Killjoyn mökin rauniot
”Hei, kiitos kaikesta. Oikeasti, sinusta on ollut valtava apu.”
Creedy ja Saraji seisoivat mökkipolun päässä, jättäen hyvästejä talon ainoaan seisovaan seinään nojailevalle Nazorakille. Torakka kumarsi hitaasti ja nyökkäsi lähtöä tekevälle kaksikolle. Käsillään viittoillen Nazorak osoitti jäävänsä mökille, toivoen salaa kaksikon, tai ainakin Creedyn palaavan vielä takaisin. Muutamaa kädenheilautusta myöhemmin Vahki ja Matoran aloittivat taipaleensa jalan kohti Klaania. Taannoinen riita kaksikon välillä alkoi tuntua jo kaukaiselta.
”Toivotaan, että Nurukan ei ole vielä lähtenyt. Olisi kätevää, jos pääsisimme samalla kyydillä, millä hän sitten ikinä matkaakaan.” Vahki hymähti myöntävästi. Creedyn suunnitelma oli hänen mieleensä. Vastauksia janoava Saraji oli varma asioiden selvenemisestä. Matka Metru Nuille olisi kuitenkin pitkä, eikä kummankaan kaksikosta tehnyt mieli matkata sitä yksin.
”Minä luulen, että haluan keskustella sen maan toan kanssa muutenkin. Minulla on vahva tunne siitä, että hän jakaa kanssani hyvin paljon… ehkä liikaakin.” Uudet muistot. Tuo sanapari oli nyt lopullisesti syöpynyt Vahkin mekaaniseen mieleen. Mutta sen sijaan, että hän olisi ollut puhtaasti huolestunut tästä uudesta ilmiöstä, Saraji miltei salaa toivoi saavansa näitä muistoja lisää. Vaikka kysymyksiä hänen päässään oli aivan liikaa, hän oli varma, että jossain vaiheessa hänen mielensä tarjoaisi myös vastauksia.
Ei mennyt kauaa, kun parivaljakko oli päässyt maantielle asti. Tien vierusta tiukasti kulkeva kaksikko kulutti aikaa muistellen kukin vanhoja päiviään, ajalta ennen Klaania ja sotaa. Creedy oli saanut hivutettua keskustelun häntä jo pitkään askarruttaneeseen asiaan. ”…mutta hei, ihan oikeasti. Miten sinä taistelit tuon kanssa? Tuo miekka on pisin, painavin ja epäkäytännöllisin ase maailmassa. Miksi ihmeessä sinä käytät tuollaista?
Saraji naurahti Creedyn kysymykselle. Vahki tiesi Creedyn suunnitelleen aseita Metru Nui -vuosinaan. Siksipä hän totesiksin demonstraation helpoimmaksi tavaksi selittää. Yhdellä vipsaisulla Vahki oli irroittanut miekan selästään ja painovoimaa ja ilmanvastusta uhmaava miekkasankari pyöritteli tätä nyt humisevassa kierteessä aivan oman päänsä vieressä. Vahki koukisti polviaan ja silmänräpäyksessä tämä oli ilmestynyt metrien päähän Creedystä suuren kuusipuun luokse. Ennen kuin Matoran ehti edes tajuta mitä Vahki oli tekemässä, oli tämä jo ilmestynyt takaisin hänen vierelleen, miekka tiukasti selkäänsä sidottuna. Matoran tuijotti suu ammollaan, kun kuusipuu halkesi korkeussuunnassa kahtia ja sen palaset vääntyivät juuresta hitaasti maahan. ”…sinä rikot fysiikan lakeja herraseni. Tuo ei ole reilua.”
Saraji nauroi nyt aivan avoimesti, kovasti mieltyneenä omaan temppuunsa. Creedyn tuomitseva katse kuitenkin hyydytti hymyn melko nopeasti ja vahki päätti vaivautua selittämään. ”Katsos, kun Vahkeja alettiin liittämään Käden riveihin, meille korkea-arvoisille taottiin naamio. Mutta näkyvän naamion sijasta Kanoka-kiekot sulatettiin suoraan virtapiireihimme. Ei varmaan ole mikään yllätys, että minun valintani oli Kakama… tai jos tarkkoja ollaan, niin kolme sellaista.”
”Minä tavallaan tiesin jo tuon, mutta se ei selitä sitä, miten sinä heilutat tuota kymmenien kilojen painoista jättimiekkaa noin kevyesti.”
”Ammattisalaisuuksia. En minäkään voi ihan kaikkea kertoa.”
Keskustelu päättyi punaisen Matoranin puolihiljaiseen jupinaan silmänkääntötempuista, Sarajin vain myhäillen tyytyväisenä vieressä.
