Keltainen kewa-lintu – yksi niistä koukkunokkaisista, tukevista siivekkäistä, joita Metru Nuilla riitti enemmän kuin tarpeeksi – laskeutui vauhtiputken metalliselle tukipylväälle. Se piteli kiiltävästä metallista tiukasti kynsillään kiinni ja keskittyi katselemaan.
Klaanilaiset olivat selvinneet välikohtauksestaan, se näki pimeyden keskellä. He väittelivät siitä, mikä olisi paras tapa jatkaa, lintu kuuli toien keskustelun korttelin päähän. Ne kolme, joiden kanssa kohteet olivat ottaneet yhteen, olivat vetäytyneet pohjoiseen, se tiesi.
Kenties niitäkin pitäisi pitää silmällä. Heillä ei ollut vielä Kaikkinäkevää käytössään, joten hänen piti tyytyä perinteisempiin tapoihin, kewa ajatteli ja lehahti lentoon.
Hulluuden kasvustot kaupungin alla olivat levittäytyneet Ga-Metrun alle. Ne huokuivat mieltä, jota Vakooja ei kyennyt ymmärtämään. Toia varjostivat vieraat tietoisuudet, ja se, mitä Lumi kantoi, säteili kirkkaana hänen näkökentässään. Se kulki kohti pohjoista, kohti toista valkoista tähteä. Pian se katoaisi pimeyteen, joka hohtoa ympäröi.
Radak luotti toiin suuresti Onu-Metrun tapahtumien jälkeen. Hän oli käynyt itse Aft-Amanan lähettyvillä, ja oli järkyttyneenä päättänyt odottaa ja antaa jonkun muun hakea mielen heksagonin. Vortixx tuntui uskovan vakaasti toien kykyyn selvitä pimeydestä, joka ajatusten kvasikristallia ympäröi.
Kewa-lintu laskeutui vaalealle katolle ja aloitti muutoksen normaalimuotoonsa. Näytti siltä, kuin linnun pikselit olisivat kääntyilleen ja vääntyilleet metallisen kalahtelun säestämänä kunnes ne muodostivat puolitoistametrisen, mustan humanoidin. Keltaisen kanohi Kirilin visiiri oli täysin musta.
Muodonmuuttaja hyppäsi alas katolta ketterästi. Vahki-partio kilometrin päässä koillisessa, toinen matkalla Po-Metruun viiden kilometrin päässä etelässä. Hereillä oli vain hämäriä hahmoja Ga-Metrun satama-alueella – matoran-väärentäjiä, vortixx-merimiehiä, laittomia meksitoran-siirtolaisia. Kaupunkikaniineita ja muita raheja kulki öisissä puistoissa.
Ilman säteilytaso oli normaali ja kaksoisaurinkojen ohuiden sirppien valovoimaisuus tavallinen. Taivaan halki kulki radioaaltojen verkosto lähetyksiä ja yhteyksiä. Vahkien kryptatut ja luodinkestävät yhteyssignaalit lävistivät kaiken muun aallonpituuksien tanssissa.
Kaikki data virtasi Vakoojasta suoraan eteenpäin vortixxin järjestelmiin. Kenttäagentti keskitti pian huomionsa metallilaatikoihin, jotka protoputkisatamaan oli toimitettu. Paikka oli syrjäinen ja vähän käytetty asema, joka johti Ta-Metrun huonomaineisista osista pohjoisiin metruihin.
Metallilaatikot oli suljettu xialaisilla numerolukoilla. Niiden kyljissä oli suuret mustat kolmikulmaiset kuviot. Ne täsmäsivät. Muodonmuuttaja tarkasti vielä rahdin sisällön metallin läpi, ja näki lähettimien ja levyjen olevan sitä, mitä pitikin.
”Tilaus on saapunut”, hän avasi yhteyden xialaiseen yhteistyökumppaniinsa XMS Angoncella. Ääni, sellaisena kuin Radak sen kuuli, olisi metallinen ja keinotekoinen, kuin vahkien äänet, mutta Vakoojan näkökulmasta se oli pelkkää hiljaisuutta.
Kun hetkeen ei kuulunut vastausta, kirilkasvo tajusi unohtaneensa, että kaikki eivät toimineet ilman unta. Siitä huolimatta vortixx vastasi, eikä edes kuulostanut vasta heränneeltä.
”Suleta-lähettimet, eikö?” Vakooja kuuli Radakin äänen mekaanisissa korvissaan.
”Ne”, muodonmuuttaja vastasi lyhyesti. Hän ei ole koskaan ollut puhuja. Pikemminkin kuuntelija. Radak oli heistä se, joka puhui.
Vortixx huokaisi.
”Laita tulemaan. Toistaiseksi pitää mennä niiden suunnitelmien mukaan. Ang kertoi Varjotun lähettävän vielä lisää joukkojaan tänne.”
”Varjottu ottaa sirut, kun saamme ne haltuumme.”
Vortixx linjan toisessa päässä ynähti. ”Sitä minäkin mietin.”
”Varjotulla on Alfa. Hän menetti Beetan. Hän himoitsee Deltaa ja sitä, mikä on Lumella.”
”Hän ei saa saada meidän sirujamme”, Radak vastasi päättäväisesti.
”Voimasuhde epätasapainoinen Varjotun hyväksi.”
”Niin se makuta vieköön on. Varjottu pitää koko operaatiotani tiukasti naruissaan.”
”Tapanko aluksella olevat Metsästäjät, kun saamme sirut sinne?” Vakooja ehdotti ystävällisesti, kuin se olisi ollut täysin arkipäiväinen asia tehdä.
”En oikein haluaisi – tarkoitan, tuo on juuri, mitä Varjottu tekisi. Ja metsästäjiä on tulossa lisää. Vaikka uusi kehosi onkin tehokas, en viitsisi riskeerata sinua.”
”Palauta tasapaino toisella tavalla.”
”Tarkoitatko avun värväämistä?”
”VIII. V. F. Z. G. Sinulla on kontakteja.”
Radak epäröi. ”Voin ottaa heihin yhteyttä, mutta odotukseni eivät ole korkealla.”
”Saan heidät kaupunkiin.”
”Tiedän. Soitan heille. Järjestä verkostosi pitämään toia silmällä, mikäli joudut lähtemään porteille.”
”Aina.”
Muodonmuuttaja antoi hiljaisuuden vallata ympäristönsä. Vain mekaaniset naksahdukset, jotka kuuluivat olennon pään kääntelystä, rikkoivat äänettömyyttä. Hän antoi öisen metrun hiljaisuuden hukuttaa hänet.
Hänen ensimmäinen ruumiinsa oli ollut koottu osista fexialaisessa romukaupassa. Halpoja aseita, teollisuusrobotteja ja vanhentuneita mikropiirejä. Radak oli maalannut luomansa koneen mustaksi ja antanut sen Vakoojalle.
Pitkät, laihat raajat ja notkea vartalo olivat olleet hänelle aivan uusi kokemus. Vaikka keho oli ollut vaatimaton, se ajoi asiansa. Se antoi hänelle liikkumisen vapauden. Ja silloin tosiaan tuli liikuttua, sillä Radak ja oli juuri luovuttanut tekoälyprojektiensa kanssa ja siirtynyt siihen, minkä uskoi olevan tulevaisuus – aitoon mieleen. Vaikka se aiheutti välirikon hänen toa-kollegaansa ja työnantajaansa, se oli ollut sen arvoista.
Hän itse ei ollut koskaan pitänyt Xiasta tai mistään sen siirtokunnasta. Niissä hän oli vain kone, ja koneet olivat työkaluja. XMS Heremuksen kannella hän sen sijaan oli ajatteleva olento aivan kuin hänen ystävänsäkin.
He olivat usein lukeneet alukseltaan tähtiä kuin Ko-Matoralaiset nähdäkseen väläyksiä kohtaloistaan. Hän muisti, miten oli kokeillut kolmannen ruumiinsa uusia silmiä eräänä yönä Zakazin ja Pohjoisen Mantereen välisillä merillä. Tähtitaivas oli ollut kirkas ja kaunis, mutta mikään, mitä hän sieltä luki, ei ollut koskaan pitänyt paikkaansa.
Kenties vain matoraneilla oli kohtalot. Kaikki muut vain elivät, olivat ja kuolivat ilman tarkoitusta.
”Aivan kuin Suuret Olennot”, Radak oli nuorena tähdistä haltioituneena puhunut ääneen. ”Heilläkään ei ollut kohtaloita. Miten olisi voinutkaan? He tekivät kohtalot!”, vortixxin monologi oli jatkunut.
”Ajattele, että me olemme kuin he. Mekin voimme vain tehdä kohtalomme!”
Se oli ollut sama yö, jona hän oli löytänyt makutan muistiinpanot ja tehnyt ensimmäisen harppauksensa kohti Mielen Sirua. Hän ja vortixx olivat kulkeneet pitkän matkan, mutta viimenkin he olivat lähellä päämääräänsä. Lähellä viimeistä askelta.
Se harppaus olisi varmasti tehty jo kauan sitten, ellei sattuma olisi sanellut toisin. Vararikko, sekaantuminen xialaiseen rahtibisnekseen, sitä seurannut XMS Heremuksen uppoaminen sekopäisen toan käsissä, vortixxin masennus ja epätoivo. Metsästäjien suunnitelmiin sotkeutuminen. Hän oli kuunnellut ymmärtäväisenä monet yöt ystävänsä monologeja. Vakoojaa piristi se, miten Radakissa oli taas entisaikojen tutkimusretkien intoa ja optimismia. Samaa intoa, jolla hän oli luonut muotoamuuttavan haarniskankin.
Muodonmuuttaja toivoi sen innon riittävän loppuun asti. Mihin tahansa loppuun asti. Kun he paljastaisivat korttinsa sirut saatuaan, heidän tarinansa olisi loppu. Onnellisesti, hän toivoi, mutta näki myös kaikki muut vaihtoehdot.
Olento kuuli radioyhteyden aukeavan päässään. Radak puhui.
”Zainah on Steltillä. Hän on porteilla kahden vuorokauden kuluttua. Hänellä on kaksikymmentä parastaan mukanaan.”
”Hankin heidät kaupunkiin”, Vakooja kuittasi. Hänen naamionsa olisi taittunut hymyyn, jos se olisi voinut tehdä niin.
XMS Angonce
Vortixx sulki yhteyden ja huokaisi helpotuksesta. Kenties asiat järjestäytyisivät.
Hän katseli datanurkkauksestaan komentosillan suurien ikkunoiden läpi öistä Metru Nuita. Se oli hiljainen. Jostakin syystä kaupungin yhteiskunnassa pidettiin oletuksena, että kiltit työteliäät matoranit nukkuivat yöt. Jopa Pimeyden Metsästäjät hänen aluksessaan nukkuivat. Mutta vortixx oli aivan liian innostunut ja hermostunut tulevaisuudesta nukkuakseen.
Hän avasi vaaleanvihreänä hohtavalle näytölleen (tai keskimmäiselle niistä) Varjotulle luomansa ohjelman. Keskeneräiset satelliittilautaset komentosillan huipulla surisivat voimakkaasti. Hän näki, miten vahkiyksiköt partioivat Metru Nuin yössä. Osa niistä liitelivät kaupungin yllä nuolenkärkimuodostelmissa. Valtaosa niistä horrosti tornissaan Ta-Metrussa.
Mutta hän ei päässyt niiden päiden sisälle. Metru Nuin tietojärjestelmät tai Arkistojen suojaukset, ei mitään ongelmaa. Mutta Vahkit olivat mysteeri. Innostava mysteeri. Tehtävän haasteellisuus oli yksi syistä, miksi hän oli suostunut sopimukseensa Varjotun kanssa, Radak selitti itselleen.
Vahkien hakkerointi oli ollut pitkään eräänlainen urbaani legenda rikollismaailmassa – monet väittivät kykenevänsä siihen, mutta todisteita ei ollut koskaan löydetty sen onnistumisesta. Metru Nuin sodan aikana Xialla oli toiminut kokonainen virasto, jonka ainoa tarkoitus oli päästä käsiksi vahkien joukkoälyyn. Satoja tuhansia xian krediittejä myöhemmin ei oltu edelleenkään saatu mitään tulosta – tutkijat eivät olleet kyenneet edes havaitsemaan vahkien lähettämiä signaaleja.
Radak kyllä havaitsi signaalit, joilla vahkit saivat ja lähettivät käskynsä. Niiden kuoria lukemalla hän näki mekaanisten lainvalvojien sijainnit. Mutta hän ei ollut päässyt signaalien sisältöön käsiksi kuin kolmesti. Kerran kaksi kuukautta sitten, kun hän oli vasta aloittanut aiheeseen perehtymisen. Silloin hän oli laitteiston puutteessa ollut kykenemätön hyödyntämään mystistä aukkoa suojauksessa, ja tilaisuus oli mennyt sivusuin. Toinen kerta oli tullut lähes yhtä äkkinäisesti joitakin viikkoja sitten.
Viimeisen kerran vahkeja ohjaavat datavirrat olivat avautuneet, kun toat olivat olleet syvällä Arkistoiden kartoittamattomissa osissa. Se oli ollut vortixxille niin sanottu valaistumisen hetki, sillä hän oli kuullut, mikä robotteja ohjasi. Hän oli tajunnut, miten hänen elämäntyönsä ja Varjotun suunnitelma kävivät täydellisesti yksiin. Sen jälkeen hän oli aloittanut uusien lähettimien rakentamisen. Edellisöisessä testissä hän oli saavuttanut mitä halusikin, mutta tiesi miettakaavan olevan vielä liian pieni.
Radak nappasi jääkaapista tölkin Bohrok-energiajuomaa ja asteli pajaansa keskeneräisten projektiensa pariin. Eipä hän sinä yönä muutenkaan nukkuisi, joten hän voisi hyvin vaikkapa rakennella.
Eikä nukkunut Angienkaan. Hän istui sängyllään – se oli tyypillinen vaatimaton xialainen makuusija, jota ei oltu tarkoitettu nauttimiseen – ja vaelteli ajatuksissaan. Pienestä pyöreästä ikkunasta säteili Metru Nuin aamuyön valot.
Kaikki meni päin destralia, hän ajatteli. Kun Varjottu oli saanut tietää Nimdasta, kaikki muu oli muuttunut toissijaiseksi. Hän oli lähettänyt kaupunkia kohti lisävoimia vain artifaktin haltuunsa saadakseen. Rautakala ei tiennyt, mikä häntä huoletti – sekö, että se vaarantaisi operaation kaapata vahkit ja pakottaa Dume polvilleen, vaiko se, että taikasiru olisikin se superase, jonka Kummisetä sen uskoi olevan. Hän ei edes tiennyt, miksi hän välitti asiasta.
Ikään kuin hänen mielipiteellään olisi ollut merkitystä? Varjottu tiesi mitä teki. Hän totteli. Niin hän oli toistannut itselleen aina, kun oli yksin ollessaan horjunut tai epäillyt.
Ei ollut toivoakaan saada unta. Hän ei ollut koskaan hyvä kestämään stressiä tai rentoutumaan paineen alla. Panostajan sikeä kuorsaus kuului naapurihuoneesta. Digitaalinen kello yöpöydällä näytti kaksoisauringonnousuun olevan vielä aikaa.
Hän voisi yhtä hyvin mennä ulos, selakhi ajatteli ja hiippaili lajilleen tyypilliseen tapaan lähes äänettömästi käytävään. Hän asteli pitkää käytävää pitkin – hissin ja ruokailutilojen ohi – aluksen sisäparvelle. Se oli tasanne XMS Angoncen etuosan asuin- ja ohjaussiiven ja takaosan suljetun varastosiiven välissä.
Tähdet tuijottivat häntä syyttävästi. Ne näyttivät hänen Kohtalonsa ja hieroivat sitä hänen silmiinsä kuin pieniä lasinsiruja. Pahimpana kaikista Punainen tähti tarkkaili häntä kuin Varjotun kuolemaa kylvävä silmä.
Kenties yötaivaan ankeus sai hänet huomioimaan, miten ylhäältä komentosillalta paistoi edelleen kirkkaat valot. Vortixx oli edelleen valveilla, Angien huomioi katsellessaan hämärää alusta parvelta. Ehkä hänen pitäisi mennä jälleen utelemaan Radakilta taas tämän suunnitelman palasia. Ainakaan hän ei olisi yksin ajatustensa kanssa.
Hän nousi aluksen hissillä ylös komentosillalle. Oli positiivinen yllätys havaita hissimusiikin olevan yöllä poissa. Puolikkaan kahdeksankulmion muotoinen komentosilta oli tyhjä, mutta valo kajasti vortixxin työpajan oven alta. Selakhi koputti.
Vortixx istui työkalujen ja teknisten komponenttien keskellä hiljaisen musiikin soidessa taustalla. Hän rakensi jonkinlaista laihaa ja pitkää kättä.
”Yökyöpeli sinäkin?” hän kysyi ja pyörähti tuolillaan selakhia kohti. Punamustalla vortixxilla oli päällään xialainen laboratoriotakki, jonka rintataskut olivat täynnä erilaisia työvälineitä. Kasvoillaan hänellä oli suojalasit.
”Liikaa ajatuksia”, nainen vastasi silmäillessään ympärilleen keskeneräisten laitteiden ja irtonaisten osien kaaokseen.
”Mitä ajattet?” Radak kysyi keskittyessään kuparijohtojen kiinni juottamiseen hohtavalla piikillä.
”Tulevaisuutta, enimmäkseen”, Angien vastasi ja pomppasi istumaan pöydänreunalle.
”Miltä se näyttää?”
Metsästäjä oli hiljaa. Hän ei osannut vastata kysymykseen. Juuri se häiritsi häntä eniten. Selakhialainen tiedemies ei voinut sanoa ”en tiedä”. Jos jotain ei tiennyt, asia piti korjata. Mutta tulevaisuuden tutkiminen oli niin vaikeaa.
Hän otti käsiinsä pöydältä pienen radiopuhelimen kaltaisen laitteen, jonka xialainen näyttö tervehti häntä. Laite aloitti voimakkaan kohisemisen käynnistyttyään.
”Oletko teknikko?” vortixx kysyi ja laski robottikäden pöydälle ja laski suojalasinsa sen viereen. ”Vai jonkin muun alan osaaja?”
”Olen kyllä sitäkin tehnyt aika paljon, mutta erikoisalaani on selakhialainen kristallitiede.”
”Alan ymmärtää, miksi Varjottu näyttää pitävän sinua niin tärkeänä, Ang.”
Selakhi huokaisi. Se oli totta.
”Kuuluuko Nimda kristallitieteen tutkimuksen piiriin?” vortixx kysyi yllättäen.
”Eeeen usko”, selakhi vastasi epävarmana. ”Ainakaan Varjottu ei ole edes antanut minun tutkia omaa siruaan. Se siru tuntuu olevan lähempänä… noh, legendaarisia kanohi-naamioita tai mahtikiekkoja. Kristallit ovat tiedettä ja noudattavat lakeja, toisin kuin ne.”
Vortixx pyöritteli päätään. ”Ehkä emme vain osaa niiden lakeja.”
Angien oli hiljaa. Hän katseli edessään seinän vieressä roikkuvaa mustaa robotin rankaa, jolta puuttui yläraajat.
”Radak, mitä tekemistä Nimdalla on tämän kaiken kanssa?”
Nyt mies puolestaan hiljeni ja mietti vastaustaan.
”Mieti esimerkiksi- ei, kuvittele – asia, joka tekisi kaiken mahdolliseksi. Vapauttaisi meidät luomistamme tieteen kahleista. Sitä pidettäisiin taikuutena, eikö?”
Angien nyökkäsi.
”Sitten, kun se ratkaisisi ongelmamme, siitä tulisi tiedettä. Nimda on tekninen komponentti, joka on teknologiaa, jota emme vielä ymmärrä. Se on ydinosa minun -tai siis Varjotun- suunnitelmassa kaapata vahkit, mutta vain typerä uskoo ettei sitä olisi tarkoitettu suurempiin asioihin.”
”Kun Varjottu kuuli tällä saarella olevista siruista, hän lähetti toisen joukon niitä varten matkaan.”
”Tiedän”, Radak vastasi ja tarttui energiajuomaansa. Sokerinen bohrok-juoma piristi hänen aivosolujaan tehokkaasti. ”Mutta hän antaa ne käyttööni, jos haluaa koskaan nähdä suunnitelmaansa totena”, hän jatkoi itsevarmana.
Tiedän? Angien tuhahti ajatuksissaan. Hänkö tiesi, mitä Varjottu kertoi minulle?
”Hänen suhtautumisensa Nimdan kaltaisiin ’taikaesineisiin’ on suoraan sanottuna pakkomielteinen”, selakhi varoitti. ”Häntä kiehtovat mysteerit ja selittämättömät voimat.” Mielessään Angien näki herransa aarrekammion täynnä kanoheita ja mitä mystisempiä esineitä. Kokoelman kruunasi hänen mielen toansa ikuisessa unessa.
”Ne kiehtovat aina sivistymättömiä”, vortixx naurahti ylimielisesti. ”Xiallakin niille vain naurettaisiin, koska ne eivät olisi oikeaa tiedettä.”
”Mikä saa sinut uskomaan Nimdan olevan tiedettä?” Angien kysyi. Hän veti jalkansa samaiselle pöydälle ja kääntyi sääret ristissä vortixxin suuntaan.
”Eikö kaikki ole?” hän vastasi.
”Voin nimetä ainakin pari asiaa, jotka eivät ole.”
”Nimeä.”
”Telepatia.”
”Miksi pään sisälle, ajatuksiin, katsominen eroaisi mitenkään vaikkapa radioaaltojen lukemisesta? Kummatkin ovat näkymätöntä virtaa – minä kutsun teorioissani psyykkistä aallonpituutta ce-säteilyksi – jolla on tietty arvo ja voimakkuus. Ja meillä on kuudes aisti – se, millä me luemme ce-säteilyä ja tulkitsemme sitä ajatuksiksemme – ymmärtämään sitä.”
”Tuo on jokin oma teoriasi!”
”Voin näyttää sinulle tutkimukseni, jos et usko. Ne täyttävät kaikki toistettavuuden ja neutraaliuden kriteerit”, vortixx totesi ärsyttävällä itsevarmuudella. Angien ei jaksanut väitellä.
”Hyvä on, hyvä on. Entäs ulottuvuuksien välinen matkustus?”
”No jos normaali teleportaatiokanoka muuttaa meidän sijaintiamme kolmessa ensimmäisessä ulottovuudessa, ja kanohi Mohtrekilla on voima taivuttaa neljättä… miksei niihin muihinkin voisi matkustaa? Se vain vaatisi sitä, että tunnustaisimme niiden muiden olevan olemassa, että voisimme alkaa tutkimaan niitä.”
Siinä oli järkeä, Angien huokaisi. ”Entä… Kohtalo?”
”No sitä ei voi selittää tieteellisesti, koska sitä ei ole.” Vihdoinkin vortixx myönsi, ettei tiennyt jotain, selakhi riemuitsi.
”Vaiko sitä ei ole, koska sitä ei voi selittää tieteellisesti? Silloin perustaisit koko väittämän oletukseesi, että kaikki on tiedettä.”
”Telepatiaa ja ulottuvuuksien välistä matkustusta on. Tai ainakin niitä on hyvin todennäköisesti. Emme tietenkään voi olla ihan varmoja, näkökulmakysymykset ja muut-”
”Väitän, että kohtalokin on olemassa”, Angien keskeytti.
”Heitä esimerkki”, vortixx pyysi.
”Esimerkki. No, tiedät miten Selakhialle kävi. Se tuhoutui lopulta. Se kituutti vuosikaudet Hullun Hain vallan romahdettua, kamppaili kaaosta ja kuolemaa vastaan, mutta aivan sama, mitä kukaan teki tai jätti tekemättä, se raunioitui. Se oli kuin vääjäämätöntä. Voisi sanoa, että sen kohtalo oli tuhoutua.”
”Eli jos jotakin ei voi estää, se on sen kohtalo?” Radak selvensi.
”Aivan. Samalla tavalla oma menneisyyteni – kun Metsästäjät hyökkäsivät kotini rannoille, minut vietiin monien muiden mukana palvelijoiksi Odinalle. En usko, että sitä olisi voinut estää – maantiede ja Varjottu sen sanelivat, emmekä me voineet vaikuttaa siihen.”
”Päädyit kuitenkin noin korkeaan asemaan rikollisten keskellä”, vortixx kysyi. ”Oliko sekin vääjäämätöntä?”
”… noh, olihan se luonnollista, että kykyni huomattiin ja päädyin tiedoilleni sopivaan asemaan”, selakhi vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman vaatimatotmalta.
”No, jos kohtalo olisi asia, joka olisi olemassa, se olisi varmasti saattanut meidät tähän tilanteeseen.”
”Mutta jos se kerran sinusta ei ole asia?”
”Joskus parhaat asiat tapahtuvat sattumalta.”
”Tämä ei taida olla sattumaa. Olen täällä tasan Varjotun tahdosta.”
”Mutta minä olen täällä satojen sattumien kautta”, vortixx vastasi.
”Kuten?”
”No esimerkiksi se, että laiva, johon Xialta karkoittamiseni jälkeen astuin, olikin matkalla etelään eikä pohjoiseen”, hän aloitti. ”Tai se, että tapasin samalla aluksella toan, joka näytti minulle tulevaisuuteni. Tai se, että löysin kiertelevältä kauppiaalta erään makutan kirjan Nimdasta, joka näytti minulle totuuden. Sekin, että Blacksnow väärinymmärsi minut ja miltei surmasi minut laivaani, oli täyttä sattumaa, joka on kuitenkin olennaisena palasena siinä, miten päädyin tänne.”
”Eli kohtaamisemme oli täyttä sattumaa. Yrityksesi taisi vähän kaatua.”
”No. Niin. Joo.”
”Älä välitä, en ole täällä etsimässä seuraa”, Angien naurahti. ”Haluaisitko näyttää minulle näitä sattumalta rakentamiasi laitteita vielä ennen kuin aurinko nousee?”
Radak hymyili. Vihdoinkin he olivat samalla aallonpituudella.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Xenin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti.
Kellokoneisto täytti koko Xenin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Xenin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.
Mutta Xen ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.
“Seis”, sanoi ikuisuus.
Mutta eihän ikuisuus koskaan puhunut, Xen ihmetteli ja pysähtyi.
Nyt, kun hän katsoi tarkemmin, näyttikin siltä, että kellokoneisto oli yhä edelleen kaukana horisontissa. Ikuisuudet eivät olleet vieneet häntä yhtään sen lähemmäksi määränpäätään.
Pieni punainen pallo leijui muutaman metrin hänen edessään. Xen havahtui mahdottomaan todellisuuteen. Missä helvetissä hän oikein oli?
“Valkoinen katsoo nyt toisaalle. Se tarkoittaa, että voimme viimein puhua.”
Ääni kuulosti siltä, kuin se olisi tullut jostain hyvin syvältä ja hyvin kaukaa. Xen oli kutenkin varma, että sen lähde oli hänen edessään leijaileva punainen hehku. “Mikä tämä paikka on?” ja “Kuka sinä olet?” olisivat olleet ne kysymykset, jotka Xen olisi esittänyt, jos hän olisi osannut puhua. Mutta kaukaisuuden kellon paino ja sen raaka voima estivät häntä avaamasta suutaan. Punainen puhuva hehku vaikutti olevan ainoa asia, joka piti häntä irrallaan sen hypnotisoivasta vaikutuksesta. Joten Xen heilautti käsiään merkiksi siitä, että hän kuunteli. Punainen hehku nytkähti ja vaikkei siinä ollut mitään nyökkäystä muistuttavaakaan, Xen automaattisesti tulkitsi sen sellaiseksi.
“Ei enää kauaa, Sanansaattaja. Valkoinen on pian valmis tekemään ensimmäisen siirtonsa. Teidän täytyy olla valmiita.”
Xen ei tiennyt, miksi punainen hohde kutsui häntä “Sanansaattajaksi”, tai kuka oli “Valkoinen”. Mitä ikinä tapahtuikaan, hän ymmärsi sen kuitenkin tärkeäksi, joten hän jatkoi kuuntelemista.
“Hän näkee, missä olette. Hän tietää, mitä teette. Hän kuulee, ketkä ovat kanssanne. Hänen verkkonsa ulottuu kaikkialle. Pysy varjoissa, Sanansaattaja, ja valitse ystäväsi tarkoin. Kuka tai mikä tahansa voi olla vihollinen.”
Hämmentynyt Xen tuijotti, kuinka hohde hänen edessään muutti muotoa sen puheen tahdissa. Ääni puheen takana myös muistutti Xeniä jostakin… tai jostakusta. Hän muisti sen elävästi, mutta ei osannut yhdistää sitä mihinkään.
“Kuuntele sanojani tarkkaan, Sanansaattaja. Silloinkin, kun päivät tuntuvat olevan synkimmillään, niin muista; sinä et ole yksin. Meillä on suunnitelma. Olkoonkin niin, että sen toteutuminen vaatii sinulta kaikkesi. Johda. Taistele. Kerää ympärillesi niitä, jotka ovat valmiita uhrautumaan. Teidän täytyy olla vahvoja, kun aika koittaa.”
Tuhannet kysymykset virtasivat läpi Xenin aivojen ja hän oli verrattaen varma, että punainen hehku myös kuuli ne kaikki. Ja kenties ilman ikiaikaista tikitystä, olisi hehku myös niihin vastannut. Paluu todellisuuteen oli kuitenkin väistämätön. Xen huomasi nyt, että kello punaisen hohteen takana liikkui vauhdilla heitä kohti.
Ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuudet kulkivat nyt nopeammin kuin silmänräpäykset. Kello oli tulossa ja Xenin päätä alkoi kivistämään. Aivan, kuten niin monesti aikaisemminkin.
“Kuuntele minua”, vaati punainen hehku, kiire täydentämässä kaikkoavaa ääntään, “Matoran-Professori. Löydä hänet. Hän osaa saattaa teidät alkuun. Kuuntele häntä, silloinkin kun mielesi halajaisi toisaalle.”
Xen kuunteli, mutta myös katsoi. Katsoi, kuinka kello oli jo täyttänyt hänen näkökenttänsä. Hän näki nyt mitä sen keskellä oli. Näki hampaat. Näki hirviön. Sen todellisuuden täyttävä säksätys sai Xenin mielen kirkumaan Puhtaasta hulluudesta. Lihasta irtosi jotain. Sekin rääkyi. Punainen hohde tukahtui ajan väistämättömään paineeseen. Loputtomat rivistöt saavuttivat viimein Xenin kasvot.
Sheriffin makuuhuone, teknisesti ottaen vielä Ta-Metru
Valkeat lakanat irtosivat sängynpäädystä Xenin puristaessa niitä väkivaltaisesti nyrkkiensä sisälle. Naisen silmät rävähtivät auki kaoottisesta hämmennyksestä. Vahkin hengitys oli raskas ja hänen päätään särki jälleen. Tällä kertaa kivistyksen lähde ei ollut kuitenkaan aivan selkeä. Puoli-istuntaan leveällä sängyllä noussut Xen peitti silmänsä ikkunasta tulvivalta valolta ja yritti selkeyttää ajatuksiaan.
”Painajaisia?”
Koko pienen asunnon levyisen ikkunan edessä paksuja hiuksiaan sitova tulen toa seisoi selin Xeniin. Hiuslenkki suussaan molemmat kädet kurittomalla kuontalollaan Mexxi yritti parhaansa mukaan olla sössöttämättä. Kirkkaan valon pakottamana Xen rojahti takaisin tyynylleen, vetäen punaista paksua peittoa silmiensä suojaksi.
”Paljonko minä oikein join?”, urahteli lievästi pahoinvoiva Xen, joka ei vielä edes yrittänyt järkeillä senhetkistä olinpaikkaansa. Mexxi oli saanut hiuslenkkinsä suustaan viimein sinne, minne se kuului ja toa kääntyi huvittuneena seuraamaan vahkin äärimmäisen hidasta heräämisprosessia.
”Olen nähnyt skakdin kaatuvan vähemmästä. Ja sinä vieläpä kävelit tänne ihan ilman apua. Vaikuttavaa, sanoisin.”
Tieto toleranssinsa säilymisestä olisi lohduttanut Xeniä varmasti enemmän, jos jokainen ajatuskin ei olisi aiheuttanut hänessä oksennusreaktiota. Peittoon käpertyvä vahki aiheutti Mexxissä lähinnä hilpeyttä. Vasemmalle, kulman taakse lampsiva toa napsautti kahvinkeittimensä takaisin päälle ja muutamassa minuutissa tuoreen kahvin tuoksu täytti pienen asunnon. Toiveikas ajatus kuumasta kupposesta sai Xenin taas kuoriutumaan peittokasan alta. Vielä minuutin mittaisen koomailun jälkeenkään vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa varsinaisesti halukas nousemaan ylös. Kahden vihreän kahvikupin kanssa keittiöstä palaava Mexxi ei kuitenkaan jättänyt Xenille paljoa vaihtoehtoja, sillä toa, luultavasti hyvinkin tarkoituksella, laski Xenille tarkoitetun kupin vierelleen pitkälle ikkunalaudalle. Toa myhäili tyytyväisenä punamustan, hiljaa inahtelevan hahmon ilmaantuessa hänen vierelleen kupin ääreen.
Kuului useampi tyytyväinen hörppäys, ennen kuin Xen sai käännettyä katseensa ikkunasta ulos. Kahvikuppi laskeutui Xenin suulta kesken juonnin, tajutessaan, mitä hän ja toa tuijottivat. Muutama pisara kahvia läikkyi valkoiselle ikkunalaudalle kupin laskeutuessa sille liialla vauhdilla.
”Wau.”
”Ei yhtään hullumpi, eihän?”
He olivat korkealla, jonkinlaisessa kattohuoneistossa, päätellen siitä, kuinka matalalla muut Xeniä ja Mexxiä ympäröivät kerrostalot olivat. Punaisten tiilien muodostamat korkeat asuntolat olivat rakennelmina vaikuttavia, mutta ne eivät olleet mitään siihen, mikä oli yksi huikeimmista näyistä, mitä Metru Nuilla oli tarjota.
Keskipäivän auringossa kylpevä Ga-Metru avautui Xenille kaikessa kauneudessaan. Silmänkantamattomiin ulottuvat vesistöt, keinotekoiset kanavat ja koristeelliset purot kimaltelivat auringonvalon tulviessa niihin suoraan ylhäältä. Vaatimattoman kokoisten, mutta täydellisen sileiksi muotoiltujen kauniiden talojen välillä kulki loputtomia virtoja päivän askareissaan toimivia matoralaisia. Hieman kauempana, suurten kampusrakennusten liepeilläl, istuskeli sekalaisia ryhmiä lounastaukoa viettäviä ga-matoraneja.
Xen tunnisti alueen nyt. He olivat vielä Ta-Metrun puolella, mutta vain vaivoin. Edessä aukeava Ga-Metru oli kuin olikin noussut uuteen kukoistukseensa. Edellisen kerran, kun Xen oli nähnyt sen, savusi se yhä sodan jälkeensä jättämistä tuhoista.
Mexxi hörppäsi omaa kahviaan tyytyväisenä toverinsa reaktiolle.
“Dume saa vihata minua ja väkeäni sen, minkä haluaa, mutta linnunpesästäni en luovu. Minä taistelin tämän puolesta. Enkä tarkoita nyt vuokramarkkinoilla taistelemista.”
Askelten ääni kaukaa porraskäytävältä havahdutti maisemiin upputuneen Mexxin vilkaisemaan taakseen. Postiluukusta oli tullut lehti, jo luultavasti aamun varhaisina tunteina, jolloin vahvan alkoholin alainen kaksikko veteli vielä sikeitä. Tottuneesti toa noukki rullalle käännetyn lehden kouraansa ja rojahti pienen makuutilan nurkkaan asetetulle nojatuolille tutkimaan sen sisältöä. Xen puristi nyt taas omaa kahvikuppiaan, siemaillen hitaasti lämmintä nestettä sisäänsä. Vahki alkoi hiljalleen virkoontumaan, mutta terävämmän mielentilansa lisäksi Xen kykeni miltei vannomaan itselleen, että hän oli nähnyt mitä merkillisintä unta. Toan aiemmin esittämä kysymys painajaisista muistui vahkin mieleen. Mihin kamalaan hän olikaan herännyt?
Mutta kuten unilla oli usein tapana, myös Xenin edellisen yön muistikuvat hälvenivät sitä mukaa, mitä vahki niitä yritti muistella. Tyhjennettyä kahvikuppiaan pieneen keittiönpahaseen kantaessaan, Xen tajusi hämmästellä enemmänkin sitä, miten hän hetken mielijohteesta oli päätynyt viettämään ensimmäisen vapaan yönsä Meksi-Koron sheriffin vieressä, kun vielä päivää aikaisemmin sosiaaliset kontaktit oudolta saarelta saapuneen jään toankin kanssa tuntuivat vielä kiusallisilta.
Takaisin kovin ikkunalliseen makuutilaan palannut Xen tajusi nyt viimein vilkuilla kunnolla ympärilleen, Mexxin kurkistellessa vahkin touhuja aika-ajoin lehtensä takaa.
Eihän asunto kovin iso ollut, eikä siellä leveän parisängyn, seinään pultatun televisioruudun ja kirjoituspöydän lisäksi paljoa ollut. Lähinnä Mexxin nojatuoli ja sen vieressä kohoava valkoinen hyllykkö.
Vaikka hyllyn sisältö koostui lähinnä kirjallisuudesta, kiinnitti jokin sen ylimmällä tasolla Xenin huomion. Mexxi väänsi niskojaan niin ylös, kuin vain pystyi, nähdäkseen, mitä Xen tuijotti. Sitten toa tajusi, ettei hänen “työasunnossaan” tainnut olla paljoakaan muuta nähtävää.
“Vanhat revolverini vai?”
Xen nyökkäsi, katse yhä naulittuna kahteen telineillä tuettuihin aseisiin. Pitkäpiippuiset, violetilla nahalla ja erikoisilla riimuilla koristellut aseet näyttivät olevan peräisin ajalta, jolloin vahkeista ensimmäinenkään ei ollut vielä nähnyt päivänvaloa. Xen rojahti sängyn reunalle ja loi kysyvän katseen lehden laskeneeseen toaan. Mexxi näki heti, että Xen huomasi aseiden takaa tarinan.
“Zakazlaista tekoa, ajalta ennen heikäläisten sisällissotaa. Ovat vuodattaneet niin paljon verta, että tuntui väärältä jatkaa niiden käyttämistä oman sotamme jälkeen. Parempia muistuttamaan rauhan hauraudesta tuolla hyllyllä, kuin ulkona matoranien seassa.”
Xen hymähti ymmärtäväisesti, samalla kun Mexxi näki tilanteen sopivaksi häntä jo koko aamun vaivanneeseen kysymykseen.
“Entäs tuo sitten? Jonkinlainen ase sodasta sekin?”
Xenin sormien liike lakkasi kuin seinään. Hän ei edes huomannut näpräävänsä taas medaljonkiaan. Painovoimaa uhmaavasti Xenin naputtelun voimasta korun sisempi, näennäisesti missään kiinni olematon rengas kieppui yhä vinhasti, vahkin nostaessa medaljonkia niin, että he molemmat näkisivät sen kunnolla.
“Se on… vain medaljonki. Isäni vanha, jos tarkkoina ollaan. Teetätti sen ylennyttyään kenraaliksi. Kaipa siinä on jotain symboliikkaa, jota en aivan tajua.”
Mexxi ei kokenut olevansa ekspertti vahkien perhesuhteiden toimimisesta, mutta toan mieleen ei juolahtanut ihan hirveän monta kenraalia, jotka olisivat sopineet Xenin esittämään lokeroon.
“Et kai sinä nyt puhu… Kralhista? Ja ennen kuin loukkaannut, niin ei se eläin, vaan se mies, jonka mukaan ne nimettiin?”
Xen nyökytteli hieman alakuloisena. Mexxi katui sanojaan välittömästi.
“Sillä aikaa kun olin… poissa… häntä alettiin kutsumaan ihan muilla nimillä, mutta kyllä. Oletan, että… te tunsitte?”
Mexxi joutui kaivelemaan ikävien muistojen lokeroitaan nyt oikein ankarasti. Metru Nuin taistelujen viimeiset päivät olivat toistensa kaoottisesti sumentamia.
“Emme koskaan varsinaisesti keskustelleet. Muistan lähinnä, kuinka hän toi teidän kerhonne takaisin sotaan mukaan aika rytinällä. Pelasti Lhikanin perseen aika näyttävästi. Teikäläisiä satoi sinä päivänä kirjaimellisesti taivaalta.”
Sana “teikäläisiä” ei kuulostanut Xenin korvassa kovinkaan miellyttävältä. Vahki ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan keskittyi ahmimaan kaiken infon sodasta, mitä hän Mexxistä irti sai. Kaikkea saaren sotaan liittyvää jo vuosia karttanmut Xen oli kenraalin paikkansa hyväksyessään tajunnut, että hänen alkoi hiljalleen olla pakko tutustua kaiken merkillisen aloittaneen sodan yksityiskohtiin.
“Teatraalista… kuulostaa isältä, joo.”
Mexxi näki välittömästi, että aihe ohi vahkille hankala. Toisaalta hän tuntui olevan täysin keskustelussa mukana, mutta toisaalta sana “isä” aiheutti jokaisella kerralla vahkin sormissa nytkähdyksen, kuin säikähdyksen.
Ennen kuin Mexxi ehti alkaa pohtimaan keskustelulle jatkoa, hypähti Xen pystyyn, kuin tuli olisi äkisti syttynyt hänen alleen. Vahki alkoi hapuilemaan aluetta, jossa olennoilla yleensä sijaitsivat kuuloelimet. Tulen toa seurasi lievästi huvittuneena, kun sätkivä vahki yritti saada vastaanottimensa korviin tunkeutuvan piipityksen loppumaan.
Muutaman hyvin äänekkään sekunnin jälkeen vahki tajusi, että vastaamiseen tarkoitettu pienenpieni nappi löytyi hänen lantioltaan. Piipitys lakkasi ja Mexxi jäi seuraamaan, kuinka Xen otti puhelunsa vastaan. Huolestunut ilme vahkin kasvoilla oli ensimmäinen varoitusmerkki. Toinen oli se, kun korvaansa pitelevä nainen osoitti kohti toan televisiota ja viittoi äänettömästi laittamaan sen päälle.
Mexxi painoi nappia. Uutiskanava aukesi automaattisesti.
“Kyllä, katsomme sitä parhaillaan.”
Ta-Metrulaisiin tehdasalueisiin kuului usein tungetteleva savun katku. Yleensä siihen ei kuitenkaan liittynyt katkenneita voimalinjoja ja laajalle parkkialueelle sekalaisesti levinnyt vartiorakennus. Katkun keskeltä erottui useita erivärisiä hahmoja. Mexxi ja Xen vilkaisivat toisiaan. Toan huuliltä kykeni erottamaan sanat: “Aivan kulman takana.”
Xen vilkaisi kohti sängyn yläpuolelle ripustettua kelloa. Jos puhelun toisessa päässä raportoiva Cody ei olisi ollut Xenin päällimmäinen huoli, olisi vahki luultavasti pysähtynyt miettimään, miksi hänen mielensä valtasi hetkellinen paniikki, vilkaistessaan pyöreää messinkistä ajannäyttäjää. Sen, mitä Xen siitä kuitenkin irti sai, oli, että kello oli kymmenen yli yksitoista aamulla ja että hän lupasi itsensä Codyn luokse vartissa.
Puhelu loppui. Vahki tujotti toaa, joka oli jo noussut seisomaan.
“Minulla on auto. Yksi putki menee siitä aivan vierestä.”
Xen nyökkäsi. Kaksikko juoksi ulos asunnosta sellaisella vauhdilla, ettei Xen ehtinyt huomaamaan hartioiltaan yön aikana irronneen hupun kadonneen jonnekin Mexxin lakanoiden syövereihin.
Savuava kortteli, Ta-Metru
Matoranien sammutustiimi tuli Mexxin punaista leijuautoa vastaan hieman ennen turmapaikkaa. Kun toa viimein sai autonsa poistumaan putken virtauksesta, oli Xen jo valmiina nostamaan auton kyljen yläasentoon, rynnätäkseen rakennusten keskelle. Toa sai huolestuneen toverinsa kuitenkin nopeasti kiinni. Paikan sulkeneet kultahaarniskaiset matoranit tukkivat Xenin tien ja pyysivät tätä odottamaan kärsivällisenä. Mexxin lampsiessa hitaammin Xenin vierelle, toa teki jo merkillisen huomion. Paikalla ei ollut ainuttakaan vahkia.
Lopulta auringonvalossa kiiltelevä hopeinen panssari ilmestyi kulman takaa ja kivääri selässään marssiva Cody vahvisti kaartilaisille, että Xeniä ja Mexxiä odotettiin. Yksi matoraneista ojensi eristysnauhan Xenille, joka nosti sen tarpeeksi korkealle, jotta myös vahkia hieman pidempi Mexxi sai itsensä (ja stetsoninsa) sen ali. Punaisten betonirakennusten välissä kulkeva kolmikko saapui aivan muutamalla askeleella paikalle, jonka Xen hetki sitten todisti uutiskuvasta. Vahkin ei edes tarvinnut kysyä, kun Cody ymmärsi jo alkaa valaisemaan tilannetta.
“Olen pahoillani, mutta minun oli pakko soittaa. Osuin paikalle oikeaan aikaan ja tulimme tulokseen, että tilanne saattaa vaatia meidänkaltaistemme osaamista.”
“Tulimme?”, ihmetteli Xen, “Kuka muu täällä on?”
Mexxi irvisteli jo tajutessaan, kuka tuhon keskellä seisova kultahaarniskainen hahmo oli. Xen ei ollut aivan niin välkky, vaan kolmikko joutui astelemaan aivan toan luokse, ennen kuin Xenin epäilykset heräsivät. Kun toa viimein kääntyi tapaamaan saapuneita, Xen viimein haukkoi henkeään, samalla kun Mexxi aloitti katsekontaktin epätoivoisen välttelemisen.
Punainen käsi puristi Xenin mustaa vastaavaa. Vakava ilme kultaisen Haun kasvoilla tiesi vain ja ainoastaan pahaa. Toa Lhikan näytti väsyneeltä, eikä se ollut lainkaan hyvä merkki.
“Kenraali Xen, otaksun? Porukkanne virkoaminen tuli otolliseen aikaan. Ehkäpä sinä osaisit kertoa meille, mitä hittoa täällä tapahtuu.”
Xen päästi pienen häkeltyneen inahduksen, kaupungin suurimman legendan pyytäessä hänen apuaan tilanteessa, josta Xenillä ei ollut vielä tiedonmurustakaan. Huomattavasti tavanomaista korkeamalla äänellä lauseensa aloittanut Xen pysähtyi vakavoitumaan kesken lauseen.
“Että mikä onkaan- *krh-krhm* onkaan ongelmana?”
Lhikan päätti olla tarttumatta paikalle tuodun “spesialistin” esittäytymiseen ja sen sijaan päätti vain astua tyynesti sivuun, paljastaen alueen ruudultakin todistetun tuhon lähdettä. Mexxin epäilykset vahvistuivat ja Xenin häkellys muuttui välittömästi huoleksi.
Sauvaton ja yhä savuava Nuurakh makasi maassa siinä kohtaa, missä sen vauhkoontunut vartalo oli kohdannut Lhikanin epäkäytännöllistä kokoluokkaa olevat miekat. Ensimmäinen kysymys olisi varmasti kierrellyt aiheita, kuten toan ja vahkin yhteenoton syy, mutta vahkinruhon syvällisempi tarkastelu herätti paljon ikävämpiä kysymyksiä. Kuten sen, miksi vahkin pää oli revitty auki, kuin näyttämään siltä, että sillä olisi ollut valtavat hampaat omistava kita.
Xen kumartui karmaisevan näyn ylle, mutta käänsi nopeasti katseensa tulen toaan, joka odotti kärsimättömänä Xenin väistämätöntä kysymystulvaa.
“Mitä… mitä sille on oikein tapahtunut?”
“Sain ilmoituksen ympäristöään energiakiekoilla tuhoavasta vahkista neljän aikaan aamuyöllä. Voimalinjat ja lähin vartiotorni tuhoutuivat sen toimintahäiriön aikana, pimentäen läheisimmät neljä korttelia. Paikalle pääseminen oli vaikeaa ja kun viimein löysin vahkin, se repi omaa päätään hajalle ja…”
“Ja?”, kysyi Xen, joka ei ollut varma, halusiko hän tietää vastausta silloin, kun Metru Nuin sotasankari epäröi sanoissaan.
“…ja kirkui. Jos olisin ollut yhtään vähemmän väsynyt paikalle saapuessani, olisin voinut vannoa, että pyysi anteeksi… joltakin. Anoi armoa. Ei “halunnut takaisin”.
Sivummalla seisova Cody oli kuullut tämän tarinan jo kerran, mutta ilme komentajan kasvoilla oli yhä yhtä vakava.
“Ja minä kuulin taistelun äänet matkallani Krikozista putkihubiin. Olemme selvitelleet tuhoja koko aamun. Suljimme alueen ja varmistimme, ettei enempää vahkeja saavu alueelle ennen, kuin olemme tutkineet kaikki vaihtoehdot.”
“Vaihtoehdot?”, ihmetteli Xen, “Onko tällaista odotettavissa enemmänkin?”
“Tämä oli kolmas kerta kahden kuukauden sisään”, Lhikan mutisi väsyneellä äänellä, “Edellisestä kerrasta on muutama viikko… ja nyt tämä.”
“En tahtoisi olla se, joka murtaa jään…”, Mexxi sai viimein sanotuksi, “…mutta eikö ole hieman hullunkurista kutsua vahkeja tutkimaan… toisia vahkeja?”
Ilme Xenin kasvoilla oli hieman pettynyt, samalla kun Cody uskotteli yhä itselleen, ettei toa todella sanonut sitä, mitä sanoi.
“Ah, Mexxi. Päätit kuitenkin avata sanaisan arkkusi?”, tiedusteli Lhikan, jonka suuntaan Mexxi nyt viimein uskalsi jo katsoa.
“Minä en anna muutaman journalistin päähänpiston pilata välejämme, Lhikky. En, vaikka Dume kovasti yrittääkin saada minut pysymään saarellani.”
“Niin… olen pahoillani niistä. Journalisteja olen jututtanut, mutta Dumen päätä ei käännä mikään. Pahoin pelkään, että hänen päätöksensä Meksi-Koron suhteen tulee pitämään.”
Mexxi hymähti hieman surumielisenä, mutta samalla kuitenkin ymmärtäväisenä.
“Uskon, että yritit parhaasi.”
“Mitkä journalistit? Jotain lehdissä?”, ihmetteli Xen ääneen. Lhikan teki mahdottomat ja punastui. Mexxi ryntäsi vastaamaan, ennen kuin toa sanoisi jotain peruuttamatonta.
“Jos… et vaikka tutkisi paikallisia medioita ihan hetkeen, jos saan pyytää… ja mitä tulee alkuperäiseen kysymykseeni, niin-”
“Niin Cody tässä on vanha ystävä, joka on osoittanut, että vahkin ulkomuoto ei tarkoita aina sitä, mitä se antaisi olettaa”, Lhikan täydensi.
Cody oli otettu toan kunnianosoituksesta. Mexxi sattui vilkaisemaan Xeniin, jonka kasvoilta huokui ”muistelepa vaikka viime yötä”. Mexxi kohautti olkiaan lievästi anteeksipyytävästi ja viittoili muita jatkamaan.
“Ja luotan myös hänen sanaansa siitä, että kenraali Xen on pätevä tutkimaan tapausta”, Lhikan koki tarpeelliseksi täydentää.
Hetken taas Nuurakhia tuijotettuaan, Xen kampesi itsensä takaisin ylös, aloittaen samalla rannetietokoneensa näpräämisen. Katse tiukasti näytössä, vahki kuitenkin jatkoi Lhikanilta infon keräämistä.
“Johtolankoja? Ajatuksia siitä, mistä tämä voisi johtua? Mitään muuta tavanomaisesta poikkeavaa?”
Lhikan pudisteli päätään. “Ei mitään. Jokainen hyökkäys on tapahtunut eri kaupunginosassa ja tämän Nuurakhin lisäksi tätä on tapahtunut myös kahdelle Bordakhille. Tapahtumapaikoilla ei mitään yhteistä. Tapaukset joka kerta yksittäisiä. Kahta vauhkoontunutta ei olla löydetty samaan aikaan.”
Kämmentietokoneensa naputteluun tyytyväinen Xen piteli nyt sormeaan taas korvallaan, odottaen vastausta kommunikaatiopyyntöönsä.
“Mutta tällaista ei ennen viime kuukausia ole koskaan tapahtunut?”
“Ei minun muistaakseni”, tuumi Lhikan, mutta Xen ei enää kuunnellut. Hän oli saanut yhteyden Onu-Metruun.
“Nurukan! Kerro minulle, että kaivelet yhä arkistojamme. Meillä olisi pieni tilanne.”
Kuului hetki kohinaa, joka kuulosti siltä, kuin iso paperipino olisi kaatunut. Kaukaa mikrofonista kuului tavaramäärän kanssa hankaluuksissa olevan maan toan ähkintää. Vastausta odottava nelikko tuijotteli hetken taivaalle, kunnes Nurukan viimein pääsi turvallisesti mikkinsä ääreen.
“Juu. Juu olen minä. Ja tätä materiaalia on aivan liikaa.”
“Hienoa”, tuumasi Xen täysin ajatuksissaan, “Kuule. Sota-ajan raportit. Voitko tarkistaa sieltä, miten Metru Nui suojautui vahkien hakkerointiyrityksiä vastaan? Meillä on täällä kaupungilla yksi vauhkoontunut tapaus ja meidän pitäisi saada tietää, miten siihen on päästy käsiksi. Ja mielellään pian, ennen kun joku ottaa vallan omista joukoistamme.”
Kuului taas hetki ähinää.
“Juu. Totta kai. Anna minulle hetki.”
Xen kiitti ja palasi sitten taas henkisesti muiden läsnäolijoiden seuraan.
“Onko meillä syytä olettaa, että tämä on hakkerointiyritys?”, pohti Lhikan, joka ei selkeästi pitänyt vaihtoehdosta. Xen lähinnä pudisteli päätään.
“Yritys? Kyllä tämä minusta aivan onnistuneelta näyttää. Ja mikä ikinä siinä onnistuikaan, myös ilmeisesti teki jotain peruuttamatonta sen ohjelmoinnille. Näiden ei kuuluisi potea omantunnontuskia. Mitä ikinä tapahtuikaan tälle raukalle, pisti sen aivan sekaisin.”
Codya hermostutti jo ajatus paluusta Onu-Metruun, jossa mahdollisesti haavoittuvaisia vahkiyksiköitä odotti hampaisiin asti aseissa. Mexxi ei luonnollisesti jakanut samoja huolia hopeisen komentajan kanssa, mutta kiristynyt tilanne Metru Nuin ja ulkovaltojen välillä ei hänenkään mielestä kaivannut enää lisää muuttujia kaupungin itsensä sisältä.
