jos vain tarvitsee.”
Matoron oli vaikea olla edes läsnä tilanteessa. Hän halusi vain juosta jonnekin ja itkeä niin kauan, että kaikki kyyneleet olisi käytetty. Hän vain nyökkäili vaivalloisesti. ”T-tiedän. Kiitos…”
He kaikki yrittivät kyllä parhaansa, Matoro mietti surkeana. Hän nieleskeli kyyneliään ja poistui niin pian kuin suinkin pystyi. Lähtiessään hän kuuli Samen vielä sanovan: ”Älä anna sen makutan voittaa itseäsi.”
Mutta MAKUTA oli jo voittanut.
Oliko mitään muuta mahdollisuutta milloinkaan edes ollut?
Matoro kulki Linnan läpi kuin aave. Hän ei halunnut jäädä ainoankaan ikkunan luo, sillä siellä ylemmissä kerroksissa itsetuhoisten ajatukset olivat surullisen tuttuja. Olisihan siinä ollut tiettyä draaman tajua: Sinisen Ussalin tornista alas heittäytyminen olisi ollut hyvä loppu Sysilumen tragedialle. Siinä olisi ollut runollisuutta Xenille.
Mutta juuri se oli syy, miksi Matoron oli pakko päästä maan tasalle, pakko päästä yksinäisyyteen.
Useampi tuttu kasvo yritti kysyä, mikä oli hätänä, mutta Matoro ohitti heidät puolijuoksua. He olisivat kyllä yrittäneet auttaa – mutta siitä ei olisi ollut todellista apua.
Lopulta Matoro löysi itsensä kaupungin ulkopuolelta. Hän oli juossut, kunnes ei ollut jaksanut enää. Satoi kaatamalla. Auringot paistoivat sadepilvien raoista syksyisillä niityillä. Niiden lämpö ei tuntunut miltään. Mikään ei tuntunut miltään.
Hän ei enää jaksanut kannatella itseään ja vain hajosi itkemään syksyiseen metsänreunaan. Kyyneleet sekoittuivat pisaroihin, jotka virtasivat pitkin hänen naamiotaan. Kiikarisilmä lensi jonnekin sammalmättääseen. Jopa hänen omat kasvonsa muistuttivat häntä Xenistä: ”Minä pidän siitä”, tämä oli sanonut ojentaessaan Suletun Matorolle. Muisto sattui.
Sade ropisi puiden katossa. Lehtien rippeet olivat likaisen punaisia ja ruskeita. Tuuli paiskoi niitä pyörteinä.
Hän ei jaksanut ajatella enää ajatustakaan. Hän ei jaksanut selittää tai todistella mitään itselleen, ei edes hengittää. Hän vain itki ja itki, pitkään ja lohduttomasti. Lämpimät kyyneleet tuntuivat ystäviltä. Jos hänellä ei olisi ystäviä, häneen ei voisi sattua niin paljon.
Ehkä hän viimein tajusi ymmärtävänsä Kapuran tuskan. Ei hän syyttänyt ketään, joka halusi vain kadota siinä surussa. Keksiä itsensä uudelleen, hävittää kaiken, mitä saattaisi surra enää koskaan. Olisi ollut niin loputtoman helppoa vain kadota. Ei kenenkään voinut odottaa kantavan sellaista tuskaa ja jatkavan elämäänsä.
Kyllä hän tiesi, ettei hän katoaisi. Hän oli ajatellut sitä liikaa ja tiesi, ettei tekisi niin. Mutta siellä, ikimetsän siimeksessä, tunne tuntui ainoalta lohdutukselta. Muistot kuiskailivat sateen ropinassa. Jokainen niistä vähistä hetkistä, jotka hän oli ollut Xenin seurassa, tulvi hänen mieleensä vaikka hän yritti estää sen.
Hän itki katkerasti. Itki, kunnes ei jaksanut enää itkeä.
Miksi minä jään aina yksin?
Matoro, minä olen pahoillani.
”Mitä?”
Matoro, minä sanoin olevani pahoillani.
Valkotakkinen harakka ihmetteli maailmaa oksalla hänen edessään. Matoro ei tiennyt, oliko se vain yhteensattuma vai hänen mielikuvituksensa tuotetta.
”Sinä olet vain jokin loinen…” Matoro parahti ja nieli kyyneliä.
Matoro, minä asun sinun surussasi ja ilossasi.
Haaveissasi ja unelmissasi.
