Ilta alkoi vaihtua yöksi. Vihreänturkoosi matoran katseli edessään kutsuvasti avautuvaa discobaarin ovea ja virnisti. Tedni sitoi päähänsä asuntoalueen läpi kävellessään pyykkinarulta lainaamansa kirkkaansinisen huivin ja laittoi sitten eräästä krääsäkaupasta matkaansa tarttuneet valtavat pyöreälinssiset aurinkolasit päähänsä. Aurinkolasit tekivät iltahämärän tummentamassa maailmassa etenemisestä silkkaa helvettiä, mutta Tedni koki niiden siitä huolimatta jotenkin kuuluvan asiaan. Lopuksi Tedni sylkäisi käsiinsä, hieraisi niitä yhteen ja levitti kasvoillensa harvinaisen häiritsevän hymyn.
Tedni huikkasi hyväntuulisen tervehdyksen ovensuussa tärkeän näköisenä toljottavalle portsarille, heilautti nopeasti passiaan tämän nenän edessä ja astui sisään villisti vilkkuvaan rakennukseen.
Tasaisen jumputuksen säestämä konemusiikki tappoi oitis le-matoranin korvat samalla kun tämä nyki kaulaansa edestakaisin musisoinnin tahdissa. Veljeskuntalainen vilkuili viekkaasti tanssilattian suuntaan, mutta päätti kuitenkin ensin pistäytyä baaritiskin puolella.
Sulava liikesarja johdatti Tednin valtavan sähkökyltin alla lepäävän violetiksi maalatun tiskin tykö. Tiskin toisella puolella tottuneen oloisesti juomia sekoitteleva mustavioletti matoran huomasi saapujan ja ilmestyi pian ottamaan vastaan tilauksen. Eipä aikaakaan kun Tedni nautiskeli oliivilla ja koristeltua drinkkiään. Samalla Veljeskunnan lähetti luuli harrastavansa kiivasta silmäpeliä muutaman penkin päässä istuvan kainon näköisen ga-matoranin kanssa. Leikki loppui kuitenkin lyhyeen tytön paettua kovin ahdistuneen näköisenä ulkosalle.
”Ei väkisin”, suurenakin hurmurina itseään pitävä matoran naurahti ja pomppasi ylös. Sitten vihreänkirjava sankarimme tanssahteli lipevin liikkein tanssilattian suuntaan.
– – –
Puolen tunnin kuluttua portsari onnistui viimein heittämään baarin jokaista naispuolista ja hassun erehdyksen vuoksi myös yhtä herrapuolen matorania ahdistelleen ninjasankarin ulkosalle.
Metsän reuna tuli vastaan ja viisikko hahmotti edessään yhden suurimmista matoran-kylistä tällä puolella maailmaa. Oli vaikea puhua enää pelkästä kylästä, sillä Nynrah-haamujen asuinalue oli kooltaan lähempänä pientä kaupunkia. Tiilistä, kivestä ja teräspalkeista kyhätyt asunnot olivat kukin rakenteiltaan omankaltaisiaan arkkitehtuurisia taideteoksia, mutta niistä näki hyvin, että kovin harva Aaveista oli taiteilijoita. Toisiaan isommat ja rakenteiltaan toistaan uskaliaammat talot olivat väreiltään suurilta osin hyvin perinteisiä ja tehdasmaisen hillittyjä. Niissä pystyi kuitenkin todennäköisesti asumaan erittäin mukavasti. Nyt rakennukset kuitenkin näyttivät enemmän henkilökohtaisilta vankiloilta. Seinissä oli pieniä plasma-ammuksien ja Kanoka-kiekkojen jälkiä, mutta taistelu oli jäänyt lyhyeksi.
Kylässä oli hiljaista. Joka ikinen ovi ja ikkuna oli järjestelmällisesti suljettu ja sisältä ei tullut edes valoa. Matoraneja ei ollut kaduilla, mutta katujen epäsiistiydestä päätellen he olivat juuri lähteneet kävelemään poispäin äärimmäisellä kiireellä. Tai ainakin he olivat yrittäneet sitä erittäin tiiviisti. Avhrak Vat leijuivat hiljaisesti läpi katujen ja katselivat ympäriinsä punahohtoisilla silmillään. Ne eivät vaikuttaneet yksinään erityisen uhkaavilta, mutta metallisten lautasten suuri määrä herätti kunnioitusta. Lisäksi jokainen tämänkaltaisen lentävän lautasen aikaisemmin nähnyt oli todennäköisesti joskus nähnyt myös, minkä seurassa ne yleensä liikkuivat.
Klaanilaisten viisikko oli hipsinyt pienen tiilisen pajan taakse ja kurkisteli varovaisesti kaduille nurkan takaa. Keetongu siirsi päänsä mahdollisimman lähelle Guardiania ja kuiski. ”Lisää lautasia. Fantastista.” Guardian kiikaroi varovaisesti lämpökatseesta oranssilla silmällään. ”Möröt yrittävät piilotella taloissa. Näitä se ei taida kiinnostaa.”
Lentävien lautasten pienimuotoinen joukkue sujahti viisikon ohi. Parin sekunnin ajan kaikki olivat Makuta Nuita lukuunottamatta aivan hiljaa. Vihreän antidermiksen ajatukset kaikuivat kaikkien pääkopissa. Tavallaan hieman kaoottisen olennon monenlaisissa ajatuksissa oli muiden mielestä jotain rauhoittavaa, mutta tilanteen paine häiritsi kaikkia.
Mekaaniset lautaset kantoivat yhdessä pohjastaan sojottavilla pitkillä käsiraajoilla suurta laatikkoa, joka oli täynnä raskasta metalliainesta. Lautaset ja laatikko kiisivät kohti kylän suurimpia rakennuksia, joiden tehdasmaisista piipuista nousi tummanharmaata savua. Robotit rakentavat robotteja. Aika perverssiä. ”Hiljaa”, Guartsu kuiski hampaat irvessä peittäen Manun purkin kourallaan. Laivaston matoran Ternok hymyili kevyesti katsellessaan Avhrak Va -ryhmittymien lentoa. ”Hehehe, nuohan ovat tavallaan todella suloisia…” Ontor henkäisi raskaasti. Hän ei nauttinut tilanteesta yhtään. Matoran oli mekaanikko eikä taistelija ja katseli taaksensa jatkuvasti huolestuneen näköisenä. Mikä tahansa metsikön suunnalta kutsuvista äänistä oli potentiaalinen syy huolestua. Ontor kuitenkin ymmärsi, että hänet oli koulutettu tällaisia tilanteita varten. Matoran sulki pian silmänsä ja henkäisi syvään laskien mielessään kuuteen. Avattuaan silmänsä hän yritti näyttää mahdollisimman rohkealta ja päättäväiseltä, vaikka se vaikeaa olikin.
Viisikko hiipi lähemmäs suuren kylän keskiosissa erottuvaa koollaan kunnioitusta herättävää tehdas- ja pajarakennusten ryhmittymää. Konemainen kilke kaikui tehtaiden ytimistä ja yönmustaksi muuttunut savu purkautui varjomaisesti piipuista tuoden ilmaan hajun, joka muistutti vanhaa Vartijaa sodasta. Monenlaiset työkalut kilisivät, metalli suli ja sähkönpurkaukset rätisivät. Haamujen suurta keskuspajaa ympäröi armeija sen erilaisista ikkuna- ja oviaukoista sisään ja ulos lenteleviä Avhrak Va -lautasia. Ne kantoivat metalliosia täynnä olevia laatikkoja kohti tehtaita eri suunnista. Myös pieni joukko teräksenvärisiä matoraneja kantoi laatikoita lannistuneina kohti tehdasrakennuksen portteja. Ruuveja putoili täyteen ahdattujen laatikoiden kansien välistä harmaille kaduille.
Yksi ainoa nelikätinen, kasvoton ja tunteeton metallihirviö leijui ”TAKOMO”-nimellä kulkevan rakennuksen suurten teräsporttien yllä tarkkaillen sisään kulkevien matoranien ja lentävien lautasten kiireistä massaa kylmän sinisellä ja sieluun porautuvalla katseellaan.