Kaiuttimeen kytketty kommunikaattori Xenissä räsähti. Nurukan oli palannut mikrofonin ääreen.
“Löytyikö?”, huudahti Cody. Vanha kenraali kuuli sen.
“Ei mitään, ei niin kerrassaan mitään.”
“Etsi uudestaan”, tivasi Xen, “Olen aivan varma, että ne ovat siellä C-kansiossa. Olen joskus selaillut sit-”
“En minä sitä tarkoita”, Nurukan keskeytti, “Minä kyllä löysin sen, mutta vastaus on ‘ei mitään’. Tämä väittää ihan suoraan, ettei kukaan sodan aikana edes yrittänyt päästä käsiksi vahkien tietokantoihin.”
Nelikko vaihtoi kummastuneita katseita. “Oletko aivan varma, että se on oikea raportti?”, tiedusteli kultainen toa.
“Oliko tuo piru vie Lhikan?”
“Oli”, informoi Xen, “Selitän, kun palaamme. Oletko nyt ihan varma siitä raportista?”
”Satavarma”, vakuutti Nurukan, ”Tässä on oikein Killjoyn leimat ja kaikki. Tämä artikla on tarkistettu kerran jos toisenkin.”
“Selvä juttu. Palaamme sinne ihan pian. Jos kehtaat, niin raivaatko oviaukkoa hieman isommaksi. Niissä tunneleissä menee selkä.”
Nurukanin vastaus häntä dramaattisesti nuoremmalle kenraalille oli myöntävähkö murahdus. Xen tulkitsi tämän puhelun päättymiseksi ja katkaisi yhteyden. Ilme kaikkien puheluun osallistuneiden kasvoilla oli pohtiva.
“Kovin epäilyttävää”, Lhikan lopulta rikkoi hiljaisuuden, “Ei kertaakaan? Metsästäjien eturintamat ohittivat vahkipesän ainakin kolmesti. Luulisi niiden edes yrittäneen ottaa haltuunsa ne pirulaiset, jotka niiden mutatoituneita takamuksia takaisin Odinalle lähettivät.”
Mexxi vilkaisi vaistomaisesti kohti horisonttia ja Coliseumia, jonka läheisyydessä valtava, taivasta halkova torni kohosi. Vahkien latauspiste ja niiden yhdysmieltä kontrolloivan AI:n tukikohta.
“Oli miten oli”, Xen jatkoi, keskeyttäen Mexxin ajatuksenkulun, “Jos herra Lhikan vain sallitte sen, haluaisin viedä tämän raukan tästä Onu-Metruun ruumiinavaukseen. Tätä täytyisi tutkia ajan kanssa.”
Cody odotti Lhikanin vastaavan Xenin rohkeaan pyyntöön kieltäväksi. Yllätyksekseen, komentaja oli kuitenkin väärässä. Kultainen toa nyökkäili ymmärtäväisenä.
“Jos olen ihan rehellinen, niin minulla on tuhat paikkaa, missä minun pitäisi olla, enkä oikeasti voisi uhrata aikaani tekemällä vahkiratsioita ja tuhoamassa todisteita matoranien silmiltä. Turvallisuusriski on kuitenkin todellinen, joten jos luovutan tutkintavastuun teille, lupaatteko raportoida tuloksista tasaisin väliajoin?”
“Totta kai”, vakuutteli Xen, “Tämä on asia, joka huolestuttaa minua yhtä paljon kuin teitäkin. Musta Käsi sitoutuu selvittämään toimintahäiriöiden syyt.”
“Siinä tapauksessa minä ilmoitan Naholle, että hoidatte nyt virallisesti asiaa. Hän ottaa teihin pian yhteyttä ja saatte raportoida tilannetta hänelle.”
Mexxi ilahtui vanhan ystävänsä nimen kuullessaan. Xen nyökkäsi ensin kohti Codya ja sitten Nuurakhin raatoa. Komentaja ymmärsi vihjeen, nosti häntä itseään huomattavasti pienikokoisemman vahkinruhon maasta ja lähti kantamaan sitä kohti Mexxin autoa. Myös Lhikan valmistautui tekemään lähtöä. Miehen katse suuntasi jo kohti Coliseumia. Hän ei kuitenkaan päästänyt Xeniä ja Mexxiä jatkamaan omaa matkaansa aivan vielä. Kultainen toa varmisti ensin, etteivät syrjemmällä odottavat kaartilaismatoranitkaan kuulleet hänen sanojaan. Lhikan kumartui aivan lähelle toan viimeisiä sanoja odottavaa kaksikkoa.
“Ja sanomattakin selvää taitaa olla, että näiden tapahtumien yksityiskohdat on pidettävä pois julkisuudesta. Näinä epävarmoina aikoina emme kaipaa julkista epäluottamusta omia poliisivoimiamme kohtaan. Medialle on kerrottu, että tuhosta epäillään kaasuvuotoa.”
“Ymmärrän”, kuiskasi Xen vastaukseksi. Mexxi ja Lhikan vaihtoivat katseen, jollaista ei oltu vaihdettu sitten Metru Nuin kaaosten vuosien.
Lopulta sheriffi ja kenraali jäivät katsomaan, kuinka Lhikan asteli rauhallisesti pois korttelista ja kaksikkokin päätti lähteä kulkemaan kohti autolla odottavaa Codya.
“Hieman erikoinen alku yhteistyölle, vai mitä?”, pohti Mexxi. Xen ei voinut olla huvittumatta toverinsa mietteille.
“Ja kuvitella, että me olimme hereillä vielä silloin, kun tämä tapahtui. Merkillistä, ettemme kuulleet mitään.”
“Neljältä aamuyöllä”, Mexxi muistutti, “On se hyvä, että osaamme nukkua ajoissa.”
Sarkasmi toan äänessä oli ilmiselvää. Kaksikosta molemmat tiesivät, että heidän edessään odotti unirytmin entistäkin täydellisempi pilaaminen.
Baari edusti Po-Metrun (Kapuran epätäydellisen käsityksen Metru Nuista perusteella) kirjavampaa aluetta, joten kukaan ei kiinnittänyt huomiota toaan, vaikka suurin osa muista asiakkaista olikin vain matoraneja. Kapura valitsi paikan baaritiskiltä, sillä kaikissa pöydissä oleskeli jo jonkinkokoinen seurue. Hän kysyi tarjoilijamatoranilta valikoimasta (sitä ei ollut luettavissa missään) ja päätyi tilaamaan voileivän.
Tilaustaan odotellessaan Kapura tutkaili ympäristöään. Asiakkaiden joukossa ei vaikuttanut olevan ketään erityisen kiinnostavaa. Kukaan ei vaikuttanut ulkopuoliselta. Kaikissa pöydissä oli useampia asiakkaita lukuunottamatta erästä Kapuraa lähelläolevaa, jossa vietti iltaa yksinäinen ko-matoran. Keskustelun äänet kantautuivat ympäri baaria leipäänsä odottavan toan korviin.
Kiihtynyt le-matoran julisti saaneensa selville, että Metsästäjät olivat hyökkäämässä Metru Nuille. Muut pöydässäistujat kohahtivat ja tuijottivat yllättyneenä matorania, jonka naamion peitoksi oli teipattu folioarkki. Paasaus jatkui siitä, että Metsästäjien vakoojat saattaisivat tälläkin hetkellä kuunnella jokaista keskustelua. Uusi kohahdus. Muistutettiin, ettei vieraisiin kannattanut luottaa. Kapura mietti, oliko matoranilla oikeasti todisteita ja päätti kysäistä tältä, jos ehtisi.
Viereisessä pöydässä sanottiin juuri jotain puutarhatontuista, kun tarjoilija keskeytti Kapuran pohdinnan äkillisellä voileivällä. Tulen toa maistoi sitä ja piti saamastaan. Klaanin kahvion leivät veivät voiton, mutta baarin tuotoksissa oli juuri sellaista rehellistä epätäydellisyyttä, joka erotti massatuotetun käsintehdystä. Paikan suosio tuntui ymmärrettävältä. Kapura ajatteli itsetietoisesti, että leivästä filosofointi oli aika huonoa ajankäyttöä juuri nyt, mutta se sentään vei ajatukset pois muista ongelmista.
Ja niitähän riitti.
Zairyhin virus hänen kehossaan. Abzumon ja Zairyhin yllättävä liittoutuma. Matoron ja Umbran tilanne. Nurukanin ja Delevan reaktio siihen, että heidät lukittiin komeroon. Ja niin monet juonet saada Nimda ja se tosiasia, ettei Kapura pystynyt pitämään kaikkia osapuolia tyytyväisenä millään valinnalla. Klaani halusi Nimdan ymmärrettävistä syistä, kuten toki Zairyhkin. Mutta Kapuralla oli epäilys, että kasvin käsistä siru päätyisi Abzumolle.
Voileipä lepäsi puolisyömättömänä tarjottimella Kapuran edessä. Toa otti sen uudestaan käteensä ja yritti kovasti ajatella pelkkiä voileipiä. Olikohan Vahkeilla tapana tutkia baarit? Toivottavasti ei, sillä Zairyhin viime uutisista päätellen kasvi oli kovaa vauhtia menettämässä niiden hallinnan.
Nyt Kapuran ajatukset keskeytti uusi asia: Tuttu tunne siitä, että hänen mieltään kopeloitiin.
Zairyh? toa sanoi mielessään ja vilkaisi varmuuden vuoksi taakseen varmistaakseen, ettei tämä ollut jonkin erikoisvahkin työtä. Mitään ei näkynyt. Kaikki asiakkaat keskustelivat keskenään kuten aiemminkin, eikä mitään muutakaan tavallisuudesta poikkeavaa näkynyt.
Niin? totesi kasvin mielensisäinen ääni Kapuran päässä.
“Ai”, Kapura sanoi ja muisti sitten puhuvansa mielellään. Sinäkö minun mieltäni sorkit?
Vastausta ei kuulunut. Se oli outoa, sillä usein Zairyhillä ei ollut mitään ongelmia koko kehonsa hallitsemisessa ja keskustelemisessa samanaikaisesti. Kapura vilkaisi uudestaan taakseen. Yksinäinen ko-matoran poistui, mutta ovesta ei syöksynyt sisään vahkiarmeijaa tai mielen toaa.
Zairyh? Kapura ajatteli uudelleen ja kirosi taas mielikeskustelujen typeryyttä. Pallo oli täysin Zairyhillä, joka sekä lähetti että vastaanotti kummankin puolesta. Tulen toa muistutti itseään siitä, että tilaisi Kepeltä välittömästi mielikommunikaattorin. Jos sellaisia edes oli olemassa.
Viimein kasvin vastaus saapui äkillisenä ja hälyttävänä.
Seuraa tuota ko-matorania.
Kapura hylkäsi voileipänsä jäänteet ja ryntäsi ulos.
Po-Metrun kadut
Vahkien välttely yhdistettynä jonkun seuraamiseen ei mitenkään helpottanut matkantekoa. Kapura ohitti ränsistyneen kouruaseman ja näki tuulen lennättelevän roskia. Alue ei missään nimessä vaikuttanut hyväenteiseltä.
Zairyh avusti ajoittain yksinkertaisilla neuvoilla, kuten käänny oikealle tai eteenpäin. Kapura kirosi mielessään sitä, ettei Zairyh vaivautunut selittämään tilannetta tarkemmin. Kaiken järjen mukaan toisten mieliä vaivattomasti haravoivan ja koko Metru Nuille helposti levittäytyvän on turhaa lähettää ketään muuta varjostamaan epäilyttävää ko-matorania.
Kapura ohitti toisen baarin. Ilmeisesti niistä pidettiin tässä osassa Po-Metrua. Sitten tuli ränsistyneitä asuinrakennuksia. Mikä Kors-Koro tämä on? ajatteli Kapura saamatta aikaan Zairyhin vastausta. Ko-matoranista ei näkynyt jälkeäkään, mikä lievästi romutti takaa-ajotehtävän mielekkyyttä. Onneksi Kapura törmäsi vain yhteen vahkiin, jonka toa onnistui väistämään livahtamalla rakennusten välistä.
Ajoittain Kapuralla kävi mielessä, että tämä on Zairyhin salajuoni päästä eroon. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut kamalan järkevältä, koska juuri tämä hetki oli Zairyhille hirveä päästä eroon Kapurasta. Hän tarvitsisi Kapuraa Nimdan löytämiseen mielisairaalasta ja sen anastamiseen Klaanilaisilta.
Ajautuksiinsa uppoutunut tulen toa huomasi edessään vihreän vahkiyksikön ja kääntyi hiljaa kiroillen sivukujalle. Liian hitaasti. Mekaaniset jalat iskivät Kapuran takana kadun pintaa vahkin kaiuttimien huutaessa jotakin epäselvää.
Umpikuja.
Kapura kääntyi ja veti esiin Painovoimateränsä. Toan menetettyä elementtivoimansa virukselle, joka kantoi ilkeän, mielenvoimaisen kasvin nimeä, oli se menettänyt pääasiallisen käyttötarkoituksensa eli painovoiman elementtivoimien kanavoimisen. Siitä huolimatta se oli yhä terävä. Ja miekka.
Vahki lähestyi yhä. Kapura kohotti Painovoimansa pelokkaan tietoisena siitä, että vahki todennäköisesti kantaisi jonkinlaista neutralointivälinettä.
”>TOA. PYSÄHDY.”
Miten niin pysähdy? Kapura vilkaisi taakseen ja näki vain yrmeän tiiliseinän. Ei pakoreittiä.
>TOA.
Kapura tuijotti vahkia, joka oli jähmettynyt paikoilleen. Kaikki sen valot sammuivat hetkeksi.
”>POIKKEUS: METRU.VAHKI.YDIN.ODOTTAMATONUUDELLEENKÄYNNISTYSPOIKKEUS E. VAHKI. YKSIKKÖ. 1311. LUKITTAUTUU. KORJAAJAMATORAN. PYYDETÄÄN. PAIKALLE. METRU. NUI. PAHOITTELEE. HÄIRIÖTÄ.”
Tulen toa piti miekkaansa yhä pystyssä odottaen vahkin seuraavaa siirtoa, mutta kone vaikutti keskeyttäneen toimintansa korjaajamatorania odotellessaan. Kapura luikki yksikön ohi ja kurkisti kadulle, josta oli tullut. Reitti selvä.
Zairyhin sotkutko vahkin toimintahäiriön olivat aiheuttaneet? Vai jokin muu? Tilanne ei vaikuttanut kovin hyvältä, jos yksiköt kaatuilivat satunnaisesti. Kapura ajatteli kysäisevänsä asiasta Zairyhiltä, mutta ajatuksialukeva kasvi ei tarttunut vihjeeseen. Tai ei jaksanut vastata.
Rakennusten rivit harvenivat ja lakkasivat lopulta täysin. Oliko reitti johtanut rannikolle, sillä Kapuran tietojen mukaan Metru Nui oli miltei täysin rakennettu? Pimenevässä illassa tumman vivahteen saanut meri paljasti Kapuran epäilyksen oikeaksi. Tarkalleen ajojahti oli johtanut Kapuran valtavalle jyrkänteelle.
Kalliolta oli näkymä läheiseen satamaan, jossa rahtilaivat lepäsivät seuraavaa matkaansa odottaen. Kapura kohotti Kepeltä tilaamansa harvinaisen pieneen tilaan mahtuvat kiikarit ja suuntasi ne satamaan. Jospa ko-matoran piileskeli siellä? XMS Angonce, ilmoitti eräs laiva nimekseen. Ei mitään muuta. Tulen toa skannasi loputkin lähiympäristöstä löytämättä mitään.
“Mitä nyt?” Kapura tiedusteli.
Taisimme kadottaa hänet.
“Saat vähän selittää”, Kapura mutisi. Hän käveli kallion reunalle ja näki etäisen hiekkarannan allaan. Siellä ei sen sijaan näkynyt kalliokiipeilypakoon turvautuvaa ko-matorania.
Olisin vain tarkistanut. Se ko-matoran tuntui epäilyttävältä.
Kapura ei sanonut mitään. Toki hän ymmärsi, että tässä oli taustalla jotain muutakin. Miltei täydellisen mielenlukutaidon omaava ei tarvinnut apua tavallisten matoranien tarkastamisessa.
“Ellei se matoran ollut epätavallinen”, Kapura päätti ajatuksensa ääneen.
Sinun ei tarvitse huolehtia siitä.
“Epätietoisuus on vaarallista”, Kapura sanoi. “Ja mistä minä voin tietää, mitä kaikkea sinä minulta pimität?”
Saat tietää kaiken Joueran kuoleman jälkeen, Zairyh sanoi. En halua sinun tietävän liikaa siltä varalta, että Jouera selviää jotenkin ja lukee mielesi.
“Se, että Metru Nuilla oli epäilyttävä ko-matoran, ei varmaankaan ole Joueralle hyödyllinen ajatus”, Kapura sanoi. “Sinä tiedät tästä jotain. Mitä?”
Kaikki aikanaan.
Kapura tuhahti ja istui kalliolle. Ajateltuaan hetken hän siirsi istumapaikkansa taaksepäin, jottei kukaan päässyt yllättämään häntä ja työntämään toaa alas kalliolta. Pudotuksen huomioonottaen se tuskin olisi miellyttävä kokemus.
“Entä Matoro ja Umbra?” Kapura tiedusteli. “Mitään merkkejä?”
Jouduin keskeyttämään etsinnät hetkeksi ja kohdistamaan fyysisen etenemiseni tähän suuntaan, Zairyh sanoi. Kerron, jos löydän jotain.
“Erittäin hienoa”, Kapura mutisi. “Entä mitään muuta? Parveilevia vahkeja? Kostonhimoiset Nurukan ja Deleva kera zamorkiväärien?”
Ei mitään. Pysy tässä, kunnes ilmoitan jotain.
“Ai niin. Näitkö sen äskeisen vahkiyksikön toimintahäiriön? Sinäkö sen teit?”
Minut häädettiin järjestelmästä. En ollut syyllinen. Jatkan etsintöjäni, pysy tässä.
Kapura huokaisi. Turha yrittää enää virittää keskustelua Zairyhin kanssa. Monopolin mielikeskustelussa omaava kasvi ei kuitenkaan vastaisi.
Tämä, ajatteli Kapura, oli juuri Zairyhiin luottamisen typeryyden ydin. Zairyh tiesi kaiken, mitä Kapura ajatteli, muttei toisinpäin. Todennäköisesti Zairyh kuunteli tarkasti tämänkin ajatusprosessin kulkua. Se oli kätevä varmistus siitä, ettei tullut petetyksi. Mutta Kapuralla sen sijaan ei ollut mitään takeita Zairyhin rehellisyydestä.
Ko-Matoran mietitytti yhä Kapuraa. Mistä oli kyse? Ilmeisesti matoranin mielessä oli tarpeeksi suojauksia Zairyhin tunkeutumisen estämiseksi. Mutta oliko pelkästään se epäilyttävää? Ei. Tilanteeseen oli pakko liittyä jotain muutakin, mutta Kapura ei millään keksinyt mitään järkevää. Mistä Zairyh tuntisi satunnaisen ko-matoranin? Tuskin kyseessä voisi olla Joueraan yhteyttä pitänyt hullu tiedemieskään.
Tulen toa joutui masentuneena toteamaan, ettei nykytiedoillaan pääsisi pohdinnassa mihinkään. Hän siirsi ajatuksensa teorioihin seuraavan Komisario Jarrek -kirjan juonesta. Olikohan Annek vai Sirrak petturi? Oikeastaan mystinen matoran muistutti paljon Jarrekin pitkällä urallaan kohtaamia käänteitä. Tosin usein käänne oli vain se, että Tahtorak tuli jostain ja veti kaikkia hahmoja turpiin.
Päivän tapahtumat olivat uuvuttaneet Kapuraa, jota alkoi jo väsyttää. Zairyh todennäköisesti vahtisi aluetta. Toa asettui makaamaan ja yllättyi siitä, kuinka nopeasti uni tuli. Ohutta ruohoa kasvava kallio oli makuupaikkojen mukavuusasteikossa melko alhaalla, mutta Kapuraa se ei haitannut. Toa sulki silmänsä. Ja nukahti.
Tietenkin asiaan saattoi vaikuttaa hienovarainen suggestio, joka oli lähtöisin mielenvoimaiselta kasvilta.
Ja Kapura nukkui. Pitkään. Pidempään kuin kukaan tavallista unta nukkuva, vaikka miten olisi väsynyt. Toa nukkui ja näki unia palavista matorankylistä, myrskyistä ja mielisairaaloista, joissa hän asteli poikkeuksetta yksin.
Kapura näki käytävän päässä oven, joka oli raollaan. Sininen valo loisti raosta.
Tulen toa käveli kohti ovea välittämättä siitä, ettei nähnyt käytävän pimeydessä mitään.
Välillä hän oli kuulevinaan jotain ja joutui kääntämään päänsä sivulle. Hänen päähänsä tuli järjetön ajatus: olisipa minulla soihtu. Nykypäivänä ei käytetty soihtuja. Nykypäivänä käytettiin taskulamppuja, ja toa muisti pakanneensa pinon niitä mukaan Metru Nuille.
Kapura ei myöskään ollut varma, halusiko hän varsinaisesti nähdä, mitä pimeydessä piileskeli.
Kohottaa soihtua.
Ei. Nykypäivänä ei käytetty soihtuja.
Kapura saapui ovelle ja veti sen auki. Sininen valo oli sokaisevan kirkas.
Huoneessa oli neljä sinistä tiiliseinää. Valonlähdettä ei näkynyt. Kapuraa vastakkaiselle seinälle oli joku kirjoittanut kirkkaanpunaisella kaksi sanaa.
SOITA MINUA.
Kapura laski katseensa sanoista. Hän laski katseensa esineeseen, joka lepäsi tekstin alla.
Nimda?
Ei.
Esine oli… Kapura ei ehtinyt nähdä esinettä. Maailma alkoi tummua.
Mikä se oli?
Kapura näki kullan kimalluksen.
Mikä esine oli?
Kapura luisui seuraavaan uneen.
Zairyh piti Kapuraa unessa ja jatkoi juuriensa levittämistä halki Metru Nuin. Jälkiä kadonneista toista näkyi kaikkialla Arkistojen ympärillä. Zairyhin eteneminen oli hidasta, kun kasvi kiemurteli vältellen maanalaisia huoneita. Lisäksi maaperä oli kovettunut huomattavasti, eikä Metru Nuin putkisto tarjonnut ilmeisiä reittejä.
Yhtäkkiä Zairyh tunsi toien mielet. Maanpinnalla.
Kapura hätkähti hereille ja nousi pidellen selkäänsä. Miksi ihmeessä hänen oli pitänyt nukahtaa tähän? Toa huomasi myös, että hänen olonsa oli yhä väsynyt kuin liian pitkien unien jäljiltä. Täsmälleen kuin liian pitkien unien jäljiltä.
Zairyh pommitti toan mieltä uudella viestillä ennen kuin tämä ehti miettiä syytä pitkäunisuuteensa.
Löysin muut. Seuraa ohjeitani.
Kapura lähti kävelemään kohti asutusta miettien yhä sekavia unikuviaan ja salaliittoja. Tekemiään sopimuksia. Heränneitä epäilyjä.
Eteenpäin.
Se onkin järkevä ohje, Kapura ajatteli. Ei taaksepäinkään pääse. Mutta ajatukseen kätkeytyi kuitenkin jotain järkevää. Menneisyyttä ei voinut muuttaa, joten järkevintä oli varmistaa mahdollisimman hyvä korttirivi tulevaisuudessa. Välttää siltojen polttamista.
Ja sen Kapura aikoi tehdä. Luottaa Zairyhiin, vaikka kasvi kertoikin liian vähän ja piileskeli muka huonon matorankulttuuri- ja tapatuntemuksensa takana. Ja vasta viime hetkellä katsoa, mikä kortti oli järkevintä pelata.
Kapura jatkoi etenemistään halki Po-Metrun.
Saari
Onu-matoralainen Tarek siirsi jalkansa hiekkakumpareelta toiselle ja katsoi ihastuneena näkemäänsä.
Uusi myrsky oli tuonut mukanaan paljon tavaraa. Laudanpätkät ja repaleinen purje paljastivat, että joku epäonninen alus oli kärsinyt haaksirikon. Suurin osa laivasta oli päätynyt Tarekin oikealle puolelle, jossa saaren rantaviiva jatkoi kierrostaan sen ympäri. Matoranin kasvoille levisi hymy. Kannatti tehdä aamulenkki saaren ympäri tänään! Hylky näytti niin ehjältä, että sen rahtiakin saattaisi olla tallella.
Myrskyn jäljiltä märkä purje lätsähti Tarekin astuessa sen päälle. Harmaa rapu ryömi esiin alta ja heilutti vihaisena saksiaan.
Päästessään näköetäisyydelle hylystä Tarek päästi suustaan yllättyneen äänen.
Ainoastaan rahtia ei ollut säilynyt.
Myös matkustaja.
“Hei!” Tarek huusi. “Hei!”
Punainen matoran (ta-matoran?) käänsi päänsä kohti saarelaismatorania.
“Olen Tarek!” Tarek huusi. “Tule esiin, niin vien sinut kyläämme!”
Olettamus ta-matoranilaisuudesta paljastui oikeaksi hahmon astuessa hiekalle. Haaksirikkoinen silmäili Tarekia kiitollisena, mutta vilkuili yhä vähän väliä merelle järkyttyneenä. Kovassa myrskyssä haaksirikkoutuminen oli varmasti ollut traumaattinen kokemus.
“Kapura”, matoran sanoi hiljaa Tarekin tarjotessa tälle kättään.
“Oliko hylyssä enää mitään hyödyllistä?” Tarek tiedusteli.
Kapura pudisti päätään.
“Menetitkö merelle jotain? Saatamme vielä löytää sen.”
Kapura ei vastannut, vaan siirsi katseensa ulapalle. Mata Nui yksin tiesi, mitä tämä oli kokenut.
Tarek oli hetken hiljaa, mutta keksi sen sitten.
“Ahaa! Menetitkö merelle jonkun?”
Värähdys Kapuran ilmeessä paljasti, että Tarekin arvaus oli osunut edes vähän lähelle. Onu-matoran odotti malttamattomana vastausta ja pakotti Kapuran reagoimaan jotenkin.
“Ööh… eräs…. ystävä”, Kapura sanoi yhä tuijottaen merelle. Mutta tämän ilme ja äänensävy paljastivat, että mahdollisesti oli kyse jostain enemmästä kuin ystävästä. Eikä mahdollisesti. Vaan varmasti.
Tarek pelästyi haaksirikkoisen synkkää katsetta. “Älä pelkää! Saatamme löytää hänet vielä. Ennen pitkää kaikki tuntuu huuhtoutuvan tämän saaren rannoille.”
“Ehkä”, Kapura sanoi hienotunteisesti, vaikkei ilmeisesti uskonutkaan, että niin voisi käydä.
“Mutta nyt menemme kylään”, Tarek ilmoitti. “Seuraa minua.”
Matoranit kävelivät kohti saaren toista puolta, jossa aivan viidakon tuntumassa kohosi saaren matoranryhmän pieni kylä. Tarek jatkoi kysymyksiään, ja vaikka haaksirikkoinen olikin hiljainen ja haluton puhumaan menneisyydestään, keskusteli tämä kylän ilmestyessä kaksikon näkökenttään jo innokkaasti muista asioista.
Astun ulos vankilastani takaisin päivänvaloon. Pysähdyn hetkeksi muistelemaan kaikkia niitä uhrauksia, jokaista henkeä ja jokaista tippaa verta, jotka vapauteni vuoksi vuodatettiin. Nyt katson taakseni ja näen tulta. Katson eteeni ja näen armadan. Mahdottoman armadan. Jokaisen laskelman ja ennustuksen vastakohdan. Näen edessäni maailman, jolla on vielä toivoa.
Puristan mustan käteni nyrkkiin. Käsistä toinen pitelee veistä. Se liukuu nyrkkiin puristetun ranteeni läpi. Alhaalla odottava kylmä meri nielee raajan. En välitä verestä. En tunne sitä. Välitän vain kaksoisauringoista, joiden valosta osaan taas nauttia.
On taas hiljaista. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen kuulen taas omat ajatukseni. Mutta hiljaisuudesta kuuluu myös kuiskaus. Unohdettu ääni, joka jo kauan sitten hukkui hulluteen. Ja nyt, kun on taas hiljaista, kuulen sen. Minä muistan jälleen.
Tunnen kivun. Näen veren, joka on muodostanut lammikon alleni. Mutta veitseni työ ei ole se, joka minuun sattuu, vaan menneisyyteni. Ja nyt muistan jälleen, miksi tein sen. Ymmärrän, miksi valitsin tieni. Tekisin sen uudestaan. Tekisin tuhat kertaa. Katson jäljellä olevaa kättäni. Ymmärrän sitä nyt. Ymmärrän, miksi se on. Kohotan sen, vaikka lupasin etten.
Terä lävistää vatsani. Tietenkin lävistää. Lupasinhan kohdata itseni.
Terä on suuri. Se tekee työnsä. Katson taakseni ja näen lapseni. Hän pudistelee päätään.
”Ei enää.”
Ymmärrykseni yhtyy sanoihin. Annan terän kääntyä sisälläni. Päästän itseni kaatumaan. Kipua pääsee pakoon vain yhdellä tavalla.
Ja pudotessani katson vielä kerran. Katson menneeseen. Muistan tarinan. Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä.
Veden lopulta syleillessä elotonta ruumistani löydän itseni kotoa. Täällä saisin levätä rauhassa…
… ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.
PROLOGI
Mustan Käden tukikohta – yhdeksän vuotta Metru Nuin sodan jälkeen
Oli yö. Räjähdys vavisutti komentotornia sen pohjimmaisimpia kerroksia myöten. Käytäviä pitkin juoksevat vahkit alkoivat hälytysten käynnistyttyä kiitämään hätäprotokollien näille määräämiin asemiin. Numeroa 12 esittävän kyltin alla auennut massiivinen hissi täyttyi aseistetuista sotilaista, jotka ampaisivat kohti yläkerroksien kamppailua.
Seuraava osasto jäi siistissä rivistössä hissin eteen odottamaan sen paluuta. Mekaanisten keskenään identtisten sotureiden taakse löntysteli kuitenkin vielä yksi, hieman muista poikkeava hahmo. Tovereitaan raskaammin panssaroitu hopeinen vahki rynni hissin palaamista odottamaan jääneiden joukkojen läpi suoraan metallisten liukuovien eteen. Vahkin oikea käsi näpräili hermostuneena hihnaa, jolla kolmipiippuinen kivääri oli kiinnitetty hänen selkäänsä. Toisin kuin sieluttomat toverinsa, Cody oli hermostunut.
Liukuovi tilan vasemmalla laidalla sihahti auki ja Cody kääntyi kohti sen suunnalta naputtavia juoksevia jalkoja. Kevyesti sonnustautunut punamusta vahki juoksi kohti hissiä pälyillen huolestuneena ympärilleen. Yläkerroksista aaltoilevat tärähdykset tekivät naisen matkanteosta epävakaata. Selvästi pitkän matkan juossut vahki yritti yhä tasata hengitystään.
”Mitä pirua oikein tapahtuu? Kaikki yhteydet menivät poikki!”
Cody heilautti päätään kohti kattoa irvistäen samalla kasvot täynnä inhoa.
”Metsästäjiä. Iskivät suoraan generaattoriin. Automaattipuolustukset ovat alhaalla ja nyt ne ovat edenneet viestintäkeskukseen.”
Kilahdus. Hissi oli palannut ja sen ovet aukesivat. Keskustelevan kaksikon taakse asemoituneet vahkit alkoivat marssimaan sisään.
”… metsästäjiä? Kuinka paljon niitä oikein on? Ja miksi tämä koko paikka tärisee?”
Cody pudisteli päätään ystävänsä kysymystulvan keskellä toinen käsi tiukasti hissin oven karmilla estäen sitä sulkeutumasta. Tämä peruutti hitaasti sisään yrittäen samalla vältellä nuoren naisen järkyttynyttä, mutta syyttävää katsetta.
Xen pudisteli päätään epäuskoisena ja otti askeleen lähemmäksi hissiä vain saadakseen hopeisen keskustelukumppaninsa suoraan eteensä tukkimaan tien.
”Cody… mitä sinä et kerro minulle?”
Parinkymmenen hissiin ahtautuneen sotilaan eteen asettautunut vahki napsautti selkäänsä kiinnitetyt hihnat auki ja yhdellä heilautuksella nosti valtavan aseen käsiensä varaan valmistautuen yläpuolella odottavaan taisteluun.
”Olen pahoillani… sinun pitäisi varmaan kokeilla äitisi kommunikaattoria.”
Hämmennys Xenin kasvoilla vaihtui raivoon. Hän heittäytyi kohti hissin ovia vain törmätäkseen niihin niiden sulkeuduttua. Kaksi nyrkkiä jäi turhautuneena hakkaamaan paksua metallia. Cody oli jo aloittanut matkansa kohti maanpäällistä kaaosta.
Turhautunut vahkityttö kääntyi ja lähti rynnimään kohti aulatilan toiselle sivulle rakennettua sermikompleksia. Väkivaltaisesti ensimmäisen vastaan tulleen toimistopisteen näyttöpäätteen esiin kiskottuaan ruudulle ilmestyi Mustan Käden kommunikaatioikkuna. Hän selasi hetken löytäen lopulta N-kirjaimen kohdalta etsimänsä nimen. Xen jäi hermostuneena odottamaan vastausta ylhäältä kaikuvien tärähdyksien sammuttaessa muutaman kattovalon toimiston ympäriltä.
Muutaman piinaavan sekunnin jälkeen yhteys aukesi ja staattisen rätinän keskelle ilmestyivät siniset veden toan kasvot. Huone, jossa toa vastaanotti Xenin yhteydenoton, näytti olevan liekeissä. Xenille kovin kaukaiset tärähtelyt ilmenivät toan tilassa valtavina. Sammuttimia raahaavia oransseja vahkeja parveili katkuisen huoneen taustalla, kun toa yritti saada selvää kuvasta omalla näytöllään.
”K- *krrh* Kuka siel- *krrh* -lä? Yhteys on pett- *krrh* -ttämässä. Menkää *krrh* suojaan ja pysykää siellä!”
Xen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen ja huomasi edessään olevalla pöydällä pienen kuutionmuotoisen lähettimen. Hän painoi sen pintaa saaden pienikokoisen lautasantennin työntymään esiin sen sisältä. Kuva toan ja Xenin välillä selkeytyi. Veden toan Rurun peittämille kasvoille levisi huojennus.
”Xen! Luojan kiitos olet edelleen siellä. Saitko Codyn viestin? Älä missään tapauksessa tule ylös! Täällä on kuolemanvaarallista.”
Räjähdys. Liekehtivää roinaa syöksyi ryöppyinä toan taakse ja tämä joutui kumartumaan ulos kuvasta suojautuakseen. Kauhusta pahoinvoiva Xen puristi näyttöään sen sivuilta jo hieman liian kovaa. Ympärilleen pälyilevä veden toa nousi takaisin kuvaan nauliten katseensa suoraan nuoren vahkin silmiin.
”Xen… ne pääsivät reaktoriimme, eikä aikaa ole enää paljon. Aion eristää maanalaiset kerrokset. Pysy siellä, missä olet ja etsi mahdollisimman suojaisa paikka ennen ytimen sulamista.”
Toa laski katseensa ja kävi ahnaasti näppäimistönsä kimppuun. Xen hätkähti, kun kaksikymmentä metriä kiinteää metallia kymmenkunta kerrosta hänen yläpuolellaan alkoi hitaasti liikkumaan. Hän käänsi hätääntyneenä katseensa takaisin näytöllä työskentelevään toaan.
”Älä! Minä tulen sinne. Tulen ja autan. Pääsemme vielä pakoon, jos lähdemme yhdessä. Emmekö niin… emmekö… me voisi… vain mennä?” Xen yritti epätoivoisesti vetää henkeä sanojensa välissä. Hänen särkynyt äänensä pysyi kasassa vain vaivoin.
Codyn johtama ryhmä vahkeja oli sillä aikaa saapunut määränpäähänsä ja kaksi sen sotilaista kiirehti räjähdyksien suunnasta Nizin luokse. Toa kääntyi saapuneita sotilaita kohti samalla, kun Xen käänsi näyttönsä sivusta äänenvoimakkuutta suuremmalle kuullakseen keskustelun.
”Professori, olemme aloittaneet Herran evakuoimisen. Pyydämme teitä lähtemään mukaamme ja poistumaan rakennuksesta välittömästi.”
Toa nyökkäsi ja vahkit jatkoivat matkaansa, kunnes nämä katosivat kuvasta. Nizin kasvot kääntyivät takaisin näyttöön ja Xeniin. Rauta kaksikon välillä liikkui edelleen. Kaukaa Xenin yläpuolelta kaikuva metallin pirstoutuminen kieli rautasinetin saavuttaneen torneja yhdistävät hissikuilut.
”Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”
Xenin hengitys oli muuttunut taas raskaaksi. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.
”Mutta… tehän tulette takaisin? Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”
Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellessaan Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan tytärtään suoraan silmiin hän käänsi katseensa suuntaan, johon Codyn väki oli hetki sitten kadonnut. Hänen katseensa oli selvästi nauliintunut johonkuhun. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.
”Hyvästi, rakas.”
Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin vallassa hän mursi näytön reunat puristuksensa alle.
”ÄITI! ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”
Mutta yhteys oli jo katkennut.
Epätoivo otti vallan vahkista, joka yritti epätoivoisesti saada yhteyttä palautettua. Yritys toisensa jälkeen osoittautui turhaksi. Linja ylämaailmaan oli katkennut lopullisesti.
Signaalinvahvistin rusentui surun murtaman vahkin pöytää takovan nyrkin alle. Hylätyksi tulemisen raivosta rääkyvä tyttö vajosi hitaasti selkä seinää vasten lattialle, jossa hän antoi kasvojensa kaatua käsiinsä. Kerroksia vavisuttava paineaalto kaatoi seiniä Xenin ympäriltä, mutta hän ei enää reagoinut niihin.
Siitä epätoivon ja surun täyttämästä hetkestä hänen elämänsä alkoi muovautumaan. Tuomittu vangiksi koneiden täyttämään tukikohtaan vailla pääsyä pois. Xenistä oli tullut ajan itsensä vanki. Vuosikymmeniä kestävän yksinäisen piinan uhri. Ennen niin elämäniloisen vahkin hymyt kuluivat aikojen saatossa pois. Loputtomilta tuntuvat päivät ilman aurinkoja painoivat ryhdin kasaan. Ja kun Xen tuijotteli punkassaan toivonsa menettäneenä huoneensa kattoa, hän kaipasi kaikkein eniten vain yhtä asiaa: toista sielua, jonka kanssa jakaa ikuinen vankeutensa.
Aina siihen asti, kunnes kaksi Bio-Klaanin toa-sankaria romahdutti kerroksen hänen niskaansa Mustan Käden haamut kohdattuaan…
NYKYHETKI
Killjoyn puhuvia jäännöksiä tuijottavat toat vilkuilivat hetken ympärilleen yrittäessään hahmottaa vahkien asuttamaa vankkatekoista huonetta. Suurin osa tilan seinämistä oli vuorattu jykevillä metallisilla säilytyslaatikoilla. Huoneen molemmilla sivuilla hohti oransseja telineillä seinään upotettuja näyttöjä. Niiden ääressä vielä hetki sitten työskennelleet vahkit olivat siirtäneet huomionsa pois tehtävistään toien rysähtäessä sisään. Huoneen läsnäolijoista sieluttomimmat seisoivat täysin liikkumatta katseet naulittuina Matoroon ja Umbraan. Sortuvan kerroksen jyly heidän takaansa oli viimein alkanut hiljenemään.
Hopeahaarniskainen vahkikomentaja nojaili kädet ristissä huoneen oveen samalla, kun kumarassa kylkeään pitelevä Killjoy irvisteli hetken kääntäen sitten katseensa Matoroon.
”Eikös sinun pitäisi olla kuollut?”
Matoro tuijotti Killjoyn vaikeaa kulkemista kulmat kohollaan. Umbra kääntyi hämmentyneenä katsomaan Matoron reaktiota.
”Pitkä tarina… Sisältää makutan ja yhden tosi tosi kamalan paatin. Sinunhan tässä kuollut pitäisi olla.”
Killjoy pudisteli hiiltyneitä kasvojaan yrittäen samalla kivuliaan näköisesti suoristaa selkäänsä.
”Pitkä tarina sekin. Se makuta möi minut Purifierille… eikä se kohtaaminen mennyt ihan suunnitellusti.”
Umbran katse sinkoili vuoropuhelua pitävän kaksikon välillä.
”Purifier? Mutta eikös hänenkin pitäisi olla kuollut?”
Killjoy naurahti varovaisesti Umbran kommentille vasen käsi entistä tiukemmin kylkeään puristaen. Hän heilautti päätään sivulle merkiksi vahkeille palata takaisin asemiinsa. Päätteiden äärellä puuhailevat sotilaat kääntyivät takaisin näytöilleen ja näiden sormet alkoivat taas vipeltää hologrammisilla näppäimistöillä.
Oveen nojaileva oikean silmänsä hajottanut vahkikomentaja lähti huoneen perälle laahustaneen Killjoyn ja tätä seuraavien toien perään. Umbra taas tuijotti Killjoyn rinnalla kulkevaa generaattoria työntävää vahkia. Pienellä tarkastelulla toa kykeni erottamaan laitteen keskuksessa tusinan kirkkaita, hieman nyrkkiä pienempiä kuulia, jotka pumppasivat energiaa Mustan Käden kenraalin sisuksiin.
Hetken jälkeen viisikko saapui huoneen perälle, jossa Killjoy kömpelösti kampesi itsensä rautaiselle penkille. Johdot Killjoyn selässä vääntyivät epämukavan näköisesti seinää vasten. Vasta lähietäisyydeltä Matoro huomasi Killjoyn jo valmiiksi runnellun ruumiin olevan täynnä tuoreita ruhjeita ja palovammoja. Killjoy kuitenkin aloitti puhuttelun, ennen kuin Matoro ehti aloittaa uteluaan.
”Noh. Kohtasitteko te ne?”
Päitään viime tuntien tapahtumista edelleen selvittelevät toat pysyivät hetken vaiti, kunnes Umbra viimein nyökkäsi vastaukseksi.
”Kohtasimme… ja taistelimme.”
Ylemmässä kerroksessa kohdatut hopeiset kauhut kalvoivat valon toan mieltä. Lhekon viimeiset sanat kaikuivat edelleen hänen korvissaan. Toan kädet puristuivat nyrkkiin. Killjoyn huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Matoron oikeaan nyrkkiin, joka puristi yhä tiukasti sinistä sirua.
”Tuollako?”
Matoro käänsi katseensa Killjoyn nyökkäämään suuntaan ja hätkähti. Hän höllensi otettaan huomatakseen vain puristaneensa kätensä haavoille. Oliko hän tosiaan pitänyt sirua otteessaan koko pakomatkan ajan?
Killjoy tuntui olevan sirun läsnäolosta vähintäänkin yhtä kiinnostunut. Hänen ja Matoron katseet kohtasivat.
”Saanko?”
Matoron hengitys salpautui Killjoyn kysymyksestä. Seuraavaksi hän säikähti omaa reaktiotaan. Tuskanhiki kasvoillaan Matoro vilkaisi viereensä, jossa Umbra tuijotti tätä kulmat kurtussa. Tämän katse sai Matoron lopulta nöyrtymään ja hieman vapisten antamaan sirun Killjoyn ojennettuun käteen.
Killjoyn keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Hän nosti Nimdan aivan silmiensä eteen samalla, kun tämä painoi sormella takaraivoaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja tietoa alkoi vilisemään hänen silmissään. Hetken ajan sirua, ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Hän nosti katseen hetkeksi ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.
”Hyvä.”
Hitaasti Killjoy siirsi Nimdan ympärille suljetun nyrkkinsä kohti Matoroa, joka otti sirun takaisin haltuunsa. Umbra seurasi, kuinka siru katosi Matoron tarvikevyön uumeniin, jonka jälkeen hän kääntyi seuraamaan huoneen vahkien puuhia. Muutama availi seinien viereen nostettuja laatikoita ja osa puhdisti kivääreitään. Lukuun ottamatta toia seurailevaa yksisilmäistä hopeahaarniskaista vahkia, kaikilla näytti olevan jotain tekemistä.
Matorokin vilkaisi hetkeksi taakseen, mutta kääntyi taas nopeasti kohti istuvaa Killjoyta. Kenraalin puhutteleminen tuntui toasta omituiselta. Hän oli tottunut katsomaan ylöspäin tämän kanssa keskustellessaan. Toa oli kuitenkin päättänyt, että kiusallisten lyhyiden sananvaihtojen aika oli ohi. Hänen täytyi sanoa sanottavansa.
”Kuules… normaalisti olisin hyvin iloinen löytäessäni tutut… kasvot näin kaukana kotoa, mutta kaiken tuon jälkeen löydämme sinut täältä ja noh, tämä kaikki tuntuu väärältä. En haluaisi kyseenalaistaa mitään, mutta mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?”
Killjoy käänsi katseensa hetkeksi maahan miettien tarkkaan seuraavia sanojaan. Umbra oli yhä selin häneen, kädet ristittynä ja silmät naulittuna huoneen vahkeihin.
”Ne, mitä olette tänään kohdanneet… ovat olleet yhtä lailla murhe minulle kuin teillekin. Juuri nyt meillä on tärkeämpiä asioita huolenamme.”
Matoro irvisti, mutta ei sanonut mitään. Umbra oli kääntänyt katseensa maahan pitäen selkänsä kuitenkin edelleen kohti Killjoyta.
”Jouduin todistamaan ystäväni kuoleman jo toisen kerran.”
Killjoy ja Matoro kääntyivät molemmat katsomaan itsekseen murisevaa toaa. Kätensä tiukasti nyrkkiin puristanut Umbra kääntyi kohti kenraalia puhdas raivo kasvoillaan. Toa otti muutaman vihaisen askeleen kohti epäergonomisesti lattiarajan lähellä istuvaa Killjoyta sormi syyttävästi osoittaen.
”MINÄ KATSOIN JA KOIN JO TOISEN KERRAN, KILLJOY! ME LÖYDÄMME KAAPPISI, LUURANKOSI JA SINUT ITSESI KAIKKI SAMAN HELVETIN KATON ALTA! ÄLÄ EDES KUVITTELE LUIKERTELEVASI TÄSTÄ ULOS SENKIN… PETTURI!”
Matoro nosti ehjän kätensä puolustuskyvyttömän Killjoyn ja Umbralle hyvin epätavallisen tunteenpurkauksen väliin. Keltamusta soturi ei kuitenkaan ollut edes aikeissa muuntaa sanallista hyökkäystään fyysiseksi, vaan pettyneesti tuhahtaen käänsi jälleen selkänsä muille jättäen Matoron seisomaan epämukavasti kaksikon väliin.
Jään toa pudisteli hiljaa päätään ja naulitsi sitten silmänsä Killjoyyn, jonka katseesta välittyi lähinnä uteliaisuus. Vaikka Umbra lukeutuikin hänen pisimpään tietämiin klaanilaisiin, kaksikko ei koskaan ollut varsinaisesti oppinut tuntemaan toisiaan. Umbran ilmoille päästämä raivo oli Killjoyn kokemista lajinsa ensimmäinen.
”Mainitsit tärkeämmät asiat. Mikäköhän mahtaa olla äskeistä hyvin lähellä ollutta hengenlähtöä tärkeämpää?”
Killjoy nyökkäsi, mutta ei Matorolle, vaan hänen ohitseen. Tilannetta sivummalta seurannut yksisilmäinen vahki suoristi selkänsä ja asteli kolmikon luokse rennoin askelin. Tämä viittoili toat mukaansa huoneen vasemmalla reunalla hohtavalle näyttöruudulle. Matkallaan tämä kätteli nopeasti läpi molemmat yksikätiset toat.
”Komentaja Cody. Tapasimme hetkellisesti Xialla.”
Matoron kättä puristanut vahki näytti toasta etäisen tutulta, joten toa nyökkäsi ja viittoili sen jälkeen kohti oranssina hohtavaa näyttöä.
”Mitä sinulla on siinä?”
Codyn sormet alkoivat kuluttaa näppäimistöä armottomasti ja hetken päästä toakaksikon silmille avautui kartta. Matoro vilkaisi ensin huolestuneena toveriaan ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin vahkiin.
Codyn toia kohti kääntämä näyttö sisälsi kolmiulotteisen Metru Nuin kartan ja sillä hohtavat kaksi pistettä. Pisteet olivat animoituja ja ne molemmat noudattivat hyvin samankaltaista liikerataa rannikolta kohti Onu-Metrua. Määränpäähänsä saavuttuaan pisteet kuitenkin vaihtoivat järjestystä. Matoro teki jo oman päätelmänsä, mutta antoi vahkin kuitenkin selittää.
”Olemme seuranneet etenemistänne siitä asti, kun tulitte Metru Nuille. Emme varsinaisesti yllättyneet, kun saavuitte tänne, mutta se mikä meitä huolestuttaa on tuo toinen piste…”
”… joka näyttää seuranneen meitä etäisyydeltä koko reissun ajan”, Umbra täydensi nyrpeästi. ”Kunnes se ohitti meidät.”
”Hetkonen, hetkonen. Miten te edes olette kyenneet jäljittämään meitä täältä käsin?”, Matoro ihmetteli. Cody reagoi vain naurahtamalla.
”Musta Käsi on aina ollut aika… vainoharhainen, joten kehitimme järjestelmän, jolla pystymme havainnoimaan Käden teknologiaa. Sillä pyrittiin varmistamaan, ettei kalustoa päädy vääriin käsiin. Tänä päivänä se taas on osoittautunut käteväksi vakoilumenetelmäksi.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro vilkaisi vyöltään roikkuvaa Mustan Käden hajonnutta ionikatanaa.
”Olisihan se pitänyt arvata.”
Cody kohautti olkiaan ja palasi takaisin monitorin pariin.
”Seurantalaitteistomme on hieman kiireessä kasattu, mutta teitä seurannut signaali vaikuttaa silti aivan naurettavan voimakkaalta. Lisäksi…”
Vahki hiljeni hetkeksi. Umbra ja Matoro katsoivat taakseen, jonne Killjoy koneistoineen oli hiljalleen siirtynyt.
”… se teidänkin signaalinne oli hetken ajan… erikoinen.”
Umbra viittoili komentajaa jatkamaan. Matoro pälyili hermostuneen oloisena taakseen ilmestynyttä kenraalia, mutta kiinnostus Codyn luentoon sai toan kuitenkin vaihtamaan huomionsa kohdetta.
”Oliko teidän matkassanne ketään muuta silloin, kun saavuitte?”
Matoro kääntyi kohti toveriaan silmät pyöreinä. Umbra joutui selventämään ajatuksiaan pienen hetken, kunnes tajusi saman.
”Ei pirulainen, se pikkukaveri!”
Killjoyn huomio heräsi välittömästi. Hiilenharmaa teknosaatana astui nopeasti toien rinnalle kiristäen johtoja selässään äärimmilleen.
”Pikkukaveri? Millainen?”
Keskusteluun syntynyt jännitys sai Umbran hetkeksi unohtamaan epäilyksensä kenraalia kohtaan ja toa selitti käsillään samalla elehtien.
”Sellainen matoranin korkuinen. Pukeutuu mustaan ja puhuu vähän hassusti. Vaikutti tuntevan paikat. Oli tuolla oviaukolla istumassa, kun saavuimme tänne.”
Jo kohdassa ”puhuu hassusti” Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Hopeahaarniskainen vahki alkoi välittömästi naputtelemaan tietokonettaan saadakseen tarkempaa tietoa hetkellisestä oudosta signaalista. Killjoy otti kunnolleen kenties liiankin rivakan askeleen kohti Umbraa jatkaen kuulusteluaan.
”Se oli… hetkonen nyt. Se oli vielä silloin vähän ylempänä. Silloin kun se ensimmäinen kerros romahti. Sen jälkeen häntä ei enää näkynyt… eikä meillä ollut enää oikein aikaa etsiä häntä.”
Cody kääntyi kohti kenraalia uusi köntti dataa vilistessä näytöllään.
”Jep. Näyttäisi pitävän paikkansa. Signaali normalisoituu juuri pari kerrosta ennen meitä. Sen jälkeen sen luomat häiriöt katoavat.”
Umbra ei edes ehtinyt avaamaan suutaan komentajan tekemästä kyseenalaistuksesta, kun Killjoy jo vilkaisi kohti mietteliästä Matoroa.
”Ja ennen kuin alan toimeen… kertokaahan vielä, että miten te pääsitte alunperin sisään.”
Umbra vilkaisi taakseen. Oli jään toan vuoro virkistää muistiaan.
”Se sinun kakkosmiehesi, Saraji. Antoi meille sellaisen avainkortin ihan tätä reissua varten.”
Cody irvisti. Kauhu oli ilmestynyt Killjoyn runnelluille kasvoille. Molemmat toat olivat yhtä mieltä. Se ilme ei luvannut hyvää.
”Se… se saamarin kaksinaamainen ongelmajäte.”
Kuin tyhjästä, oli virta palannut kenraalin jalkoihin. Johtoja väkivaltaisesti selästään irti repivä Killjoy alkoi kovaan ääneen ärjymään käskyjä huoneen vahkeille. Salamannopeasti huoneen sivuille asetellut kontit alkoivat aueta ja konetuliaseet levitä sotilaiden joukossa. Matoro ja Umbra seurasivat tilannetta hämmentyneenä. Päätteen äärellä, toien takana, tilannetta huolestuneena seuraava Cody päätti valaista uusia tuttaviaan.
”Tämä kartta, jonka juuri näytin… ja se piste joka teitä seurasi… Noh, ei teknisesti ottaen seurannut juuri teitä.”
Toakaksikon ilmeet sisälsivät edelleen yhtä paljon hämmennystä kuin ennen Codyn puheenvuoroakin. Hopeahaarniskainen vahki oli siirtynyt rullaamaan näytöllä edelleen värisevää karttaa laajemmaksi. Toisensa kompleksin sisällä ohittavat pisteet saapuivat taas näkyviin.
”Te olitte avain. Harhautus. Tapa päästä sisään. Mitä hän todella etsii, oli teidän mukananne vain hetken.”
Ja silloin Umbra tajusi. Muistikuvat Klaanin pihamaalla käydystä taistelusta ionikatanalla varustetun vahkin kanssa palasivat nopeasti hänen mieleensä. Sininen kuula, jonka Saraji oli vienyt mukanaan. Oranssi valo, joka oli kajastanut läpi Lähetin mustien siteiden, kun toat ensi kertaa tapasivat tämän. Valon toan kädet puristuivat nyrkkiin. Palapeli toan mielessä oli miltei kokonainen.
”Kuulat. Hän etsii niitä pirun kuulia.”