Tarkkailuhuone, Tuntematon sijainti
”Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”
Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…
”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason 1 viholliseksi. Miten on mahdollist-”
”Hiljaa rivissä! Äläkä kutsu minua kenraaliksi. Sinä tiedät aivan hyvin, että kun Killjoy palaa, hän tulee ottamaan paikkansa takaisin… ellei ole sitä jo tehnyt.”
Kahteen rivistöön asettautuneet muutamat kymmenet Vahkit seisoivat asennoissaan täysin liikkumatta. Ainoastaan viimeisimpänä puhuneen yksikön ääni rikkoi täydellistä hiljaisuutta lastausalueen näköisen tilan sisällä. Musta hahmo seisoi kahden rivin välissä tuijottaen kohti kyseenalaistanutta yksikköä. Hahmo otti askeleen eteenpäin, saapuen nyt varjoisasta tilastaan katosta valaisevien spottivalojen alle. Mustiin siteisiin kääriytynyt mekaaninen olento osoitti sormellaan kohti aiemmin äänessä ollutta Vahkia. ”Ja sinun tulee oppia paikkasi. Kaiken tämän ajan jälkeen minä en aio sietää niskurointia.”
Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Se oli joukolle merkki hajaantua ja Vahkiyksiköt ryhmiintyivät, lähtien astelemaan marssien eri suuntiin kohti lastausalueen eri päihin sijoitettuja ovia. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen, jaksamatta kuitenkaan napittaa sitä lainkaan. Muuten täysin mustan takin olkiin oli kiinnitetty muhkeat punaiset toppaukset, joissa molemmissa komeili Mustan Käden kiiltävä logo. Sirohko nainen ei tuntunut edes välittävän militaristisen takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa. Helma olikin hyvin rispaantunut ja kulunut, mikä kieli siitä, että takki oli ollut hänen käytössään jo kauan.
Ovi ovelta ja käytävä käytävältä nainen jatkoi matkaansa kohti määränpäätään. Valtavan kompleksin sisällä olennon ajatukset alkoivat harhailemaan ja yksi naisen käsistä eksyikin nopeasti kohti hänen sidottua rintakehäänsä. Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru.
Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta, paitsi että sisempi rengas ei ollut kokonainen, sillä siitä puuttui pieniä selkeästi tarkoituksella irtileikattuja paloja. Korun hämmentävyys perustui kuitenkin siihen, että renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna. Metalliketju oli pyöräytetty renkaista ulompaan, jättäen sisemmän näyttämään siltä, kuin se levitoisi paikallaan jonkun tuntemattoman voiman saattelemana.
Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna olento matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit ”F -12”.
Vahkit nostivat katseensa näyttöruuduiltaan hetkeksi ja asettuivat sotilastervehdykseen, näiden johtajan marssiessa paikalle. Vilkaisemattakaan sotilaiden suuntaan nainen käveli aulan reunalle ja sinne sijoitetulle raskaalle panssariovelle. Salamannopealla heilautuksella punainen koru vilahti oven sensorien edestä ja piippauksen ja keskustietokone B.I.A.N.C.A:n monotonisen tervehdyksen myötä ovi aukesi ja olento astui sisään pieneen huoneeseen.
Pieni näppäimistöillä vuorattu komentopöytä sai seuraavaksi tarjota tarkoitustaan umpiväsyneen naisen lepopaikkana. Takki tippui lattialle, koru puristui tiukasti mustien siteiden peittämään käteen ja työtuolin selkänojan sijaan olennon pää otti nojaa komentopöydästä, välittämättä siitä, että kaksi näppäimistöä tipahti sen takia räminällä lattialle.
Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…
Oven ulkopuolella kaksi Vahkia jatkoi rauhassa puuhasteluaan tietokoneiden kimpussa. Silmiensä hohdetta lukuunottamatta kaksi täysin identtistä Vahkia oli syventyneenä keskusteluun, jonka sisältö oli vaihtunut nopeasti heidän johtajansa kävellessä heidän ohitseen.
Selin naiskenraalin oveen oleva sinisilmäinen Vahki naputteli tietokonettaan, pitäen katseensa tiukasti ruudussa koko keskustelun ajan. Vihreäsilmäinen, selkeästi eloisampi Vahki taasen tuijotteli oveen, josta heidän kenraalinsa oli hetki sitten kulkenut. ”Kenraali vaikuttaa kovin väsyneeltä. En ole nähnyt häntä lepotiloissa varmaan viikkoon. Saisi varoa, ylikuumentaa vielä piirinsä.”
Toinen Vahki hymähti, osoittaen olevansa samaa mieltä puhujan kanssa. Tietokoneen ruutu heijasti valoa hiljaisemman Vahkin mekaanisille kasvoille, paljastaen hänen työnsä alla olevan maailmankartan, jolla vilkkui pieniä pisteitä siellä täällä. Jos joku olisi vilkaissut äänessä olevan Vahkin ruudulle, olisi hän löytänyt sieltä samanlaisen kartan. Ainoastaan pisteet olisivat puuttuneet.
