Avainsana: Umbra

  • Musta Käsi I

    Mustan Käden tukikohta
    vuosikymmeniä sitten

    ”En pidä ajatuksesta”, violettimustaa Mirua kantava Olmek sanoi. ”Mitä mieltä Kenraali ja Herra ovat projektista?”
    ”Kenraali on uhannut erota, jos projektia ei lopeteta heti ja Herra on hyväksynyt tämän täysin. Herra on tälläkin hetkellä keskustelemassa Metru Nuin sotajohdon kanssa jatkotoimenpiteistä. K.A.L-projekti viedään kyllä loppuun asti, sano minun sanoneen. Teimme muutenkin jo läpimurron testiyksilön kanssa”, mustaa hunaa kantava Delron kertoi.

    Olmek ja Delron olivat Onu-Matoraneja ja tiedemiehiä Mustassa Kädessä. He olivat tehneet monen monta ruumiinavausta Metru Nuin sodan kuolleille toa-sotureille, tarkoituksenaan kerätä tietoa toista ja keino herättää heidät ehkä henkiin. Pseudotieteen rajoilla menevä tutkimus oli ollut uraauurtavaa ja siinä heille oli selvinnyt paljon asioita muunmuassa Toa-voimasta ja siitä missä toain tietoisuus sijaitsee.

    Olmekin siniset kumihanskat olivat edelleen kirkkaana verestä. Toan kallon avaaminen ja aivojen tonkiminen olivat perin sotkuista puuhaa. Oli tutkittava tarkkaan toain anatomiaa, jotta elämän ja mahdollisen sielun alkuperä sekä olinpaikka voitaisiin selvittää. Paljon tutkimusapurahoja ja aikaa oli jo kulunut näihin tutkimuksiin, mutta koska Turaga Dume oli itse henkilökohtaisesti vaatinut Kättä etsimään tavan lopettaa Metru Nuin sota, rahahanat virtasivat edelleen vuolaana K.A.L-projektiin.

    ”Eikö sinun pitäisi vaihtaa nuo hansikkaat jo? Tuot kaiken maailman epäpuhtauksia kallisarvoisiin aivoihin ja saastutat muita asioita, jos jatkat tuota”, Delron murahti. Hän ei pitänyt siitä, että Olmek oli välillä liian hutilo ja ei puhdistanut tarkkaan asioita. Kokeet eivät saisi epäonnistua Olmekin töppäilyjen takia.
    ”Lopeta tuo murmuttaminen, Delron”, Olmek sadatteli ja vaihtoi hansikkaansa. Hän desinfioi hanskat vielä etanolissa, jotta kaikki bakteerit ja mahdolliset protodiitit olisivat kuolleet. Hän kyllä tiesi säädökset, muttei aina välittänyt niiden noudattamisesta. ”Onko nyt parempi?”

    ”Paljon parempi kuten tiedät itsekin”, Delron vastasi ja silmäili samalla mittareita ja lukuja kosketusnäytöllään. Näytön luvut kertoivat Käden viimeisimmästä kokeesta. Salaman Toa, kaatunut Testiratojen Taistelussa kolme päivää sitten. Keho makasi lukittuna leikkauspöytään. Pääkallo oli leikattu auki ja ympäri ruumiin biomekaanista kehoa kulki erilaisia johtoja, jotka syöttivät informaatiota Käden tietokantaan.

    Ruumiinavaus oli ollut rutiinitoimenpide. Tällä toalla oli tarkoitus kokeilla jotakin uutta. Kädellä oli monta teoriaa siitä, miten keinotekoisen elämän luominen saattaisi onnistua, mutta vain vähän onnistuneita käytännön kokeita.

    Delron varmisti vielä kertaalleen toimintaohjeensa. Oli mainintoja joitakin vuosia sitten tapahtuneesta projektista, jossa Käden insinöörit olivat tutkineet mielenvoimia antavia esineitä. Epäkuoleman naamiota oli myös tutkittu, kuten myös legendaa Ignikasta. Regenraatio-kanokaan pohjautuneet laitteet eivät olleet toimineet. Kenties tämä toimisi, matoran pohti. Olmek kiinnitti kupariset johtimet toan aivoihin välttäen katsekontaktia ruumiin kanssa.

