Klaanon

Avainsana: Umbra

  • Valo jonka metalli vei

    Bio-Klaani

    Linnoitus

    Kahvio

    Matoran Umbra siemaili kahvia. Hänen oli ollut viimeaikoina vaikea nukkua. Punaisella tähdellä koristeltu kahvikuppi tärisi hänen kofeiini tärisyttämissä kämmenissään. Kahvia läikkyi petuniatekstuurilla koristellulle pöytäliinalle. Söpö vo-matoran-tyttö saisi taas siivota hänen kahvinsa, kuten monena aamuna ennenkin. Umbra oli kahvion ensimmäisiä käyttäjiä, monet olivat lähteneet, tai kuten sanotaan, aikakatkaisseet jo aiemmin. Kahvia kului. Ja sitä kuluikin paljon. Hän oli kokeillut erilaisia makuja, niin suklaan, toffeen kuin chilinkin, eri kofeiinipitoisuuksia, maidolla, kermalla, nonparelleilla, suklaapaloilla, kaikella mahdollisella mitä kahviin voisi laittaa.

    Matoranin naamion alta erottuivat hänen punertavat silmänalusensa. Verisuonet risteilivät hänen mekaanisten silmiensä alla ja ne olivat hiukan tulehtuneita valvotuista öistä. Painajaiset valvottivat häntä ja veivät hänen elinvoimaansa.

    ”Miksi ne unet aina riivaavat minua? Mitä olen tehnyt että olen ansainnut painajaisten kirouksen?” Matoran mutisi itsekseen. Oli hankalaa elää ilman unta. Toisaalta hänellä ei ollut oikein velvollisuuksiakaan Klaanissa, vaikka hän halusikin auttaa. Elämä oli yhtä valveellaolon ja painajaisten rajamailla häärimistä. Valvetilassa hän meni hitaalla. Kaikki hidastui ja tuntui menevän kuin hidastetussa filmissä. Kahvia läikkyi. Asioita kaatui. Huutoa ja sotkua. Sitä elämä oli. Yhtä kaaosta. Ei mitään helpotusta, sillä rentoutuessa painajaiset alkoivat.

    ”Sinun kannattaisi mennä nukkumaan, sillä biomekaaninen kukko laulaa pian”, Felia, paikan tarjoilija sanoi. Hän tutkaili sinisen kaukaunsa takaa tätä outoa olentoa, olentoa joka väitti tulleensa toisesta maailmasta ja olleensa outo koe. Valkoisen ja sinisen värinen matoran kiersi pöydän toiselta puolelta toiselle ja otti Umbran käden käsiinsä. Violetit kolmisormiset kämmenet olivat suuremmat verrattuina matoranin hentoihin käsiin. ”Sinun pitäisi oikeasti mennä nyt. Laittaa silmät kiinni ja ottaa mukaun maitoa”, hän kertoi hennolla äänellään.

    Umbra ei tiennyt oliko tämä unta vai ei.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=C9c__2c8ehY]
    Kaikki oli niin utuista ja meni kuin hidastettuina kuvasarjoina. Hänen edessään oli perin viehättävä työssään haka oleva naikkonen ja hän meni hitaammalla kuin eteläisen mantereen porek-laiskiaiset. Sumua ja utua. Valot tuntuivat olevan outoja piksepisteröykkiöitä. Mutta hopeiset painajaiset alkaisivat jos hän laittaisi silmänsä kiinni. Kaikki ne hopeiset kämmenet jotka häntä hamuilisivat pimeydessä. Sinistä valoa. Outoa muminaa joka voimistuisi koko ajan. Hopeisia kanoheita, joista paistaisi vihreä, elämätön valo.

    ”Sinusta tulee yksi meistä. Avaat kohtalon portit, jotka pidättelevät meitä. Maailma muuttuu hopeiseksi!” kuului kaikuna eri puolilta. Umbra huomasi että olikin taas unessa. Hopeinen meri alkoi peittää kaikkeutta alleen. Häntä kylmäsi ja hän voi pahoin. Matoran yritti taistella unta vastaan, mutta se oli liian vahva. Hän alkoi jäätyä sisältä ja ulkoa.

    Siirtyminen unimaailmaan tapahtui nopeasti. Hän oli pian syvässä unessa ja tuhisi pöydässä, tarjoilijamatoranin ravistellessa häntä hereille. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Monien öiden yli kestänyt unettomuus teki tehtävänsä. Matoran oli kuin huumattu uupumuksesta ja unettomuudesta.

    ”Veljeni, auta minua”, matoran vaikeroi unessaan. Hän etsi mielessään sinistä ovea, yrittäen avata sitä. Ovi löytyi lopulta, mutta hopeinen elohopeameri seurasi häntä jäätävällä otteellaan. Se yritti vietellä häntä puolelleen ja syleilyynsä. Piti päästä ovesta pois. Valoa paistoi oven toiselta puolelta. Hopeiset kädet alkoivat kiskoa ovea kiinni. Valo alkoi kadota ja korvautua jäätävällä sinertävällä hohteella.

    ”Sinusta tulee yksi meistä”, kaikui kaikkeudessa. Matoran-Umbra alkoi muuttua kohmeiseksi ja hopeiseksi… ”Veli! Tule tänne!” hän huusi mielensä perukoille. Hän huusi omassa kaikkeudessaan. Muistojen Makutakin muuttui hopeiseksi ja särkyi hänen edessään, muuttuen hopeiseksi kasaksi massaa, lonkeroita ja hammasrattaita sekä palasia erilaisista olennoista. ”Liity meihin ja sinusta tulee kuolematon!” kolkko metallinen ääni huusi ympäri mielen maailmaa. Se ei ollut se sama Makutan ääni jonka hän oli kuullut. Se oli jotain uutta ja outoa. Värimuutos oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli Hopeinen Soturi.

    Onu-Metru, Kuilun pohja

    Umbra löi päänsä todella kovaa, suurten kivenjärkäleiden osuessa häntä päähän. Isku heitti hänet matkalle tuntemattomaan, mutta niin tuttuun maailmaan. Hän sukelsi mielen maailmaan. Kaikki pyöri taas kerran niin paljon. Hänen piti uida läpi kristallisen muistomeren, jossa jokainen muisto oli kristallimainen kokonaisuus ja osa särkyvää kokonaisuutta, kokonaisuutta jossa uusia kristalleja syntyi ja vanhoja särkyi pieniksi kappaleiksi, jotka oli mahdollista korjata. Umbra työntyi näiden muistojen läpi suurella nopeudella, joka oli mahdollista vain mielen sisältämässä universumissa, jossa luonnonlait olivat enemmän karzahnia kuin eläväisten maailmaa.
    Joku huusi häntä mielessään. Heikko signaali. Se oli tuttu ääni, todella tuttu. ”Veljeni. Auta minua!” kuului kaukaa. Umbra tiesi mitä tehdä. Hän keskitti mielensä veljensä ajattelemiseen ja koetti syöksyä toiseen mieleen.

    Onu-Metru, Matoron näkökulma
    Matoro katseli Umbraa, joka makasi kultahaarniskaisena hänen vierellään. Kapuran petturuus oli tullut todella yllätyksenä ja kaksikko oli joutunut eroon Nurukanista, Delevasta ja Whenuasta. Heidän pitäisi päästä jotenkin muiden luokse, mutta ylös oli mahdoton päästä ja Suuret Arkistot olivat nimensä mukaisesti suuret. Liian suuret. Toat voisivat harhailla alakerroksissa vuosissatoja.
    Umbra oli tajuton. Hänen sydänvalonsa välkkyi kirkasta valoa kuuden räpäytyksen sarjassa, tasaantui ja alkoi taas. Oli outoa nähdä hänen ystävänsä tämän oikeassa väriasussa. Umbra hengitti kiivaasti. Toan kulmakarvat olivat päättäväisen näköiset ja hän näytti keskittyneeltä, vaikka oli tajuton. Matoro mietti heidän seikkailujaan ennen ja jälkeen tämän episodin. Mitäköhän kaikkea he vielä kokisivatkaan yhdessä.

    Umbran mieli
    Valon toan tarkoitus oli saada muinainen valon matoranien mielilinkki luotua hänen kaksosensa kanssa. Vaati paljon tahdonvoimaa yhdistyä toisen maailman olennon mieleen, olennon jolla oli sama sielu kuin hänellä, mutta täysin eri kokonaisuus.
    Muistojen perällä, jossain kaukana oli Umbran menneisyys, jossa oli mustia pisteitä, myrkyllisiä tunteita ja käärmemäisiä ajatuksia, vailla lämpöä ja valoa. Nämä pimeyksien hirmut oli syytä jättää omaan arvoonsa, Umbra oli ne jo voittanut ja kasvanut näin paremmaksi, vahvemmaksi kokonaisuudeksi.

    Umbra näki rantaviivan, jolla oli sininen ovi. Ovesta tuli kelmeää valoa, ainoa valonlähde tällä puolen muistojen kristallimerta. Hänen tuli mennä ovesta sisään ja nähdä mitä sen takana oli. Hän uskoi että sieltä hän löytäisi kaksosensa muistot ja maailman, maailman joka oli täysin eri kuin hänen oma kotinsa.

    Umbra otti oven kahvasta kiinni. Muistojen maailmassa ja mielessään hänellä oli yhä molemmat kätensä, jos hän vain niin tahtoi. Hän kiskaisi sinistä ovea ja valo täytti maailman suurena majakkana. Oviaukko imaisi hänet sisäänsä, matkalle kaksosensa vuoristoratamaista mieltä, jossa onni löytyi pienimmistäkin asioista, sillä kaikki rakas oli menetetty ja uusi rakkaus maailmaa kohtaan oli jo löytynyt.

    Matoranin mieli oli kiemurainen. Täynnä värejä ja neonvaloja, punaista ja sinistä, keltaista ja vihreää. Diskovaloja ja lentolautoja. Kaikkea josta vain pystyi nauttia. Kebabia. Jäätelöä. Hyviä kirjoja. Pahat muistot ja ajatukset oli sysätty jonnekin kauas, kauas kauas pois. Mutta ne olivat siellä ja vahvoina olivatkin, sen Umbra aisti.
    Hän tunsi kylmyyden valtaavan sydänvalonsa kun hän lensi läpi muistojen trooppista merta, jossa kellui mitä moninaisempia ajatuslaatikoita ja esineitä, jotka symboloivat mikä mitäkin. Hän tunsi raskaan metallisen hengityksen jossain takanaan, muttei nähnyt mitään. Hän näki edessään silmänräpäyksen ajan vihreät, kolkot ja kuolleet silmät, joissa ei asunut elämä eikä sielu, vain onttous ja kylmyys. Hän kuuli metallisten askelten kolinaa jostain kaukaa, muttei nähnyt olentoja jotka sen aiheuttivat. Mutta hän kuuli jostain kaukaa taivaanrantoja pitkin kantautuvan huudon: ”Sinusta tulee kaltaisemme!”

    Ääni kylmäsi Umbran sielua ja hän halusi pois. Pois täältä. Oli virhe tunkeutua hänen kaksosensa mieleen, mieleen jossa oli jotain tai jokin. Mikä se oli, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain ettei hän voisi auttaa, mutta toivoi että olisi pystynyt.

    Kylmyys ja metallinen kolkkous valtasi kaikkeuden. Metalliset seinämät ja oudot symbolit alkoivat valaa alleen kaikkeutta. Kuin hopeinen ja kylmä matto, prototeräsmeri alkoi syödä ja absorboida asioita itseensä. Muistot särkyivät ja muuttuivat kolkoiksi ja metallisiksi, lämpö alkoi kadota. Muistojen maailma alkoi syödä itseään.

    Kuilun kielleke
    Matoro alkoi huolestua. Jään toa aisti veljensä lämmön katoavan. Toa alkoi olla aivan kylmä. Tämän oikea silmä alkoi vaihtaa väriä vihreäksi. Punertava hohde alkoi kutistua silmässä. Vihreä kolkkous alkoi vallata ja syödä pupillia. Kultainen ja valkoinen hohde alkoivat kadota pikkuhiljaa toan kehosta. Sydänvalo alkoi muuttua vihertäväksi. Mikä oli tämä värimuutos?

    Valon toan jalkaterät alkoivat harmaantua. Valkoinen väritys alkoi väistyä. Haarniska alkoi hopeutua. Kuin outo bakteeri tai virus olisi syönyt hänen ystävänsä. Mitä hän voisi tehdä auttaakseen moderaattoria?

    Umbran mieli
    Metallinen ja mekaaninen nauru alkoi hallita maailmaa. Umbraa kylmäsi ja hän halusi pois. Tämä oli varmaan painajainen. Hän oli joutunut keskelle painajaista! Sula ja kylmä teräs hapuili häntä sinertävää valoa hohtavilla kourillaan, joissa oli mekaanisia sormia. Sormet muuttuivat käsiksi ja alkoivat kurotella häntä kohti. Ne saivat kiinni ja hopeinen väri otti Umbrassa vallan. Hän alkoi muuttua raskaammaksi, konemaisemmaksi ja kuolevammaksi. Oli pakko päästä pois.

    Mielessä oli se etu, että hän pystyi taistella sitä vastaan ja nova-räjähdys mielikuvitusmaailmassa ei olisi niin vaarallinen kuin oikeassa maailmassa. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin elementaalivoimansa. Ja mielensä, mutta siellä oli demoneita joita ei saisi vapauttaa.

    ”Mikset päästä minua vapaaksi? Voisin räjäyttää piteleväsi novapommin ja päästää meidät vapaaksi, mutta sinä pelkäät…” ääni Umbran vasemmalta aivopuoliskolta kähisi hiljaa. Miksi tuo otus oli päässyt tänne ja jatkanut tietoisuuttaan… Miksi hitossa? Ei. Tämä toi mukanaan vain harmia ja kuolemaa. Mutta mitä hän olisi voinut tässä tilanteessa tehdä.

    Kylmyys oli jo vallannut Umbran kehon. Hän oli jäätynyt hopeiseen syleilyyn, vain silmät liikkuivat hänen päässään. Novaräjähdys ei tarvitsisi lihastoimintaa ja se voisi singota hänet oikeaan kohtaan keskitettynä työntövoimallaan mielilinkin oveen, oveen joka oli pitkän matkan päässä hänen yläpuolellaan, kiertämässä mielimaailman kaksoiskuita.
    Kuilun kielleke
    Umbra oli jo jäätynyt. Kohmeinen toa hengitti vaivallisesti ja hänen ruumiissaan oli muodostunut jääkiteitä. Toan väritys oli sairaallisen harmaa ja hopeinen, kaikki valo ja lämpö oli kadonnut hänestä. Matoro koetti kuumeisesti keksiä tapaa pelastaa ystävänsä. Hän koetti siirtää kylmäenergian paikkaa pois tärkeimmistä ruumiinosista. Exokanuuna sai luvan toimia kylmyydenkerääjänä, sillä se ei ollut orgaaninen eikä siinä ollut hermopäätteitä jotka olisivat tarvinneet kylmyyden takia amputaatiota.