”Tai siis… katso nyt häntä. Hän on ollut aivan tolaltaan siitä asti kun signaali Herraan katosi BK-Xian aikana. Ja nyt vielä tämä… aivan kuin häntä ei koeteltaisi jo tarpeeksi.”
”Kuulostaa siltä, kuin olisit huolissasi.”
”Ehkä olenkin?”
”Sinä olet rivisotilas. Ei sinun kuulu olla huolissasi.”
”Minulla on kuula.”
Sinisilmäinen Vahki huokaisi kuin pettyneenä ja nosti nyt vihdoin katseensa pois näytöltään, luoden katseen kohti tohkeissaan olevaa toveriaan. ”Me olemme käyneet tämän keskustelun jo ties kuinka monesti. Se, että sinä kykenet johonkin ei tarkoita sitä, että sinä saat tehdä niin. Me olemme sotilaita. Meidän ei kuulu luottaa tunteisiimme.”
”Kuulaa tai ei?”
”Kuulaa tai ei.”
Vihersilmäinen Vahki katsoi hieman pettyneenä, kun tämän toverin katse upposi takaisin näyttöön. Mielessään sotilas tiesi, että hänenkin pitäisi palata töihin. Jokin hänen takaraivossaan kuitenkin esti häntä tekemästä mitään. ”Tunteet johtavat. Jos emme saa kerran luottaa niihin, miksi ihmeessä se oli aina Herran motto?”
”Herran ajoista on jo kauan. Hän pakeni täältä. Neiti jäi johtoon. Niin kauan kuin hän määrää, me menemme niinkuin hän sa- …oh.”
”Oh? Mitä oh?”
”Minusta tuntuu… että minä löysin heidät.”
Vihersilmäinen vahki hätkähti mietteistään, tämän hypätessä valtavalla ryminällä toverinsa istuimen taakse. Molemmat naulitsivat katseensa näyttöön, jossa hohti nyt erityisen laajana kaksi tiettyä pistettä. Kartan eteläosista paikannetut pisteet olivat aivan vierekkäin. Niissä näkyi pientä liikettä. Kartta oli zoomattu niin syvälle, kuin sen vain sai. ”Ei ei ei ei ei… tämä ei ole hyvä. Ei ollenkaan hyvä.”
”Mmmh. Mokoma pirulainen löysi hänet ensin. Odotas, käynnistän diagnosointiohjelman. Katsotaan mitä saamme irti.”
Vahki naputteli näppäimistöään, tarkentaen samalla kahdesta pisteestä punaisena hohtavaan. Paria sekuntia myöhemmin näytölle ilmestyi puolen ruudun kokoinen infoikkuna, joka lateli valtavat määrät tietoa kaksikon silmille.
”…okei. Tämä ei parane, ei parane ollenkaan. Näyttää siltä, että iso K on joutunut vapauttamaan.” Tuolin takana seisova Vahki iski kädellä otsaansa ja pudisteli päätään. ”Ei hemmetti soikoon. Xialla tulee kiire. Missä heidän asemansa on?”
”Vielä miltei kymmenen minuuttia kohteeseen. En usko, että K kestää niin pitkään vapautetussa tilassa. Ja lisäksi, tuo kohde on suurin eteläisten saarten vihollistukikohta. Se saattaa sisältää jopa satoja tason 2 vihollisjoukon jäseniä.”
”Tiedätkö… minulla on sinulle yksi pyyntö.”
”Kerro.”
Seisova Vahki raapaisi hiljaa sormenpäällään suurta panssariovea, jonka taakse heidän kenraalinsa oli vähän aikaa sitten kadonnut. ”Me emme voi lähettää viestiä ulos vielä moneen päivään. Kompleksimme järjestelmä ei kestäisi sitä näin nopeasti edellisen jälkeen, olenko oikeassa?”
”Olet.”
”Se tarkoittaa myös sitä, että emme voi tehdä asialle yhtään mitään.”
”Emme.”
”Siinä tapauksessa… sovitaanko, että pidämme tämän toistaiseksi omana tietonamme? Neiti kenraali tarvitsee lepoa. Ei anneta hänelle enempää murehdittavaa.”
”Hyvä on.”
”Sinä suostut? Oikeasti?”
”Tämän kerran.”
Vihersilmäinen Vahki hymähti tyytyväisenä, vilkaisi vielä nopeasti toverinsa näyttöön ja asteli sitten takaisin omalle työpisteelleen, tällä kertaa jopa istuutuenen paikkalleen. ”…huoh. Joskus minä tosissani kyllästyn olemaan lukittuna täällä. 300 vuotta jumissa saamarin kellarissa alkaa olemaan vähän rasittavaa.”