Harakan ääni, jonka hän kuuli mielessään, oli heikompi. Se ei sointunut enää. Kuin se olisi ottanut kuolettavan iskun. Pystyivätkö loiset… tuntemaan?
Matoro, minä en pysty mihinkään muuhun kuin tuntemaan.
”No, mikä sinut herätti”, Matoro ivasi. ”Kenties uusi tarjous Punaiselta Mieheltä? Hänellä on taipumus ilmestyä aina, kun toinen on heikoimmillaan.”
Matoro… sinä et saa antaa periksi.
”Ai koska Avdella on vielä käyttöä minulle?”
Matoro, minä kuolen, jos sinä luovut unelmistasi!
Mitä?
Matoro… minä tunnen sen, minkä sinäkin.
Ja minä olen pahoillani.
Matoron hymähti tilanteen absurdiutta. ”Mistä sinä muka olet pahoillasi?”
Minä ajoin meitä liian kovaa Metru Nuilla.
Se oli, mitä halusit, mutta se ei ollut hyväksi meille.
Miten olisin voinut olla viisaampi kuin se, jonka sielussa asun?
Typeryksen loinen on typerys itsekin.
Se ei ollut ainoastaan sinun syytäsi, Matoro.
Sinä kuitenkin teit parhaasi.
Se ei ollut tarpeeksi, mutta se on kaikki, mitä kukaan meistä voi tehdä.
”Minä en tiennyt, että sinä… ajattelet tällaisia.”
Hän muisti Meriharakan sanat. Kenties oli vain luonnollista, että sydämen asukki lopulta kiintyisi isäntäänsä, jaettuaan niin monet ilot ja surut.
En minä ajattelekaan. Minä vain tunnen.
”No, se kaikki on liian myöhäistä nyt…”
Kuinka monta epätoivoista tekoa rakkauden ja kaipuun tähden olikaan Punatähden alla tehty? Mistä kumpusi voima, jota olivat kuunnelleet omien aikojensa profeetat ja oraakkelit, sotilaat ja sanansaattajat, rosvot ja runoilijat, noidat ja niittykukat?
♫ Matoro… älä itke. ♫
♫ Pian kuitenkin näette. ♫
Tällä tai Toisella Puolella.
Eheänä tai parsittuna.
♫ Kiedot kätesi vielä hänen kaulaansa. ♫
Sillä rakkaus itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.
Lopullisesta loppumattomaan
virheemme kiertävät kehää,
jonka sinun toivoisin pystyvän
vihdoin katkaisemaan
En jaksa selittää
Illalla vain toinen meistä elää
toisen meistä etsiessä
viimeistä ratkaisuaan
Tämä kesän kirkkaus saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin pimeään istumaan
Tämä sinun velka saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin tyhjään nukkumaan
Rakastan sinua
Loppu.
2015–2025
Matoro will return.
Hyvät naiset ja herrat! Kertomus, jonka olette lukeneet, on myös Valkoinen Käsi Final Chapter, Turmio 4, Dynamo: Sotilas ja prologi Marraskuulle. Virheiden kylvämisestä surun korjaamiseen.
Prologi ja Abzumo VR Experience ovat Manun käsialaa, kuten on myös osan nimi, äänimiksaus, muotoiluhelvetti ja viimeisenä kappeleena soiva sovitus Vihasta ja Rakkaudesta. Kiitokset Killjoylle rakkaudesta ja Manulle vihasta. Kuvitus ja veri ovat minun kätteni töitä. Nimdan sirut ovat Geen piirtämät, Manu vaan pölli ne ja muokkasi. Ja kuten A Drowningin käyttäminen tässä uumoilee, kyllä Gee sillä Valkoisen Käden Abzumo-näyllään osui johonkin, sieltä on otettu pari sitaattia. Sitaateissa pyörii myös Kapuran, Killjoyn ja Snowien käsialaa. Ja pakkohan minun on kiittää myös Kepeä, esimerkiksi Profeetan ja Oraakkelin mustasta auringosta mikä oli aika suora inspiraatio lopun kuvalle.