Voi piru, Makuta Nui sanoi. Niillä on selvästi iso tilaus toimitettavana. Keetongu murisi. ”Takomo…” hän sanoi hiljaa kieli hampaidensa välissä. Guardian kääntyi keltaista jättiläistä kohti. ”Kyvykkäimmät Aaveet työskentelevät tuolla, eikö niin? En pelkäisi vanhojen ystäviemme puolesta.” ”No niinpä niin. Nuo tarvitsevat heitä johonkin. Mutta…” Keetongu hiljentyi, kun lähiympäristöä kamerasilmällään tarkkaileva Avhrak Va ilmestyi noin metrin päähän klaanilaisviisikosta. Se katseli heidän piilopaikkansa suuntaan pitkään, mutta kuittasi havaitsemansa liikkeet pian jonkinlaisena näköhäiriönä.
Guardian tarkisti pistoolinsa ja kiväärinsä lippaat moneen kertaan. Hän vilkuili, kuinka uupuneiden matoranien suuret joukot kantoivat nyt sisään massiivisia kontteja. Tehtaiden omistajan vaihduttua tätä kontteihin pakattua Bio-Klaanin laivastolle tarkoitettua kalustoa oltiin sijoittamassa uudelleen. Guardian, Keetongu ja matoranit vilkuilivat toisiaan. Jos ketään nyt yhtään kiinnostaa, niin yhden tuollaisen suurimman kokoluokan kontin tilavuus on… Manu aloitti, mutta Guartsu hyssytteli makutaa välittömästi. ”Tiedämme kaikki kyllä, mitä haet.” Hienoa, Manu hyrisi. Nyt pitäisi vain löytää lisää xialaisia miinoja. Guardian hymyili ja pyöritti silmiään. ”Ei.” Minä pidin ideastani. ”Niin me kaikki”, Guardian sanoi. ”Mutta ei. Tongu, nosta matoranit mukaasi. Tästä voi tulla vähän ahdasta.”
Kymmenen minuutin päästä valtava teräskontti liikkui verkkaisesti nynrahilaisen tehtaan liukuhihnaa pitkin. Automatisoidut magneettikourat siirsivät sen valtavan punertavan kannen irti ja neljä kahdella jalalla kävelevää hahmoa hyppäsi vaivihkaa vilkkaalle liukuhihnalle. Tehtaassa haisi öljy ja kuolema. Koneiden takana työskentelevien matoranien katseissa hehkui pelko. Viisi kulkijaa kiipesivät yksi kerrallaan toisen kontin päälle ja odottivat, että liukuhihna vei sen valtavan ja karusellimaisesti pyörivän osanlajittelukoneen ohi, jolloin kaikki kiipesivät sen päälle. Laitteen päältä he tarkkailivat tehdasympäristöä yrittäen puhua mahdollisimman hiljaa. ”Saanen kysyä seuraavaa siirtoamme, komentaja”, Ternok kuiski. ”Sinä ja kaverisi voisitte ensinnäkin yrittää pysyä mahdollisimman kaukana niistä nelikätisistä”, kyykyssä istuva Guardian sanoi hieroen leukaansa. Minä olen nähnyt niitä vilaukselta kaksi. Ehkä vaara ei ole niin suuri. Guardian kiristeli hampaitaan. ”Jos me emme jotenkin pysäytä koko laitosta, niitä on kohta sadoittain.” Klaanilaiset tuijottelivat toisiaan synkeinä. Muutaman viikon takaisen tuhoisan yön tapahtumat muistuivat hetkessä jokaisen mieleen. Matoranit katsoivat toisiaan epävarmoina. Manu sihisi poikkeuksellisen hiljaa. Keetongu istui kädet puuskassa. Tehtaan hajuja nuuhkivan Guardianin mieleen tuli jälleen kerran, kuinka paljon tehdasrakennuksen aseisiin tarkoitettu rauta-aines haisi vereltä jo ennen valmistumistaan. Admin nojasi käteensä. ”Ajattele, ajattele, ajattele…”, hän sanoi. Sininen skakdi naputti otsaansa kevyesti rystysillään.
Koneiden hypnoottinen liike oli kuin jonkinlaista raivokasta tanssia. Valmiit muotit iskeytyivät tulikuumana hehkuvaan teräsainekseen ja pian niiden jäähdyttämiseen tarkoitetusta nesteestä nousi osia. Osat siirtyivät parille Nynrah-haamulle, jotka vastentahtoisina hioivat ja kiillottivat niitä. Suurella koneiden yläpuolella hohtavalla näytöllä näkyi tehtaan tällä hetkellä tuottamien osien malleja, muotteja ja pohjapiirustuksia. Avhrak Feterran ilmeettömien, tuhoa ja kuolemaa tarkoittavien kasvojen siluetti piirtyi näytölle uudelleen ja uudelleen.
Keetongu nousi varovaisesti täyteen mittaansa. Hän katsoi jonnekin kauemmas yksinäisellä silmällään ja hieroi leukaansa. ”Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki jututtaa Q-miestä.”
Oli iltapäivä. Jokunen työhönsä turtunut matoran-vartija nuokkui Klaanin linnoituksen muurin harjanteella katsellen silloin tällöin kohti punertavaa horisonttia. Pari punaista matorania pelasi vartiopaikalla alkeellista noppapeliä samalla kun yksi jään matoran mutisi jotain lähestyvään ruokataukoon liittyvää.
Ko-matoran kuitenkin havahtui yläpuoleltaan kuuluneeseen suhahdukseen. Matoranin vaaleansininen naamio kääntyi katsomaan ylös ja tämän siniset silmät ehtivät erottaa linnoitukseen syöksyneen harmaan haukkalinnun.
”Hei tyypit, joku… Aah!”
Haukka oli tehnyt tiukan U-käännöksen ja laskeutunut vartijamatoranien tykö. Haukan selässä matkannut le-matoran loikkasi alas ja virnuili vartijoille.
”Rauha, pojat. Olen täällä johtaja Ämkoon asioilla.”
Tedni kaivoi varustevyöltään pienen kortin. Se muistutti suuresti klaanilaisten käytössä olevia passeja, mutta muodoltaan se oli hieman erilainen ja väriltään tummanvihreä. Vartijat tunnistivat merkin ja nyökkäsivät yrittäen säilyttää viimeiset arvokkuutensa rippeet.
Le-matoran oli jo hyppäämässä takaisin ratsunsa selkään, mutta toinen ta-matoraneista viittoi veljeskuntalaista odottamaan. Tedni vilkaisi vartijaa hölmistyneenä.
”Valitan, rutiinitarkastus. Elämme vaarallisia aikoja, joten meidän tulee olla varuillamme.” ”Voi, kaikin mokomin.”
Vartijat kävivät nopeasti läpi Tednin varustevyön. He löysivät ainoastaan muutaman heittoaseen, lyhyen puukon ja pelikortit. Vartijoiden valkoinen jäsen yritti suorittaa jonkinlaisen tarkistuksen myös Tednin haukkarahille, mutta petolinnun terävä nokka ajoi vartijan kuitenkin loitommalle.
”Eiköhän se ollut siinä. Saat jatkaa matkaasi”, vartijoista korkea-arvoisin totesi ja viittoi kädellään linnoituksen keskustan suuntaan. Tedni vastasi yliampuvalla nyökkäyksellä, virnisti vielä kerran ja toivotti vartijoille hyvät jatkot. Haukka nousi taas ilmaan.
Haukan liidellessä linnoituksen sisärakennuksien yllä kohotti Tedni päätään, rykäisi äänekkäästi ja avasi suunsa. Pian matoranin hammasrivistön välistä pilkotti pikkuinen paperikäärö, jonka veljeskunnan vakooja yskäisikin hyvin tottuneen oloisesti ulos.
Johtaja Ämkoo oli neuvonut pitämään viestin salassa.
Bambumetsikössä kaikin puolin rauhallista ja mielenkiinnotonta elämää vielä hetki sitten viettäneet pikkulinnut lensivät kauhistuneen sirkutuksen saattelemana pakoon. Syynä tähän oli bambujen katveesta kuulunut voimakas jysäys.
Bakmei nousi muristen seisomaan ja vilkaisi sitten syvän kuopan pohjalla makaavaa Ämkoota. Turaga pyyhki likaa kasvoiltaan ja ärähti sitten: ”Jätit sitten jotain kertomatta!” ”E-en tiedä mitä juuri…”, Ämkoo aloitti, mutta hiljeni saatuaan turagan heittämän multakokkareen kasvoillensa.
Ämkoo nousi haparoiden seisomaan ja huomasi, että varjokäsi oli poissa. Toa yritti käynnistää energiaraajaa uudestaan, mutta turhaan.
”Tiedät itsekin millainen riski tuo on”, Bakmei torui Ämkoon noustessa ylös räjähdyksen muodostamasta kuopasta. Toa nyökkäsi ja antoi sitten turagan jatkaa. ”Mitä jos noin käy kesken taistelun? Nöyryytät ja pahimmassa tapauksessa tapatat itsesi!”
