Matoro oli hetken miettinyt tilanteen outoutta. Hän taisteli matoranin ja puolikuolleen Ämkoon kanssa kahta zombia ja Ilman Toaa vastaan.
Ei tapahtunut ihan joka päivä.
Hyökkääjät olivat vetäytyneet pari askelta kaksikon saavuttua paikalle. Tharkon laskelmoi päässään tilannetta. Matoran ei olisi ongelma, mutta uusi Toa saattaisi vaikeuttaa. Ämkoo ei ollut kovin vaarallinen.
Ilman Toa loi nopealla käden liikkeellä pienen tuulipyörteen kolmikkoa kohti ja syöksyi tämän turvin iskuun. Hän löi salkoaseellaan kohti Matoroa, joka väisti iskun täpärästi, kaatuen tuulen voimasta. Tharkon jatkoi liikesarjaansa, pyöräytti asettaan ja iski uudestaan. Tällä kertaa Matoron valkoinen miekka torjui iskun ja Toa kierähti pystyyn. Kaksi nopeaa miekaniskua tulivat Tharkonin torjumiksi.
Atyan ja Herkan tyhjyyteen tuijottavat hahmot lähtivät taas hyökkäykseen, ne tähtäsivät nyt ensisijaisesti Ämkoohon. He – tai ne – tappaisivat kohteensa vaikka tulisikin viivästyksiä.
Jään Toalle toista Toaa vastaan taisteleminen tuntui oudolta ja tavallista vaikeammalta – Jos Toa-Koodi kieltää kaiken tappamisen ehdottomasti, mitä se sanoo toisen Toan tappamisesta. Matoro hyppäsi ilmaan ja potkaisi Tharkonia rintaan, ollen vain hieman nopeampi kuin vastustajansa.
Ämkoo väisti nopeasti Atyan hieman kömpelön lyönnin ja heittäytyi sivuun myös toisen zombin iskulta. Hänen olonsa ei ollut vieläkään erityisen voittoisa, vaikka hänellä oli peräti nyt jotakin aseena. Ase ei tosin ollut kättä pidempi, mutta kelpasi.
Matoro ja Tharkon miekkailivat nopeatempoisesti ja intensiivisesti, keskittyneinä liikkeisiinsä. Kumpikin heistä pyrki samalla silmäilemään muita muuttujia ja keksimään keinoa, jolla saisi ylilyönnin vihollisestaan. Matoro heittäytyi yhtäkkiä taaksepäin monta askelta, ojensi kätensä ja loi kymmeniä kovaa syöksyviä, äärimmäisen teräviä jääteriä. Tharkon loi nopeasti pienen tornadon hänen ja Jään Toan väliin, aiheuttaen sen, että jääterät imeytyivät pyörivään ilmamassaan. Vihreän Toa hymähti ja alkoi keskittyä Ilman manipulointiin, kuoleman jäätornado lähti syöksyyn kohti Matoroa.
Mustavalkea Toa heittäytyi pitkällä hypyllä sivuun, lähemmäs muuta taistelua. Tharkon nauroi ja keskittyi tornadon ohjaamiseen. Mikä tahansa tornadon sisälle joutuva tulisi jääterien lävistämäksi.
Herkan aalto tulta iskeytyi Matoroa selkään Mäksän väistäessä sen hypyllä. Jään Toa karjaisi kuuman aallon osuessa tähän mutta nousi nopeasti, vain hypätäkseen suojaan tornadolta. Nyt Atyakin hyökkäsi, sillä Jään Toa oli juuri hypännyt tämän ja Mäksän väliin. Matoro torjui nopeasti Veden Toan lyönnin. Kaksi miekkaa hankasivat toisiaan.
Kuolleen Toan silmät näyttivät kauhistuttavilta. Yksi syy, miksi Toat eivät normaalisti käytä Trynaa. Matoron miekkaan ilmestyi pieni viilto. Alku olisi vahvempi kuin hänen energiateränsä.
Potku Veden Toan säreen sai tämän horjahtamaan taaksepäin. Matoro hyppäsi taaemmas luonottoman olion luota ja loi silmäyksen taistelukentälle: Herka jahtasi Ämkoota, Tharkon oli hyökkäämässä tornadoineen jälleen, Enki yritti auttaa mestariaan miten parhaiten näki.
Vielä kaksitoista tuntia sitten Matoro oli ollut Rozumin viidakoissa.
Rozum, aukio, jonka Notfun nimeää kohta Notfuniksi.
Notfun ja hänen miehistönsä seisoivat aukiolla. He katsoivat, kun savua tuprusi aukosta, ja Matoro ja Äksä juoksivat yskien ylös. Molemmat kaatuivat maahan, ja heiltä tippui eräs kansio maahan.