Cody nyökkäsi myöntävästi. Vahki otti muutaman ripeän juoksuaskeleen ottaakseen huoneen toiseen päähän siirtyneen kenraalin nopeasti kiinni jättäen samalla Umbran selittämään Klaanin saaren tapahtumia uutispimennossa eläneelle Matorolle.
Huoneen perällä kaksi jo aseensa vastaanottanutta vahkia työnsivät vaivalloisesti kahta metallista hyllystöä erilleen paljastaen niiden takaa piilotetun uloskäynnin. Killjoy oli kumartunut istumapaikkansa luokse raahatun harmaan säkin ylle. Robottikädet penkoivat sen pääasiassa punaisesta metalliromusta koostuvaa sisältöä.
Entisen haarniskansa romuista nousi nopeasti vahingoittunut, mutta niukin naukin kasassa oleva muuntaja ja siihen liitetty energialuoteja sylkevä konetuliase. Kenraalin vasen käsi tunnisti sen, ja hän kiskoi sen paikalleen ranteen koloihin. Killjoy tutki hetken aseensa kuntoa, osoitteli sillä hetken eteensä ja totesi olevansa tyytyväinen. SIllä aikaa Cody oli seurannut johtajansa puuhia. Hermostunut komentaja oli nostanut jo oman, kolme kertaa muita suuremman ja piipukkaamman kiväärin selkäänsä ja valmistautui varoittamaan toimeen käynyttä kenraaliaan.
”Killjoy… se, että pystyt kävelemään ei vielä tarkoita, että olisit valmis taistelemaan. Et varsinkaan tuolla”, vahki saarnasi osoitellen kohti Killjoyn käteen liitettyä energiasyöppöä. ”Jos Saraji on täällä, me hoitelemme hänet. Meitä on täällä nyt kahdeksantoista. Sinä voit hyvin jäädä latailemaan akkujasi.”
Hieman liian myöhään Cody tajusi sanojensa mahdollisen loukkaavuuden, mutta Killjoylla ei ollut aikaa tarttua muotoseikkoihin. Raivosta kihisevä kenraali oli jo astunut hyllyjen takaa paljastuneelle oviaukolle ja näpytteli suojakoodia sen viereen upotettuun paneeliin.
”Jos se pirulainen kääntää minulle taas selkänsä, olen minä myös se, joka päättää sen romukasan säälittävän elämän. Minä en lataile akkujani, ennen kuin se rautanaama on sulatettu seuraavaan haarniskaani.”
Cody huokaisi päätään pudistellen. Hänen uskonsa johtajansa järjen tasoon pieneni Killjoyn jokaisella lauseella. Hän ei kuitenkaan lähtenyt kyseenalaistamaan, vaan viittoi huoneen vahkeja asettumaan peräänsä Killjoyn ollessa jo valmiina astumaan suljetun huoneen ulkopuolelle.
Matoron ja Umbran hiljainen sananvaihto keskeytyi, kun hiilenharmaa, niukin naukin aseistettu kenraali ärjyi heille oviaukosta.
”Minä todella, todella toivon, että te jätitte kaikki ne hopeiset pirulaiset kuolemaan. Koska jos ette, niin tämä reissu saattaa tehdä kipeää.”
Umbra ja Matoro vilkaisivat huolestuneena toisiaan, mutta seurasivat kuitenkin, kun mekaaninen osasto lähti marssiin ja katosi käytävän pimeyteen.
Taskulamppujen kapeat valokiilat sinkoilivat pitkin käytävän seiniä. Vahkikiväärien pohjiin kiinnitetyt taskulamput heiluivat näiden hitaan etenemisen tahdissa. Joukkoa johtavan kenraalin visiiri oli singahtanut taas tämän silmien suojaksi, ja skannasi edessä jatkuvaa loputonta käytävää. Killjoyn rinnalla kävelevä Cody ja aivan heidän takanaan talsivat Matoro ja Umbra eivät enää hetkeen olleet sanoneet sanaakaan. Päättäväisen kenraalin johdolla kulkeva joukkio ohitti huoltoluukkuja toistensa perään jättäen ne kuitenkin pääosin huomiotta. Kenraali etsi jotain tiettyä, eivätkä joukkiosta omaan ajatteluun kykenevät halunneet häiritä tämän keskittymistä.
Sen sijaan tämän keskittymisen rikkoi kolina seinien sisältä. Metallia raapiva kipitys ohitti joukkion heidän vasemmalta puoleltaan ja vahkit, Cody mukaan lukien, salamannopeasti nostivat aseensa kohti ohikiitävää meteliä. Matoron käsi oli jo eksynyt katkenneen ionikatanan kahvalle. Joukkion kärkinelikko vaihtoi nopeasti katseita ja pienen hiljaisuuden jälkeen Cody laski seinää kohti osoitetun aseensa ja loput vahkit seurasivat esimerkkiä. He jatkoivat matkaa.
”Mikä tuokin oli? Kivirottia seinien sisällä?”, Matoro mietti ääneen. Umbra kohautteli olkiaan. Cody kääntyi katsomaan Killjoyta, joka hiljaa murahti vastauksensa.
”Kalit ovat vain toiseksi pahin asia, jonka voitte täällä kohdata.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Tällä kertaa jään toa ei kuitenkaan halunnut jättää aihetta, vaan odotti taas hetken ja siirtyi jatkokysymykseen.
”Etkä arvatenkaan halua jakaa tietoasi? Vaikka olemme täällä kaikki samassa veneessä? Jumissa historian sisällä, paikassa jossa jokainen asia, elävä tai eloton, tahtoo saada meidät hengiltä?”
Killjoy pysähtyi. Ryhmä hänen takanaan pysähtyi. Harmaat kasvot kääntyivät katsomaan kysymystulvan esittänyttä toaa, mutta Matoron odottama vihainen katse paljastuikin huolestuneeksi, miltei masentuneeksi. Punaisena hohtavat silmät katsoivat hetken maahan ja sitten taas toaan. Kenraalin ääni oli hyvin varovainen ja hiljainen. Aivan kuin tämä olisi pelännyt jonkun kuulevan.
”Miksi oikein luulet, että lähdin täältä?”
Killjoyn yksinkertainen vastaus aiheutti Matoron päässä hyvin monimutkaisen reaktion. Joukkio toan ympärillä lähti jälleen liikkeelle ja Matoro joutui ottamaan muutaman epämukavan sotilaiden välistä pujottelevan harppauksen saadakseen kärjen taas kiinni.
Hän ei tosiaan ollut koskaan ajatellut sitä. Hänen, kuten useimpien mielessä Killjoy oli pimeyden metsästäjä. Sellaisena hän oli Klaaniin saapunut ja sellaiseksi myös väen mieleen jäänyt. Mutta kyllähän Matorokin muisti Killjoyn sodasta. Oli jopa taistellut samalla rintamalla muutamaan otteeseen. Ne päivät vain tuntuivat kovin kaukaisilta. Kenraalin hopeiset nuoret kasvot, jotka kompleksin ylimmässäkin kerroksessa vielä komeilivat, tuntuivat unohtuneen Metru Nuin historiaan. Siitä miehestä ei tuntunut olevan enää mitään jäljellä. Sen sijaan Matoron edessä talsivaa runneltua ja katkeroitunutta kenraalia tuntuivat ajavan aivan uudet voimat.
Killjoyn vastakysymys kaikui edelleen jään toan korvissa. Miksi tosiaan? Miksi Killjoy oli jättänyt kotinsa? Miksi hän loikkasi kelkkaan, jota vastaan hän oli taistellut vuosia? Ja silloin Matoron aivoihin ilmestyi looginen jatkokysymys: Mitä hän aikoi nyt? Mitä hän on tehnyt Klaanissa kaikki nämä vuodet? Kymmenistä yhteisistä tehtävistä huolimatta Matoro ei voinut väittää tuntevansa kenraalia kovin hyvin. Hän puhui harvoin, sooloili aina tilaisuuden saadessaan ja kieltäytyi täysin puhumasta itsestään. Killjoylle jokainen yhteinen matka oli aina vain tehtävä muiden joukossa.
”Miten iso tämä paikka oikein on? Olemme kulkeneet suoraan jo varmaan viisi minuuttia, eikä käytävän päätä edes näy! Ja minä luulin, että me romahdutimme koko kerroksen.”
Umbran huomio katkaisi Matoron ajatuksenkulun. Valon toan huomio oli aiheellinen. Vasta nyt heille alkoi valkenemaan, miten valtavasta tukikohdasta olikaan kyse. Jokainen kahdestatoista kerroksesta oli yhtä naurettava halkaisijaltaan. Umbra ei pitänyt ajatuksesta, että hän ei ollut nähnyt matkallaan alas kuin murto-osan kompleksin tarjoamista kauhuista.
”Halkaisija on puoli kilometriä. Malli on ryöstetty metsästäjien sotatorneista, mutta skaalaa kasvatettiin käyttötarpeiden mukaan”, Killjoy selosti pälyilynsä keskeltä. Joukkion vauhti oli hidastunut entisestään. He alkoivat lähestyä määränpäätään Killjoyn ja Codyn molempien etsiessä jotain käytävän reunoilta.
”Käyttötarpeiden? Se pikkukaveri mainitsi jotain eri kerroksista. Mitä täällä oikein tehtiin?”
Ryhmä oli nyt pysähtynyt kokonaan. Sekä Killjoy että Cody olivat pysähtyneet samaan kohtaan metallista sileää seinämää. Cody oli kumartunut tutkimaan seinää aivan lattianrajasta, kun taas Killjoy kurotteli kohti käytävän verrattaen matalaa kattoa. Vahkit olivat pysähtyneet muodostelmaan Matoron ja Umbran taakse kuunnellen kenraalin selostusta.
”Tämä maanalainen osa tukikohtaa oli täällä ensin. Se, jonka valtaosa tunsi, oli rakennettu suoraan tämän päälle. Kaikki vähänkään salaisempi oli kuitenkin täällä. Tiedeosastot, johtokunnan toimistot, arkistot ja museot…”
Killjoy keskeytti puheensa keskittyessään taas seinän tarkasteluun. Matoron tiedonjano oli kuitenkin jo herätetty. Hänen täytyi saada tietää lisää.
”Mutta eivätkös metsästäjät tuhonneet kaiken sodan jälkeen? Kaikki muistavat sen. Viimeinen epätoivoinen terrori-isku, jonka seurauksena reaktori ylikuumeni ja koko alue asetettiin karanteeniin?”
Cody käänsi katseensa toiin lattianrajasta ja täydensi Killjoyn kertomusta.
”Niin mekin luulimme, kunnes päätimme kaivautua johtaja Herran salattuihin tiedostoihin hänen… poismenonsa jälkeen. Kävi ilmi, että komentaja Niz onnistui käynnistämään varotoimet juuri ajallaan ja eristämään tornit toisistaan.”
Umbra kurtisti kulmiaan nimen kuullessaan.
”Niz? Taisin törmätä siihen nimeen ylempänä… hän oli osa KAL-projektia.”
Matoro vilkaisi alakuloisena mutisevaa toveriaan ja osoitti siitä heräävän kysymyksensä Killjoylle.
”Komentaja… melko korkea-arvoinen henkilö tiedeupseeriksi. Tunsitko sinä hänet?”
Killjoy ei vastannut, mutta Matoro ymmärsi kenraalin rusahtelevista rystysistä olla kyselemättä enempää.
”Siinä!”, Cody huudahti. Rajat olivat ilmestyneet seinään siitä kohdasta, mistä kaksikko työnsi. Muutamaa metallin kirskunnan täyttämää sekuntia myöhemmin rautainen kuutio oli työntynyt seinästä ulos paljastaen toanmentävän aukon hieman nykyistä suurempaan käytävään.
Codyn vasempaan ranteeseen upotettu luukku aukesi ja sen sisällä hohtava rannetietokone kohtasi nopeasti tämän oikean käden, joka alkoi näppäilemään hurjana. Hetken päästä hän nosti katseensa tietokoneesta edessä aukeavaan tyhjyyteen. Sitten syttyivät valot ja kapea porraskäytävä kiilteli joukkion edessä. Cody nousi pystyyn selkäänsä suoristaen. Omahyväinen virne kasvoillaan hän viittoi toia astumaan portaikkoon.
”Pohjakerros, viimeinen pysäkki. Eiköhän etsitä se iso valokytkin.”
Pohjalla
Ilmastointikanavan ritilä sinkoutui maahan rytinällä mustakaapuisen pienen olennon tiputtautuessa putkesta ulos. Suurehkoon teollisuushalliin pudottautunut hahmo hengitti raskaasti. Lähetti oli ryöminyt kanavassa kilometrikaupalla. Henkensä edestä pakeneva, oranssina hohtavaa kylkeään tiukasti pitelevä hahmo lähti juoksemaan välittömästi laskeuduttuaan. Hämärän hallin reunoilla hohtavat tietokonepäätteet näyttivät olevan ainoa kunnollinen valonlähde. Kymmenet identtiset työpisteet muuten tyhjän hallin keskellä vilisivät hänen silmissään.
Betoni kohtasi metallisen lattian Lähetin takana ja hän joutui pysähtymään kuin seinään. Valtava, satojen kilojen painoinen kuutionmuotoinen kappale oli irronnut hallin katosta ja rysähtänyt sankan pölypilven saattelemana vain pari metriä Lähetin kantapäistä. Vapisten hän käänsi katseensa ylös reikään vain todistaakseen ylempään kerrokseen syttynyttä vihreää valoa ja sen hiljaista rätinää. Pieni musta käsi veti kaapujensa uumenista esiin tikarin, jonka kahvaa Lähetti puristi kaksin käsin.
Kevyt tömähdys. Vihreä hohde tiputtautui Lähetin eteen. Naurettavan kokoisen ionikatanan hohteessa mustakaapuinen olento näki ensimmäistä kertaa jahtaajansa kasvot: Mustavihreä vahki, pitkä, pukeutunut tiukasti koneiston ympärille kiristettyihin siteisiin. Vahkia itseäänkin korkeampi ioniterä liikkui kuin se ei olisi painanut mitään. Tikari putosi Lähetin otteesta. Pienet kädet nousivat suojaamaan puoliksi siteiden alla piileskeleviä kasvoja.
”Älä! Älä tee sitä! Ystävä. Ennenkin tavattu. Herran vanha tuttu.”
Vahkin oikea käsi nosti ioniteränsä valmiiksi iskemään. Lähetti peruutti hitaasti, mutta lyhyet jalat eivät saaneet otettua välimatkaa häntä määrätietoisesti lähestyvään vahkiin.
”Herra on kuollut”, Saraji lausui.
Vahki ojensi vasemman, vapaan kätensä kohti olentoa miekkansa ollessa edelleen valmiina iskemään.
”Tiedät, mitä olen tullut hakemaan.”
Lähetti veti syvään henkeä ja siirsi vasemman kätensä peittämään hohdetta, joka edelleen kajasti hänen siteidensä läpi. Vahki huomasi eleen ja pudisteli pettyneenä päätään. Miekka valmistautui iskuun.
”Miksi teidän täytyy olla aina niin pirun uskollisia?”
Miekan sivalluksen ääni peittyi raskaiden metalliovien kirskuntaan. Saraji kiskaisi miekkansa irti seivästetystä ruumiista samalla sekunnilla, kun valot palasivat halliin. Vahki kääntyi taakseen, jossa virran yllättäen palauttamat toiminnot repivät erilleen jo vuosisadan suljettuna olleita metallisia liukuovia. Saraji nosti miekkansa itsevarmana lepäämään olkapäälleen ja valmistautui ottamaan vastaan ovien takana odottavan ryhmän.
Ovilla ei kuitenkaan ollut välissään kuin muutama senttimetri, kun projektiili sujahti niiden välistä hirvittävällä nopeudella. Saraji joutui reagoimaan huomattavasti nopeammin kuin olisi toivonut, ja vaivoin onnistui loikkaaman halliin singahtaneen pienoisohjuksen lentoradan tieltä. Kesti vielä noin kaksi sekuntia, ennen kuin maalinsa ohi suhahtanut taistelukärki kohtasi hallin takaseinän, ja paineaalto ja tulimyrsky repi kaiken irtaimiston kappaleiksi.
Irvistävät, harmaat kasvot olivat ensimmäinen asia, jonka pahasti säikähtänyt Saraji näki. Toinen asia olivat irvistävän hahmon molemmilta puolilta rynnivät vahkisotilaat, jotka asettuivat ripeästi puoliympyrämuodostelmaan Sarajin eteen. Vahkien perässä Killjoy astui viimein itsekin halliin varmistettuaan, että sotilaista jokaisen kivääri oli tähdättynä kohti Sarajin päätä. Sen tehtyään hän viimein laski Sarajia kohti ojennetun nyrkkinsä ja rannepatterinsa, josta halliin lähetetty ohjus oli hetki sitten matkannut.
Käsipuolet toat ja kolmipiippuisella kiväärillään varustettu Cody saapuivat tilaan viimeisinä. Matoron käsi hiveli vyöllään roikkuvaa ionikatanan raatoa. Umbran tykki haki linjaa vahkien välistä. Valon toan mielessä kalvoi edelleen Sarajin täpärä pako edellisessä taistelussa.
”Idiootti! Miksi sinäkin? Kaikista mahdollisista juuri sinä. Eikö se katala nainen jättänyt ketään korruptoimatta?”
Vahkilinjaston takaa ärjyvän Killjoyn sanat eivät Sarajia hetkauttaneet. Vihreä terä lepäsi edelleen lappeellaan vasten vahkin olkapäätä. Sarajia tähtäävät vahkit ottivat Killjoyn käsimerkistä askeleen lähemmäksi kohdettaan. Kenraali ei ollut vielä tyytyväinen.
”Montako sinulla jo on?”
Sarajin vahkeja mittaileva katse pysähtyi. Sekä Matoron että Umbran yllätykseksi vihreä terä Sarajin olkapäällä sulkeutui ja kevyt musta kahva katosi vahkin tunikan uumeniin. Isohko tarvikepakkaus Sarajin vyöllä aukesi ja molemmat vahkin kädet nostivat sen sisältä jotain. Kaksi kuulaa. Sininen, jonka Umbra tunnisti välittömästi samaksi, jonka hän oli nähnyt useaan otteeseen Klaanin moderaattoritornissa, ja oranssi, jonka Saraji oli vain hetki sitten kaivanut lattialle armottomasti surmatun Lähetin siteiden alta. Matoro kiinnitti huomionsa kuulista oranssiin aivan kuin hän olisi nähnyt sen joskus ennenkin.
Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin, silmät naulittuna kohti kuulista sinistä. Cody näki raivon johtajansa sisällä kasvavan mittaamattomaksi. Matoro taasen ei ollut varma, oliko Killjoyn selässä tapahtuva outo kupliminen uupumuksesta johtuvaa harhaa, vai yrittikö jokin suuri purskahtaa sieltä ulos. Hetken hiljaisuuden jälkeen Killjoy kuitenkin rauhoitti itsensä ja antoi Sarajin laittaa kuulat takaisin tarvikepussiinsa.
Saraji oli kääntänyt katseensa pois esittäen haluttomuutensa katsoa Killjoyta silmiin. Vahkien kiväärit vain metrin päässä Sarajin kallosta tuntuivat olevan hänelle täysin toissijaisia.
Killjoy hymähti. Cody irvisti ryhmän takana puhtaasta inhosta samalla, kun kenraalin sormi oli kohonnut osoittamaan kohti Sarajia.
”Tappakaa hänet.”
Matoro ja Umbra nostivat kätensä suojaamaan kuuloaan Killjoyn odottamattoman ja armottoman käskyn kajahtaessa. Tarkalleen samalla sekunnilla tusinat kiväärit alkoivat laulamaan. Sadat ja taas sadat energiapanokset aloittivat matkansa kohti vaivaisen metrin päässä seisovaa aseetonta Sarajia.
Kun panoksista ensimmäinen olisi raapaissut vahkin tunikaa, oli Saraji jo kadonnut. Panokset vilahtivat ja katosivat hallin toisen päädyn lattioihin ja seinämiin, ja niiden tarkoitettu kohde ilmestyi salamannopeasti vahkiryhmittymän taakse. Niistä vain yksi ehti kääntyä. Kuin tyhjästä ilmestynyt hyppyjen ja potkujen sarja kesti noin kolme sekuntia. Sen aikana yli tusinasta vahkista jokainen oli iskeytynyt omaan suuntaansa maahan eikä niistä yksikään enää noussut. Kaikki kiväärit olivat kasautuneet Sarajin jalkojen juureen.
Sotavoimaton nelikko seurasi lamaantuneena, kuinka epäinhimillisen nopea kommando tyhjensi rintaman heidän edestään. Cody nosti oman kiväärinsä taisteluvalmiuteen. Saraji kuitenkin viittoi entistä liittolaistaan laskemaan aseensa päätään pudistellen.
”Älä… edes yritä. Sinunkaan yliherkästä liipaisinsormestasi ei ole hyötyä.”
Matoron kädessä säksättävä ionimiekan raato iski kipinää toan yrittäessä nostaa sitä puolustuksekseen. Umbran tykkikäsi oli kuitenkin edelleen vakaa ja valmiina laukomaan kohti kohdettaan.
Saraji käänsi katseensa kohti Killjoyta ja otti kaksi hidasta askelmaa tätä kohti. Irvistävät hiiltyneet kasvot eivät värähtäneetkään vahkikommandon lähestyessä käytännössä puolustuskyvytöntä ja pahasti heikentynyttä entistä kenraaliaan. Saraji puhui kuiskaten, miltei nöyrästi.
”Pelkään pahoin, että minun on pyydettävä sinulta anteeksi, herra kenraali. Poistuttuasi Klaanista minulle jäi vain tehtäväni. Tein, mitä minun täytyi.”
Killjoy hengitti raskaasti. Katsekontakti kaksikon välillä oli rikkomaton. Sarajin kasvot olivat vain piirun päässä Killjoyn omista.
”Mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Saraji harkitsi sanojaan tarkasti. Hän ei enää kyennyt ylläpitämään katsekontaktiaan kenraalinsa kanssa.
”Lähtöni päivänä… hän yritti estää minua. Tein kaikkeni, mutta minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Jouduin… päästämään hänen sielunsa takaisin kotiin.”
”… kuka, kenestä sinä puhut?”
Saraji veti syvään henkeä ja pakotti katseensa kenraaliinsa vielä yhden kerran kuiskaten niin hiljaa, että vain Killjoy kuuli.
”Creedy.”
Mitä tapahtui seuraavaksi oli yllätys ainoastaan toa-kaksikolle. Saraji oli ponkaissut itsensä kymmenisen metriä taaksepäin siinä vaiheessa, kun valtava häntä Killjoyn selästä oli purskahtanut kokonaan ulos. Kenraalin suu kasvoi jo hillitöntä vauhtia, ja jättiläismäiset hampaat olivat alkaneet työntyä esiin. Muutos ei ollut edes puolivälissä, kun Killjoy oli jo täydessä raivossaan juoksemassa kohti Sarajia.
Mutta yksi potku oli tarpeeksi taltuttamaan hirviön. Umpimetalliseen seinään Matoron vieressä oli ilmestynyt valtava kuoppa ja kuopan edessä maassa makasi kivusta karjuva kenraali. Hitaasti sekä häntä että hampaat lähtivät vetäytymään takaisin Killjoyn ruumiiseen samalla, kun malttinsa menettänyt Saraji ärjyi hänelle paikaltaan.
”ITSETUHOINEN IDIOOTTI! ÄLÄ EDES YRITÄ TUOSSA TILASSA!”
Matoro ja Umbra eivät enää tienneet, mitä tehdä. Cody oli jättänyt raskaan aseensa ja rynnännyt Killjoyn avuksi. Saraji lähti kulkemaan takaisin kohti nelikkoa tietäen taistelun olevan jo käytännössä ohi.
”Jos olisin halunnut tappaa sinut, olin tehnyt sen jo, herra kenraali. Katso nyt itseäsi, tiedät itsekin ettet ole valmis tuomiolle. Sinun puhdistuksesi saa odottaa.”
Vahki käänsi katseensa maassa makaavasta kenraalista toiin, jotka yrittivät parhaansa mukaan pitää Sarajia loitolla.
”Mitä teihin tulee, kiitän suuresti polun raivaamisesta. Tie näin syvälle olisi johtanut vain kuolemaan, jos ette olisi tehneet niin hyvää työtä Nizin projektin hävittämisessä.”
Omahyväisesti puhuva vahki kääntyi kannoillaan ja tähysti muutaman metrin päässä sijaitsevaa katon reikää. Oli hänen aikansa poistua. Tehtävä oli suoritettu ja hän oli tuhlannut jo liikaa aikaa.
Mutta ennen kuin vahki ehti poistumaan, kuului pieni mekaaninen piippaus hallin sivulta. Virtojen syttymisestä oli kulunut kolme minuuttia. Tukikohdan takalukot aukesivat viimein. Sen alkuperäiset asukkaat olivat vapaita. Yksi hallin itäisistä ovista aukesi, mutta Saraji ei ehtinyt kunnolla näkemään, kuka tai mikä sieltä tuli ulos…
… ennen kuin se oli jo hänen takanaan. Kaksi mekaanista nikamaa Sarajin selästä katkesi. Potkun voima oli terävä ja kohdistettu. Sen paine iski Sarajin väkivaltaisesti hallin metalliseen lattiaan ja liu’utti tätä metrejä eteenpäin.
Killjoy oli noussut pystyyn. Codyn oli vaikea pidätellä kenraaliaan, joka kampesi itseään väkisin suoraksi. Metsästäjän kasvoilla oli ilmeiden sekamelska, jollaista kukaan ei ollut nähnyt vuosiin. Sekoitus helpotusta, epäuskoisuutta ja järkytystä. Kaikki Killjoyn sisällä vuosia hiipuneet tunteet ryöpsähtivät pintaan samalla hetkellä, kun metsästäjä näki jotain, minkä hän uskoi kuolleen kauan sitten.
Sarajin maahan iskenyt olento harppoi uikuttavan vahkin ylitse potkaisten tätä kivuliaasti päähän kulkiessaan. Punamustan olennon kädet nousivat hitaasti tämän päälaelle ja pudottivat punaisen, olkapäille kiinnitetyn hupun tämän päästä. Pyöreä, painovoiman lakeja oudosti uhmaava medaljonki heilui naisen kaulassa, kun tämä asteli kohti neljää vierastaan. Hupun alta paljastuneet vahkin kasvot olivat sirommat kuin useimmilla lajitovereillaan, ja katse niillä oli täynnä päättäväisyyttä. Vahki pysähtyi noin viiden metrin päähän nelikosta. Mitattuaan nopeasti toat katseillaan hän siirsi huomionsa kohti Killjoyta edelleen puoliksi kannattelevaa Codya. Hänelle tulokas vain nyökkäsi. Killjoyta hän taasen tutki tarkemmin.
Kenraalin hengitys oli täysin salpautunut. Hän halusi sanoa jotain, mutta puheen tuottaminen oli muuttunut mahdottomaksi. Hän antoi vahkin tuijottaa häntä hetken. Lopulta tulokas kuitenkin kyllästyi odottamiseen.
”En meinannut tunnistaa sinua.”
Naisen ääni oli nuori. Vahva, mutta lievästi epäuskoinen. Siitä kuuli, ettei kaikki hänen näkemässään ollut kohdallaan. Killjoy keräsi yhä rohkeuttaan, joten vahki jatkoi.
”Toit ystäviäkin? Toivottavasti heillä ovat ruumiinosat vähän paremmin kasassa.”
Matoro ja Umbra vilkaisivat molemmat keinotekoisesti paikkailtuja käsiään. Saapuneen vahkin vaaleanpunaisten silmien katse oli naulittuna Killjoyyn, joka viimein sai kakistettua sanoja suustaan.
”En, en tiennyt että olit… olisin tullut hakemaan… olisin…”
”… älä! …ole kiltti äläkä aloita tuolla.”
Vahkin pyyntö sai Killjoyn hiljenemään välittömästi. Matoro ja Umbra ottivat varovaisen askeleen taaksepäin. Tulokas oli puristanut vasemman kätensä nyrkkiin samalla, kun oikea osoitti syyttävästi kohti Killjoyta.
”Kaikkien näiden vuosien ja kaiken sen jälkeen, mitä sinä meille teit. Äiti on kuollut… enkä minä en koskaan, KOSKAAN anna anteeksi sitä, mitä teit, isä. En koskaan! Joten lakkaa teeskentelemästä ja kohtaa realiteetit!”
Matoron hätkähti. Umbrakaan ei ollut uskoa tulokkaan viimeisiä virkeitä. Toille ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa sulatella. Vihreä valo oli jo syttynyt tulokkaan taakse. Valtava ionikatana lähestyi hänen takaraivoaan.
Punainen valo syttyi. Tai tarkemmin ottaen useampi. Tulokasvahkin oikeasta kädestä oli ilmestynyt kolme noin puolen metrin mittaista punaista ioniterää, jotka kääntyivät estämään vihreän terän etenemisen. Energianpurkaus aiheutti korviariipivän rätisevän äänen kahden ioniaseen kohdatessa toisensa. Punamusta vahki kääntyi. Saraji oli ällistynyt vastustajansa reflekseistä.
Kolme terää lisää. Tällä kertaa vasemmasta kädestä. Tulokkaan kaikki kuusi terää olivat valmiina ottamaan vastaan Sarajin seuraavan hyökkäyksen. Ionisotilaat mittailivat toisiaan, liikkuen hitaasti pienessä ympyrässään.
”Oletko varma siitä, että haluat taistella heidän puolellaan, Xen”, Saraji kyseenalaisti, nyökkäillen kohti Codya ja Killjoyta. ”Tiedät, mitä hän on tehnyt. Hänet pitää pysäyttää.”
Xen irvisti Sarajin suuntaan, punaiset terät valmiina iskemään.
”Minä en suostu ottamaan osaa teidän sairaaseen sisällissotaanne, Raj. Mutta en myöskään anna teidän juosta minun kotonani tappamassa viattomia.”
Xenin katse kohti Sarajia kulki Lähetin kuolleen ruumiin ylitse. Saraji tuhahti pettyneenä, heilutellen painotonta miekkaansa uhittelevasti.
”Minä teen, mitä täytyy.”
”Ei”, Xen vastasi tyynesti, ”Sinä teet, mitä valitset.”
Vahkit hyppäsivät – ja ainakin toien silmissä – katosivat. Salamannopea taistelu kahden soturin välillä tapahtui samaan aikaan niin lattialla, seinillä kuin katossakin. Hallin jokaisessa nurkassa ja jokaisella sivulla. Kuului vain energian rätinää ja näkyi vain punaisen ja vihreän sokaisevia välähdyksiä. Väsyneet ja uupuneet toat eivät pysyneet taistelun perässä. Killjoy sen sijaan pysyi. Hän oli nähnyt samanlaisen vuosikymmeniä sitten.
Jokainen miekanisku ja jokainen potku olivat Xenille jo vuosien takaa tuttuja. Jokainen sivallus pysähtyi Xenin teriin ja jokainen häntä kohti viuhahtava jalka sujahti ohitse. Saraji tajusi hyvin nopeasti olevansa alakynnessä. Xen oli poissaolonsa aikana onnistunut ohittamaan Sarajin hänen omassa salamannopeassa pelissään.
Oli varasuunnitelman aika. Sarajin vasemman kyynärpään sivussa oli luukku. Luukun takana oli pieni painike, jota Sarajin sormi oli juuri painanut. Cody noteerasi yläkerroksiin ilmestyneen raskaiden askelien äänen. Vihreämiekkaisen vahkin katse vilkuili kohti reikää, josta hän oli halliin tiputtautunut. Vilkaisu kesti vain silmänräpäyksen. Mutta silmänräpäys oli Xenille tarpeeksi.
Kolme syvää, kipinöivää railoa oli ilmestynyt siihen, missä vielä hetki sitten sijaitsivat Sarajin kasvot. Kivusta kirkuva vahki tiputti miekkansa ja nosti molemmat kätensä runnellulle kallollleen. Nesteitä ja metallinpalasia roiskui ympäriinsä Sarajin heittäytyessä lattialle kipunsa sokaisemana. Xen oli nähnyt tarpeeksi. Punaiset terät vetäytyivät takaisin tämän ranteisiin. Killjoy kähisi nurkastaan Xenin suuntaan.
”Tarvikepussi! Hänellä on äitisi!”
Xenin mieli pysähtyi hetkeksi. Tarvikepussi. Nyt. Heti. Mutta ennen kuin vahki ehti toipua, selvisi kaikille, mikä Codyn huomaaman jytinän oikein aiheutti.
Xenin ja Sarajin välissä räjähti. Paineaalto heitti punamustan vahkin kauas kohti hallin seinämää. Kattoon ilmestynyt edellistä paljon suurempi ja vähemmän elegantisti luotu reikä ei ollut ehtinyt syytää vielä kaikkea pölyä ja tuhkaansa hallin lattialle, kun valtavat hopeiset jalkaparit jo tiputtautuivat alas. Uusi hahmo. Kuusimetrinen, raskaasti aseistettu ja mustalla ilmeettömällä visiirillä varustettu jätti skannasi tilaa ja nopeasti huomioi edelleen hallin ovensuussa kyhjöttävät kaksi toaa, vahkin ja metsästäjän. Matoro ja Umbra olivat jo heittäytymässä maahan, kun Cody havahtui toimiin.
”EXO-TOA!”
Ensimmäinen hopeisista kanuunoista aloitti laulunsa ja paikka, jossa nelikko vielä hetki sitten seisoi, täyttyi puhtaasta paineesta ja kuumuudesta. Xen havahtui tajuihinsa hallin sivulta räjähdyksen voimasta. Vielä shokissa tapahtuneesta oleva vahki nosti käden korvalleen ja painoi nappia.
”Kaikki joukot länsisiipeen. Ovi on auki. Toistan, länsisiipeen!”
Räjähdyksen tieltä heittäytyneestä nelikosta olivat ylhäällä ensin Cody ja Umbra. Valtava kolmoiskivääri oli löytänyt taas tiensä vahkin käsiin samalla kun Umbran tykkikäsi odotti malttamattomana ensimmäistä kutia. Kaksikko vilkaisi toisiaan. Umbra nyökkäsi, Cody nyökkäsi. Ja halli täyttyi sodan äänistä.
Codyn energiaa sylkevät piiput muodostivat miltei yhtenäisen kuoleman janan vahkin ja mustavisiirisen jättiläismäisen kypärän välille. Sokeutetun sotakoneen seuraava laukaus ohitti tätä vastaan hyökkäävät soturit muutamalla metrillä. Hopeisen vahkin jatkuva, Exo-Toan päähän kohdistettu tulitus antoi Umbralle täydellisen tilaisuuden juosta koneen taakse ja laukaista muutaman tarkoin tähdätyn laukauksen kohti sotareliikin valtavia jalkojen niveliä. Hopeanmusta kuolema horjahti, mutta ei kaatunut. Aseensa raskauden huomioon ottaen hälyttävän nopeasti Exo-Toaa kiertelevä Cody huomasi nopeasti energiapanostensa tekevän hyvin vähän pysyvää vahinkoa. Vahki ymmärsi, että tilanne kaipasi enemmän tulivoimaa. Paljon enemmän.
Kamppailukaksikon onneksi sama ovi, josta Xen oli hetkeä aiemmin saapunut, oli juuri alkanut sylkemään halliin toivottua ratsuväkeä. Tarkkaan ottaen viisikymmentä kappaletta ratsuväkeä.
Xen oli saanut itsensä takaisin taisteluun ja hänen johdollaan kompleksin syvyyksistä kutsutut vahkit alkoivat muodostamaan rinkiä vauhkoontuneena ympärilleen tulittavan Exo-Toan ympärille. Cody virnisti. Xenin nopeasti viittoilema käsimerkki kertoi vahkille komennon olevan hänen. Vanhat sotamuistot palasivat vahkin mieleen. Cody erosi monesta yhdellä ratkaisevalla tavalla. Hänet oltiin luotu sotaan. Hänelle muistot olivat kultaisia. Mekaanisille kasvoille oli noussut leveä virnistys.
Umbra oli ottanut suosiolla jo muutaman askeleen taaksepäin.
Elementtivoimiensa käyttämiseen aivan liian uupuneen Matoron ja Sarajin potkusta edelleen toipuvan Killjoyn rinnalle peruuttanut valon toa seurasi, kuinka brutaalin tehokkaasti Codyn johtama viidenkymmenen yksikön tiimi peitti Exo-Toan tappavan tarkoin tähdättyyn luotisuihkuun.
Ikävät muistot palasivat Umbran mieleen. Kompleksin uumenista vyöryneet vahkit olivat vain hieman erilaisia kuin heidän mukanaan olleet Xialta tuodut yksiköt. Ero oli kuitenkin tarpeeksi. Haalistuneella asfaltin ja punaisen väreillä maalatut vahkit kantoivat samoja kivääreitä, mitä Ta-Metrussa oli taottu vielä muutama vuosikymmen sitten. Muinaisilla kuvioilla peitetyt sotilaat partioivat katuja viimeksi silloin, kun sota raivosi kauheimmillaan. Koko Käden kompleksi ja kaikki sen kaksitoista kerrosta olivat vain yksi valtava aikakapseli, jonka sisällä elivät sodan viimeiset jäänteet.
Hopeisen jätin tykkikäsi luhistui luotisateen keskellä. Cody oli jo lopettanut tulituksen, ja askeleen taaksepäin ottanut komentaja seurasi leveän virneensä kanssa, kuinka hänen uusi osastonsa havainnollisti, miksi Metru Nui oli voittanut vuosikymmeniä sitten päättyneen sodan.
Vahkit olivat absoluuttisen tarkkoja, täydellisen armottomia ja sataprosenttisen lojaaleja. Sotakoneista kenties hurjin jauhoutui koko ajan pienempiin ja pienempiin palasiin, kun sitä tulittava armada lähestyi kohdettaan hitaasti, tuliaseet loputtomalla tahdilla kuolemaa jauhaen.
Yksikään vahkeista ei välittänyt hopeajätin kouraan joutuneesta murskaantuvasta toveristaan. Exo-Toan raajat olivat jo pirstoutuneina maassa, mutta työ tehtäisiin loppuun asti. Lopulta Xen koko joukkion takaa nosti kaksi sormea pystyyn ja tulittaminen loppui. Savuava, tuhansien luotien täyttämä metallikasa ei enää liikkunut. Umbra huokaisi syvään. Matoro yritti kadottaa palavan metallin katkua kasvoiltaan. Killjoy ei kuitenkaan suostunut jäämään tehokasta työtä ihailevaan joukkioon, vaan tämän hatarat harppaukset veivät tätä jo romukasan ohi, kohti katon valtaisaa reikää. Muu joukkio havahtui vasta Killjoyn äänekkääseen kiroiluun. Xen tiesi jo, mistä oli kyse.
Paikka, missä Saraji oli vielä hetki sitten tuskissaan maannut, oli tyhjä. Katossa ammottava reikä ei ulottunut vain kerrosta ylemmäs, vaan kauas ylös jatkuva tyhjyys näytti yltävän aina kompleksin pintaa lähimpänä olevaan kerrokseen asti. Vahkin harhautus oli onnistunut. Supernopean kommandon perään lähteminen olisi turhaa. Jopa ionisotilaan vauhdissa pysyvä Xen ymmärsi sen.
Vahkit laskivat aseensa ja kääntyivät kohti vierekkäin seisovia Codya ja Xeniä. Armadan johtajat viittoivat sotilaansa asemiin hallin reunalle samalla kun hiljentynyt Killjoy seurasi, kuinka nuoret, uuden sukupolven komentajat pitivät tilannetta täydellisessä hallinnassaan. Kenraali huokaisi syvään, väsyneenä ja pettyneenä. Umbra ja Matoro tutkailivat sivummalla Exo-Toan jäänteitä, keskustellen hiljaa keskenään. Kaukaisuudesta kaikuva kilahteleva ääni herätti kuitenkin koko joukon huomion. Xenin kasvoille levisi ensimmäistä kertaa varovainen hymy.
”Virta taisi viimein yltää hissiin asti.”
Jos toa-kaksikko olisi ollut vähänkään motivoituneempi, olisivat nämä välittömästi ampaisseet kohti hissiä ja kohti nopeinta kompleksista pois johtavaa tietä. Väsymys painoi kuitenkin kaikkia ja viisikosta jokainen oli liian uupunut tositoimiin. Sanaakaan sanomatta ryhmä käveli Xenin sisäänkäynnistä hallin toisella puolella odottavaan kompleksinpuolikkaaseen, vahkipataljoonan marssiessa rytmikkäästi heidän perässään kuin sodan rummut vuosien takaa.
Satoja metrejä korkeammalla
”Ääh. Ei tästä tule mitään! Kauanko me vielä olemme täällä lukemassa homeisia kirjoja ja kivitauluja?” Delevalla kilahti. Höyryä nousi toan punaisen kakaman rei’istä hänen mesotessaan Nurukanille, joka oli aivan omissa maailmoissaan historian hämärissä. Maan toa tiesi olevansa lähellä totuutta. Totuutta hänestä ja hänen menneisyydestään. Hän muisti sodan ja muisti vahkit. Mutta tiellä oli esteitä, jotka hidastivat hänen pyrkimyksiään.
Maan toan edessä avautui kuvitettu historiankirja Metru Nuin Toa-sodasta, joksi opus sotaa nimitti. Kirjan kannessa komeili kultainen Toa Lhikan, jonka takana oli Metru Nuin siluetti. Kirjan kustantaja, Watowo, oli keräiltäviä toimintafiguureja tuottavan Hafu’s Originalin sisaryhtiö, ja markkinoi sodan sankareista ja roistoista tehtyjä tuotteita. Nurukan ei tätä faktaa kuitenkaan tiennyt, mutta erilaiset kirjat olivat opettaneet hänelle, ettei sodasta ollut täysin selviä kirjoituksia, vaikka niistä jokaisesta saattoikin löytää jonkinlaisen totuuden siemenen rivien välistä lukemalla. Tämä opus kuitenkin oli liioiteltu propagandakirjanen ja se sisälsi enemmän toain sankaritekoja kuin heidän tekemiään vääryyksiä.
”Tämäkin kirja mitä luet. Se vaikuttaa aivan Bonkles-lelumainokselta”, Deleva sanoi ja osoitti Nurukanin kirjan sivua, jossa komeili joukko toia tappamassa metsästäjiä varsin brutaalisti. Seuraavalla sivulla toat oli kuvattu eeppisesti metsästäjäkasan päällä ja tunkemassa siihen Metru Nuin lippua, jossa komeili Punainen tähti, Initoi, ja kaksoisauringot kaupungin siluetin yläpuolella. Sivun alalaidassa oli pienellä tekstillä teksti, jossa kerrottiin, että Hafu’s Originalin figuureja sai ostettua läheisistä lelukaupoista.
”Propagandaa tai ei, tämäkin voi antaa vihjeitä menneestä”, Nurukan sanoi ja käänsi sivua. Seuraavalla sivulla oli vanha mustavalkoinen potretti, jossa esiteltiin sodan sankareita. Lhikan oli tietenkin keskellä, hänen vierellään oli demoniseksi väännetty Nidhiki, viehkeä Toa Naho sekä kolme maan toaa. Lhikanin edessä komeili Metru Nuin kasvot – Turaga Dume – jolla oli ollut täysi auktoriteetti sodan raivotessa legendojen kaupungissa. Myös monia muitakin Toia ja henkilöitä oli valokuvassa, mutta Nurukan keskittyi vain kolmeen todella tummaan maan toaan. Yksi heistä kantoi Rurua, toinen Kakamaa ja yhdellä Volitak.
”Katso tätäkin kuvaa! Minähän se tässä kuvassa olen!” Nurukan huudahti ja antoi sen Delevalle.
”Mitä sinä oikein höpäjät. Tämähän on mustavalkoinen kuva ja minä itsekin kannan Kakamaa. Näitä löytyy melkein keltä vain.”
”Lue kuvan alla oleva teksti. Siinä kerrotaan, että kuvassa on Metru Nuin ylintä johtoa, johon kuuluvat myös Mustan Käden perustajat. Mustan Käden, Deleva. Tällä kuvalla on pakko olla jokin yhteys uniini ja muistoihini.
Minä muistan osan noista kasvoista”, Nurukan kertoi tuohtuneena.
”Sinä ja sinun muistosi, Nurukan. Olemme tulleet niiden perässä tähän ‘paratiisiin’, mikä ei minusta pahemmin paratiisilta vaikuta. Olet vainoharhainen ja vanha olento, eikä järkesi pelaa. Ehkä sinun pitäisi vain antaa menneisyyden olla ja keskittyä siihen miten pääsemme täältä pois”, plasman toa avautui. Hän oli perin kyllästynyt tähän reissuun, jossa hänellä ei ollut mitään osaa eikä arpaa.
”Et ymmärrä. Sinulla ei ole asioita menneisyydessäsi, jotka ovat hämärän peitossa”, Nurukan aloitti. Sitten hän katsahti Delevan täysin mekaanista kättä ja jalkaa. Olisi pitänyt olla sanomatta tuota, vanha toa mietti.
”En ymmärrä vai? Miten sinä saatat. Itse en tiedä mikä on tämän minut pelastaneen hopeisen haarniskan tausta. Se on antanut itsestään vihjeitä, mutta en tiedä koko totuutta. Suurella Hengellä on aina näppinsä pelissä kaikissa vastoinkäymisissä ja oudoissa sattumissa”, Deleva puuskahti. Toan punainen kakama suorastaan höyrysi.
”Haarniskassasi on musta käsi. Se on ilmiselvä merkki”, Nurukan aloitti. ”Meidät on kiedottu kohtalolla aikojen alusta yhteen, se on selvää.”
”Sinä ja sinun Kohtalosi. Miksi Suuri henki rankaisee meitä kaikesta hyvästä mitä olemme tehneet? Minäkin vain puolustin kotiani ja kansaani, mutta sain niskaani vain surua ja murhetta. Ne karzahnin piraka-skakdit!” Deleva sanoi uhmakkaasti, mutta hänen äänensä oli surullinen. Hän muisti kansansa orjuuttamisen ja oman taistelunsa Metorakkia vastaan. Jos sitä taisteluksi saattoi kutsua.
”Älä sure. Suurella hengellä on meille jokaiselle oma suunnitelmansa. Hän katsoo meitä Metru Nuin aurinkojen ja Punaisen tähden kautta. Hän suojelee kuin Suuri Hau ja pitää maailmaamme pystyssä, vaikka maailmassamme tapahtuukin paljon pahaa”, Nurukan kertoi. Hänen vihreät silmänsä loistivat.
”Sinä ja sinun uskosi Mata Nuihin. Mitä Suuri henki on koskaan meille tehnyt?” Deleva melkein huusi. Nurukan pisti silmälle että hänen ystävänsä melkein itki, mikä ei ollut ominaista tälle kuumapäälle.
”Hän teki meistä Toa-sotureita”, Nurukan sanoi lyhyesti. ”Ja antoi meille hyveet joiden avulla elää elämämme hiukan paremmin kuin muut, jotka eivät niitä noudata”, viisas ja vanha maan henki kertoi.
”Ei hyveiden ole välttämättä tarkoitus olla lähtöisin Mata Nuista”, Deleva kertoi. ”Monet tässä maailmassa eivät usko niihin ja elävät hyvin elämiään. Ja sitä paitsi kuka voi todistaa niiden olevan lähtöisin Suuresta Hengestä? Kuka tahansa, Dumesta ja muista lähtien olisi voinut keksiä ne meidän kontrolloimiseksemme”, Deleva paasasi.
”Uskoa ei voi todistaa. Siihen on vain uskottava. Kohtalo on vahva meissä kaikissa, kuten siinä, että voimme luovuttaa toa-voimamme muille ja tehdä uuden sukupolven, jos vain haluamme. Kohtalo kietoo meidät toisiimme ja ohjaa meitä tiellämme Mata Nuin tahtomalla tavalla. Hän asettaa meille meidän jalot kohtalomme.” Nurukan vastasi. Hän tiesi, että olisi todella lähellä omaa kohtaloaan, oman menneisyytensä salaisuuden paljastamista.
”Tuohan on suoraan geeneissämme, ei missään muussa”, Deleva tuhahti.
”Sattumalla on tässä maailmassa suurempi voima kuin itse kohtaloilla ja niitä asettavilla voimilla. Se on muutenkin ihan pöljää, että jollakulla olisi taito ja tietämys luoda niitä meille.”
”Huomaan, että olet näissä asiossa varsin eri mieltä kanssani”, Nurukan sanoi hiukan surullisena. ”Ehkä meidän ei pitäisi väitellä näistä turhista uskon asioista, vaan mennä eteenpäin yhdessä.”
”Joo. Ehkä meidän on vain parempi olla hiljaa näistä asioista”, Deleva vastasi. Hän oli jo hiukan paremmalla tuulella.
Keskustelun keskeytti yllätys. Umbra oli saapunut ovensuuhun. Valon toa oli osittain varjojen peittämä ja alkoi ilmiintyä näkyväksi. Varjokyvyt oivat tulleet tarpeeseen maanalaisessa pimeydessä.
”Kuuntelin teidän juttujanne jo vähän aikaa, mutten jaksanut keskeyttää hedelmällistä ajatustenvaihtoanne”, valon toa kertoi. ”Teitä kaivataan tuolla Mustan Käden komentotornin luona ja tiedän hyvän reitin sinne. Rorzahkit eivät saa tietää mitään meidän seikkailustamme sinne.”
”Umbra! Sinä senkin viekas kelmi. Tule tänne!” Deleva huusi. Umbra käveli plasman toan luokse . Yllättäen Deleva otti hänet syleilyynsä. ”Voit kyllä lopettaa jo”, Umbra kertoi kun hänen ystävänsä puristi hänen keuhkojaan kasaan.
”Olet elossa! Ja vieläpä varsin ehjänä kappaleena, mitä nyt olet hieman haalistunut”, Deleva kertoi. Hän päästi Umbran halauksestaan.
”Valon toa!” Nurukan huudahti ja juoksi Umbraa vastaan. Hän talloi matkallaan monta kirjaa, jotka olivat sikin sokin lattialla.
”Hei sinä vanha kaveri” Umbra tokaisi. ”Anteeksi tosiaan, kun kesti. Meillä oli vähän liian paljon tekemistä tuolla Käden tukikohdassa.”
”Ai pitäisikö meidän lähteä sinne? Täällä alkoikin jo olla tylsää näiden homeisten kirjojen ja muiden kanssa”, Deleva keljuili.
”Käsi…” Nurukan mietti, ”Me emme ole täällä sattumalta, valon toa. Tiemme on tarkoitettu kuljettavaksi täällä.”
Umbra auttoi Nurukania kokoamaan muutamia opuksia mukaansa tämän laukkuun. Deleva ei viitsinyt auttaa, sillä häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Plasman henki olisi vain halunnut lähteä pois tältä koko typerältä seikkailulta, jolla ei tuntunut olevan loppua tai määränpäätä.
”Etkö auta pakkaamisessa, ystävä?” Umbra kysyi toalta, joka vain istui kirjakasassa.
”Enkö minä ole tehnyt jo tarpeeksi? Tuntuu välillä, että roikun vain mukana ilman mitään tekemistä ja ilman että minulta kysytään mitään”, Deleva avautui. ”Jään Toa haluaa etsiä sitä taikakaluaan jostain pölhölästä ja raahaa meitä mukanaan sinne. Tuntuu aika hataralta pohjalta tulevaisuutta ajatellen.”
”Matoro on hyvä ystäväni ja Nimda on tärkeä meidän kaIkkien tulevaisuutemme kannalta”, Umbra sanoi. ”Olen kokenut sen mahdin, ja tiedän mitä yksi siru voi tehdä. Mitä kaikkea Klaani voisikaan saavuttaa, jos saisi kaikki kuusi osaa kasaan”, Umbra kertoi silmät kiiluen. Varjo käväisi sadasosasekunnilla tummahaarniskaisen soturin silmillä.
”Miksi aina kuusi…” Deleva mutisi.
Umbra ei kiinnittänyt Delevaan enempää huomiota ja keskittyi auttamaan Nurukania. Ei mennyt kauaakaan kunnes he olivat pakanneet tarvittavat tavarat mukaansa. Seuraavaksi piti miettiä, miten kolme toaa pääsisi pois Arkistoista rorzakhien huomaamatta. Vahkien sauvat oli suunniteltu siten, että niiden käyttäjä ohjaa vahkin paikalle huomaamattaan.
”Meidän on keksittävä jokin keino päästä täältä pois huomaamatta. Onnistuin itse varjoja käyttämällä välttämään vahkipartiot, mutta teidän kahden kanssa voi olla ongelmia”, Umbra kertoi. Hän toivoi, että kaksikko keksisi jonkin suunnitelman, sillä alue vilisi vahkeja aiemman Arkisto-välikohtauksen jälkeen.
Nurukan mietti. Maan toa muisti jotain asioita vahki rorzahkeista, ensimmäisistä normaaleista vahkiyksiköistä. Ne olivat periksiantamattomia ja uhkarohkeita. Ne eivät antaneet minkään kohteen estää ajojahtia, vaikka se usein johtikin lainvalvojien tuhoutumiseen.
”Meidän on ninjailtava”, Nurukan sanoi.
Ja niin he ninjailivat tiehensä Arkistoista.
Kolmikko saapui vajoamalle, joka johti Käden maanalaiseen torniin. Heidän olisi päästävä jotenkin sisälle ja muiden luokse johtavalle hissille. Siinä Nurukanin maavoimat olivat hyödyksi.
”Tämä vaikuttaa todella tutulta rakennukselta, vaikka se onkin todella kärsinyt”, Nurukan sanoi. ”Voisin käyttää voimiani ja tehdä liikkuvat tikkaat, joilla pääsisimme alas tuonne”.
”Hyvä. Tee se. Vaikka tuntuu varmaan oudolta kanavoida maata varpaidesi alta”, Umbra vastasi. Nurukanin varpaat alkoivat hohtaa vihreää valoa. Maahiukkasia alkoi kerääntyä ympäri vajoamaa ja etsiä tietään maan hengen jalkoihin. Nurukanin luoma liukumäki vei kolmikon nopeasti alas kohti heidän määränpäätään. Toan kontrolloima maa liikkui kuin liukumatto kolmikon alla.
Mutta maan toan mielessä ei ollut rauhaa. Ehkä ne olivat vain lukemattomat kirjat, joiden läpi Nurukan oli juuri kahlannut, tai ehkä toan mieleen hitaasti hiipivät muistot alkoivat viimein paljastamaan todellista olemustaan. Matkatessaan viimeisetkin palapelin palat alkoivat loksahtelemaan paikoilleen toan päässä.
”No niinpä tietenkin…”
Kokoushuone
Kiireellisimpien vammojen paikkailun ja nopean säilykeruokajaon jälkeen Matoro, Cody, tarvikkeet organisoinut Xen ja pöydän päässä itsekseen mutiseva Killjoy olivat saaneet uupuneet ruhonsa siirrettyä Xenin toimiston takana sijaitsevaan ikivanhaan kokoushuoneeseen. Puisen, suorakaiteen muotoisen pöydän ympärille kokoontunut nelikko oli istunut jo hetken täydessä hiljaisuudessa, kun kukin kokosi rauhassa ajatuksiaan.