Tiesin Surutulituksesta asti, että käyttäjä:manfred ampuisi minua psykologisella pommilla, johon minun olisi pakko reagoida. Tämä oli siis tavallaan ehkä huipentuma kaikille niille kerroille, kun Manu on roolipelin hengessä kirjoittanut Matoron liemeen ja jättänyt minut selviämään siitä ulos. Sillä tavalla Viha ja Rakkaus on roolipelaamista puhtaimmillaan. Yleensä nämä ongelmat olivat jotain ansoja tai palavia katedraaleja, eikä ydiniskuja suoraan hahmon haaveisiin ja unelmiin. Vaikka kyllähän minä tämän itselleni viritin silloin 2015…
Menimme aika monen erilaisen version läpi. Suurimman osan tästä tein yhdellä toukokuun viikolla ihan sellaisella roolipeliasenteella, että mitenköhän Matoro nyt sitten tähän reagoisi. Kaksi Turmion Kätilöiden kappaletta – Viha ja Rakkaus sekä Vihko – olivat suuri inspiraatio ja käyttövoima tämän kirjoittamiselle. Minähän en tosiaan edes kuuntele Turmion Kätilöitä, ne on aika mid, joten Viha ja Rakkaus oli vähän yllättävä ihastus – idea oli ymmärtääkseni Manun, mutta rakastuin kappaleeseen niin paljon, että se lopulta nousi hyvin vahvaan rooliin kerronnassakin.
Kanavoin Valkoisen Käden tunnelmia ihan tarkoituksella nojaamalla joihinkin samoihin tehokeinoihin – tämähän on oikeasti se Valkoisen Käden viimeinen laukaus, sen viimeinen ratkomaton juoni. Myös CMX:n Aion ja Iäti soi aika paljon, mistä olin ammentanut jo suuren määrän Aft-Amanan ja Valkoisen Käden tunnelmia. Runollinen intermissio polkuna syvimmästä kauhusta takaisin todellisuuteen on silkkaa Valkoista Kättä. Runollista krediittiä siis A. W. Yrjänälle ja ööh myös Templen tekemän venäläisen Finrod-musikaalin sanoituksille.
Tämä oli ihan helvetin rankkaa tavaraa kirjoittaa. Todella väkivaltainen ja inhottava kidutuskohtaus vaatii tietynlaista mielentilaa, ja enkä olisi osannut kirjoittaa siitä noin pahaa yksin – minä lähinnä editoin aika vahvasti Manun tekemää hirveyttä, ja peittelin seinät verellä. On jotenkin kauheaa että ”Abzumon kidutuskohtaus” on eräänlainen vanha klaanon-meemi, ja kun sellainen saadaan modernissa klaanonissa niin noh…
Mutta loppupuoli olikin ehkä vielä vaikeampi tehdä. Miten kuvata hetkeä, jossa Matoro joutuu kohtaamaan Arkkienkelin, Valkoisen Käden ja Surutulituksen seuraukset? Kun 10 vuotta Klaanonia lyö täysillä päin kasvoja, vaikka paljon surutyötä ja tragedioiden käsittelyä on jo tehty. Menikö se kaikki hukkaan? Vai antoiko se Matorolle valmiuksia kohdata jotakin tällaista? Tämän vuoden aikana Matoron sielunelämää on seurattu paljon, sen erilaisia yrityksiä järkeillä virheitään ja pelkojaan, katumusta ja haaveita, kaikkea sitä mikä tässä kiskotaan auki vuotavana ja kipeänä. Ja tietty eihän tämä ole vain jokin passiivinen seuraus Matoron valinnoista, vaan myös aktiivinen Abzumon kosto – aina Arkkienkelin tapahtumista vuonna 2012. Joten tätä pommia on ladattu kauan.
Olen sellainen kirjoittaja, joka eläytyy todella voimakkaasti, ja tämän kirjoittamisessa ei kyyneliltä säästytty. En muista toista itselleni yhtä voimakasta kokemusta Klaanonin kirjoittamisesta. Minä elän Matoroa hyvin voimakkaasti, ja vahingossa Metru Nuilla syntynyt hahmosuhde on muodostunut jatkuvasti suuremmaksi osaksi Matoron sielunelämää. Onneksi Jöggekin on niin toivoton romantikko, että on lähtenyt tähän leikkiin kanssani.
Olen todella iloinen siitä, että rakkaus on vain noussut merkityksessään Klaanonissa ajan kanssa ajoista, joissa sitä lähestulkoon ei käsitelty. Profeetta, Oraakkeli, Kuulapsi, Enkerrada, Killjoy itse, menneisyyden valinnat kiertävät kehää, mikä alkaa rakkaudesta ja menetyksestä. Tuntuu vain oikealta, että se toistuu myös nykyhetkessä loppumattomasti. Ehkä tässä on myös hyvä hahmokehitystä minuna kirjoittajana, kun poikain seikkailukirjojen toiminta-Matorosta on kehkeytynyt tällainen tunteilija.