Ämkoo mietti vastaustaan. Silloin kuului sihahdus ja varjokäsi ilmestyi taas näkyviin. Ämkoo nosti punahehkuisen kämmenen kasvojensa korkeudelle, oikoi sen hehkuvia sormia ja sanoi: ”Taidan tietää keneltä pyydän neuvoa asian suhteen. Tunnen erään… asiantuntijan.”
Turaga vilkaisi Ämkoota kireä ilme ikiaikaisilla kasvoillaan. Turaga lähti jälleen kerran astelemaan majaansa kohti, ja Ämkoo ymmärsi oitis kyseessä olevan merkki lyhyestä lepotauosta. Toa huokaisi ja istahti tapansa mukaisesti läheisen puun alle lepäämään.
Tämä on toivotonta, Ämkoo mietiskeli. Toan ajatukset palailivat jatkuvasti juuri sattuneeseen välikohtaukseen. Tapahtuma oli loistava esimerkki siitä, että pohjimmiltaan Ämkoo oli pelkkä kävelevä kaaos vailla sisäistä tasapainoa.
Olen kateellinen sinulle, Atya…
– – –
Kaukana menneisyydessä
”Ohjeemme ovat yksinkertaiset. Tukikohtaan piilotetut dokumentit on saatava keinolla millä hyvänsä”, Atyan käskevä ääni selitti johtajansa viereen kumartuneelle Toa-joukolle. Harmaanruskealla tasangolla matkanneet Toat olivat lopulta saavuttaneet määränpäänsä ja heidän edessään kohosikin mittava kivilinnoitus.
”Vartioinnin taso vaikuttaa suorastaan surkealta. Ovat tuskin edes huomanneet meitä”, Tharkon naurahti ja tarttui keihääseensä. Toa Ämkoo seurasi toverinsa esimerkkiä ja pian tämän käteen ilmestyi kolmella terällä koristeltu pitkä energiaviikate.
”Tharkon ja Herka toimivat hämäyksenä. Hyökkäätte linnoitukseen etupuolelta ja kiinnitätte kaiken huomion itseenne. Onko tämä selvä?” ”On.”
Käskyn saatuaan vihreä ja punainen Toa syöksyivät suoraan matkaan. Atya jäi seisomaan Ämkoon ja tämän vierellä seisovan sileää naamiota kasvoillaan kantavan harmaanmustan Toan tykö.
”Ämkoo, Keyte. Te tulette minun mukaani.” ”Asia selvä.”
Pian valtavan tuulenpuuskan nostattama liekkimeri nuoleskeli linnoituksen puista porttia. Linnan useisiin torneihin ilmestyneet skakdi-vartijat karjuivat komentoja toisilleen ja avasivat tulen. Kaiken vilinän keskellä skakdeilta jäi huomaamatta, että levitaationaamion voimin linnoitukseen nousi kutsumaton vieras. Vihreä Toa tarttui johtajansa heittämään paksuun köyteen ja pian Atya ja Keyte seisoivat jälleen Ämkoon vierellä.
”Hajaannummeko?” Ämkoo kysyi ja pyöritteli viikatettaan suorastaan innostuneena. Atya tuijotti vihreää alamaistaan kylmästi ja pudisti päätään. ”Koita rauhoittua. Tällä menolla ne huomaavat mei-”
Atyan lause jäi kesken myrkynvihreän zamorkuulan miltei iskeytyessä veden Toan kasvoihin. Atya kirosi ääneen ja kiskaisi miekkansa esiin. Ämkoota ei tarvinnut erikseen käskeä hyökkäämään, vaan ilman Toa oli jo paikalle ilmestyneen valkoisen skakdin kimpussa.
Skakdeja ilmestyi lisää. Kirjava hirviöjoukko tulitti Ämkoota kiivaasti. Ilman Toa meinasi tuon tuosta saada osuman, mutta onnistui lopulta heittäytymään suojaan.
”Typerys”, Atya tuhahti ja antoi vieressään seisovalle äänen Toalle hyökkäyskäskyn. Koko tämän ajan harmaan Toan selässä odottanut raskas teräskantele iskeytyi linnoituksen kivilattiaan ja muutaman hallitun ranneliikkeen jälkeen se alkoi soida.
– – –
Onko mikään muuttunut noista ajoista? Olenko yhä vain yli-innokas hölmö vailla oikeaa taistelutaitoa? Vihreänmusta Toa korjasi asentoaan ja haukotteli. Sitten hän vei ajatuksensa takaisin äsken mielessään pyörineisiin kysymyksiin. Oliko hän viimein löytänyt todellisen ongelmansa? Mitä asialle voisi tehdä? Entä jos…
Ämkoon ajatus katkesi Bakmein turaga-sauvan iskeytyessä Toan otsaan. Ämkoo havahtui ylös, oikoi niskaansa ja nousi mukisematta seisomaan. Tauko oli ohi.
Zyglakien voimalaitos oli kaaoksen vallassa. Nazorakien tekniikka oli alkanut pettää ja voimalaitos alkoi pikkuhiljaa sortua. Laitoksen työntekijöitä, oransseihin haalareihin ja kypäriin sonnustautuneita Zyglakeja juoksi ulos voimalan pääovista, koska hälytykset olivat pärähtäneet käyntiin. Voimalan keskustietokone oli ylikuumentunut viallisten johtojen ja sortumien takia syttyen tuleen. Nyt sitlä sammuttivat vain sammuttimet, Zyglakit itse eivät uskaltaneet lähteä voimalaa pelastamaan. Voimalan työntekijät uskoivat näet että Rhak’elakk jumala oli rankaissut heitä siitä että jumalan pyhättö oli syttynyt tuleen lähistöllä ja veriuhrit olivat paenneet.
Kymmeniä voimalan työntekijöitä ravasi ulos ovista ja teki kolmionmerkkejä ilmaan, ettei Rhak’elakk tappaisi heitä suuttuessaan.
Voimalan sisätilojen rakenteet alkoivat sortua vesimassojen osuessa laitteistoihin. Sähköiskuja lenteli ympäriinsä ja metallikehikot huojuivat kun nazorakien rakentama laitois alkoi palapalalta hajota käsiin. Umbra ja Flygel taistelivat keskenään hajoavan voimalaitoksen sisätiloissa. Ovi joka johtaisi päähallintakeskukselle ja keskustietokoneelle, oli jumittunut kiinni ja kaksikko taisteli siitä, kumpi pääsisi ensimmäisenä kallisarvoisen ulottuvuusporttitykin luokse.
”Anna minun hakea tykki, niin pääsen kotiini!” Umbra huusi, vesimassojen pauhatessa ja veden noustessa pikkuhiljaa. Flygel ei kuunnellut, vaan heitti Umbraa toisella terällään, jonka Umbra paiskasi maahan kontrolloidulla painovoimalla. ”Kuolemme molemmat!” Umbra huusi, lyöden miekallaan Flygeliä, jonka käsipanssariin tuli viilto. Zyglak otti matorania kiinni mahasta, paiskaten tämän päin yhtä huteraa pilaria.
Vesimassat nousivat kaksikon taistellessa kun Flygel iski miekallaan Umbraa. Umbra väisti, potkaisten Zyglakia päähän, samalla iskien painovoimalla Zyglakin maahan. Flygel nousi, karjuen ja löi nyrkeillään Umbraa, mutta Umbra leijaili nyrkkien yläpuolelle.
Umbra iski nyrkeillään Flygeliä rintaan sarjan iskuja, mutta vahinkoa ei juurikaan tapahtunut. Leijaileva Matoran oli Flygelin korkeudella ja valmiina tekemään vihollisestaan kalanruokaa. Huitaisu Flygelin kynnestä, joka osui Umbraa päähän, saaden Pakarin vääntymään, tiputti Umbran maahan, jolloin Umbra joutui ottamaan tukea miekastaan.
Flygel iski miekallaan Umbraa jalkaan, jolloin Matoran kaatui taaksepäin, horjahtaen metalliromun sekaan. Flygel asteli voitonriemuisena Umbran luokse, kun Zyglakin paino alkoi äkkiä nousta ja liikkumisesta tuli vaikeaa.
”Miten sinä Matoran teet tuon?” Zyglak kysyi vaikeasti hengittäen. Painovoima pusersi hänen keuhkojaan kasaan ja mekaaniset osat hänen kehossaan rikkoutuivat yksikerrallaan. Umbra nousi romun seasta, nilkuttaen ja miekka oikeassa kädessään, valmiina iskemään Zyglakia.