”Mitäs te maakravut löysitte?”, Notfun aloitti, ja avasi kansion. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun hän luki sisältöä.[spoiler=Tämä sotku venyttää jonkun ruutua] joten siksi terrorisoin sitä. Ole hyvä. -G
”J̡͈͕͎̬̙̮̳̞̜̦̜̮̖͎̫̰̥̻̝̄̆̂͂̉̾ͣͭ͂̑͐ͯ̊̀ͫ̇ͦ̎ả̴̠̯̫͍̖͎͖͕͔͎͓̘ͭ͒́̂ͥͤ͂̑ͬ͑͌̊ͅͅͅk̵̡ͨ̽̒̒̅̎͋ͪ̆͋ͯ̄ͪͥ͑̆͂̄͘҉͇̖̜̣̩̖̩̹̻̤̞̥͇͚e̡̟̲͓̹͙͖̯͓̘͇̮̪͇̼̤͖ͤ̓ͬͬ͆̾̾ͫ͞ ̎̒͐̓ͤ͐̽̅́͏̢̜͎͈̲̯̰͘o͌ͭ̏͂͒̒ͦ͘͏͉͍͖̩͇͕̣͍̝ͅͅn̂̊̽̿͌͂̃̆̿̃̋ͫͫ͑̈̚͟͏̻͉͓̤̹͇̮ ̿̆̌̂͒̉ͤͭ̊ͧ̆̓ͩͬ҉̵̸̧̪̞̭̩̙͉̱m̶̶͉͙̙̯̱ͣ̽̑͊̂̑̒̃̐̈́̓̋ͫͬ̌̆̈́ͭ͜͞â̡͎̱͖͇͕̜̟̫̺̗͍̟͚͈̰ͥ͒͋̍̈́ͣ̎̌͠a̴̢̢̺̯̻̮͕̲̐̑̈ͤ̾̇̿̾ͥͩ̓͋̉ͤ̂̉̓̚̕͟ͅï̧̝̞̖̘̖̣͕̹̥̝̥̫ͦ͛ͫ̊̃̑̏͠ͅͅͅl̵̛͔̻̲̤͚͇̣̝̜ͦͦͦ̔́́̍̆̍̆͘͟mͧ͗̽͐͋͆͐ͦ͛̔̓͋̂̍̚͝҉̵̼͖͈̫̙ḁ̴̴͉̳̣͐́̎ͥ͗̎͗̍̔̄̏ͪ̑͛͜n̸̸̖̮̻̣̟̣̗͎̫͔͉̳ͩ̑ͧ̽͘͝ ̴̰̰͇̲̰̫̻ͭ͂͗͋̈ͩͩͦ͑ͪ͛ͧͤ̀r̻͔͓̟̝͆̌ͥͤ͞u̢̿̾͐̈ͨ͋͘͏̵͎͚̜̮̥̭̞̦̙ḩ̴̛̬̼̞̹͖̠̒ͬ̌ͧ̏͛̆͋ͣ͂́͑̚͞t̵͇̹̩̰̰̮͈̙͇ͭ̂ͭͪͣ͡͡ị̸̧̭̫̗̠̯̰̟̹̤̪ͪ̊̀̿̐̽̌̽̿͑ͦͨ̏͜͟͡ͅn̄ͦ͌ͫͦ͋̎͋͌ͪ̈́́ͨͥͮ̓҉̷̛̣̗͕̯̙̥͎͇͚̫͚̰̪͢a̡̟͕̻͉̲̯̬͔͖͉͖̮̭̠̼̓̓͛̊͋̈́̽̅̀ͅͅş̰͎͚͉̘͔͎̱̞̠̘͓͐ͤ̽̅̋̈́͗ͩ̀̏̊̊͞͡ͅ.̩̯̰͍̣̙̩͓ͪͮͣͥͪͤ̏͑ͣ̒̌͛͛ͤ̃̓ͦ̎͘͢ ̵̈͌̾͋͑̊̒͢҉̵̞̘̗̗̗̗̘̜̟́Hͯ̐͛͗̋ͨ̿͑͏̗̼̭̤̭͉͍̤̰̬̭͈̮̗́͜äͫͤ̔̏ͫ̐̓ͨͮ̇͂̌͋ͨ̈́ͩ҉̢̥͎̠̺̬̝̬͙̼̠̯͈͔̰̪͖͘͜͟n̦̺͉͔̠̪͉̮̣̮͈̙̠̳̞͇̮͎ͩ̈́̓̉ͩ̾͋ͩ͆ͤ̓͗͘͜ ̷̧̖̻͈̪͕̝̅̍́̆̎ͤͯ̉́͆͆̓̍̊ͅǫ͓͚̱͇̥͍̮̺͍̠͉̮͎̓͑͊ͦͦ̈͘͟͝n̴̢̪̳̜̫ͨ͑͋̉̑̾͐́ͮ̎ͮ̚͘͡ ̾͌͑ͨ̽͗̀̚͡͏͏̞͔̬̟̙͕̤̩͓͓k̵̨̛̎̀ͭ͌̍ͣͤ̐͗̏͜҉̙̤̝̺̺̺̲̼̬̞e̓̔ͮ͋̇̉̍̍̍̒̊͋̋҉̛̛̠̦̦̗͕̟̥͉͉̰̫̤͇͓̙̼̯́͡i̶̧̠̩̻̪̘̥͉̱̥̦̝̹̼͕̰̻͌͆̓͐̀͊̔ͯ̒̽̉́s̸̵̩̼͍͚̯͊̽ͬ͛̓͊͋ͨ̓ͤͩͣ́͑ͥͮ̋͗́̕a̢ͯ̿̃̋̉͏̵̢̣͎̝r̡̅ͧ̐ͩ̓̓ͬͣͬ͛͠͏͓̝̝̣̞̱͚͖͖̼̣̘ͅi̡̧͉̼̣͎̺͉̲̯̪̻̟̻̗̯̽̄̿̔ͦ͛̀̈͊̉́ͣ͗͋̿̒̃̆,̛͓͈̰̝̱̪̗̥͈̄̊̅ͣ̆̈̊̅̆ͤ̽̔̀̚̚̕͘ ͎͖̜̗͉̹̝̩̬͖͚̼̪̫̗̝̖͖̬̓̀͒̏̅ͧͬ̓͌ͫͫ͞͡j̴̷̨͖̟̹͖ͫͩ̊̅ͨ̅̑ͨ͋̄ͣ̋͌̉̿̆̈́͌̕a̶̵̸̯̦̪̬̭̝͎͒̀͆̊͋͑͗ͥ̐͂͘͜ ̛̰̮̟̙̩̙̮͖̰̮͔̆̾̉̍͊̎ͥ̄̃͜h̡̗̝̜͇͖̮͇̭̰͈̬̿ͤͯ͆ͮ̀͞͡͠ͅä͍͎͕̥̲̭̯͎̱̙̼̤̩̠͌͋̅̃ͯ͐͊̏̐ͥ̽̽͋̅̋̚͢n̙͕̙̝̳̺̱̦͕̩̱̹̜̖̘̱̊ͦ̑̀͐ͭ̀͘͟͞e̷̳͚̩͚̳̼̽̊̆̉̀ͧ̈́ͧͪ̅̓̋̅̋͐ͤ͊̚̚͜ͅl͉̥̯̞̲̖̳̤͉̦̽̄ͬ͌́̈́ͣ͑̕͞l̷̛͇̟̫̼͐̓͐̿ͧ̆̋̓̆ͤ̈̎̆̏̄͊͑̈ͦ̀́ä̷ͯ͆ͧ̂̂͆̂͊ͣͥ̏̿͆͗̊̽͂͢͡҉̶̭̖͍͍̝̻̬ ̰͖̤͓̩̝̠̺͎̞̟̦̜ͥ̋̔̆͑̚͘͜o̶̴̧͂ͯ͛̊̉ͪͥ̃̏҉̗͖͚̖̬̮̰͖͉͉̫̳̮̜̬l̨̛͖̤̞̰ͮ͒̒̄̎̍̂ͤ̃ͨͮ̿̒̄͒́̆̚͟͟i̢̧̬̜͚̖̪̮̔̋̆ͬ̔̐͒ͯ̌ͭ̃̅ͨͯ̔͑͆̍s̢̪͈̗̳̣͚͇̳̤͈͔̩̬̼̊̅̾̽ͬͥͥ̓ͫ̍ͣ̇ͦ̚͟͟͡͞iͪͫͬ̅ͮ͐ͭ͋ͬ̋ͫ̓ͪ͊̚͞͏̧̼̠͈̩̦̖̥̦̹̬͔̫͉̳ͅ ̸̶͎̤̜̝̺̗̜̩̯̻̼̝͍̗̞̂̃̏ͫ̈̕͟a͗͊͌͑͗͝҉̡̤̳͕̺͢s̱̮̼͚̓͆́̅̓̏̿͒̽̃̀̽ͪͩ̔̚̚͟͞͝i̛̻̱̪̯̮̟͎̩͖̞̞̻̻̱͚̒͐ͬ́̆ͧ̀͆ͪͭ̚͡à̛͖͖̬͎̜̜̣̟̺̗͙̺̟̙̔͗̽̇̈̈̂ͦ͊̓͂̃͛̋͢͢a̷̛̰͍̤͈ͩͪ̔̌͒ͯͬͧͪ̊̾́̕͟.̧̧̛̥͙͓̝̬̭̙̮̘̞͇̻̞̰͓̞̭̾́́́̃̓̔̀͠ ̷̷͈̦̙͚͚̖̮͇̝̠̮̹͈̰̌̇̍͂̑ͦ̅̆͆̿̊ͮ͒̓͛̂̃ͧ̚ͅͅK̶͌̉̿͒҉͈͕̠̬͓̼̺̙̗̬͍̀͜ȁ̷̷̧͎̲̤̭̻̬̣͙͇̬̲̰̥͙̇ͭ̀͞i̴̴̢̟̬̯̼͆ͧ͋̇͊ͤ̽͛ͯ̈͆̇k̲̯̼͕̾̓ͣ̑͑ͩͯ͆ͨ̐̓͒͑ͮ͡͠ͅk̛̫͔͚̳̖̪̜̖̖̞͈̭̜͕͑ͪ͂̍ͥi̧͉͔̝̗͍̼̫͐̿̌ͭ̂͞ ̢̲̤̭̖͔͎̙̝̳̮͙͗̍̋̇́̈̒ͤ̿̃̏̀̏̎̎̃̿̿̀m̸̢͉͈̤̘͍̤͈̼ͯ̆ͤͬ͆̐̽͆ͥͪ͢u̶̷̶̹̳̪͚̦̠̫ͭ̍ͥ̈́̎ͥͫ̌ͯ̓̌́ͫͩ́̚r̸̨̫͙͚͇̮̼͖̭̙͚̹͉̭̠̻͎̫̣͓̃ͬͤ͋̑ͪ̀s̸͑ͮ̈́͐̓̎̔͑͑̄ͩ͢͏͠͏̻̣͇̝̘̯̘uͭ̑̊́ͮ̓̾ͤͤ̃̿̀̋ͬ͆ͨ̚͏͜͏̪̙͍͍͙͙̙̰͍̫̟ṭ̵̢̹͈͇̮͈͙̭͉͇̈͒͑̈͂͗̓̂ͫ̄̌̌͗̓ ̔̉ͯͤ͂̾͋ͫ̉͂ͮ͗͑ͩ̕͏͈̤͙̦̳͝ͅn̵̯͈̫̣ͨ̿ͦ̐̄͊ͥͩ͊̄̇ͭ̄̐͆̇̀͘͟͞ǫ͉͔̙̺̠͇̘̦͓̗̝̘̳͓̋̿ͭͩ̾ͦ̃͋ͦͤ̈ͩͩ̍̓̂́́͝s̱̘̣̯̪̙̩͎̰͚̖̖̺̩̃ͬ̅̒ͪ͑̈́ͤ̆̋̏ͩ̂ͨ̚͟͠t̶̛̬͈͖̱̤̦̪̹͚͆̓͊̅̍ͧ͒́̎͆̚͟͢ͅẻ̵̶̐͑ͤ͏̧̣̮͕̭̘̼̳̺̯̳̝̳̟̀ť̴̸̡̛̗̟͉̟̝̼̹̥̝̥͇̣̮͐̆ͬ̒ͯ̈́̓̍͢a̔͛ͨ̅ͣͮ̐̉̅̾͋͑ͯ͘҉̘̳̭̲͟͠͞a̮̭͎͕͈̗͚̞̭̥̒̎ͬ̽̀͌ͦ͊͛ͥ̈̓̈́̄͂̚̕͡͠n̴̛̰̟̬̼̳͈̥̬̆̐̄ͪͯ͑̒̽̓̂̿͞ ̨͍̗̼͇̱̼̪̘̭̭̺̱͍͈̤̼̠̜ͭ͐͛̔́ͨ̇͑̆͑͂̀ͩ̓͗ͦ́͢͟v̌̎ͥ͛̅̎ͤ͐ͫ̋̃ͮ̿͌ͮ̅҉̧̗̪̹̹͖a̴̴̵͍͙̗̠̻͍ͪ̎̊̏́͜l̷̗̭̝̬̬̰̝͇̓ͪ͆̑͂ͤ̔ͯͥ̒̾̀ͦ͗̋̒͆͊̀t͋ͧ́̓̋̀ͦ͌̾̋͂̐̒ͧ̓̚̚҉͔͔̰̯̲̺̬̙̲̼̥̘͇͓̪̮͉͔́͠ĩ̷̹͉̳̳̼̗̫̇͑̉ͯ͐̿ͧͥͬͫ͒̇̋͠ͅo̢̨͎̰̜͇̫̺ͪ͒̃́̈ͪͯ͗ͥ͑̇̿͛̚iͮ͆́͊ͫ͑͗ͩ͆̃̓ͬ̽ͨͫ̓̾̎̚҉̻̮͕̣̣͇͉̱ͅḏ̶̻̲͇̯̦͓̪͈̱͚̤͉͕͍̟̪̜͓ͧ̋ͨ̾̀͘͜͝e̛̮̼͈̙̥̖͍͇͈̟͖̫̙̎̾̃̃̋̎̆ͨ̆͗̇̋̚ṉ̵̗̱̪̠͕͉̩̭ͪ͑̾ͭ̍ͪ̃̄̈́͒̍͆͢ ̨̟̘̜̥͇͕̘̭̬̝̹̳̋̈́̉̑p̴̷͚̩̫̱̤̖̄̓ͮͨ͂ͣ̆ͨ̔̋ͯ̔̈ͭ̀͠͠rͣͨͤ̐̉̏̉ͨͤͥͫ̓͒͆҉̵̡̢̮̗̥̯e̵̫͎͚̟̲̮͈̍ͦ̏̇ͪ͗̂ͧ̐̽̎͞s̷͚̙͉̲̻̱͔̞̈́͋ͨ̐̿ͦ̿͗̅͂̉ͨ̽͑̍͢͟͟ĭ̷̷̷̧̼̞̥̝̗̬̭̹̌ͫͥ̽̇ͣ̂ͫ̾̿͊̄̚͢ḑ̵͚̖̭̞̘͙̻͓̺̌̇̿͗͐͌ͬ̀̆ͧ͠ͅe͛̇̄͋ͪ̊͛ͧ̂ͩ͊ͭ̓͟͏̡̥̣̞̮̳̹̣̯̦̬͇̹͉̟̖n̴̸̞͕̗̖̪̘̤̋̽͗̍ͧ̇ͫ͒̀͛̄ͭ̚͜͢t̐ͨ̄ͭ͆҉̠͔͕̱͔̖̩̗e̷̝̖̠̟̠͔͕͙̼͈͖̙͎͖͚̳͛̀ͬͬ͢͜ͅi͂̽̈̋͌̅͂ͤ́͘҉͍̖͕͙͎͇̫̻͕̺͔̮͎͍͍̺̤̬k̷̈́ͨ̎͐̏͐͊͋̅҉̶̬͖̭̼̖̙̯̥s̛̯͕̠̲̖͔͙͍̩͔͔̙̦̗̣ͦͦ̑̔͌̇̽ͣͤͥͅͅĩ̶̜͍̮̺͕̻̜̰̤͎͇̯̥̙̩̆͊͆̎̽ͬ̂ͮ́͘͝ͅ,̧̨͎̯̣̜̫͊̓ͫͨ̈́̽ͩ̂̂̀̒̈́̆ͬ̾̇̓̉͘͠͡ ̧̛͕͉͔̲̜̪̻͕̙͇̯̬͍͎̺͉̫͍ͧ̀ͯ̽́ͫ̀̄̓̿͆͐̈́ͅj̱̰͖̠͇͍̲̳͉̙̲͓̬͆̀̆ͨ̉́̕͜͞a̷̧̛͈̜̜̬̼̫͓̦̻̩̻̺̱̪̟̪̻̯͛̔̂͠ ̸̢̺̤̻̻̲̻̤̺̖̭̺̍ͨ̏͌͋͆̓̅̾̓ͯ͡ͅǵ̨̥̘̮͉͔̪͉̞̪̗̱̭̫̦ͤ̊ͦ͑ͪ̌ͤ͆ͥ̍̉̅̅ͧ̓͟͡ͅa̶̡̦̜̩͕̜̠̗̞̦͈͓͇̜̫̳̭ͩ̌̋̆ͦ̾ͪ̐̎͆̈́͐̎̍̓̉́͜͞ͅͅl̠̰̮̬̱̰̙̤̠̯͉̰̔ͧͤ͂̇͌̓ͭ̿̓ͯ̓̏͗ͪ̚̚͘͜a̟̺̯̩͔̼̘ͨ̓ͤ̽̒̓͆̌ͭ̌͂̋͒͛̒̉̑͂̆̀̕͜ͅk̶̨̨̛͇̙̮̱̈́̂͊̏̉ͣ͛̍̋ͭͫ̔ͧ̃̍ͭ͌s̴̡̧̡̤͇̝̟̜̫͔̪̝̝̪̘̜̐͐ͯ̔̾̋̿̚ȉ̷̡̧̪̞̝̫̗̓ͯͥ̄̒̓̈̐̈̉ͧͤ́̀tͥ̽̿ͥ̍̃̊́̂̅͂̓ͦͥͧ̍̎̈́҉͓͎̙̠͕̱̣͖̳̖̱͓̪͎ ̸̧̯̜̬͋ͮ̾͐̚ͅr̵̨͎̝̬̘͖͎̟̥͇̱̺̺ͪ̌̄͑̔̐̌̓͒̅̒̍̃̋̚͜ͅͅä̊͒̈́̿̈̇̈́̈ͪ̄̓ͫ̇̈́͏̦̹͓̳͕͍̞̘̙̺̤̖̞͇̹͙͜j̷̨̪̥̟ͫ̉ͣ̑͆ͭ̀̇͌ͬ͑ͪ͂̑̚͘͟ͅä̷͊̀͋͒ͯͮͫ̎ͨ͒͑ͩ͆̈ͦ̊̚͏͕̯̖̭̲̩͕̣̜̘͔̖̭͙̫͎ͅȳ̴̠̗̼͉̟̟̦̊̊̃͊ͭͮ̽́̇̎̚̕͡͡͞tͦ̾̊̀҉͕͓̠̳͔̟̟̙̥̲̭̼̳͙ę̶͖̭͖̝͔̻̺͚̲̻͇̗ͧ̆ͭ̽̚̕ͅt̤̗̘̮̫̺̫̹̭ͩ̓͌́̍̿ͤ͛́͜͟ͅą̈͆̀͗̇͊ͧͣͫͨ͑ͬ̑̇̀̚͠҉̘̘͔̝͔̬̺̼͙͔̣̝͈̯̫͈̻ä̧̖̠̩̤̻̫̬̯ͬ͌͛̓̌̈́͢͠͞n̢̢̛͙̜̘̦͇̖̬̦͈̩͔̪͔͂̑ͫ͆͐̌̇̔͊́̄̋.