Ehkä tämä on jonkinlainen Xentoro ekan kauden finaali. Minähän en 100% tiedä, selviääkö Xen Marraskuusta… joten Jögge ois tosi kiva jos ET jättäisi Matoroa tähän tilanteeseen :D Että minä nyt heitin hahmoni aika konkreettisesti täysin Marraskuun armoille. Katsotaan miten miehen käy… ja miten Xen-paran käy. Samalla tämä muodostaa aika saumattoman siirtymän Klaanin nykyhetkestä Surutulitukseen, mistä (oletettavasti) jatkamme ensi lauantaina.
Viha ja rakkaus menee niihin osiin, jotka eivät ole täydellisiä, mutta jos se tulee sydämestä, se ei voi olla väärin.
Arkkienkelin Xenit ovat kaikki jokin spesifi hetki Matoron näkökulmasta. Myötäpäivään järjestyksessä:
-Ko-Metrussa tornien raunioilla (Yhdetkö vielä)
-Kuuntelemassa Killjoyn tarinaa, ensimmäinen vaikutelma, vrt kuva jonka tein sinne (Musta Käsi 2)
-Moottoripyörän takana matkalla Ko-metruun (Yhdetkö vielä)
-Humalassa pikkutunneilla (VIELÄ YHDET)
-Delta vaihtaa omistajaa (Valkoinen Käsi III)
-Onu-Metrun tuulinen tasanko (Yhdetkö vielä)
Olette punoneet tämän kanssa kiehtovan tilanteen: Lukija tietää enemmän kuin Matoro, mutta ei loputtomasti enemmän. Me olemme kuin Same… Makuta ei lähettänyt mitään todisteita… mutta emme kuitenkaan tiedä ihan kauheasti – lähinnä sen, että tilanne on paha. Mutta ei toivoton. Tästä on se erinomainen seuraus, että lukija keskittyy Matoron tuntemuksiin, eikä ”tieto” siitä, että Xen on kuollut, itsessään pistä sitä tunnekokemusta varjoon. Vaikka lopun kuvan kohdalla tuntuukin siltä, että Xen on kuollut. Vahvaa, vahvaa. Ristiriitaista, mutta vahvaa.
Lukijan ja Matoron tietohorisontissa on myös toinen seuraus:
Tämä tuntuu kyllä just asialta, minkä Abzumo ehdottomasti tekisi (kuten opimme v.2010). Pisteet siitä. Mutta… tekikö se tämän sen jälkeen, kun se oli tajunnut, että torimyyjä oli kusettanut sitä, vetänyt kuin mahia narussa? Vai vasta ennen, Cencord-sirulla? Kumpikin on, nähdäkseni, mahdollista… Asia ilmestynee.
Viestin ja Matoron tunne-elämän samaistuttavuudesta tekee erityisen vahva (omalla kohdallani ainakin) se, että se pakenee luontoon, ympäristöön, joka on meillä ja Bionicleilla kuitenkin hyvin samanlainen – varsinkin, kun vuodenkiertokin on suunnilleen synkassa Klaanonin kanssa pienen hetken. Lopulta meillä ei ole kauheasti sellaisia… positiivisia (jos sanaa voi tässä käyttää) luontokuvauksia. Tässä se tulee esille lohdullisena.
Surutulitus sanoo aika selkeästi, että Zumo luuli tässä kohtaa omistavansa oikean Deltan: tämän jälkeen se räjäyttää vielä tukikohdan ja näyttää pettyneeltä kolmen Nimdan poweriin.
Joo, modejen läsnäolo tekee tilanteeseen vähän erilaisen dynamiikan. Ensinnäkin se että Matoro ei ole yksin, toisin kuin aika monissa sen aiemmissa hermoromahduksissa. Se on semmoinen lohdullinen Bio-Klaanista seuraava juttu, ainakin siellä on kavereita, jotka yrittää auttaa. Ja niiden kautta pystyi esittelemään joitakin kyssäreitä ja tietoa mitä Matoro ei ajattele – just vaikka se että Paaco saa jonkinlaisen kuvan Metru Nuin tilanteesta. Ja onhan se vielä jotenkin kurjaa Zumolta, että viesti ei ole täysin yksityinen, se ei anna uhrilleen edes sitä lohtua vaan tekee asiasta julkisen spektaakkelin.