    Matoro mietti pitäisikö valjastaa parannuskivi Umbran pelastamiseksi. Hän voisi imeä kylmäenergiaa Umbrasta, muuttaa sen elementaalienergiaksi ja sen lopulta kiven avulla parannusenergiaksi. Konvertointiprosessi olisi tosin todella kuluttava ja energiahävikki olisi suurta, mutta oli pakko yrittää. Ystävän henki oli vaarassa. Matoro myös mietti Umbran mieleen tunkeutumista, mutta ritarikunnan koulutus esti tämänkin mahdollisuuden.
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=CD22hZjddTQ]
    ”Koeta pärjätä Umbra”, Matoro sanoi hiljaa. ”Olet Toa ja tiedä mitä tehdä. Usko itseesi ja ole toan arvon arvoinen”, hän kertoi. Pieni hymynkare käväisi Umbran jäätyneillä huulilla.

    Umbran mieli

    ”Matoro yrittää auttaa minua. Minun on pakko onnistuttava”, Umbra sanoi itselleen. Hän tunsi itsevarmuutensa kasvavan, samalla kun elementaalitasot kasvoivat hänen ruumiissaan. Hän aisti jotain muutakin kuin Matoron sanat. Jotain hänen omaansa.

    ”On aika antaa komento elementaaliherroille” ääni Umbran sisällä sanoi. Ääni joka ei ollut hänen omatuntonsa, mutta sen kylmä, oman tahdon omaava vastapaino. ”Me pääsemme pois täältä, jos uskot minuun, uskot tähän kokonaisuuteen joka luo sinut. Olen osa sinua ja sinä osa minua. Me olemme yksi. Mutta nyt olemme väärässä paikassa. Tämä hopeisuus on vienyt meiltä tahtomme ja se murentaa meidät jos emme pääse pois. Usko itseesi ja näe että tämä on oikeus” ääni kertoi.

    Umbra ei nähnyt mitään vaihtoehtoa. Liikkumattomana, jäätyneenä ja mielikuvituksellisessa avaruudessa, painottomassa tilassa, hänellä ei ollut juurikaan vaihtoehtoa.
    Ovi kiersi radallaan kuita. Pian se olisi suoraan Umbran yläpuolella. Päättäväisyys valtasi hänen ruumiinsa ja mielensä. Hän onnistuisi. Elementaalienergia alkoi virrata hänen suonissaan. Se kumpusi hänen sielustaan ja sydänvalostaan. Eri valon spektrit alkoivat tanssahdella hänen jäätyneissä ja liikkumattomissa hyppysissään. Oli aika päästää peto valloilleen.

    Säteilevä valo alkoi sokaista kolkkoa hopeisuutta. Maailma alkoi kimaltaa eri väreissä kun valo valtasi elohopeamaisen maailman. Valonsäteet tanssahtelivat eri kohteista. Elementaaliset alkuvoimat keräsivät voimiaan valtaisaan räjähdykseen.
    Mielikuvitukselliset hologrammit syntyivät valon toan mielistä kun hän ei hallinnut enää elementaalivoimiaan. Matoron, Nurukanin ja monien muiden hänelle rakkaiden olentojen hologrammit piirtyivät moniulotteisina kuvina avaruuteen. Hän oli yhtä elementaalivoimiensa kanssa. Mutta hän ei antanut pedon uinua, vaan syödä, kasvaa, kehittyä.
    Voima alkoi saavuttaa kriittisiä tasoja. Hän tiesi että hänen hyppystensä juuri luomat eläväiset valolohikäärmeet olivat merkkinä siitä että peto oli heräämässä. Lintuparvi hologrammilintuja lähti lentoon hänen oikeasta kädestään. Jostain syntyi kirves hänen oikeaan käteensä, kiinteä, valosta luotu kirves.
    Oli aika päästää irti kahleista. Antaa voimakkaan alkuvirran viedä. Päästää muinaiset voimat valloilleen.
    Elementaalienergiat purkautuivat hänen liikkumattomista kämmenistään. Ne pakottivat hänet kouristelemaan ja huutamaan. Hän alkoi murtua elohopean myrkyistä ja kuolon kankeudesta. Hopeisuus alkoi väistyä hänen mielestään kun hän kanavoi käsillään voimiaan vastakkaisiin suuntiin. Myrskyn silmässä ollessaan hän loi itse itselleen ansan. Sokaiseva kirkkaus oli vallannut kaikkeuden. Pyörteen voima piti siirtää hänen alleen. Kädet vapautuivat. Hän kanavoi valon spektrejä ja energioita jalkojensa alle. Ne alkoivat työntää häntä eteenpäin.
    Matoro konvertoi energiaa Umbran jäästä itseensä, sitä kautta parannuskiveen ja takaisin Umbraan. Työ oli uuvuttavaa, mutta se oli tehtävä jotta ystävä saatiin pois tästä outoudesta. Kylmyys oli alkanut kaikota Umbran ääreishermostoista ja toa tiesi onnistuvansa jos vain jaksaisi yrittää vielä kovemmin. Hikikarpalot menivät Matoron naamiolta kun hän keskittyi. Jalat ristissä istuva toa oli yhtä kylmyyden kanssa. Yhtä viimojen ja lumihuippujen. Hän oli mielensä jääaavikolla jossa oli vain hän ja hänen elementtinsä.
    Ovi alkoi kadota. Ei ollut aikaa hukattavaksi. Novaräjähdys tapahtui viimein. Valtaisa aalto lasersäteitä, valon eri taajuuksia, hologrammeja muistoista ja valtaisa annos energiaa pyyhki läpi metallipäällysteisen mielen maailman. Työntövoima vei häntä kohti ovea. Toa ohjasi lentoa käsillään, säädellen virtauksia.

    Ovi avautui hänen edessään kun hän kurkotti siihen. Se avautui itsestään, ehkä se näki hänen epätoivonsa ja pakonsa. Umbra imeytyi omaan mieleensä, läpi pyörteen jossa ei ollut päätä eikä häntää, alkua eikä loppua. Mutta lopulta hän tömähti omaan mieleensä.

    ”Se oli varsinainen seikkailu”, hänen oma demoninsa sanoi.
    Kuilun kielleke
    Umbra säpsähti hereille. Matoro katseli häntä teleskooppisilmillään, parannuskiven sinisten lieskojen lämmittäessä Umbran sydänvaloa. Toa alkoi saada omaa mustakeltaista väriskaalaansa takaisin ja parantua. Väri oikeasta silmäst alkoi parantua ja jää oli muuttunut vedeksi, ilman kylmäenergiaa. Hengitys alkoi muuttua normaaliksi, mutta Umbra tunsi valoelementtinsä kadonneen. Hän oli käyttänyt liikaa voimiaan ja nyt vastassa olisi vain pimeyttä. Hopeinen läiskä oli jäänyt hänen kanohilleen, eikä se lähtenyt pois. Se oli merkkinä valon katoamisesta.
    ”Pelastuit, ystäväni!” Matoro hihkaisi kun Umbra alkoi nousta jaloilleen. Matoro oli perin uupunut itsekin. ”Pelkäsin jo menettäneeni sinut tuolle Hopeiselle Painajaiselle”, jään toa kertoi. ”Mikä se oikeastaan oli? Kerro kaikki”.
    Umbra alkoi kertoa seikkailuaan ystävälleen. He olivat kaksin pimeässä kallionkielekkeellä, vailla tietoa olinpaikastaan ja määränpäästään. Tämä oli seikkailu, jossa he pääsisivät taas loistamaan kuin kirkkaimmat tähdet.

  • Pimeyteen hänen valonsa putosi

    Suuri Arkisto
    Onu-Metru

     
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=bXmwQwHkqMs]
     
    ”Kapura. Mitä sinä teet?” Umbra huusi kun näki Kapuran juoksevan kirja kädessään pois. Tulen toa painoi näppäintä, joka avaisi hissin paineoven. Umbra tuli juoksuaskelin kohti Deleva vähän matkaa takanaan.
     
    ”Missä ol-” Valon Toa jatkoi, kun näki oikealle puolelleen kääntyvässä hyllyjen muodostamassa käytävässä tajuttoman Matoron ja Whenuan.
     
    ”Mitä”, hän kysyi, odottamatta vastausta. Sitten Kapura astui hissiin.
     
    ”Sinä”, hän jatkoi. Hissin ovi sulkeutui. Umbra alkoi hohtamaan kirkasta valoa. Lamput himmenivät. Hän kutsui elementtivoimiaan. Toa loisti kuin hehkulamppu pimeydessä. Hän näytti kultaiselta. Kaikki valo kerroksesta imeytyi häneen.
     
    ”TEET”, hän huusi, mutta ääni katosi Umbran muuttuessa valonsäteeksi, joka sinkosi valtavaa nopeutta yläviistoon. Lasersäde leikkasi välikaton. Toa materialisoitui ylempään kerrokseen, sotahistorian saliin.
     
    Kapuraa ei näkynyt. Hissi oli auki. Umbra ei pitänyt tästä juonenkäänteestä. Kapura oli aina ollut hiukan outo, mutta tämä meni jo liiallisuuksiin. Toa otti miekan vyöltään. Hän latasi tykkiään, keräten valokivien valoa ympäriltään. Kaikki alkoi pimetä tästäkin kerroksesta. Hän voisi sokaista vihollisensa luomalla suuret valoilotulitukset. Hän voisi vapauttaa kaiken valon valtavana räjähdyksenä. Toa tunsi olevansa superlatautunut.
     
    Kaikki pimeni. Myös Umbran sydänvalon ja silmien valo katsoi kun hän kontrolloi voimiaan. Hän aisti ”Kapuran” olevan jossain lähellä. Umbra oli yhtä pimeyden kanssa, koska pimeys oli vain olematonta valoa. Ja valo oli olematonta pimeyttä. Nuo kaksi elementtiä olivat vastakohdat mutta kuitenkin niin samanlaiset. Ja hän tiesi veljensä kautta ettei pimeyttä pitänyt pelätä. Varjot olivat yhtä hänen kanssaan, kuin valokin.
     
    Pimeydessä liikahti musta olento. Sen keltainen naamio näkyi pimeydessä. Vihreät silmät katselivat tarkasti ympäristöä. Olennolla oli alemmasta kerroksesta otettu kirja vyöllään.
     
    Se varmisti tilanteen. Ketään ei näkynyt, se totesi. Maan Toa oli tässä kerroksessa, mutta todennäköisesti keskittyneenä kirjoihinsa. Hyvä, se ajatteli ja paikansi seuraavan käytävän, joka johtaisi hänet pois historia-osastolta. Täydellinen rikos, se myhäili. Seuraavaksi pitäisi vain nousta ylös Arkistoista ja palata Tukikohtaan.
     
    Olento vaihtoi olomuotoaan käärmemäiseksi kraataksi ja siirsi itsensä varjoja pitkin kohti määränpäätään. Jostain löytyisi varmasti halkeama johon kadota kuin tuhka tuuleen. Muodonmuutos oli hieno voima jos sitä osasi hallita.
     
    Umbra lähestyi mustaa hahmoa. Hänellä oli vaikeuksia pysyä sen kannoilla. Kraatamainen olento pääsisi pakoon, ellei hän estäisi sitä nopeasti. Se liikkui vikkelästi jopa miltei täydellisessä pimeydessä.
     
    Hän alkoi lataamaan käsiinsä valoa. Ne loistivat pimeydessä. Kraata havaitsi takanaan jotakin. Liian myöhään. Huone räjähti neonvalojen karuselliksi. Käärme alkoi nopeasti muuntautua suurempaan muotoonsa; se kasvatti itselleen humanoidin raajat ja keltaisen Kirilin. Sen liikkeet olivat epävakaita ja sekavia, kaikki se kirkkaus oli selvästi sokaissut sen. Ainakin hetkeksi. Umbra syöksyi ja iski miekallaan mystistä muodonmuuttajaa. Musta olento otti suoraan Umbran keltaisesta sapelista kiinni, nappasi sen ja heitti pyörähdyksellä taaksepäin. Miekka oli purrut tämän kämmeneen syvän haavan, mutta se parani miltei välittömästi.Vakooja hyppäsi ilmaan kuin hyppyhämähäkki. Se ponnisti katosta vauhtia ja iskeytyi jalkaterä edelläpäin Umbraa. Valon toa kaatui ja lensi jonkin matkaa taaksepäin kivistä käytävää.
     
    Nurukan hätkähti kirjan maailmasta. Vahki Sarajin infosivun lukeminen sai loppua kun jossakin räjähti. Valot sammuivat monelta osastolta. Elementaalivoimia oli käytetty, ilmeisesti valoa, koska kyseinen kerros oli imetty tyhjiin valosta. Ja ainoa Metru Nuin valoelementaali oli Umbra. Jotain oli tekeillä.
     
    Pimeässä Nurukan luotti harjaantuneeseen pimeänäköön, jota hän oli harjoittanut viimeksi kunnolla sodassa Metru Nuilla kun hän johti yllätyshyökkäystä kaupungin viemärijärjestelmiä pitkin. Nyt hän oli yhtä pimeyden kanssa ja kuulo alkoi harjaantua ja ottaa valtaa muilta aisteilta.
     
    Nurukanin käsien terät alkoivat työntyä ulos. Syntyisi taistelu. Hän otti repustaan mutaatiokanuunansa. Siitä voisi olla hyötyä ja sitä voisi käyttää myös energiakanuunana, ampuen maan elementaalia.
     
    Nurukan hiipi varjoissa verrattain hiljaa ja ketterästi ikäisekseen. Tämä sai hänet tuntemaan itsensä tavallista nuoremmaksi. Ikä oli vain numeroita, sillä jos mieli oli nuori, niin oli kokonaisuuskin.
     
    Nurukan näki kaukana heikkoa valoa jota paistoi vihreistä silmistä. Kaksi paria silmiä. Toisen silmäparin lähellä ladattiin valoenergiaa, toinen vain oli. Jotain oli vialla. Hän tunnisti pimeydessäkin naamion Kirilin muotoiseksi, se muistutti häntä Turaga Dumesta.
     