̵̧̧̣͖͈͓͗͋̌͝ ͖̮͇̮͇̳͖͙̺̭͉̳͍̩̰̗͖͑̐͌̓̑̄̍͂́͟Ş̵̾̓̈̅̈ͮ͆ͧ́ͨ̎̏̅͊̐̾̽͠͡͏̩̖͙̟͕̰̳̥̩͉̟̜ͅͅę͗͂ͧ̽ͫ͑ͮͮ͂ͮͩͩ͊̓͋͞҉̸̫̩̯͚̥̲͖̯̩̳̥̤̬͍͉̠̫n̛̓ͣ͌ͯͦ͞҉̨̫̙̭̖̙̲̩̯͖̞̩̭ ̴̳̻̩̬͔̥̘̜̺̠̿̀̃͊̓ͬ̐ͪ͘͟j̛͔̙̭̞͔̓̃̅̋̃̈́̆͗̐̑ͧ̋ͨ̐͛̈́̕͡͞ͅä̷̸̡̲̜̲̰̻̠̭̥̗͈͇͓͍͖̩͓̩̙̉͗ͯ̽̀͢l̈́͛̆͋͏͖̺̗̠̮̻͎͇̳͟ͅk̲͇̪̦̤̜̲̳͇̞͕̥͌̎͛̂͘ȩ̸̸̠̙̤̬͙̟̭̲̲͕̠͇̖̩̖͓̻̍ͯ̒̃̅ͫͯ͋̐̋ͫͪͬͫ̾͋́e̵ͫ̇͛ͣ̐͆̍̋̊҉͏̶̞̦̦̣̻̦͡n͗ͪ̽̈ͤ̋͒̍̆ͤ̀ͣ҉̲̮͕̙̫͕̟̬̻͕̗ ̬̗̤͉̻͎̣̘̥͇͚̞̉̈̐̅͛̓̋́͗ͩ̑̐ͭ͟͝ţ̘͕̗̞͎̰̦̟͈̦͕̫͚̥̪͚̪͗̐̄̈ͦ͑̇̅ͬ̌̇̌̚͘͘͠é̵̢̧̙̮͚͇̟̞̹̠̣̥̦̲͂̇́͘h͎̱̟̻͎̭ͦ͆͋̓ͮͮͣ̋̐̔̒ͦ̑ͥͣ̕d̴͍͓͔̞̟̪̦͚̱͕̬ͣͪ̌̋ͨ͠ä̶̵̫̭̼͖̟̜͙͇͍͉̠͇̰̜͈̬ͫ̋͊ͥͦ̏̾͌͋͆̾́ͣ̈ͯ̚̕͘ͅä͔̲̞̖̤̟̟̼̖͓̜̼̼̟̹́̏̅͊̽ͬͯ͗̾͒̌̉ͫ́͢͝͞͝n̨̛̘̼͍̘̻̮̱̯̜̮̗̙̭͎͓̝͙̭ͣ͆̿̄ͤ͋ ͇̲̦͍͚́̐̂͂̅ͧ̔͊̆̕͞͞j̄̉̿̊̓̍ͩ͑̿͒͠͏͇̼̺͓͙͎̝̼̬̜̖̼͈̗̼̼̫͢͞ͅo̯͉̼̜̫̳̳͚̭̟̒͒͒̂̌̈́̊͝t̛͙̩͕̯̳̬͍̃ͥ͑͗̑̆͢aͨͦ̓̓ͨ͊̇̾̑͏̵̮͓͍̟͘͢͞į̡͈̥͙͍̱̗̘͔̜͔ͧͣͨ̐ͥ́͞ͅͅn̑̎͐̋ͦ̀͒̈͑͂̇ͪ͑̈͛̌ͣ͝͏̴̶̤̟̮̦̝̫̣̥̳͓̘͕̥̜̣͙͔͈ͅ ̴̡̉̆͗ͨͭ̾ͥ̅͒̎̆́͡͏͚̼͕̟͍̯͚̙̩̳̝̤͈̲j̶̨̖͔͇̩̮̥͍͎̉͆ͮͥͭ̋̄̋ͩ̎ͦͦ̀̀͘ą̛̜̦̟̖̖͕̼̣̤̳̈̽̈́̍͑ͨͧ͂̓ͧ͌̂̉͂ͨ̈́̿̀n̵̞̼͖͎̪͇̙̭̦̬̗ͨ͆̅̈́ͯ̀͝͝n̴̛̛̹̗̻͇̮̬̯̰̟͎̤̱͙̹͇̮͎ͫ̓͌ͭ́͛͆ͮ͑͑͊͂ͮ͒ͪ̇ͅä͑ͪ͐ͬ̓̽̏҉͏̞̟̥͚͓̗̘̬̙̟͈̺͚̫̝͠ͅä͗ͩͤͭ҉͠, [/spoiler]Just. Tästä ei nyt oikein saa mitään selvää. No, ammutaan tämä, poltetaan, sitten kastellaan, räjäytetään, ja syötetään Manaateille”, Notfun sanoi, raapaisi tulitikun, ja sytytti paperin. Matoro syöksyi maasta, ja sammutti tulen elementaalvoimilaan.
”OLETKO SINÄ HULLU? Tämä saattaa pelastaa klaanin tulevaisuuden! Nyt annat sen tänne”, Matoro huusi Notfunille.
”Oletko typerä. Tuosta ei saa mitään selvää. Turha se on”, Sanoi Notfun ja raapaisi uuden tulitikun. Sitten hän vilkaisi Matoron kasvoihin, ja sammutti sen ja samalla mykistyi. Notfun kuiskasi jotain Jardirtille, ja lähti kävelemään laivaan.
Vihreämaskinen, erittäin rähjäinen matoran, joka oli alun perin mata nuin heikentynyt matoran, jolle oli korvattu ruumiinosia meritaistelujen vuoksi, jonka toinen jalka oli sininen, toinen musta, jäi seisomaan aukiolle kapteeninsa miehistön, ja kahden matkustajan kanssa. Jardirt aikoi huutaa jotain.
”Miehet, kapteenimme käski tiedottaa, että pidämme tänä iltana juhlat. Lähdemme myös bioklaaniin, koska Notfun oletti, että matkustajamme haluavat murtaa koodin”, Jardirt ilmoitti, ja lähti laivalle päin.
Joka suuntaan huudetut komennot, näppäimistöjen naputus ja monenlaisten hallintalaitteistojen äänet täyttivät huoneen. Kenraali 001, kaikkien Nazorakien komentaja asteli tietokoneita ja komentonäyttöjä täynnä olevan bunkkerin läpi. Kenraalin olkapäillä makaava musta viitta heilahteli sotilaskomentajan ylpeiden askelten tahtiin. Kenraalin selän kohdalla viitassa oli verenpunainen Nazorak-joukkojen tunnusmerkki, joka oli myös tunnistettavissa jokaisen huoneen Nazorak-upseerin haarniskan olkasuojasta. Tämä merkki edusti kunniaa taistelukentällä. Se edusti uskollisuutta. Se edusti kuolemaa nazorakein vihollisille. Kuolemaa edustivat myös Kenraalin vyötäisillä roikkuva pieni Zamor-pistooli ja huotraansa työnnetty pitkä miekka. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt Kenraalin käyttävän kumpaakaan taistelussa, mutta sillä ei ollut väliä. Kenraali olisi joukkojen keskuudessa kunnioitettu ja pelätty myös ilman ainuttakaan asetta.