”Kyllä.”
”Ja sinä herraseni opettelet keskustelemaan kunnolla. Olet todella tylsä juttukumppani.”
”Kyllä.”
”…”
Bio-Klaanin linnoitus, muutamaa tuntia myöhemmin
Yö.
Alkava syksy ja hiljalleen lyhenevät päivät pääsivät yllättämään kulkijat. Kumpikaan Klaanin porteista sisään kulkeneista toveruksista ei ollut huomannut ajan kulkua. Yhteisen sopimuksen nimissä kaksikko päätti etsivänsä Nurukanin käsiinsä vasta aamulla. Molemmat, etenkin Creedy, olivat levon tarpeessa.
Saraji asteli sisään pimeään huoneeseensa. Harjaantunut sormi napsautti valonkatkaisijaa salamannopeasti, saaden kattolampun syttymään. Siteet aukesivat selästä ja yksi käsi asetti raskaan miekan lepäämään ovenpieleen. Toisella kädellään Saraji hieroi otsaansa, tunnustellen samalla kasvojaan.
Ne kasvot olivat nähneet parhaat päivänsä. Arvet, naarmut ja tökerösti kasaan kootut pienet kasvojensirpaleet muistuttivat edelleen jokaisesta karvaasta sotaretkestä. Kauempaa katsottuna Saraji näytti nuorelta. Hän oli nopea, notkea, ääneltään vielä nuoren hailakka, mutta voimakas. Nuoreksi Vahki ei ollut itseään kuitenkaan enää aikoihin tuntenut. Ei enää sodan jälkeen.
Haukotteleva soturi rojahti ikkunaan päin käännettyyn nojatuoliinsa. Verhot olivat jääneet auki Sarajin edellisen kerran poistuessa huoneestaan. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.
Yhtäkkiä Saraji hätkähti, kääntäen päänsä vinhasti kohti työpöytäänsä. Se oli tyhjä ja niin oli Vahkin tarvikepussikin. Saraji oli täysin unohtanut mukanaan kantamansa kuulan kohtalon. Se oli viety moderaattorien huoneeseen takavarikkoon Sarajin pyörtymisen yhteydessä. Sairaanhoitajat olivat satavarmoja sen olleen Sarajin taannoisen kaatumisen syynä. Saraji tiesi paremmin. Se kuula ei tekisi hänelle pahaa. Se ei voisi, eikä tahtoisi.
Saraji veti syvään henkeä ja vetäytyi lokoisammin tuolinsa uumeniin. Väsymys painoi häntä jo kovin. Raskaiden luomien hiljalleen sulkeutuessa, ei Vahki voinut kuin yrittää painaa asioita mieleensä. Nurukan, kuula, Metru Nui. Huomenna…
Pimeys.
Saraji horjahti maan kadotessa hänen altaan. Metallisen kolinan saattelemana Vahki kampesi itseään pystyyn keskellä tyhjyyttä. Kaikkialla oli mustaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
”…tämän täytyy olla oudoin-”
”-uni, jonka olet vähään aikaan nänhyt. Mutta tämä ei ole uni Saraji. Oikeastaan tämä saattaa olla todellisin hetkesi satoihin vuosiin.”
Saraji kääntyi hitaasti. Pimeyden keskelle oli ilmestynyt toinen hahmo. Noin kymmenen metrin päässä Vahkista seisova valkotakkinen maan Toa hymyili. Koko hahmon olemus tuntui olevan vastaanottavainen ja lämmin. Matalaääninen ja eleiltään rauhallinen Toa jäi tutkiskelemaan Sarajia katseellaan, tämän ottaessa muutaman askeleen lähemmäs. Maan Toa levitteli käsiään avoimena. ”Olen odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Odottanut hetkeä, jolloin olet valmis. Tänään mielesi on tullut siihen pisteeseen… tule, kävelkäämme.”
Kiiltävää marmorista tietä muodostui Toan eteen tämän jokaisella askeleella. Saraji pysytteli tiukasti ilmestyneen hahmon vierellä. Hahmon läsnäolo sai hänet tuntemaan vähemmän yksinäiseksi keskellä tuota pimeää olemattomuutta. Toa oli maan edustajaksi hyvin tavaomainen. Ehkä himpun verran riutuneen näköinen. Toa piti laboratoriotakkiaan täysin auki, antaen sen pitkän helman liuhua hyvin lähellä alla kiiltelevää tietä. Sarajin katse oli kuitenkin nauliutunut Toan maskiin. Hän ei nimittäin koskaan ollut nähnyt sellaista ennen.