Umbra oli jättänyt joukkion välittömästi ruokapakkauksensa saatuaan, ja Matoron huomio oli jo keskittynyt kokoushuoneen takaseinää hallitsevaan potrettikokoelmaan. Sen sisältö ei nuoren Herran lisäksi ollut lainkaan tuttu, vaikkakin tämän oikealla puolella komeileva itsevarma maan toa oli hänestä häkellyttävän tutun näköinen. Toa Herran vasemmalla puolella oleva kuva taasen oli pahasti pölyyntynyt, eikä sen kasvoista saanut kunnolla selvää. Aivan kuin yksi noista kolmesta olisi jätetty tahallisesti pyyhkimättä.
Nelikon saapumisesta lähtien Xen oli tuntenut olonsa epämukavaksi. Hupun takaisin päänsä suojaksi kiskaissut vahki yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä, että hänen elämänsä ainoat sosiaaliset kontaktit olivat jo vuosien ajan koostuneet näennäisen sieluttomista koneista. Mietteisiinsä uppoutunut Matoro kiinnosti Xeniä eniten. Toan vilpittömän uteliaisuuden takaa paistoi selkeä huolestuneisuus ja tarvikepussinsa salpaa huomaamattaan näpräilevä Matoro havahtuikin pariin otteeseen vahkin läpitunkevaan tuijotukseen.
”Niin…” Cody totesi, rikkoen lopulta minuuttien seesteisen hiljaisuuden. ”Mitäs nyt?”
Xen vilkaisi ensin hopeiseen, lasittunein silmin huoneen perää tujottavaan vahkiin, ja käänsi sitten katseensa edelleen haarniskattomaan mutta nyt miltei kokonaan siteiden peittämään Killjoyyn. Sanojensa kanssa epäröinnistä huolimatta Matoro kuitenkin ehti ensimmäisenä ilmaista sen, mikä kaikkien mielessä pyöri:
”Ehkä nyt alkaisi viimein olla aika selittää.”
Sivuttain puisella tuolillaan istuva Killjoy tuijotti pöydän reunaa niin ajatuksissaan, että hänellä kesti hetki tajuta Matoron osoittaneen lauseensa hänelle. Kenraali nosti katseensa pöydän ympärillä istuviin vain huomatakseen, että kaikkien kolmen muun läsnäolijan katseet olivat tiukasti naulittuina häneen. Killjoy irvisti epämukavuudesta yrittäen samalla hillitä tovereidensa uteliaisuutta.
”En usko, että tässä on mitään selitett-”
”Killjoy, ei enää”, Matoro keskeytti vakavana, ”kaikki tietävät, että sinä salailet asioita ja olkoonkin niin, me kaikki teemme samaa, mutta kun kuolleet palaavat kuristamaan vuosikymmenien takaa, ennestään tutut tulevat seivästämään viattomia jättimiekoillaan ja yksi kaikkien aikojen vaarallisimmasta sotakoneista melkein räjäyttää meidät kaikki palasiksi, eikä kukaan meistä tiedä miksi, alkaa piilottelu mennä hieman liian pitkälle.”
Matoron armoton tilitys sai Killjoyn kiroamaan mielessään. Salaa hän oli aina tiennyt sen päivän koittavan, jolloin hän joutuisi puhumaan. Metsästäjä olisi mielellään vienyt tarinansa mukaan hautaansa, mutta jään toan vaatimukset ja erityisesti Xenin vaativa, jopa halveksiva katse eivät jättäneet siteisiin kääritylle kenraalille paljoa vaihtoehtoja. Killjoy huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Mistä minun pitäisi aloittaa?”
”Alusta”, Xen vaati, ”aivan alusta.”
Killjoy avasi silmänsä ja käänsi katseensa taakseen, samaan potrettiseinään, jota Matoro oli jo hetken ehtinyt tutkailla.
”Alussa… oli kolme.”
Kaukana menneisyydessä
Kolme maan toaa ja idea paremmasta. Uudesta ja uljaammasta Metru Nuista.
Toien oikeat nimet on historia unohtanut, sillä heidät kaikki on opittu tuntemaan heidän titteleillään. Herra, karismaattinen ja määrätietoinen. Täydellinen ja häikäilemättömän tehokas johtaja. Kenraali, peloton ja vahva sotilas, mutta myös viisas. Harkitseva ja menestynyt. Sekä kolmas toa… joskaan hänen nimeään ei ole historia unohtanut, mutta toa, joka nimeä kantoi, on kuollut jo kauan sitten. Jäljellä on vain Puhdistaja. Purifier.
Kukaan ei ole enää varma, kuinka toat alunperin tapasivat. Tiedän vain, että se alkoi kuulista. Kahdestatoista sellaisesta. Ja, että Purifier tarjosi niitä Herralle. Niiden kerrottiin antavan voimaa käyttäjälleen. Ja Herra suostui. Otti itse yhden, jätti toisen Purifierille. Mutta Kenraali ei suostunut. Hän osasi ennustaa ongelmat ja kuulien todellisen luonteen.
Mutta Herra ei kuunnellut vanhan ystävänsä varoittavia sanoja. Kuulalla oli hänelle huumaava vaikutus. Herrasta tuli vahvempi, nopeampi, komeampi. Kuula näytti tekevän hänestä paremman kaikessa. Herra avautui sille. Antoi sen tulla osaksi itseään, kirjaimellisesti. Kuten myöhemmin selviäisi, kuulat lopulta löytäisivät tiensä omistajiensa sisälle. Ne lakkaisivat olemasta osa käyttäjäänsä, niistä tulisi käyttäjänsä. Mieli, ajatukset, identiteetti. Lopulta kaikki olisi pienen lasisen objektin sisällä, lopullisesti.
Purifierin resurssien avulla Musta Käsi lopulta perustettiin. Herra halusi nostaa Metru Nuin Xian varteenotettavaksi kilpailijaksi markkinoilla, luoda uusi teollisuusmahti. Kenraali halusi varmistaa kotinsa olevan turvassa tekemällä selväksi ahneille katseille, että Metru Nuita suojellaan. Mutta Puhdistajalle Käsi oli vain alkua. Hänen päässään oli visio. Pakkomielle. Mutta Käden täytyi kasvaa, jotta vision toteuttaminen olisi mahdollista.
Vuosikymmenet kuluivat. Musta Käsi kasvoi. Kymmenen muuta kuulaa päätyivät toinen toistaan voimakkaampiin käsiin. Minä mukaan lukien, me kuulalliset muodostimme neuvoston, joka yhdessä valvoi Käden eri osa-alueita.
Mutta kuten tiedämme, universumi ei ole siunannut meitä armolla. Oli Metru Nuin aika ottaa osaa maailmaamme ikuisesti repineisiin sotiin. Ja, kuten kaikki tiedämme, tämä kyseinen sota jäisi historiankirjoihin kaikkien aikojen suurimpana ja kenties verisimpänä. Mutta verestä nousi Käsi. Uusi, voimakas ja vallanhimoinen Käsi.
Kenraalin huomion siirtyessä Metru Nuin puolustamiseen tekivät Herra ja Puhdistaja sopimuksen Turaga Dumen kanssa. Me olimme häviämässä sotaa. Vahkien ylläpito oli kallista, eikä Lhikanin joukkoja riittänyt jokaiselle rintamalle. Tarvittiin kestävämpi ratkaisu. Silloin Puhdistaja kääntyi Käden lahjakkaimman tieteilijän, Toa Nizin puoleen. Käden neuvoston kahdentoista kuulan pohjalta luotiin aivan uudenlaista tekniikkaa. Tapa herättää kaatuneet. Huippusalainen KAL-projekti oli saanut alkunsa. Ja silloin… silloin kaikki meni pieleen.
Prototyyppi oli päässyt irti. Hälytysten alkaessa soimaan kukaan meistä tavallisista sotilaista ei tiennyt, mistä oli kyse. Johtaessani joukon vahkeja tiedekerrokseen oli prototyypi jo ehtinyt tappaa puolet KAL-osaston jäsenistä.
Sen kallo oli auki ja sen aivot pilkottivat yhä ulos sen juostessa. Sen keho näytti siltä, kuin se olisi ennen kuolemaansa halkaistu kahtia. Kokonainen osasto yritti pysäyttää sitä, mutta prototyyppi ehti pakenemaan ennen kuin saimme sitä tuhottua. Kenraali oli raivoissaan. Seurasi taistelu, jossa hän ja Puhdistaja miltei tuhosivat koko arvokkaan tukikohtamme. Kenraali tiesi projektista, eikä hän koskaan pitänyt siitä. Hän ja Puhdistaja eivät koskaan tulleet toimeen. Tämä oli hetki, jota Kenraali oli odottanut. Hän naksahti.
Mutta suurista voimistaan ja puhtaasta raivostaan huolimatta Puhdistajan likaiset temput saivat Kenraalin ahtaalle. Hän romahti uupuneena vanhimman ystävänsä Herran viereen, anellen tätä auttamaan. Minä ja kokonaisen kerroksen romahtamisesta selvinnyt Saraji olimme viimeiset todistajat Käden todelliselle kuolemalle.
Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että Herra ei ollut enää oma itsensä. Kun huomasin hänen kätensä lipeävän pistoolilleen, yritin estää. Mutta valheiden verkko ulottui odottamaani syvemmälle. Saraji oli lukinnut minut paikoilleen, estäen minua auttamasta johtajaani. Yksi laukaus suoraan Kenraalin rintakehään kaatoi mahtavan soturin maahan. Savuavaa asetta kädessään pitelevä Herra ei estänyt, kun Puhdistaja tarttui taintuneeseen Kenraaliin ja lähti viemään tätä mennessään. Silloin kuitenkin onnistuin kampeamaan itseni vapaaksi Sarajin otteesta ja kohti Puhdistajaa.
Juostessani työnsin tyhjyyteen tuijottavat Herran kuoret kumoon. Taklasin Puhdistajan ennen kuin tämä ehti poistumaan Kenraalin ruumiin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun taistelimme. Kun komentaja Aizen saapui lopulta taistelukentälle, olin repinyt Puhdistajan niin pieniin osiin, ettei hänestä löytynyt enää mitään sormea suurempaa. Sinä hämärtyvänä iltana tapoin hänet ensimmäistä kertaa. Mutta taistelu oli kestänyt kauan.
Kotimme oli tulessa, Kenraalin ruumis oli yrityksistäni huolimatta kadonnut ja joku oli tyhjentänyt Sarajin muistipankit. Herran sivummalla seisovaa sielutonta kehoa katsellessani tajusin, että Käsi oli lopussa. Johtajamme tavalla tai toisella kaatuneita, joukkomme hajautettuna ympäri Metru Nuita vailla komentoja. Kuka tahansa järkevä olisi lopettanut siihen…
”Hetkonen hetkonen nyt. Hidasta. Minä en ymmärrä. Sinä tuhosit Purifierin? Mutta itsehän kerroit aiemmin hänen olevan elossa. Jos sinä tuhosit koko hänen ruumiinsa, niin kuka varasti Kenraalin ruumiin… tai pyyhki Sarajin muistin?”
Killjoy puri hammastaan Matoron keskeyttävän kysymyksen ajan. Cody ja Xen olivat molemmat päätyneet nojaamaan käsiinsä uupuneina, täysi huomio ja katsekontakti kuitenkin kiinnitettynä puhuvaan Killjoyyn.
”Kuten olet varmasti jo huomannut. Minä olen tappanut hänet jo monta kertaa. Täällä, Xialla, hiljattain eteläisellä merialueella… Jos oikeastaan olemme täysin tarkkoja, olen tappanut hänet jo kahdeksan kertaa viimeisien vuosien aikana. Ja hän tulee takaisin joka kerta entistä voimakkaampana.”
Hämmentynyt ilme Matoron kasvoilla ei lientynyt, kun taas Xen ja Cody kuuntelivat selitystä kuin se olisi heille jo tuttu.
”Miten… miten? Miten kukaan voi huijata kuolemaa tuollaisella tavalla?”
Killjoyn vastaus oli yksinkertainen. Kaksi napakkaa kopautusta siteillä peitettyyn rintakehäänsä.
”Kuulat.”
Matoron tiedonjanoinen katse vaati Killjoyta jatkamaan. Metsästäjä kohensi asentoaan tuolissa ja havainnollisti samalla käsillään kuulien pyöreää muotoa.
”Kuulat eivät ainoastaan vanginneet käyttäjiensä… sieluja, jos sallitte karkean sanavalinnan. Niiden perimmäisin voima näytti perustuvan jonkinsorttiseen orgaaniseen massaan. Sellainen antoi minulle kehon, lihan, sykkivän sydämen ja aivot kallooni. Sellainen antoi Aizenille sielun, tahdon ja mielen, jolla ajatella. Sellainen… paransi Nizin taudista, jota ei pitänyt voida voittaa. Kaikki kaksitoista vaikuttivat omaavan samankaltaiset voimat luoda jotain uutta.
… silloin Xialla, Matoro”, Killjoy jatkoi, osoittaen sanansa suoraan jään toalle, ”minä viimein surmasin Herran. Ja epäilykseni osoittautui todeksi. Ei kuulaa.”
Matoro irvisti. Ajatukset ja palaset loksahtelivat hitaasti paikoilleen toan kuumeisesti töitä tekevissä aivoissa. ”Purifier… tai Puhdistaja… oli jo vienyt sen ennen taisteluanne täällä. Hän sai sillä jotenkin uuden kehon.”
”Hyvä”, Killjoy totesi, mutta toivoi kuitenkin lisää, ”ja?”
”Ja…” Matoro mietti, ”Ja… siksi Herra vaikutti kuin tyhjältä kuorelta… koska sitä hän nimenomaan oli. Jos kuula kerran vei mielen ja identiteetin… jos kuula itsessään olikin Herra…”
”… niin mies, jonka tunsimme Käden johtajana kuoli antaessaan Purifierille uuden ruumiin. Sulautuessaan häneen. Oikein.”
”Mutta minä en edelleenkään täysin ymmärrä”, Matoro jatkoi epäusko äänessään, ”mistä tällaiset… esineet ovat voineet tulla? Kuka on kyennyt luomaan jotain näin voimakasta?”
Tällä kertaa Killjoyn katse kääntyi kuitenkin kohti Xeniä. Silmiään pyörittelevä vahki tuhahti, mutta asetti kuitenkin pienen rannetietokoneensa kädellään kurottaen keskelle pöytää, niin, että kaikki läsnäolijat näkivät sen kunnolla. Hetken ajan Xen näppäili vasemman ranteensa pientä kosketuslevyä ja aikansa touhuttuaan pöydällä oleva tietokone sylki yläpuolelleen vihreän pyörivän hologrammikuvan.
Kuvan esine näytti hieman naamiolta, joskaan ei lainkaan taotulta sellaiselta. Paksut putket ja poikittaiset ritilät olivat muodot, jotka Matoro erotti verrattaen pienikokoisen ja orgaanisen näköisen maskin pinnalta. Mutta ennen kuin jään toa ehti tajuta, mitä katsoi, oli Xen jo äänessä.
”Varokaa kranaa. Käytettäessä, ne mielesi varastavat… eikä edes toista mahtavin voi niiden voimaa vastustaa”, Xen huokaisi, ”… vanha Ta-Metrulainen sananlasku.”
Matoron leuka loksahti auki. Killjoy tuijotti toaa kädet puuskassa.
”Varastaa mielen. Ei edes toa voi vastustaa. Orgaaninen. Voit uskoa, että Niz oli huvittunut lorusta kuullessaan sen vasta jo selvitettyään, mitä kuulat todella olivat.”
”Krana…” Matoro kuiskasi hiljaa, ”Joten… bohrok?”
”Ei välttämättä”, Killjoy täsmensi, ”Vertailukappaleiden vähyys teki tutkimustyöstä vaikeaa, mutta saimme selville, että orgaaninen materia kuulien sisällä on koostumukseltaan käytännössä identtistä kranojen kanssa. Se, miksi materia on suljettu kuulien sisälle, on edelleen mysteeri. Jonkinlainen kranan prototyyppi on toistaiseksi paras arvauksemme.”
”Kuka ne ikinä väsäsikään, ilmeisesti käyttäjän sielun totaalinen… imeminen oli vähän liikaa, joten mallia hieman hillittiin lopulliseen tuotteeseen”, totesi pitkään hiljaa istunut Cody, joka hänkin kuuli kaikki herkullisimmat yksityiskohdat vasta nyt ensimmäistä kertaa.
Killjoy heitti hieman nyrpistyneen katseen kohti rennoin ottein keskustelevaa komentajaa, mutta jatkoi kuitenkin keskeytyksestä huolimatta.
”Mutta vaikka kuulien vaikutus mieleen oli samankaltainen kranojen kanssa, oli löydöistä viimeinen se, mikä sai meidät olemaan varmoja asiasta. Jokaisen kuulan ympärillä on pieni telepaattinen kenttä. Yksi tiedemiehistämme jopa esitti teorian, että kuulat kykenisivät jollain tasolla kommunikoimaan toistensa kanssa. Aivan kuten kranojenkin on teorioitu tekevän. Nämä tiedot, tonnikaupalla raakoja lukemia ja professori Mavrahin vuosikymmenien tutkimustyö bohrok-löydösten parissa saivat meidät hyvin lähelle ratkaisua.
Me miltei selvitimme näiden salaisuuden. Sen, miten ne toimivat, tai mikä tärkeämpää, kuka ne teki”, Killjoy huokaisi syvään, synkkänä, ”mutta se yksi päivä… yksi pirun päivä pysäytti kaiken.”
Nelikko tuijotti taas hetken pöydän keskellä pyörivää hologrammia. Cody kallisteli päätään nähdäkseen kaikki sen yksityiskohdat.
”Professori Mavrah”, Killjoy jatkoi yrittäen samalla parhaansa mukaan jättää Codyn merkilliset pään muljautukset huomiotta, ”osasi kertoa, että kammio, josta pääosa bohrok-löydöksistä on tehty, oli jo kertaalleen avattu kun hänen tiiminsä löysi sen. Kivipaadet, jotka hallin eteen oli kasattu, olivat sata tuhatta vuotta vanhoja… mutta siltikin paljon tuoreempia kuin sen sisältä löytyneet reliikit. Nizin teoria olikin, että joku oli vienyt ne holvista jo maailmamme alussa ja jollain tapaa ne lopulta päätyivät Purifierin käsiin.”
Matoro ummisteli silmiään, yrittäen painaa juuri oppimaansa kunnolla mieleensä. Päänsä sisällään jään toa kuitenkin päätti sulatella aihetta myöhemmin. Hän halusi ensin kuulla Killjoyn tarinan loppuun.
”Okei… selvä. Joten entäs Kenraali? Mikä hänen kohtalonsa oli?”
”Sikäli mikäli kuin tiedän, saattaa olla vaikka elossa. Herra ei ampunut tappaakseen, olisi iskenyt päähän muuten… eikä hänellä koskaan ollut kuulaa, joten Purifierkaan tuskin olisi taistellut häntä vastaan ellei tilanne olisi eskaloitunut, joten en usko hänen kuolemaansa ennen kuin joku näyttää minulle hänen hautansa.”
Matoro nyökkäili hiljaa Killjoyn vastaukselle. Jään toaa miellytti ajatus siitä, ettei Killjoyn tarina olisi pelkkää kuolemaa. Matoron ajatukset kuitenkin keskeytyivät Xenin tyytymättömään puuskahdukseen. Rannetietokone oli kadonnut pöydältä takaisin naisen käsiin.
”Jatka tarinaasi. Tästä eteenpäin minäkin kaipaan selityksiä.”
Killjoy pudisteli päätään vastahakoisesti, mutta jatkoi vastaan kamppailevasta järjestään huolimatta.
Komentaja Aizen oli se, joka sai minut järkiini. Tapahtumat piti salata. Sota ei olisi kestänyt Käden kaatumista, joten täytyi luoda julkisivu. ”Vain pieniä sisäisiä erimielisyyksiä”. Vahkeja tarvittiin rintamalla, enkä minä voinut sallia Purifierin ja Nizin epäeettisten kokeiden ottavan niiden paikkaa.
Joten… minä tein, mitä pystyin. Vedin Vahkit tukikohtaan. Korjasimme taistelun tuhot. Muodostimme rivistömme uudelleen. Täytimme ammuslaatikkomme ja kahden viikon ankaran valmistelun ja uudelleenvarustautumisen jälkeen olimme valmiita. Minun johdollani uusi Käsi marssi takaisin taisteluun Lhikanin toien rinnalle. Ja siitä päivästä alkaen Metsästäjien viimeinen vetäytyminen alkoi.
”Muistan nuo kaksi viikkoa”, Matoro muisteli mietteliäänä, ”Vahkien poistuminen aiheutti paikoitellen aika suuria menetyksiä toien riveissä. Osa oli valmis jo kokonaan luovuttamaan teidän suhteenne. Väittivät jopa pettureiksi.”
”Annatko sinä minun kertoa tätä tarinaa, vaiko et?”
”Anteeksi…”
Sota taisteltiin. Sota voitettiin. Minäkin palasin kotiin. Joskin tiesin, ettei mikään olisi enää entisensä. Niihin aikoihin näin Purifierin vielä kerran. Luikki valkoisessa laboratoriotakissaan perääntyvien Metsästäjien rivien takana. Olin osannut arvata loikkausta. Myös sitä, että hänellä todella olisi uusi ruumis. Toa Niz oli lopulta kertonut minulle kaiken kuulista, Purifierista ja KAL-projektista. Siitä, kuinka Purifier rakensi Sarajin palvelijakseen ja kuinka nämä yhdessä pyörittivät laitonta asekauppaa Metsästäjien suuntaan puolet sodasta. Sen, kuinka tukikohtamme alle oli varastoitu jo satakunta kuolleista sotilaista kokoon kursittuja hopeisia sotureita. Sen… sen, miten luottamukseni petettiin. Nizin utelaisuus vei voiton ystävyydestä. Yhtäkkiä löysin itseni paikasta, jossa kaikki oli joko kuollutta tai luottamuksetonta. Sitten Dume lähestyi meitä. Halusi tehdä meistä Metru Nuin viralliset puolustusvoimat. Sanoin harkitsevani. Vaikka tiesin, etten suostuisi.
Vakoojamme eivät koskaan löytäneet karannutta KAL-prototyyppiä. Sen sijaan saimme selville, ettei Metsästäjillä ollut pienintäkään aikomusta lopettaa yhteen sotilaalliseen tappioon. Uutiset mahdollisesta militarisoidusta Metru Nuista eivät miellyttäneet Varjottua. Uuden sodan pilvet olivat ilmassa vain muutamaa viikkoa edellisen päättymisen jälkeen. Huhut puhuivat uudesta luvatusta armeijasta, jota metsästäjille oltiin kokoamassa. Tässä vaiheessa tajusin karun yhtälön. KAL-armeijaa ei oltu missään vaiheessa luomassa Metru Nuille. Jos projekti olisi saanut jatkaa… olisi taistelukenttä pian täyttynyt hopeisista sotureista. Metsästäjien hopeisista sotureista. Meidän kaatuneistamme tehdyistä sotureista.
Tässä vaiheessa, kaiken menettäneenä, Käden viimeisenä johtajana… päätin lopettaa sen, mikä oli jatkunut liian kauan.
Käden vahkit ja yksi sen johtajista Varjotulle vastineeksi siitä, että hän jättää Metru Nuin rauhaan. Hän saa armeijan, jonka voima peittosi hänen omat miehensä ja Metru Nui jäisi näkemään vielä näkemään seuraavan aamunkoittonsa. Tämä kaupunki ehkä juhli voittoa, mutta loppupelissä Metsästäjät olivat todellisia voittajia. Maailma oli syösty epätasapainoon ja nyt Varjotulla oli sotilaallinen vakuutus odottamassa päivää, jolloin kaikki lopulta murtuisi.
Killjoyn katse oli maassa. Hänen äänensä värähteli, pysyen kasassa vain vaivoin. Nyrkit tiukasti puristettuina Killjoy jatkoi tarinaansa nostamatta kuitenkaan enää katsettaan kuuntelijoihinsa.
”Varjottu hyväksyi tarjoukseni. Teki kanssani sopimuksen… jossa Käden kalusto, minut mukaanlukien luovutettiin välittömästi Pimeyden Metsästäjien haltuun. Oli jopa iloinen siitä. Hänkin oli väsynyt. Hän mieluummin odotti seuraavaa mahdollisuuttaan, kuin aloittaisi välittömästi uutta sotaa, mutta tiesin… tiesin… että se ei riittäisi. Joten pyysin häntä tekemään yhden asian puolestani. Yhden asian, jonka jälkeen olisin valmis vannomaan uskollisuuttani hänelle. Vielä yksi pykälä sopimukseen.”
Cody ja Matoro tuijottivat päätään yhä alemmaksi painavaa Killjoyta. Xen vapisi holtittomasti.
”Käden kummitukset piti haudata lopullisesti. Jotta luomamme kauhut todella katoaisivat, johto täytyi vetää seinästä lopullisesti… joten minä pyysin. Pyysin, että hän tuhoaisi loputkin. Tuhoaisi kotini. Tornin, jonka tuhkien alla nyt istumme.”
Cody oli kääntänyt katseensa pois pöydältä. Matoro oli peittänyt järkytyksestä avautuneen suunsa kädellään. Hän oli tajunnut Killjoyn implikaatiot. Xenin raskas hengitys kohisi kaikkien korvissa. Puinen pöytä tärisi vahkin käsien mukana. Ja sekuntia myöhemmin pöytä oli jo lentänyt sivuun Xenin rynnätessä kohti Killjoyta. Kolme hohtavaa terää olisivat olleet täydessä valmiudessa upottautumaan Killjoyn hauraaseen lihaan.
Mutta kaksi paksua hopeista kättä oli vanginnut Xenin otteeseensa. Codyn tiukka puristus piti silmittömän raivon vallanneen naisen paikoillaan.
”SINÄ! TIESIN, ETTÄ SINÄ! ENSIN KATOAT! JA KOHTA MEILLÄ ON METSÄSTÄJIÄ KYNNYS TÄYNNÄ! SINÄ MYIT MEIDÄT! SINÄ TAPOIT ÄIDIN! MINÄ TAPAN SINUT!”
Viimeiset sanat mursivat lopulta penkillä istuvan harmaan olennon. Killjoy ei ollut aikeissakaan liikahtaa Xenin terien lähestyessä häntä. Hän olisi ottanut ne vastaan. Antanut surmata hänet siihen paikkaan. Mutta Codyn ripeän toiminnan ansiosta kenraali istui yhä. Kyyneleet valuivat pitkin harmaita, hiiltyneitä kasvoja. Metsästäjä romahti lattialle polvilleen. Robottimainen, syvältä Killjoyn sisältä kumpuava mekaaninen keinotekoinen ääni sekoittui metsästäjän rikkoutuneeseen huutoon.
”Minä rukoilin, Xen! Rukoilin, että säästää hänet! Säästää sinut! Meidän piti olla taas perhe… HÄN LUPASI SÄÄSTÄÄ TEIDÄT! MINÄ ANELIN! …ja kun minä sain tietää. …HÄN SANOI, ETTÄ JOKIN OLI MENNYT PIELEEN! JA TIESIN, MITÄ OLI KÄYNYT! …ja minä lupasin kostaa teidät. Nizin ja sinut. MINÄ. LUPASIN. KOSTAA… mutta tiesin, että se oli minun syytäni. Olisin ottanut teidät mukaan. Miksi en ottanut teitä mukaan… Mutta äitisi… mutta Niz… hän ei… hänen tietonsa… Purifierin verkko… se piti purkaa, SE PITI TUHOTA! MISTÄ MINÄ OLISIN VOINUT TIETÄÄ, ETTÄ TÄMÄ ON KAIKKI HÄNEN PELIÄÄN? ETTÄ KAIKKI OLIVAT SIIRTOJA HÄNEN YKSIVÄRISELLÄ LAUDALLAAN?”
Rajusti Codyn otteessa rimpuileva Xen rääkyi täyttä kurkkua kohti pystyyn hitaasti itseään kampeavaa, hysteerisen paniikin valtaamaa Killjoyta.
”SINÄ SAATANAN SOTAKONE OSASIT AINA VAIN AJATELLA SITÄ PIRULAISTA! SE SINÄ OLET! LUOTU SOTAAN! TAPPAMAAN! EI SINULLA VOISI OLLA PERHETTÄ! …me …me olimme aina kakkosia. AINA! SINÄ ET KOSKAAN VÄLITTÄNYT MISTÄÄN MUUSTA KUIN SILLE PERKELEEN MAAN TOAN LUIKULLE KOSTAMISTA JA KATSO MITÄ KÄVI! SINÄ. TAPATIT. OMAN. PERHEESI. TIESIN, ETTÄ SINUT OLI VIRHE OTTAA TÄNNE TURVAAN! Sinä olet pelkkä petturi… PETTURI!”
Xenin viimeisiin sanoihin Killjoy murtui. Hän ei saanut henkeä. Hänen mekaanisesti korjatut keuhkonsa lakkasivat toimimasta. Hänen täytyi päästä ulos. Vapisevin jaloin Killjoy ryntäsi pää edellä huoneen ovesta ulos takaisin Käden kompleksin metallisille käytäville. Ovi sulkeutui jossain lattialle lyhistyneen Killjoyn takana. Xenin rimpuilusta aiheutuva ähinä vaimeni oven mukana.
Kesti ainakin minuutti ennen kuin Killjoyn hengitys oli kunnolla tasaantunut, ja ainakin toinen, että tämä huomasi jään toan jalat nojailemassa seinään hänen vieressään. Killjoy nosti ikuiseen irvistykseen vääntyneet kasvonsa kohti odottavaa Matoroa. Toa kuitenkin vain tuijotti kohti edessään kohoavaa käytävän vastakkaista seinää. Halveksiva katse Matoron kasvoilla ei koskaan kääntynyt Killjoyyn asti. Vain monotoninen kysymys.
”Miten tarina päättyy?”
Killjoy oli häkeltynyt. Hänen mielensä kaaos ei kyennyt vielä käsittelemään kysymyksiä. ”Mitä sinä… miksi sinä kysyt… mitä väliä sill-”
”Minä kysyin: Miten. Tarina. Päättyy?”
Metsästäjän pää kolahti kovasti tämän nojatessa lattianrajassa samaan seinään, mitä vasten Matoro seisoi. Jään toan kylmän vaativa tivaaminen palautti Killjoyn maan pinnalle. Hänen täytyi saada ajatuksensa selviksi. Päästä loppuun. Viimeistellä tarina.
”Pian… pian… sen jälkeen. Tapasin Varjotun hänen salissaan…”
Varjottu. Hän valehteli minulle nimen. Skakdin, joka oli ollut paikalla surmaamassa Käden jäseniä. Hän sanoi, että tämä Skakdi oli murhannut Nizin. Minulle annettiin tarpeeksi johtolankoja päästä alkuun kostoretkelläni, mutta tämä Skakdi, Guardian, osasi piiloutumisen jalon taidon. Minulla kesti kaksi vuosikymmentä jäljittää hänet Klaaniin. Pieni tekijä vielä silloin, kuten varmaan muistat. Ei lähelläkään nykyistä kukoistustaan…
”Kaikki tietävät sinusta ja Guardianista. Se ei kiinnosta minua.”
Killjoy oli lievästi häkeltynyt jään toan napakasta kommentista. Metsästäjä suoristi jo hieman selkäänsä seinää vasten tiedustellakseen lisää.
”En ymmärrä… sinähän halusit minun jatkavan?”
”Tarinan loppu, Killjoy. Tarinan loppu. Tämä sama tarina, jossa sinä yhä elät. Miten sinä kuvittelet että tämä päättyy? Mitä Purifier tekee? Mitä sinä aiot tehdä?”
Kolme kysymystä. Kolme vaikeinta kysymystä, joihin Killjoyn aivotyö oli jo viimeiset vuodet yrittänyt saada vastausta. Kymmenet villit teoriat, uhkarohkeat yritykset ja toinen toistaan typerämmät suunnitelmat vilisivät pitkin metsästäjän tajunnan valtateitä. Oli entisen kenraalin aika viimein pukea ne sanoiksi.
”Hänellä on nyt yksitoista… hänellä on taas Saraji ja yksitoista kuulaa. …ja minä olen viimeinen. Siksi Cody toi minut tänne. Mahdollisimman kauas hänestä. Tätä viimeistä täytyy suojella.”
”Mitä tapahtuu, jos hän saa kaikki? Mihin sinä kuvittelet, että hän pyrkii?”
”Minä en oikeastaan ole edes varma, tarvitseeko hän näitä kaikkia, vai onko tämä vain osa hänen sairasta peliään. Kuuntelitko sinä, mitä minä kerroin kuulista? Ne eivät ole enää harmittomia bohrok-kokeita. Ne ovat eläviä olentoja. Jokainen niistä! Ja joka kerta, kun minä tapan sen pirulaisen, se menee ja ahmaisee taas uuden kuulan. Ja taas uuden. Hän ei ainoastaan sulauta itseensä mieliä. Joka kerta hän saa ne voimat ja ne ajatukset, mitä kuulan kantajalla oli. Meillä on käsissämme yhdeksän olennon mielistä hulluksi tullut tiedemies, jonka fyysiset voimat vastaavat yhtä tavalla yhdeksää olentoa. Jo nyt se pirulainen pystyy lyömään nyrkkinsä läpi metrin paksuisesta metalliseinästä. Regeneroi itselleen uuden pään, jos alkuperäisen repii irti. Ja nyt hänellä on kaksi kuulaa lisää. Kaksi mieltä ja kahden voimat. Jokainen kuula sekoittaa sen psykopaatin päätä lisää. Tekee siitä totaalisen mielisairauden kiteytymän. Ja sinä kysyt, mitä minä aion tehdä? Hitot. Jos minä olisin yhtään terve, pakenisin pirun Torangalle ja rakentaisin kodan. Söisin Takeaa lopun elämääni. Mutta sinä tiedät jo vastauksen. Koska minä en ole terve. Minä aion mennä sen pirulaisen kimppuun vaikka puolikuolleena. Revin ne pirun kuulat sieltä rinnasta ja hautaan ne jonnekin, niin kuin kuuluisi. Koska sitä minä teen. Sitä minä aina teen. Me jahtaamme toisiamme, kunnes jompikumpi kuolee. Ja jos totta puhutaan, niin minä olen tyytyväinen, oli se kumpi meistä tahansa. Vastasiko tuo kysymykseesi?”
Matoro uskalsi taas kääntää katseensa kohti vieressään istuvaa metsästäjää. Pettymyksen hallitsema katse oli vaihtunut nyt varovaiseen tyytyväisyyden tunteeseen.
”Kyllä… kyllä vastasi. Ja olet oikeassa. Sinä et ole terve.”
Killjoy hörähti. Hän ei voinut estää sitä. Jokin tilanteessa huvitti häntä. Vasta katse kohti kaksikosta oikealle jäänyttä kokoushuoneen ovea palautti Killjoyn sydämen takaisin paniikinomaiseen tykytykseen. Metsästäjä huokaisi taas syvään ja painoi päänsä polvien päälle nostettuihin käsivarsiinsa.
”Vanha Kenraali olisi tehnyt paremmin. Olisi tiennyt paremmin.”
Matoro huokaisi syvään, eikä enää kuulustellut murheen murtamaa metsästäjää. Jään toa kuitenkin avasi vielä suunsa, parkaistakseen kuin tyhjästä hänen oikealle puolelleen ilmestyneelle äänelle.
”Älä ole niin varma, poika. Jokainen meistä on tehnyt oman osansa virheitä.”
Tunnekuohujen keskellä kumpikaan käytävällä loikoilevasta kaksikosta ei ollut huomannut hissin kilahdusta, eivätkä sen liiemmin sieltä kolisseita jalkaparien askeleitakaan. Kaukaa käytävän päästä astelleet kolme hahmoa seisoivat nyt puoliksi pimeällä, lampuiltaan vajaavirtaisella käytävällä. Umbra astui ensimmäisenä käytävän valoisalle puoliskolle. Sitten tuli punavalkoinen robottisoturi, jonka haarniskan muoto hämmensi Killjoyta suuresti. Mutta kumpikaan näistä ei ollut matalaääninen puhuja. Se oli tulijoista kolmas. Maan toa. Kakamakasvoinen. Kasvot, jotka Killjoy tunnisti kaukaa vuosien takaa.
Matoron alati mysteerejä selvittävät aivot palasivat takaisin kokoushuoneen potretin oikeanpuolisiin kasvoihin. Killjoy nousi seisomaan ja otti askeleen kohti toaa. Maan toan kasvoille oli ilmestynyt hyvin varovainen hymy.
”Kenraalikapteeni… Killjoy? Olihan se Killjoy? Anteeksi. Muistojen palautuminen on hidasta. Nimet ovat vielä pahasti hukassa… mutta nuo kasvot. Muuttuneet, sodan runtelemat. Mutta muistan niille hopeisen Mirun. Muistan elävästi.”
Killjoy haukkoi henkeään. Hän ei kyennyt uskomaan. Jo toisen kerran päivän aikana hänen jalkansa alkoivat pettää.
”Ken- Kenraali Nurukan? … Olet elossa?”
”Puheet kuolemastani ovat liioiteltuja”, Nurukan vastasi ja virnisti.
”Kadotetut muistoni ohjasivat minut tänne etsimään vastauksia, mutta näyttääkin siltä, että löysin enemmän kysymyksiä kuin tohdin edes esittää.”
”Kysymyksien paljous on ollut vähän illan kantava teema”, Matoro totesi kahden kenraalin vierestä, ”minä en enää osaa edes yllättyä. Varmaan mistään… koskaan…”
Killjoyn kasvoilta puhdas epäuskoisuus kuitenkin välittyi edelleen. Sanat olivat edelleen kadoksissa.
”Tiedän olevani Kenraali, mutten tiedä tarkkaan miksi en muista tästä paikasta kuin utuisia muistikuvia. Löysin kuvan itsestäni ja kahdesta muusta maan toasta, mutta sekin herätti vain lisää kysymyksiä”, Nurukan jatkoi ja huokaisi. Hän oli tavattoman väsynyt.
”Sinä olet Kenraali?” Umbra ihmetteli ääneen. ”Ihmettelinkin, että mikä se meitä yhdistävä tekijä tässä sopassa oikein on.”
Nurukan nyökkäsi ja oli hetken hiljaa. Deleva vain tuijotti mustaa toaa. Hän oli järkyttynyt, vaikka tiesikin, että jokin yhteys heillä kaikilla oli. Se, että yhteys oli tämä outo järjestö oli vain vähän liikaa.
Käytävässä seisovan viisikon aivoista eniten toimintakykyiset olivat Matoron, vaikka viime viikkojen tapahtumat ja viimeisien tuntien informaatioryöppy ajoikin toaa tasaisesti henkiseen kaaokseen. Palapelin palaset loksahtelivat edelleen paikoilleen jään toan kallossa.
Vastaamattomilla kysymyksillä oli kenties yhteyksiä toisiinsa.
”Mutta… odottakaas nyt. Etkös sinä Killjoy juuri kertonut, että Sarajinkin muisti oli tyhjentynyt? Vielä suurempi kysymys: Miksi kukaan muu ei muista näitä asioita? Miksi koko maailma on unohtanut, että tällä laitoksella oli kolme johtajaa? Minä en ainakaan koskaan lukenut kuin Herrasta. Tässä on yhteys.”
Killjoy koputti nyrkillään ohimoaan kolmesti, hyvin kipeän näköisesti. Väkisin itsensä tilanteen tasalle kasannut nuori kenraali kaiveli mielensä perukoilta juuri niitä teorioita, joita hänellä oli ollut vuosikausia aikaa miettiä.
”Saraji, vahki tai ei, on elävä olento. Kuten mekin. Hänen mieltään ei vain poisteta kuin tietokoneen muistia. Olen teorioinut mahdollisuutta ennenkin… mutta… muistien pyyhkiminen ei ole ajatuksena täysin mahdotonta. Jos tarkkoina ollaan, meillä oli joskus aiheelle kokonaan oma tutkimusryhmä. Se lopetettiin tulosten puutteen vuoksi, mutta…”
”Mutta kuten olemme tänään oppineet, Käden sisällä kaikki salataan, aina”, Matoro täydensi.
”Epäeettisiä kokeita kuolleilla, muistien pyyhintää, superaseiden valmistusta, salaisia armeijoita. En yhtään ihmettelisi jos Mustasta Kädestä löytyisi Tren Krom tai Irnakk jostain…” Umbra puuttui keskusteluun.
”Tai maailmaa hallitsevia liskomiehiä”, Matoro ehdotti, ”Mutta palataksemme aiheeseen, jos Kädellä todella on tapa pyyhkiä mieliä, se on todella huolestuttavaa, sillä joku sitä hallitseva voi pyyhkiä itsensä pois historiasta, jos hän niin haluaisi.”
”Jos, ja painotan, JOS Purifierill- tai… Puhdistajalla on käytettävissään jotain noin voimakasta… me emme voi uskoa mihinkään. Jokainen sana tästäkin keskustelusta voi perustua täysin valheeseen. Herra Kenraali. Jos te olette alkaneet muistamaan, meidän täytyy tietää, MINUN täytyy tietää kaikki. Jokainen yksityiskohta, pienikin totuuden ripe saattaa ratkaista tämän yhtälön. Muistelkaa. Muistelkaa kovasti. Minä katsoin, kun Puhdistaja raahasi sinun ruhoasi pois sieltä hallista. Mitä sen jälkeen tapahtui? Mihin sinä oikein päädyit?” Killjoy tivasi.
Maan toa hiljeni hetkeksi. Hän vei mielensä mahdin äärimmilleen, vaikkakin tietäen, ettei sieltä löytyisi paljoa.
”Löysin itseni uinumasta kanisterista Pohjoismantereen rannalta. Tai en minä löytänyt, vaan läheisen ‘Voittamattomien matoranien kylän’ matoranit, kuten he itseään kutsuivat. He ruokkivat minua ja antoivat minulle uuden tarkoituksen. Olin hyvä lannoittaja kylän pelloilla maavoimillani. Sitten seikkailin ympäri maailmaa, kunnes törmäsin Umbraan ja Delevaan. Nyt olen täällä”, Nurukan lopetti ja otti vesikanisteristaan huikan. Hänen suunsa kuivui puhumisesta.
”Noh… tämä ei ollut kenellekään mitään uutta”, Matoro totesi mietteliäänä, ”mutta minusta on silti hämmentävää, miten tämän kaltainen joukko vain sattumalta sattuu seisomaan saman salaisen tukikohdan samalla pirun käytävällä, keskustelemassa yhteisestä menneisyydestä, jonka joku on pyyhkinyt. Seuraavaksi tuo ovi tuossa käytävällä aukeaa ja yksi noista vahkeista paljastuu isoisäkseni.”
Silloin se ovi käytävällä aukesi. Vielä itseään rauhoitteleva Xen yhdessä tämän olkapäitä lohduttavasti pitelevän Codyn kanssa astuivat esiin uteliaina uusien tulokkaiden keskustelusta. Kukaan ei ehtinyt edes tervehtimään, kun punainen valo molempien vahkien ohimolla syttyi palamaan. Molempien silmät laajenivat kauhusta. Codyn valtava kivääri oli siirtynyt silmänräpäyksessä tämän selän hihnoista vahkin käsiin. Kaikki kolme piippua ja Xenin ioniterät kohdistuivat suoraan kohti hämmentyneen Delevan kasvoja.
”KAL-SIGNAALI HAVAITTU! POISTUKAA KOHTEEN LÄHEISYYDESTÄ JA OTTAKAA TURVAETÄISYYS!” Cody ärjyi komentajan ottein. Käytävällä seisova viisikko kääntyi hämmentyneenä kohti aseet tanassa ilmestyneitä vahkeja. Killjoy taasen kiinnitti kunnolla huomionsa ensimmäistä kertaa punavalkoiseen toaan. Haarniska tämän päällä näytti yhä tappavan tutulta. Umbra ja Nurukan levittivät käsiään rauhoittumisen merkiksi.
”Minäkö KAL? Anna minun nauraa”, ja Deleva nauroi. ”Kyllä, jalassani on Mustan Käden logo. Kyllä, olen hassu kyborgisekamelska, mutta niin on suurin osa tässä maailmassa! Ei. En ole mikään skarrarrin Kal. Outoa sakkia muutenkin nuo epäkuolleet. Näytänkö muka sellaiselta?”
”Joten voisitteko muistaa piippulinjan, arvon herra ja rouva?” Umbra puuttui keskusteluun, hipelöiden miekkansa kahvaa.
”Miksi teillä edes on hälyttimet toa-zombien varalle? Mistä nuo laitteet edes erottavat, monestiko skannattava kohde on jo kuollut?” Matoro ihmetteli.
”No minäkin kävelen täällä teknisesti ottaen jo kolmatta kertaa… eikä tuo näytä minusta valittavan”, Killjoy totesi.
”VOISIKO EDES JOKU OTTAA TÄMÄN TILANTEEN VAKAVASTI!” Xen äksyili, ”Meillä on KAL, pirun KAL, tuossa noin ja te kaikki vain seisotte! Siirtykää!”
Codyn vilkaisu kohti Killjoyta kuitenkin johti jo vahkin aseen piipun laskeutumiseen. Rauhoittunut katse nuoren kenraalin kasvoilla kertoi tarpeeksi. Xen irvisteli kohti toveriaan tivaavana, omat ioniteränsä edelleen valmiina iskemään.
”Mitä… mitä sinä oikein teet?”
Cody laski aseensa piippu lattiaan päin ja asettui nojaamaan siihen rennosti.
”Minusta tuntuu, että meillä on kaikilla ollut pitkä päivä… ja minusta tuntuu myös, että meistä aika moni on sortunut tänään jo pieneen ylireagointiin.”
Lopulta, Xenin ranneterät laskivat hitaasti. Deleva huokaisi syvään. Matoro pyöritteli silmiään. ”Jokohan tässä olisi ollut tarpeeksi draamaa yhdelle päivälle?”
Muutama hyväksyvä hymähdys kuului seitsemän käytävään ahtautuneen toinen toistaan merkillisemmän olennon joukkiosta. Pienen hetken kaikki seisoivat hiljaa. Katseet kiertelivät lähinnä seiniä pitkin kiusallisen hiljaisuuden vallatessa kompleksin. Lopulta Xen ei enää kestänyt, vaan vihaisesti tuhiseva vahki lähti nyrkit tiukkaan puristettuna harppomaan kohti käytävän päätä. Killjoy huokaisi pettyneenä. Vastasaapunut kolmikko katsoi esittelynsäkin väliin jättäneen vahkin vihaista poistumista. Matoro päätti lopulta olla se, joka lähtisi hänen peräänsä.
”Jos minä vaikka tarkistaisin, että kaikki on kunnossa… selitän teille kolmelle sitten myöhemmin”, jään toa huikkasi mennessään, nyökäten kohti kädet puuskassa toverinsa menoa seuraavaa Umbraa.
”Ja minä menen noutamaan sen pikkukaverin ruumiin ja vien hänet viimeiseen leposijaansa”, Cody totesi hieman surullismielisenä. Kuin sanattomasta sopimuksesta hyvin vahkin kanssa toimeen tullut Umbra lähti seuraamaan komentajaa takaisin tietokonehallin taistelutantereelle ja jätti kaksi kenraalia sekä Delevan kolmistaan käytävälle.
”Suonette anteeksi…” Killjoy sopersi, kammetessaan itseään ylös, ”minun on… levättävä hetki. Käytävän päähän ja oikealle, jos haluatte jotain syötävää.”
Nurukan nyökkäsi paikalta pois linkuttavalle seuraajalleen ja harmaan selän kadottua hissiin käänsivät vanhat ystävät katseensa kohti kanttiinaa. Kohtaamisten käytävä tyhjeni, ja jätti illan paljastukset kaikumaan pitkin loputonta yllätysten kompleksia.
Pohjalla
”… no sehän oli”, huokaisi aivan hopeisen vahkin rinnalla käytävien halki marssiva valon toa. ”Tämä päivä muuttuu koko ajan omituisemmaksi.”
Kiväärin takaisin selkäänsä sitonut Cody hymähti myöntävästi uudelle tuttavuudelleen. Hän toimi samalla kompleksin lukuisien ovien avaajana kaksikon matkatessa takaisin kohti tietokonehallia.
”Olipa hyvä, että missasit aiemman pikku kaaoksemme. Siinä sitä vasta outoutta piisasikin.”
Umbra ei edes tohtinut kysyä. Jännitteet, joihin hän oli toveriensa kanssa marssinut olivat kaukana miellyttävästä. Toa kuitenkin päätti yrittää olla kyselemättä liikaa. Matoro varmasti kertoisi hänelle pian kaiken.
Saavuttuaan takaisin pääkallopaikalle kääntyi valon toan katse kohti kattoa ja tukikohdan ylempiä kerroksia. Lhekon kohtalo raastoi edelleen Umbran mieltä. Se, oliko Killjoy jotenkin osallisena hopeisen kuoleman syntyyn ei oikeastaan enää kiinnostanut häntä. Seikkailijan mieli kaipasi jo toisaalle.
Toa ei tuntenut oloaan mukavaksi sotilastukikohdassa. Siksipä Umbra yrittikin kääntää ajatuksensa tärkeämpiin kysymyksiin. Ellei jopa tärkeimpiin.
”Hullua, koko tuo muistinmenettämistouhu. Miten sellainen edes toimii? Ja miten ne kadotetut muistot nyt näin yhtäkkiä ovat alkaneet palailemaan? Saraji ja Nurukan molemmat. Jos tämä kaikki kerran on onnistuttu historiankirjoistakin poistamaan…”
Cody vilkaisi Umbraa tämän pitkän kysymyksensä aikana ja hymähti tälle myöntävästi.
”Muistien pyyhkiminen on vähän kyseenalainen käsite. En usko, että muistoja pystyy varsinaisesti poistamaan. Ehkäpä tämä mystinen tekniikka ennemminkin työntää ne niin kauas, ettei niihin enää jää kosketusta. Ja jos jonkin työntää tarpeeksi kauas… oikeilla metodeilla, sen varmaan pystyy myös vetämään takaisin.”
Umbran piti sisäistää hetki Codyn vastausta, mutta epätieteellisestä muotoilustaan huolimatta vahkin teoriassa oli toan mielestä järkeä.
”Oikeastaan, niistä ‘oikeista metodeista’ tämäkin rumba lähti. Sekä meidän xialaisten että Xenin hälyttimet täällä alkoivat soimaan, kun joku Steltinmereltä päräytti maailmalle ihan käsittämättömän voimakkaan telepaattisen signaalin. Sitä ei oltu piilotettu kovinkaan hyvin. Niillä proto-kranoilla tehty signaali pitää sisällään kahdeksaa tosi tosi uniikkia telepaattista kenttää, jotka on aika helppo tunnistaa. Ja sen voimakkuus oli myös aika naurettava, varmaan useampia kuulia samanaikaisesti, joten jos joku on sotkenut jengin mieliä, niin se se varmaan oli.”
”Proto-kranoja?! Mitä sinä juuri sanoit?” Umbra huudahti miltei järkyttyneenä.
Cody oli jo melkein unohtanut, ettei Umbra ollut kuulemassa Killjoyn tarinaa. ”Aiiivan, se sinun ystäväsi saa päivittää sinut ajan tasalle siitä… pikku yksityiskohdasta. Saatoit missata pari vähän oleellisempaakin juttua.”
Umbra pyöritteli silmiään samalla kun Cody jatkoi.
”Purry-ystävämme luultavasti vain odotti hetkeä, että Saraji pääsisi tarpeeksi lähelle jäljelläolevia kuulia, jotta voisi palauttaa tämän muistot ja samalla uskollisuuden itseään kohtaan. Hän ei varmaan olettanut arvon Kenraalin olevan enää elossa. Aliarviointi hänen osaltaan.”
Umbra ravisteli päätään. ”Ja tekö nyt luulette, että tämä Purifier-heppu on tämä kaaoksen takana? Muistivenklaukset, kuulien… tai siis… kranojen keräily?”
Pieni siteisiin kiedottu ruumis häämötti edessä päin. Cody oli asetellut vainajan jo rauhallisempaan asentoon hallissa käydyn taistelun jälkeen.
”Emmekä vain luule. Merkkejä tilanteen eskaloitumisesta oli jo ilmassa. Oli vain ajan kysymys, että se hullu alkaa taas riehumaan”, Cody totesi hienoinen sääli äänessään. Vainaja oli enää parinkymmenen metrin päässä heidän edessään.
”En koskaan ehtinyt edes näkemään koko tyyppiä. Onko hän todella niin paha, kuin Killjoy sanoo?”
Kaksikko oli saapunut ruumiin luokse. Valtava, Sarajin miekan kokoinen aukko olennon vatsassa inhotti kaksikkoa. Muuten täysin siteiden peittämästä hahmosta näkyi ainoastaan tämän eloton musta päälaki. Ennen toimeen käymistä Cody kuitenkin koki velvollisuudekseen vastata vielä Umbralle.
”Jos olen täysin rehellinen, en ole varma, kumpi on pahempi. Viattomia tapattava vallanhimoinen metsästäjä vaiko kostonhimoinen sotakoneeksi luotu metsästäjä. Minä en pidä tästä kamppailusta. Killjoy ei lopulta ole yhtään sen parempi kuin Purifierkaan, joskin…”
”Joskin?” Umbra jäi ihmettelemään Codyn pitäessä lyhyttä mietintätaukoa. Vasta nyt valon toa kiinnitti kunnolla huomiota vahkin oikean silmän olevan hieman palanut ja mustunut.
”.. .joskin se, miten voimakkaaksi se pirun Purifier on tullut, huolestuttaa minua ihan todella. Pisti Killjoyn matalaksi parilla lyönnillä. Repi hännän irti paljain käsin. Ja me puhumme nyt tyypistä, joka voitti meille sodan. Se peto. Päihitetty. Muutamassa sekunnissa. En pidä siitä, että minun maailmassani riehuu jotain noinkin voimakasta.”
Umbralla olisi ollut vielä hyvin polttava jatkokysymys aiheesta ”häntä”, mutta vainajan läheisyydessä seisominen sai toan hiljenemään. Eihän Umbra Lähettiin tutustumaan ollut ehtinyt, mutta valon toa sympatisoi siitä huolimatta. Toa ei voinut olla ajattelematta, olisiko pikkukaveri edelleen hengissä, jos hän olisi onnistunut pysäyttämään Sarajin Klaanissa.
”Raukka. Hänen ei olisi tarvinnut joutua tähän sotkuun. Oli aina niin tunnollinen. Ei koskaan jättänyt työtään kesken.” Ruumiin yläpuolelle kumartunut Cody alkoi hitaasti käärimään mustia siteitä Lähetin ylävartalosta ylöspäin ja irrotti varovasti ionimiekan ruumiiseen kiinni polttamia kankaanpalasia.
”Sinä tunsit hänet varmaan paremmin? Kuka hän oli?” Umbra tiedusteli mahdollisimman hienotunteisesti.