    Maan toan syöksyessä maasta nousseen Umbran rinnalle Muodonmuuttajan sulava ruumis syöksyi taas pimeydestä. Se oli luonut itselleen pitkät lonkeromaiset kädet, joilla se tarrasi Umbraan. Valon toa vapautti valonsa uutena väläyksenä, joka ei kuitenkaan osunut kohteeseensa. Muodonmuuttaja heitti Umbran seinään lonkeroillaan. Silloin Nurukan ilmestyi käytävälle. Hänen tykkinsä välähti vihreänä ja Muodonmuuttaja sai osuman. Jyrähdyksen saattelemana se lensi kiviseen seinämään. Nurukan lähestyi ja ampui uudestaan. Muodonmuuttaja väisti yhden laukauksen, joka osuttuaan teki suuren rei’än lattiaan.
     
    Muodonmuuttaja katosi Kuuden Kuningaskunnan sotien huoneeseen. Nurukan lähti perään. Myös Umbra oli päässyt pystyyn. Maan Toa juoksi edeltä suureen esittelykammioon. Hän törmäsi itseensä. Nurukanin muodon ottanut olento latasi juuri maan elementtivoimaansa salin keskellä. Vihertävät säteet hehkuivat hänen käsistään. Toat katsoivat toisiaan silmiin.
     
    ”Mitä piruutta tämä oikein on”, Nurukan kysyi hämmentyneenä itseltään. Muodonmuuttaja vapautti maanjäristyksen, joka sorti koko kammion ja pudotti heidät kummatkin takaisin psykologian kerrokseen. Katossa roikkuneita vanhoja lentoaluksia putoili. Maa oli täynnä näytillä olleita vanhoja aseita. Kirjoja oli lattialla valtavasti. Kun Nurukan nousi kivimurskan joukosta, hän ei kyennyt enää paikantamaan vihollistaan.
     
    ”Umbra”, hän hihkaisi sortuman reunalla olevalle kumppanilleen. ”Valoa.”
     
    Umbra vapautti sisällään olevat imetyt valoenergiat ja alkoi loistaa kuin mikäkin tuomipäivän profeetta. Hänen värityksensä muuttui kultavalkoiseksi valon päästessä elämään vapaasti hänen kehollaan. Valot alkoivat palata Arkistojen kerroksiin. Tosin niitä ei tarvittu, koska Umbra sokaisi kaiken. Toa pudottautui kerroksen alemmas Nurukanin rinnalle.
     
    Muodonmuuttaja kipitti pienenä kinlokana kirjojen joukossa, etsien jostain koloa tai heikkoa kohtaa johon porautua. Keltamusta jyrsijä oli ketterä ja vahvoilla hampaillaan se voisi järsiä tiensä läpi melkein mistä tahansa.
     
    ”Olet varsinainen pelkuri, ilman kunniaa tai rohkeutta”, Umbra sanoi itsevarmasti ja säteilevästi. Hän oli koko kerroksen suurin valonlähde ja ei pelännyt näyttää voimiaan. Kinloka sähisi hänelle jossain kaukaa ja olisi paljastanut terävät etuhampaansa jos joku olisi ollut katsomassa.
     
    Matoro ja Deleva ilmestyivät hyvin nopeasti sortumakohtaan. Jään toa piteli vielä päätään.
     
    ”Saitteko sen”, Deleva kysyi itsensä kivimurskasta nostaneelta Nurukanilta.
     
    ”Se on täällä jossakin”, maan toa vastasi.
     
    ”Haravoidaan koko kerros. Deleva,Varmista pakotiet. Nurukan, Matoro, tutkitaan käytävät” Umbra organisoi ryhmää päämoderaattorin elkein. Plasman toa nyökkäsi ja juoksi takaisin.
     
    Kolmikko lähti kävelemään valaistuja käytäväiä pitkin pienen välimatkan päässä toisistaan. Umbran säteily kadotti kaikki varjot, kaikki piilopaikat paljastuivat.

    ”Aaargh! Se on kimpussani!” kuului Whenuan ääni jostakin. Se oli suorastaan vertahyytävä tuskanhuuto.
     
    Umbran katse terästyi. ”Hemmetti, unohdimme Whenuan”, hän valitti. ”Mistä se kuului?”

    ”Ääni kuului oikealta, eikö vain”, Matoro varmisti. Nurukan nyökkäsi.
     
    ”Ai nyt se yrittää jotakin panttivankidraamaa”, Nurukan mietti ääneen. ”Raivostuttavia tuollaiset limanuljaskat.”
     
    Kolmikko etsi äänen lähdettä. Huudot jatkuivat. Ne johdattivat toat tyhjän varaston läpi suljettuun kaivostunneliin. He löysivät avatun oven, jonka vieressä oli matoran-kielisillä aakkosilla kirjoitettu ”pääsy kielletty” -teksti. Ovi oli ollut sinetyöty suurilla metallipalkeilla. Nyt kyseiset palkit oli yksinkertaisesti revitty alas.

    ”Tämä on käytävä, joka on osunut luonnonluoliin”, Nurukan selitti. ”Kukaan ei tiedä Metru Nuin alla olevien syvien kuilujen syntyperää, mutta niistä tulee joskus outoja olentoja. Ne pidetään tiiviisti lukittuina.”

    ”Pohjattomat kuilut, se kuulostaakin huojentavalta”, tietä valaiseva Umbra vastasi. Matoro varmisti refleksinomaisesti harppuunansa.
     
    Whenuan ääniä ei enää kuulunut.

    Umbra astui ensimmäisenä sisään auki revitystä teräsovesta. Valo seurasi häntä. Huone oli korkea, kapea ja avautui takaseinästä syvään kuiluun. Seinällä oli vielä yksi varoituskyltti.
     
    ”… entä jos se ei ollut oikea Whenua…?” hän tajusi hitaasti.

    Matoro tuli seuraavana ionikatana hohtavana. Hän ei ehtinyt kunnolla reagoida, kun musta olento syöksyi katonrajasta, oven yläpuolelta, Umbraa päin. Se potkaisi valon toan täysillä eteenpäin, vaarallisen lähelle outoa kuilua. Matoro hyökkäsi Muodonmuuttajan kimppuun, joka väisti tämän iskun hypyllä. Vakooja otti Matoroa kiinni tämän harppuunakädestä ja työnsi tätä seinään. Hienot mekanismit jään toan kädessä valittivat puristuksesta. Umbra nousi vaivalloisesti ja syöksyi vihaisena kohti vihollistaan. Hän kohotti miekkansa. Silloin valtavat voimat omaavat kädet heittivät Matoron päin Umbraa ja kaatoivat kummankin kuiluun. Nurukan oli tullut vain sekunteja liian myöhään. Hän tunsi vihansa pakkautuvan.
     
    ”Maan voimat ovat yhtä kanssani. Käsken ne kimppuusi saastainen pimeyden olento!” Nurukan huusi ja menetti malttinsa. Paineaalto syntyi maan toan yhteen lyödyistä nyrkeistä ja rakenteita alkoi sortua Muodonmuuttajan päälle. Metallinkappaleita ja kiviä putosi myös kuiluun jonne klaanilaiskaksikko oli pudonnut. Tuntui siltä kuin koko maankuori valittaisi.
     

    Toat putosivat kuiluun kuin valtaisa ilotulite, Umbran valaistessa kuilua kaksikon pudotessa. Ylhäällä räjähti.
     
    Matoro yritti tähtäillä harppuunallaan ylös. Rakas kaveri oli pelastanut hänet monesti. Se saisi toimia pelastuskeinona nytkin. Umbra kirosi sitä ettei hänen mukautettava haarniskaprototyyppinsä toiminut, sillä nyt olisi jalkaraketeille ollut käyttöä. Sen sijaan haarniska yritti laittaa hänen pohkeisiinsa vesipropellit, jotka vain surisivat kuin kimalaiset tuulessa, vailla funktiota ja tarkoitusta.
     
    ”Karzahnin haarniska. Voi Atheon sentään kun nämä Artakhan prototyypit ovat niin surkeita”, Umbra kirosi ääneen. Jos Matoro ei saisi tehtyä jotain, vahkit saisivat kerätä heidän osiaan kottikärryillä ja metallinpaljastimilla seuraavat kaksi viikkoa.

    Kaksi ensimmäistä harppuunaa oli jäänyt laukeamatta. Muodonmuuttajan iskut olivat vahingoittaneet monen harppuunan metallikuorta ja oletettavasti koneistoja. Kolmas terä lähti lentoon ja osui kallionseinämään, kiristäen välittömästi vaijerin. Umbra piti tiukasti jään toasta kiinni. Kaksikon putoaminen pysähtyi kuin seinään ja he iskeytyivät kiviseinämään hieman pyörähtäen.Umbra osui kiveen pänä takaosa edellä, ja hänen otteensa Matorosta irtosi. Toa nappasi miekkakädellään Umbraa jalasta niin nopeasti kuin sai. He jäivät roikkumaan tuskallisesti seinämään. Kuiluun alkoi sataa ylhäältä kiven kappaleita. Matorosta tuntui siltä, kuin hänen oikea kätensä olisi tulessa.
     
    Matoron parannuskiven siniset lieskat tanssivat hänen haarniskansa ympärillä ja pitivät hänet tajuissaan. Hänen päänsä särki edelleen taannoisesta kolkkauksesta. Se tosin oli pienin hänen murheistaan juuri nyt. Toa loi hitaasti jäistä tasannetta heidän alleen. Hän kirosi mielessään tilannetta. Metallirakenteita satoi ylhäältä. Jäinen laatta kasvoi ja paksuni. Toa laskeutui sille varovaisesti ja irrotti otteensa Umbrasta. Valon toa, joka ei enää säteillyt, makasi silmät kiinni laatalla. Matoro jatkoi jään vahvistamista niin alhaalta kuin ylhäältäkin.
     
    Viimeinenkin valo kuilusta katosi, kun valtava pala kattoa iskeytyi satojen biojen päähän kuilun suun ylle. Pimeys tuli.

  • Arkistojen arvoitus

    Metru nuii
    Onu-Metru
    Suuret Arkistot

    Nurukan, Umbra, Deleva ja Matoro menivät Whenuan perässä Arkistojen suuria käytäviä. Joka paikka oli yllättävän siisti, missään ei näkynyt pölyä ja kaikki oli kliinisen puhdasta.

    ”Tästä oikealle on hyönteistiedon sali”, Whenua opasti. Hän oli ohjastanut joukkoa jo jonkin aikaa Arkiston sokkelomaisissa käytävissä. He olivat matkalla ensin Nurukanin tahdosta kerrokseen -65, historian osastolle.

    Deleva haukotteli. ”Onko siellä niitä nazorakeja?”

    ”Ei, meillä ei ole nazorakia. Eivätkö ne ole melkein älyllinen laji. Joka tapauksessa hyvin vähän tutkittuja.”
    ”Meiltä te saisitte vaunulasteittain tutkimusaineistoa…” Matoro mutisi niin että Whenuakin kuuli.
    ”Mistä olittekaan tulleet?” arkistomestari kysyi.
    ”Bio-Klaanin saarelta, suurmantereiden väliseltä merialueelta”, Umbra vastasi. Hän piti tästä arkistomestarista, joka puhisi ja ei sanonut paljoa, mutta esitteli silti kattavasti arkistojen kokoelmia. Musta matoran oli työlleen omistautunut ja sen huomasi siitä että tämä hymyili koko ajan. Whenua vaikutti luotettavalta, mutta tietty etäisyys piti näihin metrunuilaisiin pitää.

    ”Yhteytemme etelään ovat aika heikot. Valtaosaa ei erityisemmin kiinnosta muu maailma”, Whenua totesi ehkä vähän ankeana. ”Tulitteko sieltä asti vain käydäksenne Arkistossa?”

    ”Meidän pitää löytää tietoa eräästä Arupak-nimisestä matoranista, joka on Ga-Metrussa mielisairaalassa”, Matoro kertoi. ”Mistä pääsisimme psykiatriselle osastolle?”

    ”Se on kerrosta alempana Suuren Sodan historian osastosta”, Whenua opasti.
    ”Kiitos”, Matoro vastasi. Whenuan vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä.

    ”Nauttikaa ensin tästä meidän hyönteisrahinäyttelystämme”, Whenua kertoi. ”Täällä on näytteillä kaikki kaupungissa tavatut hyönteiset ja tietoa niistä. Olemme dissektoineet monia yksilöitä ja selvittäneet erilaisia tapoja niiden elimistöistä. Minäkin olen ollut näissä tutkimuksissa hyvin mukana.

    Pitkän käytävän kumpaakin seinää reunusti erilaiset lasivitriineissä ja lasitauluissa olleet hyönteiset. Niiden vieressä oli tauluja täynnä tekstiä.

    Oli kaikenlaisia happoa sylkeviä kärpäsiä ja eteläisen mantereen veitsihämähäkkejä. Putkihämähäkkien ja katapulttiskorpionejen kaltaiset suuret rahit olivat jähmetettyinä stasis-putkiin. Visorakejakin oli, mutta ei ainuttakaan elävää. Eräs kaksikymmentä biota pitkä lasihäkki piti sisällään kolme paria Nui-Ramoja.

    ”Millaiset turvajärjestelmät täällä on? Lähinnä mitein sitä, että mitä teette jos nämä elävät rahit pääsevät pakoon”, Matoro kyseli rinnallaan kulkevalta Whenualta.

    ”Turvajärjestelmämme ovat tämän maailman huippua. Mikään ei pääse Rorzakheilta huomaamatta pois, koska ne valvovat kaikkea liikennettä. Siis ihan kaikkea. Sinä tai minä voimme olla nytkin niiden silmiä ja korvia”, Whenua kertoi. Tabletti hänen kädessään näytti tietokonemallia nui-jaga-rahista. Sininen tietokonemalline pyöri ympäriinsä ja sen ympärillä oli metrunuilaisia matoran-aakkosia, pyöreää variaatiota.
    ”Sepäs on… huojentavaa”, Matoro totesi, eikä kuulostanut erityisen helpottuneelta. Erilaisia hyönteisiä jatkui ja jatkui heidän kävellessään käytävää. Umbra ja Deleva olivat ainoita, jotka osoittivat erityistä kiinnostusta hyönteisiin. Matoro mietti mitä Kapura puuhasi. ”Yksityisiä tutkimuksia”, tai jotain sen suuntaista, niin Kapura oli kebab-pöydässä sanonut. Jään toa päätti antaa asian olla.