Mustaa ja verrattaen virtaviivaista maskia komisti lyhyen parran lisäksi vain yksi hallitseva asia: Yksi suuri keltainen silmä keskellä komeutta. Tuo silmä käyttäytyi kuitenkin hyvin rauhallisesti, ollen liimautuneena suoraan eteenpäin. Sen tuijotus olisi varmasti saanut Sarajin vaivautumaan.
”Tiedän, että sinulla on paljon kysymyksiä minusta, tästä paikasta, siitä mitä mielellesi tapahtuu. Minä olen täällä vastaamassa niihin kysymyksiin.”
Toa pysähtyi ja kääntyi katsomaan Sarajia. Marmorinen tie alkoi levitä kaksikon ympärille Toan pysähtyessä, luoden vähitellen ympyränmuotoista aluetta heidän alleen.
”Minä olen Toa Ficus. Mustan Käden entinen tiedepäällikkö. Ajalta ennen sinua… kauan ennen sinua. En ihmettelisi, vaikka olisitkin kuullut minusta. Ehdin tekemään moninaisia asioita ennen odottamatonta kuolemaani. Muun muassa tämän älykkään tallenteen, jonka valmistelin juuri sinua varten.”
Saraji oli hämillään. ”Tallenne… mutta, ei. Miten? Minä löysin vasta dokumentin sinusta. Se sanoo, että olet kenraali Killjoyn lisäksi ainoa Käden elossaoleva johtohenkilö.”
”Killjoy? Kenraali? …voi luoja ei. Ei häntä… mutta, anteeksi, niin. Minkä dokumentin sitten ikinä löysitkään, niin minä en ole ollut kuvioissa mukana enää aikoihin. Sodan alkaessa minä menin ensimmäisenä. Tiedemiehen uteliaisuus johti minut… väärille teille.”
Saraji vilkuili ympärilleen, kuunnellen samalla tarkasti Toan puheita. Marmorisen lattian lisäksi heidän ympärilleen alkoi nyt muodostua myös metallisia seiniä. Yhdelle seinistä oli jo ehtinyt muodostua kyltti. Sen tekstistä oli kuitenkin vielä mahdotonta saada selvää, joten Vahki kääntyi takaisin Toan puoleen.
”Sanoit, että loit tämän… tallenteen minua varten? Kuinka olet voinut tehdä sen jos minun luomiseni aikaan sinua ei edes ollut?”
Toa hymyili hetken ja astui lähemmäs Sarajia. Yksi Toan sormi nousi, tökäten Sarajia hellästi rintakehään. ”Nämä siteet ovat merkki. Vain yksi Vahki sai sellaiset. Sinä olit aikasi ensimmäinen…”
Saraji oli ymmällään. Hän kallisti päätään ja viittoili Toaa jatkamaan. Ficus veti syvään henkeä ja aloitti kertomuksensa.
Minä ja Toa Niz olimme Käden ensimmäiset kuulia tutkineet tieteen harjoittajat. Jo kauan ennen sodan syttymistä, niiden olemassaolo tiedettiin, joskaan kukaan ei koskaan tiennyt mistä ne tulivat. Herra oli se, joka ne lopulta kokosi. Kaksitoista kuulaa. Jokainen niistä annettiin olennolle, joka oli sellaisen Herran mielestä ansainnut. Mutta minä varoitin häntä. Niissä kuulissa oli jotain, josta laitteemme eivät ottaneet selvää. Jotain… alkukantaista ja voimakasta.
Minä lupasin tehdä hänelle parempia omin käsin, mutta Herralla oli kiire. Ei mennyt montakaan viikkoa, kun hän oli jakanut miltei kaikki ystävilleen ja työntekijöilleen. Niiden kuulien avulla hän toivoi antavansa ikuisen elämän niiden kantajilleen. Voimanlähde, joka voi halutessaan aina kuusinkertaistaa oman voimansa… loputonta voimaa.