”Ei hänellä varsinaisesti muuta nimeä ollut kuin Lähetti. Suurin osa tykkäsi pitää työnimikkeensä vapaiksi päästyään.”
Umbra ei ymmärtänyt sanaakaan Codyn selityksestä. Vahki vilkaisi takanaan seisovaa toveriaan ja pudisteli päätään omalle huomaamattomuudelleen.
”Äsh, anteeksi. Minä aina unohdan, ettet ole täkäläisiä. Hän oli yksi kokeellisista Vahki-Va -yksiköistämme. Otimme palasia sotilastekoälystämme ja annoimme niille erilaisia persoonia ja työtehtäviä. Tiedäthän, aluksi ihan vaihtelun nimissä. Se perinteinen naisääni tympäisi aika monia, joten teimme pari lisää. Väki tykkäsi, kun oli vähän elämää. Sitten sodan jälkeen Killjoy käski sorkkia niiden muistoja ja päästää ne menemään. Hän piti näistä aina kovasti. Halusi kai antaa niille mahdollisuuden paeta ennen kuin Metsästäjät pistäisivät paukkuen.”
”Ja silti hän palasi? Ei olisi tarvinnut. Ei täältä mitään hyvää ole kenellekään seurannut.”
Cody hymähti hyväksyvästi ja jatkoi siteiden varovaista irroittamista. Groteski reikä Lähetin vatsassa oli nyt kokonaan kaksikon nähtävillä.
Vahkin kertomus selitti nyt, miksei ruumiin ympärillä ollut lainkaan verta.
”Odinalta asti, vieläpä. Matkasi viikkokausia. Koki kai velvollisuudekseen toimittaa vielä viimeisen lähetyksen. Luoja paratkoon. Mistäköhän hän edes oli saanut Aizenin kuulan käsiinsä?”
Toasta tuntui, ettei hän kuulunut tähän toimitukseen, ja olikin jo melkein jättämässä Codyn kaksin elottoman Lähetin kanssa. Sitten vahki viimein alkoi käärimään siteitä Lähetin pään ympäriltä ja Umbran oli pakko keskeyttää alkeellinen poistumisyrityksensä.
”ET OLE TOSISSASI!”
Cody näytti ärtyneeltä toan epäkunnioittavasta huudahduksesta, mutta Umbra ei voinut estää itseään. Toa nipisti omaa käsivarttaan ihan vain testatakseen, oliko hänen näkemänsä totta.
Siteiden alta ei paljastunut naamiota, eikä edes vahkin päätä, niin kuin Umbra oli odottanut. Sen sijaan siellä oli musta kallomainen pää, pienet viirusilmät ja hampaat, jotka näyttivät siltä, kuin koko hahmon pää olisi loppunut pelkkään yläleukaan. Umbra oli nähnyt samanlaisen satoja kertoja aiemminkin. Klaanin käytävillä. Hahmolla, jonka hän luuli olevan vain tosi merkillinen matoran.
”Creedy! Skarrarrarrin Creedy! No ei ihme, että se mokoma kaveerasi niin paljon Killjoyn kanssa. Kahviossa sitä aina ihmeteltiin, miten kukaan hänen kokoisensa uskaltaa liikkua sen teknojätin kanssa.”
Cody päätti olla kyseenalaistamatta termiä ”teknojätti” ja sen sijaan tyytyi olemaan yllättynyt toan havainnosta.
”Creedy? Tarkoitat varmaan Mekaanikkoa. Hän on hauska kaveri. Innostuu välillä vähän liikaa. Mitäs hänelle oikein kuuluu? Luulin, että Lähetti-raukka tässä oli viimeinen toimintakuntoinen Va.”
”En… en oikeastaan tiedä. Hän oli mukana ensimmäisessä kamppailussamme Sarajia vastaan, mutta hän katosi johonkin taistelun tiimellyksessä. Lähdimme niin kiireellä, ettemme ehtineet tarkistaa, mihin.”
Cody myhäili ymmärtäväisesti. Killjoyn punaisen pikku apurin kohtalosta tietämätön kaksikko nosti lopulta yhdessä Lähetin ruumiin hallin lattialta. Molemmat olivat hieman piristyneitä siitä, että ehkä kaikki Käden koskema ei sittenkään ollut pahaa. Yksitoista kerrosta itsensä ylöspäin sinkauttanut Killjoy olisi tiennyt paremmin, mutta tietämättömyyden onnellisuudessa liikkuva kaksikko talsi surullisen lastinsa kanssa kohti ruumishuonetta. Umbra näki hieman keventyneen tilanteen sopivaksi vielä yhdelle kysymykselle.
”Minun on ihan pakko vielä ihmetellä. Sinä mainitsit Killjoyn hännän. Mitä ihmettä tuolla hallissa aikaisemmin tapahtui? Ehdin nähdä vain tosi paljon hampaita ja jotain pitkää purskahtavan sen hullun selästä.”
”Ai, se. Joo. Killjoy on Kralhi”, Cody totesi arkisesti.
Umbran pää siirtyi taas halkeamispisteeseen. ”…että mitenkä oli?”
Codya lähinnä huvitti. ”Mm-h. Eikö hän tosiaan koskaan ole maininnut aiheesta? Luulin, että olette molemmat kotoisin sieltä Klaanista.”
”Me… emme varsinaisesti koskaan ole hirveästi kaveeranneet”, toa mutisi vaivaantuneena. Umbra ei ollut aivan varma, olisiko hänen kuulunut tietää Killjoyn todellisesta olemuksesta vaiko ei.
”Juu, noh. Jos olet koskaan törmännyt niihin nelijalkaisiin piikkihäntäisiin jätteihin, jotka joskus talsivat tuolla Metru Nuin erämailla… niin Killjoy on tavallaan niiden isoveli. Pitkä tarina, oikeastaan.”
Ruumishuoneelle oli enää yhden käytävän verran matkaa ja sen matkan ajan silmiään pyörittelevä toa päätti vain olla kyselemättä enempää. Lähinnä oman mielenterveytensä vuoksi.
Tutkimusosasto 1, Arkistot
Elottomista tovereistaan poiketen arkistojen ovi oli tehty vanhasta ja vankasta puusta. Saranat natisivat korvia vihlovasti oven sulkeutuessa kaksikon takana. Mutta tätä ovea eivät olleet vuosisadat kuluttaneet. Sen kaiverrukset ja yksityiskohdat olivat pölyn peitossa mutta täysin ehjiä. Matoro huomasi seuranneensa Xeniä huoneeseen, joka näytti olevan täysin eri ajalta kuin loput teknologiaa uhkuvasta kompleksista.
Punamusta vahki rojahti puiselle jakkaralle oven viereen ja nosti kätensä pitelemään kivistävää päätään. Vahkin päivä oli ollut hermojaraastavin vuosikymmeniin Xenin ollessa tottunut lähinnä hiljaisten koneiden uskolliseen seuraan.
Matoro olisi melkein halunnut jo aloittaa rauhoittelevan ja tovereidensa puolesta anteeksipyytelevän puheenvuoronsa, mutta huoneen sisältö harhautti häntä. Toa oli seurannut vahkia arkistoihin. Tiedon alkulähteille ja vanhojen reliikkien kotiin. Suu auki ympäristöään ahnaasti vilkuileva toa sai Xenin pudistelemaan päätään jopa hieman huvittuneena.
”Tiedätkö. Meinasin aluksi heittää sinulle pari valikoitua sanaa siitä, että en kaipaa ketään katsomaan perääni ja kuinka voisit mieluummin häiritä niitä, joilla on selkeästi isompia ongelmia täällä. Mutta nyt kun näen tuon ilmeesi, niin ehkä sinä nyt kuitenkin tulit ihan oikeaan paikkaan.”
Matoron tutkima huone oli kuin eri maailma Käden aiempaan teräshelvettiin verrattuna. Hän näki kansioita, papereita ja jopa kivitauluja. Vitriineissä ja arkuissa oli kaikkea kivistä vanhoihin, monipiippuisiin tuliaseisiin. Kaikki näytti jotenkin kaoottiselta ja epäjärjestelmälliseltä Käden normaaliin sotilaalliseen järjestelmällisyyteen verrattuna.
”Mikä paikka tämä on?” hän kysyi miettien.
Xen hieroi vielä vasemmalla kädellä otsaansa yrittäen epätoivoisesti lievittää päänsärkyään. Oikealla kädellään hän kuitenkin osoitteli kohti jykeviä tammipuisia kirjahyllyjä, joiden sisältö koostui pääasiassa ikivanhan näköisistä ajan samentamista opuksista ja paksuista kansioista, joiden selkämyksiin kirjoitetuista teksteistä ei enää saanut selvää.
”Alunperin tämä oli Herran ensimmäinen työhuone. Myöhemmin, maanpäällisen tornin rakentamisen jälkeen kaikki hänen peräänsä jättämä sälä innoitti meitä varastoimaan kaiken antiikkisen tänne. Kaikki tässä huoneessa on ajalta ennen Kättä. Asiakirjoja ja artefakteja vuosilta kauan ennen meitä.”
”Entä mistä tämä kaikki on peräisin?” Matoro jatkoi. Osa esineistä oli todella vanhoja – Matoro erotti esimerkiksi selakhialaisen safiirimiekan vitriinissä. Sen äärellä oli kokoelma erilaisia kiviä ajalta ennen Kuutta Kuningaskuntaa. Hän tunnisti yhden niistä parannuskiveksi. ”Nämäkin ovat tuhansia vuosia vanhoja”, jään toa jatkoi puoliääneen.
”Minä en oikeastaan tiedä”, Xen totesi hieman vaivalloisesti, noustessaan kesken lauseensa penkiltään tarkastellakseen Matoron osoittamaa parannuskiveä tarkemmin. ”Suurin osa tästä tavarasta oli täällä jo kauan ennen minun syntymääni. Olen lähinnä kahlannut läpi noita asiapapereita tuolta hyllyistä… tiedäthän, ajankuluksi.”
Matoro tarttui yhteen ruskeaan kansioon. Hän pyyhkäisi pölyä sen kannesta ja luki.
Tutkimuspotilas 41E. Teksti oli painettu xialaistyylisellä, kulmikkaalla fontilla muuten tyhjään kanteen.
Toa avasi kansion satunnaisesta kohdasta. Se oli kirjoitettu täyteen monimutkaisia tieteellisiä termejä kamalalla lääkärinkäsialalla.
”Onko näistä… irronnut mitään mielenkiintoista?” Toa kysyi selatessaan kansiota eteenpäin.
Xen naurahti varovaisesti, asteli Matoron vierelle ja alkoi tutkimaan potilaskansiota, jonka toa oli juuri käsistään laskenut.
”Ei oikeastaan. Hyvin harva näistä edes kertoo, kuka näitä raportteja on tehnyt, tai missä. Muutamassa kaunokirjallisessa teoksessa oli kustantaja mainittu, mutta muuten tämä kaikki on lähinnä tosi tosi pitkäveteistä tiedehöttöä. Eipä sillä, kyllä minulla aikaa on riittänyt. Olen tainnut paria tällaista lukuunottamatta selata läpi kaiken.”
”Minusta tuntuu, että aika moni Käden luurangoista perustuu näihin tutkimuksiin”, Matoro vastasi ja työnsi kansion takaisin paikalleen. ”Ei ihmekään, että Musta Käsi kehitti aikaansa edellä olevaa teknologiaa, kun niillä oli kellarissaan kaikki maailman tieto.” Hyvin paljon Kal-haarniskaa muistuttava hopeinen teräshirmu katseli toaa häiritsevin silmin kirjahyllyjen vieressä. Xen huomasi toan vilkuilevan kohti rautajättiä ja vahki siirtyikin hieman sivuun päästäen toan tutkimaan sitä tarkemmin.
”Sitä minäkin arvelin. Kaivelin joskus jotain vanhoja inventaariolistoja ja armaan Purifierimme nimiin oltiin merkattu tonnitolkulla tavaraa hänen saavuttuaan ensimmäistä kertaa Metru Nuille. Jos kuulat ovat yhtä vanhoja, kuin jotkut väittivät, en ihmettelisi, jos tämä kaikki olisi tullut samassa satsissa.”
Matoro kumartui tutkimaan haarniskan oikean säären sivuun kaiverrettuja teknisiä tietoja vältellen parhaansa mukaan haarniskan tyhjiä silmänaukkoja. Kaiverrettujen numeroiden kirjoitusasu oli hyvin vanha, mutta Matoro ymmärsi niitä niukin naukin. Tulkitsemista olisi kuitenkin helpottanut paljon, jos jostain toan ja vahkin välistä lattianrajasta kuuluva naputus ei olisi ollut niin häiritsevä. Aivan, kuin joku olisi rummuttanut sormiaan laiskasti pöydänkulmaa vasten.
Ärtyneenä Matoro käänsi kasvonsa lattialle vierelleen, valmiina lausumaan muutaman valitun sanan hermojaraastavan naputuksen tekijälle. Kun toa näki, mistä ääni lähti, hän kuitenkin päätti olla aivan hiljaa ja perääntyä hyvin, hyvin rauhallisesti. Xen oli jo ottanut muutaman askeleen taaksepäin tarkkaillessaan lattialla kulkevaa merkillisyyttä.
Sen katsominen oli kuin olisi tarkastellut vanhaa animaatiota, jonka kuvista puuttui joka toinen. Liikkuen kuin rampa, toisesta todellisuudesta saapunut hämähäkki, robottinen sininen käsi käveli hitaasti lattian halki sormien noustessa ja kohdatessa puisen lattian uudestaan ja uudestaan. Toa ja vahki vilkaisivat toisiaan inhonsa keskellä, mutta tarkkailivat kuitenkin koko ajan karmivan ruumiinosan matkaa halki huoneen. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käsi katosi jonnekin kirjahyllyjen taakse. Kaukaisten sormien naputuksen muututtua luonteeltaan metallisiksi kaksikko päätteli outouden kadonneen jonnekin ilmastointikanaviin. Matoron mieleen muistui välittömästi hetki kerroksen huoltokäytävistä, jossa äänet kanavista olivat säikäyttäneet koko tiimin.
”Tiedätkö sinä tuosta jotakin?” Matoro kysyi. Hän oli selvästi edelleen varuillaan.
Xenillä kesti hetki karistella inho kasvoiltaan. ”Minä… muistelen nähneeni sen vilaukselta pari kertaa … kai. En… en oikeastaan ole varma. En edes uskalla arvailla, mitä kaikkea tämä paikka pitää sisällään”, Xen irvisteli. Tilanteesta toipunut Matoro tunsi oudon sähköisen värinän selkäpiissään. Toa muisti taas, miksi Käden tukikohta oli niin vaarallinen.
Mutta sitten tunne meni ohi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Toa kohautti olkiaan ja kumartui takaisin tutkimaan haarniskaa.
Hänestä tuntui kuin se olisi voinut herätä minä hetkenä hyvänsä eloon ja kuristaa toan kylmillä käsillään. Hän huomasi hieman ruostuneessa rintapanssarissa kaiverrusta siinä, missä Käden tunnus haarniskan väkivaltaisemmissa serkuissa sijaitsi.
Se oli ilmeisesti sarjanumero, jota seurasi päiväys.
”Tämä ei voi pitää paikkaansa”, Matoro hämmästyi, ja luki numerosarjat uudelleen. ”Tämä väittää olevansa mielettömän vanha. Tehty ajanlaskun alun aikoina.”
”Näytäs”, Xen ihmetteli ja kumartui Matoron rinnalle. Hetken tuijotettuaan vahki huomasi Matoron olevan oikeassa. ”Voi ratas, olet oikeassa. Hassua, etten itse ole koskaan osannut kurkata tänne.”
Xenin kasvoille nousi varovainen tajuamisen into. Hän pinkaisi isoimman kirjahyllyn taakse (miltei törmäten samalla hyllyrivien eteen kasattuun kredipselleenitynnyrikasaan) ja jätti Matoron hetkeksi kaksin hopeisen haarniskan kanssa. Hetken kuluttua hyllyn takaa kuului vahkin vahvistaa huudahdus.
”Jep! Sama juttu tääällä! Olisihan sitä voinut älykkäänä tämänkin huomata aikaisemmin.”
Rennosti lampsien vahki ilmestyi taas hyllyn takaa ja rojahti takaisin jakkaralleen mietteliäänä. Matoron mielenkiinto oli jo siirtynyt erilaisia pienesineitä sisältävälle hyllylle. Yksi esineistä muistutti hälyttävästi Matoronkin vyölle kiinnitetyn ionimiekan kahvaa. Kahvan vierelle oltiin aseteltu noin kämmenen kokoinen kaksitoistareikäinen puusta veistetty teline eri värisillä nupeilla ja sen vieressä, pienessä läpinäkyvässä pussissa oli kasa nuppien kanssa vastaavien värisiä marmorikulia. Matoro hymähti ja alkoi näpräämään kuulia paikoilleen telineeseen. Hän pääsi prosessissa noin puoleenväliin, kunnes hän tajusi, että huoneessa oli ollut jo pitkään hyvin hiljaista. Toa kääntyi kohti vahkin jakkaraa, jolla Xen istui täysin hiljaa, laajat silmät lattiaa tuijottaen.
Matoro antoi viimeisien kuulien vieriä hetken matkan pitkin pöytää kunnes ne pysähtyivät vasten hyllyn takaseinää. Toa nojasi varovasti kaapin reunaan. Xen ei huomioinut lainkaan Matoron liikkeitä.
”Kaikki kunnossa?”
Vahki oli pysähtynyt hetkeksi ajattelemaan. Hänen ajatuksensa olivat selkeät ensimmäistä kertaa kokoushuoneessa käydyn keskustelun jälkeen. Xen oli vapaa. Lukemattomia olivat päivät, jotka vahki oli viettänyt keskellä sieluttomia sotakoneita. Perheensä hylkäämänä, entisen tekniikan valtakuntansa vangitsemana. Nyt hänen kotinsa oli täynnä vieraita. Hän ei uskaltanut väittää tuntevansa enää edes Codya, saatika sitten Killjoyta. Aikaa oli kulunut liian kauan. Kivistys Xenin päässä oli palannut. Nainen kirosi päänsä sisällä.
”Tuli vain mieleeni, kuinka… kuinka te saittekaan osastoni ovet auki? Meillä ei ole ollut virtaa vuosikymmeniin.”
Matoron ei olisi kuulunut häkeltyä kysymyksestä. Silti hän joutui miettimään hetken vastausta. ”Killjoylla… oli niitä valkoisia kuulia. Paranteli niillä ilmeisesti aluksi itseään, mutta hän kytki ne lopulta verkkoon tuolla huoltokäytävällä.”
Xen huokaisi, mutta hymähti sitten ymmärtäväisesti. ”Niin. Niin arvelinkin.”
Matoron ilme oli kysyvä. Toa huomasi vahkin sanojen takana tarkoituksen. Hän ei kuitenkaan halunnut hoputtaa mietteisiinsä uponnutta vahkia.
”Tiedätkö sinä, mitä ne ovat? Ne kirkkaat kuulat. Miten ne eroavat alkuperäisistä?”, Xen jatkoi.
Matoro ei tiennyt vastausta. Muistikuvat Sarajin Xialla tekemistä selityksistä olivat hataria. Ennen tätä päivää Matoro ei oikeastaan koskaan ollut huomioinut eroa erilaisten kuulien välillä.
”Kuten kaikki, mitä täältä löydät, nekin perustuvat johonkin muinaiseen. Ne ovat äitini luomus. Yritys luoda jotain, joka vastaisi kranan voimaa. Hän onnistui… tavallaan.”
Tässä vaiheessa Matoron oli pakko keskeyttää. Hän nosti kätensä pystyyn tauon merkiksi. ”Minun on pakko kysyä… mitä sinä tarkoitat ‘äidilläsi’?”
Xen veti syvään henkeä lauseidensa välissä. Hän näki tässä mahdollisuutensa. Jomotus hänen päässään vaati sitä. Matoro oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa vuosikymmeniin.
”Äitini… Tohtori Niz loi minut yhdessä Killjoyn kanssa. Oikeastaan, taisin olla isäni idea. Hän halusi todistaa, että he kykenisivät luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan.”
Asioiden luonne alkoi viimein paljastumaan Matorolle. Hän muisti aiemmin Killjoylle esittämänsä kysymyksen siitä, tunsiko tämä Niziä. Killjoy ei koskaan vastannut ja nyt toa ymmärsi, miksi.
”Hyvin sekin sitten onnistui”, Xen tuumi apeana ja käänteli sitä kohtaa kädestään, mistä hänen ionikyntensä normaalisti aktivoituivat. ”Vahkin ruumis, kaatuneiden sielu. Minä, kuten Cody, Saraji ja niin monet muut ennen minua… niiden kokeiden tuloksia, joita äitini vuosikymmenet johti.”
”Kaatuneiden sielut”, oli helppo lukea Matoron huulilta. Xen pureskeli hermostuneena omia sormiaan.
”Kalit. Mielettömiä, sieluttomia, täydellisiä sotilaita. Ruumiit kaivettu kenttähaudoista, haarniskat taottu kaatuneiden verestä. Mutta minne sielu menee, kun se poistetaan?”
Matoro tarvitsi vain muutaman sekunnin ratkaistakseen yhtälön. Hän kääntyi takaisin hyllylle takanaan ja kahmaisi loput marmorikuulista takaisin käteensä. Yksi kerrallaan hän asetti loputkin niistä omille paikoilleen telineessä. Mutta yksi jäi yli. Kuulista läpinäkyvä. Matoro kääntyi takaisin Xeniin, joka oli noussut seisomaan. Vahki otti kolme askelta eteenpäin, kunnes tämän kasvot miltei kohtasivat Matoron.
Vahki kopautti kahdesti omaa rintakehäänsä, katsoen toaa samalla suoraan silmiin. ”Sieluja. Kymmeniä niitä. Puristettuna massaksi sisääni. Kaikki mitä olen ja tulen olemaan. Mikään ei ole omaani. Kaikki tulee menneestä.”
Xen rääkäisi kuuluvasti, irvistäen kallonsa läpi kulkevasta sokaisevasta kivusta. Matoro oli ojentamassa käsiään kohti kivusta kouristelevaa vahkia, mutta pysähtyi puolimatkassa ollessaan epävarma siitä, mitä hän voisi tehdä.
Kumartunut, päätään molemmin käsin pitelevä vahki nosti väkisin katseensa huolestuneeseen toaan. Vaaleanpunainen valo vahkin silmissä oli muuttunut hohtavaksi punaiseksi. Ääni, joka Xenin suusta kuului oli muuttunut. Toinen ääni oli tullut tavallisen rinnalle. Matoro yritti ottaa askelta taaksepäin, mutta hylly hänen takanaan teki sen mahdottomaksi. ”Sinä olet tiedon lähteillä, toa. Ja minun täytyy jakaa.”
Vahki nosti oikean kätensä Matoron kasvojen eteen. Punainen valo paistoi rakennetun mustan metallin raoista. Käsi oli valmiina tarttumaan Matoron kasvoihin. Toa puristi tiukasti takanaan tiellään olevan hyllyn reunaa ja kallisti päätään niin kauas kuin pystyi. Irvistys toan kasvoilla ei pysäyttänyt tuntemattoman vallan hallitsemaa Xeniä.
”Jakaa tarina. Hyväksy käteni, vanha tuttu, ja voin näyttää sinulle kaiken.”
Matoro ei osannut järkeillä sitä itselleen, mutta Xenin sisältä uhkuvassa äänessä oli rippeitä jostain tutusta. Hän oli kuullut tämän äänen ennenkin. Ja ääni ei kuulunut vahkille. Xen oli pysähtynyt. Punaiset silmät odottivat toan vastausta. Käsi ei liikkunut mihinkään. Matoroa ei pakotettu mihinkään.
Uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta, kuten niin useasti ennenkin. Toan kädet laskeutuivat hänen vierelleen. Vasen käsi hipaisi tarvikepussia, jonka sisälle sininen siru oli piilotettu. Matoro suoristi päänsä ja sulki silmänsä. Xen hymyili leveästi.
”Hengitä syvään.”
Käsi laskeutui hellästi Matoron Cencordille ja levitti sormensa peittämään maskin kiikarisilmätöntä puolta. Toa veti syvään henkeä, aivan kuten Xen ja tämän kaukaa kaikuva toverinsa olivat pyytäneet.
”Eilen. Tänään. Huomenna. Yhdessä paikassa ne ovat sama. Sieltä me tulemme. Sinne me menemme. Ja sen, toa, sen minä sinulle näytän.”
Valo välähti. Matoro seisoi tyhjyydessä. Ja vaikka oli tyhjää, oli kello. Ja kellossa oli nainen. Nainen katsoi Matoroa silmiin. Vaikkei naisella ollut silmiä. Olivat vain hampaat. Vihreä valo hehkui naisesta. Punainen valo hehkui häkistä vihreän vierellä.
Valo välähti. Matoro seisoi metallisella lattialla. Mutta lattia sijaitsi taivaassa. Musta hahmo heittäytyi reunalta hänen edessään. Heittäytyjällä oli raajoja kolme. Neljäs oli leikattu irti. Miekka oli lävistänyt hahmon ja se miekka katosi myös hahmon mukana.
Valo. Kaupunki. Tori. Punainen ja vihreä iski yhteen. Matoro erotti tutut kasvot väkijoukosta.
Valo ja sitten pimeys. Kuusi tummanpuhuvaa soturia. Seitsemäs hahmo perääntymässä kohti hyytävää merta.
Viimeinen valo. Luola. Matoran. Valokivi. Puinen arkku sateenkaaren häpeään laittavalla hohteella. Ja arkun vieressä kapseli. Ja kapselissa hahmo. Matoran ihasteli kapselia. Nosti mustan kämmenensä sen lasia vasten. ”Keskity, toa. Olemme kaukana, mutta jaksa vielä hetki.”
Äänen motivoimana Matoro katsoi tarkemmin. Kapselin vieressä oli myös kyltti. Kieli oli tuntematonta, mutta Matoro ymmärsi sitä silti.
Ja sitten toa seisoi taas huoneessa, vahkin musta käsi peittämässä kasvojaan. Vaaleanpunainen väri palasi silmänräpäyksessä Xenin silmiin. Haukkoen henkeään kuin hukkuva vahki irroitti kätensä jään toan kasvoilta ja hoipperehti askeleen ja toisenkin taaksepäin. Matoro oli tyrmistynyt, mutta Xen ei antanut mielensä harhailla kauaa. Vahkin kädet tarttuivat toaa olkapäistä ja kasvot vaativat vastauksia.
”Näitkö sinä sen!? Pääsitkö yhtään pidemmälle?”
Vahkin normalisoitunut ääni ei vielä täysin herättänyt Matoroa transsistaan. Välähdykset kulkivat edelleen läpi hänen silmiensä, kunnes toa viimein alkoi taas ajattelemaan. Kaksikon katseet kohtasivat. Matoro kertasi kaiken vielä mielessään.
”B. Kirjain B. Ja… jotain vanhaa. Mutta vain välähdyksiä.”
Xen huokaisi pettyneenä. Vahki peruutti hatarasti takaisin jakkaralleen. Päänsärky oli kadonnut. Ainakin hetkeksi.
”… kuten kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Se en siis ole vain minä.”
Matoro ravisteli päätään kokemuksestaan. Käden tukikohdan niin usein tarjoama kysymystulva raivasi jälleen tietään toan päässä. Tällä kertaa tosin Matoro tiesi yksinkertaisen tavan selvittää se kaikki.
”… mitä?”
Xen nojasi leuallaan käsiinsä pettyneenä ja tylsistyneenä. Vahki tiesi jo kysymyksen tulevan. Hänellä oli myös valmis vastaus.
”Jos armaan velipuoleni Sarajin veressä kiertää Kakaman voima, niin Eldan… kiertää minun.”
Osa kysymyksistä ratkaisi itsensä, mutta eivät kaikki. Xen ei kuitenkaan lopettanut vielä. ”Minä näen, jos joku liikkuu varjoissa. Kuulen, jos joku kulkee kaukaisuudessa. Minä koen kaiken. Kukaan ei liiku ilman, että minä en tietäisi siitä.”
Matoro valui uupuneena hyllyä pitkin lattialle. Valmiksi raskas päivä yhdistettynä mielitemppuihin oli vienyt toan voimat. Hän kaipasi jo lepoa. Xen kuitenkin näki, että toa kuunteli edelleen.
”Mutta täällä oli aina hiljaista. Hopeinen kuolema yläpuolellamme nukkui. Minun seurassani liikkuivat vain ne ilman mieltä. Joten miksi minä kuulin aina äänen? Kellon äänen?”
Matoro muisti yhden välähdyksistä. Kellon ja naisen. Muiston täyttivät kuitenkin hampaat. Toa vannoi nähneensä sellaiset ennenkin.
”Minä kuulin sen myös.”
Xen nyökkäsi. ”Mutta se ääni ei ole enää yksin. Muutama viikko sitten… hän ilmestyi. Hän puhui minulle. Näytti minulle sen, minkä hän juuri näytti sinulle. Aina samat välähdykset. Sama järjestys. Päättyen aina siihen luolaan ja matoraniin. Kirjaimeen B… ja sitten se päättyy.”
”Ja sinulla ei ole hajuakaan siitä, miten se jatkuu”, Matoro arvasi. Xen huokaisi myöntävästi. Vahki näpräili punaista medaljonkiaan. Ketju sen ja vahkin kaulan välillä oli rento, mutta kaksi korun kiekkoa leijuivat yhä sillä korkeudella, missä Xenin kaula oli ennen istuuntumistaan.
Matoro tuijotti sitä hetken. Sen hidas kelluminen ilmassa oli rauhoittavaa. Toasta tuntui siltä, että hän voisi viimein nukkua hetken. Xen huomasi tämän myös. Vahki nousi ylös ja käänsi selkänsä toalle. Mutta niinkin väsynyt kuin Matoro olikin, hän ei halunnut päästää Xeniä vielä menemään.
”Miksi minä? Olisit voinut näyttää tuon kenelle tahansa.”
Xen kääntyi, vieno hymy kasvoillaan. ”Jos haluaisin olla tyly, sanoisin, että koska olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen.”
Matoro virnisti omahyväisesti. ”Mutta?”
”Mutta minä näen, että sinulla on… kapasiteettia ymmärtää. Ja selvittää. Sinussa on jotain.”
Toa väänsi itsensä ylös ja täräytti samalla hyllyn vastakootun kuulaesitelmän kumoon. Marmorikuulat vierivät pitkin pöytää, mutta yksikään niistä ei pudonnut.
”Ja mitäköhän se mahtaa olla?”
”Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen”, Xen kikatti suunsa eteen nostetun käsivartensa takaa. Matoro ei voinut olla hymyilemättä keventyneelle tilanteelle. Väsymys alkoi painaa myös vahkin niskassa, ja silmien auki pitämisen kyvyn lisäksi Xen alkoi menettää myös itsehillintänsä.
Mutta ennen oman kovan ulkokuoren illuusionsa menettämistä Xen asteli vielä takaisin huoneeseen, toan ohi ja hyllyrivien kätköihin. Matoro odotti kärsivällisenä ja kuunteli lipastojen availua ja papereiden kahinaa. Lopulta lipasto suljettiin ja vahki palasi jotain pientä käsissään. Se oli musta datapaketti, jonka päälle oli liimattu sininen muistilappunen. Matoro erotti sen tekstin, ”Vallankumouksellinen”.
”Tämä”, Xen esitteli, roikottaen datatikkua sen hopeisesta metalliketjustaan, ”on jotain, jonka löysin isäni jättämistä tavaroista. Kirjettä sen mukana ei oltu allekirjoitettu, mutta sen kirjoittaja väitti tämän vastaavan jokaiseen mahdolliseen kysymykseen, mitä Killjoylla oli.”
Xen vei tikun lähemmäksi toaa, joka kallisti päätään kysyvästi. Vahki työnsi ketjun päässä killuvaa objektia lähemmäksi toaa vielä kerran, kunnes valkoinen käsi avautui ja vahki sai tiputtaa tikun toan sulkeutuvaan kämmeneen.
”Meillä ei ole ollut enää ikuisuuksiin laitteita selvittää sen sisältöä. Se on joko pahasti korruptoitunut tai mielettömän hyvin salattu. Mutta sinä sanoit tulevasi paikasta, jossa on kaltaisiasi. Kenties siellä olisi joku, joka voisi selvittää sen sisällön?”
”Klaani, kyllä”, Matoro totesi ja tutkaili datapakettia kiikarisilmänsä avulla, ”Meillä on Kepe… tekniikkanero. Tai kenties vaikka Arkiston pojat.” Matoro nosti katseensa vahkiin. ”Lähetän sen heille heti, kun pääsemme Ga-Metruun. He, jos ketkä, saavat selvitettyä tämän sisällön.”
Xen oli vakuuttunut toan sanoista ja asteli takaisin ovelle, jolle hän oli jo hetki sitten ollut menossa. ”Siinä tapauksessa kiitän sinua jo nyt, toa. Pääsen nukkumaan turvallisin mielin.”
Vahki avasi taas puisen raskaan oven, jonka saranat natisivat yhä kovemmin. ”Ai niin… ja tuolla huoneen perällä on sänky. Voit nukkua siinä. Ajattelin, että haluat varmaan itsekin levätä hetken.”
Matoro nyökkäsi kiitokseksi ja seurasi, kuinka vahki hitaasti katosi käytävälle ja painoi oven kiinni perässään.
Jo hetken aiemmin toa oli huomannut vielä jotain Xenin antamassa tikussa. Sen pohjaan oli kaiverrettu jotain hyvin, hyvin pienellä tekstillä. Matoron kiikarilta kesti hetki tarkentaa siihen kunnolla. Lopulta jään toa kuitenkin sai siitä selvää, ja hän toisteli sanaa hiljaa ääneen.
”Demiurgi… Demiurgi?”
Toa sujautti tikun haarniskaansa ja otti tiekseen seuraavan kirjahyllyn. Hän ehtisi nukkua myöhemminkin.
”Demiurgi.”
Toimistohuone 5, tukikohdan ylin kerros
Jokin voimakas kolahti vasten puista, vuosien heikentämää ovea. Kolahduksen voima sai vuosikymmeniä vanhat pölyt rapisemaan alas ruostuneiden ovenkarmien päältä. Metallisen nyrkin ja puisen oven kohtaamisesta lähtenyt jysähdys kaikui pitkin kompleksin tyhjiä käytäviä.
Toinen kolahdus. Vino, kahdenkymmenen senttimetrin mittainen halkeama ilmestyi oven keskelle. Valoa alkoi tulvimaan pieneen huoneeseen.
Kolahdusten nostattama lattialle kerääntynyt kiviaines hämärsi näkyvyyttä valokiilan läpi. Muutamat ovesta poispäin kulkevat rauhalliset askeleet antoivat olettaa ovea möykyttävän henkilön peruuttavan. Ja pian sen jälkeen nopeat juoksuaskeleet siivittivät viimeistä rysähdystä vasten ovea, joka viimein murtui. Puunsäleet ja toisistaan irronneet lankut levisivät kovaäänisesti pitkin pienen työhuoneen lattiaa. Suurikokoinen siluetti ovensuussa suoristi selkänsä. Punahohtoiset pupillit tutkailivat huoneen sisältöä hetken ennen kuin hahmo astui valoon.
Killjoy oli saapunut vanhaan työhuoneeseensa. Seinille tunnistamattomiksi mädäntyneet taulut olivat jättäneet neliskulmaisia tummuneita länttejä. Kalustukseltaan hyvin yksinkertaisen huoneen perää hallitsi leveä kirjoituspöytä, jonka päälle jätetyt esineet olivat peittyneet katosta irronneiden betoninkappaleiden alle.
Maanalaisen tornikompleksin ylimmässä kerroksessa sijaitseva huone oli ottanut vastaansa pahimman, mitä maan päällä sijainneen tornin tuhoutuminen vuosikymmeniä sitten oli tarjonnut. Mittaamattoman sotkun lisäksi katosta irronneet suuremmat lohkareet olivat murskanneet alleen kaksi hieman kevytrakeisempaa kirjahyllyä huoneen vasemmalta seinustalta.
Killjoy nosti käden suojaamaan hengitysteitään siksi ajaksi, että enimmät pölyt sisään potkaistusta ovesta laskeutuisivat. Hetken metsästäjä harkitsi takaraivollaan odottavan liikkuvan visiirin spottivalon käyttämistä, mutta käytävältä huoneeseen tulviva valo riitti juuri ja juuri siedettävään näkyvyyteen. Muutamalla harppauksella Killjoy siirtyi kirjoituspöytänsä taakse, jonka alla odotti kolme lukitsematonta lipastoa. Metsästäjä olisi mielellään jo käynyt niiden sisällön kimppuun, mutta päätti säästää parhaan viimeiseksi. Sen sijaan hän alkoi puhdistamaan pöytää senttimetrien pölykerroksesta, minkä alta paljastui suunnattomaan epäjärjestykseen joutuneita yksittäisiä papereita.
Killjoy pettyi hieman niiden sisältöön, vaikkei ollut aivan varma, mitä niiltä edes odotti. Taisteluraportteja, hakemuksia uusiin tutkimuskohteisiin, hankintalistoja. Kaikki ne työt, jotka normaalisti kuuluivat Herran tehtäviin, olivat Käden viimeisinä vuosina langenneet Killjoyn kontolle. Ne eivät olleet miellyttäviä aikoja. Sieluttoman johtajan ja pettäneen elämänkumppanin kanssa eläminen oli sanoinkuvaamattoman kauheaa. Silti, Killjoy olisi ollut valmis vaihtamaan tilanteensa siihen silmänräpäyksessä. Tie, mille hän itsensä oli suunnitellut, ylitti pahimmatkin kauhukuvat, mitä sodan koventama kenraali kykeni päässään tuottamaan.
Kenties siinä oli perimmäinen syy sille, miksi Killjoy halusi ensiksi nähdä juuri työhuoneensa. Menneisyys, niinkin vähän kuin hän sen muistelemisesta nautti, oli se silti jollain hyvin väärällä tavalla rauhoittavaa.
Mitä Killjoy todella etsi sijaitsi kuitenkin ylimmässä lipaston laatikossa.
Vetolaatikko oli hutera. Sen reunojen metallikiskot olivat löystyneet vuosien aikana. Killjoy joutui tukemaan laatikon pohjaa vasemmalla, hieman vähemmän keinotekoisella kädellään.
Hän ei oikeastaan koskaan ollut pysähtynyt ihmettelemään sitä, miten kupariset johdot ja metallista taotut nivelet tottelivat hänen hermojaan ja lihaansa niin uskollisesti ja tarkasti. Joskus, hyvin harvoin, mutta joskus, jopa hieman hänen vanhaa, luusta ja lihasta koostuvaa kättään paremmin.
Silti, hän vihasi sitä. Sen keinotekoisuutta. Sitä, kuinka se ei oikeasti kuulunut häneen. Se oli vain korvike. Merkki siitä, ettei vanha ollut tarpeeksi hyvä. Killjoy oli vakuuttunut siitä. Universumi oli päättänyt, että hänen kehonsa ei ollut tarpeeksi hyvä. Siksi se piti polttaa pois ja uusi rakentaa tilalle.
Moottorien ja servojen kaavamainen inahtelu oli toinen asia, jota Killjoy vihasi. Se ei ollut luonnollista. Vaikkei hän siihen kovin usein edes kiinnittänyt huomiota. Se oli oikeastaan hieman merkillistä. Killjoy ei ollut ruumiintoiminnoiltaan mikään kovin hiljainen seuralainen. Ja silti hänen läsnäolonsa huomattiin usein vasta viimeisenä.
Laatikon sisältö, pölyltä säästynyt sellainen, havahdutti Killjoyn takaisin todellisuuteen. Päällimmäinen kerros laatikon sisällöstä näytti koostuvan jälleen papereista. Mutta tällä kertaa oltiin kaukana työkuvioista. Erikokoiset ja vuosien kellastuttamat kirjeet vaikuttivat olleen vanhanlaatuisia jo kauan ennen pöydän asiapapereiden olemassaoloa. Killjoy tiesi kirjeiden sisällön. Hän tapasi lukea niitä Käden viimeisinä päivinä. Niiden sisältö ja niiden lähettäjä muistutti häntä päivistä ennen sotaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Se oli metsästäjälle nyt jo liian kaukana. Kuin jostain toisesta elämästä. Oli siis aika kaivautua syvemmälle.
Kirjepino pöydän kulmalla kasvoi, kun metsästäjä siirtyi tonkimaan laatikon pohjia. Hän oli varma, että hänen etsimänsä olisi siellä. Hän muisti, kuinka hän oli piilottanut sen sinne. Viimeisenä tekonaan ennen ensimmäistä retkeään Odinalle.
Se oli pahvinen kuva, kahdesti taiteltu ja kooltaan pienen postikortin kokoinen. Kuvan tarkkuudesta päätellen se ei ollut kovinkaan vanha. Oikeastaan läpyskän kuvanlaatu oli suorastaan hämmentävä. Jollain merkillisellä tavalla se näytti melkein elävämmältä kuin sitä ympäröivä maailma. Se saattoi olla kuvan ansiota, tai sitten ei. Ehkä se oli vain masentavan ja sieluttoman huoneen vaikutus.
Hitaasti Killjoy avasi taitellun kortin kokonaan auki kuin peläten sen sisältöä. Mielessään hän tajusi sen olevan tyhmää. Kyllähän hän muisti, mitä siinä oli.
Kolme hahmoa. Hopeiset, nuoret ja hymyilevät kasvot ylärivissä, kaulakkain rurukasvoisen veden toan kanssa. Toa näytti väsyneeltä – mutta onnelliselta. Tämän valkoinen labratakki oli kiedottuna vyötäisille. Toa näytti nojaavan oikealla kädellään johonkin, joka kuitenkin rajautui kuvan ulkopuolelle. Hopeapunainen mies toan vieressä näytti energiseltä. Hänen oikea kätensä veti toaa lähemmäksi itseään, ja tämän vasen käsi oli laskettu kuvan kolmannen, kaksikon eteen kyykistyneen hahmon olkapäälle.
Nizin ja Killjoyn edessä kätensä voitonriemuisesti levittänyt Xen hymyili kaikkein leveimmin. Virne vahkin kasvoilla oli suorastaan raivostuttava. Tai niin Niz sitä oli aina kuvaillut. Yleensä siitä pystyi kertomaan, että hän oli ollut taas tekemässä pahojaan. Niin tässäkin tilanteessa. Vain hetkeä kuvan ottamisen jälkeen Killjoy oli saanut soiton tiedeosastolta, josta oli taas kadonnut Kanohi-uutetta.
Sellaisena metsästäjä perheensä muisti. Aina töistä väsyneen mutta siltikin kiltin ja välittävän Nizin, sekä lapsenomaisen, ainiaan keljuilevan Xenin joka – toisin kuin muut vahkit – ei edes harkinnut liittyvänsä sotaan. Käden päällekkäiset tornit olivat hänen kotinsa, vaikka Killjoy olikin melko varma, että kodilleen uskollinen Xen ravasi tämän tästä kurkkimassa Ta-Metrun sodan aikana villiintynyttä yöelämää.
Ei Killjoy halunnut myöntää olevansa nostalginen. Hän vain kaipasi muistutuksen siitä, mitä hän oli tuhonnut. Xenin näkeminen kaikkien vuosien jälkeen oli herättänyt metsästäjän mielessä aivan liikaa kipeitä ajatuksia. Hän oli surrut sekä vahkin että Nizin. Kärsinyt tuomionsa. Nyt Killjoyn mielessä heräsi taas menettämisen pelko. Hän ei halunnut joutua suremaan uudestaan.
Ja silloin se iski häneen. Metsästäjä oli yrittänyt sulkea ajatuksen mielestään. Hän epäili Sarajin sanoja. Toki ne saattoivat olla pelkkää moraalista sodankäyntiä. Mutta Killjoy tiesi myös, että Saraji ei ollut kuin Purifier. Toisin kuin hammaksikas mestarinsa, Saraji oli rehellinen taistelija, joka teki kaikkensa sen puolesta, mihin hän uskoi. Ja kun hän sanoi surmanneensa Creedyn, hän luultavasti puhui totta.
Pala lohkesi irti pöydän reunasta, kun Killjoy iski metallisen nyrkkinsä siihen. Tippa verta tirskahti kohdasta, jossa metallinen ranne sulautui orgaaniseen. Hän oli pettänyt lupauksensa jo Rukin kohdalla. Ja nyt Creedyn. Universumi rankaisi yhä metsästäjää, joka epätoivoisesti yritti olla sisällyttämättä enää ketään sotiinsa.
Ja silti, kerta toisensa jälkeen, hän teki samat virheet. Ääneen kiroava Killjoy romahti istumaan huteran näköiseen puiseen työtuoliinsa. Se heilahti, mutta kesti. Metsästäjän mieli sen sijaan ei kestänyt. Kolmen potretti rutistui hänen nyrkkinsä sisälle. Syvään huokaiseva metsästäjä ei surunsa keskellä huomannut avonaiseen oviaukkoon ilmestynyttä maan toaa.
”Meidän pitää puhua, arvon Kenraali”, Nurukan aloitti.
Toan pää oli täynnä kysymyksiä, joihin Killjoylla ehkä oli vastauksia. Vasta hetken tarkasteltuaan Nurukan kuitenkin alkoi epäilemään, ettei hän ollut saapunut parhaaseen aikaan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Vielä hieman muissa maailmoissa oleva Killjoy viittoili Nurukania astumaan sisälle.
”Matoro kertoi minulle kaiken ja koin, että minun pitäisi ehkä käydä tapaamassa sinua. Nimittäin kysymys herää.”
Metsästäjä viittoili vanhusta jatkamaan. ”Yksi hyvin tärkeä kysymys. Mitä me oikein jätimme jälkeemme, Killjoy?”
Vanhat koodit Killjoyn päässä käskivät nousemaan ylös ja tekemään kunniaa ylempiarvoisen saapuessa tilaan. Metsästäjä kuitenkin tajusi tilanteen hullunkurisuuden. Eihän kumpikaan heistä, Nurukan eikä Killjoy, olleet oikeasti enää kenraaleita. Joten kunnian tekemisen sijaan Killjoy pysyi puisella toimistotuolillaan, laski vanhan paperisen kuvan varovasti toimistopöydälleen ja osallistui keskusteluun.
”Noh… arvon Kenraali, se, mitä me jätimme jälkeemme lahoaa parhaillaan kaikkialla ympärillämme. Me teimme työmme. Me voitimme sodan. Me kuolimme pois. Mitä ikinä Matoro minusta on nyt kertonutkaan, minä vakuutan, että en ole koskaan yrittänyt muuta kuin korjata niitä virheitä, mitä sodassa teimme. Kyllä. Jotkut kuolivat turhaan meidän takiamme. Kärsivät turhaan meidän leikkauspöydillämme… mutta minä pysäytin sen. Vaikka hinta olikin kova.”
”Vaikutat paljon jalommalta kuin Matoro antoi ymmärtää. Kenraalien täytyy tehdä kovia päätöksiä, jotka eivät sivullisten silmin vaikuta aina kaikista parhailta. Tärkeintä on että teemme oikein.” Toa joi taas vettä vesikanisteristaan. Maan alla oli kuuma.
Killjoy seurasi rauhassa vanhan toan nesteytysprosessia miettien samalla menneen maailman mentorinsa sanoja. Metsästäjä ei ollut varma, mitä ajatella Nurukanin puheista. Hänen alakerroksissa touhuavien vanhojen taistelutoveriensa karut sanat kaikuivat yhä kipeänä nuoren kenraalin mielessä. Nurukanin kannustavat sanat eivät kuitenkaan varsinaisesti lohduttaneet häntä. Killjoy tiesi tekonsa ja tiesi suunnitelmansa. Hän tiesi ansaitsevansa jokaiset pahoista sanoista, yhtä lukuunottamatta.
”Petturi. Hän kutsui minua petturiksi”, Killjoy mutisi tyytymättömänä, vilkuillen samalla sivusilmällä Xenin hymyileviä kasvoja vanhassa potretissa. ”Murhaaja, kyllä, kylmä ja välinpitämätön, ehkä. Mutta petturi? Siitä sanasta minä en pidä. Kuten sanoit, me teemme mitä meidän täytyy. Joskus asioiden korjaaminen vaatii osapuolten sekoittamista. Petturuus on hyvin yksipuolinen termi. Se ei jätä tilaa tulkinalle. Mutta silti se lankeaa minulle kerta toisensa jälkeen. Täällä… Odinalla. Viimeksi jopa Klaanissa. Ja hetken ajan luulin jo voivani kutsua sitä paikkaa kodikseni.”
Killjoyn lause keskeytyi hetkeksi ja hiiltynyt katse jäi hetkeksi tarkastelemaan ränsistynyttä toimistohuonettaan. ”Ehkä minä sittenkin kuulun tänne. Lahoamaan kalusteiden mukana.”
”Miksi klaanilaiset kutsuivat sinua petturiksi? He vaikuttivat ihan mukavilta. Kummallista, että he syyttäisivät sinua petturuudesta, mutta toisaalta… mikäpä minä olen heidän aivoituksiaan tulkitsemaan”, Nurukan pohti ja katsoi edessään olevaa mekaanisten ja orgaanisten osien sekamelskaa.
”Eivät he… oikeastaan. Visokk- yksi… yksi johtajista oikeastaan vain. Ystävä. Sota on luonut epäilyksiä. Joitain oikeutettujakin ehkä. Ja… missäköhän hänkin on. Hän, Visokki siis, katosi. Jo jonkin aikaa sitten. Olin jo… miltei unohtanut.”
Killjoy hiljeni hetkeksi. Purifierin kanssa käydyn piirileikin aikana moni asia oli päässyt unohtumaan. Oliko Visokki jo löytynyt? Oliko Ruki hengissä ja oliko hän löytänyt viestin? Entä Suga? Mihin Abzumo oli hänet vienyt? Tukahdetut ajatukset klaanilaisista palasivat kummittelemaan menneisyyden haamujen joukkoon. Nuoren kenraalin päätä särki. Mies tiesi, ettei hänen mielenterveytensä jaksaisi tällä tavalla enää kauaa. Metsästäjä hieroi silmiään ja näytti samalla tuskalliselta ja väsyneeltä.
”Visokki oli Klaanissa, kun olimme siellä pari viikkoa sitten. Kävi metsässä ja toi mukanaan… erikoisia ystäviä. Ja Toa Ämkoo käänsi takkinsa ja siirtyi Allianssin puolelle. Outoja asioita on siis tapahtunut viime aikoina”, Nurukan kertoi.
Uutiset Ämkoosta hämmensivät Killjoyta, mutta tiedot Visokin löytymisestä huojensivat häntä ensimmäistä kertaa päivän aikana. Mutta Nurukanin tarjoama informaatioryöppy sai Killjoyn entistä varmemmaksi siitä, ettei hänen paikkansa ollut sotaa käyvän järjestön riveissä.
”Hyvä… hyvä tietää. Kiitos.”
”Matkamme tänne oli pitkä. Menimme kirjaimellisesti helvetin läpi kun menimme Karzahnin valtakunnan porteista sisään ja ulos. Se oli jotain todella karmivaa, mutta tuntuu ettei se ole mitään siltä mitä Matoro ja Umbra kohtasivat tuolla alhaalla”, maan toa katsoi lattiaa. Jossain kaukana alapuolella tornista oli sortunut monia kerroksia vahvistettua prototerästä ja he olivat aivan sen kasan yläpuolella.
”Ja nyt sinä ymmärrät, miksi halusin täältä pois. Jokainen liike, jonka teen vanhojen virheiden korjaamiseksi vain pahentaa tilannetta. Minä epäonnistuin, Nurukan. Minä en ollut valmis tämän paikan vaatimaan velvollisuuteen. Jos te vain olisitte olleet täällä… ehkä asiat olisivat toisin.”
”Tiedätkös, tiedemiehet Ko-Metrussa ovat teorisoineet, että valintamme synnyttävät rinnakkaismaailmoja, jota minä pidän itse todella pöljänä asiana. Aina voi jossitella menneisyyden virheistä ja valinnoista, mutta niiden kanssa on pakko voida elää, sopeutua muutokseen ja siihen, että historian haamut tulevat kummittelemaan elämiimme. Tosin tämä Kal-paljastus on jo vähän liian kirjaimellista kummittelua”, Nurukan pohti.
Killjoy naurahti varovaisesti. ”Ja sinä et ole muuttunut yhtään noiden viisauksiesi kanssa, vaikka muistisi jo pettääkin”, Killjoy irvaili. Muistot vanhoista paremmista ajoista kirposivat hänen mieleensä. Ajoilta, jolloin hänen ei tarvinnut murehtia.
”Mielemme muuttuu koko ajan, kun saamme lisää muistoja. Emme voi pitää sisällämme kaikkea, sillä uudet muistot korvaavat aina ainakin osia vanhasta. Aivomme eivät vain kestäisi sitä surua ja turhautuneisuutta ilman unohtamisen lahjaa”, toa käveli edestakaisin ajatuksissaan.
Killjoy mietti hetken vanhan, unohdetun mentorinsa sanoja. Kaksikon väliltä oli löytynyt löyhä aallonpituus. Metsästäjä päätti käyttää sitä.
”Mitä siis luulet, että minun pitäisi tehdä? Jos Purifier todella kuvittelee saavuttavansa jotain saamalla kaikki kuulat. Jos minä olen hänen viimeinen kohteensa… jatkanko minä taistelua …vai …vai oliko viimeinen virheeni jäädä taistelemaan? Olisiko tämä kaikki ohi, jos vain etsisin lyhimmän tien tämän päättämiseen?”
”Mata Nui antoi meille Yhtenäisyyden ja Velvollisuuden hyveet. Minusta sinun ei pitäisi kohdata Puhdistajaa yksin, vaikka velvollisuutesi olisikin taistella ja voittaa hänet. Jotkut sanovat, että Kohtalo on se, mitä me itse teemme, mutta itse uskon siihen, että meillä jokaisella on jokin kohtalo, joka meidän tulee täyttää. Mutta matka kohtalon saavuttamiseen vaihtelee. Jotkut eivät koskaan anna ajatustakaan sille, ja elävät elämänsä tietämättöminä siitä mitä he voisivat saavuttaa”, Toa lopetti ja katsoi ruhjottua soturia.
Killjoy kuunteli maan toan sanoja hartaasti, kiitollisena siitä että hän sai viimein käydä jonkun kanssa oikean keskustelun, ilman syytöksiä ja vihanpitoa.
”Olet luultavasti oikeassa, mutta jos totta puhutaan, niin minä en koskaan ollut hirveän uskonnollista tyyppiä.”
Nurukan ei ollut saanut vastauksia kysymyksiinsä ja nyt hän tajusi, ettei hän saisikaan. Killjoy oli vuosiensa koventama ja kokemuksiensa hiljentämä. Toa koki, että hän oli sanonut kaiken tarvittavan ja olikin vähitellen hivuttautumassa Killjoyn väkisin murtamalle oviaukolle.
”Ehkä, mutta ota vastaan hyvä neuvo, kun sellainen sinulle tarjotaan.”