    Umbra oli haltioissaan näistä erilaisista lajeista joita ei ollut koskaan edes nähnyt. Po-Metrun tappajamehiläinen oli jättiläismäinen mehiläinen, joka eritti hallusinoivaa myrkkyä, joka sai uhrit hyppäämään patsaiden päältä kuolemaan, Ko-Metrun peilittäjä huijasi uhrinsa luomillaan peilikuvilla ansaan ja umpikujiin, joskus rotkoihinkin. Rahilla oli kuusi raajaa ja siivet ja se muistutti kovakuoriaista, jonka siivissä oli peilimäinen pinnoite. Muita mielenkiintoisia raheja olivat tappajakiitäjä, välähdystäkin nopeampi perhonen joka saalisti nopeutensa avulla. Se imi matoranien ja muiden sisäelimiä imukärsällään. Perhonen oli väreiltään punakeltamusta ja se oli varoitusvärinä lajin myrkyllisyydestä. Muita huomattavia yksilöitä olivat monipäiset muurahaiset, jotka oli oletettavasti mutatisoitu sekä suuret, monista erilaisista yksilöistä koostuvat jättiläismäiset termiitit, jotka olivatkin yhtenä organismina liikkuvia pesiä. Kaikkea näitä oli näyteillä arkistoissa.

    ”Hyönteiset. Miksi ne kaikki näyttävät siltä kuin ne olisi suorastaan suunniteltu tappamaan kaikki ei-kuusijalkaiset?”, Matoro kysyi katsellessaan Umbran vieressä outoa kovakuoriaista, jolla oli seitsemän häntää, joissa kaikissa oli parinkymmenen sentin pituiset sakset.
    ”On teorisoitu että makutat ovat luoneet näitä lajeja, tai ainakin niiden kantamuotoja ja antaneet evoluution tehdä työtään”, Umbra kertoi.
    ”Maailmamme on vaarallinen ja valitettavasti useimmiten pärjää vain jos puhkaisee ensin naapurinsa pernan ja repii tämän sitten kappaleiksi”.-
    ”No okei, jos nämä ovat makutojen luomuksia niin sitten asian ymmärtää”, Matoro totesi. Hän näki päässään Manun mielipuolisen virneen. Hyönteisrivit alkoivat päättyä. ”Tästä oikealle olisi sitten kalat. Vasemmanpuoleisesta käytävästä pääsee lintujen luo. Me menemme tuosta keskeltä hissillä vielä pari kerrosta alaspäin”, Whenua selitti.
    ”Missä pidätte sammakkoeläimiä?” Umbra kysyi kun Whenua kertoi vain kaloista ja linnuista.

    ”Ne ovat yksi kerros alas tästä. Haluatteko käydä katsomassa?”
    ”Ehkä menemme mieluummin Sotaosastolle. Ranamat ja ghekulat on niin nähtyjä juttuja”, Umbra vastasi ja liikkui kohti Toain sotanäyttelyä.
    ”Selvä sitten”, Whenua vastasi ja viittoili joukkiota oikeaan suuntaan. Pieni matoran oli yllättävän nopea jalkojensa kokoon nähden.

    Hissi, jota joukko käytti, taisi olla viides, mikäli Matoron laskelmat eivät olleet seonneet. Arkistosta huomasi sen, että sitä ei oltu rakennettu yhteen menoon. Sitä oli aina vain jatkettu eri suuntiin, ja seurauksena oli ollut paljon, paljon hissejä.

    Digitaalinäytössä vilisi numeroita. Ne laskivat 54:sta 65:een. Ovi aukeni sihahtaen. Naisääni lausui mekaanisen kuuloisesti kerroksen ja osaston nimen.

    ”No niin”, Matoro sanoi. ”Nyt pääsemme asiaan.” Sotahistorian osasto levisi valtavan laajajana toien silmien edessä. Vasemmalla oli kammio Kuuden Kuningaskunnan Sodille ja Sisällissodalle. Oikealla oli suuri kammio Suurelle Metsästäjä-sodalle. Salissa oli paljon myös pienemmistä konflikteista materiaalia. Oli valtavasti kirjahyllyjä ja paljon vanhoja aseita, luurankoja, kuvia ja äänitteitä.

    ”Tämä tuo epämiellyttäviä muistoja pintaan”, Umbra mutisi. Hän näki sodasta tehdyn propagandamaalauksen, jossa oli suurimpana hahmoina Lhikan ja Dume ja muita hahmoja olivat Lheko, hänen mentorinsa ja Svarle, mystinen ja suurena soturina pidetty tulen toa, joka tosin oli kuollut jo sodan alkuvaiheissa. Toat olivat uljaina panssareissaan ja poseerasivat Metru Nuin kartta takanaan. Heidän vierellään oli Turaga Dume ja muita toia. Kartan ja Toain yläpuolella oli Suuren hengen symboli, joka edusti Yhtenäisyyttä, Velvollisuutta ja Kohtaloa, kolmea suurta hyvettä, elämän peruspilaria.

    Taulussa Nidhikin volitakia oltiin tärvelty ja sitä oltiin osittain sensuroitu. Nidhiki oli pettänyt toat metsästäjille suuressa Po-Metrun taistelussa. Huhuttiin että Lariska oli viekoitellut hänet vastapuolelle.
    ”Jep”, Matoro vastasi. Matoroa kiehtoi huomattavasti enemmän sotahistoria, johon hän itse ei ollut osallistunut. Sellaisesta löysi positiivisiakin asioita.

    ”Minä taidan livahtaa tuonne muinaisemmalle osastolle. Ilmoittakaa, kun siirrytte alemmas. Nurukan, eikös sinulla ollut jotakin tutkimustyötä täällä?”
    ”Minä yritän etsiä tietoja Toain suursodasta, koska haluan tietää osuuteni siinä”, Nurukan kertoi. Hän alkoi kuumeisesti miettiä että mistä aloittaisi, koska kyseinen sota oli hyvin dokumentoitu sen tuoreuden takia.
    ”Tätä tietä”, maaveli. Whenua lähti opastamaan Nurukania kohti Toain sota-osastoa. Umbra ja Deleva seurasivat kaksikkoa myös.

    Historiaharrastajana Umbra olisi myös pitänyt siitä että olisi liittynyt Matoron seuraan, mutta oli tässäkin sodassa asioita joita hän ei tiennyt, vaikka toimikin sodassa kirjurina ja rivisotilaana.
    Nurukan ja Whenua johtivat joukkiota omalla tahdillaan kohti Toain sotaosuutta. Erilaiset rikkoutuneet aseet, sankaritoain panssarit sekä metsästäjien naamarit ja muut esineet koristivat näyttelyä. Tavaraa oli silmän kantamattomiin ja siellä täällä näkyi kuvia mustasta kämmenestä, logosta joka toistui liian usein.

    ”Tämä tässä on suuren toa Lhekon laserkeihäs ja hänen zamorpistoolinsa. Lheko taisteli urhoollisesti sodan ensipäivät ja hän vei mukanaan monia metsästäjiä hautaan”, Whenua kertoi. ”Hänen kuolinsyykseen kerrotaan koituneen peikon hyökkäys, kun hän puolusti erästä kirjureistamme”, Whenua kertoi ja katsoi Umbraa. Onu-Matoran tiesi. Hän tiesi Umbrasta ja sodasta sekä siitä miksi tämä oli Toa.
    Lhekon naamio, kultainen kualsia muistuttava naamio, oli vitriinissä aseiden ja panssarinkappaleiden kanssa. Toa oli ollut väreiltään kultaharmaa ja hän oli ollut todella ikoninen soturi. Hänen kuolinsyytään oltiin peitelty sodan loppuun asti, ettei omien taistelumoraali olisi mennyt.
    Umbra nielaisi nähdessään Lhekon panssarinpaloja ja naamion. Syy miksi hän oli toa oli juuri hänen edessään, mutta samalla niin kaukana. Kyynel tipahti hänen silmästään kun hän ajatteli asiaa. Lheko voisi olla elossa ja hän vielä pieni matoran, vailla suurta velvollisuutta ja kohtaloa, vailla voimia ja vaaroja. Vain tavallista elämää kirjurina. Mutta kohtalo oli ollut hänelle kenkku. Ja piti vain elää sen kanssa.

    ”Lheko… Kuulostaa tutulta. Olen kuullut hänestä joskus, mutten muista paljoa. Haluan muistaa. Tietää miksi en tiedä asioita joita minun pitäisi tietää. Ei kukaan unohda noin vain kymmeniä vuosia elämästään. Ei. Sille täytyy olla jokin syy”, Nurukan kertoi päättäväisenä. ”Tälle täytyy löytää looginen selitys”.

    Deleva ei pitänyt siitä mitä näki. Hän näki etsintäkuulutuksia monista skakdeista, yhdessä oli hänen eniten vihaamansa skakdi, Metorakk. Myös monia muita etsintäkuulutuksia oli näytillä. Sota oli ollut raakaa ja se oli kohdistunut myös siviileihin.

    Nurukanin katse kulki kirjojen selkämyksissä. Hän ei oikeastaan tiedä mitä etsi. Maan toa tarttui yhteen vahkeja käsittelevään teokseen. Toinen, jonka selkämyksessä luki ”Musta Käsi: liittolainen vai oman edun tavoittelija”, myös tavoitti hänen huomionsa.

    ”Minä taidan jäädä tänne lukemaan. Käykää Umbra te siellä psykologian osastolla vaikka nyt jos haluatte”, Nurukan sanoi ja istuutui yhden pöydän ääreen napaten vielä pari kirjaa eteensä.

    Umbra ja Deleva ottivat neuvosta vaarin ja lähtivät tutkimaan psykologian osastoa. Whenua lähti heidän oppaakseen ja Nurukan painui kirjojen maailmaan. He kävivät ennen lähtöään hakemassa Matoron Kuuden kuningaskunnan sodan näyttelystä, jossa tämä tutki Kalmahin arkistomyyriltä jäänyttä karttaa.

    Nurukan imi tietoa itseensä. Tietoa siitä kuinka Nuparu oli luonut ensimmäiset vahkiprototyypit, Kralhit, ja luonut sen jälkeen monia sukupolvia vahkeja. Tietoa tulvi Nurukanin mieleen ja alkoi osittain täyttää ammottavia aukkoja.

    Kolme toaa ja matoran laskeutuivat hissillä vielä yhden kerroksen. Psykologian kerros oli valaistu sinertäväksi, ja lähinnä täynnä kirjoja ja muita tiedontallennusvälineitä. Matoro etsi välittömästi potilasraportit ja alkoi selaamaan kyseistä hyllykköä. Siihen oli taltioitu Metru Nuin historian mystisimmät mielisairaudet ja muut eriskummallsiet tapaukset, joita ei oltu kyetty parantamaan. Umbra oli mennyt Delevan kanssa toiselle hyllylle etsimään mahdollista tietoa Nimdasta.

    ”Arawaz, Areus, Aryan… Arupakin pitäisi olla tuossa välissä”, Matoro mutisi. Siitä ei kuitenkaan ollut kirjaa. Oli vain tyhjä paikka, jossa oli joskus ollut kirja.

    ”… Whenua, hei”, hän hihkaisi. Onu-Matoran tuli juoksuaskelin ovelta hänen luokseen.

    ”Puuttuuko tästä kirja?” Matoro kysyi osoittaen aukkoa.

    ”Näyttää siltä. Joku saattaa olla lukemassa sitä.”

    Kylmät väreet hiipivät Matoron selkäpiihin. Oliko joku samoilla jäljillä.

    ”Voiko sen tarkistaa?”

    ”Kyllä, voimme paikantaa kirjat, niissä on mikrosirut. Tuolla nurkassa on kone sitä varten”, Whenua selitti.

    ”Okei, katsotaan onko se jollakulla. Tämä on tärkeää”, Matoro sanoi. Sitten Kapura ilmestyi hyllyjen välistä rautakangen kanssa ja iski Matoroa voimalla niskaan. Jään toa kaatui eteenpäin. Whenua kääntyi ja katsoi tulijaa kauhulla. Isku halkaisi matoranin naamion ja lennätti tämän maata pitkin hyllyä päin.

    Tulen Toa syöksyi kirja kädessään kohti hissiä.

  • Viisauden alkulähteillä

    Suuri Arkisto

    Onu-Metru

    Hissi liikkui syvälle maan uumeniin, ohittaen valokivilouhoksia ja arkeologisia kaivantoja. Mustan ja violetin sävyisiä kaivosmiehiä oli hakkujensa ja kanokaporiensa kanssa tekemässä töitään. Siellä täällä kuului kilkutus ja räjähdyksiä kun joku räjäytti uusia kaivoskäytäviä. Hissimusiikki soi hiljaisella. Onu-Metru oli koko ajan liikkeessä kuin valtaisa organismi.

    Suuret ilmalaivat laskeutuivat valtaisaan avolouhokseen, tuoden mukanaan erilaisia artefakteja ja raheja, joita rahdattiin ympäri maailmankaikkeuden Metru Nuille, jossa ne laitettiin Arkistoihin. Arkistoissa esineet ja asiat tutkittiin tarkasti, lajiteltiin ja jotkin laitettiin näytille. Suuri museokompleksi oli yksi Metru Nuin suurimmista nähtävyyksistä ja sinne tultiin kaukaa katselemaan erilaisia muinaisia kohteita kuten ensimmäisiä Kanohi-naamioita, outoja kranoja ja muita olentoja joita ei enää maan päällä tai merissä muuten asustellutkaan. Erilaisia Metru Nuin kiertoajeluoppaita jaettiin infopisteissä eri puolilla metruja, myös Onu-Metrussa.

    Hissi vei klaanilaisporukkaa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Joukkio oli jo perin tylsistynyt kun matka vain jatkui ja jatkui. Deleva koetti selvittää kätensä toimintamekanismeja ja tottelemattomuutta, Nurukan nuokkui kahvassaan, Umbra katseli maisemia hissin protoikkunoista ja Matoro mietti retken seuraavaa määränpäätä. Kapura taas mietti mitä tarpeetonta tietoa hän imisi itseensä Arkistokäynnillä.

    ”Taidan jäädä tässä pois”, Kapura mutisi. Muut eivät vastanneet sanallisesti, mitä nyt joku nyökkäsi hieman.

    Aikaa kului. Pian kaksoisaurinkojen valo jäi kauas taakse ja se korvaantui valokivistä lähtevällä valolla. Hissi pysähtyi. Toat astuivat ulos hissistä ja heidän eteensä avautui sinertävillä valoilla valaistu mittava kompleksi, Suuret Arkistot. Jättiläismäinen tietopankki oli heidän ympärillään. He olivat sen sisällä, osa sitä. Tämä oli tiedon valtaväylä. Vaehranin ja Gahlok Van arkistot jäivät toiseksi tässä kokoluokassa.

    ”Mestariarkistoija toivottaa teidät tervetulleeksi Arkistoihin”, hissin kaiuttimista kuului. Toia vastaan tuli perin nopeasti erilaisia mustan, violetin, harmaan ja oranssin kirjavia matoraneja. Toiset olivat kaivosmiehiä, toiset tutkijoita.. Eri matoraneilla oli erilainen nimilappu kaulallaan ja siinä luki millekä osastolle he kuuluivat ja mitä asiaa he olivat tutkineet eniten. Kapura lähti itsevarmana jollekin sivukäytävälle.