Komento- ja viestintämonitoreidensa eteen kumartuneet insinööritorakat nousivat täydellisellä ajoituksella täysin samanaikaisesti pystyyn käsi sotilastervehdyksessä. Torakkaäänien yhtenäinen kuoro lausui kunnianosoituksensa nazorakiksi ennen kuin palasi työhönsä Kenraalin sanattomasta komennosta. Kenraali käveli huoneen päähän, jossa oli suurin komentoruutu. Holografinen projektio näytti karttaa koko tunnetusta maailmasta. Joka ikinen Nazorak-laivasto, ajoneuvo tai partio näkyi kartalla sinisten pisteiden pieninä kertyminä, jotka liikkuivat hitaasti kartalle merkittyjä kohteita päin.
Suurinta komentoruutua operoiva Nazorak-insinööri tuijotti Kenraalia hetken ennen kuin hätkähti ja tervehti tätä nousten erittäin jäykkään kunnia-asentoon. ”Tervehdys, herra Kenraali!” Kenraali 001 ei vastannut insinöörille, vaan tarkkaili vihreillä silmillään suurinta komentoruutua hetken ajan. Hän osoitti yhtä sinisten pisteiden rykelmää sormellaan. ”Viestikää partio 245:lle ”, Kenraali sanoi tyynesti. ”Jatkakaa suunnitelman mukaan. Kaasun käyttö on valtuutettu. Lähettäkää agentteja tutkimaan jäännökset.”
”Kyllä, herra Kenraali!” yksi torakoista huusi. ”Koodi…sininen. Aktivoimmeko koodi sinisen?” Nazorak harkitsi käyttävänsä suoraa ilmausta, mutta ei ollut täysin varma, oliko hänellä valtuudet tietää, keitä 019 ja 020 olivat. Hyvin moni joukoissa tiesi Sinisistä Käsistä, mutta asian ajattelua ei pidetty yleisesti terveellisenä.
Kenraali piti ryhtinsä suorana eikä kääntynyt katsomaan kysyjää. ”Yliluutnantti 923 tietää aivan hyvin, että koodi sininen on varattu vain operaatioihin, joista sinun sotilasarvosi ei edes kuulu tietää.”
Yliluutnantti nielaisi ja päätti kyykistyä takaisin ruutunsa taakse. Hän jatkoi viestin näppäilyä, mutta pyrki tekemään sen mahdollisimman hiljaa. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin Kenraali olisi hymyillyt, jos olisi pystynyt siihen. Vuosien harjoittelun jälkeen hän oli kuitenkin oppinut supistamaan sisäänsä voimakkaimmat tunteet. Ilot, surut ja aggressio eivät olleet hyviä ominaisuuksia johtajassa. Ne peittivät alleen taktiikan ja toivat mukaan muuttujia, jotka saattaisivat tuhota kokonaisia hyökkäyssuunnitelmia. Kenraali olikin pyytänyt Tohtori 006:ta tutkimaan, saisiko Uuden Sukupolven mielistä supistettua ylimääräiset tunteet. Projekti oli osoittautunut tehottomaksi. Mieli itsessään oli yksi niitä asioita, joita 006:n mukaan tieteellä ei voinut rikkoa osiksi ja rakentaa uudelleen. Kenraali ei ollut valmis uskomaan tätä. Evoluutio kaikessa pyhyydessään ja säälimättömyydessään tuhosi asioita, jotka hidastivat kehitystä. Heikkoudet poljettiin alas pelkiksi askeliksi kohti vahvuuksia. Ja mitä muuta tunteet olivat kuin pelkkiä heikkouksia?
”Oletan, että skakdiliittolaisemme ovat edelleen omilla teillään”, Kenraali lausui synkeästi. ”Kyllä, herra Kenraali!” Kun yli-innokas Nazorak-insinööri oli lopettanut huutamisen, se painoi yhtä suuren kontrollipöytänsä tuhannesta hohtavasta napista. Tällöin Gaggulabion laivaston arvioitu sijainti hohti keltaisina pisteinä holografisella näytöllä. ”…ja Zyglak-liittouma on hajanaisena ja ilman selvää johtajaa.” ”Kyllä, herra Kenraali!” Vihreät pisteet ilmestyivät kartalle, pääasiassa merialueille. Kenraali tuhahti. Nuo barbaarimaiset, johtajattomat merikultistit olivat voimakkaita ja tappavia taistelijoita, mutta niillä ei ollut pienintäkään strategiantajua. Likaiset liskot olivat käytännössä kokonaan ailahtelevien ja eläimellisten tunteidensa vallassa. Zyglakeista oli hyötyä, mutta ehkä ne tarvisivat aivan uudenlaista johdatusta. Idea jäi hautomaan Kenraalin mieleen. ”Abzumon ja hänen joukkojensa sijainnin tiedän”, Kenraali sanoi. ”Tarkkailkaa häntä. Luotan häneen monta kertaa enemmän kuin yhteenkään muista liittolaisistamme, mutta tarkkailkaa häntä.”
”Kyllä, herra Kenraali”, insinööri sanoi hieman hiljaisemmin, ”mutta jos arvoni sallii minun kysyä, mitä syytä Nazorak-imperiumilla on luottaa tähän Makutaan enemmän kuin esimerkiksi palkkasotureihimme?” ”Koska taidan tietää, kuka hän on”, Kenraali sanoi hiljaa. Insinööri oli sanomassa jotain, mutta päätti vaieta. Edes Kenraalin epävarmoja oletuksia ei kyseenalaistettaisi.
”Entä…Avde?” Kenraali kysyi. Holografinen monitori tuntui lataavan jotain hetken. Sitten se näytti viestinsä ruudulla suurilla punaisilla kirjaimilla. SIJAINTI: TUNTEMATON.
Kenraali kurtisti kulmiaan. Tietysti. Yhteinen hyväntekijä tuli ja meni miten yhteiselle hyväntekijälle vain kelpasi. Avde oli hyökännyt Klaanin linnoitukseen joitakin viikkoja sitten ilman muun Allianssin konsultointia. Hän oli tehnyt sen hyökkäysvoimalla, jonka olemuksesta edes Abzumo ei ollut tiennyt mitään. Avden Allianssille tuomat yhteydet ja sisäpiirin tiedot klaanilaisista olivat äärimmäisen arvokkaita, mutta Matorania muistuttava hahmo ei ollut missään vaiheessa antanut Kenraalille syytä luottamukseen. Avde halusi vain Nimdan, sen Kenraali tiesi. Hän myös tiesi, että Nimda oli vain säälittävää matoran-tarustoa. Jos Avde oli niin älykäs kuin esitti olevansa, hänen agendansa oli jotain salaista. ”Hän palaa Pesään ennemmin tai myöhemmin, jos arvostaa liittoumaa yhtään”, Kenraali lausui itsevarmana, ”ja kun hän palaa, haluan hänet valvontaan. Haluan vähintään viisi 007:n valvontakameraa seuraamaan sen pirulaisen toimia.” Upseerit ja insinöörit kirjoittivat 001:n käskyjä muistiin. Kenraali odotti, että huone hiljenisi taas ennen kuin jatkoi. ”Ympäri. Vuorokauden. Ymmärretty?” Bunkkerilaiset tuntuivat ymmärtävän. ”Hyvä”, Kenraali sanoi lievästi ylpeänä. ”Jatkakaa.” Tämän lausuttuaan Kenraali kääntyi ympäri ja käveli kohti komentobunkkerin oviaukkoa. Torakkakomentaja oli tyytyväinen. Jos kaikki toimisi oikein, invaasio voitaisiin kohdistaa jo kahden viikon päähän.
Ämkoo nousi varovasti pystyyn pitkäkuonoisen vesieläimen selässä ja valmistautui hyppäämään rantaan. Ilman Toan epäonneksi eväkäs olento ei kuitenkaan tahtonut toimia seisoma-alustana kovinkaan pitkään ja pian Ämkoo rojahtikin kohti veden pintaa ja upposi äänekkäästi kiroten syvyyksiin.
Ämkoo avasi silmänsä samalla kun Toan jalat tavoittelivat joen pohjamutaa. Ämkoo katseli hämillään ympärillään uiskentelevia mitä ikävimmän näköisiä kaloja, äyriäisiä ja muutamaa tunnistamatonta otusta. Ohitse lipui myös muuan kilpikonna, joka virnuili Ämkoolle aivan liian omahyväisesti.
Jokidelfiini ei aikonut antaa uuden leikkitoverinsa hukkua ja otus auttoikin varsin vastahakoisen Ämkoon takaisin pintaan. Pienen vastustelun jälkeen Ämkoo suostui lopulta kapuamaan takaisin järkyttävän ruman nokkaolennon selkään, ja katsahti sitten Snowieta.
Lumiukko katseli vuorostaan Ämkoota ja tämän uutta eväkästä tuttavuutta hieman huvittuneena. Tapiiri röhkäisi, eikä ymmärtänyt mistään mitään.
”Tuotanoin, voisimme jatkaa matkaa. Minusta tuntuu, että nazorakit ovat vielä perässämme”, Snowie ehdotti kuunnellen samalla kaukaisuudesta kaikuvia moottoriajoneuvojen ääniä. Ämkoo nyökkäsi ja yritti sitten ohjata pitkäkuonoista ohjusta muistuttavan kulkupelinsä kohti rantaa.
Delfiini ei suostunut tekemään yhteistyötä. Ämkoon potkiessa olentoon vauhtia, jokidelfiini ainoastaan innostui ja lähti uiskentelemaan pitkin jokea, päästellen samalla omituisia naksahtelevia ääniä. Ämkoo ei tietenkään tästä tykännyt, vaan kiroili vesieläimelle mätkien tämän päälakea ainokaisella nyrkillään.
Lumiukko huokaisi ja katsahti tapiiria. Kärsänsä päälle laskeutuneeseen sudenkorentoon syventynyt eläin havahtui huomattuaan delfiinin katoamisen. Tapiiria ei tarvinnut käskeä seuraamaan, vaan se lähti tarpomaan pitkin joen rantaviivaa, seuraten keskellä jokea iloiseen sävyyn pomppivaa jokioliota.
Muiden edelle kirinyt torakkajeeppi lähestyi joen rantaviivaa. Jeepin katolla päivystävä nazorak tiiraili ympärilleen ja havaitsi pakenevan kaksikon. Torakka ei ollut uskoa silmiään.
”Tuota.” ”Niin?” ”Tuolla ne menevät. Mutta… Tai katso itse.” ”…”
Jeeppi käänsi itsensä nopeasti ympäri ja ajoneuvo peruutti joen rantaveteen. Yksi jeepin ohjaamossa istuneista torakoista loikkasi ulos ja syöksähti auton kuormalavalle. Torakka repi vauhdikkaasti kuormalavan päällä olleen suojapressun tieltään ja kiskoi sen alla piilossa olleen vesiskootterin esiin. Nazorak työnsi laitteen veteen, hyppäsi sen kyytiin ja käynnisti skootterin.