Luonto on hyvä huomio! Oikeastaan myös Rapujoen ritareissa oli vähän tavoite (ja vähäisemmässä määrin parissa muutta viestissä) alleviivata Toa-luonto-kytköstä. Vaikka Matoro onkin suhteellisen ”urbanisoitunut” sankari, luonto on silti tärkeä paikka, ja siitä tulee myös hyvä kontrasti Metru Nuihin, jossa sellaista villiä luontoa ei ole.
Ehkä kumpikin näistä – modejen ja metsän läsnäolo – on semmoisia elementtejä mitkä erottaa tämän romahduksesta Metru Nuilla – mitkä auttaa hieman. Kotona on hieman helpompi kantaa murheita kuin tien päällä.
Huhhuh saatana.
Tuntuu, että tätä on tullut sanottua useammastakin osasta tänä vuonna, mutta: Menee Kovaa.
Jotenkin vääjäämättömyys siitä miten tänne ollaan oltu matkalla piinaavan hitaasti Surutulituksesta asti vain pahentaa lopputulosta. Koko kulunut Klaanon-vuosi on rakentanut tähän paukkuun siinä, miten paljon tekstiä on käytetty siihen miten Matoro rakentelee itseään vihdoin uudestaan surun ja murheen jälkeen. Kaiken sen päällä on leijaillut jännite siitä, milloin kuminauha vihdoin napsahtaa ja Matoro saa tietää, että kaikki on kamalaa ja hirveää.
Kauttaaltaan väkeviä kohtauksia, ja jotenkin tyydyttävää miten tunnistin lukemattomia Klaanonin sisäisiä viittauksia ja toistuvia lauseenpätkiä. Valkoinen Käsi, Aft-Amana, Profeetan valtakunta, Kuulapsi… lista on varmaan rutkasti tätä pidempi. Se tietty surun ja murheen syklisyys, jota olen yrittänyt alleviivata ja rakennella kaikessa omassani tulee tässä jotenkin inhalla tavalla lihaksi ja vereksi.
Kidutuskohtaus on tehokas eikä onneksi lopulta kuitenkaan liian mässäilevä. Veriroiskeet ovat todella julma kuvitusidea, joka ehostaa kohtauksen ikävää tunnelmaa hyvällä tavalla. Valehtelematta tässä olin vähän penkin reunalla siihen suuntaan, että käytetäänkö modernin saatanan ikävän ja kurjan Zumon jatkumossa jonkinasteista seksuaaliväkivallan kuvastoa: Mikrokosmoksen jälkeen sekin matopurkki oli avattuna kummittelemaan taustalla. Lopulta olen hyvin iloinen että ette tehneet niin, ja ehkä toisaalta sisältövaroituksen puute viesti että niin pitkälle ei mentäisi joka tapauksessa. On oma keskustelunsa että pitäisikö tämmöisessäkin kokonaisuudessa olla sisältövaroitus: sinänsä hypekampanja on hoitanut sitä hommaa…
A Drowningin uusiokäyttö iski kovaa: upeaa miten kymmenen vuoden takaisessa Klaanonissa myös ikoniset musiikkivalinnat voivat palata kummittelemaan niin voimakkaasti.
Jotenkin riipaisevinta tässä oli kuitenkin kidutuksen ja välittömimmän paniikkikohtauksen jälkeinen kama. Jollain syvällä tavalla kosketti se, miten modepojat yrittivät parhaansa mukaan lohduttaa Matoroa, ja ehkä vähän onnistuivatkin. Lisäksi se hempeilyn taso, johon lopussa mennään tuntui ansaitulta. Auttaa tosi paljon kuinka hellyyttävä Xen noissa kuvissa on: tietty nipsumaisuus etenkin vasemmassa ”Delta vaihtaa omistajaa”-muistossa toimii. Julmuus on riipivämpää kun se on kontrastissa kauniisiin muistoihin.
Minä mietin tuota, että teenkö tässä rinnastuksia vähän liian ”on the nose” – käytännössähän kerronta nostaa Xentoron ”legendojen rakkaustarinoiden” joukkoon hyvin tietoisesti ja suoraan sanottuna vähän perusteetta, se on enemmän unelma kuin rakkaustarina tbh. Toisaalta Klaanonin ominta antia on se viittauksien verkko, mistä ammentaa ja vetää merkityksiä.
Seksuaalisen väkivallan kuvastolla ”flirttaileminen” (jos tämä fraasi on tässä tilanteessa sopiva, lol) oli jossain määrin tietoista, tosin minä en tiennyt Mikrokosmoksesta mitään etukäteen joka ehkä vielä pahensi tätä vibaa… seksuaalinen väkivalta on joka tapauksessa jotain mitä tuohon kohtaukseen lukisi – sitähän se on – niin tuntui paremmalta ihan vaan noteerata se tekstissä kuin teeskennellä, ettei niitä viboja ole.