    Tutkijoista etevämpi kytki laitteen päälle. Toan keho kouristeli raivoisasti. Elintoiminnot näkyivät lyhyenä piikkinä. Matoran hymyili. Hän sääti lisää tehoa hitaasti mutta varmasti toverinsa seuraten inhoten sivussa. Toan aivoalueet näyttivät aktivoituvan keinotekoisesti yksi toisensa jälkeen.

    Toa savusi. Aivot leimahtivat tuleen. Laitteisto meni shokkiin. Delron lennähti selälleen Olmekin etsiessä vaahtosammutinta (johon tämä kompastui). Sireeni ulvoi, koe oli epäonnistunut.

    ”Tämä ei voi olla oikein”, Olmek mutisi noustessaan hitaasti. Hän vältti katsomasta päättömään toaan. Jos se oli kuolemattomuuden hinta, hän jättäisi sen mieluummin maksamatta.

    Vuosikymmeniä myöhemmin

    Umbra ja Lheko matkasivat kierreportaita pimeydessä, sillä Umbran valoräjähdys oli käristänyt lähes joka paikasta valokivet. Kaksikko saapui juosten ja huohottaen laboratorion ovelle, jonka läpi Umbra juoksi, koska hänellä ei ollut elementtivoimiaan. Toa kaatui lasisen seinän ja lasinsirpaleiden läpi. Hän vuosi verta, mutta vain vähän. Lasinsirpale oli viiltänyt toan avointa lihaskudosta. Se ei saisi haitata pelastusoperaatiota.

    “Mikset käytä varjoja apunasi? Varjot ovat vain valon olemattomuutta ja kolikosta pitäisi tietää toinenkin puoli valaistuksen saavuttamiseksi”, kal kysäisi valon toalta tämän kerätessä itseään lattialta. “Se satuttaisikin sinua vähemmän kuin tankkina toimiminen”.

    “Minun varjoillani on oma tahtonsa, joka ottaa pian vallan, jos käytän varjovoimia”, Umbra sanoi surullisesti. “En voi antaa niille valtaa ja voimia toimia, koska ne saavat aikaan vain hävitystä”.
    “Kuule. Sinun pitää vain oppia hyväksymään se, että jokaisessa meissä on varjoa sisällämme, toisissa enemmän kuin toisissa. Valon toana sinun olisi ehdottoman tärkeää hyväksyä ja tajuta se, koska täysin valosta koostuva olento on yhtä moraaliton kuin olento, joka on täynnä varjoa. Ääripäät eivät ole koskaan hyvästä. Et tule pelastamaan ystävääsi näin vähillä valovoimillasi, paitsi jos osaat taktikoida”, Lheko kertoi ihmeellisen rennosti, vaikka hänen puheestaan paistoi läpi uupumus ja väsymys.

    Umbra tuhahti ja yritti saada mukautuvaan haarniskaansa järkeä. Mitä ideaa oli haarniskassa, jos se suojasi täysin satunnaisesti, hän pohti, mutta tekniikan ihme ei vain näyttänyt tottelevan käyttäjäänsä. Valon toa älähti vetäyessään lasinsirun pois. Hän ei voinut edes sulkea haavaa laserilla voimiensa puutteessa.

    Hän nojasi metalliseen leikkauspöytään edessään ja tajusi ympäristön kammottavuuden. Leikkauspöydän ympärillä katosta roikkui robottikäsiä ja niiden kappaleita. Johtoja oli pölyn alla paljon, ja valtaosa niistä johti suuriin, kylmiin tietokoneisiin huoneen reunassa. Lheko näytti huomanneen saman asian, eikä vaikuttanut puheliaalta. Hän muisti jotakin.

    Umbra ei tarvinnut muistoja tietääkseen mitä tässä samaisessa huoneessa oli tehty.