Taitavan kuulonsa avulla sameassa vedessä suunnistava jokidelfiini oli jo hetki sitten havainnut taustalla pärisevät nazorak-ajoneuvot, mutta vedessä pulikoidessaan se ei ollut osannut pitää rannalla pauhaavia koneita vaarallisina. Nyt susiruman vesieläimen aivot alkoivat kuitenkin raksuttaa. Jokin on vedessä, sen aivot sanoivat. Vaara. Vaara. VAARA.
Delfiini päästi ilmoille mitä omituisimman rääkäisyn, hyppäsi korkealle ilmaan ja katosi sitten veden alle. Snowie tarkkaili vesiolion outoa toimintaa rannalta käsin ja helpottui huomatessaan, että delfiini ilmestyi pian takaisin pinnan tuntumaan litimärkä ilman Toa mukanaan. Ämkoon sanoinkuvaamaton ilme kohdistui tällä kertaa suoraan eteenpäin.
”Mitä nyt”, Ämkoo totesi kylmästi. Toa ei viitsinyt edes huutaa. Delfiini vastasi ratsastajalleen uudella rääkäisyllä ja lähti kiitämään sitten hurjaa vauhtia pitkin veden pintaa.
Lumiukko katseli kaikkea tätä kummastuneena, kunnes kuuli itsekin kaukana lähestyvän vesiskootterin julman pärinän. Silloin Snowie huomasi myös jeepin, joka lähestyi tapiiria uhkaavalla vauhdilla.
”Hei”, Snowie aloitti tuuppien kärsäkästä ratsuaan. ”Tuli kiire!” ”Snörk”, tapiiri vastasi ja tunki maasta hetki sitten löytämänsä pilaantuneen hedelmän laiskasti suuhunsa. Sitten olento höristi korviaan, tajusi itsekin jeepin olemassaolon ja vauhdikas pakomatka jatkui.
Toinenkin torakoiden jeepeistä saapui lopulta joen rannalle. Tätä seuranneet viidakkomönkijät eivät osanneet odottaa äkkinäistä jarrutusta ja joutuivatkin suorittamaan kovin epäpäteviä väistöliikkeitä ollakseen törmäämättä huomattavasti suurempaan ajoneuvoon. Pääosin tästä syystä mönkijät syöksyivät yksi kerrallaan joen sameaan veteen, kohdaten näin loppunsa.
Jeeppiä ohjannut tummahko nazorak pudisti päätään ja komensi pintaan nousseet sotilaat nopeasti oman ajoneuvonsa kyytiin. Sitten jeeppi lähti seuraamaan rannalla havaittavia varsin sekavia ja sotkuisia jälkiä.
Ämkoo piteli parhaansa mukaan kiinni aivan liian liukkaasta ratsustaan. Jokidelfiini oli todellakin kuin ohjus. Se tuskin edes kosketti joen pintaa kiitäessään eteenpäin. Vihreä Toa teki kaikkensa pysyäkseen otuksen kyydissä, yrittäen samalla kommunikoida maata pitkin vähintään yhtä nopeasti kulkevan toverinsa kanssa.
”Snowie!” ”No?” ”Mitä me nyt oikein- lopeta tuo hemmetin roiskiminen -teemme?” ”En minä tiedä!” ”Okei!” ”Tiedätkö sinä?” ”No, ajattelin, että me… VARO OKSAA!” ”WOAH. Kiitos! Niin?” ”Että me näin alkuun hoitelemme nuo torakat ja mietimme jatkoa vasta sitten!” ”Millä sinä kuvittelet meidän tekevän niin?” ”Öööh…”
Kaksikon valaiseva keskustelu keskeytyi kun nazorak-vesiskootteri ilmestyi delfiiniohjuksen rinnalle. Torakka kohotti kättään aikomuksenaan ampua Ämkoo alas ratsunsa kyydistä.
Samalla kun torakka painoi liipaisinta, Ämkoo keskitti elementaalivoimiensa rippeet tämän ajoneuvoa kohti. Vesiskootteri heilahti ja torakan ammus lennähti kauas viidakkoon.
Eräs mitä suloisin apina torkkui iloisin mielin rehevänlaisen viidakkopuun latvustossa. Apinan unet keskeytyivät vallan ikävästi zamor-ammuksen paiskautuessa päin marakatin kasvoja. Savuava apinanraato putosi alas puusta.
Eräs mitä terävimmillä hampailla varustettu pienehkö kissapeto-rahi päivysti viidakon pohjakerroksessa, astellen äänettömin askelin eteenpäin. Petoeläin ei ollut syönyt päiväkausiin ja se oli suoraan sanoen nääntymässä nälkään. Silloin sen eteen kuitenkin putosi valmiiksi kypsennetty ateria. Kissapeto oli iloinen.
Eräs mitä värikkäin salamanterieläin taapersi päättäväisesti eteenpäin väistellen parhaansa mukaan itseään suurempia olentoja, ja ilmoitellen tuon tuosta myrkyllisyydestään joillekin uhkarohkeille pikkueläimille. Salamanterin matka pysähtyi sen saavuttua maassa makaavan ruokamyrkytykseen kuolleen kissaeläimen tykö. ”Kaikkea näkee”, salamanteri ajatteli ja jatkoi kulkuaan.
Eräs mitä omituisimmalla vesipelillä kulkeva ilman Toa teki kaikkensa pudottaakseen vihollisensa tämän ärhäkkään vesiskootterin kyydistä. Ämkoo sai kuitenkin huomata, että mitä enemmän hän uskaltautui käyttämään elementtivoimiaan, sitä harmaammaksi ja sumeammaksi hänen jo valmiiksi hatara näkökenttänsä muuttui. Toa ei lopulta uskaltanut ottaa enempää riskejä vaan painautui lujasti vastenmielistä ratsuaan vasten, toivoen ihmettä.
Samaan aikaan Lumiukko huomasi olevansa pulassa. Rallitapiiri alkoi silmin nähden väsyä ja ylikuormitettu viidakkojeeppi olikin saavuttamassa tätä. Tilannetta ei lainkaan parantanut se seikka, että torakat olivat alkaneet tulittaa.
Lumiukko piteli yhdellä kädellä tiukasti kiinni tapiiristaan, kaivaen toisella kiivaasti laukkuaan. Hetken ajan Snowie luuli löytäneensä sieltä jotain tilanteeseen sopivaa, kiskaisi esineen esiin ja tunnisti sen Ämkoon irtonaiseksi kädeksi. Snowie tunki irtoraajan nopeasti takaisin laukkuun, vilkaisten sivusilmällä Ämkoota. Vihreän Toan ilmettä oli mahdotonta määritellä.
Ämkoon vierellä kiitävä torakka huomasi käyttäneensä kaikki panoksensa. Nazorak kaivoi vyöltään esiin ikävän näköisen veitsen ja lähti sitten skootterillaan lähemmäs Ämkoota. Torakka huitaisi.
Ämkoo onnistui väistämään, mutta jokidelfiini sai osuman. Järkyttynyt vesipeto vinkui ja huitaisi vahvalla pyrstöllään nazorakia kohti. Torakka menetti tasapainonsa ja putosi skootterinsa kyydistä.
Jeepin katolta tilannetta seuraannut torakka ärähti ja kaivoi esiin kevyen kertasingon. Se ei ollut ollenkaan tyytyväinen vettä pitkin kulkeneen kumppaninsa toimintaan ja päättikin hoidella Ämkoon pois päiväjärjestyksestä. Torakka ampui.
Jokidelfiini räjähti. Valtava vesipatsas nosti pitkäkuonoisen eläimen kappaleet korkealle ilmaan, sirotellen ne sitten pitkin jokea. Veden alla päivystäneet piraijat iloitsivat.
Nazorak naurahti ja heitti kertasingon syrjään. Veden laskeutuessa torakka koki kuitenkin pettymyksen huomatessaan, että kaikki ei ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaan.
Vesiskootteri pärisi eteenpäin. Ämkoo oli viime hetkellä onnistunut vaihtamaan menopeliään ja nyt käsipuoli Toa istuikin skootterin kyydissä selkä menosuuntaa kohti, kaivellen ajoneuvon pienehköä tavaratilaa.
”Mitä se luulee löytävänsä…”, torakka kysyi puoliääneen samalla kun tämän toveri tarjosi tälle uutta kertasinkoa. Nazorak latasi tämän ja valmistautui ampumaan uudestaan.
”No mutta kappas”, totesi Ämkoo nostaen löytämänsä kranaatin esiin skootterin tavaratilasta. Ilman Toa käänsi katseensa rantaa kohti ja virnisti.
Torakat vastasivat virnistykseen irvistyksellä.
Viuh. Kolin kolin kolin.
”Eikä”, ehti yksi torakka todeta.
Sitten räjähti.
[spoil]HIIHIAHAHAHAHAHA. Tämän pilkutukset menevät ihan miten sattuu. En jaksa korjata. Smääh.[/spoil]
Ämkoo istui kosteassa huoneessa tuijottaen tyhjää. Välillä Toa hapuili paikkaa, jossa hänen vahva miekkakätensä oli ennen sijainnut. Ämkoo ärähti kivusta koskettaessaan tyhjää olkapäätään.
Sitten huone alkoi heilua ja tärähdellä epätasaiseen tahtiin. Ämkoo koitti nousta seisomaan, mutta maanjäristystä muistuttava liikehdintä heitti hänet nurin.
”Mitä siellä oikein ta-
– – –
Trooppinen saari, viidakko
”-pahtuu?”, Ämkoo sanoi, avaten silmänsä. ”Häh?”, kuului Ämkoosta ja ratsun virkaa toimittavasta kärsäeläimestä tiukasti kiinni pitelevän Lumiukon vastaus. Snowie korjasi oitis Ämkoon istuma-asentoon, jääden itse isompana matkustajana taakse. Vihreänkirjava Toa seurasi kaikkea tätä äärimmäisen hämmentyneenä, yrittäen parhaansa mukaan selvittää minkä päällä oikein istui.
Tapiiri röhkäisi epämääräisesti lisäten vauhtia. Se ei tuntunut tietävän mistään mitään. Sitä ei myöskään erityisemmin kiinnostanut, sillä se oli VAPAA.