Mietimme kanssa sisältövaroitusta. Lopulta se että ”hypekampanja”, etusivukuva, banneri ja kaikki kielivät siitä että tästä tulee rankkaa tuntui riittävältä. Tiedä sitten, tämä on niin yksilökohtaista mikä olisi oikea valinta. Yhdessä varhaisessa versiossa viesti olisi ”naamioitu” harmittomaksi viestiksi (niin kuin Mikrokosmos) ja tämä tulisi vähän puun takaa, mutta tuntui lopulta paremmalta idealta tehdä jotain mikä on hemmetin pahaenteinen alkuriveiltä asti. Alkupuolen lyhyt, mukava Matoron aamupätkä kalskahtaa ankealta kun lukijalle on aika selvää, millainen viesti on kyseessä.
Se, että lopetus on lievän toiveikas – ainakin sen suhteen, että Harakka yrittää saada Matoroa olemaan hieman vähemmän ankara itselleen (niin kuin Snowie ja Tawakin, aiemmin). Se on selvä ero Matoron aiempiin synkimpiin vesiin etenkin Aft-Amanan jälkeen. Kaikesta huolimatta Matoron tietty itsekontrolli pitää, ei kovin hyvin mutta tarpeeksi kuitenkin. Olkoon se osoitus siitä että kaikki toipuminen ei ole mennyt hukkaan.
Jos nyt katson tämän riittäneen riittäväksi dokumentaatioksi ensireaktioista, tässä on toinen näkökulma joka on ehkä se kiinnostavin.
Minä ainakin nimittäin tässä aika paljon myös tosi lohdullista näkökulmaa? Vaikka Abzumo tykittää Matoparkaa ihan täysiä, niin levutus traumankäsittelyssä tätä ennen ei selvästikään ole ollut ihan turhaa. Matoron risteilevän syyllisyyden tajunnanvirran keskellä pilkistää sekin huomio, että no, Abzumo on se joka lopulta on syyllinen Abzumon tekoihin. Ja lopun keskustelussa loisen kanssa on myöskin tiettyjä tolkkua: peilaamalla siihen on mahdollista huomata, että vaikka huonoja valintoja selvästi tuli tehtyä, ne olivat vain olosuhteiden seurausta. Loinen on taipuvaisempi myöntämään rajallisuutensa tuossa hetkessä, ja toivottavasti Matoro osaa siitä itseään peilaten tunnistaa, että sama pätee häneen itseensä. No, katsotaan mitä nyt tapahtuu, mutta minulla on kyllä aika kova luottamus Matoroon. Ehkä hölmö sellainen mutta kuitenkin.
Oikeastaan olen aika paljon enemmän huolissani Xenistä… Draaman lait ehkä sanovat että kai se tästä nyt selviää ainakin fyysisesti (vaikkei ehkä Marraskuusta muuten…), mutta miten tuo henkinen puoli? Olen aika huolissani.
Abzumo ei voi tuhota itseään siruilla liian nopeasti.
Toinen positiivisuuden pilkahdus oli kyllä modejen reaktiot Maton ympärillä. ehkä klaanissa on jotain hyvääkin
Niin unohdin käyttää tämän fraasin mitä mietin yöllä: Olisi varmaan ollut myös ihan mahdollista että Mato olisi särkynyt tuohon paikkaan, ja visulahti olisi ollut kohta täynnä pienen pieniä matorosärkiä. Mutta eipä käynyt niin!
Täällä ollaan.
Kuten listasta näette, en kirjoittanut tästä sanaakaan. Se ei tosin tällä kertaa täysin vapauta minua vastuusta.
Se, mitä Xenille tässä tapahtuu, Manu kirjoitti jo silloin, kun teimme Surutulituksen. Sitten se otettiin siitä syrjään tietäen, että tämä viesti on se, mihin se lopulta johtaa. Jo silloin tiesimme, että Surutulituksen ”suru” pitää kokea kahden henkilön kautta: Matoron, jonka luitte juuri, sekä Killjoyn. Jälkimmäinen tulee lauantaina, mutta tässä kohtaa, kun olemme vielä epätietoisia siitä, mikä vuoden 2023 aftermath on, oli tärkeää, että Matoro Mustalumen ”hyvä valinta” saa arvoisensa päätöksen.