    Kaksikko oli aivan hiljaa ummehtuneessa ja pölyisessä laboratoriossa, josta huokuivat epämoraaliset kokeet ja kuolema. Umbra yritti tutkia jotain tietoja käden kokeista ja onnistui löytämään kivitaulun, johon oli raapustettu tietoja kokeissa käytetyistä Toista. Sitä miksi tiedot oli kirjoitettu kivitauluun ei valon toa tiennyt, mutta se ihmetytti häntä suuresti.

    Toa Svarle, tulen toa. Toa Dradde, jään toa, Mangai. Toa Azglar, tulen toa. Karakua, kiven toa. Toa Lheko, valon toa. Lista jatkui ja jatkui ja jatkui. Umbra laski taulun sivuun ja yritti olla palauttamatta mieleensä kaikkia noita nimiä. Ei hän niitä kaikkia tuntenut, mutta monet niistä kuuluivat sodan suurille sankareille – legendoille, esikuville. Dradde oli kuollut metsästäjien teloittamana puolustettuaan Suurta Temppeliä viimeiseen mieheen. Karakua oli nauranut aina, kuollessaankin. Lheko, Svarle, Azglar, kaikki kuolleita… tai niin heidän pitäisi olla. Umbran muistelun kadotti tietokone, joka heräsi yllättäen. Sen vihreä hohde näytti kirkkaalta huoneessa.

    Kumpikin seikkailijoista asteli pelonsekaisella mielenkiinnolla varustettuna sen luo. Näytöllä oli vielä lisää nimiä. Nimiä, koodeja ja aikoja. Valmiit KAL-mallit, keskeneräiset mallit, epäonnistuneet mallit, Umbra luki. Tutkimuksen johtajia ja alijohtajia. Toa Niz, Delron, Qynurb, nimiä oli paljon. Mutta Kalien nimiä oli enemmän. Valtaosa oli tilansa perusteella horroksessa.

    Paitsi se, joka oli heräämisaikansa perusteella herännyt vasta minuutti sitten. Ja toinen, joka oli herännyt kuusi minuuttia sitten. Ja sitä edeltävä, jonka heräämisestä oli kymmenen minuuttia.

    Sammuneita kaleja heräili hitaasti, mutta varmasti.

    ”Lheko”, Umbra kysyi, tuijottaen kellonaikoja näytöllä. ”Mikä ne herättää?”, hän kuiskasi.

    ”Ystäväsi”, Lheko vastasi surullisesti. ”Svarle on varmaan jo käynnistänyt Nui-kivikondensaattorinsa, jonka avulla hän aikoo herättää kaikki veljensä. Se tarkoittaa Matoron muuttumista Turagaksi tai mahdollista kuolemista, jos emme pidä kiirettä”.

    ”Sitten pidämme kiirettä”, Umbra vastasi päättäväisesti. ”Missä Svarle on?”

    ”Herättämössä. Sinne ei ole pitkä matka. Pääsemme käytäviä pitkin sinne suhteellisen nopeasti, mutta ensin sinun pitää tehdä jotain ulkonäöllesi. Et voi mennä keltamustana Svarlen luokse huomaamattomasti”, Lheko kertoi.

    ”Mutta miten voin vaihtaa väritystäni, jos minulla ei ole valoa jäljellä ollenkaan?” Umbra kysyi. Sitten hän sulki silmänsä ja yritti ottaa yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa, joka oli yhtä hänen olemuksensa kanssa. Jos hänen matoran-veljensä ja sisarensa pystyivät siihen olematta Toia, mikä estäisi häntä taivuttamasta valon spektrejä vain sen verran, että hän näyttäisi hopeaiselta ja harmaalta.

    Umbra laittoi kätensä yhteen (vaikka toinen olikin iso kanuuna) ja otti yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa. Heikkoa valoa alkoi virrata hänen kämmenistään ja hän ohjaili valon kulkua mielensä voimalla. Valo söi hänen keltamustaa väritystään ja korvasi sen hopeaisella ja harmaalla. Kun muutos oli ohi, Umbran viimeisetkin valot sammuivat, vain silmät ja sydänvalo hehkuivat oransseina pimeydessä.