Torakat eivät aikoneet päästää Klaanilaisia (eivätkä sen enempää arvokasta kuormajuhtaansa) pakoon. Tapiirin perässä huristeli parhaillaan kymmenkunta pientä viidakkomönkijää, joiden perässä ajeli muutama massiivinen viidakko-olosuhteisiin suunniteltu jeeppi. Ajelipa perässä myös muuan yritteliäs panssarivaunu, joskin mokoma jäi kovin äkkiä muiden ajoneuvojen jälkeen, upottuaan ensin viidakon ah-niin-pehmeään mutapohjaan.
”Snowie”, Ämkoo aloitti kysyvään sävyyn. ”Niiiiin?”, Snowman vastasi, puoliksi huutaen. Tuuli tuiversi kaksikon korvakäytävissä. ”Me ratsastamme…”, Ämkoo aloitti, yskäisi suuhunsa kiitäneen trooppisen kovakuoriaisen tiehensä, ja jatkoi ”…tapiirilla. Tahdotko selittää minulle, miten tämä tapahtui?” Lumiukko meinasi pudota kyydistä, kiskoi itsensä parempaan ratsastusasentoon, potkaisi tapiiriin varovasti lisää vauhtia ja vastasi: ”Halusit, että hoitelen meidät pois tuolta. Jouduin vähän soveltamaan. Eikö kelpaa?”
Ämkoo mietti hetken, mitä sanoisi.
”No siis, tästä elukasta loppuu polttoaine hetkenä minä hyvänsä, sanoisin. Kuuntele nyt millaista ääntä se pitää.”
”Ja lisäksi…”, Ämkoo jatkoi. ”…kyyti on aika epätasaista. Ja olen kuulevinani ajoneuvojen ääniä, joten mikset vain voinut varastaa sellaista jaaaaAAAAA VOI LUOJA.”
Ämkoo ei ollut puhuessaan kiinnittänyt huomiota edessä kohoavaan esteeseen. Valtava metsään kaatunut puunrunko olisi normaalitilanteessa pysäyttänyt minkä tahansa ajoneuvon, mutta tapiiri loikkasi urhoollisesti röhkien esteen yli jatkaen sitten matkaansa kuin mikäkin kärsäkäs. Ämkoo tasasi hetken ajan hengitystään ja puhui sitten: ”Tämä kelpaa oikein hyvin.”
Perässä kiitävä torakkapartio sai pian huomata, että mönkijät eivät pärjänneet loikkimisessa koko ikänsä viidakossa eläneelle kärsäeläimelle. Kymmenestä mönkijästä yli puolet suoritti mitä kauneimman voimakkaalla räjähdyksellä säestetyn ketjukolarin. Tämä toimi jeeppien ohjaajille mitä parhaimpana varoitussignaalina ja nämä ehtivätkin väistää edessä kohoavan esteen.
Torakat kirosivat. Tapiiri sai etumatkaa.
Snowie ja Ämkoo istuivat mitä epämukavimmalla tavalla kumarassa yrittäen väistellä kasvoilleen tuon tuosta lävähtäviä oksia, hyönteisiä ja epäonnisia lintuja. Reilusti ylinopeutta kiitävän tapiirin vauhdille ei tuntunut löytyvän loppua, ja Ämkoo alkoikin epäillä elukan olevan viritetty.
Snowie käänsi päätään ja kuunteli kaukaa kuuluvia ajoneuvojen ääniä. Äskeinen räjähdys oli ainakin toivon mukaan hoidellut muutaman, mutta äänistä päätellen monia oli vielä tulossa. Snowien näköhavaintojen perusteella heillä oli kuitenkin melkoisesti etumatkaa, eikä välitöntä hengenvaaraa ollut.
Snowie käänsi päänsä takaisin menosuuntaa kohti.
Splut. Perhonen.
AAAAH.
Lumiukko huitoi käsillään yrittäen pyyhkiä maailmankaikkeuden viimeisen elossa olevan ruskorääväkehrääjän pois kasvoiltaan. Ämkoo säikähti Snowien äkkinäistä huutoa ja kääntyi ympäri.
”Hei, mitä hittoa sinä oikein-” ”AAAAAAAA. OTA SE POIS.” ”Mistä ihmeestä sinä oikein pu- AAAA. Hitto kun on ruma!” ”OTA NYT.” ”JOO JOO, PYSY NYT PAIKA- noin.”
Snowie katseli kiitollisena kun Ämkoo ryttäsi huippuharvinaisen perhosen nyrkkinsä sisään ja heitti ötökän menemään. Lumiukko oli toden totta säikähtänyt.
Sitten lumiukko alkoi pohtia. ”Hei…” ”No?” ”Mistä sinä pitelet kiinni?”
Ämkoo tiedosti mitä selvimmin yksikätisyytensä sillä kriittisellä hetkellä, jona tapiiri päätti jälleen kerran loikata. Käsipuoli Toa älähti, horjahti ja putosi kyydistä.
”Mäksä! Ei!” ”Snooowiiiieeee…”
Ämkoon ainut käsi tarttui kiinni tapiirien kenties pyhimpään asiaan. Valtava eläin törähti raivoissaan tajutessaan, että joku roikkui sen hännässä. Olento lisäsi siinä samassa vauhtiaan ja lähti viilettämään pitkin viidakkoa niin lujaa, että ympäröivä maisema alkoi vilistä epämääräisenä värisotkuna niin Snowmanin kuin Ämkoonkin silmissä.
Ja sitten kaikki oli eeppistä.
Ämkoon jalat tavoittivat maan. Ilman Toa muisti joskus kokeilleensa vesihiihtoa Klaanin merialueilla eräänä kuumana kesäpäivänä ja se oli tuntunut juuri tältä.
Vaikka pelkkä vauhti itsessään onnistui peittämään lähes kaikki viidakon äänet alleen, saattoi Ämkoo erottaa lähestyvien viidakkojeeppien jytinän. Ämkoo käänsi varovasti päätään katsoakseen taakseen, toivoen samalla, että vauhdin aiheuttama ilmavirta ei veisi hänen naamiotaan mennessään. Niin ei kuitenkaan käynyt ja Ämkoo ehti nähdä kuinka jeeppitorakat avasivat tulen.
Snowie tarrasi tiukemmin kiinni urhoollisesta ratsustaan ja yritti myöskin katsella taakseen. Hän helpottui huomattavasti huomatessaan, että Ämkoo roikkui vielä mukana, vieläpä kirjaimellisesti. Hetken ajan Snowie oli luullut menettäneensä matkakumppaninsa.
Sitten Snowiekin huomasi torakat.
”Ämkoo!”, Lumiukko huusi. Vihreä Toa ei vastannut sanoin, vaan käänsi vauhdin voimasta irvistykseen vääntyneet kasvonsa Lumiukkoa kohti. ”Ei minulla mitään, kiva nähdä sinun olevan kunnossa”, Lumiukko huudahti vielä ja kääntyi sitten parempaan istuma-asentoon. Toa Ämkoo tuijotti kumppaniaan hetken kysyvänä, sitten nyrpiintyneenä.
Sitten Ämkoo huomasi, että tapiiri valmistautui kurvaamaan. Ämkoo katseli järkyttyneenä, kuinka tapiirin massiivinen peräsin vaihtoi suuntaansa. Sitten fysiikan lait alkoivat vaikuttaa ja tapiirin hännän päässä surffaileva Ämkoo oli pulassa.
Ämkoo huomasi, mitä tapiiri oli tarkalleen ottaen väistänyt. Maahan häiritsevän paljon hyppyriä muistuttavaan asentoon kaatunut massiivinen puu oli ollut eläimen tiellä. Ämkoo liukui tahtomattaan Le-Metrussa valmistetun kilpa-ajokin nopeudella rungon päälle, samalla kun Toan vihreän käden ote viimein irtosi kärsäkkään vauhtipelin hännästä. Ämkoo suoritti kymmenen pisteen hyppyritempun ja lensi taivaalle, ilmoittaen samalla olemassaolostaan naurunsekaisella huudolla.
Jeeppien katoille nousseet aseistautuneet torakat katselivat lentävän ilman Toan perään hetken hämillään ja ryhtyivät sitten parhaansa mukaan tulittamaan tätä kohti. Taivaalla kiitävä vihreä piste vei täysin torakoiden huomion eivätkä nämä ehtineet huomata, että tapiiri katosi jonnekin viidakkokasvien kätköihin vieden Lumiukon mukanaan.
[spoiler=Spoilinki]EEPPINEN TAPIIRI ON EEPPINEN.[/spoiler]
Kymmenhenkinen nazorak-partio juoksi tornin epätasaisesti aseteltuja puuportaita pitkin kohti tornin ylimpiä kerroksia. Tornin päällä tapahtunut rähinä ei ollut jäänyt heiltä huomaamatta ja torakat yrittivätkin nyt parhaansa mukaan kartoittaa tilannetta.
Partion matka kuitenkin keskeytyi tornin laudoitetun seinän räjähtäessä sisään heidän vasemmalla puolellaan. Puusäleiden mukana sisälle lennähti myöskin repaleiseen viittaan pukeutunut hahmo, joka iski hehkuvan miekkansa rutiininomaisesti lähimmän torakan rintakehän läpi. Seurasi muutaman sekunnin mittainen hysteerinen kaaos ja kahdeksan nazorakia pääsi hengestään. Henkiin jääneet torakat vaihtoivat empimättä suuntaansa ja pakenivat jättäen Ämkoon seisomaan silpomansa ruumiskasan keskelle.
”Heikot typerykset”, Ämkoo murahti ja vilkaisi tuhoamansa seinän suuntaan.
Näky oli omituinen. Räjähdyksen mukana seinästä irronnut materiaali leijaili ilmassa muodostaen hyvin hataran näköisen laskeutumisalustan taivaalta putoavalle Marionetille. Nukkehirviö pudottautui leijuvien palasten päälle keveän oloisesti ja asteli sitten sisään.
”Hieno temppu”, Ämkoo totesi ja otti paremman otteen miekastaan. ”Jatkakaamme”, hän lisäsi ja lähti hyökkäykseen.
Marionetti huomasi oitis vastustajansa nopeuden kasvaneen. Olento yritti mukautua tilanteeseen vaihtamalla hetkellisesti puolustuspainotteiseen taktiikkaan. Tästä johtuen Marionetti onnistui täpärästi torjumaan Ämkoon vauhdikkaan kierrepotkun ja sitä seuranneen nopean viiltosarjan.
Vartiotornin ympärille oli kerääntynyt useita torakoiden etsintäpartioita. Raskaimmin aseistetut nazorakit marssivat ampuma-aseidensa kanssa sisälle samalla kun perässä asteleva tulenjohtaja jakoi sekavia ennakkokäskyjä.
”Jutlin.”
Portaat alkoivat sortua. Naamiovoiman aiheuttama hajoamisreaktion turvin Ämkoo ehti väistää vihollisensa voimakkaan kahden käden lyönnin ja vetäytymään rakennuksen ylempään kerrokseen. Marionetti pelastautui putoamiselta käyttäen jälleen telekineettisiä kykyjään ja loikkasi Ämkoon perään, vain vastaanottaakseen uuden naamiohyökkäyksen.