    Tila, johon he astuivat, oli valtaisa hallimainen rakennelma, josta risteili eri suuntiin suuria teitä, joita pitkin meni erilaisia rapujaloin varusteltuja ajoneuvoja, kuljettaen jähmetysputkia ja muita tarvikkeita alati kasvavaan Suureen Arkistoon ja sen eri kolkkiin. Arkistot muistutti itsessään enemmän suuren suurta kaupunkia kuin rakennelmaa ja jotkut sanoivat että Onu-Metrun nimi pitäisi vaihtaa Suureksi Arkistoksi, koska kompleksi kattoi koko alueen maan alaisen maailman.

    Hissikeskuksen valvojana ja suojelijana toimi Damek-nimikylttiä kantava violettimustan sävyinen matoran. Matoran kantoi violettia Mirua, naamiota joka näytti koko ajan irvistävän. Hän oli juuri huomannut tulijat ja töni pois innokkaita matoraneja, jotka halusivat toimia oppaina. Damekilla oli vastuu tästä osastosta. Hän epäili hiukan näitä viittä toaa, koska toia ei pahemmin arkistoissa nähty.

    ”Mitä asianne koskee, Toat?” matoran kysyi ja asteli muita matoraneja tuuppien toain eteen. Matoran piti silmällä kauempana olevia Vahki Rorzakheja, Onu-Metrun suojelijoita ja poliiseja. Hän voisi aina tehdä salaisen kutsun vahkeille jos jotain ilmaantuisi. Metru Nuin suursodan muistot olivat yhä tuoreina matoranin mielessä.
    ”Olemme tulossa tekemään tutkimusta”, Umbra vastasi Damekille.

    ”Teidän kannattaisi varmaan palkata arkistomestari oppaaksenne jos ette ole olleet täällä ennen”, Onu-Matoran neuvoi. ”Ilman sitä täällä menee yleensä ihan liikaa aikaa pelkästään sen tiedon etsimiseen.”

    ”Okei. Kiitos. Osaatko suositella jotakuta?”, Umbra kysyi.

    ”No Whenua ja Tehutti ovat parhaat siinä hommassa. Menkää tästä tuonne-”, Damek selitti ja kääntyi osoittamaan yhtä käytävästä lähtevää sivuovea. Sen yläpuolella oli elektronisella näytöllä teksti ”Uskalias Ussal”. ”Valtaosa vapaista arkistomestareista päivystävät tähän aikaan tuolla. Metrun paras pubi, jos minulta kysytään.”

    ”Meidän pitää näemmä etsiä omat oppaamme sieltä pubista”, Matoro vastasi ja johti poppoonsa sisälle pubiin.

    Sisällä oli kirjastomainen pubi jossa oli nojatuoleja ja tammisia pöytiä. Tunnelma oli perin idyllinen ja muutamat arkistohoitajat olivat tauolla lukemassa kirjoja ja siemailemassa pohjoismanterelaisia viskejä ja etelämantereen viinejä.
    Tilan kalusteet olivat puuta, ja se näytti muutenkin aivan muulta kuin suurkaupungin muiden metrujen rakennukset. Valaistus oli melko hämärä. Hau-kasvoinen onu-matoran sekoitti juomia tiskin takana.

    Seinillä oli erilaisia mosaiikkeja ja tauluja ja baaritiskin takana oli suuri peili, jonka edessä oli avohyllyköitä, joissa oli viinipullotelineitä ja muita raaka-aineita joita asiakkaat voisivat tilata. Tiskillä oli kupissa erilaisia pähkinöitä ja perunalastuja ja tummasta puusta tehtyä pöytää pestiin jatkuvasti.

    ”Iltaa”, Matoro tervehti tiskin takana hääräävää matorania.

    ”No iltoja. Meillä ei taida olla juuri nyt toan kokoisia pöytiä”, baarimikko totesi hieman hämmentyneenä.

    ”Emme aikoneet jäädä. Etsimme meille hyvää opasta Arkistoihin.”

    ”Ai opasta, no sitten tulitte oikeaan paikkaan. Whenua, kuulitko?”

    Nurkkapöydästä nousi suurta Rurua kantava onu-matoran valokivi kiinni otsassaan.

    ”Jep, Zemya. Kuulin”, Whenua totesi haukasvolle ja sitten kääntyi toien puoleen. ”Vai olette alas menossa? Minä tunnen paikat kuin omat taskuni – voin opastaa teidät mihin haluatte sangen halvalla.”

    Matoro ei ehtinyt edes vastaamaan, kun jaloa Hunaa kantava matoran syöksyi väliin.

    ”Ei, Whenuan palvelut tiedetään! Ne johtavat suoraan Fikoun verkkoon eikä ikinä takaisin! Ottakaa sen sijaan Tehutin opastuspalvelu, sillä minä olen oikeasti paras maan alla liikkuja koko saarella!”

    Toat olivat hämmentyneitä. Nämä kaksi matorania alkoivat suuren tarjouskilpailun palveluistaan heidän edessään.

    Whenua väitti viimeisimmän Tehutin asiakkaan pudonneen pohjattomaan kuiluun. Tehutti muistutti tapauksesta, jonka takia Whenua oli vahingossa vapauttanut joukon Artakha-härkiä Arkistoista. Vasta-argumentti. Toinen sellainen. Väitös. Henkilökohtainen hyökkäys. Väistöliike. Vahki-kortin käyttö.

    ”…” totesi Umbra.

    ”Entä jos me jätämme nuo riitelemään ja menemme ihan itse? Vaikka jollain ihme navigaattorilla?” Deleva ehdotti.

    ”Kannatan tuota navigaattori-ideaa”, Umbra sanoi, korottaen ääntään että väittelijät kuulisivat myös. Umbralla alkoi jo mennä hermot näihin matoraneihin. ”Otamme Whenuan oppaaksemme”, hän lisäsi päättäväisenä ja yhdeltä istumalta. Umbra ei kestänyt Tehutin kimittävää ääntä ja Whenua oli sentään tullut tunnetuksi muinaisten petojen tutkimisestaan, Tehutti halusi vain olla julkimo.

    Tehutti näytti murtuneelta.

    ”Noh. Selvä sitten”, hän totesi ja luovutti. Hän lähti välittömästi tarjoamaan apuaan eksyneen näköiselle parille Ga-Matoraneja. Whenua osoitti toille vielä yhden hissiin, joka johtaisi alemmille tasoille.

  • Ken vanhoja kaivelee

    Metru Nui, Legendojen kaupunki

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=Lb6AjUqzqic]

    Metru Nuin kaksoisauringot laskivat. Tai eiväthän ne oikeasti voineet laskea, mutta niistä säteilevä valon määrä väheni pikkuhiljaa. Iltapäivä kului.

    Matkalla Onu-Metruun toa-viisikko oli törmännyt valtavaan liikenneruuhkaan, jonka oli aiheuttanut jonkun matoranin karannut laava-apina. Matoran oli ollut juuri etelästä saapuneita siirtolaisia, joka ei ilmeisesti ollut perillä lemmikkieläinten kokoja koskevasta lainsäädännöstä.

    Toien oli otettava kiertotie Metru Nuin iltapäiväruuhkan takia. Kiertäminen Onu-Metrun laita-alueiden matalien taloviidakoiden läpi oli huomattavsti erilaisempi kokemus kuin Metrujen keskustojen pilvenpiirtäjät.
    Heidän ympärillään nousivat Maan Kaupungin matalat varastohallit ja asuinrakennukset, niinkuin Onu-Metrun nimi vanhimmalla matoranin murteella kääntyi. Kaikki oli tietyllä tavalla paikalleen jämähtänyttä. Onu-Metrun työ oli vaalia menneisyyttä, jottei sitä unohdettaisi.

    ”Klaani alkaa tuntua aika pikkukaupungilta kun täällä on pitempään”, Matoro totesi katsellen ympärilleen. Etelässä kohosivat massiivisina Tiedon Tornit. Rakennuksia oli silmänkantamattomiin.

    ”Huomaa helposti että historia on täällä suuressa arvossa”, Umbra sanoi kun matoranit ajoivat kikanalovankkureita, jotka vetivät perässään Toa Dumen patsasta. Erilaiset rahikuljetukset olivat myös arkipäiväisiä, mutta ne tehtiin usein jättiläismäisillä zeppeliineillä, joita suureen avolouhoskaupunkiin laskeutui satoja päivittäin.

    ”Historia. Hmm. Käväisemmekö Arkistoissa?” Kapura kysäisi. ”Minulla olisi hieman… tutkimustyötä. Tiedättehän. Teorioita.” Tulen toa ilmeisesti oli kokenut salamurhaajien tähystämisen hyödyttömäksi moisessa matoranvilinässä, sillä tarkkaavainenkaan silmäpari ei ehtinyt joka suuntaan.

    ”Tietenkin käymme arkistoissa. Siellä on töissä monia vanhoja tuttuja”, Nurukan kertoi. ”Ja haluan selvittää näiden unieni salaisuuden. Miksi näen asioita joita ei pitäisi olla. Ja miksi ne tuntuvat niin tutuilta, mutta niin oudoilta. Arkistoista löydän ratkaisun”.

    ”Pitää myös tutkailla mitä Arkistot sanovat valkoisista siruistamme. Tai Arupakista. Hemmetti, siellä on tyyliin kaikki maailman tieto. Miksi me emme menisi sinne”, Matoro jatkoi Nurukanin puheenvuoroa.
    ”Haluan itse tutkailla Arkistojen hienoja hyönteisrahikokoelmia. Ties kuinka monta uutta lajia on löydetty sen jälkeen kun vierailin täällä vuosikymmeniä sitten viimeksi”, Umbra puuttui keskusteluun. Hän halusi ainakin nähdä olivatko huhut yön surma-perhosista totta. Kyseiset perhoset pystyivät yön turvin imemään uhrinsa täysin ontoiksi ja ne käyttivät häivetekniikkaa, jolloin ne olivat lähes äänettömiä. Umbrasta tämä oli todella kiehtovaa. Tiedä sitten olisiko muista…

    ”Hajaudumme siis”, Kapura totesi. ”Minäkin lähden omille teilleni. Ellei jotakuta satu kiinnostamaan epämääräiset kultit parisataa vuotta sitten Metru Nuilla.”

    ”Hyönteisistä puheen ollen, onkohan niillä vielä kokoelmissaan torakoita”, Matoro pohti ääniin puolivakavissaan.

    ”Onko meillä loppujen lopuksi kauhea kiire? Ei se Arupak sieltä kallonkutistajalta karkaa…” Umbra puuttui puheeseen ”ja en usko että arkistoissa on nazorakeja. Tai jos on, se voisi olla aika ironista, koska huhutaan että nazorakit polttavat rahikirjoja ja erilaisia hyönteisoppaita, ainakin painoksia jossa heidän lajinsa esiintyy…”

    ”Arupak ei karkaa mihinkään. Käytetään tilaisuus hyväksi ja otetaan selville kaikkea hyödytöntä ja hyödyllistä”, Kapura ehdotti.
    ”Ei meillä kiire ole. Koska eihän niin käy, että sattumalta kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen juuri samaan aikaan meidän kanssamme joku pääsisi perille siitä, että Ga-Metrulaisessa mielisairaalssa saattaa olla myyttinen superase”, Matoro sanoi optimistisesti.

    ”Seikkailu tiedon valtatielle alkaa!” Umbra julisti. Hän toivoi etteivät he eksyisi Fikoun verkkoon ja jäisi tietoverkon vangiksi…

    Suurin piirtein joka ikinin opastekyltti Onu-Metrussa osoitti Arkistojen suuntaan. Oikeastaan kaikki tiet koko Metrussa johtivat Arkistoon, joka oli koko kaupunginosan sydän. Myös toat saapuivat aukiolle, josta oli suora näkymä Arkistorakennukseen. Pinnalta rakennus oli kovin vaatimaton – yksinkertainen kivinen halli. Mutta se olikin tehty lähinnä niitä kymmeniä hissejä varten, joita pitkin pääsi kioja alaspäin.

    ”Tämän paikan tutkiminen veisi vuosisatoja ja siltikin uutta materiaalia tulisi sitä mukaa että emme pysyisi perässä…” Umbra pohdiskeli. Deleva oli ollut todella hiljaa jo jonkin aikaa. Hän ei jotenkin pitänyt paikan ilmapiiristä.

    ”Olisi kyllä tosi hyödyllistä olla kaiken tiedon ikinä lähettyvillä jatkuvasti. Kaiken sen”, Kapura haaveili. ”Klaanin kirjasto on ihan kiva, mutta joskus vain tarvitsee tarkempia tietoja.”

    ”No tuntuu vähän siltä, että kaikki hyödyllinen mitä maailmassa keksitään päätyisi kuitenkin kohta tuhoamisvälineeksi”, Matoro kommentoi. ”Miettikää vaikka noita vauhtiputkia. Miksi noin hienoa liikennejärjestelmää ei ole koko maailmassa? Siksi koska joku skakdi ottaisi sen ja käyttäisi sitä joukkotuhoaseena.”

    ”Minusta kyllä tuntuu, että tässä maailmassa ei ole nytkään mahdotonta ottaa selville jotain asiaa julkisesta kirjastosta”, Kapura sanoi. ”Ja ehkä putket on patentoitu. Valmistusohjeet salattu. Tai jotain.”
    ”Tarvitsisimme kaiken kattavan järjestelmän, visorak-verkkoja hyödyntävän tiedonvälitysjärjestelmän jonka avulla kaikki maailman tietopankit yhdistyisivät”, Nurukan kertoi. ”Mutta ei kukaan sellaista rahoita tai rakenna, maailmamme ei ole Yhtenäinen”.

    ”Jep”, Matoro totesi ankeasti. ”Meillä on täällä lähinnä pieniä keskenään kyräileviä valtakuntia. Metru Nuin tapaiset poikkeukset ovat harvassa. Kertoo jotain, jos Artakhaa pidetään myyttinä vain siksi, että siellä on toimiva yhteiskuntajärjestelmä.”