Tavallaan ymmärrän Herran ajatustavan. Toisin kuin moni muu olisi tehnyt, hän piti ne salassa. Hän ei toivonut niillä valtaa, eikä hän käyttänyt niitä aseisiin. Hän käytti niitä pidentääkseen elämää…
…mutta minä vastustin. Lupauksistani huolimatta Herra oli ehtinyt käyttää jo yksitoista kahdestatoista kuulasta. En halunnut Herran onnistuvan joten typeryyksissäni varastin viimeisen kuulan ja juoksin karkuun sen kanssa…
…minä halusin vain saattaa tutkimustyöni loppuun. Halusin pelata varman päälle, mutta kesken pakomatkani minut pysäytettiin. Metru Nuille linnoittautunut Metsästäjäjoukko miltei sai minut. Pääsin pakoon… mutta kuula jäi matkan varrelle. Kun palasin takaisin Käteen, Herra oli raivoissaan. Hän lukitsi minut kerrokseen -12. Käden valtaisan tornitukikohdan alimpaan maanalaiseen kerrokseen. Hän sanoi, ettei aikoisi koskaan päästää minua ylös sieltä. Siten Kädessä käsiteltiin pettureita…
Herra oli kuitenkin kiltti. Antoi minun jatkaa tutkimustyötäni alhaalla. Niz oli minulle aina mukava ja hän tulikin usein seurakseni työskentelemään kanssani…
…mutta kaikki muuttui, kun kahdestoista kuula viimein löydettiin. Herra kirjaimellisesti käveli sen kanssa sisään. Hän toi sen minun nähtäväkseni. Aivan puhtaasti kostaakseen minulle. En olisi halunnut nähdä sitä…
Kahdestoista kuula oli päätynyt Metsästäjien käsiin, mutta Vahkit olivat pysäyttäneet joukkion nopeasti. Takavarikoidessaan ja lajitellessaan näiltä löytyneitä tavaroita… he löysivät kuulan. Jonkun alkukantaisen vaiston myötä ne käyttivät kuulaa korjaamiseen… ja sen avulla ne saivat herätettyä Vahkien prototyypin, paljon näitä vahvemman ja tuhoisamman tappokoneen.
Mutta koskiessaan ensi kertaa täysin elotonta kohdetta… kuula alkoikin käyttäytymään eri tavalla. Se pyrki korjaamaan mekaanisesta ruumiista samanlaisen, kuin valtaosan ruumiit Metru Nuilla. Ja niin prototyypistä tuli elävä. Aivan yhtä elävä kuin kenestä tahansa muustakin. Mutta se oli hullu. Se oli virhe.
Kuulalla oli sivuvaikutus. Se teki kantajastaan täydellisen mielettömän pedon. Paljas, irvinaamainen valtavalla kidalla varustettu pää… ja se häntä… valtava häntä joka kuin omasta tahdostaan lävisti kaiken, mikä liikkui. Herra oli vanginnut sen häkkiin viikkojen metsästämisen jälkeen. Veri valui yhä sen kidasta. Hissi oli ahdettu täyteen paloiteltujen Matoranien ruumiita. Ja hän vain halusi minun näkevän. Se hirviö oli minun työtäni… minun aikaansaannokseni…
…Killjoy.
Herra kesytti sen, sitten koulutti sen ja opetti sen pitämään pedon sisässään. Killjoysta tuli soturi ja hyvin kyvykäs sellainen. Hänen taustansa pidettiin salassa, koska jos työntekijät olisivat saaneet tietää… kukaan ei olisi suostunut työskentelemään sen hirviön kanssa.
Samaan aikaan kun se peto alkoi ottamaan sijaa Mustassa Kädessä, minä sain viimeinkin tutkimustyöni valmiiksi. Olin onnistunut luomaan kopion kuulasta. Sivuvaikutuksettoman ja turvallisen. Mutta niiden tekeminen oli hidasta ja vaivalloista ja niiden käynnistyminen ilman alkuperäisten mystistä voimaa kesti kymmenen kokonaista vuotta. Ilman tuota aikaa tarvittavaa kuulan sisäistä liike-energiaa ei synny. Oli pakko odottaa. Minä kuvittelin jaksavani.
…kun Niz alkoi viettämään aikaa Killjoyn kanssa, hänellä ei ollut enää aikaa käydä tapaamassa minua. Vähitellen minut unohdettiin. Tunsin oloni yksinäiseksi… ja silloin minä päätin käyttää ainokaisen kuulani. Saadakseni seuraa…
Joten minä loin sinut. Sidoin sinut merkiksi noihin siteisiin, jotta voisit tuntea olosi muuksikin kuin vain koneeksi…
…mutta koska kuulan käynnistymisessä kesti kymmenen vuotta, en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Sillä kun sota alkoi, minut päästettiin ulos. Minut lähetettiin iskujoukon kanssa kohti Metsästäjien leiriä. Syöttinä… niin Kädessä kohdeltiin pettureita.
Sen piti olla ennakoiva isku… Siinä leirissä meitä odotti kuitenkin jotain, mitä me emme odottaneet… Leirin keskellä oli punainen peto. Peto, joka karjui ohjeita. Killjoy. Petturi.
Sodan alusta lähtien se hullu oli ollut vihollisen puolella. Manipuloiden molempia osapuolia, manipuloiden koko sotaa. Tiedä vaikka kaikki olisi lähtenyt sen kallon sisältä… Hän teurasti meidät. Pilkkoi palasiksi ja sylki nuotioon. Nauroi sen tehdessään. Hän ei koskaan saanut sitä hallintaan… ei kunnolla. Vaikka tiesin, että hän yritti.