”Komau.”
Marionetin liikkeet hidastuivat sen taistellessa käskemisen naamiovoimaa vastaan. Ämkoo käytti tilaisuuden hyväkseen ja tähtäsi nopean pistoliikkeen vihollisensa rintakehään. Hänen yllätyksekseen valkoinen olento onnistui kuitenkin väistämään, ja siinä samassa naamiovoiman vaikutus raukesi.
Olento hyödynsi vuorostaan Ämkoon hämmennystä ja viilsi miekallaan. Miekka upposi Ämkoon keskivartaloon kuin voihin katkaisten vihreänmustan hahmon kahteen osaan.
Ämkoo virnisti leveästi, haihtui ja materialisoitui Marionetin taakse. Nukkeolento ei ehtinyt torjua Ämkoon nopeaa kierrepotkua vaan horjahti sen voimasta tornin lattialle.
”Ahahahaha!”, Ämkoo nauroi voimakkaalla äänellä samalla kun hänen silmänsä hohkasivat verenpunaista valoa entistä kirkkaammin. Viittasankari pudottautui miekkansa kanssa suoraan Marionetin päälle, tosin vastustaja onnistui väistämään hyökkäyksen nopealla kierähtämisellä. Marionetti nousi vauhdikkaasti pystyyn, mutta kaatui saman tien takaisin maahan Ämkoon miekan iskeytyessä tämän selkään.
Ämkoo naurahti uudestaan, joskin nauru loppui lyhyeen. Hän pettyi suuresti huomatessaan, että isku oli onnistunut aiheuttamaan Marionetin selkään vain melko olemattoman oloisen naarmun. Minkäänlaisia merkkejä merkittävästä haavoittumisesta ei näkynyt.
”Mikä sinä oikein olet?”, Ämkoo totesi puoliääneen ja kohotti miekkansa päänsä yläpuolelle. Miekan terä alkoi sihistä äänekkäästi samalla kun ilma miekan ympärillä alkoi väreillä. Terän pintaan alkoi ilmestyä tummanpunaisia kuplia, jotka muodostivat lopulta miekan ympärille vaarallisen näköisen auran.
”Katsotaan, mitä pidät tästä”, Ämkoo sanoi viholliselleen ja juoksi tätä kohti. Marionetti hyppäsi sivuun iskun alta ja miekka iskeytyi tornin seinään.
Miekan tuhovoima osoittautui huomattavaksi seinän jysähtäessä kappaleiksi. Terän ympäröinyt varjoenergia aiheutti seinään osuessaan punahehkuisen räjähdyksen ja ulkona puhaltava tuuli vei seinän pirstaleet mukanaan.
Torakkapartio ylitti parhaillaan Ämkoon tuhoamaa portaikkoa ja kuuli yläpuolelta kuuluneen jysäyksen. Joukon johtaja komensi muita kiirehtimään.
Ämkoo syöksyi uuteen hyökkäykseen ja tarjosi viholliselleen jälleen kerran nopeaa viiltosarjaa. Hyökkäys meni ohi, mutta Ämkoo ei lopettanut vaan aktivoi kanohi Kualsin. Ilmestyttyään vihollisensa taakse Ämkoo tähtäsi miekkansa Marionetin kaulaan, mutta olento ehti juuri ja juuri väistämään iskun. Marionetti heitti itsensä hyvin häiritsevän näköisellä kärrynpyörällä kauemmas ja nosti miekkansa kasvottoman päänsä tasalle.
Ämkoo oli jo lähdössä uuteen hyökkäykseen, mutta pysähtyi tuntiessaan vahvan sysäyksen jossain rintakehänsä sisällä. Hän kyyristyi maahan ja katsoi vastustajaansa kireä ilme vihreillä kasvoillaan. ”Minun on päätettävä tämä nyt”, hän mietti yrittäen samalla kehitellä toimivaa strategiaa. ”Olen jo nyt tainnut käyttää Makutan voimaa liikaa. Jos jatkan näin, minä…”
Ämkoon ajatus keskeytyi kivuliaaseen pistoon hänen sydänvalonsa kohdalla. Valon sävy muuttui hetkessä paljon tummemmaksi eikä se palautunut normaaliksi.
Marionetti huomasi vihollisensa hyökkäyksen keskeytyneen ja syöksyi vuorostaan Ämkoota kohti. Ämkoo kierähti taaksepäin tähdäten sen jälkeen nopean iskun vastustajansa miekan kahvaan. Marionetti kavahti hetkellisesti taaksepäin, mutta lähti kuitenkin saman tien uuteen hyökkäykseen.
”Liikkumatta!”
Marionetti pysähtyi.
”…loistavaa”, Ämkoo kirosi.
Torakat tähtäsivät miekkailevaa kaksikkoa aseillaan. Ämkoo erotti joukosta pääosin pienehköjä zamor-aseita, tosin taka-alalla näkyi myös yksi ilkeän näköinen sinko. Ämkoo nousi varovasti ylös, tarkkaillen samalla sekä nazorakien että valkean vihollisensa eleitä.
”Liikkumatta, sanoin!”, huusi torakkajohtaja ja komensi joukkonsa asettumaan riviin. Torakat tottelivat, kunnes yksi ennätti kysymään: ”Entä tuo toinen?” Torakkajohtaja katseli Marionettia hetken hämmentyneenä. Nazorak ei ollut koskaan ennen nähnyt vastaavanlaista olentoa, joten kyseessä ei johtajan mielestä voinut olla ainakaan liittolainen. ”Tappakaa”, hän komensi ja avasi tulen.
Eräs Klaanin lähellä sijaitseva viidakon peittämä saari
Tummanvihreä Akakua kasvoillaan kantava le-matoran syöksyi pitkin viidakon pohjakerrosta väistellen takanaan kiitävän harmaan skakdin ammuksia. Skakdi ei onnistunut saavuttamaan huippunopeaa matorania vaan jäi jatkuvasti enemmän ja enemmän tämän jälkeen. Valtavan hammaskaluston omaava olento kirosi matoranille tuntemattomalla kielellä ja jatkoi ampumista.
Skakdin yllätykseksi matoran pysähtyi äkkinäisesti, kääntyi ympäri ja vetäisi selässään kantamansa lyhyen miekan esiin. Matoran väisti vielä yhden skakdin ammuksen ja hyppäsi sitten korkeassa kaaressa skakdin taakse.
”Säälittävä taapero!”, Skakdi nauroi ja käänsi massiivisen aseensa ympäri. Tykin takaa paljastui kolmiteräinen moottorisaha. Skakdi vetäisi sen käyntiin ja iski sen pikkuista le-matorania kohti.
Eikä osunut.
Väistöliikkeen jälkeen matoran kaivoi huomaamattoman kokoisen heittotähden jostain panssareidensa kätköistä ja heitti tämän skakdia kohti. Harmaa hirviö sai osuman jonnekin kaulansa alueelle ja kiskoi heittoaseen irti äänekkäästi kiroten.
”Odotahan kun saan sinut käsiini, kurja rääpäle! Tuollainen naurettava lelu ei riitä tappamaan mi-”
Myrkky alkoi vaikuttaa. Skakdi rojahti maahan eikä kyennyt liikuttamaan muuta kuin silmiään. Sen katse seurasi lähestyvää matorania, joka kohotti piskuisen miekkansa ilmaan ja viimeisteli vihollisensa.
Matoran huokaisi ja puhui naamionsa sisäpuolelle asennettuun viestimeen.
”Enki ilmoittautuu päämajaan. Sijaintini: hieman päämajasta pohjoiseen. Kohde pysäytetty. En haavoittunut.” ”Palaa päämajaan. Siivousryhmä hoitelee ruumiin”, kuului vastaus rahisevasta viestimestä.
Matoran jatkoi matkaansa syvemmälle metsään. Viidakon rahit eivät olleet huomaavinaankaan tämän liikkeitä, yhtä lukuunottamatta.
”Ai, sinä, hei”, matoran sanoi ja pysähtyi huomatessaan valtavan olennon. Huomattavasti tuhkakarhua korkeampi pitkäkärsäinen ja pääosin orgaaninen hirviö tuijotti matoran-soturia suurilla silmillään, muttei äännähtänyt lainkaan. Matoran ei säikähtänyt tätä, vaan asteli rauhallisesti olennon vierelle ja taputti tämän kylkeä varovasti. Olento tuijotti matorania vielä hetken, örähti ja katosi viidakon kätköihin. Oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka niin iso olento saattoi kadota näkyvistä niin nopeasti.
Matoran ei jäänyt aikailemaan vaan jatkoi matkaansa. Sitten hän pysähtyi erään puun kohdalle. Puu ei näyttänyt millään tapaa erityiseltä, eikä kuka tahansa olisi voinut erottaa sitä kaikkien muiden viidakon puiden seasta. Matoran tuntui kuitenkin olevan varma etsineensä juuri tätä puuta ja asteli sen vierelle.
”Pyydän lupaa astua sisään”, matoran sanoi ja huomaamaton ovi puun kyljessä aukesi. Enki asteli edessään avautuvaan hämärään käytävään ja ovi sulkeutui.
Maan alla avartui laaja tunneliverkosto. Yleensä tällaisessa ympäristössä oletti törmäävänsä onu-matoraneihin, mutta Enkiä vastassa oli ainoastaan le-matoraneja. Vihreänkirjava joukko tervehti saapujaa vähäeleisesti ja jatkoi erilaisia puuhiaan.
Enki asteli tunneliverkoston vasempaan osaan, etsi johtajan oven, koputti siihen ja astui huoneeseen odottamatta vastausta. Sitten hän polvistui johtajansa eteen ja alkoi puhua.
”Saamamme tiedot olivat oikeassa. Klaaniin on hyökätty.”
Johtaja, mustavartaloinen ja tummanvihreää mirua kantava matoran ei avannut silmiään vaan istui rauhallisesti jalat ristissä pöytänsä ääressä.
”En ottanut heihin suoraa kontaktia”, Enki selitti. ”Mutta vahingot olivat selvästi havaittavissa.”
Johtaja nyökkäsi ja avasi silmänsä. Sitten hän katsoi Enkiä hetken kysyvästi, kuin olettaen tämän jatkavan.
”Skakdi osoittautui vain satunnaiseksi palkkionmetsästäjäksi. Tuskin edes uskoi löytävänsä tältä saarelta asutusta. Luulen, että…”
Johtaja kohotti kättään ja Enki sulki suunsa oitis.
”En ole kiinnostunut skakdista. Jatka Klaanista.”