    ”Tämä on sitä kansallisaatetta. Jokainen kansa haluaa olla Suuren hengen silmissä parempi kuin kilpaileva osapuoli. Miksemme voisi tehdä yhteistyötä paremman maailman takia? Toisaalta, on tappelussakin omat hauskuutensa ja vihollisten mottaaminen vapauttaa endorfiineja”, Deleva avasi vihdoin suunsa. Hän oli kyllä seurannut puheita, mutta oli vasta nyt päättänyt tehdä siirtonsa. ”Haluan tietää, mikä tätä kättäni ja jalkaani vaivaa. Ne ovat hanganneet vastaan sieltä kebabilasta lähtien. Ei tämä ole ennen näin mennyt…”

    ”Ehkä siinä kebabissa oli jotain”, Kapura mutisi. ”Kenties meidät… HUUMATTIIN? Ei mitenkään mahdotonta. Toaa vastaan hyödyllisin myrkky olisi sellainen, joka tehoaa tosi hitaasti ja huomaamattomasti, koska ammattilaisina me olemme luonnollisesti tottuneet varovaisuuteen. Onko kellään muulla jotain vaivoja?”
    ”Nanorobotteja limsassa? Se voi olla Delevan robottipuolen tottelemattomuuden syy. Tai sitten jokin mekaniikkaa hallitseva källimestari on tehnyt hyvän vitsin”, Umbra ehdotti.

    ”Minulle tulee myrkyistä aina mieleen se yksi vortixx, joka koitti myrkyttää minut Xialla. Radak tai joku. Aika surullinen tapaus. Samaa tasoa kuin Labio. Tyyppejä, jotka luulevat omistavansa koko maailman”, Matoro kertoi. ”Juuri sen takia meillä ei voi olla yhtenäisyyttä. On tyyppejä, jotka ovat aina mielestään oikeassa.”

    ”Myrkyt ovat kivoja. Tulee mieleen se aika kun olin pari viikkoa Hordikana ja paikalliset matoranit yrittivät metsästää minua keihäillään. Saivathan ne minut vangiksi ja kaikkea muuta, mutta onneksi minut parannettiin. Toisaalta, kokemus teki minut immuuniksi myrkylle ja kärsimys kasvattaa aina luonnetta, kuten vanha sananlasku sanoo”, Umbra kertoi kokemuksiaan myrkyistään.

    ”Sinulla näitä vaiheita riittää elämässäsi…” Deleva tuhahti epäuskoisena. Hänen oli joskus vaikea niellä Umbran tarinoita menneisyydestään, koska ne vaikuttivat joskus liian oudoilta, jopa Metru Nuin toalle. Ei kukaan vain muuttuisi koko elämänsä ajan. Jonkun asian pitäisi sentään olla pysyvää.

    ”Kaikkien niiden seikkailujemme jälkeen ei kyllä ylläty enää mistään, Umbra. Tuo hordikajuttu oli vielä aika pientä verrattuna siihen VARJO-UMBRA-juttuun.”

    ”No, se on ollutta ja mennyttä. Meillä kaikilla on omat demonimme sisällämme, toisilla se vain sattuu outojen sattumusten kautta ottamaan oman tietoisuuden ja ruumiin. Lisäksi tapauksessani se tappoi ystäviäni ja vei Nurukanin toa-voimat. Tämä maailma on niin outo että kaikenlaista voi tapahtua jos siinä on mukana hulluja makutoja ja fuusiokeihäitä”, Umbra kertoi. Avra Nuin tapahtumat nousivat pintaan hänen mielessään. Se hänen nuoren tiiminsä uhraus, sekä Zyglakien tekemät uhraukset. Hän ei voisi nähdä näitä liskomaisia olentojakaan enää pahoina ja moraalittomina paskiaisina kuten useimmat näkivät. Näillä zyglakeilla oli kunniaa. Umbra ei ollut varma miten hän pystyisi suhtautumaan Klaanin saaren zyglakeihin nyt kun hän muisteli aiheuttamaansa sotkua ja miten nämä hoitivat sen loppuun. Universumi oli todella ihmeitä täynnä ja oudoimmastakin paikasta saattoi löytää kauniin ruusun…

    ”Tai hulluja makutoja ja katedraaliplaneettoja”, Matoro lisäsi.
    ”Joo. Makutat ovat kiehtovia, mutta perin sekavia olentoja. Miettikää nyt. Ne ovat kaasua joka on metallikuoressa. Kuin jokin kaasusäiliö, jonka sisällä on vihreää mömmöä. Ja ne haihtuvat olemattomiin ilman ruumiitaan…” Deleva fantasioi makutan listimisestä. Hän oli jo kauan halunnut taistella makutaa vastaan ainaisen skakdivihansa lisäksi. Hän näki sen haasteena ja tiesi että plasmavoimillaan hän voisi panna kovaa hanttiin kaasuhirmuille.

    ”Kun sanoit ’perin sekavia’, ajattelin ensimmäisenä Makuta Nuita”, Matoro hymähti.

    ”Heh. Jokainen keskustelu menee jossain kohtin Manuun, jos se pääsee tiettyyn pisteeseensä”, Kapura kertoi. Se oli klaanissa universaali fakta.

    Hissin ovet avautuivat.

    Toat astuivat sisään.

  • Legendojen syntysijoilla

    Coliseum

     
    Viimein toat saapuivat kaupungin keskelle, Coliseumin portille. Tämä Le-Metrun suunnan avoin portti oli täysin identtinen viiden muun portin kanssa, jotka johtivat tähän tärkeään risteykseen. Coliseum oli kaikin tavoin Metru Nuin sydän. Sen majesteettiset tornit huokuivat muinaisuutta, aikaa jolloin itse Mata Nui oli laskenut saaren perustukset maahan.
     
    Valtava Hau-naamion suojelevaa symboliikkaa noudatteleva muuri tuijotti uneliaana matkalaisia. Vartiointi portilla oli runsas, ja muurit nousivat korkeuksiin. Vahkeja oli paljon. Ilmeisesti ne olivat ainakin osittaisessa hälytystilassa taannoisen iskun jälkeen.
     
    Nurukanille Coliseum oli tutumpi kuin useimmille muille seurueen jäsenille, olihan hän palvellut saarella jo kauan. Hän ei ollut pitkään aikaan edes unelmoinut pääsevänsä näkemään tämän uljaan saaren keskustan loiston. Suuret hopeiset tornit jotka koskettivat taivasta ja jonka yläpuolella lensi pieninä pisteinä suuria zeppeliinejä, jotka vain osoittivat kaupungin osan massiivisuuden, vaikka se olikin maa-alueeltaan kaupungin pienimpiä alueita. Coliseumilla Nurukan oli vannonut valansa suojella kaupungin vaihtotaloutta ja sen vaihtavia matoraneja. Hän oli vannonut suojelevansa kaupunkia ja sen asukkaita, muttei ollut liittynyt Toa Lhikanin johtamiin Mangaihin.
     
    Coliseum oli niitä harvoja alueita koko kaupungissa, joissa kykeni näkemään eri vahkityyppien ja matoranien liikkuvan rintarinnan. Kaupunginosa toimi risteyskohdassa eri kaupunginosien välillä ja sen yhdisti muihin alueisiin suuret metalliset siltarakennelmat, jotka toimivat tavaran ja olentojen kulkupaikkoina.
     
    Toat sulautuivat lähes matoranien vilinään, vaikka olivatkin näitä paljon pidempiä. Metru Nuin matoranit pitivät kasvoillaan hopeaotsaisia kanohi-naamioita ja heidän ruumiinrakenteensa oli vankempi kuin muissa osin universumia. He olivat ylpeitä siitä, että asuivat täällä ’Universumin päässä’, kuten he saartaan ylpeinä kutsuivat. Matoranit olivat enimmäkseen tummasävyisiä, mutta joukossa oli aina välillä värityypistä poikkeavia yksilöitä. Keltaista Kiriliä kantava onu-matoran tallusteli sulassa sovussa puoliksi hopeiseksi naamionsa värjänneen ga-matoranin kanssa. Joku urheilusankari kantoi ylpeänä kuparista Hunaansa. Elda-kasvoinen viiksimies kaupusteli jotakin kojussaan. Kaikki olivat yhtä perhettä.
     
    Toat astelivat Nurukanin johdolla läpi avoimen portin. Joukko vahkeja tarkasteli epäilevästi toa-joukkoa, mutta päästi heidät läpi kyselemättä.
     
    Lyhyestä ja hämärähköstä portinsuusta päästyään viidelle toalle aukeni upea näky.
     
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=AEWKktI_OIc]
     
    Coliseumin areena näkyi alhaalla. Sekin oli itsessään massiivinen, mutta näytti kaiken muun rakennuksen suuruuden rinnalla hyvin pieneltä. Ikuisesti vartioiva patsas Toa Lhikanista katseli areenalta.
     
    Areenan jälkeen oli valtavat penkkirivit. Niitä oli tarpeeksi kaupungin kymmenille tuhansille matoraneille. Niiden välissä kulki suoria käytäviä, jotka lopulta nousivat laveita portaita pitkin Coliseumin uloimmalle ringille, sisäpihalle jolle portit avautuivat. Ikuiset rikkoutumattomasta protodermiksestä tehdyt seinämät kohosivat pystysuorina kohti Mata Nuita. Ylhäällä seinämissä oli teleruutuja, erilaisia parvekkeita, Dumen tasanne ja patsaat jokaiselle saaren yhdelletoista Toa Mangaille. Kaksi patsasta oli peitetty ja sidottu mustaan kankaaseen.
     
    Kun seinämät loppuivat, tornit alkoivat. Niiden rinnalla Klaanin admin-torni näytti vaatimattomalta. Ne kohosivat suoraan ylöspäin näkyen kauas merelle asti kaikkien kaupungin pilvenpiirtäjien ohi.
     
    ”Tämä on hienompi paikka kuin muistin”, Matoro sanoi.
     
    ”Joo. Täällä tuli oltua joskus kauan sitten katsomassa Akilini-otteluita”, Umbra vastasi. Kapura katseli korkealla sijaitseville tasanteille. Vainoharhainen toa näki palkkamurhaajia kaikkialla.
     
    ”Kenedokin murha. Tuolla aitiossa, mitä Dume käyttää nykyään. Ampujan väitettiin olleen tuossa vastapäisessä aitiossa, peitetyn Toa Nidhikin patsaan alapuolella. Se ei kuitenkaan ole kovin uskottava selitys, koska luodin lentorata näytti selkeästi tulleen alaviistost-” Kapura alkoi esitellä tietämystään salaliittoteorioista, mutta Deleva keskeytti hänet. ”Missähän Lhikan mahtaa pitää sitä vastaanottoaan?”
     
    ”Toien sali on Ta-Metrun puoleisessa muurissa, tuolla”, Nurukan kertoi ja osoitti oikealle.
     
    ”Suuntaamme siis sinne. Ei anneta hänen odottaa”, Umbra vastasi ja suuntasi askelensa toain salia. Hänen keltainen miekkansa heilui hänen kävellessään, kahvapuoli vyötäröllä. Lhikan oli saaren korkea-arvoisimpia asukkaita ja olisi kunnia tavata hänet näiden vuosien jälkeen. Umbra tosin toivoi että muut joukkion jäsenet, eritoten Kapura ja Deleva, osaisivat käyttäytyä.

     
    ”Ah, tervetuloa, toat kaukaisilta mailta!” toien luo juossut Po-Matoran tervehti hengästyneenä. Osa joukosta katseli matorania tuntematta tätä, mutta sitten hän avasi jälleen suunsa ja esittäytyi.
     
    ”Tervetuloa. Olen Kodan, Pääkirjuri, Akilinin Keksijä ja Suuri Seikkailija. On aina hieno tavata kaukaa tulevia vieraita”, Huna-kasvoinen ruskea matoran selitti nopeasti.
     
    ”Hienoa tavata sinut”, Matoro tervehti ja kätteli. Kodan kätteli loputkin toat läpi ja alkoi sitten pommittaa heitä kysymyksillä.
     
    ”Keitä te olette? Mistä tulette? Ei, olisi minun pitänyt tunnistaa teidät kaksi. Sinä olet Toa Nurukan, Suuren Sodan legenda”, Kodan puhui nopeasti ja osoitti Nurukania. Ennen kuin Toa edes ehti sanoa mitään, kirjuri jatkoi: ”Ja sinä olet Pohjoisen Mantereen Matoro Mustalumi. Entä te muut?”
     
    ”Minä olen Toa Umbr-”, valon toa sanoi, mutta Kodan keskeytti jälleen: ”Toa Umbra! Olisihan minun pitänyt sinutkin muistaa, sinustakin on niin paljon tietoja ja legendoja. Olet vain muuttunut aika paljon sitten viimeisten tänne kulkeutuneiden tuntomerkkien.”
     
    ”Minä ole Toa Kapura Bio-Klaanista”, tulen toa esittäytyi. ”Ja minä olen Deleva, Nurukanin ja Umbran matkatoveri.”
     
    ”Tuota, tulkaa toki tuonne sisälle. Minulla on paljon kysyttävää teiltä – kaikki tieto mitä voitte antaa kiinnostaa. Kertokaa matkastanne, tarkoituksestanne, Bio-Klaanin kuulumisista, kaikesta.”
     
    Toia matoranin äkillinen kyselytulva ja yli-innokkuus sekä kerskaileva luonne vähän epäilyttivät, mutta he lähtivät kirjurin perässä kohti toain salia. Matkaa ei ollut pitkälti ja se taittui valkoista marmoritietä pitkin.

     
    Joukkion edessä komeili valtava kupolirakennelma, jota pitelivät yllä pylväät. Pylväissä kiemurteli erilaisia kuvasarjoja joissa oli matoraninkielistä tekstiä. Valokivet valaisivat kattoa ja katossa oleva kuvaelma oli koottu erilaisista valokivikiteistä. Se esitti Toia tekemässä urotekoja. Toa Lhikan ja Toa Dume olivat suurimmissa osissa kuvaelmassa.
     
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=l03ijKa3NlA]

    Matoro ihaili kaiverroksia. Korkealla katossa oli kuvattuna Mata Nuin ympyrä ja hänen luomistyönsä – se, miten hän antoi maailman asuttavaksi ja Kohtalon täytettäväksi matoraneilleen. Kuusi sukukuntaa yhdessä vähäisempien veljiensä ja sisartensa kanssa levisivät.

    Maailma oli nuori ja rauhaisa. Vuoret kohosivat taivaisiin. Legendat olivat totta.

    Matoranit ja heidän asuttamat saaret kiemurtelivat alas seiniä ja pylväitä. Ne asuttivat tuntemattomia maita, tekivät löytöretkiä kauas Sakaroihin maailman laidoille. Ne kartoittivat maailmaa.

    Mutta sitten kaikki sukelsi syvään pimeyteen, kuvauksiin Sodan Ajasta, jotka syöksivät maailman anarkiaan ja kaaokseen. Kuningaskunnat nousivat ja kaatuivat, valtiot hajosivat ja saaret murtuivat. Kuusi kuningsta marssivat läpi tulen. Linnakkeet revittiin kappaleiksi, Eteläiset maat hukkuivat vereen.

    Veljet kääntyivät toisiaan vastaan, alaiset kapinoivat herrojaan vastaan. Jopa Kohtalo unohdettiin.