”Olen toisesta maailmasta, muistatkos? Ja siellä olin mahtava soturi, kuten tämän maailman vastineenikin on”, Umbra kertoi.
Huone ei kestänyt enää taistelua ja katto alkoi sortua niskaan. Betonia, kivenjärkäleitä ja metallisia tukipilareita alkoi sataa kaksikon niskaan. Umbra leijaili Flygelin ylitse, kohti ovea joka johtaisi seuraavaan huoneeseen.
Umbra juoksi romujen seassa, rynnien oven läpi, jonka hän paiskasi voimillaan maahan, kohti käytävää. Käytävä oli valaistu valokivin, jotka oli otettu tapetuilta Ortoneilta. Fikou Qewa oli löytänyt tiensä Umbran luokse ja kaksikko juoksi Flygel perässään osittain tukkiutunutta käytävää pitkin kohti päähallintajärjestelmää. Ympärillä kuului hälytyslaitteiston huutoa kun sireenit varoittivat voimalan hajoamisesta.
Umbra lennätteli metalliromua tieltään, kun Flygel alkoi saavuttaa häntä voimakkaiden takaraajojensa tuomalla lisänopeudella. Zyglak läähätti pian Umbran niskaa, vaikkei ollutkaan kovin rautaisessa kunnossa. Umbran Fikou, Qewa hyppäsi violettimustan sankarimme olkapäälle, ampuen perästään seittiä Flygeliin, joka häiritsi Zyglakia, antaen kaksikolle etumatkaa. Juoksu kipeällä jalalla perässä valkomusta hullu tiedemieslisko ei ollut kaikkein helpoin tehtävä, varsinkaan tuhoutuvassa rakennuksessa.
Rautaromua lenteli ilmassa, sorruttaen samalla lisää rakennusta. Umbran onnistui heittää voimillaan romua päin Flygeliä, joka horjahti läheisen suuren ikkunan läpi toiseen käytävään, joka johtaisi myös päähallintajärjestelmään. Tämä käytävä oli huonommassa kunnossa, täynnä railoja ja reikiä lattiassa, mutta Flygel juoksi varmoin askelin, ottaen kynsillään tukea, kohti tykin säilytyspaikkaa.
Umbra ja Qewa tekivät yhteistyötä, juosten kohti suurta railoa, jonka yli Umbra ei voinut turvallisesti levitoida. Hän nosti Qewan kattoon voimillaan, jolloin Fikou eritti seittiä, jonka avulla Umbra lennätti itsensä toiselle puolelle. Umbra laskeutui kepeästi keventämällä painovoimaa allaan, kivilattialle, jolloin hänen takaansa metallikehikot alkoivat sortua ja tukkia takaisinpääsytien. Valokiviä rysähteli seiniltä maahan, hajoten sirpaleiksi, jolloin kellertävää valoa tuikki sirpaleista iloisesti.
”Hmm… Toivottavasti pääsen tykin avulla kotiin”, Umbra ajatteli, juosten samalla ryskettä ja sortuvaa tunnelia eteenpäin, hyppien välillä metallikehikoiden yli, tai ryömien niiden ali, riippuen siitä, kuinka pahasti ja miten ne olivat sortuneet.
Flygel oli jo tahollaan saavuttanut oven, jonne hän koetti naputella numerosarjaa. Metallinen ovi ei auennut vaikka Zyglak kuinka yritti näpytellä koodeja, jolloin Flygel joutui käyttämään voimiaan, ja käytti itseään muurinmurtajana, saaden metallioven lentämään huoneeseen, jossa välkkyivät punaiset hätävalot ja sireenit soivat. Tahollaan, Umbra oli myöskin päässyt metalliselle ovelle, jossa oli myös salasanalukitus. Umbra näpytteli hetken koodeja, mutta tuli siihen johtopäätökseen että olisi nopeampaa vain rusentaa ovi painovoimalla. Umbra painoi oven sormensa painvoimalla muserruksiin, hypäten sen yli päähallintakeskukseen.
Fikou seurasi Umbraa perässä, hyppien romun seassa. Flygel oli jo huoneessa ja kaivoi luista mappikaappia, jonne hän oli piilottanut tykin.
Flygelin etsiessä tykkiä, Umbra otti kiinni Zyglakin hännästä, jolloin Zylak paiskasi Umbran päin tuolia, joka oli tehty Ortonien luista. Tuoli hajosi luupirstaleiksi jolloin Umbra lensi sirpaleet mukanaan lattialle. Ruhjottu ja haavoittunut Matoran ei kestäisi enää kauhean suurta ja väkivaltaista taistelua. Flygel penkoi innokkaasti laatikoita, heitellen kivitauluja ja papereita ympäriinsä. Tykki olisi löydyttävä, muuten hän ei pääsisi eroon tästä Matoranin rääpäleestä ja tämän hämähäkistä ja pääsisi pois rakennuksesta.
Viimein Flygel löysi tykin, ottaen sen voitonriemuisena käsiinsä. Vihreänaamainen Zyglak painoi etusormellaan tykin nappuloita. Zyglak ei tiennyt kovinkaan tarkkaan mitä mistäkin nappulasta tapahtui, ja tykin Olmak symboli ja matorankaiverrukset alkoivat hohtamaan kellertävää valoa. Tämän jälkeen tykin etuosaan syntyi sinertävä valo ja tykki alkoi suoltamaan ulottuvuusportteja ympäriinsä.
”Tapat meidät molemmat!” Umbra huusi, kömpien lattialta jaloilleen. Matoran paiskasi tuolinkappaleet päin Flygeliä, joka ampui portaaleja, jotka imivät palaset sisäänsä. Valitettavasti tykki oli siinä asennossa, että portaaleja syntyi sattumanvaraisesti ja tietylle alueelle tykin läheisyydestä. Luun palaset putosivat Umbran päälle, jolloin matoran kaatui lattialle, kun hänen päälleen putosi jotain äkisti.
”Molemmat? Sinähän tämän tykin halusit. Sinä kuolet, koska jos viet tykin minulta, minulle ei jää mitään”, Flygel sanoi, painaen etusormellaan tykkiä uudelleen. Siniset, ilmassa leijailevat portaalit sammuivat äkisti.
”Ja osaan kuule käyttää tätä tykkiä, ainakin jotenkuten, Matoran”, Flygel sanoi, osoittaen voitonriemuisena Umbraa. Hän voisi siirtää Matoranin jonnekin tuhoutuneen voimalan raunioiden alle ja kuolemaan.
”Matoran. Hah! Voisiko Matoran tehdä näin?” Umbra vastasi Zyglakille, nostaen liskomaisen olennon voimillaan ilmaan. Kun Flygelin pää kosketti katonrajaa, Umbra paiskasi hänet voimillaan päin lattiaa, jolloin jalat menivät hauraan betonilattian läpi.
”Vieläkö sanot että olen vain Matoran?” Umbra kysyi lattialta nousevalta Zyglakilta. Zyglak nousi, rynnisti kohti Umbraa ja tarrasi Umbraa mahasta kiinni, paiskaten hänet voimillaan päin teräksistä seinää.
Flygel kaappasi lattialta ulottuvuusporttitykin käsiinsä. Zyglak paineli nappeja, jolloin neljä ulottuvuusportaalia muodostui maassa makaavan Umbran ympärille. Flygel ohjasi portaaleja kohti Umbraa, jolloin siniset pyörteet alkoivat vetää Umbran raajoja puoleensa.
Siniset portaalit kiskoivat Umbran raajoja eri suuntaan, jolloin Umbran jalka törrötti seinään ilmestyneestä portaalista, toinen jalkaterä oli katossa, ja Umbra pystyi koskettamaan kämmenellään selkäänsä. Hänen toinen kämmenensä tuli näkyviin lipaston päälle ilmestyneestä portaalista.
”Jos nyt painan tätä nappia, portaalit sulkeutuvat ja sinä hajoat kivoihin pikku paloihin, jotka voin sitten lähettää postissa T’haokin miehistölle. He kyllä keksivät sinulle käyttöä, Umbra”, Flygel sanoi voitonriemuisena. Isokokoinen violettimusta maanvaiva oli nyt ansassa, eikä hän pääsisi mitenkään niskan päälle.