…minä en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Kolme vuotta minun olisi pitänyt vielä jaksaa. En kyennyt siihen. Sinä synnyit laboratoriossa, kasvoit Herran kasvattamana ja itsenäistyit Killjoyn manipuloimana. Minä tein tämän tallenteen, jotta sinä ymmärtäisit. Jotta tietäisit todellisen vihollisesi. Sillä sinä hetkenä kun Killjoy alkoi repimään raajaani irti… sain lähetettyä signaalin. Se signaali johti sinun vielä heräämättömiin aivoihisi. Sillä minä jätin sinne merkin. Minä jätin sinne omat muistoni. Sillä tiesin, että vielä koittaisi päivä, jolloin signaali kulkisi, jolloin joku kokoaisi kuulat takaisin yhteen. Kun vähintään yhdeksän kuulaa on saatu koottua, niillä voidaan lähettää signaali. Tämän signaalin minä asetin avaimeksi ja nyt tuo signaali on kulkenut lävitsesi.
Muistot palaavat päähäsi. Ne luovat sinulle kuvan. Sillä sinä olet tämän valtapelin avain. Vain kokoamalla kaikki kaksitoista yhteen, voi niiden sisällä vellovan pedon tuhota… sillä vain silloin saamme nähdä, mitä niiden sisällä todella on.
…ja jotta voisit tämän tehdä, tulee sinun repiä kuula myös Killjoyn rinnasta. Sillä niin kauan kuin ne kuulat ovat olemassa, kukaan ei ole turvassa. Peto on ailahtelevainen. Se on vaarallinen ja häikäilemätön. Se kykenee manipuloimaan kokonaisia valtioita halutessaan. Vain selkäänsä kääntämällä se voi kaataa tuhatvuotisia linnoituksia, sillä petturin verkko on laaja.
…ole kiltti.
…kokoa kuulat.
…tapa Killjoy.
…sinä olet ainoa, joka tietää totuuden.”
Toa yski ja haukkoi henkeään. Yhtäkkiä kippuraan valahtanut olento oli kadottanut kaiken itsevarmuutensa, lyhistyen hitaasti maahan, yrittäen saada henkensä kulkemaan. Saraji syöksyi pitelemään Toaa tolpillaan. Hänen mielessään vilisi. Hän ei halunnut uskoa totuutta, mutta hänen käsivarsillaan koriseva mies ei valehtelisi. Ei voinut valehdella…
”Minä… minä en ymmärrä. Miksei kukaan muu tiedä… entä muut yksitoista kuulaa, oliko niissäkin peto… miten… miten? Minä en ymmärrä.”
Toan toinen käsi puristui tiukasti Sarajin olkapäähän. Kuin sairauskohtauksen valtaan pudonnut olento väänsi kasvonsa kohti Vahkia, pakottaen itsensä puhumaan vielä lisää. Yksinäinen silmä alkoi jo kadottaa kirkkauttaan. ”Jollain tapaa… Käsi sai teknolgiaa, jolla muistot voidaan pyyhkiä. Ne tekivät sen teille kaikille. Jotta te unohtaisitte…
…se peto nimittäin oli niistä kuulista jokaisessa. Aika-ajoin se näytti päätään, tulematta kuitekaan koskaan kunnolla ulos. Se oli valinnut Killjoyn. Se käytti vain häntä ja se tekee kaiken mahdollisen saadakseen kaikki kuulat itselleen… Mutta se vaikutti kaikkiin ja voi kuinka se vaikuttikaan. Se teki heistä murhaajia, psykopaatteja, ajoi hitaasti hulluksi. Jokainen heistä kuoli kuoleman joko valtiolle tai ystävänsä ruumiille. Mutta sinä et saanut muistaa. Kukaan teistä ei saanut muistaa. Joten mielenne pyyhittiin, jotta salaisuus olisi ikuinen.
…mutta minä loin varasuunnitelman. Yksi Pimeyden Metsästäjä taistelee oikeuden puolesta. Hän on luvannut koota kaikki kuulat. Hän on luvannut tappaa Killjoyn hinnalla millä hyvänsä. Hän on se, joka lähetti yhdeksän kuulan signaalin ja käynnisti tämän reaktion. Sinun täytyy auttaa häntä Saraji…
…hän on tulossa hakemaan sinua. Pian, hyvin pian. Sinun täytyy valmistautuhg-”
Toa kakoi. Jokaisella sanalla hänen tilansa heikkeni. Aivan kuin tuo elävin mahdollinen muistikuva olisi ohjelmoitu kuolemaan jokaisella totuuden sanalla. Toa piteli toista kättä kurkullaan ja toista lähellä Sarajin kasvoja. Sodan runtelemia nuoria kasvoja. ”Minä luotan sinuun… sinä olet minun luomukseni, minun poikani. Vie tämä typerä sota loppuun. Anna Mustan Käden levätä siinä haudassa, mikä sille kuuluu…
…luota tunteisiisi. Ne johtavat sinut voittoon.”