Mennessään maan toa vielä virnisti ja jätti kättään heilauttavan Killjoyn takaisin ajatustensa pariin. Tämän katse siirtyi vielä kerran pöydälle laskettuun valokuvaan, kunnes robottiset kädet nostivat sen, taittelivat sen varovaisesti taas neljännekseen alkuperäisestään ja piilotti sen ruskean rähjääntyneen tarvikevyön uumeniin.
Killjoy jäi tuijottamaan ovelleen, suuntaan johon Nurukan oli hetki sitten kadonnut. Vanha kenraali ei ollut muuttunut tippaakaan. Yhä edelleen täynnä puhetta ja outoja filosofioitaan. Nyt, kun Killjoy muisteli, Nurukan oli aina ollut hänen mielestään hieman outo.
Joskin nyt, outokin kelpasi. Kunhan se oli tuttua.
Xenin työhuone
Xen heräsi koputukseen työhuoneensa ovessa. Pystyyn säikähtäen hätkähtänyt vahki tiputti ylisuuren nahkarotsinsa (joka tässä vaiheessa ajoi hänelle ainoastaan peiton virkaa) tuolin selkämykseltä lattialle. Xen ei ollut osannut nukkua kunnolla enää vuosiin. Sen oli korvannut väsynyt nuokkuminen hänen työpöytänsä ääressä.
Xen päästi suustaan murahduksen, joka muistutti enemmän taivasmursujen urahtelua kuin ”sisään”-pyyntöä. Ovesta sisään pyrkivälle Codylle merkki oli kuitenkin tarpeeksi, ja hieman panssarointiaan keventänyt komentaja pääsi seuraamaan puoliunessa lattialta takkiaan kaapivan Xenin tuskasteluja. Lopulta Cody kumartui nostamaan takin itse, ja sai vastaukseksi aneemisen ”kiitoshsh”-mongerruksen.
Lähetin ruumiin siirtämisen jälkeen Cody oli käyttänyt tuntinsa aseensa puhdistamiseen ja haarniskansa tarkastamiseen. Toisin kuin käytännössä kaikki muut tornissa vierailevat, Cody ei tarvinnut aikaa informaatiotulvan sulatteluun. Hän hyväksyi asiat sellaisena, kuin ne hänelle esitettiin. Hänen päällimmäiset huolenaiheensa sisälsivät pääasiassa aseistuksien energialippaiden puutetta. Eikä hänellä ollut vieläkään avainta talon asevarastoihin. Tuoliin Xeniä vastapäätä rojahtanut Cody alkoi kuitenkin hieman jo väsyä. Hän oli ollut pystyssä päivätolkulla. Nyt hän huomasi sen tekemisen puutteen sivuoireena.
Varaston avain ei kuitenkaan ollut ainoa asia, jota hän oli tullut vanhalta tutultaan noutamaan. Vahkia kiinnosti suuresti Xenin kaulassa jo aiemmin vilahtanut painovoimaa uhmaava medaljonki. Uskollisena komentajana Codyn täytyi saada tietää, tarkoittiko medaljonki sitä, mitä hän luuli.
”Hautasitteko… hautasitteko te Lähetin?” Xen tiedusteli haukotellen kesken lauseensa. ”Ovatko kaikki pysyneet rauhallisina?”
Cody nyökkäsi Xenin jälkimmäiselle kysymykselle. ”Juu. Valon toa auttoi minua Lähetin kanssa. Se jääheikki nukkuu arkiston nojatuolissa ja se epäilyttävä robottimies pelaa sitä sinun vanhaa palikkasimulaattoriasi.”
Silmiään hierova Xen alkoi vähitellen palaamaan takaisin todellisuuteen. ”Hmh, hyvä. Joo. Entäs kenraalit? Kai ne ovat jossain jakamassa sotamuistojaan?”
Cody kohautti olkiaan. ”En ole nähnyt kumpaakaan hetkeen. Lähtivät varmaan jonnekin ylös.”
Xen hymähti vastaukseksi. Cody näki tilanteessa sopivan sillan omaan aiheeseensa. ”Ja kun nyt alettiin puhumaan kenraaleista…”
Xen huokaisi hieman pettyneenä. Hän oli osannut odottaa aiheen nousemista esille. Vahkin vasen käsi oli taas eksynyt näpräilemään hypnoottisesti ilmassa kelluvaa medaljonkia.
”Minä en halunnut tätä.”
”Mutta tottako se siis on?” Cody ihmetteli. Xen vain nyökkäsi masentuneesti.
”En halunnut. En koskaan halunnut. Mutta äitini jätti sen taakan minulle. Jos… olisin tiennyt, että olet vielä hengissä, Cody, jos olisin voinut vain kävellä ulos täältä, olisin antanut tämän sinulle milloin vain. En minä edes ole sotilas. Sinä olit veteraani jo silloin kun tiemme viimeksi erosivat.”
Cody pudisteli päätään kasvoillaan miltei lohduttava ilme.
”Kenraali? Minusta? Älä naurata. Minä en ole siihen oikeaa ainesta.”
Xen kohotti kulmiaan. Nainen heilautti nopeasti hupun päästään saadakseen medaljongin pois kaulastaan. Vahki roikotti sitä hopeahaarniskaisen toverinsa edessä kysyvä ilme kasvoillaan.
”Mutta sinä olit aina kentän kovin luu! Sinä valtasit Kryotekin tehtaat takaisin yksin! Siitä tehtiin elokuva. Elokuva! Minä en nähnyt taistelun taistelua. Sinä taas olit pirun sotasankari!”
Cody lähinnä nauroi vanhan ystävänsä kehuille. ”Xen, tämän sirkuksen johtaminen vaatii muutakin kuin herkkää liipaisinsormea ja luoteja syöviä haarniskoita. Minä en ole johtaja. Minulle osoitetaan suunta ja sitten minä ammun sinne. Äitisi ei jättänyt paikan perintöä sinulle tyhjin perustein. Hän, jos joku tiesi, että tätä paikkaa tulisi johtaa sellainen, jota sota ei ehtinyt kovettaa tunteettomaksi.”
Xen irvisti. Hän ei ollut aivan samaa mieltä Codyn kanssa, muttei myöskään osannut pukea vastalausettaan sanoiksi asti. Medaljonki lepäsi nyt vahkin avonaisella kämmenellä.
”Mutta mistä lähtien yksi pahainen koru on osoittanut mitään johtajuudesta? Killjoy tätä joukkoa johtaa, halusimme sitä tai emme. Vahkit seuraavat edelleen häntä täysin sokeasti”, Xen huokaili, ”… kuten sinäkin”.
Codyn katse happamoitui hieman Xenin puolisyytöksen edessä.
”Xen… sinä tiedät, etten seuraisi ketään, jos en uskoisi heidän kykyynsä tehdä oikein. Sitä paitsi… minä en tiennyt. Edes sitä, että olet hengissä. Epäilin… kyllä. Toivoin todella. Ja usko pois, en ole ollut mistään niin iloinen kuin tästä jälleennäkemisestä.”
Punamustan vahkin oli pakko hymyillä hieman. ”Cody, sinä olit aina veli minulle. Ja olen niin kovin huojentunut siitä, ettei kaikkien vanhojen ystävien tie ole kohdannut vielä loppuaan.” Xen piti hetken taukoa vakavoittaen itsensä. ”Mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen isästä, Cody. Kai sinäkin näet sen, että tämä sisällissota ei johda mihinkään. Purifier ja Killjoy ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Minä en suostu olemaan isäni Saraji. Minä en tapa koston enkä vallan nimissä.”
Hopeinen komentaja punnitsi ystävänsä sanoja tarkkaan. Hänellä oli jo vastaus, mutta hän halusi varmistaa, ettei hän vahingossakaan muotoilisi sanojaan huonosti.
”Tiedätkös… olen samaa mieltä. Täysin. Mutta tällä hetkellä Killjoy on ainoa, joka edes yrittää pysäyttää Purifierin. Olkoonkin niin, että molemmat ovat hulluja, Killjoy ei pitele käsissään voimaa teurastaa kansakuntia. Jos teoriamme kuulista ovat oikeassa, ja pelkään, että ovat, on meidän estettävä niitä pääsemästä yhteen.”
Xen ei pitänyt siitä, mutta hän tiesi ystävänsä olevan oikeassa. Codyn huomiot pitivät kuitenkin sisällään huolestuttavan piirteen.
”Kai sinä ymmärrät… että sen estämiseen on vain yksi pysyvä ratkaisu…”
Xen ei halunnut jatkaa. Joten Cody jatkoi. Komentaja tiesi, että se oli sanottava ääneen.
”Tiedän… ja niin tietää Killjoykin.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, joten Cody jatkoi. ”Kun… minä noukin hänet metsästäjien sotatornilta, hän oli jo käytännössä kuollut. Oli päästänyt Kralhinsa irti, vaikka hän varsin hyvin tiesi, että kuulienkin energiantuotanto on rajallista. Vaikutti siltä, että… hän yritti tyhjentää sen tahallaan. Hän tiesi, että ainoa tapa todella kuolla oli tyhjentämällä kuula sen energiasta.”
Xen oli hiljentynyt täysin. Vahki ei osannut suhtautua kuulemaansa.
”Hän yritti, Xen. Hän yritti lopettaa tämän. Minä tutkin hänen haarniskansa jäänteet. Se oltiin rakennettu kuluttamaan kuula loppuun. Hän on tehnyt tätä jo vuosia. Tarkoituksella huvettanut elinvoimaansa. Siksi Saraji ei surmannut häntä täällä. Purifier tietää sen. Hän tarvitsee kuulan sen täysissä voimissaan.”
Xen huokaisi syvään, osittain järkyttyneenä, osittain jopa pahoillaan Killjoyn puolesta.
”Ja nyt hän latailee taas itseään sieluparistojemme avulla… hän taisi luovuttaa sen suunnitelman suhteen.”
”Voitko syyttää?”, Cody kysyi vakavissaan. ”Hän oli valmis hitaasti näivettämään itsensä kuoliaaksi estääkseen Purifieria. Hullu sotakonehan hän on, toki. Mutta ainakin hän yrittää. Jos minun on valittava puoleni, valitsen sen, joka on valmis uhraamaan enemmän.”
”Entä jos sinun ei tarvitsisi valita kumpaakaan? Entä jos väittäisin, ettei sinun tarvitse valita kahdesta pahasta?”
Cody virnisti leveästi. ”Tarkoittaako tuo sitä, mitä luulen?”
Xen murahti vakavissaan. Hän heitti medaljongin ilmavasti takaisin kaulaansa. Huppuaan, hän ei kuitenkaan enää nostanut. Vahki nyökkäsi. Hänellä oli ollut jo vuosia aikaa harkita.
”Kyllä. On aika sanoa Käden perintö irti vuosisatojen sotimisesta. On aika muuttua.”
Cody nyökkäsi, nousi rivakasti tuolistaan ja teki kunniaa. ”Kyllä vain, neiti kenraali. Kyllä vain.”
Xen teki eleen, joka näytti kuin vahki olisi kakonut pientä eläintä kurkustaan. ”Hyi, älä. Sinä et ikinä saa tehdä kunniaa minulle. Ystävät eivät tee niin.”
Cody naurahti ja rojahti hyväntuulisesti takaisin tuoliinsa. ”Mitäs vanha mies tavoilleen mahtaa”, vahki hörähteli. ”Miten luulet Killjoyn suhtautuvan asiaan? Hän on kuitenkin kutsunut itseään kenraaliksi koko tämän ajan. Hänellä tuskin oli aavistustakaan, että Niz olisi nimittänyt sinut hänen lähtönsä jälkeen.”
”Hän saa luvan niellä sen. Ja tehdä, kuten sanomme. Me olemme nyt ainoa rintama, joka pitää Purifieria saamasta viimeistä kuulaa. Killjoyn päivät hulluna sotilasjohtajana ovat ohi. Nyt hän saa istua hiljaa ja odottaa, että saamme tilanteen ratkaistua.
Cody nyökkäili tyytyväisenä, vaikkakin kokeneena komentajana hän tiesi, ettei Killjoyn pitäminen paikallaan tulisi olemaan helppoa.
”Ja mikä on sitten suunnitelmamme? Olen nähnyt Purifierin toiminnassa. Hän on jo nyt hävyttömän voimakas ja näyttää siltä, että hänellä on Metsästäjien täysi rahoitus takanaan. Hänen päihittäminen vaatii armeijan. Ja uskalluksen haastaa samalla koko Varjotun inhottavin sotajoukko.”
Xen hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, niin. Tämä vaatii paljon tutkimustyötä ja poliittisia yhteyksiä.” Vahkia värähti hieman inhosta kuullessaan itsensä puhumassa poliittisista yhteyksistä. ”Mutta ensin minä haluan drinkin. T-Krikoz. Upea yökerho Ta:n vitostunnelissa. Sieltä saa maailman makeimpia limedrinkkejä, enkä minä ole saanut sellaista sataan vuoteen. Riehuvia metsästäjiä tai ei. Minä en aloita mitään operaatiota ilman vähintään kolmea sellaista.”
Cody ei ollut aivan varma, miten suhtautua. Xen oli piristynyt jo sen verran, että hän osasi nauraa ystävänsä pohtivalle ilmeelle. Kikattaessaan Xen myös kaiveli reisitaskustaan paperille kirjatun pitkän avainkoodin.
”Ja minä tunnistan sen katseen, jolla sinä tänne astelit. Tämänhän sinä haluat, etkö vain?”
Cody olisi varmasti punastunut, jos hänen kasvonsa olisi tehty jostain muusta kuin metallista. Vahki kurotti kohti Xenin ojentavaa kättä, nappasi asevaraston koodit ja kiitti.
”Ajattelin käyttää vieraamme pienellä kierroksella. On heidän ansiotaan, että sinut saatiin vapaaksi. Varusteet ovat pieni kiitos siitä.”
Xen hymähti tyytyväisenä. ”Pidä huolta, että heillä on kaikki tarvitsemansa.”
Makeasti venyttelevä vahki haukotteli edelleen, mutta siitäkin huolimatta Xen onnistui nostamaan itsensä ylös. Vahki jäi tuijottelemaan työhuoneensa ovessa olevasta pienestä neliskanttisesta ikkunasta, kuinka vahkiyksiköt kantoivat varusteita vastikään avautuneesta kompleksista kohti Xenin varastoja.
”Miten Sarajin kolkkaamille yksiköille kävi? Ovatko ne kunnossa?”
”Kaikki kunnossa. Tällit vain saivat ne sammumaan”, Cody informoi tuoliltaan. ”Yhdistettynä meillä on vähän reilut kuusikymmentä yksikköä käytettävissämme.”
Xen nyökkäsi ja risti samalla kätensä selkänsä taakse. Yksi vahkeista kuljetti juuri kasaa tyhjiä Kal-haarniskoja kohti niiden arkistoissa seisovia tovereitaan.
”Entä tietoverkko? Saammeko yhteyttä Biancaan, vai riittääkö virta vieläkään? Olisi mukavaa saada vahkit takaisin maailmanlaajuiseen verkkoon.”
Cody pudisteli päätään. ”En ole varma, onko se hyvä idea. Biancan kautta meistä tulee välittömästi piirun verran vähemmän salaisia. Jopa Killjoy kertoi sulkeneensa sen värkin. Sinne oltiin tehty jo tietomurtoja metsästäjien osalta muutamia viikkoja sitten.”
”Hyvä on”, Xen totesi. ”Luotan sinuun tässä.”
Sen sanottuaan vahki työnsi oven auki ja astui hullunmyllyyn. Väsynyt Cody ei jaksanut nousta vaatimattomasti nimitetyn kenraalinsa perään.
”Minne matka?”
”Ulos”, Xen totesi toiveikkaana. ”Sata vuotta ilman ulkoilmaa saa nyt päättyä. Minä tahdon nähdä taas auringot.”
Cody sulki silmänsä ja otti rennomman asennon tuolissaan. ”Älä pety. Eivät ne nyt niin ihmeellisiä ole.”
Xen lähinnä tuhahti toverinsa heitolle ja antoi itsestään sulkeutuvan oven pamahtaa perässään. Suuren F-12 -kyltin alla odottava hissi oli pyörinyt vahkin toiveissa jo kauan. Ja nyt hän kipuaisi sillä ylös, kohti vapauden viimeistä askelta.
Harmaita poskia pitkin valuvat sadepisarat puhdistivat Killjoyn kasvoja rauhoittavasti. Silmänsä sulkenut metsästäjä antoi käsiensä levätä sivuillaan, ja päästi sateen jokaiseen koloonsa. Tämä oli ainoa positiivinen puoli haarniskan puutteessa. Hänen ei tarvinnut varoa vettä.
Ukkosen ja sateen tummentama taivas oli lohduton pari Killjoyn edessä aukeavalle mustalle Onu-Metrun erämaalle. Näky ei todellakaan ollut mieltäylentävä. Varsinkaan Xenille, joka kapusi vaivalloisesti kapeasta tunnelista Killjoyn takana.
Killjoyn sisältä päin auki raivaama salakäytävä oli tuonut punamustat kenraalit arkistojen päälle, pikkuruiselle metallikaiteiden rajaamalle alueelle. Onu-Metrussa oli helpompaa piilottaa asioita maan päälle.
Suoraan työhuoneestaan ulos raittiiseen ilmaan astellut Killjoy tunnisti tyttärensä askeleet jo kaukaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän antoi Xenin astella hänen vierelleen. Hän kuuli, kuinka nainen nuuhki sateen tuoksua ja levitti kätensä ottaakseen sateen vastaan.
Näin kului minuutteja. Kumpikin väsyneistä perheenjäsenistä vain imi sään anteja itseensä sen kummemmin välittämättä toistensa läsnäolosta. Se oli kuin yhteisymmärryksessä suoritettu riitti. Sen aikana eivät erimielisyydet painaneet. Hetken ajan isä ja tytär olivat samassa paikassa mielensä sopukoilla.
Lopulta Xen avasi silmänsä. Killjoy oli siirtynyt risti-istuntaan hänen vierelleen. Vahki käänsi katseensa kohti horisonttia. Killjoylla ei ollut aikomustakaan avata vielä silmiään.
”Menetin malttini aikaisemmin.”
”Mmh”, Killjoy hymähti myöntävästi.
”Ja olen pahoillani.”
”Mmh”, Killjoy totesi taas.
Jossain kaukana ylhäällä kaksoisauringot yrittivät luoda valoaan maailmalle. Mutta pilvet olivat liian paksut. Xen ei oikeastaan edes välittänyt.
”Minä tiedän, mitä äiti teki. Mikään ei oikeuta sitä.”
Tällä kertaa Killjoy ei vastannut heti. Hän mietti hetken. Tällä kertaa hartaasti, silmät yhä suljettuina.
”Xen, sillä ei ole väliä.”
Vahki jatkoi hieman alakuloisemmaksi muuttunutta horisontin tarkkailuaan. Xen oli näkevinään jonkinsorttista liikettä kaukaisuudessa, mutta hän ei saanut selvää, mitä.
”Niz on kuollut. Se, mitä hän teki, on historiaa. Ei tahrata hänen muistoaan”, Killjoy jatkui.
Liike horisontissa kävi nyt hieman edellistä lähempänä. Joskin yhä liian kaukana Xenille. ”Sinä rakastit häntä?”, hän kysyi.
”Kyllä”, Killjoy vastasi.
”Ja väitit rakastavasi myös minua.”
”Kyllä. Luuletko, että se on muuttunut mihinkään?” Killjoy kysyi.
Xen huokaisi syvään. Hän oli kyllästynyt horisonttiin ja sen kiusoittelevaan tapaan esittää liikettä vahkin näkökyvyn ulkopuolella. Xen naulitsi katseensa Killjoyyn, joka varovaisesti raotti oikeaa silmäänsä kurkistaakseen tytärtään vain voidakseen sulkea sen taas välittömästi.
”Minä yritän vain selittää itselleni, miksi teit sen. Kaikkien niiden vuosien jälkeen loikkasit kuin se ei olisi merkannut mitään. Möit meidät teuraalle. Viholliselle, jota vastaan taistelit vuosia.”
Killjoyta karmi kylmyys, jolla Xen sanottavansa sanoi. Vahkin äänessä ei ollut enää raivoa niin kuin vielä alhaalla. Se oli kylmän laskelmoiva. Se muistutti Killjoyta itsestään.
”Koska minä olin heikko, Xen. Petetty… järkeni menettänyt. Joten annoin asiani muiden käsiin… ja kadun sitä joka päivä.”
Killjoy oli nyt avannut silmänsä. Metsästäjän aneleva katse oli nauliintunut Xenin vastaaviin. Kädet puuskassa lattialla istuvaa isäänsä tuijottava vahki ei halunnut antaa pisaraakaan sympatiaa. Se kuitenkin osoittautui vaikeaksi.
Killjoy nousi pystyyn. Prosessin aikana Xen huomasi parin kirkkaita kuulia upotettuna metsästäjän selkään. Kuula Killjoyn sisällä latautui jälleen, eikä vahki tiennyt, oliko se hyvä asia vaiko ei.
Tätä miettiessään Xen ei ehtinyt astumaan kauemmaksi, kun Killjoy vuorollaan astui aivan hänen eteensä. Nyt Xen näki Killjoyn kasvot kunnolla. Jokaisen arven, viillon ja tummat läikät siellä, missä joskus olivat nenä ja korvat. Suun ympäriltä kadonnut iho esti Killjoyta koskaan täysin sulkemasta suutaan. Metsästäjän ilmeet sisälsivät aina irvistyksen mukanaan tuoman kolkkouden.
”Katso minua, Xen. Katso ja sano, etten ole kärsinyt virheistäni. Jokainen päivä ja jokainen yö. Siitä kamalasta illasta täällä lähtien. Tämä on hinta, jonka siitä maksan.”
Ja Xen katsoi. Hän ymmärsi. Ei halunnut, mutta ymmärsi.
”Xen… minä en koskaan vaadi sinulta anteeksiantoa. Minä vein sinulta kaiken. Itsekkyydessäni ja erehtyväisyydessäni. Mutta minä yritän. Todella kovaa. Yritän korjata sen mitä tein… ja jätin tekemättä.”
”Mutta millä hinnalla?” Xen kuiskasi. ”Miten pitkälle olet valmis menemään?”
”Hinnalla millä hyvänsä”, Killjoy vakuutti. Se ei kuitenkaan ollut vastaus, jonka Xen halusi kuulla. Vahki kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan takaisin kohti kapeaa, Killjoyn työhuoneen aulaan johtavaa pystysuoraa tunnelia kohti.
”Ja siksi minä pelkään sinua, isä. Minä kuulin, mitä sinä teit metsästäjissä. Sinusta tuli jotain muuta. Jotain pelottavaa.”
Killjoy käänsi selkänsä Xenille. Mekaanisesti korjatut kädet ottivat tukea rautaisesta kaiteesta. ”Niin, niin tuli.”
”Joten pysy kaukana minusta.”
Xen asteli pois ja jätti Killjoyn tuijottamaan kohti samaa horisonttia, jota Xen oli vielä hetki sitten tuijottanut. Vahkin jättämät sanat soivat Killjoyn päässä. Metsästäjä yritti estää itseään kyynelehtimästä. Se ei onnistunut. Suolaa sekoittui sateeseen.
Kesti hetki ennen kuin entinen kenraali huomasi hieman lähemmäksi ilmestyneen liikkeen. Se oli tullut juuri tarpeeksi lähelle. Killjoy erotti sen. Näki juuri ja juuri, kuinka jotain hidasta käveli valtavan kiviröykkiön taakse piiloon.
Neljä jalkaa ja häntä. Erämaiden peto oli noussut saalistamaan pimeyden turvin.
Kralhit metsästivät jälleen.
Seuraavana päivänä
Salasana asevaraston oveen oli yli kaksikymmentä merkkiä pitkä. Kumpikaan toakaksikosta ei yrittänyt pysyä Codyn hervottoman naputuksen perässä. Varaston metalliset liukuovet sihahtivat auki ja Codyn nyrkki iskeytyi overnkarmien toiselle puolelle koloon ja valot syttyivät tilaan.
Jos Metru Nuin nautintoainerajoitteisessa yhteiskunnassa olisi ollut karkkikauppoja, nekin olisivat kalvenneet sen näyn edessä, mikä toille aukeni. Suuren varastotilan seinämät oli käytännössä täysin vuorattu lasikopeilla ja -kupoleilla, joiden sisällä odottivat kaikki versiot haarniskoista, aseista ja työkaluista, mitä Käden sisällä oltiin koskaan valmistettu. Huoneen sisältöä kuitenkin hallitsivat pääasiassa rivistöt metallisia kattoon asti yltäviä hyllyjä, jotka notkuivat mitä kummallisimpia prototyyppejä sota-ajan aseistuksista kokeellisiin kenttävälineisiin.
”… onko teillä täällä joka hemmetin ase, mitä sodassa käytettiin?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody oli tyytyväinen toien haltioituneisiin ilmeisiin ja ohjasi nämä sisälle. ”Ja enemmänkin. Puoletkaan tästä tavarasta ei koskaan ehtinyt sotakentille asti. Käykää kiinni. Ottakaa, mitä ikinä vain haluatte.”
Matoro ei tiennyt mistä aloittaa. Yksinkertaisesti joka suunnassa näkyi lukemattomasti aseita. Tuliaseita, teräaseita, joukkotuhoaseita. Ja ohjusaseita. Aivan naurettavasti ohjusaseita. Lähtöään valmistelevan toakaksikon pakkaamistahti oli ottamassa kovan osuman.
”U. Tässä saattaa tulla hieman valinnanvaikeutta”, totesi Matoro ja heitti ionikatananpätkänsä pois pinkoessaan hyllyrivien keskelle, jo edelleen ehtineen Umbran perässä.
”Katsotaanpas, mitä täältä löytyy. Olisiko tämä xialainen rhotukataistelukirves mitään? Ai ei vai? No se näyttääkin ihan Lörden rekvisiitalta. No otetaanpa tämä TUHOAJA sitten”, Umbra piteli kädellään ja tykillään joukkotuhoaseita.
”… TUHOAJA. Näin kerran Zakazilla sellaisen toiminnassa. Ihmettelen edelleen sitä kuinka paljon pitää olla univajetta, että keksii mitään niin typerää”, Matoro ihmetteli ääneen.
Cody seurasi sivummalta hieman kiusaantuneena ikivanhoista tuoteselosteista. Kun niissä lueteltiin megatonneja, hän harkitsi puuttuvansa peliin.
”Ehkä… ehkä ei sitä”, Cody totesi ja pyysi Matoroa laskemaan kuusikulmioperäisen ballistisen ohjuksen takaisin hyllyyn.
”Te ihan oikeasti pidätte aseita, jotka voisivat tuhota koko kaupungin, yksinkertaisesti hyllyllä?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody kohautti olkiaan. ”Jep. Eivät mahtuneet päävarastoon.”
”… en edes kysy päävarastosta”, jään toa kuittasi ja syventyi lasikaappeihin, joissa seisoi lukuisia teräaseita vitriineissä.
Umbra penkoi asekaappeja sivummalla. Hän heitteli sinne tänne miekkoja, kynsiaseita, kirveitä ja kaikkea mahdollista ohjuksista ja konekivääreistä lähtien. Touhu näytti todella vaaralliselta. Oli ihme ettei mikään ase lauennut ja tehnyt selvää koko poppoosta.
”Haa! Tämä on siisti! Se on joku voimahanska. Voikohan sillä taivuttaa aika-avaruutta, herättää kuolleita tai tehdä jotain muuta pöhköä mitä kaikilla superhanskoilla voi tehdä?”
Matoro katsoi hanskaa, jota Umbra sovitteli tykkikätensä päälle. Metallisessa hansikkaassa hohtivat kuusi eriväristä jalokiveä. Hanska ei pysynyt kuitenkaan tykin päällä, ja valon toa pudotti sen metallilattialle.
Hanska särkyi.
”MITÄ KARZAHNIA?”
Cody ryntäsi hyllyrivin takaa kauhistunut ilme kasvoillaan, ”Meillä kesti ikuisuus kerätä nuo kuusi jalokiveä…”
”Oletteko koskaan harkinneet, tiedätkö, asevarastoa, jossa kaikki ei olisi täysin sekaisin ja järjestelemättä?”, Matoro kuittaili.
”Älä minua syytä”, Cody tuhahti, ”Xen tätä paikkaa on viimeiset sata vuotta pyörittänyt.” Vahki päätti, että olisi aika viedä kierros vähemmän särkyvälle reitille. Mies kaappasi Matoron mukaansa kaksi hyllyriviä syrjemmälle, tuliaseiden eliitin ääreen.
Umbra keräsi lattialta hanskan palaset ja laittoi ne roskapönttöön. Kuka tällaisella ihmehanskalla mitään tekisi, kun se särkyy nopeammin kuin limevihreät tekonivelet. Hanskoja oli todella paljon erilaisia. Oli hopeisia metallihanskoja, sinisiä kumihanskoja, punaisia nyrkkeilyhanskoja (oikeastiko?), superirnakkillisia turbohyperhanskoja. Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin.
”Näistäkö minun pitäisi valita itselleni käden korvike? Onpa tyhmää. Haluaisin jotain käyttökelpoista, enkä mitään videopelilisävarusteita. Olisi kiva voida joskus kätellä”, Umbra mutisi itsekseen, etsien itselleen jotakin kätevää käden korviketta.
”Olisipa hauskaa jos hommaisin itselleni mustan käden. Eikö olisikin?” Cody ja Matoro olivat kumminkin touhuamassa omiaan vähän matkan päässä.
Lopulta valon toa löysi itselleen sopivan tuntuisen mustan tekokäden, jonka otti vähän ironisesti itselleen. Käsi tuntui ihan kädeltä.
”Tuntuu vähän hassulta, että puolet tämän maailman otuksista omaa tekoruumiinosia. Luulisi, että jokin yhtiö olisi erikoistunut näiden valmistamiseen”, U puhui itsekseen tuttuun tapaansa.
Toa totutteli uuteen käteensä ja miekan käyttämiseen sillä. Toan huomion kuitenkin kiinnitti nopeasti sininen, puusta tehty suorakulmion muotoinen laatikko. Laatikon sisältä paistoi valoa ja siinä oli outoa tekstiä.
”Aika tyhmä boksi. Onkohan sen sisällä Turaga Dumen Nimeämispäivälahjoja?” Umbra kysyi itseltään. No hän ei tiennyt vastausta kuten ei kukaan muukaan. Se jäi siis ikuiseksi mysteeriksi.
”Tässä”, Cody selitti sivummalla irroittaessaan kolmensadan kilon painoisen metallimöhkäleen irti huoneen seinästä. Möhkäle paljastui konekivääriksi, ”on BH-88, eturintamiin suunniteltu konekivääri. Koodinimeltään MÖRKÖ. Kasaaminen kokeneen käsissä kestää vaivaiset kolme tuntia ja siirtäminen paikasta toiseen onnistuu jopa ihan tavallisella joukkojenkuljetusaluksella. Meillä on niitäkin tuolla takahuoneessa.”
”… ja mitä minä tekisin sillä?” Matoro kysyi.
Cody tutkaili hetken seinää vasten nojaavaa koneistokasaa ja kohdisti kysyvän katseen Matoroon. ”Ettekös te olleet jollakin vaarallisella seikkailulla? Ja sodassa jotain ‘Liittoumaa’ vastaan? Kai te nyt haluatte puolustautua, jos vaikka pataljoona Exo-Toia käy tiellenne?”
”Allianssia”, Matoro korjasi. ”Miten olisi hieman pienempi ase? Jokin, joka kulkee mukana käytännöllisemmin?”
”Noh… nyt kun sanot. Emme me varmaan enää saa sitä ilmalaivaa ulos tuolta takahuoneen puolelta. Ei enää sen jälkeen, kun romahdutitte puolet kompleksista yläpuoleltamme. Tuota. Hei!”
Cody antoi MÖRKÖ:n valua vaarallisen näköisesti seinää vasten ja aloitti sen viereisen lasivitriinin tonkimista. Sen alimmalla hyllyllä oli noin kaksimetrinen puinen arkku, jonka sisältä paljastui seitsentoistapiippuinen haulikko tarkkuuskiväärin tähtäimellä.
”BH-07, koodinimeltään SIHTI. Eihän sillä mihinkään osu, mutta katso nyt. SEITSEMÄNTOISTA PIIPPUA! Käytännössä nesteyttää pahikset… jos pääset ampumaan kahdenkymmenen senttimetrin päästä.”
”En väitä olevani spesialisti ampuma-aseiden saralla, mutta väittäisin, ettei kiikaritähtäimestä ole tuossa juuri hyötyä.”
”Se toimii taialla ja okkultismilla!” Umbra huusi rivien välistä.
”Olet ehkä oikeassa”, Cody totesi harmistuneena, ”Ehkäpä me sitten… menemme nynnyosastolle!”
Kaksikko siirtyi kaksi hyllyriviä lisää. Kaikkien aikojen naurettavin lajitelma pistooleita lepäsi siististi aseteltuina kaappeihin näytille.
”Ehkä jokin näistä?”, Cody tiedusteli. ”Mutta älä ota sitä valkoista revolveria – siinä on teoriassa kyky tuhota vaikka koko universumimme.”
”Ehkä tyydyn ihan perinteisiin teräaseisiin. Minulla on niistä huomattavasti parempia kokemuksia kuin ampumavastaavista”, Matoro lopulta totesi ja silmäili läheistä hyllyä, jossa näkyi riveittäin naurettavan kokoisia miekkoja ja moottorisahoja.
”Hmh, epäkäytännöllistä, mutta kuten haluat.” Miltein katonrajasta suurta metallista laatikkoa kurotteleva vahki miltei naksautti selkänikamansa paikaltaan laskiessaan painavaa, noin puolen metrin mittaista lyömäasetta Matoron nähtäville. Laatikko aukesi helposti. Sisällä oli hopeinen miekka. Verrattaen tavallisen näköinen. Samanlainen, mitä moni toa kantoi sodan aikana.
”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia.”
”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia?” toa toisti epäuskoisena.
”Tarpeeksi kineettistä energiaa kerätessään miekan sisäinen mikroskooppinen koneisto materialisoi ohjuksen miekan kärkeen, joka lentää miekan huitaisun suuntaan. Ihan perusjuttuja.”
Matoro katsoi Codya typertyneenä. Hän oli sanomassa jotakin, mutta totesi, ettei siitä olisi hyötyä.
”Entä nuo miekat tuolla”, hän osoitti toista hyllyä, jossa oli ionikatanoita rivissä.
”Ah, Nyrkin ioniteknologiaa”, Cody totesi hieman halveksivasti. ”Ovathan ne kieltämättä kevyitä…” Vahki asteli kaapille ja nosti yhden kahvoista käteensä. Napinpainalluksella naurettava, yli kaksi metriä pitkä vihreänä hohtava energiaterä halkoi ilmaa Matoron ja Codyn välissä. Sarajin käsissä jo aiemmin heilunut vastaavanlainen miekka ei varsinaisesti houkutellut toaa.
”Oliko vain Herra megalomaani, vai koko Käsi?” Matoro kysyi muina miehinä katsellessaan toista miekkahyllyä.
”Kahakan voittaa yleensä se, joka hutkii isolla kepillä, joten koimme velvollisuudeksemme luoda isoimman kepin… ja räikeimmän.”
Cody sulki terän ja asetti kahvan takaisin kaappiin. Vahki suoristi selkänsä ja astui vielä yhden hyllyrivin eteenpäin. Takaseinä oltiin saavutettu. Vahki painoi panssaroidun kätensä valokärkisiä sauvoja sisältävän kaapin viereen. Kaappi nytkähti ja alkoi kääntymään ja paljasti takaansa pienen lasisen holvin. Lasin sisällä odotti vielä yksi miekka.
”Tämä tässä on miekoistamme erikoisin, TB-5. Xian tehtaamme tuotoksia. Eikä kenelläkään ollut oikeastaan hajua, mitä se tarkkaan ottaen tekee. Tai en minä ainakaan.”
”No sittenhän se on ominta alaani”, Matoro totesi ja tarttui miekan kahvaan. Hän veti reilun puolimetrisen terän esiin holvista ja katsoi sitä.
Hän ei yllätyksekseen nähnyt sitä. Vasta, kun hän käänsi sitä, valo heijastui läpinäkyvästä terästä ja saai sen hetkeksi näkyväksi. Toa tarttui siihen tukevasti ja sivalsi läheistä ylipiipullista rynnäkkökivääriä näkymättömällä viillolla. Metallinen ase halkesi kahtia.
”No niin”, hän hymyili.
Cody nyökkäsi ja huikkasi myös muutaman hyllyn takana edelleen varusteita tonkivalle Umbralle. ”Uskallanko minä jättää teidät tänne tonkimaan? Tiedättehän, ilman, että koko paikka jysähtää kahvitauon aikana.”
”Yritämme olla räjäyttämättä”, toa vakuutti, ja lähti etsimään hyllyrivien takana puuhastelevaa Umbraa.
Cody marssi pitkin eloa sisäänsä saaneen kompleksin käytäviä. Kymmenittäin töiden touhussa parveilevia vahkeja sinkoili kerrosten välillä tekemässä inventaariota kahdentoista kerroksen todellisesta sisällöstä. Joskin kerros 11 pidettiin edelleen tiukassa karanteenissa. Vaikka puolet kerroksesta olikin käytännössä sortunut, eivät kummatkaan nuorista vahkijohtajista halunneet ottaa riskiä mahdollisesti selviytyneiden KALien osalta.
Lopulta tietokonehalliin saapunut Cody löysi etsimänsä. Ohjeita vihdoin virallisille joukoilleen jakava Xen oli juuri päässyt läksyttämästä Delevaa, joka tylsyydensä keskellä oli päätynyt rakentamaan Bio-Klaanin linnaketta tietokonehallin tuoleista. Nyrpeänä tilasta poistunut soturi oli päästänyt muutaman aika mojovan kirosanan poistuessaan. Toa olisi vain halunnut kasata itselleen lokoisan nukkuma-alustan.
”He ovat lähdössä pian”, Cody huikkasi, astellessaan Xenin rinnalle hallin reunalle. ”Kannattaa varmaan valmistautua käymään ylhäällä.”
Xen nyökkäsi. Viimeisimmän vuorokauden aikana vahki oli lähinnä keskittynyt organisoimaan virranjakelua ympäri kompleksin. Tuore kenraali tarvitsisi muutakin kuin yhden kerroksen ja huteran hissin.
”Toki. Tulen ihan kohta. Onko heillä muonapuoli kunnossa? Matoron puheista ymmärsin, että heillä on vielä pitkä reissu edessä.”
Cody vakuutti kenraalilleen kaiken olevan kunnossa. ”Kaikki hyvin. Koluavat vielä asevaraston läpi ja sitten kaiken pitäisi olla valmista.”
Kaksikko hiljeni hetkeksi seuraamaan vahkien rahtauspuuhia. Xen ei voinut olla ajattelematta vanhoja päiviä, jolloin tuhannet ja taas tuhannet erilaiset kasvot vilisivät pitkin yhteensä 24-kerroksista kompleksia. Nyt jäljelläolevia kahtatoista asuttivat lähinnä koneet, mutta jo pelkkä Codyn seura piristi naista suuresti. Oli uudelleenrakentamisen aika.
”Missäs muuten Killjoy on? Onko hän poistunut lainkaan pajastaan?”
Cody pudisteli päätään. ”Se asettamasi vartija vahvisti, että siellä hän edelleen puuhailee. Kantoi sisään varmaan kymmenen KAL-haarniskaa ja sen jälkeen sieltä on kuulunut vain tauotonta metallin kalinaa.”
”Uusi puku? Hän ei varmaan halua kulkea tuollaisena enempää kuin on pakko”, Xen pohti. Cody arveli kenraalin olevan oikeassa. Vahkin mieltä painoi kuitenkin myös huoli.
”Kai sinä tiedät, että uusi puku tarkoittaa myös voimaa. Meidän on pidettävä Killjoy täällä, jos haluamme estää kuulia pääsemästä yhteen. Hän saattaa pyrkiä ulos.”
Xen murahti ymmärtäväisesti. ”Tässä vaiheessa hänen luulisi jo ymmärtävän paremmin. Mutta parempi, että olemme varovaisia. Käske vartijaa olemaan erityisen valppaana.”
Cody nyökkäsi ja käänsi askeleensa kohti kommunikaatiohuonetta. Xen jäi seisomaan ylpeänä, joskin samalla hieman haikeana. Viimeisen päivän aikana hän oli käynyt monta keskustelua, erityisesti Nurukanin kanssa. Toien mukana kompleksiin saapunut myötätunto oli piristänyt Xeniä suunnattomasti. Vahkia harmitti suuresti, että hänen vieraidensa piti poistua niin nopeasti, mutta hän myös ymmärsi toien syyt. Heillä oli omat taistelut taisteltavanaan.
Ja taisteluun toat myös olivat käymässä.
”Olipa hyvä, että pääsin eroon typerästä mukautettavasta haarniskasta. En ymmärrä miksen ollut koskaan vaihtanut sitä mihinkään käyttökelpoisempaan kuten rullaluistimiin tai siipiin”, Umbra turisi kävellessään Matoron kanssa kohti hissin eteen sovittua kohtaamispaikkaa. ”Oli kuin jokin suurempi voima olisi pidättänyt minua tekemästä
järkevämpiä valintoja ja olin sen takia vaikka kuinka kauan aikaa happisäiliö kiinni kanohissani, vaikken edes ollut uinut pitkään aikaan.”
”Mitä sinä itseksesi selität?” Matoro ihmetteli ja tutki samalla uusia varusteitaan.
”Selvitän vain ajatuksiani. Viime päivät ovat olleet aikamoisia tietopaketteja”, valon toa vastasi.
Jään toa nyökkäsi. ”Eikä meidän Metru Nuin keikkamme ole edes yhtään lähempänä loppua”, hän totesi. ”Aika heittää käteville tuttavillemme hyvästit.”
”Näemme heidät vielä joskus, sillä Kohtalon polut ovat todella oudot ja monimutkaiset. Melkein kuin monen kirjurin kirjoittamassa kirjassa.” Valon toa katsahti jään toaa, jonka naamalla oli hämmentynyt ilme.
”… aika syvällistä settiä”, Matoro totesi ja epäili hetken toverinsa mielenterveyttä. Ehkä ainaisella pimeydellä oli vaikutuksensa valon toaan.
Onu-Metru, pinta
Massiivinen betoninen kupoli, joka peitti joskus korkealle Onu-Metrun taivaalle kohonneen tornin edelleen säteilevät rauniot, heitti synkän varjonsa maan alta nousseiden hahmojen ylle. Aamuisat kaksoisauringot nousivat jossakin harmaiden varastorakennusten takana. Kaupunki oli vasta heräilemässä.
Kuudella hahmolla oli päällään mustat huput, jotka peittivät heidän muotonsa sekä Käden teknikoiden esittelytekstin mukaan ”tekisivät heidät näkymättömäksi vahkien sensorijärjestelmille.” Ankea joutomaa avautui seurueen ympärillä. Aamun auringonsäteiden näkeminen oli iloisin asia, jonka Matoro oli hetkeen nähnyt.
”No. Se oli sitten siinä”, jään toa totesi ja katsoi Xeniä. Cody seurasi Käden tuoreen johtajan takana, ja kolme toaa olivat Matoron rinnalla. Kaikilla heistä oli uusittu arsenaali Mustan Käden teknologiaa mukanaan, mutta maanalaisen seikkailun jäljiltä he kaikki olivat henkisesti lopussa.
”Eivät tarinat tähän lopu”, Nurukan kertoi. ”Mata Nui katsoo peräämme vielä pitkään matkallamme. Suuren hengen silmät eivät sammu”.
”Miten minusta tuntuu, että tapaamme Mustan Käden porukkaa vielä joskus?” Umbra heitti kysymyksen, johon ei edes odottanut vastausta.
”Ei teistä pääse eroon”, Matoro totesi ja ojensi kätensä. Xenin kädenpuristus oli tiukka ja metallinen. ”Kiitos”, toa totesi. ”Lähes kuolimme pari kertaa ja muuta pientä, mutta kiitos.”
”Toivottavasti et suunnitellut kuolemista ihan heti, Matoro. Muista ainakin ensin selvittää arvoitukseni”, vahki vastasi.
”Tietty. Lisään sen kuudentuhannen muun selvitettävän mysteerin listaani”, Matoro kommentoi ja ojensi kätensä Codylle.
”Kokeile joskus ohjuksia. Sinulla saattaisi olla vähemmän melkein-kuolema-tilanteita”, vahki vastasi.
”Jos sinä kokeilet harppuunoita”, Matoro hymähti ja kätteli tätä.
”Harppuunat ovat niille, jotka metsästävät partaveitsivalaita”, Deleva kommentoi väliin. ”En näe täällä valkoisia partaveitsivalaita”.
Valon toa harppoi Xenin luokse. Hän nyökkäsi vahkia päin ja ojensi uuden oikean kätensä tälle. ”Matkamme päättyi näemmä tähän”, hän kertoi ja puristi vahkin mustaa kättä.
”Tiemme eroavat, mutta matkamme eivät ole vielä ohi. On paljon tehtävää”, Xen vastasi.
Valon toa katsoi Mustan käden vahkien johtajaa. Hän oli todella päättäväisen näköinen. Xen saisi toivottavasti vielä paljon aikaan. Oli kuitenkin aika siirtyä kättelyvuorossa seuraavaan, eli Codyyn.
”Tapaammekohan vielä teitä?” Umbra kysyi ja kätteli Codya. Vahkin käsi oli kylmä, mutta niin oli Umbran uusi mekaaninen kämmenkin. Tuntui hyvältä kun pystyi kätellä. Uusi uljas musta käsi oli hänen.
”Jos näette jossain räjähdyksiä, olemme siellä”, Cody vastasi.
Nurukanin vuoro. Toa oli jo pohtinut pitkään omaa osallisuuttaan näihin tapahtumiin. Järkeilystäkin huolimatta hänestä tuntui, että osa kaikesta oli hänen syytään ja hän pystyisi korjaamaan asiat, jos vain saisi siihen mahdollisuuden. Keskustelu Killjoyn kanssa ei vienyt toan ajatuksia selvemmille vesille. Kättelemisen sijasta maan toa päätti avata suunsa.
Mutta ensin hän vaihtoi riviä. Toista vahkeihin. Umbran katse oli kysyvä. Delevan lähinnä järkyttynyt.
”Minun kohtaloni on jäädä, ystävät.”
Matoro hymyili hieman alakuloisesti. Hän oli osannut odottaa jotain tällaista.
”Etsikää Nimda ja pelastakaa Bio-Klaani Pahuuden pahalta liittoumalta. Sillä aikaa minä autan pelastamaan Mustan käden siltä itseltään… ja maksan samalla velkani”, hän kertoi murheellisesti. Se tarkottaisi eroa Umbrasta ja Delevasta, mutta he voisivat tehdä paljon enemmän ollessaan omilla teillään. Xen vilkaisi Nurukaniin erittäin jäätävällä katseella, kuin todeten ”kiitos arvostuksestasi, vanhus.”
”Tarkoitatko sitä, että sinusta tulisi taas Kenraali?” Umbra kysyi ystävältään. Valon toa mietti porukan tulevaisuutta matkalla Ga-Metruun. Pienemmässä porukassa oli tosin myös puolensa, mutta oli todella ikävää jättää ystävä matkan varrelle.
”En tiedä miten Kädessä toimitaan nyt kun sillä on uusi johto, mutta toivon voivani muuttaa asioita”, toa vastasi. Xen taputteli rinnalleen astellutta toaa selkään. ”Ei hätää. Kyllä me sinulle paikan löydämme, vanhus.”
”Tarkoitatko sitä, että minä jäisin näiden kahden sekopään luokse?” Deleva kysyi katkerana. ”Entä yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo?” Matoron katseesta saattoi lukea: ”Kiitos, niin minäkin sinua.”
”Uskon, että tämä on Kohtaloni”, Nurukan vastasi hiukan murheellisesti, mutta toivoa täynnä.
”Kiitos tästä seikkailusta ja avusta, Kenraali Nurukan”, Umbra osoitti kiitollisuuttaan ja halasi Nurukania. Halaus tuli odottamatta ja melkein kaatoi maan toan, mutta tämä kuitenkin arvosti elettä.
”Pidä valot päällä, kun etenet pimeydessä”, maan toa neuvoi ja päästi irti Umbran halauksesta. Hän pyyhki kyyneltä kakamaltaan.
”Anna minunkin hyvästellä vanha ja viisas, jonka neuvoja en ole arvostanut tarpeeksi”, Deleva puuttui hyvästelyihin. ”Olit minulle opettaja ja ystävä. Kaikkea hyvää viisas vanhus ja äyä”.
”Pitäkää Käsi pystyssä”, Matoro totesi ja kätteli muiden perässä maan toaa.
”Pidä sinä kätesi kiinni ranteessasi”, Nurukan naurahti. ”Sinusta tulee vielä jotain suurta, mutta varo keltaisen nesteen menemistä päähän. Kohtalo johdattaa seikkailijoita, kuten sinua ja Umbraa”.
”Ei, vaan huonoja käsivitsejä”, toa kuittasi. ”No, me lähdemme. Hyvästit teille.”
Epätodellinen kolmikko, vanha toa-kenraali, nuori vahki-kenraali ja xialainen sotasankarivahki jäivät pitkäksi aikaa paikalleen seuraamaan kolmikon katoamista horisonttiin.
Se toinen epätodellinen kolmikko – mielien hallitsijaa kantava jään toa, kahden tarttumaraajan iloista nauttiva valon toa sekä haikea mutta toiveikas Deleva – käänsi kurssinsa kohti Ga-Metrua. Käsi oli jättänyt jälkensä muuallekin kuin vain toien tuliteriin haarniskoihin. Ja jokainen heistä oli huojentunut siitä, ettei heidän tarvinnut palata enää sinne, uusista ystävistäkin huolimatta.
Seuraavaksi pitäisi löytää Kapura.
Alempana
Pajan ovet avautuivat. Vartioon asetetun vahkin edessä seisoi jotain pelottavaa. Metalliset jalat ottivat refleksinomaisesti pitkän askeleen taaksepäin. Kolmipiippuinen kivääri nousi osoittamaan oven takaa tulleen ilmestyksen päätä. Se katsoi alaspäin, suoraan kohti vahkin vihreitä silmiä. Se otti askeleen kohti vahkia ja vahki taas yhden poispäin.
Punamusta haarniska ei ollut sellainen, millaisen vahki oli nähnyt kuvissa. Siitä puuttui sen teknisyys, symmetria ja kliinisyys. Tätä haarniskaa ei oltu tarkoitettu sodankäyntiin. Se oli henkilökohtaisempi. Karmivampi. Se oli lausunto. Tutunmuotoista, tällä kertaa pohjaväriltään mustaa kypärää peittivät punaiset, valuvan veren muotoon tuhritut sotamaalaukset. Raskaissa olkapanssareissa ei enää kiiltäneet Käden tunnukset, vaan niistä irvistivät pitkät piraijamaiset hampaat. Raskaasti panssaroiduissa ranteissa paloivat haarniskan sisältä paistavat vihreät valot. Samanlaiset, mitkä paloivat hahmon silmissä.
Haarniska oli myös raskas. Raskaampi mitä vahki oli koskaan olennolla nähnyt. Sen pituus ylitti vahkin puolella. Ilmeetön katse tuomitsi vartijaa. Punainen ioniterä syttyi hahmon oikeassa kädessä. Muinaisiin riimuihin ja sotamaalauksiin itsensä peittänyt Killjoy oli vapautunut kenraaliuden kahleista. Kukaan ei jäisi hänen tielleen. Diplomatian ja puhumisen aika oli ohi. Se oli hänen suunnitelmansa.
Toisin kuin haarniskat yleensä, tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan. Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa.
Käden kolmikon kääntyessä Xenin johdolla takaisin kohti kompleksia vieviä tunneleita he havahtuivat merkilliseen ääneen. Cody tiesi heti, että jokin oli pielessä. Xen taas osasi paikallistaa äänen. Hän osoitti kohti pientä aidattua aluetta, jossa hän oli Killjoyn kanssa viime yönä seisonut. Putkesta sen yhteydessä kuului kolistelua.
Nurukan joutui tarttumaan Xeniä kädestä estääkseen tätä juoksemasta erämaille. Putkesta taivaalle singahtanut punamusta vilahdus säikäytti lintuparven Käden maanpäällistä tornia suojaavan kupolin liepeillä. Taivaalle uudessa puvussaan singahtanut Killjoy jätti jälkeensä suihkukonemaisen ohuen vaalean janan.
Xenin raivoikas huuto peittyi Killjoyn rakettimoottoreiden jylinän alle. Cody vain tuijotti happamana taivaalle, jossa kohti maailman kattoa ampaissut Killjoy haki kurssia kohti etelää. Nurukan pidätteli edelleen loputtomasti kiroilevaa Xeniä.
”Näin on parempi.”
Taivaalla vauhdin sokaisema Killjoy ei katsonut taakseen. Ei enää. Tärkeää, oli vain tehtävä. Kahleita ei enää ollut. Ystävyydet jäivät taakse ja eteen jäi vain suunnitelma. Entinen kenraali ei vieläkään tiennyt, miksi siinä oli kestänyt niin kauan.
Niz, Herra, Ruki, Creedy. Tarpeeksi menetyksiä yhdelle eliniälle. Vasta nyt Killjoy todella ymmärsi, mitä yksin toimiminen tarkoitti. Vuosikymmeniä hän halusi uskoa ystäviin. Apuun. Yhteistyöhön. Joka kerta se oli johtanut menetyksiin. Metsästäjän mielessä vilkkuivat kuvat Guardianista ja siitä kohtalokkaasta illasta, jolloin kuumuus nieli hänen ruumiinsa.
Le-Metrun rajan jo häämöttäessä hänen edessään Killjoyn mieli kuitenkin vaelteli vielä muutaman minuutin taaksepäin. Viimeiseen hetkeensä entisessä kodissaan. Ja vahkiin, joka oltiin käsketty hänen vartijakseen.
Toisin, kuin haarniskat yleensä. Tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan.
Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa…
… jonnekin Killjoyn haarniskan uumeniin.
Vahki avasi silmänsä. Killjoy tuijotti häntä yhä. Vahki ei ymmärtänyt, mitä oli juuri tapahtunut.
”Silloin, kun toinen laskee aseensa, kuuluu sinunkin laskea omasi.”
Vanhan kenraalin ääntä kutsuttiin sieluttomaksi koneeksi. Sitä se oli. Se oli pelottava. Uhkaava. Vahkin ote kivääristä kirposi. Vartija tuijotti metsästäjää kauhuissaan. Ja metsästäjä ymmärsi tämän. Se kumartui. Ja se avasi kypäränsä.
Harmaat kasvot kypärän yläosaan nousseen luukun takana eivät olleet niin pelottavat. Ne olivat oikeastaan hieman surulliset. Korjatut silmät, ikuisesti irvistävä suu ja sileiksi palaneet kasvonpiirteet aiheuttivat vahkissa miltei sääliä. Pelokas katse valahti pois vartijan kasvoilta. Killjoy hymähti tyytyväisenä.