Umbra katseli hätääntyneenä tilannettaan. Hän tunsi kolmella sormellaan selkänsä ja näki kuinka kolme sormea liikkuivat lipaston päällä. Myös katossa oleva jalkaterä ja seinässä oleva jalkaterä liikkuivat normaalisti kun Umbra vain liikutti raajojaan. Pelaten aikaa pakenemiseen, Umbra keksi nerokkaan, joskin useinkäytetyn harhautuksen. Hän alkoi jutella hullulle zyglakille.
”Hei Zyglak. Nyt kun olet saanut minut tilanteeseen etten voi päästä vapaaksi, haluaisitko tietää tarinani ennen kuolemaani. Ymmärrän että olet kiinnostunut ulottuvuuksista ja ajasta, joten tämä voisi olla hyvä tilaisuus”, Umbra aloitti, miettien samalla kuumeisesti pakokeinoa.
”Olisi todellakin mukavaa tietää vähän maailmastasi, ihmematoran”, Flygel sanoi, nuoleskellen samalla verisiä huuliaan tiedonjanon takia. Zyglak selvästi nautti tilanteesta jossa oli niskanpäällä.
”No, kaikki alkoi kauan sitten maailmassani. Minut valittiin osalliseksi eräiden matorantiedemisten projektia, jonka tarkoituksena oli siirtää toinen elementaalivoima matoranille. Tiedemiehet eristivät voimia erilaisista kristalleista ja upottivat muokattuun, voimien hallintaan kestävään kehooni painovoimaa hallitsevan kristallin. Kristalli antoi minulle hallinnan painovoimaan ja samalla pystyin pienissä määrin kontrolloimaan valoa, olinhan Av-Matoran. Samaisessa laitoksessa jossa minulle tehtiin kokeita, luotiin myös Olmakin sirusta tuo tykki jota pitelet käsissäsi. Tiedemiehet eristivät Olmakin voimaa ja siirsivät sen tykkiin, jonka avulla oli mahdollista liikkua paikassa portaalien kautta. Valitettavasti tietyt tahot halusivat sen ja tekniikan jonka avulla matoraneille annetaan elementaalivoimia, itselleen. Hyökkäyksen aikana sitten pakenin tykin avulla tähän maailmaan ja nyt haluan vain lähteä kotiin tykillä ja lopettaa maailmani kärsimyksen ja verenvuodatuksen”, Umbra kertoi. Pieni kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan kun hän kertoi tarinaansa ja muisti kotimaailmansa.
”Olipa tuokin tärkeä tieto”, Flygel sanoi hiukan pettyneenä. ”Odotin ehkä vähän dramaattisempaa tarinaa sinulta, ulottuvuusmatkustaja”, Zyglak lisäsi ja jatkoi: ”Et haluaisi kuulla minun tarinaani?”
Tätä Umbra oli odottanutkin. Zyglak avautuisi hänelle, antaen lisäaikaa suuren paon suunnittelemiseksi. Qewa oli kadonnut jo jonnekin, mutta Umbra toivoi että hämähäkki olisi jossain lähellä.
”Kaikki alkoi vuosituhansia sitten. Minut kasvatettiin Zyglakien jalkaväkeen ja rivisotilaaksi, jonka tarkoituksena olisi vain totella johtajia ja ylempiä tahoja. No osallistuin moniin sotiin joissa joukkomme pärjäsivät hyvin, yleensä Matoraneja ja muita lajeja vastaan. Eräs taisteluoperaatio oli ihan toisenlainen… Hyökkäsimme korkeakulttuurilliseen, Orto Nuin pikkusaarelle, saarelle joka oli tunnettu valkokultaisesta rakentamistyylistään ja Valtuustostaan, joka johti saarta Turagoiden ja Matoranien kanssa. Saarella oli rikkauksia ja huono armeija joka koostui vain kuudesta Toasta ja Gukko-ilmavoimista. Täydellinen valloituskohde siis. Me Zyglakit hyökkäsimme saarelle, ammuimme alas keihäillä ja tykeillämme, suurimman osan ilmavoimien joukoista ja taistelimme saaren kuutta Toaa vastaan. Kyseisessä kahakassa menetin toisen silmäni, kun ryhmän Tulen Toa, ja johtaja, iski tuliporansa suoraan silmääni, jolloin poranterä meni ihan aivoihini asti. Se sai aikaan suunnatonta kipua, mutta samalla muutti persoonaani ja älykkyyttäni. Samalla menetin kiinnostuksen sotimiseenkin, vaikka vanhat taitoni eivät unohtuneetkaan. Aloin tutkia eri asioita ja kirjata niitä muistiin, tehden seikkaperäisiä päätelmiä ja kirjoittaa pöytälaatikkoon havaintojani. Samalla menetin kiinnostukseni Rhak’elakkismiin, koska en nähnyt siinä mitään järkeä”, Flygel kertoi, pitäen pienen hengähdystauon.
Umbra kuunteli kiinnostuneena Zyglakin kertomusta. Hän tunsi osaltaan sääliä olentoa kohtaan, osaltaan vihaa.
”Ja nyt kun sinä toit tämän tykin tähän maailmaan, olen alkanut vihdoin tajuta ajan olemuksen. Emme voi vaikuttaa juuri mitenkään aikaan, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen ratkaisevasti. Kutsun tätä Nuiramavaikutukseksi, sillä jos Nui-Rama pörrää väärässä paikassa oikeaan aikaan, ei pörrää ollenkaan, tai jättää huitaisemasta matorania pistimellään, kaikki vaikuttaa osaltaan aikaan ja luo äärettömän määrän vaihtoehtoismaailmoja. Pelkkä tämän ajatteleminenkin saa jo pääni sekaisin, eikö sinunkin?” Flygel esitti kysymyksen vangilleen. Umbra kuunteli tarkkaavaisena zyglakin sanoja. Olennon mielessä piili älykkyyttä, mutta se oli vain valjastettu ”väärälle” puolelle, eli Allianssiksi kutsutun oudon organisaation palvelukseen. Umbra oli myös tämän tarinatuokion aikana saanut keksittyä suunnitelman Zyglakin ikeestä pääsemiseksi.
”Kiitos tarinasta, Flygel”, Umbra sanoi virnistäen. Hän oli muuttanut tarinatuokion aikana ruumiinsa värit vastaamaan valoasetuksiaan ja latasi nyt Flygelin takana olevasta portaalista pilkistävässä kädessään olevaa valopalloaan. Umbra tiesi ettei saisi valolla vahingoitettua zyglakia, mutta aina sopi yrittää.
Loistava valopallo kiisi ilmassa Umbran kädestä kohti Zyglakia kun Umbra päästi sen valloilleen. Kellertävä voimapallo osui Flygeliä alaselässä olevaan hammasrattaaseen, joka tuotti suunnatonta kipua tiedemiehessä, joka oli jo taistelujen aikana saanut vammoja ruumiiseensa. Ulottuvuusporttitykki putosi hänen käsistään lattialle, tykin sammuessa sen off-napin kytkeytyessä päälle. Ulottuvuusporttitykit katosivat, Umbran ollessa taas entisellään lattialla. Matoran nousi ylös, katsellen edessään olevaa Zyglakia, joka makasi tuskissaan lattialla, selkä kohollaan ja nelinkontin.
Umbra vaihtoi värinsä takaisin violetin ja mustan väriin, saaden painvoiman hallinnan takaisin. Hän nousi voimiensa avulla ilmaan, ja koetti pitää voimalan sortumavaarassa olevaa kattoa paikallaan. Miekastaan hallitulla painvoimalla Umbra nosti ulottuvuusporttitykin ilmaan, mutta Flygel nappasi sen käsiinsä. ”Näyttää siltä ettet saa vieläkään tätä käsiisi”, Flygel sanoi ivallisesti, laukaisten pari portaalia hetken naputtelun jälkeen, ilmaan. Toinen osui Umbran luokse tullutta Fikoua, joka katosi nopesti portaalista ties minne.
”Ammuit ystäväni tuntemattomaan!” Umbra huusi ilmasta, Flygelin ampuessa portaaleja pitkin huonetta. Portaalit imaisivat sisäänsä kattoa kannattelevia rakenteita, jotka olivat jo muutenkin todella hauraita. Umbra koetti voimillaan kannatella kattoa, mutta se kävi koko ajan työläämmäksi.
”Tapat meidät molemmat!” Umbra huusi, syöksyen Flygelin kimppuun. Kaksikko alkoi repiä tykkiä toistensa käsistä, jolloin tykin nappuloita sohittiin tarkoituksettomasti, jolloin portaaleja syntyi kokoajan enemmän ja enemmän. Kiihkeän painimisen päätteeksi Umbran musta miekka onnistui halkaisemaan tykin osiin, jolloin molempien käsiin jäi osa tykkiä.