Saraji ei ehtinyt hyvästellä, eikä sanoa sanaakaan. Toan ruumis hajosi tomuksi hänen käsissään, vain valkoisen takin jäädessä kevyenä hänen käsivarsilleen. Järkyttynyt Vahki antoi takin liukua hitaasti maahan tomun keskelle.
…hänen luojansa. Hänen isänsä. Kuollut ennen kuin Saraji koskaan ehti häntä tavata. Pelkkä muisto jäljellä… muisto ja tehtävä.
Uusi tunnetila Sarajin sisällä heräsi: Viha. Vahkin kädet puristuivat nyrkkiin ja päättäväisenä hän nousi ylös. Huone hänen ympäriltään oli alkanut kadota Toan muiston mukana. Mutta ennen kuin se ehti kadota kokonaan, Saraji kääntyi katsomaan sinne, missä oli aiemmin nähnyt hiljalleen muodostuvan kyltin. Leditauluksi osottautunut suuri kyltti oli nyt selkeästi nähtävillä ja niin olivat sen oranssina palavat merkitkin: ” F -12″.
Ajattelematta merkkien merkitystä, Saraji kääntyi pois. Jättäen pimeyden taakseen, jättäen tomuuntuneen ruumiin taakseen. Olisi aika herätä, sillä jälleen uudet muistot tulvahtivat Sarajin päähän.
Saraji avasi silmänsä. Aurinko oli ehtinyt jo laksea kokonaan, mutta huone oli kattovalonsa ansiosta täysin valoisa. Vahki nousi ylös, sammutti valot, nappasi miekkansa ja ryntäsi ulos. Hän tiesi tarkalleen mitä tehdä, sillä hänen mielensä oli nyt vihdoin kokonainen. Ei enää kysymyksiä, vain toimintaa…
…vallan oli aika vaihtua.
VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus, palavan pilvenpiirtäjän huipppu
Kymmenet pirstoutuneet, lävistetyt tai kappaleiksi revityt metsästäjäsotilaiden ruumiit olivat täyttäneet katon lihalla ja verellään. Huohottava Purifier väänsi puoliksi tuhoutunutta kypärää pois päästään. Reunalle ahdistettu Metsästäjä oli nostanut itsensä ilmaan selkänsä moottorien avulla ja hengästynyt soturi katsoi katolla häntä tuijottavaa punaista petoa. Sen jaokkeinen veren peitossa oleva häntä viuhui ympäriinsä vaarallisesti.
Kahdet hyvin samankaltaiset kasvot tuijottivat toisiaan. Rasittunut rahina vapautui molempien järkyttävien hampaiden välistä. Hirviöt tuijottivat toisiaan säälimättöminä, välittämättä siitä, että kamppailukaksikkoa olisi voinut erehtyä luulemaan hyvin pieleen menneiksi veljeksiksi.
Yhdeksän kuulaa Purifierilla jo oli. Kolme piti vielä saada. Ja siinä oli niistä yksi. Täydessä mahdissaan ja täydessä raivossaan. Metsästäjä alkoi epäillä suunnitelmansa toimivuutta. Ensimmäistä kertaa elämässään Purifier epäili suunnitelmansa toimivuutta. Kipinöivä, puoliksi irronnut kanuuna nousi jälleen Purifierin vasemmalle olkapäälle. Hänellä oli vielä sauma yhteen laakiin. Tämän oli parempi osua…
Metru Nuin itärannikko
Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Olento saattaisi joutua odottamaan vielä pitkään, joskin aikaa hänellä ei ollut. Onu-Metruun oli vielä pitkä matka, pitkä matka taitettavaksi jalan. Olento toivoi vain ettei häntä löydettäisi…
…ja että hän pääsisi perille ennen kuin vahtikoirat pääsisivät hänen jäljilleen.
Bio-Klaani, moderaattorien työhuone
Tiukasti lukittu kassakaappi hallitsi moderaattorien huoneen kauimmaista nurkkaa. Karkaistun protodermiksen ja yhdistelmälukon taakse piilotettu sininen inahteleva kuula odotti sitä hetkeä, että joku tulisi avaamaan oven. Sen hohde oli kadonnut miltei kokonaan.
Mieli sen sisällä tiesi, mitä pian tulisi tapahtumaan. Jos joku olisi ollut kuulemassa kuulan hiljaista ujeltelua, olisi sieltä voinut kuulla yhdet hennot sanat:
”…hän valehtelee.”