Jos olette nähneet minut kaappifilosofioimassa Matoron mielentilaa koko tämän vuoden ropeosien kommenteissa, se johtui siitä, että tiesin, mihin olisimme sen kanssa tulossa. Oma villein matkani Klaanonissa tänä vuonna on ollut katsoa, kuinka Matoro hahmona käy läpi tietä, joka oli kaiken aikaa tuomittu tyhjyyteen. Iso hatunnosto käyttäjä:matorolle siitä, miten aidolta se on joka käänteessä tuntunut.
Tämä osa on sisältövaroituksenne Marraskuulle. Tie, jolle olemme astuneet, on vasta alkamassa. Kiitos tämän loihtineelle kaksikolle siitä, että avasitte pelin näin vaikuttavalla tavalla.
Matoro Mustalumen perintö -saaga ilmestyy:
Dynamo: Isiemme synnit 1.11.
Dynamo: Tytär, joka leikki tulella 8.11.
Voi tuota Matoroa. Kuten Gee yllä mainitsikin, aika paljon Matoro-draaman tehosta tulee siitä, miten tässä potkittiin pitkän aikavälin parantelua matalaksi. Rouheampaa draamaa, kun ei mennä minkään ilmeisen kaavan kautta. Joskus sankaruuden ja kurjuuden syklit noudattavat draaman lakeja, mutta joskus eivät. Mikä määrä Lieggimiesten piiraita ja kevyitä kertasinkoja vaaditaankaan tästä kuopasta ylöskaivautumiseen?
On aika mielenkiintoinen tarinankerronnallinen tilanne käyttää näin paljon paukkuja (siis, sekä tässä jaksossa että kuluneen kymmenen vuoden aikana) sen ympärille rakentuvaan draamaan, että Matoro teki ”ehkä vähän hölmösti” Deltan kanssa Valkoisen käden lopussa. Koska se ei ole mikään… ilmiselvistä perisynneistä kumpuava klimaattinen erhe, vaan pikemminkin jonkinlainen (melko vilpitön) virhearvio. On se toki johdettavissa monista Matoron perusongelmista (kuten: ei kuuntele Kapuraa ennen kuin on liian myöhäistä), mutta kaikkinensa tämän draaman rakentaminen jokseenkin epäperinteisestä (ja käsittääkseni hyvin roolipelillisestä) virheestä on kiehtova tapaus. Voin kuvitella, että tämän kirjoittaminen on siitäkin syystä tosi hurja kokemus – pelit ovat siitä kiinnostava taidemuoto, että niiden avulla pääsee käsittelemään katumuksen kokemusta, ja Klaanon on kuitenkin tavallaan isoin roolipeli, mitä kukaan meistä varmaan koskaan pelaa. Niin sitten niitä omia tekojaan voi pyöritellä esim. koko kaksikymppisensä.
Hra. Mustalumen puolustukseksi kyllä sanottakoon, että Abzumo olisi voinut käydä kiusallaan kiduttamassa Xeniä riippumatta Delta-hommista… ja joku olisi joka tapauksessa maksanut hinnan sirun hilloamisesta. Ei tämä varmaan tätä sankariamme liikaa lohduta, mutta kuitenkin.
Kaikkinensa tämä rakensi kiinnostavasti Klaanonin pitkän historian päälle. Musiikit ja lainaukset ja tyylilliset toisinnot… Viiman ja Vasaman tarinan mukailu tehosi näistä itseeni parhaiten. Usein nämä Klaanon-historiaan katsovat osiot ovat nostalgisen symppiksiä tai Köysi-henkisesti ”juhlanumeroita”, niin tämäntyyppinen tekeminen kauhistuttavassa tragediassa oli tosi tenhoavaa. Kyllä se manasi esiin vuosikymmenen ikäisiä tunnelmia.
Pitää myöntää, että kidutushommista tuli minulle sellaisella(kin) tavalla vähän epämukava olo, että se vetäisi tämän lukijan tarinan ulkopuolelle. Ehkä yhdistelmä näiden Abzumo-kohtausten historiaa ja tämän juonikuvion subjekti-objekti-asetelmaa oli minulle vähän liikaa. Vaaleanpunaiset verigrafiikat olivat kyllä tosi vaikuttavat.
Myös viittaukset kappaleeseen vetivät minua hieman pois fiktiosta, ja kohti Pohjois-Savon käräjäoikeutta. Aina vähän näitä riskejä, kun sekoittaa tarinaan näin isosti oheisia elementtejä.