”Katso mitä nyt kävi kun olit ahne”, Flygel sanoi, juosten nopeasti yhteen portaaleista. Portaali sulkeutui juuri kun Zyglak meni sen läpi ja katto alkoi sortua Umbran niskaan. Uupuneena Matoran koetti keventää katon massaa, muttei saanut paljoa mitään aikaiseksi. Pahempaa oli luvassa sillä portaalit alkoivat yksi toisensa jälkeen sulkeutua.
”Minun on pakko päästä pois täältä!” Umbra huusi juosten niin lujaa kuin pystyi kohti viimeisten portaalien rypästä. Hän ehti juuri ja juuri viimeiseen sinertävään ikkunaan, hypäten sen läpi kohti tuntematonta.
Portaali avautui metsässä, muutaman kion päässä järvestä josta kuului kova ryske ja pauke kun suuri voimala rysähti maahan. Sitä seurasi suurehko räjähdys, joka vavisutti lähialueen maastoa.
Uupuneena, pettyneenä, ystävät kadonneina ja tykki rikkinäisenä hänen käsissään, Umbra aloitti vaivalloisen matkansa kohti Bioklaania. Hänen koko tehtävänsä oli epäonnistunut surkeasti. Kaiken kukkuraksi hän alkoi yhtäkkiä voida todella pahoin ja oksentaa suustaan hammasrattaita. Umbra lysähti maahan nelinkotin ja kakoi.
”Miksi Kohtalo koettelee minua näin!? Mitä tein väärin?! Kaikki ystäväni täältä ovat kaikonneet, tykki on pirstaleina ja toivo on menetetty. Miksi? Mata Nuin nimeen miksi!?” Umbra huusi metsässä, hänen panssarinsa palasten alkaessa pikkuhiljaa haurastua.
Umbran mieli oli musta kuin ikuinen pimeys. Viimeaikojen ponnistelut ja epäonnistumiset, aina Levahin kuolemasta asti olivat vaikuttaneet hänen positiiviseen luonteeseensa. Pieni sankarimme, joka oli taistellut urheasti Zyglakeja ja Feterroja vastaan oli nyt vaipunut syvälle epätoivoon. Epätoivoon joka raastoi hänen sieluaan.
Umbra kaatui maahan, sydänvalo heikosti välkkyen. Hänen hengityksensä oli vaikeaa lukuisten metallinkappaleiden mennessä keuhkoihin. Sylkien suustaan hammasrattaita, Umbra lysähti uupuneena sammaleelle…
Kapura oli hiljaa. Hän oli juuri avaamassa suutaan, mutta sitten uusi mielensisäinen viesti tavoitti kolmikon.
Aiotko kieltäytyä kutsusta?
Osa juurista kääntyi uhkaavasti Summerganonia ja Serania kohti. Muutama kietoutui heidän raajoihinsa ja esti liikkumisen.
Sepä harmi.
Muutama juuri kiertyi Summerganonin kurkun ympärille. ”Tajusin”, Kapura sanoi hiljaa ja lähti kävelemään mystisen vaiston ohjaamana. Kasvillisuus tiheni. Juuria näkyi enemmän ja enemmän, ja ne liikahtelivat Kapuran kulkiessa ohi. Raheja ei näkynyt vieläkään. Kapura tajusi tilanteensa toivottumuuden: Hän oli kävelemässä kohti mystistä paikkaa saarella, jolla ei todennäköisesti ollut asutusta. Ja hänen matkakumppaninsa olivat pahimmassa tapauksessa kuolleita.
Jatka.
Kapura havahtui mietteistään. Mielensisäinen viesti tuntui vahvemmalta. Äänensävyäkin erotti hieman: se kuulosti siltä, kuin joku olisi odottanut jotain todella kauan. Itse ääni ei kuulostanut miltään Kapuran tuntemalta lajilta.
Lähellä.
Kapura erotti puiden takana jotain harmaata ja massiivista. Vihreät juuret hänen ympärillään liikahtelivat hieman.
Niin lähellä.
Kapura erotti harmaan kohteen: se näytti olevan jonkinlainen jättiläismäinen halli. Peltikatossa oli useita reikiä, ja seinät olivat revenneet sieltä täältä tarjotessaan kulkureittiä juurille. Kasvillisuutta alueella ei juuri ollet. Hallin takaa Kapura erotti joukon muita rakennuksia, jotka eivät olleet niin ränsistyneitä. Maassa lojui lasinsirpaleita.
Vihdoin.
Kapura asteli hermostuneesti kohti hallia, jonka ovet makasivat maassa ruosteisina. Hän erotti vain pimeyttä oviaukosta.
Sisältä kantautui nauru, joka kuulosti kummalliselta, aivan kuin nauraja ei olisi tästä maailmasta. ”Sisään”, kuului oudolla äänellä naurun lomasta. Kapura asteli sisään halliin hermostuneena. ”Kuka sinä olet?” Kapura kysyi. Nauru lakkasi. Johonkin hallin pimeyteen ilmestyi kaksi suurta, punaisena hehkuvaa silmää. ”Minä olen…”, kuului lauseen aloitus punaisten silmien kohdalta.
Zairyh.
Valot räpsähtivät päälle. Kapura erotti hallin epätavallista sisustusta: Lattia oli täynnä lasinsiruja ja tyhjiä koeputkia, jotka olivat jo kauan aikaa sitten valuttaneet sisältönsä maahan. Seinissä oli kiinni ilmeisesti toimivia koneita, joista kulki johtoja nurkkaan.
Nurkan perällä oli paljon lasinsiruja ja korokkeen tapainen jalusta. Jalustan päällä oli olento.
Kapura ei pystynyt hillitsemään itseään.
Hän huusi.
Samainen tuntematon saari, kauan aikaa sitten
”…Toa-kanisterit ovat miltei lähtövalmiita, jään kaipaamaan tätä paikkaa”, Tapnok julisti iloisesti ja katsoi ulos ikkunasta. Aurinko paistoi kirkkaasti. Tässä säässä oli vaikea kuvitella, miksi Pohtur ja Darek olivat seonneet. ”Minäkin”, Kapura totesi unisesti miettien Pohturin ja Darekin mysteeriä, jonka oli jo asianmukaisesti merkinnyt muistiin. ”Kuuntele noita ääniä, laittavat varmaan kanistereita valmiiksi”, Tapnok sanoi iloisesti. ”Merkitsen senkin muistiin”, Kapura sanoi ja kirjoitti lauseen alun: ”Ulkoa kuuluu ään-”
Kapuran kirjoitus keskeytettiin.
Puisen mökin seinät pirstoutuivat.
Raoista syöksyi sisälle monta vihreää, paksua juurta. Kapura katseli kauhistuneena, kun ne kiertyivät Tapnokin kaulan ympärille.
Po-Matoran rimpuili. Hän yritti sanoa jotain. Kapura oli jähmettynyt paikoilleen.
Tuntematon saari, nykyhetki
Kapura katsoi kauhistuneena huoneen nurkkaan.
Olento muistutti hieman kasvia. Paitsi että Kapura ei ollut eläessään nähnyt mitään, joka muistuttaisi vähemmän elävää olentoa. Olentoa peittivät samaiset vihreät juuret, ja se mahdollisesti koostui niistä kokonaan. Silmät (vai olivatko ne vain rakoja juurimassassa) hohtivat epäluonnollisen kirkkaina. Olento ylettyi täsmälleen korokkeelta kattoon. Juuret sen pinnalla liikahtelivat koko ajan.
Zairyh.
Kapura yritti ottaa tukea jostain. Hän ei pystynyt seisomaan, vaan kaatui lattialle kauhistuneena. Lonkeromaiset juuret kiertyivät hänen käsiensä ja jalkojensa ympärille. Kapura ei yrittänyt tehdä vastarintaa. Hän ei voinut. Kapura ajatteli vain yhtä sanaa.
”Morbuzakh.”
Zairyh liikahteli levottomasti, ja sanoi: ”Ei.”
Paljon enemmän.
”Mitä”, Kapura sanoi huohottaen saatuaan puhekykynsä takaisin. ”Saaren Matoranpopulaation tuhoaja on… huonekasvi?”
Voi. Yrittää esittää rohkeaa.
Minä tiedän.