    Matoranien veljessota ja makutojen esiintulo. Metru Nuin Makuta. Valtavat maanjäristykset. – ikuisen järjestyksen rikkoutumista symboloi nyt maailmalla hajallaan olevat matoranit. Suuri Henki sulki silmänsä. Kukaan ei tiennyt oliko se surua vai häpeää.
     
    Suuri Henki kuitenkin armahti matoraninsa ja salli Metru Nuin kukoistaa jälleen. Pimeys väistyi – pylväät ja seinät olivat siitä alaspäin kullattuja. Metru Nuin Kultainen Aika oli alkanut, ja ikuisen kaupungin valo antoi maailmalle toivoa. Maailmalle, joka oli lopullisesti langennut pimeyteen. Legendojen Kaupungin soihtu antoi kirotulle maailmalle toivoa paremmasta.
     
    Seitsemänkymmentäseitsemän tuhatta vuotta kultainen aika kesti. Kiveen on kuvattu matoranien suuret saavutukset, tekniset keksinnöt, mahtavat rakennukset.
     
    Juuri ennen lattianrajaa kulta katosi ja muuttui teräkseksi. Mustaksi, xialaiseksi teräkseksi. Kuvat käsittelivät kuolemaa ja koneita. Ne kertoivat surullisen tarinan siitä, miten Varjotun vallanhimo saattoi sivilisaation tuhon partaalle. Ne kertoivat tarinan kuolemasta, epätoivosta ja turhuudesta. Ne kertoivat Etelän katkeruudesta Valon Kaupunkia kohtaan. He halusivat repiä kaupungin maan tasalle, koska eivät voineet koskaan omistaa sitä. Se kuului Suurelle Hengelle.

    Vääristyneet hahmot loppuivat lattianrajaan, josta alkoi Aika, jota maailma eli paraikaa. Koko lattia oli täynnä arkipäiväisiä kuvia Metru Nuista, sen asukkaista ja kaikesta mitä saarella oli. Niistä paistoi väsymys maailmaan, kadonnut optimismi ja traumat menneestä.
     
    Jos Matoro olisi ollut lomalla, hän olisi voinut viettää moisen piirretyn maailmanhistorian kanssa ties miten paljon aikaa.
     
    Kodan kyseli ja Toat vastailivat parhaan tietonsa mukaan. Kirjuri sai tietoonsa miten viisikko oli alun perin lähtenyt erillään ja kohdannut Karzahnilla; hän sai ensimmäisen kuvauksen Karzahnista vuosikausiin; hän kuuli Klaanin saaren sotatilasta ja Nazorakeista. Toat kertoivat seikkailuistaan ennen Klaania ja Klaanin aikana. Matoro jätti viimeaikojen tapahtumista paljon mainitsematta, sillä hän ei halunnut että Nimdaan kiinnitettäisiin liikaa huomiota, etenkään kun hän itse kantoi kyseistä sirua. Hän näki Kodanin huomaavan, että jään toa ei kertonut kaikkea, mutta kun tietoja ei uuden kysymyspommituksen jälkeenkään herunut, hän keskittyi Nurukanin retkistä kuulemiseen.
     
    Aikaa kului. Koden kirjoitti kaiken uskollisesti muistiin muistioihinsa. Kodan ehdotti myös, että toat puhuisivat Lhikanille tai Dumelle Klaanin hädästä, ja kysyisivät pystyisikö Metru Nui auttamaan heitä. Lopulta, kun Kodanin tiedonjano tuntui olevan tyydytetty, kirjuri opasti heidät Lhikanin luo.
     
    Hissimatkan jälkeen toat saapuivat pitkään näköalakäytävään jonnekin Coliseumin itämuurin sisälle. Suurista ikkunoista avautui näkymä Ta-Metrun teollisuusalueille. Käytävä päättyi avaraan mutta matalahkoon huoneeseen, joka oli koristeltu punaisella ja kullalla. Sen reunoilla oli telineitä, joissa oli erilaisia aseita. Ovea vastapäätä oleva seinä oli puolikaaren muotoinen valtava ikkuna. Sen vieressä oli pitkä pöytä, jossa oli tuolit yhdelletoista toalle. Tällä hetkellä salissa oli vain Metru Nuin legenda, Toa Lhikan.
     
    Toa Lhikan istui jalat ristissä lattialla ja kiillotti tummanpunaisella rätillä kilpeään. Keltapunainen, kahdesta suuresta liekkimiekasta yhdistetty kilpi oli Lhikanin suurimpia tuntomerkkejä kultapunaisen panssariston lisäksi. Toa kantoi kasvoillaan Hau-naamion variaatiota joka oli suunniteltu Legendojen kaupunkia kunnioittaen.
     
    ”Ah, sinussakin vielä henki pihisee”, Lhikan totesi rennosti huomatessaan Nurukanin ja muut toat. Hän nousi ketterästi ylös lattialta ja silmäili vanhaa tuttuaan ja tämän seuruetta.
     
    Lhikanin silmät välkehtivät kun hän tuli tapaamaan outoa seuruetta. Joukossa oli Nurukanin lisäksi jäseniä joita hän Lhikan ei tiennyt. Osa sotureista näytti tutuilta, mutta aika oli kuluttanut ja muovannut heitä.
     
    ”Lhikan! Vanha körmy. Suurten tulimiekkojen kantaja, taivaissa ja laavassa lautaileva Legenda, Metru Nuin Kilpi ja Polttava, Legendojen Kaupunkia suojelevan tulen kantaja. Hienoa nähdä sinua ja päästä keskustelemaan kanssasi…” Nurukan vastasi ja löi harmaan nyrkkinsä Lhikanin keltaiseen nyrkkiin. Kipinät sinkoilivat kun kaksikko osoitti toisilleen ystävyytensä eleen.
     
    ”Se oli nuoruutta, Nurukan”, Lhikan sanoi iloisesti. ”Keitä ystäväsi ovat?” hän kysyi sitten.
     
    ”He ovat Bio-Klaanista”, Nurukan kertoi. ”Umbra, Matoro, Kapura, Deleva”, hän luetteli.
     
    ”Onko tässä tilassa äänitystä tai kameroita?” Matoro kysyi välittömästi. Lhikanin katseessa kävi hetken hämmennys, ennen kuin hän vastasi.
     
    ”Ei, täällä ei ole valvontalaitteita.”
     
    ”Minä olen Matoro Mustalumi. Me olemme Metru Nuilla tärkeällä tehtävällä”, jään toa otti tilanteen haltuunsa. ”Sanooko sana ’Nimda’ sinulle mitään, Lhikan?”
     
    ”Olen kuullut siitä”, tulen toa vastasi hieman epävarmana. ”Olen kuullut siitä samanlaisia tarinoita kuin legendaarisista Makoki-kivistä tai Avohkiista.”
     
    ”Uskomme yhden sen siruista olevan tällä saarella. Jäljitämme Arupak-nimistä matorania.”
     
    ”Mikä on… tarkoituksenne… tämän sirun kanssa?” Lhikan kysyi epäluuloisesti.
     
    ”Bio-Klaani haluaa tuhota sen. Etsimme kaikki sirut ja hävitämme ne. Niiden voima on liian suuri, jotta voisimme ottaa riskin niiden joutumisesta vääriin käsiin”, Umbra selitti. Kapura kuunteli erittäin tarkkaavaisena.
     
    ”Pahoin pelkään, etten kykene auttamaan teitä”, Lhikan vastasi. ”Mutta voin pitää huolen, että saatte toimia rauhassa. Käykää Arkistossa tutkimassa; löydätte sieltä varmasti jotakin etsimästänne matoranista.”
     
    ”Kiitos tästä”, Matoro kiitti.
     
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=jiK8BcCYiD4]

    ”Mutta varokaa. Olen huolissani tulevaisuudesta. Toivon, ettette tuoneet pahuutta mukananne”, Lhikan sanoi synkästi. ”Ko-Metrun matoralaiset ovat lukeneet tähtiä. Suuria asioita tulee tapahtumaan. He ovat huolissaan.”
     
    ”Metru Nui kestää sen”, Nurukan vastasi. Hän jatkoi jotakin. Vakooja ei välittänyt enää. Se oli kuullut kaiken, mitä sen tarvitsi tietää.
     
    Vakooja luikerteli tuhansine pienine jalkoineen alas pitkin hissikuilun vaijeria pimeyteen kadotakseen matoranina Coliseumin vilkkauteen.
     
    Informaatio, paikannettu. Nousu, aloittakaa.

  • Poliisitapaus

    Le-Metru

    Le-Metrusta kykeni aistimaan todellista suurkaupungin tuntua. Joka puolella ajoi erilaisia lentäviä, käveleviä ja leijuvia ajoneuvoja kiireisinä omilla asioillaan. Eritoten väylä Le-Metrun keskustasta Coliseumiin oli erittäin vilkas ja yllättävän tiheään vartioitu. Vihreitä vahkeja näkyi usein.

    Toat olivat ottaneet jokainen oman matoranin vetämän riksan, ihan vain koska he eivät jaksaneet kävellä. Pienet vihertävät olennot kiskoivat perässään olevia kärryjä kaupunginosan katujen vilinässä. Välillä riksat kolhivat toisiaan kun riksakuskit halusivat olla nopeammin perillä kuin kilpailijansa. Tämä oli kilpailua parhaimmillaan.

    Tien kulkunopeus alkoi hidastua jonkun matkaa saaren keskustaan mentäessä. Lentävä vahkiauto oli pillit soiden ja valot välkkyen onnettomuuspaikan yläpuolella ja konstaapelivahki kirjoitti sakkolappuja ja katseli koppalakkinsa alta Matau-nimisen Le-Matoranin aiheuttamaa sekasotkua.

    Matau oli ajanut nitrokäyttöisellä rollaattorillaan, joka oli tarkoitettu jalkavammaisille matoraneille, päin hedelmäkojua jolloin vesimelonit ja maduhedelmät olivat räjähtäneet ja oli syntynyt suuri kaaos. Kukaan ei ollut kuollut tapaturmassa, mutta onnettomuuspaikka kyti vielä ja liikenne oli lähes pysähtynyt.

    ”Muistuttakaa minua, miksi räjähtäviä hedelmiä onkaan edes olemassa?” Matoro kysyi.

    ”Siis räjähtävät hedelmät?” Kapura naurahti. ”Miksi niitä ei olisi olemassa? Minkälainen jumala tai mikä universumin loikaan jättäisi luomatta RÄJÄHTÄVÄT HEDELMÄT?”

    ”Suuret oivallukset, tosiaan”… Umbra mutisi ja painoi kämmenensä päälaelleen kun hän näki Mataun viittoloivan hädissään. Hikipisarat valuivat matoranin naamiolta kun hän sai vinon pinon sakkolappuja käsiinsä. Matau oli ollut joskus kauan sitten Umbran naapuri ja tämä oli räjäyttänyt hänen talonsa seinän suihkukäyttöisellä ruohonleikkurilla johon oli sidottu kissa.

    ”Pointti, Kapura. Räjähdykset ovat siistejä. Eiväthän ne kovin turval-” Matoro sanoi, mutta keskeytti nopeasti. Itseasiassa räjähdys keskeytti hänet.

    Räjähdys sorti läheisen rakennuksen tienpuoleisen seinän ja seisautti liikenteen savun ja irtometallinen taakse. Matoranien vetämät (Matoron mielestä erittäin epäeettiset) riksat kaatuivat matkustajineen. Ilma täyttyi päätäsärkevistä vahkien ultraäänisignaaleista. Ne, jotka ymmärsivät vahkien koodikieltä, saattoivat ymmärtää mitä oli tapahtunut.

    Valioliiga oli iskenyt.

    ”Mikseivät asiat täällä osaa pitää itseään kasassa”, Kapura valitti. Savu ja makaaminen maassa haittasivat toan näkökykyä, mutta hän yritti silti tarkkailla tapahtumaketjua. Vahkeja ryntäsi paikalle. Kapura oli erottavinaan pinkkejä huligaaneja, joista yksi näytti tuhertelevan jotain seinälle (tai sille, mikä seinästä jäi jäljelle). Miksi ne ovat aina pinkkejä, Kapura ajatteli.

    ”Tiedättekö te mistä tässä on kyse?” Matoro kysyi lähellä olevalta matoranilta, joka oli vetänyt jotakin riksaa.

    ”Se on Valioliiga”, matoran aloitti pelonsekaisesti.

    ”Pahamaineinen rikollisliiga, jonka tukikohtaa vahkit eivät ole onnistuneet löytämään. Aiheuttava aina tällaista kaaosta ihan vain koska haluavat! Ne ovat ihan sairaita ja vaarallisia!”

    ”Eikö meidän pitäisi jatkaa matkaa?” Deleva puuskahti ja hyppäsi pois romun keskeltä. Yhtälailla he voisivat pummia kyydin pois tai hypätä kouruun.

    ”Vahkit eivät kyllä varmaan halua ketään auttamaan niitä”, Matoro totesi katsellen mekaanisten lainvartijoiden piirittävän aluetta. Osa niistä oli syöksynyt useiden rakennusten läpi katkaisemaan Liigan pakoreittiä. Seiniin oli maalattu lukuisia tekstejä. Suurimpana niistä näkyi ”Kuka vahtii vahkeja?”.

    ”Eli siis, lähdetäänkö?” Deleva esitti kysymyksensä uudelleen. Muut olivat samaa mieltä ja lähtivät onnettomuuspaikalta. Kadunlakaisu-Ussalit olivat jo tulossa hoitamaan tilannetta. Ne söivät onnettomuuspaikat melkein kirjaimellisesti ja riipivät kaiken romun metallipäällyseisillä sirkkelisahasaksillaan.

    ”Joo”, Umbra vastasi. ”Mennään. Coliseumiin on enää vähän matkaa.”

    ”Ollaan kuitenkin varovaisia”, Kapura totesi dramaattisesti paranoian kiilto silmissään. ”Ehkä tuo on salajuoni, jonka tarkoitus on tappaa meidät? Paikallisten reaktioista voidaan päätellä, että tällaiset iskut eivät ole ihan jokapäiväinen tapahtuma. Miten todennäköistä on, että juuri meidän saapuessamme lähellämme tapahtuu räjähdys. Vahkit tulivat paikalle tosi nopeasti. Ehkä tämä on vahkien ja koko Metru Nuin mittainen salaliitto! He tietenkin palkkasivat asialle tunnetut rikolliset, joiden isku olisi tapahtumana harvinainen mutta silti mahdollinen.”

    ”No rehellisesti sanottuna tuo ei edes yllättäisi minua”, Matoro vastasi. ”Tämä olisikin ollut ihan liian helppoa, jos meitä ei ajaisi takaa pari salamurhaajaa!”