Kaikkinensa tämä oli hurja, viimainen ja vasamainen kokonaisuus. Paljon isoja ja ikäviä tunteita… Siitähän ei pääse mihinkään, että Matoro Mustalumen päänsisäinen matka on syvällä Klaanonin ytimessä (ja mm. tämän lukijan sydämessä), joten hirveän vaikuttavahan tämä oli. Tunnefinaali! En tiedä olenko minkään toisen hahmon sielunelämässä näin tiukkasti kiinni… kyllä tämä riipi. Huh ja huh!
Mihin tästä eteenpäin?
Joo siis hyvä nosto että ”neutraalisti” katsottuna Matorolla on aika monta lieventävää asianhaaraa. Ihan jo sekin, että päätös Deltan jättämisestä ei tosiaankaan syntynyt kovin harkitsevaisessa mielentilassa, ja se on ihan hyvä pointti että kun Zumo kuitenkin sanoo joka tapauksessa miettineensä miten kostaa Matorolle niin tämä olisi voinut tapahtua kaikesta huolimatta – Zumo oli juonessa jo mukana joka tapauksessa.
Mutta me olemme loistavia itsemme syyttämisessä. Kun Matoro miettii että olisi pitänyt valita paremmin, niin on hyvä kysymys että olisiko se oikeasti voinut valita paremmin siinä henkisessä tilassa missä se valinnan teki. Toki Nimda Kapuran kelloon olisi ollut varmaan paras vaihtoehto… mutta Aft-Amana oli tapahtunut ja tilanne oli mikä oli (ja Kapura ei ollut läsnä siinä hetkessä). Ja Matoro on tietty erityisen hyvä syyttämään itseään, koska se kokee että toa-sankarina sillä on vastuu asioista, joita hänen ympärillään tapahtuu. Toan pitää tehdä parempia valintoja koska monien henget riippuvat niistä. Niin kuin se jutteli Blezerin kanssa…
Sehän tässä koko asetelmassa on niin mehevää, niin kuin juuri analysoit, että se ei ole ihan suoraviivaista kuinka paljon Matoron olisi ”järkevää” syyttää itseään. Keksin paljon argumentteja puolesta ja vastaan. Kerronnassa tietysti ne huonommat ajatukset tulevat pintaan, koska Matoro ajattelee niin. Hän ei ole itselleen kovin armelias vaikka Snowie ja Tawa onkin yrittäneet siinä auttaa. On myös vähän päähenkilösyndroomaa ottaa vastuu niin välittömästi itselleen…
Mutta niin, ei hirveästi lohduta että puolustukseksi keksii juttuja. Kyllähän se käy siellä Matoron mielessä, että vaikka Xen selviäisi ja vaikka Abzumo teki tämän vain kostona, se on silti tilanne missä Matoron hakkaama pahis ihan vaan kostona kiduttaa jotakuta sivullista… elä nyt sitten sen kanssa.
> Pitää myöntää, että kidutushommista tuli minulle sellaisella(kin) tavalla vähän epämukava olo, että se vetäisi tämän lukijan tarinan ulkopuolelle. Ehkä yhdistelmä näiden Abzumo-kohtausten historiaa ja tämän juonikuvion subjekti-objekti-asetelmaa oli minulle vähän liikaa.
Täytyy myös sanoa, että aika samoja fiiliksiä. Tai vähintääkin tämä liikkui hyvin sillä rajalla että samalla kun koitti ikään kuin pysyä tarinan sisällä, mielessä pyöri aika paljon sitä että ”jaa, nämä nyt tosiaan ovat tehneet päätöksen kirjoittaa näitä sanoja tähän minun näytölleni.” Ja tosiaan se tietoisuus, että tässä pelataan vaikuttavuutta nimenomaan Matoron näkökulmalla, ja Xenin oma näkökulma jää peittoon. No, meta-ajattelua joka tapauksessa oli paljon.
Ja samaten tämä tietysti vertautui hyvin paljon siihen edelliseen abzumo-tekee-väkivaltaa-horroriin josta ei ehtinyt olla kovin pitkää aikaa… Siitä tuli tietty armollisuus myös mukaan, kuten Gee mainitsi.
Eikä tämä nyt ole kritiikkiä, mutta ehkä hyvä tiedostaa että näitä juttuja voi tehdä vain johonkin rajaan asti jos haluaa maksimoida tarinaan immersoitumista. No, tietty toistolla rajat muuttuvat. ehkä marraskuun lopussa tämä ei tunnu enää miltään