Kapura tunsi oudon tunteen. Hän näki vilaukselta kuvia, jotka tuntuivat sopivan hänen tarinaansa. Joitain hän ei tuntenut. Ta-Matoran kompastuu Toa-kiveen. Kolme hahmoa ratsastaa Gukko-linnuilla. Avde uhkailee Morbuzakhilla. Ta-Matoran raapustaa mökin seinään kirjoitusta. ”Mmmmitä sinä teet”, Kapura mutisi.
Käyn läpi muistosi
Se ei satu
Hihih
Muistojen tulva jatkui. Tummanpunainen Toa sulloutuu Toa-kanisteriin katsellessaan metsäpaloa. Joukko kristallikiipijöitä hyökkää. Musta viittaan kietoutunut hahmo ojentaa kätensä.
Hän
Musta viittaan kietoutunut hahmo ojentaa kätensä.
Se on hän
Kapura avasi silmänsä. Hän nousi huterasti ylös. Zairyh liikahteli levottomasti ja näytti voitonriemuiselta, vaikka juurimassan ilmeitä oli erittäin vaikea tulkita. Kahden silmänreiän alle avautui kolmas reikä. ”MISSÄ HÄN ON”
MISSÄ HÄN ON
Kapura kavahti taakse. Hallin lattiaan tuli halkeamia juurien noustessa maan alta. Zairyh huusi. ”MINÄ KYSYIN SINULTA!” Zairyh karjui.
MISSÄ HÄN ON
Musta viittaan kietoutunut hahmo ojentaa kätensä.
”En tiedä, mistä puhut”, Kapura sanoi todenmukaisesti. ”Pakko”, Zairyh sanoi hiljaa.
PAKKO
Juurimassa liikahteli. Katosta varisi maahan pölyä. Muutama johto katkesi.
VASTAA
VASTAA
Kapura tunsi kaatuvansa maahan, mutta hän ei tuntenut kipua. Kaikki näytti hidastetulta. Lopulta kaikki muuttui pimeydeksi.
Sinä vaadit tätä
”Mitä”, Kapura mutisi. Hänen olonsa oli huono.
Minun on yksinkertaisesti pakko tehdä se.
”Mistä puhut”, Kapura sanoi hitaasti.
Heistä.
Pimeys hälveni. Kapura avasi hitaasti silmänsä. Hän erotti muutaman juuren yhdistyvän eräänlaiseksi putkeksi hänen ja Zairyhin välille. Punainen valo Zairyhin silmissä himmeni. Putki alkoi hohtaa punaista valoa.
Monien tuntien ja kauheiden tapahtumien jälkeen, Moderaattori Same viimein pääsi istahtamaan työpöytänsä ääreen ilman valitusta. Hän huokaisi väsymyksestä ja lupasi itselleen ettei koskaan olisi mukana missään samankaltaisessa ilman pistoolejaan, veitsiään ja kunnon savuketta. Suuri paperisota oli käynnissä Selakhilaani Moderaattorin edessä, jonka hyökkäyskomentajana toimi hän. Taistelu oli pitkä ja raivokas, eikä loppua näkynyt. Same merkitsi ja allekirjoitti useita asiapapereita ja raportteja väsymättömästi. Musteen haju täytti Moderaattorin sieraimet ja papereita oli kaikkialla hänen ympärillään. Sotaveteraani piteli kynää tiukasti kädessään. Sota vaati uhreja.
”Moderaattori Same, teille on vieraita”, Matoralainen sihteeri astui sisään ovesta ja ilmoitti Selakhilaanille.
Tuli taantui.
”Kutsu heidät sisään”, Samen käheä ääni kuului. Viisi Toaa saapui heti toimiston sisälle. Same tunnisti heti ketkä Toat olivat kyseessä.
”Palasimme tehtävästämme”, punainen, Hauta kantava tiimin johtaja ilmoitti. ”Palasittepa aika myöhään, Takama ja Angorangerit”, Same huomautti työpöytänsä takaa ja nousi seisomaan Toien edessä. ”Niin noh, meillä oli hieman erimielisyyksiä… Ja, noh…”, Takama vastasi hieman vaivautuneena. ”Tehtävä epäonnistui”, Bokrujuh sanoi hyvin suorasti mutta syyllisyyden tuntuisena. ”Saimme pelastettua suurimman osan kylän asukkaista, mutta pahoin pelkäämme ettei kylästä itse ole enää mitään jäljellä”, Maan Toa Kowambra lisäsi.
Same hieroi kasvojaan. ”Kolmas kerta. Miten se voi olla mahdollista?”, Same puhutteli masentavasti. ”No jos tiimi olisi kuunnellut minua, tätä ei olisi käynyt. Jos minä sanon, niin kunnia oli-”, Painovoiman Toa Pohak sanoi kerskuilevasti, mutta lopetti Bokrujuhin iskiessään tätä olkapäällään.
”Sori”, Takama pyysi alakuloisena. ”Pelkkä anteeksi ei tuo sitä kylää takaisin”, Same vastasi hyvin ankarasti. ”Ilman sopivaa teemaa ryhmällemme emme pysty taistelemaan yhtä hyvin kuin ennen”, tulen Toa selitti. ”Ja kuten on kerran sanottu: ’Yhdessä seisomme, jakautuneena me putoamme’”, Kowambra lisäsi Takaman perään, ”Meidän Yhtenäisyytemme ei pysy kasassa jos emme pysty päättämään yhteisesti teemaa jota käyttäisimme tai saada uutta”.
”Niinkö?”, Moderaattori sanoi yhtä käheästi, ”Jos näin asiat ovat, joudun valitettavasti erottamaan teidät viroistanne kunnes keksitte uuden teeman”. ”Selvä, ymmärsimme…”, tulen Toa vastasi elottomasti ja hiipui pois Toa-tiiminsä kanssa, ”hyvää päivänjatkoa teille”.
Moderaattori istui takaisin tuolilleen ja keskittyi paperitöihinsä. Sotatantere oli yhtä kaaottinen kuin se oli, eikä varmaa voittoa ollut odotettavissa. Mutta ennen kuin Moderaattori valmistautui taisteluasemiin, hän muisti jotain. Nopeasti hän kaappasi pöydän lokerostaan pienen kommunikaattorin ja puhui.
”Tietotornin Pojat ja Tytöt, kuuluuko?”
”Kyllä kuuluu, päällikkö-Same!”
”Hienoa, minulla olisi tehtävä. Etsikää kaikki Vihreänmustan Adminimme Veljeskunnan opetuksista, tyylistä ja sen sisäisestä taistelulajeista. Lähettäkää tiedot Toa Cendai Angorangereille.”
”Selvä, päällikkö-Same!”
Same sulki kommunikaattorin ja palasi takaisin sotatantereelle.
”Taistelukentällä, kekseliäisyys on yhtä tärkeä kuin aseen luoti.”
Merellä
Auringot alkoivat laskea ja päivä alkoi hämärtyä pikkuhiljaa. Taivaan kirkkaan sininen väri vaihtui oranssin väri-spektrumin dominoimaksi värimaailmaksi. Veitsivalas veti yhä väsymättä venettä, joten alus jatkoi yhä matkaansa Zakaziin päin.
Aluksen matkustajat eivät puhuneet toisilleen, he pysyivät hiljaa koko matkan aikana. Jos Domek ei kääntänyt katsettaan veneen takaosaan päin, hän olisi kokonaan unohtanut Matoralaisen olemassaolon. Valon Toa tunsi oloaan hieman vaivautuneeksi, joten hän päätti keksiä keskusteluaiheen.
”Joten siis, mitä sinä teet työksesi?” Valon Toa päätti kysyä. Kesti hetken ennen kuin Pegghu vastasi Toan kysymykseen. ”Olen kaupungin vartija”, hän vastasi innottomasti, ”Parisen vuotta olen tehnyt samaa työtä jo”.
”Ahaa”, Domek teeskenteli kiinnostunutta mutta ei enää keksinyt mitä sanoisi seuraavaksi.
Hetken hiljaisuus.
”… Olitko paikalla silloin…” Pegghu kysyi, ”silloin kun ”ne” hyökkäsivät?” Domekin ilme muuttui paljon vakavemmaksi.
”Kyllä, kyllä olin.”
”Mitä sinä teit?” Pegghu jatkoi.
”Miten niin?”
Pegghu ei sanonut mitään.
”Taistelin niitä Olentoja vastaan”, Domek päätti vastata.
”Feterra”
”Mitä?”
”Avhrak Feterra”, Pegghu toisti, ”niiden nimi on Avhrak Feterra”.