”Sinulla on kuula, eikö olekin? Sinä siis pelkäät?” Vahki nyökkäsi hiljaa. Kirkas lasikuula hänen sisällään pumppasi yhä sielua hänen suoniinsa.
”Ja sinä olet täällä estämässä minua lähtemästä?”
Vahki nyökkäsi taas. ”Ken- kenraali Xe- Xenin määräys”, vahki sopersi ääni yhä täristen.
”’Tämä kaikki oli turhaa’, hän luultavasti sanoo. ’Kaikki tämä vaiva turhaan.’ Jotenkin noin, luulisin.”
Vahki oli ymmällään. Hän ei ymmärtänyt teknosotilaan sanoja. ”Ja tiedätkö. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minun pitäisi jäädä. Elää maan alla ja toivoa, ettei kukaan koskaan löydä minua.”
Vahki alkoi vähitellen rentoutua. Vaara tuntui olevan ohi. Hän sai elehdittyä jonkinsortin kysyvän ilmeen kohti kumartunutta metsästäjää.
”Mutta se olisi liian helppoa, eikö? Menisi ehkä sata vuotta. Tai tuhat. Neiti kenraali saisi tämän paikan kyllä suojattua. Ja hän sitä myös puolustaisi. Mutta vain sata… tai ehkä tuhat vuotta.”
”Mutta hän sanoi, että se on ainoa tapa…”
Killjoy nyökkäsi. ”Ja niin se luultavasti onkin. Mutta hänen täytyy unohtaa minun sotani. Sitä hän haluaa. Ja niin haluan minäkin.”
Metsästäjä suoristi selkänsä. Hän katsoi nyt vahkia taas korkeuksista. Otti askeleen eteenpäinkin. Mutta tällä kertaa vahki ei liikkunut. Hän antoi Killjoyn tulla lähemmäksi.
”Mikä on sinun nimesi?”
Vahki häkeltyi aluksi kysymyksestä. Häneltä ei koskaan aikaisemmin oltu kysytty sitä. Mutta hän ajatteli, että se kuulunee tilanteen luonteeseen. Joten hän vastasi. ”Yksikkö OM557, Herra Killjoy.”
”Tiedätkös. Minä vihaan nazorakeja.”
Metsästäjän äkkipikainen vastaus sai vahkin hämilleen. Hän ei ymmärtänyt, miten ”nazorakit”, mitä ne ikinä sitten olivatkaan, liittyivät hänen nimeensä.
”Niitä on paljon. Loputtomasti miltei. Ne tulivat kotipaikkaani. Yrittivät muokata sen omakseen”, vahki kuunteli. Killjoyn ääni pehmeni, kuin metsästäjä olisi vajonnut transsiin. ”Mutta kotini on kylmä paikka. Ankara. Ne häipyivät kohdatessaan tappion luonnon edessä. Kunnes yksi päivä taas, ne olivat etuovellani. Kuin olisivat omistaneet sen. Ajoin ne pois. Ne lähtivät. Kaikki paitsi yksi.”
Killjoy käänsi katseensa takaisin vahkiin, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan Killjoyn tarinaa.
”Hänenkin nimensä oli sarja numeroita. En edes muista, mitä ne olivat Muistan vain sen karhean kurkun, joka lausui ne peräkkäin. Niiden lausuminen sai hänet melkein pyörtymään. Sitä suuta ei oltu tehty puhumiseen… mutta tiedätkö. Sillä ei ollut väliä, mitä numeroita ne olivat. Eivät ne häntä määrittäneet.”
Vahki ja Killjoy tuijottivat toisiaan kuin lumoutuneina. Vahki ei kokenut tarvetta sanoa sanaakaan.
”Olen tappanut varmaan satoja niitä pirulaisia. Ne tiesivät, kuka minä olen. Ne osasivat pelätä. Mutta se yksi ei. Hän ei halunnut taistella. Se oli hänen valintansa ja minä kunnioitin sitä. Yhä minä kiitän sitä nazorakia siitä, ettei hän koskaan avannut tultaan. Koska sitten minä olisin joutunut tappamaan myös hänet.”
Vahki ymmärsi nyt. Se vilkaisi vierelleen maahan, jossa tämän kivääri yhä odotti.
”Tunteet johtavat.” Killjoy kuunteli hetken sanojensa kaikuja, ”Tiedätkö, miksi Herra tapasi sanoa niin?” Vahki pudisteli päätään. Killjoyn kasvoille nousi varovainen hymy.
”Koska sinä, kuten toverisikin, olette vain vahkeja. Koska te olette sieluttomia koneita. Koska teidät on tehty palvelemaan”, Killjoy piti lyhyen tauon vain nähdäkseen vahkin kasvoille nousseen järkyttyneen ilmeen. ”Mutta siitäkin huolimatta. Kaikesta sinulle asetetusta huolimatta, sinä valitsit tiputtaa tuon aseen, vaikka sinua oltiin käsketty tekemään toisin.”
Vahki ei sanonut mitään, vaan jäi pää kohti lattiaa seisomaan paikalleen kun silmikkonsa laskenut Killjoy asteli hänen ohitseen, tilasta pois johtavalle ovelle. Mutta Killjoy koki tarpeelliseksi sanoa vielä yhdet sanat.
”Siihen täällä joskus uskottiin, 557, sinuun uskottiin. Ja ne ajat voidaan tuoda takaisin.”
Vahki ei enää pelännyt Killjoyn ääntä. Hän kääntyi kohtaamaan puhuttelijansa vielä kerran ennen kuin tämä katoaisi outoon ulkomaailmaansa.
”Kerro se Xenille. Kerro se tyttärelleni. Ja kerro… ettei hänen tarvitse kuulla minusta enää.”
Vahki teki kunniaa. Killjoy vain nyökkäsi. ”Äläkä turhaan tervehdi, sotamies. Tämän puvun sisällä ei elä enää kenraali.”
Taivaiden halki kiitävä vapaa Killjoy hidasti vauhtiaan marginaalisesti, nauttiakseen vielä hetken vanhan kotikaupunkinsa maisemista ennen saapumistaan merelle.
”Ei enää.”
EPILOGI
Steltin ja Xian välinen merialue, Baterra-asema
Konehallin raskaat metalliset ovet sulkeutuivat mustiin siteisiin pukeutuneen olennon takana, jättäen steltiläisen, juuri kompleksin sisään laskeutuneen virtaviivaisen hävittäjän taakseen. Valot syttyivät uutuuttaan hohtaville kliinisille käytäville.
Olennon ympärille käärityt liinat olivat pahasti rähjääntyneet. Metallinen pinta paistoi läpi vasemman reiden kohdalta, joka näytti siltä, kuin sitä peittäneet siteet olisi revitty väkivaltaisesti irti. Hahmon vasen käsi yritti peittää pahasti kipinöiviä ja eri värisiä nesteitä vuotavia kasvoja. Kolmella syvällä viillolla runneltu vahkinkallo oltiin yritetty puristaa kasaan muutamalla hätäisesti revityllä liinalla, mutta groteski kokonaisuus näytti pysyvän koossa vain vaivoin.
Vahki saapui käytävän päähän, jossa raskaat metalliset kaksoisovet aukenivat hänen edessään. Pimeydestä astui luiseva hahmo. Valkoinen riutunut Volitak tuijotti Sarajia ovensuussa.
Kapteeni joutui ottamaan kunnolleen liiankin pitkiä harppauksia pysyäkseen ohi pyyhältäneen Sarajin tahdissa. Vahkia ei toa kiinnostanut. Hänen raadelluissa silmissään kiilui jo jälleennäkeminen mestarinsa kanssa. Epävarma toa ei kuitenkaan halunnut päästää tulokasta vielä sisään. Kidutetussa mielessä kiersi huoli kaikesta siistä, mitä hän oli viimeisimpinä päivinä saanut todistaa. Hän ei halunnut saattaa Sarajia leijonan luolaan ennen kuin hän olisi saanut sanottua sanottavansa.
”Mestari Saraji, näen, että tehtävä oli onnistunut”, Kapteeni sopersi, tuijottaen vahkin tarvikevyöllä hehkuvia kuulia, ”Mutta minun täytyy pyytää… Mestari Purifier… ei ole aivan kunnossa. Ehkä sinun tulisi odottaa hieman. Että tilanne hieman rauhoittuu, tiedäthän.”
Saraji pysähtyi. Siteillä kiedottu pää karmaisi toaa hieman. Sen ilmeettömyys oli luonnotonta. Vaikkakin Kapteeni oli tottunut siihen jo Purifierin seurassa.
”Mitä tarkoitat, toa? Mikä mestariani vaivaa?”
Kapteeni vaihtoi äänensä kuiskaukseen. Hän ei halunnut, että kukaan vahingossakaan kuulisi heidän keskusteluaan.
”Kuulat, mestari Saraji. Ne alkavat syömään häntä sisältä. Muutosprosessi on hänelle liikaa. Hän ei enää ajattele rationaalisesti.”
Sarajin muistikuvat vanhasta mestaristaan olivat edelleen hämäriä. Hän kuitenkin oletusarvoisesti kyseenalaisti tämän mielenterveyden. Suunnitelma, jota he olivat toteuttamassa, vaati jokaiselta aimo ripauksen hulluutta.
”Minä uskon mestarini kykyyn tehdä oikeat päätökset. Hän on vahva. Hän kestää kyllä kranan taakan.”
”Sinä et ymmärrä, mestari Saraji. Hän avasi juuri kolme tehdasta Xialla. Tämä on menossa liian pitkälle. Hän suunnittelee jotain, joka on aivan liian suurta hänen hallittavakseen.”
Saraji tuhahti ja jatkoi matkaansa. Ovien takana odottaneeseen suureen halliin syttyi valot Sarajin astuessa sinne sisään. Vahkin huomion kiinnitti jostain hänen yläpuoleltaan kantautuva humina. Kapteeni ohjasi Sarajin katseen läpinäkyvään kattoon ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.
Loputtomat linjastot pumppasivat ulos valmiiksi taottuja vahkien raajoja. Kohti kokouslinjastoa kulkevat sotakoneiden osat siirtyivät yksi kerrallaan kohti lopullisia paikkojaan vahkitorsoissa. Kaksikon yläpuolella valmistuva armada sai molemmat hiljaisiksi.
”Kuinka monta?”, Saraji kysyi hiljaa, ”Ja kuinka kauan?”
”Viimeisen viiden vuoden aikana noin tuhat yksikköä. Ja Xian osaston avautuessa oletamme tuotannon kasvavan ainakin viisinkertaiseksi.”
Kapteenin äänestä paistoi normaaliakin vakavampi huolestuneisuus. Myös järkytys nousi toan kasvoille tämän havaitessa takaansa jonkin karmivan läsnäolon. Saraji kääntyi vain nähdäkseen loputtomien hammasrivien tunkeutuvan läpi käytävien pimeydestä. Purifierin kita muodosti sairaan virneen, johon vahki ei voinut siteidensä vuoksi vastata.
”On kulunut hetki, Saraji.”
Sekä vahki että Kapteeni kallistivat päätään osoittaakseen kunniaa taivasaseman isännälle.
”Mestari Ficus. Niin on.”
Puhdistaja murahti. Silmätön tuijotus oli läpitunkeva, ja se kohdistui kahteen hohtavaan objektiin vahkin tarvikevyöllä. Sarajia ei edes tarvinnut käskeä. Sininen kuula vasemmassa ja oranssi oikeassaan vahki ojensi ryöstösaaliinsa niitä odottavalle mestarilleen.
Pitkät luisevat sormet ottivat ne vastaan. Jostain Purifierin kallon syvyyksistä kuului kuin ilmaa haisteleva niiskahdus. Virne hirviömäisillä kasvoilla leveni miltei sietämättömäksi katsoa. Kuulista sininen huusi. Purifier kuuli sen ja nautti siitä. Saraji kuuli sen vain vaivoin. Kapteeni ei lainkaan. Pitkät sormet sulkeutuivat kuulien ympärille. Liha metsästäjän käsissä alkoi kuplimaan. Kuulat katosivat jonnekin Purifierin ranteiden sisälle, niiden läpi tunkevista hohteista päätellen .
”Myöhemmin”, Purifier sanoi, ”Ensin, minun täytyy näyttää sinulle jotain.”
Sen kummemmin asioita selittämättä Purifier kääntyi ja jätti hölmistyneenä seisomaan jääneen Sarajin harppomaan tämän perään. Kapteeni seurasi myös, mutta kaikkein hitaimmin. Ionisotilas ei ollut varma, mitä hänen vähäpuheinen mestarinsa ajoi takaa, mutta seurasi tätä hissille tunnollisesti.
Erikoinen kolmikko matkusti ylöspäin. Tornitukikohdan ylimmässä kerroksessa heitä odotti kapteenille jo tuttu läpinäkyvä katto, jonka takana hehkui maailmankupolin tähtitaivas. Jossain kaukaisuuksissa oli erotettavissa pienten rakennusten kokoiset nivelet, joiden varassa massiivinen torni roikkui. Kapteeni oli ihmetellyt niitä aina saapumisestaan lähtien. Hän ei edes tahtonut arvailla, millainen työ aseman rakentaminen oli ollut.
Vaikka torni oli halkaisijaltaan pienen kaupungin suuruinen, ei Kapteenikaan ollut koskaan nähnyt ylintä kerrosta sen aulaa pidemmälle – jos sitä aulaksi pystyi edes kutsumaan. Lähinnä se oli tyhjä metallinen tila, jota hallitsivat kymmenen metriä korkeat rautaiset kaksoisovet. Se, mitä niiden takana odotti, oli niin toalle kuin vastasaapuneelle Sarajillekin täysi mysteeri.
Purifier astui kolmikon edelle. Oven vieressä oli musta, kämmenen kokoinen paneeli, johon metsästäjä levitti sormensa tasaisesti. Tietokone paneelin takana tunnisti käden, ja vihreä valo syttyi palamaan hyväksymisen merkiksi. Riipivä raskaiden ovien aukeamisen ääni sai Kapteenin peittämään korvansa.
Purifier kääntyi kohti Sarajia, tällä kertaa hänelle hyvin epätavallisen vakavalla ilmeellä varustettuna. Ääni, jolla Puhdistaja puhui, kumpusi jostain tavallista syvemmältä.
”Saraji, luomukseni. Jotta sinä todella voisit kamppailla rinnallamme, sinun täytyy tietää, mitä varten me taistelemme.”
Saraji käänsi katseensa Purifierista oviin ja niiden väliin syntyneeseen hiljalleen aukeavaan rakoon. Vahkilta kesti tottua huoneen sisältä hohtavaan sokaisevan vihreään valoon. Vahki otti kolme askelta eteenpäin nähdäkseen tarkemmin. Kapteeni kurkki vahkin takaa, kädet otsallaan valolta suojaamassa.
Nyt Saraji kuuli sen. Kellokoneiston. Valtavan sellaisen. Ja hetkeä myöhemmin, myös näki. Hammasrattaita. Eri kokoisia, aina aivan tavallisista taskukellon rattaista valtaviin, koko edessä aukeavan hallin lattiasta kattoon yltäviin. Ne olivat messinkiä ja pronssia. Kultaa sekä hopeista. Niitä oli silmänkantamattomiin ja niiden ääni repi sen kuulijoiden korvia hajalle.
Ja kaukana siellä, keskellä koneistoa, roikkui nainen. Loputtomat naisen selkään upotetut katosta juontavat metalliset sauvat keinuttivat hahmoa kevyesti keskellä huonetta. Mutta vasta hahmon lähempi tarkastelu paljasti, kuinka väärä se todella oli.
Se oli kauttaaltaan valkoinen, orgaaninen. Kuin taivaista astunut puhdas Purifierin kaksoissisar. Sillä ei ollut silmiä, mutta hampaita sitäkin enemmän. Pitkät rivistöt hirviömäistä purukalustoa ylittivät suuruudessaan jopa taivasaseman mestarin vastaavat. Vihreä hohtava valo tihkui hahmon ruumiin läpi. Se käänsi anelevat kasvonsa hitaasti kohti ovensuussa seisovaa järkyttynyttä Sarajia.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Lähetin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava mies ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä kuin Lähetti olisi herännyt taas henkiin.
Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Lähetin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Lähetin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.
Mutta Lähetti ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.
Lähetti seisoi ja odotti. Hänen odotukseensa vastattiin. Mustan hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle vinhan pyörimisensä ohessa. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Lähettiä lähestymään pieni piste. Piste liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Lähetti odotti. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, siroa hahmoa kannattelivat tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Lähetti kykeni erottamaan koneiston asukin lempeät kasvot. Ne hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Lähetin syleilyynsä.
Le-Metrusta kykeni aistimaan todellista suurkaupungin tuntua. Joka puolella ajoi erilaisia lentäviä, käveleviä ja leijuvia ajoneuvoja kiireisinä omilla asioillaan. Eritoten väylä Le-Metrun keskustasta Coliseumiin oli erittäin vilkas ja yllättävän tiheään vartioitu. Vihreitä vahkeja näkyi usein.
Toat olivat ottaneet jokainen oman matoranin vetämän riksan, ihan vain koska he eivät jaksaneet kävellä. Pienet vihertävät olennot kiskoivat perässään olevia kärryjä kaupunginosan katujen vilinässä. Välillä riksat kolhivat toisiaan kun riksakuskit halusivat olla nopeammin perillä kuin kilpailijansa. Tämä oli kilpailua parhaimmillaan.
Tien kulkunopeus alkoi hidastua jonkun matkaa saaren keskustaan mentäessä. Lentävä vahkiauto oli pillit soiden ja valot välkkyen onnettomuuspaikan yläpuolella ja konstaapelivahki kirjoitti sakkolappuja ja katseli koppalakkinsa alta Matau-nimisen Le-Matoranin aiheuttamaa sekasotkua.
Matau oli ajanut nitrokäyttöisellä rollaattorillaan, joka oli tarkoitettu jalkavammaisille matoraneille, päin hedelmäkojua jolloin vesimelonit ja maduhedelmät olivat räjähtäneet ja oli syntynyt suuri kaaos. Kukaan ei ollut kuollut tapaturmassa, mutta onnettomuuspaikka kyti vielä ja liikenne oli lähes pysähtynyt.
”Muistuttakaa minua, miksi räjähtäviä hedelmiä onkaan edes olemassa?” Matoro kysyi.
”Siis räjähtävät hedelmät?” Kapura naurahti. ”Miksi niitä ei olisi olemassa? Minkälainen jumala tai mikä universumin loikaan jättäisi luomatta RÄJÄHTÄVÄT HEDELMÄT?”
”Suuret oivallukset, tosiaan”… Umbra mutisi ja painoi kämmenensä päälaelleen kun hän näki Mataun viittoloivan hädissään. Hikipisarat valuivat matoranin naamiolta kun hän sai vinon pinon sakkolappuja käsiinsä. Matau oli ollut joskus kauan sitten Umbran naapuri ja tämä oli räjäyttänyt hänen talonsa seinän suihkukäyttöisellä ruohonleikkurilla johon oli sidottu kissa.
”Pointti, Kapura. Räjähdykset ovat siistejä. Eiväthän ne kovin turval-” Matoro sanoi, mutta keskeytti nopeasti. Itseasiassa räjähdys keskeytti hänet.
Räjähdys sorti läheisen rakennuksen tienpuoleisen seinän ja seisautti liikenteen savun ja irtometallinen taakse. Matoranien vetämät (Matoron mielestä erittäin epäeettiset) riksat kaatuivat matkustajineen. Ilma täyttyi päätäsärkevistä vahkien ultraäänisignaaleista. Ne, jotka ymmärsivät vahkien koodikieltä, saattoivat ymmärtää mitä oli tapahtunut.
Valioliiga oli iskenyt.
”Mikseivät asiat täällä osaa pitää itseään kasassa”, Kapura valitti. Savu ja makaaminen maassa haittasivat toan näkökykyä, mutta hän yritti silti tarkkailla tapahtumaketjua. Vahkeja ryntäsi paikalle. Kapura oli erottavinaan pinkkejä huligaaneja, joista yksi näytti tuhertelevan jotain seinälle (tai sille, mikä seinästä jäi jäljelle). Miksi ne ovat aina pinkkejä, Kapura ajatteli.
”Tiedättekö te mistä tässä on kyse?” Matoro kysyi lähellä olevalta matoranilta, joka oli vetänyt jotakin riksaa.
”Se on Valioliiga”, matoran aloitti pelonsekaisesti.
”Pahamaineinen rikollisliiga, jonka tukikohtaa vahkit eivät ole onnistuneet löytämään. Aiheuttava aina tällaista kaaosta ihan vain koska haluavat! Ne ovat ihan sairaita ja vaarallisia!”
”Eikö meidän pitäisi jatkaa matkaa?” Deleva puuskahti ja hyppäsi pois romun keskeltä. Yhtälailla he voisivat pummia kyydin pois tai hypätä kouruun.
”Vahkit eivät kyllä varmaan halua ketään auttamaan niitä”, Matoro totesi katsellen mekaanisten lainvartijoiden piirittävän aluetta. Osa niistä oli syöksynyt useiden rakennusten läpi katkaisemaan Liigan pakoreittiä. Seiniin oli maalattu lukuisia tekstejä. Suurimpana niistä näkyi ”Kuka vahtii vahkeja?”.
”Eli siis, lähdetäänkö?” Deleva esitti kysymyksensä uudelleen. Muut olivat samaa mieltä ja lähtivät onnettomuuspaikalta. Kadunlakaisu-Ussalit olivat jo tulossa hoitamaan tilannetta. Ne söivät onnettomuuspaikat melkein kirjaimellisesti ja riipivät kaiken romun metallipäällyseisillä sirkkelisahasaksillaan.
”Joo”, Umbra vastasi. ”Mennään. Coliseumiin on enää vähän matkaa.”
”Ollaan kuitenkin varovaisia”, Kapura totesi dramaattisesti paranoian kiilto silmissään. ”Ehkä tuo on salajuoni, jonka tarkoitus on tappaa meidät? Paikallisten reaktioista voidaan päätellä, että tällaiset iskut eivät ole ihan jokapäiväinen tapahtuma. Miten todennäköistä on, että juuri meidän saapuessamme lähellämme tapahtuu räjähdys. Vahkit tulivat paikalle tosi nopeasti. Ehkä tämä on vahkien ja koko Metru Nuin mittainen salaliitto! He tietenkin palkkasivat asialle tunnetut rikolliset, joiden isku olisi tapahtumana harvinainen mutta silti mahdollinen.”
”No rehellisesti sanottuna tuo ei edes yllättäisi minua”, Matoro vastasi. ”Tämä olisikin ollut ihan liian helppoa, jos meitä ei ajaisi takaa pari salamurhaajaa!”
Umbra oli jo mennyt tienposkeen viittelöimään ohi kulkeville matoraneille. Matoranit menivät yleensä lentomopoilla tai ussal-kärryillä, vaikka lentäminen olikin nopeampi keino. Tähän mennessä Umbra oli saanut vain vihaisia katseita ja keskisormia osakseen kun oli heilutellut vastaantulijoille.
”Kiittämättömät kakkiaiset. Pelastin heidän kaupunkiaan metsästäjiltä ja nyt ne eivät edes heitä meitä vähää matkaa”…
”No metsästäjien jälkeen täällä ei olle toivotettu tervetulleiksi vieraita matkalaisia”, Nurukan vastasi. ”Väki pelkää, että vieraat tuovat vieraat konfliktit heidän maaperälleen.”
”Lähin kouruasema vai mitä ne ikinä olivatkaan taitaa olla aika kaukana. Toinen Coliseumilla. Ehkä me voimme vain kävellä”, Matoro ehdotti.
”Kävely on paras tapa ennaltaehkäistä… ikäviä onnettomuuksia”, Kapura vahvisti. ”Ellei täällä juoksentele salamurhaajia. Pidetään silmät auki.”
”Jep”, Matoro totesi lyhyesti. Savu heidän takanaan alkoi hälvetä. Mekaaniset vartijat heittivät huutavia pinkkejä olentoja suuriin hämähäkkimäisiin kulkuneouvoihinsa. Liikenne alkoi pikkuhiljaa palautua normaaliksi. Teleruuduilla matoran luki tiedoitusta tapahtuneesta.
Legendojen kaupungin siluetti piirtyi toain mieliin kun he katselivat Karzahnin saaren pohjoispäädyn niemenkärjen kallioilta näkyä. He olivat tulleet pitkän matkan pimeydessä, tunnelissa joka oli kauan sitten luotu pitämään valon olennot poissa Karzahnin valtakunnasta.
Kaupungin savupiiput, tiedontornien ja testiratojen ääriviivat sekä taivaan täyttävä ilmalaivaliikenne olivat legendojen kaupungin tunnuspiirteet. Kaupunkia hallitsi kuitenkin Coliseum, kaupungin keskeisin paikka josta aluetta hallittiin.
Viisi toaa laskeutuivat jyrkkää kalliota alas lähemmäs rantaa. Karzahnin musta kallio kohosi jylhänä heidän takanaan. “Reitti Karzahnilta Metru Nuille koostuu vedenalaisten kourujen järjestelmästä”, Nurukan jakoi tietämystään legendojen kapungista. “Vaikka liikenne Karzahnille ei ole… noh, mitenkään vilkasta, näitä putkia kyllä huolletaan kaupungin puolelta. Tarjoavat nopean ja helpon reitin pois täältä.”
“Kouru. Kukaan ei ole ilmeisesti tajunnut, että ne ovat umpinaisia eivätkä kouruja…?” Deleva kysyi retorisesti.
Vedenrajassa oli eräänlaisia metallisia kehikoita, joista aukesi reikä suoraan veteen. “Kourujen kuoren energiarakenne hylkii kaikkea materiaa tehokkaasti, mikä mahdollistaa niiden kulkemisen veden alla sekä valtavat nopeudet, kun sisälle pääsee”, Nurukan luennoi edelleen. Matoro on ainut, joka edes näyttää kiinnostuneelta.
“Meidän pitäisi hypätä tuonne?” Kapura kysyi katsoen epäilevästi veden alle syöksyvää putkea.
“Siitä vain, vai oletko joku bohrok?” Deleva naurahti ja tuuppasi Kapuraa selkään. Tulen toa horjahti, mutta otti plasman toaa jalasta kiinni ja kumpainenkin humahti energiaseinämän sisään ja magneettinen voima alkoi työntää heitä kiihtyvällä voimalla eteenpäin. Sinivihreä energiavirta vei toat mukanaan aaltojen alle. Muusta liikenteestä ja metalliromusta ei tarvinnut kauheasti huolehtia, koska liikennettä ja roskaajia ei pahemmin tässä päässä kourua ollut.
Vauhti kiihtyi jatkuvasti. Toat näkivät ympärillään hopeisen meren ja kaikki sen eliöt. Kaikenlaisia kaloja ja lonkero-olentoja uiskenteli putken ympärillä. Pohja oli karua sedimenttitasankoa ilman trooppista värikkyyttä. Edessäpäin kohosi tummana vuorena jyrkästi merestä nouseva Metru Nuin saari.
Matoro piti tästä matkustusmuodosta. Se oli sopivan vauhdikasta kaiken sen veneilyn jälkeen. Metru Nuin kouruissa keskimääräinen matkustusnopeus oli päälle kuudenkymmenen kion tuntivauhdin. Metru Nuin kokoisella saarella se oli enemmän kuin tarpeeksi.
Ilmeisesti järjestelmä ei ole maailmanlaajuinen, koska se olisi aivan liian kätevää ja todennäköisesti räjähdysaltista. Matoro muisti heti useampia sotilaallisia käyttötarkoituksia putkille. Asiat esimerkiksi hajoavat kappaleiksi, jos virtauksen jumittaa kahteen suuntaan samaan aikaan. Sen jälkeen koko putki romahtaa.
“Varastetaan tämä teknologia Klaaniin”, Kapura mietiskeli. “Tehdään se. Kuvitelkaa sitä kaaosta.”
“…” Umbra totesi. “Koska varastaminenhan on ainoa vaihtoehto? Kepe todennäköisesti suunnittelisi jotain paljon parempaa. Eihän se sitä välttämättä valmiiksi saisi…”
“Kepen laitteet. Ne joko eivät valmistu tai valmistuessaan saavat kaikki fysiikan lait itkemään”, Matoron oli pakko heittää väliin.
Toat tunsivat vauhtinsa hidastuvan putken kääntyessä melkein pystysuoraan ylöspäin. Se sukelsi hetkeksi saaren kalliopohjan sisään ja nousi Le-Metrun pinnalle pysähtyen. Tottumattomille putkista poistuminen ei ollut erityisen mukavaa, koska laite lähinnä heitti heidät terminaalin lattialle.
“Sepäs oli nopeaa”, Deleva totesi tyytyväisenä. Hän piristyi huomattavasti saaren korkeateknisessä ympäristössä.
Toat nousivat ja katselivat ympärilleen. Metallihalli oli muuten tyhjä, lukuunottamatta heidän edessä olevan seinän suurta kylttiä “tarkastupiste” ja siinä olevaa porttia, jota operoi joukko vihreitä vahkeja.
Eräs vahkeista lähestyi toajoukkoa osoittaen arvattavissa olevaa robotillista kiinnostusta. ”>JOUKKO: ILMOITA. SAAPUMISEN. SYY”, Vorzakh-mallinen vahki tokaisi töykeään sävyyn.
“Ööh”, Kapura mutisi puoliääneen. “Matoro, hoida nämä… diplomatia-asiat? Sinulla taitaa olla eniten kokemusta.”
“Mitä, sinähän olet oikein luontainen diplomaatti!”, Matoro totesi ja tuli sitten vahkin luo. Vihreä kone näytti tarkkailevan koko hänen kehoaan jonkinlaisella skannerilla.
“Saavumme Metru Nuille vierailemaan Arkistoissa ja tapaamaan muuan ystäväämme Ga-Metrussa”, Matoro sanoi virallisen kuuloisesti.
”>TOA: SYÖTÄ. MERKKIJONOT. NIMI. LÄHTÖPAIKKA. JOKAISELLE. SEURUEEN. JÄSENELLE. ”
“Olen toa Matoro. Ystäväni ovat Umbra, Kapura, Nurukan ja Deleva. Olemme kaikki Bio-Klaanista”, Matoro kertoi. Vahkin takaraivossa välkkyi valo. Se ilmeisesti kommunikoi jotenkin muiden vahkien kanssa. Supertietokoneen nopeudella vahki sai tietoonsa viimeisimmät uutiset Matoron mainitsemasta sijainnista.
”>TOA: VAHVISTA. VÄITE: SINÄ. TAI. YKSI. TAI. USEAMPI. SEURUEEN. JÄSEN. ON. MUKANA. BIO-KLAANIN. SAARELLA. KÄYTÄVÄSSÄ. SODASSA”, vahki vaati. Miellyttävä naisääni luetteli vielä vastausvaihtoehdot: ”Tosi. Epätosi.”
“Epätosi? Tavallaan olemme, mutta vierailumme tänne ei liity siihen”, Matoro vastasi. Häntä häiritsi keskustelukumppaninsa ilmeettömyys.
Portit aukesivat. Toat kulkivat vuoron perään hämärän huoneen läpi, jonka kummassakin seinässä oli jonkinlaiset vihreää säteilyä lähettävät asiat. Umbra tunsi ne eräiksi röntgenlaitteiden kaltaisiksi laitteiksi. Ne olivat täydellisiä ruumiintarkastukseen, sillä ne skannasivat olennon sisältä ja ulkoa ja erottivat eri materiaalit.
Matoro tunsi Epsilonin lämpenevän hänen rintahaarniskansa sisällä. Hän ei pitänyt siitä tunteesta.
Vahki, joka valvoi järjestelmää, oli hämillään. Koko laitteisto näytti ylikuumenevan. Säteily kimposi jostakin takaisin. Mustalla toalla oli jokin esine, joka hylki täydellisesti säteilyä ja lähetti sen takaisin. Laite ei kyennyt analysoimaan sen materiaalia.
”>POIKKEUS: METRU.VAHKI.MATERIAALI.TUNTEMATONMATERIAALIPOIKKEUS E. VAHKI. YKSIKKÖ. 4136. LUKITTAUTUU. KORJAAJAMATORAN. PYYDETÄÄN. PAIKALLE. METRU. NUI. PAHOITTELEE. HÄIRIÖTÄ.”
Matoro ei jäänyt odottamaan vahkien reaktioita vaan jatkoi huoneen läpi. Siru viileni hitaasti. Hän jäi odottamaan muita toia toiselle puolelle. Tasanteelta näkyi Le-Metrun vilkkas liikenne ja lukuisat eriskummalliset ajoneuvot. Kaikki hänen ympärillään oli tavallisten matoranien keksintöjä. Kaikki oli aivan kuin rakkaudella tehtyä. Le-Metrun matoranit tosiaan nauttivat uusien asioiden keksimisestä ja rakentamisesta.
Yksi kerrallaan muut neljä toaa tulivat läpivalaisulaitteen läpi.
“No niin”, Umbra sanoi. “Olemme perillä.”
“Ensimmäinen siirto?” Deleva kysyi.
“Joku hyvä ruokapaikka?” Matoro ehdotti. “Että voimme vähän keskustella ja katsella paikkoja aluksi. Siitä on ihan liian kauan kun olin täällä viimeksi.”
Metru Nui, Legendojen Kaupunki. Siellä ollessaan voi nähdä, kuulla ja haistaa kaikenlaista. Tarina toisensa jälkeen vaatii tapahtumapaikakseen Metru Nuin. Siellä tapahtuu myös monia asioita varjossa. Kaikki ei julkisuuteen pääse – tai sitä ei päästetä.
”… ja tuosta kaapista löytyvät pesuaineet. Tuossa on sitten ihan oma hana kuumaa vettä varten, pitäisi kelvata teille, herra Ukam”, päätti puheensa metrunuilainen vuokraisäntä. Hänen uusi vuokralaisensa, Jünaţ Ukám, tutkiskeli jääkaapin sisältöä innottomasti.
”Hyvä niin”, tämä sanoi. ”Oliko vielä muuta?”
Vuokraisäntä tarkasteli uutta vuokralaistaan. Tämä oli tunnistamaton matoran, väreistä päätellen joko onu- tai ta-matoralainen. Tällä oli mustanpunainen vartalo ja kasvoillaan musta Hau-kanohi. Miekkonen oli pukeutunut mustaan nahkatakkiin ja näytti vuokraisäntänsä mielestä todella ”viileen kylmältä”, kuten tämä itse asian ilmaisisi. Nimen perusteella muukalainen oli peräisin jostain todella eksoottisesta paikasta; vuokraisäntä oli todennut nähtyään vuokralaisensa nimen kirjoitettuna, ettei ollut nähnyt pitkään aikaan niin eksoottista konsonanttia.
Talo oli puinen, kaunis mökki, jossa oli kolme huonetta ja keittiö. Kaksi makuuhuonetta ja olohuone olivat enemmän kuin tarpeeksi herra Ukámille, joka oli mökkiä vuokraavalle matoranille soitettuaan kertonut haluavansa viettää rauhallisen maalaisloman. Mökki sijaitsikin Le-Metrussa aivan Le- ja Ko-Metrun rajalla, lähellä merenrantaa. Pientä metsikköä oli lähiön ympärillä, ja rauhallinen pikku yhteisö oli melko suppea. Täydelliset olosuhteet Jünaţ Ukamille, jolla oli suunnitelmia tätä lomaa varten.
”Kyllä, herra Rotatiga, minä tiedän, että se vesihana on vallan hieno”, Jünaţ sanoi vuokraisännän höpöttäessä turhia kylpyhuoneen ominaisuuksista, kuten tällä oli alinomaa tapana – ainakin viimeisen kymmenen minuutin kuuntelemisen perusteella.
”Aivan, totta kai. Jätän nyt teidät omaan rauhaanne, jotta voitte asettua taloksi. Muistakaahan tutustua naapureihin!” Rotatiga sanoi innoissaan. ”He varmasti ovat oikein mielissään saadessaan nähdä oikean… tuota noin… ulkomaalaisen. Mikäs teidän ammattinne olikaan?”
”Niin, niin, aivan”, Jünaţ mutisi. ”Menkäähän siitä, teillä on varmasti kiire.”
”Menen toki, menen toki. Mutta tiedättehän nyt varmasti, että tuosta punaisesta hanasta tulee lämmintä vettä ja tuosta sinises-”
”Kyllä. Menkää.”
”Pitäkää hauskaa. Ja muistakaa, että pystytte aina ottamaan minuun yhteyttä ongelmatilanteissa.”
”Muistan.”
”Ja –”
”Krhm.”
”Ai, juu. Minä menen. Päivänjatkoa.”
Yli-innokkaan vuokraisännän mentyä menojaan Jünaţ istahti vuokrasohvalleen ja huokaisi puoliksi helpotuksesta ja puoliksi väsymyksensekaisesta kyllästymisestä. Kuinka typerä saattoi matoran olla?
”Niin, kuinka typerää”, sanoi Jünaţ ääneen itsekseen kenenkään hänen puhettaan kuulematta. Hän tarkasteli huoneistoa. Keskellä olohuonetta oli matalahko sohvapöytä, jolle mahtuisi hyvin levittelemään suunnitelmapaperit ja kartat. Suuri, pyöreä matto, jossa oli jotain hölmöä legendaa mytologisesti kertova kuvasarja, peitti koko olohuoneen lattian, ja katosta roikkui heikko kattolamppu, joka valaisi juuri vähän ja ei lähes ollenkaan. Le-Metrussa yleensä oli niin valoisaa, ettei sitäkään edes tarvittu.
Pari ruukkukasvia seisoi kahden puolen ikkunaa, ja vihreät ilmeisesti kasvillisuudesta tehdyt verhot koristivat tylsää ikkunaa, josta saattoi nähdä merelle. Jopa Le-Metrussa alkoi tähän aikaan vuodesta olla kylmä – olihan nimeämispäivä sentään ovella. Matkallaan Metru Nuin halki Jünaţ oli nähnyt kiireellisiä hihhuleita koristelemassa kaupunkia juhlaa varten: joka puolelle leviteltiin koristeellisen näköisiä värivaloja, aukioille pystytettiin ja koristeltiin kuusipuita, ja jopa vahkien kauloissa saattoi nähdä kransseja. Jünaţ tuhahti jo ajatukselle nimeämispäivän viettämisestä. Tänä vuonna metrunuilaiset saisivat jotakin muuta kuin tavanomaisen juhlan.
Matoralainen asteli ulos talonsa ovesta ja vilkaisi samalla jo tutuksi käynyttä kylpyhuonetta – jonka kylpyammeessa oli kaksi hemmetin hanaa, toinen kuumalle ja toinen kylmälle vedelle. Pytty oli sen verran huonossa kunnossa, ettei sillä olisi suostunut rahikaan asioimaan, ja lavuaari oli keskinkertainen ja erittäin ruma. Kieltämättä asunnon – pinkki, voi Mata Nui sentään, pinkki – kylpyamme näytti suhteellisen mukavalta, mutta muu erittäin epäesteettinen vessakalusto sai Jünaţin harkitsemaan kuudesti sen käyttämistä. Minulla on toki töitäkin, hän pohdiskeli. En minä ehdi kylpeä, hyvänen aika.
Ja tokihan talo oli kaunis, suhteellisen kalliskin. Vuokramökiksi erittäin hyväkuntoinen, kuten kaikki Le-Metrun kalliit vuokramökit. Punainen mökki Le-Metrussa ei ollut mikään tavallinen näky, mutta tässä lähiössä niitä oli useampikin. Kaikenlaista, ajatus jatkui. Melkein kuin Ta-Metrussa taas vaihteeksi.
Hölmö ajatus. Ta-Metru oli kuuma. Jostain syystä nimeämispäivänä Ko-Metru oli suosittu lomakohde kaikille metrunuilaisille, ja kometrulaiset tienasivat runsain mitoin mammonaa, kun – Jünaţille tuntemattomasta syystä – nimeämispäiväksi haluttiin luminen maisema ja kylmä sää. Olihan Ko-Metrussa toki kylmintä kaikista metruista; nykyään kun rannikko ei edes jäätynyt kaikissa kaupunginosissa. Toisin kuin viime käynnilläni, matoran ajatteli. Onpas siitäkin aikaa.
Matoran veti kaulustaan hieman ylöspäin ja lähti kävelemään kädet taskuissaan kohti rantaa. Lähiön kadut olivat tähän aikaan illasta melko tyhjillään, toisin kuin Ko-Metrussa olisivat asiat olleet. Siellä oli varmasti tungos asukkaiden tehdessä lahja- ja ruokaostoksiaan. Saavuttuaan rantaan matoran jäi katselemaan ulapalle, joka päättyi puolen kilometrin päässä näkyvästä Ko-Metrun rannasta; nimittäin merenranta antoikin Le- ja Ko-Metruja erottavaan kanavaan, joka oli toki suoraan yhteydessä mereen, muttei ihan ollut merta – eli selkeämmin ilmaistuna merenranta ei ollut mikään merenranta vaan huijareiden mainostemppu. Toisella puolella kaupungin valot näkyivät selkeinä, kun taas Le-Metru oli lähinnä pimenevän päivänvalon valaisema. Valoisaa jatkuisi kuitenkin vielä pari tuntia.
”Ko-Metru”, Jünaţ lausui. ”Nimeämispäivänä sattuu mukava yllätys. Kahden päivän kuluttua.”
Huomattuaan puhuvansa itsekseen Jünaţ päätti lähteä takaisin mökkiinsä. Mukaansa hän nappasi matkan varrelta kävelytiellä lojuneen sanomalehden, josta hän sai hieman informaatiota kohteestaan. Turaga Dumen nimeämispäivänpuheen jälkeen Ko-Metrun Tiedon torneissa, jotka olivat nimeämispäivisin avattuina kaikille, paljastettaisiin kuuleman mukaan jotakin arvokasta – jotakin, mikä oli kuuleman mukaan pudonnut alas itse Punaisesta tähdestä. Mielenkiintoinen tapaus oli mitä oivallisin asia saada itselleen, ja Jünaţ aikoi saada sen. Mysteerillinen taivaalta pudonnut juttu lähtisi juuri ennen paljastumistaan matoranin matkaan. Eikä kukaan saisi ikinä tietää, kuka sen varasti.
Seuraava päivä, ja Jünaţ käveleskeli ympäri Ko-Metrua löytääkseen taktisesti sopivia paikkoja omiin tarkoitusperiinsa Tiedon tornien ympäriltä. Laserilla siloteltujen jäävuorten näköiset rakennelmat hallitsivat näkymää jalankulkijan perspektiivistä. Kaikkialla säntäili matoralaisia kaupasta toiseen kantaen suuria kasseja, joihin he varastoivat ostoksiaan. Lahjapaperimyymälöiden määrä näytti kasvaneen eksponentiaalisesti sitten viime näkemän. Jünaţin kävellessä pitkin kometrulaisia käytävänomaisia katuja jostain takaa kuului huutoa ja ääni, joka syntyy, kun potkaisemaan tottunut jalka osuu pehmeään pakaraan ja sinkoaa pakaran omistajan ulos kaupasta. Jünaţ ei voinut kuin hymyillä joidenkuiden idiotismille. Aina löytyi typeriä ääliöitä, jotka vielä nimeämispäivän aatonaattonakin kehtasivat esiintyä humalatilassa julkisesti keskellä päivää. Kenties tuo paikka, josta joku oli juuri lentänyt ulos, oli ollut jonkinlainen baari tai pubi, mutta Jünaţ ei vaivautunut vilkaisemaankaan taakseen vaan jatkoi kävelyään rennon rauhallisesti. Häntä ei katsottu kieroon, vaikka hän näytti hieman ulkopuoliselta, sillä niin näytti moni muukin – hän ei edes voinut sanoa olevansa pahin outolintu sillä hetkellä. Kylläpäs Metru Nui on muuttunut, matoralainen totesi. Kovasti onkin.
Mitä sitten? Jünaţ oli kiertänyt jo useampaan otteeseen Tiedon tornit ympäri ja tiesi, miten sijoittaa laitteistonsa. Toinen asia olikin, miten ne saisi sijoitettua ilman, että kukaan huomaisi. Oli aika ottaa yhteyttä asianomaisen sijainnin, erään rakennuksen katon, omistajaan. Jünaţ jäi rakennuksen eteen pällistelemään lasivitriiniä, joka esitteli kanohin kokoisia häkkejä, joissa lelumatoralaisnaiset tanssivat. Jünaţ päätti astua sisään.
”Haloo, haloo, kukas täällä pitää putiikkiaan”, hän sanoi ja kompastui kynnykseen. Seuraava näkymä oli komatoralainen, joka auttoi hänet pystyyn.
”Hei komistus”, valkoinen miekkonen sanoi charmikkaalla äänellä. Jünaţ ravisti hieman päätään ja tutki sitten hieman, mihin oli joutunut. Pimeän putiikin pimeä myyjä katseli häntä epäilyttävästi.
”Lienet erehtynyt”, sanoi Jünaţ monotonisesti. ”Minä olen ihan miespuolinen.”
”Tiedän”, ko-matoran vastasi ja iski silmää. Jünaţ vavahti ja alkoi perääntyä takaisin ovelle.
”Tuota, minulla oli sellaista asiaa, että tuota, niin, joo”, Jünaţ sopersi. ”Turaga Dume haluaa, että tämän talon katolle asennetaan sellainen antemmisysteemijuttu, joka lähettäisi jopa luvatun myrskyn yli hänen nimeämispäivänpuheensa kaikkiin näyttöihin.”
”Vai oikein myrsky tulossa”, toinen vastasi ja siirtyi lähemmäs Jünaţia. ”Onkos sinulla seuraa nimeämispäivänä?”
”Tuota, on”, Jünaţ henkäisi ja perääntyi lisää, ei kuitenkaan vielä ovesta ulos. ”Kai sinä suostut Turaga Dumen pyyntöön asentaa katollesi sellainen? Parille muullekin katolle tulee.”
”Totta kai minä suostun, jos Dume niin vaatii, mutta puhutaanpa sinusta!”
”Ei kiitos, minä taidankin tästä…”, Jünaţ sanoi ja yritti paeta. Komatoralainen hyökkäsi häntä kohti, mutta hän hyppäsi ovesta vikkelästi ulos. ”… POISTUA!”
Jünaţ pinkaisi juoksuun kohti satamaa. Ko-matoran ei seurannut.
”Kaikenlaisia pervoja…”
Pian Jünaţ palasi pervon komatoralaisen kauppaan kiinnittääkseen laitteistoaan sen katolle. Laite ei näyttänyt lainkaan antennilta, mutta putiikin omistajan ei tarvitsisi tietää asiasta. Laite oli itse asiassa vasta osissa, useissa raskaissa osissa, ja Jünaţilla oli valtaisa työ rahdata ne kaikki katolle. Katolla hän alkoi kasata suurta konetta, josta kahden tunnin pakertamisen jälkeen tuli katapultinomainen vempele. Jünaţ myhäili itsekseen katsoessaan tekelettään ja kiinnitti sitten antennin sen päälle, jotta se edes muistuttaisi sitä, mitä hän oli sen uskotellut olevan.
Jünaţ kapusi tikkaita pitkin alas ja tapasi jälleen ihailijansa alakerrasta.
”No tuliko valmista, kultsi?” ko-matoran kysyi ja yritti tarttua muukalaiseen kaksin käsin, mutta tämä väisti enemmän tai vähemmän taidokkaasti sujahtamalla hänen jalkojensa välistä.
”Tuli valmista, Dume kiittää ja niin edes päin.”
”No kiva. Tulepa vielä käymään tuolla kaupassa, minulla olisi vähän kahdenkeskeistä asiaa!”
”Joooospa joskus myöhemmin…”
Jünaţ pinkaisi jälleen juoksuun ja suuntasi jälleen satamaan. Siellä hän otti kyydin lähimmältä Le- ja Ko-Metrujen väliä soutavalta veneilijältä.
Kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Koneisto Ko-Metrun puolella oli valmis, ja nyt valmiiksi tuli myös hänen vuokramökkinsä puolen laitteisto.
”Minä olen nero”, Jünaţ tokaisi itsekseen. ”Tämä laite sinkoaa minut helposti kanavan ylitse tämän ikkunan läpi”, hän jatkoi osoittaen kattoikkunaa ja vilkaisi sitten taakseen vain huomatakseen, ettei siellä ketään ollut. ”Aha. Niin, tietysti. Yksinäistä on elämä.”
Oveen koputettiin. Ja minä haluan pysyä yksin, perhana, hän ajatteli nyrpeästi marssiessaan ovea avaamaan. Kukapa muukaan siellä olisi ollut kuin vuokraisäntä Rotatiga.
”Tervehdys jälleen, herra Ukám!” matoralainen sanoi sydämellisesti. ”Oletteko viihtynyt?”
”Viihtyisin vielä mainiommin”, Jünaţ sanoi hampaitaan kiristellen, ”mikäli antaisitte minun viettää lomani rauhassa.”
”Aivan, toki, toki”, Rotatiga naurahti, ”mutta tulin varmistamaan, että tiesitte perunakellarissa asuvasta pahasta hengestä, joka…”
Jünaţ ei enää jaksanut kuunnella. Puhe valui hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, eikä rakas vuokraisäntä jaksanut huomata, kuinka hänen asiakkaansa hieroi silmiään rasittuneen näköisenä.
”… ja siksi ajattelin varoittaa teitä, että naapurit saattavat tulla huutelemaan iltaisin. Talikoiden kanssa, mahdollisesti.”
”Tietysti, herra Rotatiga, menkää nyt”, Jünaţ kivahti. ”Minusta alkaa tuntua, että tänne tulemiseni oli virhe!”
”Älkää, älkäähän nyt, herra Ukám, ei tässä mitään hätää ole”, Rotatiga lepuutteli ja perääntyi ovelle. ”Ajattelin vain, että haluaisitte ehkä kuulla…”
”No ajattelitte väärin. Menkää. Nyt.”
Anteeksi pyydellen le-matoran peruutti ovesta ulos ja sulki sen perässään. Vielä ulkoa kuului ääni: ”Muistakaa syödä pakastimesta tervetuliaismansikat.”
Nimeämispäivän aatto, keikkapäivä. Jünaţ valmistautui operaatioon: hän kävi vielä kerran tarkistamassa, ettei epäilyttävä, komeita miespuolisia matoraneja ahdisteleva komatoralainen miekkonen ollut käynyt sabotoimassa hänen laitteistoaan katollaan; tarkisti mökkinsä laitteiston toimivuuden; kävi järjestämässä oman kuolemansa Ta-Metrun satamaan (kallista puuhaa, hänen lahjomansa vortixxit eivät olleet halpoja); miinoitti mökkinsä räjähteillä; ja lopulta asettui kotisohvalle odottelemaan Dumen puheen alkamista. Musta nahkatakki oli vaihtunut tiukkaan jäänsinivalkoiseen trikooasuun; Tiedon torneja kiivetessä olisi hankala olla näkymätön, mutta pimeyden turvin kaikki sujuneisi hyvin. Muutaman mainoksen yritettyä käännyttää Jünaţin ortodoksimaterialistiksi Turaga Dumen puhe alkoi.
”Kansalaiset. Vuosi sitten kuvailin alkavan vuosikymmenen kansainvälisiä näkymiä mustanpuhuvin värein. Liennytyskehitys oli pysähtynyt ja suurvaltojen suhteet olivat puolessa vuodessa…”
Jünaţ ei jaksanut ryhtyä kuuntelemaan sen enempää Dumen höpötystä, vaan sammutti näyttönsä. Hän asettui istumaan katapultihtavaan laitteeseen ja painoi kytkintä.
Jünaţ liisi huimaa nopeutta kohti Ko-Metrua, suoraan kanavan yli, ilmojen halki päin pervessin matoranin erotiikkakaupan kattoa. Ilta oli pimentynyt jo sen verran, että kukaan tuskin näki äänen nopeutta hipovaa mystistä kappaletta, joka sinkoutui toiseen laitteistoon lähellä Tiedon torneja. Vempele otti kiinni putoavan matoranin ja sinkosi hänet uudelleen matkaan. Nerohan minä kieltämättä olen, Jünaţ ajatteli omahyväisesti. Tiedon torneista suurin lähestyi jumalatonta vauhtia, ja oli aika ottaa esiin tartuntavälineet. Tai pikemminkin, Jünaţ myhäili – tai olisi myhäillyt, ellei ilmavirat olisi puristanut hänen suupieliään irveeseen muutenkin, luoda sellaiset.
Matoralaisen käsiin kasvoi kuin tyhjästä pitkät terävät prototeräksiset kynnet, ja iskeytyessään jäiseen seinämään Jünaţ tarrautui tiukasti kiinni liukkaaseen pintaan.
”Argh”, matoralaisen suusta pääsi. Iskeytyminen päin jääseinää ei ollut kivuton kokemus. Matoranin varusteistoon kuului kuulokemikrofonihommeli – Miksi sitä taas sanotaankaan? – jonka avulla hän kykeni vastaanottamaan tiettyjä signaaleja, nimittäin Turaga Dumen puheen taajuuden.
”… joilla käytännössä olisi mahdollisuus itse valmistaa ydinaseita. Varsinaisia…”
Ei mitään tärkeää vielä. Kun Dume lopettaisi puhumisen, mystinen taivaalta pudonnut esine julkistettaisiin. Aika kiivetä. Kynnekkäät kourat tarttuivat yhä uudestaan kiinni jäiseen pintaan ja raahasivat pientä hahmoa ylemmäs ja ylemmäs. Miksi aina huipulla, miksi.
Huippu oli pian näkyvissä. Matkan varrelle Jünaţ oli jättänyt pieniä pommeja, jotka parhaimmillaan saisivat kaadettua koko tornin yhtaikaa räjähtäessään. Jünaţ hymyili itsekseen kierosti. Hän oli julma. Ja nero. Ja vähän kaikkea muutakin. Ei hullu sentään.
Hän saapui ylimmän kerroksen kohdalle. Ikkunan läpi näki, miten lasersäteitä parveili kliseisesti ympäri huonetta – nämä vain liikkuivat, toisin kuin yleensä näki. Ja ne olivat infrapunasäteitä, joita ei oikeastaan edes paljain silmin nähnyt. Hienoa, etteivät silmäni ole paljaat, ahahaha.
Jääpinta alkoi sulaa Jünaţin kämmenen alla kuin taikaiskusta. Seinään suli matoranin mentävä aukko, josta matorania muistuttava olento sitten kiipesi sisään. Seuraavaksi lasereiden vuoro. Varjot hiipivät ympäri huoneen ja tukahduttivat jokaisen säteen niin, että huoneessa oli turvallista kävellä aiheuttamatta hälytystä. Varjojen hienouksia.
Keskellä huonetta oli koroke, jonka hienoa kuvanveistoarvoa ei nähnyt pimeässä kovinkaan hyvin – eikä lämpönäkö auttanut yhtään erottamaan yksityiskohtia, joita vain näkyvä valo paljastaisi silmälle. Korokkeella kuitenkin lepäsi jokin – paketti. Jünaţ hiippaili paketin luokse ja tarttui siihen. Oli aika jälleen kuunnella hieman, mitä Dume höpisi.