”He korjaavat linnoitustaan”, Enki jatkoi hieman epäröivään sävyyn. ”Ja odottavat kaiketi uutta hyökkäystä.”
”Entä hän?”, johtaja kysyi.
Enki oli hetken hiljaa.
”Hänet nähtiin kaiketi Klaanin tiedotustilaisuudessa, tai niin ainakin huhutaan”, Enki kertoi. ”Ja?” ”Hän suorittanee tällä hetkellä jonkinlaista tehtävää Klaanille. En tiedä siitä enempää.”
Johtaja hymähti.
”Mitä me teemme?”, Enki uskaltautui kysymään. ”Odotamme”, johtaja vastasi. ”Emmekö aio auttaa Klaania? Olen, varma, että hän…” ”Me odotamme.” ”Odotamme mitä?”
”Käskyä”, johtaja sanoi ja sulki jälleen silmänsä. Enki kumarsi syvään ja poistui huoneesta.
Vartiotorni, nazorakein trooppinen tukikohta
Ämkoo väisteli nazorakien ammuksia parhaansa mukaan turvautuen ajoittain aineettomuuden naamioon. Naamion teho kuitenkin lakkasi pian, joten Ämkoo joutui muuttamaan suunnitelmaansa. Hän muodosti nopeasti epämääräisen illuusion kanohi Mahikin avulla ja syöksyi sen turvin takanaan avautuvaan portaikkoon.
Torakat jatkoivat ampumista kuvitellen Ämkoon olevan yhä tähtäimessä. Samalla ne tulittivat myös edessään seisovaa valkeaa olentoa, joka ei kuitenkaan näyttänyt väistävän ammuksia lainkaan.
Marionettiin ei kuitenkaan osunut. Torakat keskeyttivät tulen ja katselivat olentoa hämmästyneinä. Näytti siltä kuin kaikki ammukset olisivat yksinkertaisesti väistäneet olentoa.
Marionetti kääntyi portaikon suuntaan samalla kun Ämkoon illuusio liukeni pois. Torakat avasivat uudelleen tulen Marionettia kohti lähestyen tätä samalla.
Marionetti tiesi kohteensa pääsevän pakoon. Se tiesi myös, että torakat olivat tähän syyllisiä.
Se tiesi myös, miten asiaan löytyisi ratkaisu.
Marionetti ryntäsi yllättäen nazorakien sekaan ja heilautti miekkaansa muutaman kerran. Torakat yrittivät kauhuissaan tulittaa valkoista hirviötä, mutta yksikään ammus ei suostunut osumaan. Muutaman tarkkaan harkitun sivalluksen jälkeen jokainen torakoista kaatui kuolleena maahan. Marionetti kohottautui täyteen mittaansa ja lähti saaliinsa perään.
Ämkoo oli jälleen kerran vartiotornin katolla. Pistävä kipu Ämkoon sisuksissa ei ollut osoittanut vähenemisen merkkejä – päin vastoin. Kipu raastoi miekkamiehen kehoa yhä enemmän ja enemmän.
Karzahni, Ämkoo manasi ja nojasi miekkaansa.
Silloin Marionetti ilmestyi katolle. Se toi miekkansa kehonsa oikealta puolelta eteensä pidellen siitä kiinni ainoastaan toisella kädellä. Sitten se kumartui hieman, lähti juoksuun ja iski.
Ämkoo kumartui ja onnistui väistämään ensimmäisen lyönnin. Seuraavan hän torjui tuomalla nopealla liikkeellä miekkansa päänsä ylle. Kolmannen iskun Ämkoo väisti kierähtämällä Marionetin jalkojen ohi ja nousemalla sitten pystyyn, vieden vuorostaan oman iskunsa Marionettia kohti.
Valkoinen olento torjui iskun naurettavan helposti ja potkaisi Ämkoon taaksepäin. Viittasankari karjaisi ja kaatui katon reunamalle. Marionetti lähti astelemaan tätä kohti.
Ämkoo ei voinut muuta. Hän sulki silmänsä ja matkusti mielensä syvimmille perukoille.
Nazorakein trooppinen tukikohta, valtavan vartiotornin katolla
Ämkoo oli kiivennyt niin ylös kuin vain kykeni, hankkiaksen itselleen aikaa. Valtavan, erilaisista puuosista rakennetun vartiotornin kattorakenteille päästyään hän kuitenkin lopetti kiipeämisen ja kääntyi katsomaan alas, eikä ei tahtonut uskoa silmiään.
Marionetti seurasi. Ei kiiveten. Se käveli tornin pystysuoraa seinämää pitkin ja ilmaantui lopulta itsekin tornin huipulle.
Ämkoo laukaisi saman tien kehostaan voimakkaan energia-aallon, mutta sama temppu ei toiminut viholliseen toistamiseen. Valkea olento vain seisoi paikallaan, kuin valtava tuulenpuuska ei olisi vaikuttanut siihen lainkaan.
Sitten Marionetti lähti liikkeelle. Se hyppäsi korkeassa kaaressa Ämkoota kohti ja heitti miekkansa. Ämkoo väisti, kierähti, hyppäsi vuorostaan ilmaan ja joutuikin jo torjumaan vihollisensa seuraavan iskun. Kaksikko putosi katolle ja vaihtoi muutaman nopean viiltoyrityksen. Kumpikaan ei kuitenkaan ottanut osumaa.
”Taidokas pirulainen”, Ämkoo mietti. ”Minulla ei taida olla vaihtoehtoja.”
Ämkoo otti muutaman askeleen kohti epätasaisen puukaton reunaa.
Ämkoo hyppäsi alas ja lähti putoamaan kohti alempia rakennuksia. Jos Marionetilla olisi ollut kasvot, se olisi luultavasti näyttänyt hämmentyneeltä. Nyt se kuitenkin vain seisoi hetken paikallaan ja pudottautui veltolla eleellä Ämkoon perään.
Ämkoo sulki silmänsä.
– – –
Sinä. Herää.
Herää.
Huutoa.
Tarvitsen sinulta jotain.
Vain vähän.
Huutoa. Riuhtomista.
Ei, et sinä pääse irti. Et ikinä.
Anna nyt minulle se, mikä minulle kuuluu.
Minä peittosin sinut. Se on nyt minun.
Noniin. Jatka untasi.
– – –
Vihreänmusta miekkamies avasi verenpunaisina hehkuvat silmänsä.
Valkoinen olento kääntyi oitis ympäri huomatessaan Ämkoon katoamistempun. Olento heilautti miekkansa vauhdikkaalla liikkeellä selkänsä taakse vastaanottamaan vastustajansa yllätyshyökkäyksen. Miekkojen terät iskivät sinistä kipinää iskeytyessään yhteen.
Olento ei jäänyt odottelemaan. Se painautui miekkaansa päin työntyen kohti Ämkoota. Se painoi Ämkoon miekallaan seinää vasten ja kohotti sitten toisen kätensä.
Ämkoo ei aikonut ottaa selvää siitä, mitä olento aikoi. Uusi katoamistemppu. Ämkoo ilmestyi jälleen valkean vihollisensa taakse ja iski miekallaan.
Torjunta.
”Tuo ei nähtävästi tehoa sinuun”, Ämkoo totesi kylmästi ja hyppäsi korkeassa kaaressa taaksepäin. Hän kumartui hieman, vei miekkansa päänsä ylle ja ja valmistautui uuteen hyökkäykseen.
”Mahiki.”
Neljä Ämkoota. Valkoinen olento tarttui kaksin käsin miekastaan ja otti askeleen taaemmas. Sitten se joutui kuitenkin vastaamaan ensimmäisenä kimppuun hyökänneen Ämkoon iskuun. Torjunta osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä tämä Ämkoo katosi.
Toinen Ämkoo hyökkäsi vasemmalta, kolmas oikealta. Olento hyppäsi korkealle ilmaan väistäen täten molemmat iskut. Se laskeutui pehmeästi matalan varastorakennuksen katolle ja katsoi alas. Molemmat hyökkääjistä olivat kadonneet.
Rapinaa.
Olento ennätti juuri ja juuri kääntyä ympäri torjumaan Ämkoon voimakkaan iskun. Vihreänmusta miekkamies iski kaikin voimin pidellen katanaansa kaksin käsin. Miekat kuitenkin iskeytyivät jälleen kerran toisiinsa eikä hyökkäys tehnyt vahinkoa.
Ämkoo ei kuitenkaan lopettanut.
Voimakas elementaalienergialla aikaansaatu paineaalto heitti Ämkoon nukkemaisen vihollisen alas varaston katolta. Ämkoo loikkasi putoavan vihollisensa perään, oikaisi asentoaan ja löi.
Silloin tapahtui jotain yllättävää. Vaikka aukiolla ei juurikaan tuullut, maasta nousi sankka pölypilvi joka peitti näkyvyyden lähes täydellisesti. Ämkoo hyppäsi saman tien takaisin katolle.
Pölypilvi ei osoittanut laskeutumisen merkkejä. Se leijaili aavemaisesti paikallaan, kunnes se lopulta hajosi pienemmiksi pilviksi ja katosi.
”Telekinesiaa”, Ämkoo sanoi puoliääneen kurtistaen kulmiaan. Tätä vihollista ei tulisi aliarvioida. Mitä muita kykyjä sillä oli? Mikä se edes oli? Ja miksi se…
Ämkoo karjaisi ja kierähti kauemmas. Sitten hän laukaisi uuden, hallitsemattoman oloisen tuulenpuuskan taakseen ilmestynyttä vihollistaan kohti. Olennon hyökkäys keskeytyi, mutta tällä kertaa isku ei saanut sitä putoamaan katolta.
Olennon hyökkäys ei ollut onnistunut täydellisesti, mutta sen miekka oli kuitenkin osunut. Ämkoo irvisti katsahtaessaan kylkeensä ilmestynyttä haavaumaa ja käänsi sitten katseensa viholliseensa.
Vihollinen asteli rauhallisesti Ämkoota kohti, pidellen katanaansa valkoisen kehonsa oikealla puolella. Olennon pitkän kaulan päässä roikkuva kasvoton pää heilui verkkaiseen tahtiin puolelta toiselle sen lähestyessä Ämkoota uhkaavasti.
Ämkoo vilkuili ympärilleen ja nousi sitten täyteen mittaansa. Viittasankari tuijotti hetken varastorakennuksen vierellä kohottautuvaa huomattavasti korkeampaa rakennusta, ponnisti ja hyppäsi. Hyppy ei aivan riittänyt viemään Ämkoota rakennuksen katolle vaan hän jäi roikkumaan miekkansa varassa sen seinustalle. Pienen ponnistuksen jälkeen Ämkoo kuitenkin onnistui pääsemään katolle saakka, katsellen samalla, josko vihollinen seuraisi.