”Mistä tämän sait tietää?” Domek kohotti yhden silmäkulmastaan kiinnostuksesta.
”Ne tappoivat hyvän ystäväni”, Pegghu sanoi piittaamatta kysymyksestä.
”… Olen pahoillani”, Domek vastasi kuten kaikkien oli aina tapana vastata, mutta suurimmaksi osaksi siksi koska hän ei tiennyt mikä muu olisi kelvannut vastauksesi. ”Ei tarvitse”, Pegghun ääni hiljeni entisestään, ”se oli minun syytäni. Minun ei olisi pitänyt…” Matoralainen hiljeni eikä jatkanut. Toa yritti keksiä jotain mikä voisi lohduttaa matkustajaansa. ”Kuule”, hän aloitti, ”mitä ikinä tapahtuikaan epäilen, että se on sinun syytäsi”. Pegghu ei vastannut. Domek päätti lopettaa yrityksensä, koska pelkäsi vain pahentavan tilannetta.
Auringot laskivat horisontissa.
Päivä oli päättymässä. Taivaan kirkkaat oranssit ja punaiset muuttuivat hienovaraisesti ja huomaamattomasti illan tummaksi siniseksi. Kuu valaisi pilvien seassa sinistä merta, joka kimalsi valon alla kuin jalokiviä. Valon Toa katseli tätä maisemaa ja huokaisi syvään. Hän pysäytti veneen ja antoi veitsivalaan levätä. Aluksen vetäminen on uuvuttanut sitä.
”Hei, onko meillä valokiviä?” Pegghu viimein sanoi jotain ja nousi seisomaan, ”olisi aika sytyttää ne”. Tietyillä, uskovaisimmilla Matoralaisilla oli tapana aina sytyttää vähintään yhden valokiven iltaisin. Valokivet on sanottu olevan osa Suurta Henkeä ja suojaisi omistajiaan Raheilta ja Makutan katseelta. Useimmiten tämä on vedenpitävä, mutta useimmat kaupungeissa asuvat Matoralaiset eivät ole yhtä uskovaisia ja eivätkä sytytä valokiviä öisin. Siksipä Domek yllättyi hieman, että Pegghun kaltainen kaupunkilainen ehdottaisi tätä.
”Kyllä, se on tuon arkun sisällä”, Valon Toa osoitti toista arkkua, joka oli veneen keskiosassa. Ta-Matoralainen avasi arkun ja näki heti ensimmäiseksi lierihatun muiden tavaroiden päällä.
”Onko tämä hattu sinun?” hän kysyi ottaen valokiven hatun alta ja laittoi sen pieneen jalustaan. ”Kai se teknisesti on”, Toa vastasi lakonisesti.
Ämkoo kaatui maahan perässään juoksevan epäkuolleen Toan liekehtivän iskun voimasta. Ilman Toa heitti itsensä ainoalla kädellään ympäri ja näki kalmankankean Herkan kohottavan asettaan viimeistelläkseen vihollisensa.
Herkan naamioon iskeytyi pieni heittoase. Kuollut Toa menetti hetken ajaksi tasapainonsa ja Ämkoo ehti jälleen kerran täpärästi pois hyökkäyksen alta.
”Kiitos”, Ämkoo totesi pikaisesti luokseen juosseelle Enkille. Enki nyökkäsi vastaukseksi. Le-matoran valmistautui juoksemaan loitommas, mutta Ämkoo tarttui matorania olkapäästä.
”Kuule.” ”No.” ”Minulla oli mukana kivi. Missä se on?” ”Öh. Linnun varustelaukussa?” ”Tarvitsen sitä.” ”Minulla on kyllä lisää näitä teriä jos sinä-” ”En aseeksi. Hae se.”
Enki lähti kipittämään kauempaa tilannetta tarkkailevaa lintua kohti. Tharkon huomasi tämän ja ohjasi Atyan juoksemaan matoranin perään. Ämkoo kirosi.
Matoro väisti jälleen täpärästi Tharkonin luoman tornadon. Jään Toa ampui elementtisäteen ilman Toaa kohti, mutta tämä onnistui väistämään. Matoro ei voinut olla huomaamatta, että Tharkon oli hyvin kokenut taistelija. Taistelu oli hyvin tasaväkinen.
Enki huomasi perässään juoksevan sinisen Toan. Matoran vihelsi linnullensa, hyppäsi tämän kyytiin ja onnistui täpärästi väistämään huipputerävän katanan iskun. Atya tuijotti kuin hämmennyksen vallassa taivaalle kohoavan matoranin perään, kääntyi ja jatkoi sitten matkaansa Ämkoon tykö.
Samaan aikaan Herka teki kaikkensa upottaakseen koukkuaseensa Ämkoon rintakehään. Vihreänmusta Toa väisteli iskuja horjahdellen, ja yritti tuon tuosta iskeä kädellään Herkan naamioon. Naamion irroittaminen saisi epäkuolleen Toan pysähtymään, mutta suunnitelma ei ollut helppo…
”Ämkoo!”
Käsipuoli Toa hyppäsi loitommas Herkasta ja otti kopin. Enki laskeutui ja viskasi rutiininomaisesti jotain terävää Herkaa kohti. Punainen Toa sai jälleen osuman, muttei ollut moksiskaan.
Ämkoo kohotti kiveä käsissään. Toa katseli sitä hetken epäröiden ja vilkaisi sitten Matoron ja Tharkonin suuntaan.
”Mikä tuo on?” kysyi taisteleva kaksikko kuin yhdestä suusta. ”Noniin”, tuhahti Ämkoo, otti tukevan asennon ja sanoi: ”Minulla on kivi, enkä pelkää käyttää sitä.”
Alkoi tapahtua. Kivi Ämkoon kädessä alkoi hohtaa Toan kohdistaessa siihen kaikki voimanrippeensä. Kuului outoa huminaa, sihinää ja Ämkoon hiljaista muminaa. Toan naamio alkoi hohtaa.
Tharkon katsoi hämmästyneenä Ämkoon alkavaa muutosprosessia. Niin teki myös Matoro, joskin jään Toa ymmärsi varsin pian käyttää tilaisuutta hyväkseen. Matoro hyödynsi aukon Tharkonin puolustuksessa ja syöksi jäätä miekkansa terää pitkin.
Tharkon sai osuman jalkaansa ja karjaisi kaatuessaan maahan. Matoro virnisti tälle, ja keskittyi sitten ihmettelemään Ämkoon tekemisiä.
”Mmmmiiitää siiinää teeeet?”
Herka astui varovasti Ämkoota kohti, mutta vihreänmustan Toan luota noussut voimakas paineaalto heitti tulen Toan usean metrin päähän. Pimeä energia Ämkoon ympärillä tiivistyi, sihahti ja katosi.
Herka nousi seisomaan ja katsoi Ämkoota. Siinäkö kaikki? Toan panssarit olivat hieman tummentuneet ja Ämkoo näytti entistäkin hengästyneemmältä. Herka kohotti asettaan ja lähti juoksuun vihollistaan kohti.
Ämkoo seisoi hiljaa paikallaan. Toan silmät eivät olleet vielä auenneet.
– – –
Sinä. Oletko taas täällä?
Hiljaisuus. Et.
Miksi sitten.
Ah.
Ei sinua ole enää.
Nyt olen vain.
Minä.
– – –
Herkan hyökkäys keskeytyi verenpunaisena leiskuvan energiakäden iskeytyessä tulen Toan kasvoihin. Herka äännähti epämääräisesti ja yritti sitten kaikin keinoin irroittaa Ämkoon otetta kasvoistaan.
Sätkivän Herkan lisäksi kukaan ei liikkunut. Jokainen paikallaolija tuijotti ihmeissään Ämkoon oikean olkapään tienoille ilmestynyttä hehkuvaa punaista raajaa, joka rutisti parasta aikaa Herkan naamiota uuteen uskoon.
”Sinä…” ”Minä.”
Ämkoo päästi yllättäen irti. Ilman Toa tarttui kuitenkin pian kiinni toistamiseen. Ilman Toa tarttui kiinni Herkan kädestä, nosti sen tulen Toan otsan paikkeille ja iski sitten tähän kaikin voimin luonnollisessa kädessään koko tämän ajan kantamallaan naulalla. Naulattuaan zombin käden tämän omaan otsaan Ämkoo suoritti äärimmäisen epäreilun kampitusliikkeen ja heitti Herkan nurin.
Ämkoo yskäisi verta, mutta pakottautui pysymään pystyssä. Muodonmuutos oli vaatinut veronsa.