”… aika paljastaa jotakin! Punaisesta tähdestä putosi viime viikolla jotakin mystistä ja arvokasta. Nyt näytämme teille, kansalaiset, mitä se oikein on!”
Poistumisen hetki oli saapunut. Jünaţ vilkaisi pikaisesti pitelemäänsä laatikkoa ja aikoi lähteä takaisin samasta reiästä, josta oli saapunutkin, mutta joutui vilkaisemaan toistamiseen laatikkoa. Mikä tämä oli? Rasian ulkomuoto ei vastannut Dumen paketointityyliä, sillä se oli resuinen ja pahvia. Ei lainkaan mahtipontisen turagan tapaista. Jünaţ katsoi sisään pakettiin ja oli heittää rasian alas tornista.
”Tämän sisältöhän on arvoton!”
”Ja sinun ilmeesi oli näkemisen arvoinen”, kuului ääni. Naisen ääni. Katolta. Jünaţ loi katseen ylös ja näki mustan hahmon seisovan katolla, josta puuttui pyöreä palanen. Hänen näkemänsä hahmo oli matoralainen, ainakin koon perusteella.
”Olisitpa nähnyt itsesi äsken, Makuta Nui!”
”Kuka helvetti sinä olet ja mistä tiedät nimeni?” Jünaţ rääkäisi terävästi, mutta juuri silloin valot syttyivät ja ovet avautuivat ja sisään astui Dume vahkihenkivartijoineen. Makuta jähmettyi paikalleen, kuten turagakin, mutta näki silmäkulmastaan naisen hyppäävän alas katolta.
”Mitä tämä on”, Dume henkäisi. ”Kuka sinä olet ja mitä teet Tiedon tornissa?”
”Minä olen… sieni”, Manu päästi suustaan ja alkoi melkein nauraa itselleen. Dumea ei huvittanut, vaan tämä komensi henkivartijoitaan matoranin kokoisen olennon kimppuun. Kaksi suurta vahkia kohotti aseensa ja yritti iskeä makutan kanveesiin, mutta tämä ehti heittäytyä ulos sulattamastaan aukosta.
”Perään!” Dume kirkaisi ja osoitti aukkoa, josta makuta oli kadonnut. Vahkit säntäsivät läpi jäisen ikkunan ja hyppäsivät alas.
Manu liiteli kaukana käsillään, joihin oli kasvattanut lepakkomaisen siipikalvon. Näky olisi ollut huvittava, sillä siipien muodostukseen käytettävä massa oli peräisin hänen jaloistaan, jotka olivat nyt ruipelot kuin lepakkorahin jalat. Edessäpäin näkyi varas, joka oli ryövännyt mystisen taivaalta pudonneen jutun suoraan Manun nenän edestä. Tämä hyppelehti katolta toiselle ketterästi kuin Keerahk-mallinen vahki konsanaan. Raivokas lepakko kiihdytti kohti viekasta varasta, joka hyppäsi nyt alas katolta Ko-Metrun kapeille kujille. Lauma kometrulaisia vahkeja oli Manun kannoilla, ja tämä päätti seurata varkaan esimerkkiä: siivet vetäytyivät kasaan ja ohjuksenomainen makuta puikahti kattojen välistä jäisten seinämien kehystämään tunneliin. Pää edellä jäiseen maahan iskeytynyt makuta selvitti lattialla maaten hetken ajatuksiaan ja vilkuili sitten ympärilleen. Aivan hänen edessään, melkein hänen yllään, itse asiassa melkein kiinni hänen naamassaan, seisoi kyykistynyt matoran, jonka suunnalta tuoksahti voimakas hajuvesi.
”Yrgh”, Manu totesi, jolloin nainen naurahti.
”Sinä olet hassu”, tämä kikatti. Manua ei naurattanut vaan tämä syöksähti yhtäkkisesti pystyyn ja oli repiä naisen pään irti kynsillään. Tämä oli kuitenkin riittävän nopea väistääkseen kuolettavan iskun.
”Mitä sinä yrität, nainen? Yrität vastustaa makutaa!”
”Hihii, niinhän minä”, nainen hihitti. ”Sinä et taida tunnistaa minua.”
”No en.”
”Hyvä. Sinulla on oikein kaunis paketti. Ajattelitko lahjoittaa sen minulle nimeämispäivälahjana?”
Manu vilkaisi rumaa pakettia, joka oli yhä hänen mukanaan jostakin hänelle itselleen tuntemattomasta syystä.
”Miksi sinä laitoit tämän siihen. Mikset antanut korokkeen olla tyhjillään, olisit säästänyt aikaani.”
Nainen kohautti olkiaan. ”Minä vähän ajattelin, että saisit lohdutuspalkinnon, kun et saa tätä.” Hän väläytti kimmeltävää esinettä kädessään ja sujautti sen nopeasti pieneen pussiin, joka roikkui hänen vyöllään. Manu katseli ahnaasti pussia ja henkäisi:
”Minä voin yhä riistää sen sinulta.”
”Niin kai sinä voisit. Mutta eikö tuo kaunis paketti kelpaa sinulle? Minä itse en sitä oikeasti tarvinnut, mutta tuntuisi hölmöltä heittää se pois. Minä kun ostin sen.”
”Miksi ostit sellaisen.”
”Noh, tämä myyjä oli vähän epämääräinen olento.”
”Aha.”
”Jep jep. Hänelle tuntui olevan samantekevää, kenellä paketti on, kunhan se ei olisi jollakulla tietyllä, uskoisin. Tai sitten sain väärän kuvan.”
”En yhtään ihmettelisi, nainen. Sinä olet pirullinen olento.”
”Voi kiitoksia, olen otettu. Minäkään en oikein tarvinnut tätä, mutta kun halvalla sain, ajattelin, että mikäs siinä. Nyt haluan siitä eroon, koska en tarvitse sitä.”
”Järki”, Manu tokaisi ja hyökkäsi päin matoralaista. Tämä pinkaisi juoksuun niin vikkelään, että makuta mätkähti mahalleen maahan epäonnistuttuaan päälle karkauksessaan.
Ja ei kun perään. Nainen juoksi lujaa, mutta niin teki myös Manu, joka muutti ruumiinrakennettaan virtaviivaisemmaksi juoksemiseen. Siipikalvonsa hän piti varmuuden vuoksi. Matoraninkokoinen pieni mies ja häntä pakoon juokseva nainen saivat pian vahkit peräänsä, sillä nämä ilmestyivät risteyksessä kummaltakin puolelta heitä, ja ainut vapaa tie naiselle juosta oli eteenpäin. Tylsän jäiset, liukkaat käytävät näyttivät kaikki samalta, eikä Manu enää ollut varma, missä oli, mutta varas juoksi hänen edellään, ja siitä hän oli kiinnostunut. Kasa Keerahkeja rynnisti heidän perässään, ja katoilla hyppeli kymmeniä lisää. He olivat haluttua tavaraa. Dume ei varmaan pidä minusta tämän jälkeen, Manu järkeili. Ehkä pitäisi vaihtaa naama.
”Koeta pysyä perässä, kulti!” hänen edestään huudettiin. Makutaa alkoi hieman jo ärsyttää naisen käytös. Eiväthän he edes tunteneet toisiaan, eiväthän?
”Kuule typykkä, minä en edes tunne sinua!”
”Mitä, en kuule!”
”Äsh.”
Varas pääsi livahtamaan edestä kaartavien vahkien jalkojen välistä, kun nämä yrittivät saada Manun nalkkiin. Neuvokas makuta sulatti jäätä jalkojensa alta ja hautautui lumeen. Tämäpä fiksu veto, eiväthän ne lunta osaa kaivaa, hienoa Manu.
… Ajattelen itsekseni. Olenkohan tulossa hulluksi.
Yhtäkkiä Manuun tartuttiin ylhäältä käsin. Vahkit olivat saaneet hänet. Puristaen hölmöä pahvilaatikkoa Manu tuijotti Keerahkin ylpeisiin silmiin.
”Tuota, terve.”
Koneet eivät luonnollisesti puhuneet. Tämä, jonka kyydissä hän nyt oli, eikä kyyti ollut lainkaan mukava, raahasi häntä kohti Ko-Metrun keskusaukiota.
”Nyt olisi sellainen jumala koneesta paikallaan tähän kohtaan, tyypit”, Manu sanoi ja pälyili vangitsijoitaan kierosti. Ja nyt, koska se neiti piti minusta niin kovin, hän aiheuttaa jotain hämminkiä pelastaakseen minut, eiköstä.
Neiti ei ilmestynyt. Vahkit riistivät paketin Manun käsistä ja kytkivät hänet prototeräskahleisiin.
”Karzahnin karzahni…”
Manu mietti pakettia ja sen sisältö. Hän tajusi, että ehkei sitä olisi kannattanut muutenkaan heittää pois. Loppujen lopuksi se saattaisi olla Metru Nuille hyvinkin tuhoisa, vaikka kaunis toki olikin. Laatikko sen sijaan oli ruma. Tosi ruma. Epäesteettinen, ei voinut muuta sanoa. Päädyn tästä sitten Metru Nuin arkistoihin, olipa kiva reissu.
Paketti ei kuitenkaan päätynyt vahkien käsiin. Eikä Dumen käsiin. Varas myhäili viereisen talon katolla itsekseen.
”Näemme jälleen, Makuta Nui”, tämä kuiskasi kuin itselleen, lähetti lentosuukon ja laittoi pahvisen laatikon reppuun, jota kantoi selässään. Tumma matoralaishahmo katosi sitten kattojen taakse, ja juuri katseensa siihen suuntaan kääntänyt makuta ehti nähdä pirullisen naisen katoavan näköpiiristä.
”Tämähän ei jää tähän, minä kostan vielä.”
Sitten Manu muisti hauskat järjestelynsä.
”Vahkit!” Katseet kääntyivät makutaa kohti. ”Halusin vain sanoa, että tämä oli hauska ilta.” Raudoissakin ollessaan Manu kykeni painamaan nappulaa kellossaan – kyllä, rannekellossa; ei, vahkit eivät olleet ottaneet sitä pois. Se oli ollut virhe.
Turaga Dume ja muut suurimmassa Tiedon torneista olleet juoksivat kirkuen ulos, kun torni kaatui räjähdysten saattelemana kumoon kohti toista tornia. Samalla eräs punainen mökki Le-Metrussa posahti olemattomiin, ja Ta-Metrun satamassa kuoli tuntematon Matoran, jonka nimen virkavalta selvittäisi olevan Jünaţ Ukam. Mutta kaikista merkillisin asia oli, että Tiedon tornista mystisen taivaalta pudonneen jutun varastaja ei ollut varastanut kohdettaan, mutta oli silti jäänyt kiinni – eikä pitänyt lopputuloksesta.
Mystinen taivaalta pudonnut juttu teki pitkän matkan mystisen ruskean paketin kanssa pitkin meriä, kunnes kulkeutui… toisaalle. Toinen tarina, toinen kertoja. Menkää pois siitä, minä yritän istua tässä typerässä arkistohuoneessa, josta on yritetty tehdä selli, ja keksiä pakosuunnitelmaa. Vielä minä pakoon pääsen. Näette vielä. Seinistä ei ole vastusta Makuta Nuille!
”Täh? En mä ainakaan mitään sellaisesta ole kuullut. Oottakaas… ei… ei… e- no hei, odotas. Se voisi sisältyä tähän aika vanhaan artiklaan. Sen mukaan tää vois olla totta… Hei, kuulkaas. Tehdään näin. Päästäkää jätkä sisään ja mä katson asiaa vaikka ite, okei? Mul on nyt vähän kiire täällä, eikä tee mieli oikeen turista luurissa. Mulla ei ole vieläkään hajua siitä, miten ne hyönteispellet pääsi läpi lähetyksineen. Tilanne on vähän päällä.”
Paacon ääni katosi radiopuhelimen syvyyksiin ja radiopuhelin sen myötä vartiossa olleen onu-matoranin taskuun. Tämä vilkaisi vieressä seisovaa toveriaan ja sen jälkeen edessään seisovaa suoraselkäistä vahkia. Tämä itsessään ei tosin ollut vartijoiden ongelma. Ongelma oli vahkin perässä kulkevat kahleet, joihin oli sidottuna yhteensä kymmenen kyyryselkäistä, katse maassa laahustavaa skakdia. Lyödyn näköinen joukkio ei edes yrittänyt vastarintaan, vaan nämä olivat kävelleet Klaanin porteille sanomatta sanaakaan.
”Okei, annas kun kertaan. Sinä nappasit nämä skakdit omin käsin ja ilman apua tiedusteluretkesi aikana ja nyt sinä haluat viedä nämä Klaaniin, jotta voisit periä näistä palkkion?” Onu-maroran ällisteli epäuskoisena.
”Kyllä”, Saraji nyökkäsi.
Vartija-matoran vilkaisi taas toveriaan, huokaisi syvään ja viittoi sitten kädellään kohti Klaanin pihamaata.
”Hyvä on, mutta toimi nopeasti. Paaco ottaa sinut vastaan modetornissa hetken kuluttua. Ja jos noiden pirulaisten kanssa koituu ongelmia, hälytä apua välittömästi. Okei?”
”Okei.”
”Alahan mennä sitten.”
Vartijat katsoivat hermostuneena, kuinka Saraji asteli porteista sisään Skakdien marssiessa kiltisti hänen takanaan. Toinen matoraneista lähti kiipeämään takaisin portin muurien päälle naureskellen mennessään.
”Sodassa on puolensa. Ei noin hölmöä näkyä joka päivä näe.”
”Varo mitä sanot. Tämä koko juttu hausee. Jää vartioon. Minä lähden hälyttämään vartioston tuon vahkin perään.”
Sarajin kuljettama epätavallinen lasti olisi normaalisti herättänyt koko linnoituksen huomion, mutta Ämkoon lähetys oli saanut kaikki joko shokkiin, epäuskoon tai vain vihaiseksi. Ympäri linnoitusta pienet joukot kokoontuivat keskustelemaan siitä, mitä he olivat kuulleet. Jopa vastaanottokeskuksessa normaalisti vilisevä kaaos oli hiljentynyt klaanilaisten kokoontuessa kahviloihin ja ravintoloihin keskustelemaan.
Sarajin matka modetornille onnistui muutamasta oudoksuvaa katsetta lukuun ottamatta kivuttomasti. Ylöspäin portaita kulkevan Sarajin kasvoilla oli omahyväinen virne. Toistaiseksi kaikki meni suunnitelman mukaan.
Paacon jalka vipatti nopeassa tahdissa. Hän seisoi huoneen laidalla niin hermostuneena, että hän ei jaksanut edes huomioida huoneessa hääräävän Bladiksen touhuja.
”Voisi se konepoju pitää vähän kiirettä. Mulla olisi tässä ihan järkyttävästi duunia.”
”Rauhassa, Paabs. Selvitykset ehtii tehdä myöhemminkin. Me ollaan juuri saamassa iso kasa sotavankeja. Priorisoi asiasi, hyvä mies”, Bladis huomautti siistien samalla yhdellä huitaisulla yhden huoneen pöydistä puhtaaksi.
Paaco oli ilmeestään päätellen vastaamassa jotain erityisen nasevaa, mutta auki levähtänyt ovi keskeytti hänen ajatuksensa. Huoneen ovi oli sepposen selällään, Saraji seisoi sen karmien välissä ja skakdit hänen takanaan vilkuilivat varovaisesti ympärilleen.
”Arvoisa herrasväki, haluan hoitaa tämän nopeasti. Jos haluatte nämä vangit, vaadin takaisin sen, mikä minulle kuuluu.”
Yllättynyt Bladis katsoi huoneeseen rynnännyttä vahkia kulmat kurtussa. Äkillinen sisääntulo sai moderaattorikaksikon hämilleen ja erityisesti Bladiksen myös varuilleen.
”Ei kai nyt taas tätä samaa, Saraji?”
”Sinä tiedät, mistä puhun, Bladis. Te ette voi pitää kuulaa itsellänne ikuisesti. Se kuuluu minulle. Antakaa se ja tämä tilanne ei muutu monimutkaisemmaksi.”
Saraji osoitti kohti huoneen nurkassa olevaa kassakaappia, johon tiesi kuulansa olevan varastoitu. Paaco vilkaisi myös sitä kohti, mutta kiinnitti sen jälkeen huomionsa takaisin hetki hetkeltä eloisampiin skakdeihin, jotka entistä aktiivisemmin kartoittivat moderaattorien huonetta katseillaan.
”Se kuula voi olla vaarallinen. Aiheutti valtavaa vahinkoa ja sai porukkaa pyörtyilemään. Jos sinä et suostu kertomaan meille, mikä se todella on, meidän täytyy pitää sitä hallussamme niin kauan, kunnes joku nörteistämme saa sen selville. Tämä päätös on lopullinen”, Bladis ärjyi kädet selkänsä taakse ristittynä.
Saraji irvisti. Bladis ja Paaco ottivat molemmat askeleen eteenpäin, kun Saraji yllättäen veti selästään ruskean suuren nyytin. Irvistys vaihtoi nopeasti hymyyn vahkin nähdessä kahden moderaattorin hölmistyneet ilmeet.
”Niin minä vähän arvelinkin.”
Sarajin vapaasta kädestä putosi pieni pyöreä esine ja se kolahti kovalla äänellä huoneen lattiaan. Bladiksen silmät laajenivat hämmästyksestä ja skakdi käänsi päänsä salamannopeasti poispäin esineestä. Savu täytti huoneen valtavan sihinän saattelemana. Paaco onnistui ensi töikseen haukkaamaan ison annoksen savua keuhkoihinsa ja alkoi yskimään villisti hoippuen kohti huoneen laitaa. Bladis suojasi kasvojaan käsillään peruuttaen hitaasti kohti huoneen keskiötä.
Savupommin aiheuttaman katkun vähitellen hälvetessä moderaattorikaksikko sai hyvin nopeasti ottaa vielä yhden ison askeleen taaksepäin. Huoneeseen rynnänneen vahkin käsi oli löytänyt tiensä valtavan miekkansa kahvalle. Se tosin oli kaksikon pienin murhe. Isompi murhe sisälsi aseistettuja skakdeja, huoneen täydeltä sellaisia. Virnuilevat tunkeutujat olivat purkautuneet kahleistaan silmänräpäyksessä ja Sarajin kantaman nyytin sisältö sai pian tarjota sisältöään Skakdeille aseistuksen muodossa. Saraji astui joukon eteen miekka uhkaavasti ojossa.
”Viimeisen kerran. Antakaa minulle kuula, niin lähdemme rauhassa.”
”Tai vaihtoehtoisesti voitte kieltäytyä, ja me revimme teidät kappaleiksi. Se tulee olemaan mukavaa”, uusi puhuja virnisti leveästi. Metorakk asettui mahtailevasti skakdien joukoista Sarajin rinnalle. Kaksikko vilkaisi toisiaan virnistellen. Skakdien joukko pysytteli kurissa vain Metorakkin käskystä. Palkkasoturit kalistelivat aseitaan ja karjahtelivat rytmissä.
”Minähän sanoin että tämä haiskahti”, Bladis ärisi.
”Te mitään kuulaa saa”, Paaco sanoi kuuluvalla äänellä jättäen huomiotta kollegansa tokaisun. ”Ette te saa pitää edes likaisia päitänne tämän jälkeen.”
Paacon Mahiki vääntyi mahdollisimman miehekkääseen irvistykseen. Skakdien kärsivällisyys loppui kuin seinään. Metorakk karjaisi ja joukkio ryntäsi modeja kohti. Metorakk itse syöksyi päin kassakaappia. Paaco oli kaivanut kaikessa hiljaisuudessa hakkunsa esiin. Hän ei liikahtanutkaan skakdien tullessa kohti. Bladis hänen rinnallaan mietti, mitä hänen kollegansa aikoi. Silloin Paaco otti vauhtia ja hyppäsi eteenpäin kohti eteenpäin ryntäävien palkkasoturien teräviä sapeleita.
Hakku heilahti täyden kierroksen. Voimakas isku sinkoili hyökkääjiä joka suuntaan. Osa lensi kovaa seiniin, toiset vain kaatuivat. Huone oli heti kaaoksessa ja skakdien muodostelma oli rikottu. Bladis syöksyi kultavihreän moderaattorin rinnalle ja alkoi tulittaa pystyssä olevia skakdeja kahdella järeällä zamor-pistoolilla. Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, ennen kuin Paacon iskun luoma yllätysetu oli kadonnut. Skakdit kasasivat rivinsä ja hyökkäsivät.
Metorakk oli käyttänyt kaaoksen ympärillään hyödyksi ja hääräsi huoneen kulmassa kassakaapin parissa.
”No niin, nyt otetaan hieman etäisyyttä. Tästä annoksesta skrotyyliä tuhoutuisi enemmänkin!” sinihopea skakdi puheli puoliksi itsekseen huomioimatta taustalla käytävää taistelua.
Paaco ja Bladis taistelivat selkä selkää vasten joka suunnasta hyökkääviä skakdeja vastaan. Bladis oli vielä koskematon, ja hänen sotavasaransa oli iskenyt vähintään yhden skakdin parkumaan lattialle. Paaco sen sijaan oli saanut pistohaavan reiteensä. Sitten räjähti. Se ei ollut erityisen suuri räjähdys, mutta ahtaassa huoneessa se tuntui siltä kuin joku olisi avannut padon heidän korviensa juuressa. Paaco näki välittömästi kassakaapin olevan auki. Hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui kahden vihreän skakdin hyökkäykseen.
”No voi sun hemmetti! Kaappi!” toa huusi.
Bladis hyppäsi taaksepäin ja ampui lähietäisyydeltä kimpussaan ollutta skakdia. Hän syöksyi kohti kaappia taklaten samalla kaksi muuta skakdia mennessään. Hän hyppäsi ja ampui pistooleillaan kohti Metorakkia, joka piteli kaapista ottamaansa kuulaa. Ammukset kimmahtelivat tehottomina Metorakkin nazorak-valmisteisesta haarniskasta. Ne riittivät kuitenkin ärsyttämään sinihopeaa skakdia, ja tämä hyppäsi kohti Bladista. He kohtasivat ilmassa. Metorakkin metallinen potku osui moderaattoria rintahaarniskaan saaden Bladiksen lentämään maahan. Metorakk hyökkäsi häntä kohti. Bladis nosti kätensä ja ampui rannepanssarissa olevalla kranaatinheittimellään suoraan Metorakkia kohti. Räjähdys iski kuin avaruusjuna ja lennätti Metorakkin karjuen huoneen seinään rintapanssari säröillä. Kuula kieri soturien, tajuttomien ja tajuissaan olevien jaloissa. Saraji yritti epätoivoisesti jahdata sitä karjuen samalla skakdeja auttamaan.
”Kuka on seuraava?” Bladis kysyi äärimmäisen itsevarmana. Silloin kaksi skakdia hyökkäsivät takaa ja kaatoivat hänet. Paaco pelasti toverinsa viime hetkellä, mutta suuri ylivoima alkoi olla heille liikaa.
Siinä vaiheessa ovi pamahti kahden Skakdin takaa sepposen selälleen, ja ennen kuin he ehtivät edes kääntyä katsomaan, mikä pamahduksen aiheutti, he tunsivat pistävää kipua selässään. Peelo pisti liipaisimet pohjaan, ja Skakdit tunsivat, kuinka heidän sisuskalunsa paloivat poroksi. Kärventyvien ruumiiden sätkimistä säesti heidän suustaan ja korvistaan ilmoille syöksyvät lieskat ja savu. Peelo vetäisi liekinheittimien piiput ulos Skakdien selästä ja ne kaatuivat tuskasta kiemurrellen maahan.
”Nuo kaksi kävivät vähän kuumana.”
Peelo nappasi toisen polttamansa skakdin kirveen maasta, nosti kätensä ilmaan ja heitti kirveen kolmatta kohti osuen tätä suoraan silmien väliin. Skakdi kaatui taaksepäin kaataen toisen vieressä seisoneen mukanaan.
Hämmennys valtasi taistelevat skakdit. Moderaattorien avuksi saapunut hahmo näytti uhkaavalta. Se oli selvästi robotti, ja oli juuri tappanut lyhyessä ajassa kolme heidän toveriaan. Useat skakdit hyökkäsivät tulijaa kohti luottaen siihen, että lähitaisteluaseeton robotti kaatuisi helposti. Ensimmäinen skakdi yritti epätoivoisen tyylipitoista hyökkäystä hyppäämällä ilmaan pitäen kirvestään selkänsä takana heilautusvalmiina, jotta saisi iskuun mahdollisimman paljon voimaa. Peelo käynnisti jalkojensa rakettimoottorit, heittäytyi selälleen ja syöksähti moottorien avulla skakdin alta tämän taakse ja jatkoi liikesarjaa nappaamalla skakdin nilkoista kiinni, pyörähti ilmassa yliluonnollisen nopeasti ja paiskasi sen otsan maahan. Se murtui brutaalisti ja maahan läiskähti iso verilätäkkö.
Sivummalta lähestynyt korsto huomasi tilaisuutensa ja heilautti isoa teräänsä Peeloa kohti. Peelo ehti juuri ja juuri nostaa kyynerpäänsä eteen, ja miekka upposi siihen. Kyynerpäähän jäi ilkeä kolhu ja iskun voima sai androidin horjumaan. Ikkuna helähti rikki jossain kauempana, mutta Peelolla ei ollut aikaa tarkkailla, mitä oli tapahtunut. Skakdi oli jo iskenyt häntä miekalla selkään.
Metalli kirskui, mutta skakdimiekka osoittautui tehokkaammaksi, miltä näytti. Peelo yritti iskeä takanaan olevaa hyökkääjää, mutta miekka tunkeutui syvemmälle selkäpanssarin läpi, ennen kuin robotti sai revittyä väkivahvoilla raajoillaan korston selästään. Seuraava kuitenkin hyökkäsi jo, mutta joutui Bladiksen ampumaksi, ennen kuin ehti toteuttaa suunnitelmaansa.
Skakdijoukko oli lyöty. Ne kaikki näyttivät lojuvan maassa joko kuolleina tai tajuttomina. Paaco etsi katseellaan kuulaa skakdien ja irtoaseiden joukosta. Hänet valtasi paha aavistus.
”Voi perseensuti.”
Hän tajusi ikkunan olevan rikki. Hän oli kyllä kuullut räsähdyksen, mutta taistelun tuoksinassa se oli ollut hänen ongelmistaan vähäisin. Ikkunankarmissa oli kiinni koukku ja köysi. Siitä oli liu’uttu alas.
Moderaattori heitti hakkunsa maahan ärsyyntyneenä. Hän oli nostamassa kätensä mikrofonille, mutta Bladis oli tarttunut jo toimeen. Nyt piti toimia nopeasti.
”Kuuleeko varjomies? Kuuleeko varjomies?” Umbra kuuli läheltään sähisevän ja rätisevän äänen.
Hän, Deleva ja Nurukan talsivat Telakan läheisyydessä nauttien syysilmasta. Ruska oli kaunis siihen aikaan vuodesta.
”U. Sinua varmaan kutsutaan, jos et sattunut huomaamaan”, Deleva tokaisi osoittaen samalla sormellaan Umbran jykevää kanuunaa, jossa paloi merkkivalo.
”Oho. Kappas. Tässä värkissä on niin paljon härpäkkeitä että välillä unohdan tämän olemassaolon”, hän vastasi näpytellen samalla vasemman kätensä sormilla radiolaitteen auki.
”Varjomies kuulee. Mikä hätänä?”
”Sininen skakdi, vahki ja ainakin yksi ninjaskakdi suuntaavat kohti Telakkaa. Olkaa valppaana”, Bladis huohotti radion toisessa päässä. ”Heillä on kuula. Toistan. Heillä on kuula”.
”Mikä ihmeen kuu-”, Umbran kysymys katkesi, kun Nurukan löi häntä selkään ja osoitti modetornin suuntaan, josta kolmen kopla alkoi juosta kohti toia.
”Saamme näköjään turpakäräjät tänään”, Deleva myhäili, koska joukossa oli inhottavia skakdeja. Hän otti selästään kilpensä ja jousensa.
”Antaa palaa, ruojat!” Deleva huusi, punaisten silmien kiiluessa voitonriemuisena jo ennen taistelun alkua. Hän saattoi maistaa jo veren ja voiton maun suussaan, sekä tuntea, kuinka adrenaliinia alkoi pumppautua hänen verenkiertoonsa. Umbra kaivoi myös miekkansa esiin ja Nurukan otti perin hämärän ja epäeettisen aseensa, mutaatiokanuunan. Kolmikko oli valmis kohtaamaan vastustajansa.
Selkeästi karkurikolmikon nopeimpana Saraji johti joukkiota kohti edessä odottavaa sulkua. Nopeilla sormimerkeillä Vahki jakoi kolmikon asemiin antaen jokaiselle karkulaiselle yhden taisteluparin. Hillitön miekka olallaan Saraji lähti hyökkäykseen päättäen murtaa Klaanilaisten rivit heti alkuun. Yhdellä valtaisan nopealla loikalla Saraji puski Nurukanin irti sulusta iskien tämän rajusti maahan. Loikan päätteeksi Saraji pysähtyi taisteluasentoon pitäen paikkansa tiukasti Klaanilaisten takana. Umbra ja Deleva eivät ehtineet toverinsa apuun, kun skakdit lähestyivät hyökkäysetäisyydelle. Aseet osoittivat toisiaan ja mielet valmistautuivat koitokseen.
Ja kuin yhden mielen päättämänä taistelu pääsi valloilleen. Miksi aina kuusi? olisi sivullinen voinut sanoa mielensä perukoilla.
Metorakk syöksyi etummaisena kohti kahta toaa. Hän mittaili kaksikkoa mielessään. Valon Toa näytti vaarallisemmalta kuin outo metallimies. Tämän perusteella hän teki valintansa ja ampui haarniskansa ranteesta sarjan heittoteriä kohti valon toaa. Skakdi Gurzeg seurasi johtajaansa hyökkäykseen. Hän oli taistellut Metorakkin rinnalla sadoissa taisteluissa ja lukeutui Gaggulabion joukkojen parhaimmistoon. Hänen ketjun päässä oleva piikkimoukarinsa roikkui valkoisen skakdin toisessa kädessä. Toisessa oli pitkä, käyrä skakdisapeli.
Umbra torjui heittoveitset metallisella ja jyhkeällä kanuunallaan, jolloin veitsiä sinkoili ympäriinsä. Skakdi, joka häntä lähestyi vaikutti perin tutulta. Aivan kuin hän olisi tavannut tämän aikaisemminkin.
”Tunnen sinut jostain”, Umbra sanoi katsoen skakdia syvälle silmiin. Hän koetti kampata skakdin, mutta tämä oli oppinut väistämään kampituksia ja painoi varpaansa kynnet Umbran jalkaterään.
”Muistatko sen saaren, jossa mätitte turpaan ninjojani? Muistat varmaan, toan kuvatus.
”Muistan kyllä. Muistan oikein hyvin sen kuinka voitin sinut siellä, mokomakin skarrarraarr”, Umbra sanoi halveksuen ja lähes sylkäisi skakdin kasvoille.
Miekat ottivat nyt yhteen teräksen hangatessa vasten terästä. Metorakk mulkoili toaa samalla, kun potkaisi tätä nivusiin.
”Typerys. Luulitko, että en käytä alasuojaa?” Umbra vastasi ladaten kanuunaansa valoa, jonka laukaisisi skakdia päin. Metorakk ei odottanut toan hyökkäystä, vaan ampui ensin pistoolillaan. Sininen ammus lensi ilmassa mennen läpi Umbran panssarin kuin aineettomana. Kipu Umbran sisällä yltyi.
”Nyt nähdään, kuinka selviydyt lisääntyvästä kivusta sisuskaluissasi”, Skakdi murahti, ottaen häijyn hymyn taistelujen uurtamille kasvoilleen. Ammus ei tappaisi toaa, mutta antaisi hänelle selvän etumatkan. Umbra koetti olla antamatta sisäisille tuskilleen valtaa ja latasi samalla kanuunaansa. Pian voimataso olisi tarpeeksi korkea skakdin panssarin sulattamiseen. Tarvittaisiin vain aikaa, mitä hänellä ei kuitenkaan ollut. Metorakk hyökkäsi nopein askelin eteenpäin. Umbra torjui kolme nopeaa iskua.
”En ole noin yksinkertaisesti voitettavissa”, Umbra sanoi ivalliseen äänensävyyn. Valon Toa yritti vastahyökkäystä, mutta skakdi väisti sen. Umbra jatkoi lasersäteillä. Ne osuivat kohteensa hopeiseen nazorak-haarniskaan, joka alkoi hajota osumakohdasta. Metorakk horjahti ja menetti miekkansa. Umbra näki hetkensä tulleen ja hyökkäsi. Silloin Metorakk potkaisi Umbraa polvilumpioon ja toa kaatui maahan. Silloin Deleva heitti niskalenkillä skakdinröhjäkkeen maahan. Valkoinen skakdi makasi hänen edessään ja laukaisi silmäsäteensä, jotka saivat Delevan kyynelkanavat auki niin ettei hän meinannut nähdä mitään. Skakdi näki tilaisuutensa tulleen ja löi toaa jääksi ristityllä miekallaan. Jää iskeytyi päin Delevan kilpeä, jonka toa oli tuurilla saanut miekan eteen.
”Itku ja kyyneleet tuovat voiton taistelussa kuin taistelussa”, valkoinen skakdi murahti pyörittäen piikkimoukaria päänsä yläpuolella. Liike sai aikaan huminaa, josta Deleva tiesi että kohta sattuisi. Hän näki kyynelverhon takaa maailman vääristyneenä ja sumuisena. Puolisokea plasman toa hyökkäsi skakdin kimppuun kuin hirviö. Hän tarttui mekaanisella kädellään moukaria pyörittävään skakdin käteen ja alkoi puristaa. Toan käsi oli kuin metallinen pihti. Ranteen luu napsahti poikki. Gurzeg karjui tuskasta. Hän potkaisi Delevaa jalkaan ja iski tätä vielä kerran miekalla, ennen kuin Deleva tarttui metallikädellään miekkaan ja katkoi sen. Hän potkaisi skakdin taaksepäin ja ampui valtavan aallon plasmaa kiljuvaan ninjaan. Se kaatui maahan pahasti palaneena, mutta hengissä. Kun Plasman Toa näki vihollisensa hengittävän, tämä hyökkäsi uudelleen puolitajuttoman skakdin kimppuun.
”Olkoon tämä kohtalosi. Mata Nuin nimeen!” Deleva karjui kuin eläin ja latasi robottikäteensä plasmaa. Umbra näki taistelunsa tuoksinalta kuinka Deleva valmistautui lopettamaan liskomiehen elämän. Hän pysähtyi kesken taistelun ollen jo niskanpäällä Metorakkista, kun hänen oli pakko saada ystävänsä huomio.
”DELEVA! EIIII!” Umbra rääkäisi, kun plasman toan helvetillisen kärventävä nyrkki työntyi skakdin mustahopeisen panssarin lävitse sulattaen tieltään niin elimet kuin mekaaniset osat. Sulaa ja palavaa ainetta purkautui skakdin sisältä, kun käsi hapuili kohdettaan.
”Sydän! Missä hänen sydämensä on?” Deleva karjui ja lopulta löysi vielä hitaasti sykkivän skakdisydämen. Hän vetäisi sen irti, jolloin suuri verisuihku roiskui hänen päälleen ja toa seisoi voitonvarmana skakdin ruumiin päällä, pidellen osin palanutta sydäntä nyrkissään.
Vähän matkan päässä suurta nopeuttaan hyväkseen käyttävä Saraji onnistui parilla nopealla potkulla lennättämään Nurukanin tykin tämän käsistään. Yllätyshyökkäys oli onnistunut ja Saraji virnuili jo voitonriemuisena ihaillen omaa tehokkuuttaan. Yhdellä täydellisesti ajoitetulla lyönnillä Nurukan sai kuitenkin Sarajin perääntymään. Tämän lähestynyt miekanisku pysähtyi Nurukanin esiin liukuneisiin ranneteriin. Kaksikko seisoi nyt tasavertaisena, aseiden terät tiukasti kiinni toisissaan. Vahkin rohkea hyökkäys oli pysähtynyt.
”Sinä. Luotin sinuun, sinä koneen kuvatus. Jaamme samat muistot ja silti sinä petät meidät kaikki. Miksi?” Nurukan kyseli vahkilta ollen lukkiutunut ranneteristään kiinni Sarajin aseisiin.
”Typerys. Olisit pysynyt erossa tästä. Olisit nyt auttamassa minua. Minä yritän pelastaa kaikki, kun sinä yrität estää minua. Siirry syrjään vanhus ja päästä minut menemään.”
Nurukan ei kuitenkaan aikonut antaa vahkille tilaisuutta harhauttaa häntä. Hän lysähti nelinkontin maahan, työntäen nyrkkinsä maan sisään, jolloin vihreä valo alkoi liikkua maata pitkin kohti Sarajia. Tämä ärjähti, horjahtaen taaksepäin yrittäessään varoa häntä lähestyvää hehkua.
”Et jätä minulle vaihtoehtoja…”
Maakappaleita lensi hehkun mukana maasta, jolloin Saraji joutui torjumaan lentävää ainesta miekallaan ja pitämään silmänsä suojattuina toisella kämmenellään. Salamannopeilla hypyillä Saraji yritti hakea asemaa maan toan ympäriltä. Vaikka valtaisan miekan käyttäminen sujui vahkilta epäluonnollisen kevyesti, olivat häntä kohti lentävän maanlohkareet hänelle liikaa.
Hetki hetkeltä enemmän huohottava Saraji joutui perääntymään kauemmaksi. Nurukanin kokemus ja ennakointikyky alkoivat käydä niskan päälle.
.”Alat väsyä tuon miekkasi kanssa, senkin romumetallipelle”, Nurukan sanoi virnistäen. Elementaalivoimat toivat taisteluun aina pientä etua ja se, että hän kantoi vielä nopeuden naamiota, oli osoittautunut erinomaiseksi eduksi. Hänen vastustajallaan oli vain ylisuuri miekka ja kovat luulot itsestään.
Nurukanin musta käsi hehkui vihertävää hehkua ja valmistautui repimään Sarajin kappaleiksi jos mahdollista. Saraji tirskahti. Nurukanin ilme vakavoitui.
”Mikä on noin hauskaa?”
Vahki ojensi kättään kohti maan toaa osoittaen miekkaansa poikittain tämän edessä. Rasahdus. Nurukan olisi voinut vaikka vannoa, että se kuului Sarajin miekasta.
”Jos vain muistaisit, tietäisit, että Mustan Käden miekat eivät ole kuin muut.”
Toinen raksahdus. Sarajin miekalle oli tapahtumassa jotain.
”… ja on aika lakata verhoamasta sen todellinen muoto.”
Ja juuri sillä hetkellä miekka pirstoutui. Valtavat ja painavat metallinpalaset iskeytyivät maahan jättäen kuoppia Klaanin mutaiseen maahan. Vihreä hehku oli korvannut sen, missä oli ennen miekan valtaisa terä. Nurukan tunnisti sen ionikatanaksi. Joskin se oli isompi kuin vanha sotakonkari oli koskaan nähnyt. Naurava Saraji pyöritti uutta asettaan vinhasti ympärillään.
”Katsotaan, miten väistelet sitä, kun se ei enää paina kahvaa enempää. Aloitetaanhan alusta, vanhus.”
”Siitä vain. Antaa palaa. Minä en sinun jatkeitasi pelkää,” Nurukan sanoi, laukaisten ladatun maaenergiansa päin vahkia.
Hyökkäyksiä ehti tulla tasan yksi ja Kakamaakin käyttämällä Nurukan tiesi, että Sarajin iskunopeus oli hänelle aivan liian nopea. Hän onnistui väistämään, mutta ainoastaan, koska Saraji huitaisi ohi tarkoituksella. Toan taakse laskeutunut vahki oli ehtinyt piirtää Nurukanin ympärille monumutkaisen monikulmion miekkansa kärjellä. Tämä oli pelkkä demonstraatio.
Saraji ei kuitenkaan lähtenyt seuraavaan hyökkäykseensä. Taistelukenttä oli hetkeä aikaisemmin muuttunut paljon monimutkaisemmaksi. Se oli ensin ilmentynyt paikalle saapuneilla raskailla askelilla. Ja nyt se ilmeni valtavasta äänestä, joka kaikui pitkin Klaanin katuja.
”Saraji, pistä se ase alas.”
Möreä konemainen ääni oli ilmestynyt Nurukanin taakse ja niin oli valtaisa asian aiheuttama varjokin. Sarajin silmät laajenivat, kun valtaisa rautainen käsi tarttui häneen puristaen hänen kehoaan kasaan. Yksi valtaisa heitto ja Sarajin ruumis lensi ilmassa törmäten kattoon ja pudoten siitä syrjäiselle kujalle, kauas taisteluareenasta. Valtava Zilla-lastauskone seisoi nyt pihamaalla täydessä mahdissaan ja olento sen sisällä osoitti sanansa häkeltyneelle maan toalle.
”Minä hoidan Sarajin. Pidä huolta muista.”
Raskaat askeleet jytisivät läpi pihamaan, kun Creedy lähti astelemaan kohti paikkaa, jonne Saraji oli pudonnut. Nurukan rauhoitti mielensä, vilkaisi vielä kerran kohti juoksevaa jättiä ja kääntyi sitten auttamaan tovereitaan. Nopea vilkaisu näihin paljasti kuitenkin jotain ilkeää. Nurukanin ja Delevan katseet kohtasivat pieneksi hetkeksi.Sitten kuului kuusi laukausta ja toa lyyhistyi maahan. Metorakk nautti. Tyhjennettyään pistoolinsa plasman toan selkään hän hyökkäsi Umbran kimppuun. Hämmentynyt toa sai torjuttua yhden iskun, mutta seuraava oli kovempi ja löi tämän miekan pois. Umbra yritti häikäistä vihollisensa saadakseen miekkansa takaisin, mutta Metorakk väisti. Skakdi kaatoi Umbran maahan ja vei sahalaitaisen miekkansa tämän kaulalle.
”Minä voisin tappaa sinut”, hän sanoi. Hänen raivonsa vaati häntä tappamaan Umbran ja kostamaan toverin kuoleman, mutta hänen toinen puolensa, se joka halusi olla enemmän kuin ryöväri, vastusti. Umbra ei ollut tappanut Metorakkia samassa asemassa. Hän ei olisi raakalaismainen roisto, hänellä olisi kunniantunto.
Potku Umbran päähän iski toan tajuttomaksi. Metorakk lähti harppomaan suuntaan, jonne näki Sarajin pudonneen.
Nurukan harppoi kohti plasman toan maassa makaavaa ruumista. Tuhannet ajatukset vilisivät hänen päässään samalla, kun toa yritti epätoivoisesti ravistella Delevan ruumista. Pian hän tajusi, että hahmo hengitti edelleen. Toa oli elossa. Nurukan tuijotti päättäväisenä siihen suuntaan, mihin Creedy, Saraji ja Metorakk olivat kadonneet.
Hänellä oli paljon vaihtoehtoja, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän päätti toimia vaistonsa varassa kokemuksen sijaan. Nurukan heitti tajuttoman Delevan toiselle ja vähitellen heräilevän Umbran toiselle olalleen ja lähti suurilla voimillaan harppomaan joukkion perään.
Kujalla Sarajin maahan rusentunut ruumis oli itsessään melko vahingoittumaton. Kovan panssarin ansiosta fyysiset vahingot jäivät pieniksi, joskin kipu oli valtava. Inahteleva vahki yritti kammeta itseään pystyyn, mutta onnistui siinä liian myöhään. Syrjäkujan varjoista ilmestynyt rautainen koura tarttui Sarajiin uudestaan ja tämä sai nyt kohdata kivikovan betoniseinän. Vahki karjahti kivusta jääden uikuttamaan maahan.
”Olit ystäväni… mutta tämä on kotini ja nyt sinä satutat heitä,”
Valtava metallinen kone peitti kapealle kujalle niukin naukin ulottuvan auringon. Saraji sylkäisi raahaten samalla itseään käsiensä varassa kohti puhuvaa hahmoa. Hohtava miekka kiilui vähän matkan päässä vahkista. Saraji ei kuitenkaan keskittynyt aseeseensa, vaan nosti katseensa kohti puhuvaa jättiä ja olentoa sen sisällä.
”Sinä et ymmärtäisi… me yritämme pelastaa teidät kaikki.”
Heikolla äänellä inahteleva Saraji ei vakuuttanut Creedyä. Tämä katsoi kupolistaan, kuinka maassa raahautuva vahki pysähtyi ja kääntyi selälleen haukkomaan henkeään. Sininen hehku kajasti vahkin tarvikelaukusta. Linnakkeen hälytysääni oli ainoa kuulan lisäksi hiljaisuutta rikkova asia.
”Sinä et usko tuohon itsekään…”
Creedy ojensi valtavaa mekaanista kättään puristaen sitä nyrkkiin.
”Minun olisi pitänyt arvata, että jokin läsnäolossasi oli pielessä. Annan sinulle yhden mahdollisuuden katua. Laita kädet selkäsi taakse, Saraji. Minä vien sinut vangittavaksi ja Bio-Klaani saa päättää, mitä tekee kanssasi.”
Saraji teki työtä käskettyä. Hän väänsi kätensä selkänsä ja kovan maan väliin. Kivusta uikuttaminen loppui samalla kuin seinään. Saraji katsoi suoraan ylös, kohti lastauskoneessa häämöttävää ystäväänsä. Vahkin suunpielet kääntyivät murheeseen.
”Olen pahoillani. Olen niin kovin pahoillani...”
Pölyn laskeuduttua
Veritahrainen, hakkeen ja romun peitossa oleva moderaattorihuone oli täysin pimennetty. Ainoa valo huoneessa kajasti verholla tiiviisti peitetyn ikkunan reunoilta. Sitä oli juuri sen verran, että kaksi pöydän vastakkaisilla puolilla istuvaa hahmoa kykeni tunnistamaan. Selkä kohti huoneen ovea istui musta robotti. Kaasunaamioon hengittävän Peelon puinen karu tuoli oli nokinen ja puoliksi palanut.
Peelon katse oli nauliintunut hahmoon hänen edessään. Mustaan pukuun pukeutunut jään Toa istui selkeästi pöytään kuuluvassa työtuolissa. Toan ruumista peitti kuitenkin musta siisti puku, joka jätti ainoastaan hahmon valkoisen Hunan ja kädet paljaaksi. Jopa pukuun kuuluva rusetti oli sysimusta. Puvustuksensa ansiosta toa sulautui miltei täysin pimeään huoneeseen. Tämän edessä pöydällä lepäsi avonainen salkku sekä avonainen kansio täynnä käsin kirjoitettuja papereita. Toan asiallinen ja päättäväinen tuima katse oli nauliintunut selkä suorassa istuvaan Peeloon.
”.…aika ja päivämäärä on merkattu muistiin. Läsnäolojoiksi on vahvistettu Bio-Klaanilainen Peelo, joka toimii tällä hetkellä todistajana, minä, Bio-Klaanin kirjuri ja selontekijä. Keskustelussa tullaan lisäksi käymään Bio-Klaanin moderaattoreiden Bladiksen, sekä Paacon lausuntoja. Sinun tehtäväsi on täydentää ja vahvistaa tänään iltapäivällä tapahtuneen välikohtauksen tapahtumia, jotta ne voidaan kirjata arkistoihin. Oletko ymmärtänyt?”
”Kyllä.”
”Siinä tapauksessa on aika aloittaa.” Jään toa ryhdisti asentoaan, veti kansion lähemmäksi itseään ja alkoi puhumaan.
”Tänään noin reilu tunti sitten tapahtuneen välikohtauksen vahvistetaan päättyneen tuoreen Bio-Klaanilaisen, vahki Sarajin, sekä Allianssiin kuuluvan skakdi-kenttäkomentaja Metorakkin pakoon. Tunkeutujat onnistuivat murtautumaan Bio-Klaanin laivaston telakan sisäpuolelle, jossa nämä anastivat juuri testilennolta palanneen prototyyppimalli Tuomion mutterin. Suuren lähtönopeuden ansiosta Klaanin ilmatorjunta ei ehtinyt ampumaan alas anastettua lentoalusta ja kaksikko onnistui pakenemaan Klaanin ilmatilasta. On myös vahvistettu, että kaksikko onnistui anastamaan moderaattorien huoneen kassakaapista takavarikossa olleen vaaralliseksi luokitellun esineen, jonka käyttötarkoitusta ei koskaan ehditty selvittämään.”
Peelo kuunteli hiljaa ja täydellisen liikkumatta. Tämän vihreät silmät hohtivat kirkkaana ja naulittuina selontekijän kasvoihin.
”Nimettömänä pysyttelevä telakan Matoran todisti aluksen anastusta henkilökohtaisesti ja vahvisti, että huimalla nopeudella liikkunut vahki onnistui anastuksessa ennen kuin telakan johtaja Keetongu ehti paikalle. Tapauksen myötä telakan turvatoimia on kiristetty tuntuvasti.”
Selontekijä vilkaisi kohti Peeloa, joka kuunteli edelleen tarkkaavaisena. Varmistettuaan sen, että häntä kuunnellaan, katosi Huna takaisin tuijottamaan kansiota.
”Bio-Klaani on ryhtynyt vastatoimiin tapauksen johdosta ja moderaattorit ovat vahvistaneet, että pari minuuttia lentoaluksen poistuttua Klaanin alueelta, irtaantui rannikolta vene, jonka seuruetta johtaa Klaanin päämoderaattori Toa Umbra. Tämän lisäksi hänellä on mukanaan välikohtauksessa vastuuroolia kantanut maan toa Nurukan, sekä ilmeisesti loukkaantunut plasman toa Deleva. Umbran kommunikaattoria käyttänyt Nurukan vahvisti, että kolmikko on lähtenyt vesiteitse vahkin ja skakdin perään. Moderaattori Paaco seuraa heidän tilannettaan reaaliajassa. Tähän väliin on myös tehtävä välihuomautus, että Klaanin tiluksilta on kerätty yhteensä kahdeksan Allianssiin kuuluvan skakdin ruumiit, sekä yksi vakavasti loukkaantunut. Merkinnät tapoista on asetettu sekä sinulle, että Toa Delevalle, Toa Paacolle sekä Bladikselle.”
Peelo nyökkäsi.
”Aluksi luultiin, että Bio-Klaani selvisi tilanteesta täysin ilman henkilövahinkoja, lukuunottamatta toa Delevan tuntemattoman vakavuusasteen loukkaantumista. Tämä tieto osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä tilanneen lauettua sinut, Peelo, löydettiin syrjäkujalta samasta suunnasta, mistä Saraji oli aiemmin juossut. Meillä on suurpiirteinen kuva tapahtuneesta, mutta jotta katsaus olisi täydellinen, tulee meidän kuulla sinun lausuntosi siitä, mitä kujalla tapahtui.”
Oli Peelon vuoro ryhdistää ryhtiään. Hän kumartui pöydän yli kohti kynä kädessä odottavaa toaa, mutta aloitti epäröimättä tekemään selontekoaan.
”Kun poistuin moderaattoritornista pihamaalle, näin kuinka Saraji iskeytyi kohti kujia. Kuulin valtavaa mekaanista ääntä ja seurasin sitä. Kun saavuin paikalle, juoksi Saraji kujalta pois. Sitten löysin tuon. Kutsuin vartijat paikalle välittömästi.”
Silloin toa asetti sormensa pöytälampulle. Lamppu oli kuitenkin suunnattu kohti huoneen pimeää nurkkaa. Sormi napsautti katkaisijaa ja häikäisevä valo täytti huoneen nurkan keltaisen kelmeällä hehkullaan. Valtava rautainen puku oli kannettu korkeakattoisen huoneen nurkkaan istumaan. Sen veltot raajat olivat itsessään täydellisessä kunnossa ja moni sen osista kiilsi edelleen puhtauttaan. Mutta se osa, jossajätin ohjaajan kuuluisi istua, puuttui miltei kokonaan. Kupoli oli pirstoutunut, ohjaajan penkki oli haljennut kahtia ja veritahrat koristivat kiiltävää metallia. Peelo tuijotti karua näkyä hetken ja käänsi sitten katseensa takaisin Toaan.
”Siinäkö kaikki?”
”Vartijat saapuivat paikalle ennen kuin ehdin tekemään mitään.”
Selontekijä nyökkäsi, asetti kynänsä huolellisesti keskelle kansiotaan ja sulki sen sitten kovaa läimäyttäen sanomatta sanaakaan. Toa asetteli kansion avonaiseen salkkuunsa ja sulki sen tarkkaan. Yksi valkoinen käsi tarttui salkun kahvaan ja nosti sen ylös toan noustessa seisomaan.
”Siinä tapauksessa selonteko on päättynyt. Tilanne on kirjattu muistiin onnistuneesti ja jokaiselle tapahtumalle on vahvistaja. Seuraavaksi siirryn hoitamaan menehtyneen klaanilaisen kuolinpesää. Hyvää päivänjatkoa sinulle. Ja kiitokset avunannosta tapahtumien keskellä.”
Ovi kävi. Peelo istui nyt huoneessa yksin. Robotin ilmeetön naamari oli kääntyneenä kohti kärsinyttä Zillaa.
Peelo hymähti itselleen. Hän oli joutunut valehtelemaan, mutta vain hieman, hyvään tarkoitukseen. Nyrkkiin puristunut musta käsi aukesi ja sen sisältä paljastui pieni datamuisti. Peelo ei halunnut sen joutuvan vääriin käsiin. Hän tutkisi sen sisällön vielä tarkasti. Aivan kuten oli luvannut.
Pari minuuttia istuttuaan ja mietittyään myös Peelo jätti huoneen. Sinne jäi vain valo. Valo ja haarniska, jota ei kukaan enää ohjastaisi…
Reilua tuntia aikaisemmin
Verta kakova punainen olento ojensi epätoivoisenä kättään ulos miltei keskeltä haljenneesta haarniskastaan. Valtava vihreä miekka oli miltei halkonut tämän ruumiin kahtia, mutta siitä huolimatta tällä oli käynnissä epätoivoinen yritys pitää elämän syrjästä vielä pieni hetki kiinni. Peelo katsoi kuolevaa Creedyä silmiin ja tarttui käteen. Datamuisti putosi kädestä toiseen ja ymmärrys vallitsi hetken kaksikon välillä.
”Jos… jos… haluat auttaa… katso se …älä anna sitä kenell- . .. lekään. Ole kilt- kiltti ja…
…auta minua.”
Viimeinen nytkähdys. Peelo seisoi kujalla nyt yksin datamuisti tiukasti piilotettuna nyrkkiinsä. Kaasunaamari nyökkäsi kerran ja sitten hahmo kääntyi ympäri. Vartijat olivat jo tulossa. Mutta oli liian myöhäistä pienelle olennolle.
Creedy oli jo vetänyt viimeisen henkäisynsä. Suuri sielu oli jo sammunut.