    Umbra oli jo mennyt tienposkeen viittelöimään ohi kulkeville matoraneille. Matoranit menivät yleensä lentomopoilla tai ussal-kärryillä, vaikka lentäminen olikin nopeampi keino. Tähän mennessä Umbra oli saanut vain vihaisia katseita ja keskisormia osakseen kun oli heilutellut vastaantulijoille.

    ”Kiittämättömät kakkiaiset. Pelastin heidän kaupunkiaan metsästäjiltä ja nyt ne eivät edes heitä meitä vähää matkaa”…

    ”No metsästäjien jälkeen täällä ei olle toivotettu tervetulleiksi vieraita matkalaisia”, Nurukan vastasi. ”Väki pelkää, että vieraat tuovat vieraat konfliktit heidän maaperälleen.”

    ”Lähin kouruasema vai mitä ne ikinä olivatkaan taitaa olla aika kaukana. Toinen Coliseumilla. Ehkä me voimme vain kävellä”, Matoro ehdotti.

    ”Kävely on paras tapa ennaltaehkäistä… ikäviä onnettomuuksia”, Kapura vahvisti. ”Ellei täällä juoksentele salamurhaajia. Pidetään silmät auki.”

    ”Jep”, Matoro totesi lyhyesti. Savu heidän takanaan alkoi hälvetä. Mekaaniset vartijat heittivät huutavia pinkkejä olentoja suuriin hämähäkkimäisiin kulkuneouvoihinsa. Liikenne alkoi pikkuhiljaa palautua normaaliksi. Teleruuduilla matoran luki tiedoitusta tapahtuneesta.

  • Hyvästi ja kiitos kebabista

    Metru Nui

    Deleva piteli mekaanisessa kädessään suurta rullakebabia. Kebabin hajuaromit nostivat toalla veden kielelle kun hajumolekyylit osuivat hänen hajureseptoreihinsa. Suussasulava liha, kasvikset ja lättymäinen leipä olivat niin taivaallinen yhdistelmä. Kuin ruokalajien nui-yhdistelmä.

    Matorokin oli tutustunut rullakebabin viekoittelevaan makumaailmaan ja oli uppoutunut omaansa melkein korviaan myöten, koska kastikeläiskiä oli ympäri jään toan kanohia. Seikkailijana, Matoro oli tottunut syömään kiireessä, jos hänellä edes oli aikaa syömiselle. Nyt kuitenkin oli hyvä syy tankata, koska seikkailua olisi paljon edessä ja Tempare Nuilta kotoisin oleva kebab-ravintolan pitäjä valmisti Metru Nuin parasta kebabia.

    Umbra oli tilannut itselleen pahvilautaselta tarjoiltavan kebabin tikkuperunoilla. Mukana oli myös hiukan silputtua salaattia, pari kurkunpalasta ja tomaatinpuolikas. Annoksen kruunasi oranssi kastikerait,a joka meni siksakkia kebabin ja perunoiden yli ja hautasi alleen myös etikassa uitetun vihreän chilipötkylän. Muovihaarukka vasemmassa kourassaan Umbra tunki ruokaa suuhunsa, mutta osasi myös nauttia ateriastaan. Muista syöminen näytti ehkä oudolta, koska toa laittoi aivan liian paljon ruokaa suuhunsa kerralla, mutta valon toa oli oppinut että silloin oli syötävä kun ruokaa oli tarjolla. Jokin voisi viedä ruoan häneltä. Kuten jättiläismäinen maakalmari tai ulkoavaruuden sienihai.

    Kapura puristi rullakebabia kaksin käsin. Tulta ja painovoimaa hallitseva toa näki ympärillään salaliittoja salaliittojen perään ja joku voisi tulla viemään hänen ruokansa. Ehkä hallitus oli myrkyttänyt kebabin? Ehkä kebabista saisikin supervoimia? Ehkä kebabinpitäjä oli vastuussa Metru Nuin aikaisemman Turagan Kenedokin salamurhasta. Ehkä kebab olikin maailmaa ylläpitävän luojajumalan lahja hänelle? Ehkä se olikin vain merkityksetön osa kaikkeutta ja kaikki tapahtuikin jättiläismäisen robotin sisällä. Joka tapauksessa Kapuralla oli nälkä ja haukkasi kebabista palasen, jolloin hymy nousi toan kasvoille. Hymy, joka syntyy vain kun syö kebabia.

    Nurukan ei ollut tottunut kebabin syömiseen. Wanha maan toa ei ollut kauhemmin tämän etelän herkun ystävä, mutta pisteli ruokaa poskeensa, koska muuta ei tähän hätään ollut tarjolla. Hänen nuoruudessaan syötiin vain puuroja ja vellejä, joskus jotain leivänkannikoita ja kinkkuja. Ruokajuomana oli tuhtia kaljaa, simaa tai paksua maitoa matanuilehmistä. Maan toa oli viipaloinut rullakebabin käsivarsiterillään ja söi nyt sitä haarukalla ja veitsellä. Hänen ruoansulatuksensa ja nopeutensa nyt muutenkin olivat vähentyneet iän karttuessa ja olihan hän ollut muutaman viikon ajan turagakin… Se oli sotkenut lopullisesti hänen biologisen kellonsa ja rytminsä ja tehnyt hänestä vanhahtavamman. Mutta tottahan oli että hän oli jo vanha. Jotkut sanoisivat ikäloppu, toiset legenda. Mutta oli asioita joita hän ei itsestään enää tiennyt, ei muistanut. Ne oudot unet piinasivat vieläkin häntä ja hän näki usein välähdyksiä muistoista joita ei pystynyt kokemaan omikseen. Miksi niitä ilmestyi niin paljon ja miksi ne käsittelivät Metru Nuita? Siihen hän toivoi saavansa selvyyden tämän reissun aikana.

    Toat söivät pitkään ja rauhassa uhraamatta sen aikana suuria ajatuksia millekään muulle kuin ruoalle. Toisen kebabin jälkeen Matoro alkoi avaamaan keskustelua.

    “Nurukan, oliko sinulla jotain asiaa Onu-Metrun suunnalle?” hän kysyi.

    Maan toa lopetti syömisen hetkeksi, nielaisi paljon ruokaa kerralla ja avasi suunsa. “Olen nähnyt unia asioista joita minun ei pitäisi tietää. Asioita toain sodasta joita en koe omakohtaisesti kokeneeni. Toivon että löydän Arkistoista vastauksia. Ja minulla on tämmöinen hauska VIP-kortti”. Nurukan kaivoi kortin laukustaan ja ojensi sen Matorolle.

    Jään toa otti kortin käteensä ja tutkaili sitä teleskooppisilmällään. Hänelle tuli kortin materiaalista mieleen Killjoyn haarniska. Se oli vahkien tapaan teollinen mutta silti jotenkin erikoinen. Ainut symboli, joka mustasta levystä löytyi, oli käsi. Se näytti kumman tutulta. Hän oli varma, että oli nähnyt sen aiemmin.

    “Tunnetko tämän merkin?”, hän kysyi näyttäen sitä Nurukanille.

    “Sodassa apunamme oli ajoittain vahkeja joilla oli tuo symboli, mutten pahemmin muista sen merkitystä. Niin paljon aikaa oli kulunut sodasta ja sen kauheuksista, mutta kuitenkin niin vähän. Aika oli suhteellista.

    “Sodassa… olisi minun pitänyt se muistaa. En kovin mielelläni muistele menneitä. Menneet vain yrittävät jatkuvasti tunkeutua takaisin elämääni”, Matoro sanoi haikeasti.

    ”Te saitte taistella kunniallisesti sodassa kun minä melkein kuolin jo sodan ensimmäisissä laukauksissa!” Deleva puuttui keskusteluun kun oli kuullut mainittavan Metru Nuin sodan. ”Olin nuori ja yksin saarellani kun se Svarlen hyväkäs lähti Metru Nuille ja jätti saareni ilman suojaa. Jos olisin tullut sotaan taistelemaan, olisin joko kuollut tai selviytynyt, en muuttunut tämmöiseksi puoliksi koneeksi. Kaikki on sen Metorakkin syytä… Eikun Svarlen. Eikun Metru Nuin. Olisin voinut olla kunniallinen soturi, mutta minusta tuli tällainen. Ja vielä vihollisten takia olen hengissä…”

    ”Ai, sinäkin tunnet Metorakkin? Minullakin on joitakin kalavelkoja sen kanssa”, Matoro kääntyi Delevan puoleen. ”Mutta usko minua, ei siitä sodasta voinut nauttia. Siitä ei ollut mahdollista hankkia kunniaa. Hemmetti, valtaosa kuolemista tuli kaukaa, niin ettei tappaja edes nähnyt uhriaan. Kuolemisessa saatuaan täysosuman kenttähaupitsista ei ole minusta mitään kunniallista.”

    ”Minä muutuin toaksi sodan ensimmäisinä päivinä. Mentorini Lheko antoi henkensä puolestani kun peikko murskasi hänet kappaleiksi. Näin hänen keuhkonsa, joista törrötti hammasrattaita sekä verisuonia ja muita sisäelimiä. Se ei ollut mikään kaikkein hienoin näky ja hänen rikkoutunut ruumiinsa piirtyi syvälle verkkokalvoilleni. Lheko oli valon toa kuten minäkin, mutta noh, hän on kuollut. Olen oppinut elämään asian kanssa ja yrittänyt elää hänen oppejaan noudattaen. Ehdin olla kenttäkirjurina jopa muutaman päivän, kunnes sain käteeni keihään ja miekan ja kutsun rintamalle…” Umbra puuttui keskusteluun ja muisteli menneitä.

    Kapura tunsi itsensä nuoreksi kaikkien näiden menneitä muistelevien nostalgikkojen ympäröimänä. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hän kuulunut joukkoon. Hän ei edes tiennyt menneisyyttään. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi hän taisteli ja miksi hän oli mukana. ”Tuota, palataksemme nykyhetkeen… onko seuraava suunnitelma sitten mennä sinne Onu-Metruun? Ja sen jälkeen etsimään se siru?”

    ”Ai Nimdaako me etsimme? Sitä hohtavaa mielisirua jota ei voi millään tuhota?” Deleva kysyi. Hänen olisi ehkä pitänyt olla hiljaa, koska kebabpaikoissa voisi olla vakoojia ja seinilläkin oli kuuloelimet Metru Nuilla.

    Matoro täräytti kätensä otsaansa. ”Nii-in”, hän sanoi. ”Ehkä kyseisen asian nimeä ei olisi kannattanut mainita, koska kebabpaikoissa voisi olla vakoojia ja seinilläkin on kuuloelimet Metru Nuilla.”

    ”Vahinkoja sattuu. Ja sitäpaitsi, kukaan ei ole vielä käynyt kimppuumme täällä. Tästä reissusta tulee aika helppo” Deleva kertoi, mutta muut eivät tienneet käyttikö hän sarkasmia vai ei.

    ”Otetaan chillisti. Metru Nui on asteen verran turvallisempi paikka kuin KARZAHNI tai joku muu KUOLEMAN ERÄMAA”, Kapura rauhoitteli. ”Mutta ehkä meidän ei silti kannata puhua siitä sirusta tässä kovin paljoa.”

    ”Miksi emme kysyisi Toa Mangailta sirusta?” Nurukan katsahti kumppaneihinsa. Hän oli itse ehtinyt luoda pitkällä urallaan jonkinlaisen siteen Lhikaniin ja muutamaan muuhun…

    ”Itse asiassa… tuo voisi olla hyvä idea. Tehdäänpä niin jossain välissä. Otetaan tämä alku nyt kuitenkin ihan lomafiiliksillä, käydään Arkistoissa, tutkitaan mielenkiintoisia historiallisia dokumentteja, selvitetään Käsi-kortin tarkoitus, ja sitten vasta vakavempiin asioihin”, Matoro kommentoi.

    ”Arkistot… Pölyisiä satuja ja koomassa uinuvia elukoita. Miksi en riemuitse vielä?” Deleva puuskahti ja laittoi kädet puuskaan. Mekaaninen käsi totteli hänen tahtoaan paljon huonommin kuin ennen ja se jäi ilmaan Toan naamion eteen, kuin puolustamaan toaa muilta. Hopeisen käden käsivarresta erottui selvästi pienehkö musta käsi, joka kiinnitti paljon huomiota.

    ”Onko tuo proteesi kätevä?”, Matoro kysyi Delevalta.

    ”Huonoista vitseistä pitäisi lyödä, mutasade”, Deleva vastasi ja koetti keskittyä käden hallitsemiseen. Sen sijaan käden panssarit alkoivat liikkua ja sieltä paljastui pienenpieni piippu, joka alkoi ladata energiaa ja osoittaa sitä kohti Matoroa.

    Matoro naurahti. ”Anteeksi, se ei ollut tahallinen. Mietin vain… noh, tiedätte. Oikea käteni ei ole harppuunoista huolimattaan kovin kätev- okei, se oli tahallinen surkea vitsi. Siis, onko tuo proteesisi kuinka toimiva? Kuinka nopeasti se reagoi käskyihisi?”

    ”Tämä proteesi… Se… Tekee omiaan… Koetan hallita tätä itse, mutta se ei meinaa toimia.” Deleva puuskutti. Hänen punaiselta kakamaltaan valui hikipisaroita kun hän taisteli ruumiinosaansa vastaan.” Se haluaa tappaa sinut, Matoro”.

    ”Noh, se ei ole mitenkään uusi tilanne minulle”, toa naurahti kevyesti. ”Missä sinä menetit… raajasi?”

    ”Metorakk halkaisi minut melkein kahtia ja Pimeyden metsästäjät ottivat minut vangikseen ja tekivät korjailuja minulle, mutta pakenin”. Deleva sanoi.

    ”… ei kuulosta kivalta”, Matoro vastasi myötätuntoisesti. ”Minä… minä en oikeastaan tiedä mitä se oli. Minä… se liittyy siihen asiaan, jota etsimme täältä. Kohtasin sitä etsiessäni jotakin… ei, en halua puhua tästä. En pidä näiden asioiden muistelemisesta. Historia on mielenkiintoista vain, jos en ole itse siinä mukana.”

    ”Mukava filosofia historiasta, mutta pidän koko aihealuetta tylsänä. Meidän pitäisi keskittyä tähän paskaan jossa elämme, ei muistella mitä sotaherrat ovat tehneet”, Deleva kertoi ja käsi alkoi hellittää omaa tahtoaan.

    ”Niin, no. Se on kyllä totta. Hoidetaan tämä homma kotiin, pojat. Ja sitten palataan Klaaniin”, Matoro sanoi rohkaisevasti.

    ”Legendojen kaupunki meitä siinä auttakoon”, Umbra sanoi. Toat iskivät nyrkkinsä yhteen muinaisena toa-tervehdyksenä.