    ”Silmäsi ovat yhä väärän väriset, mutta sinulla ei taida olla kykyä tai voimaa niiden värien vaihtamiseen. Ja nyt sinun on pakko koettaa kontrolloida ja taivuttaa varjoja, sillä ilman sitä emme oikein näe eteemme pimeydessä”, Lheko mutisi. ”Sinusta tuli kaltaisemme”.

    Lhekon lausahdus laittoi Umbran miettimään. Hän oli kuullut saman sanonnan joskus aikaisemminkin, muttei millään muistanut missä. Ehkä siinä oudossa hopeaisessa unessa, josta hän oli pelastanut vaihtoehtoismaailman vastineensa? Oliko kyseinen uni käymässä nyt toteen, sitä Umbra ei tiennyt. Hän ei viitsinyt kertoa siitä Lhekolle mitään, koska klaanilainen ei sentään paljastaisi kaikkea entiselle opettajalleen.

    ”Meidän pitää laittaa juoksuksi ja suunnata Matoron ja Svarlen luokse!” Umbra huudahti ja laittoi askelta toisen eteen. Metalliset jalat metallisella lattialla tekivät varsinaista meteliä, joka pian herättäisi koko käden tukikohdan viimeisetkin Kalit…

    Herättämö

    Toa Svarle oli kuin metallinen vuori kohotessaan toan sumuisen näkökentän kulmassa. Etäällä paistoivat kymmenien kalien silmät. Epäkuolleen teknodiktaattorin puhe pauhasi ja kaikui kammion seinissä.

    Nimda oli sillä. Epsilon oli tuolla metallihirviöllä, Matoro parahti ajatuksissaan toivottomana.

    Jostakin syystä sirun menetys ajoi yli itsesuojeluvaiston. Jään toa oli menettänyt naamionsa. Parannuskivi ja aseet olivat poissa. Hän oli kiinni oudoissa laitteissa. Jokin sädeaseen kaltainen laukaisin vähän matkan päässä hänestä ampui sinistä sädettä toan sydänkiveen. Se sai hänet tuntemaan itsensä äärettömän heikoksi. Tilanne oli painajaismainen. Eri tavalla painajaismainen kuin Abzumo tai Nuk- voi luoja, pitikö minun nyt ajatella niitäkin, Matoro kirosi. Hän yritti tavoittaa kivoja ajatuksia, joita hän yleensä asioista löysi, mutta törmäsi vain seinään masennusta.

    Hohtava siru kädessään Svarle valaisi koko kolkon herätyskammion. Svarle nousi sulatetuista haarniskanpalasista ja aseista kootulle istuimelleen pitämään puhetta herätetyille joukoilleen. Itsevarmuutta ja voimaa säteilevä johtaja aloitti puheensa.
    ”Vuosia sitten meidät luotiin yhtä tarkoitusta varten”, hän huusi. ”Vain yhtä!”

    ”Meidän tuli puhdistaa Metru Nui. Pelastaa Legendojen Kaupunki itseltään ja vastustajiltaan. Petos lukitsi meidät tänne, mutta vihdoin meillä on keino päästä pois!” johtaja huusi, ja nosti valkeana hohtavan kouransa ilmaan.

    Muutamat kalit hurrasivat kolkoilla, metallisen kuuloisilla äänillään. Nimdan siru säteili energiaa ja vaikutti myös Svarlen lähellä olleisiin Kaleihin. Siru poltti Svarlen kättä tummaksi, mutta Kalien johtaja ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

    ”Veljemme heräävät”, Svarle aloitti. Matoro tunsi voimansa ja elämänsä kaikkoavan hänestä. Kaikkoavan hänestä ja siirtyvän johonkin muuhun. ”Mielen Kivi on meillä. Meidän, Sähköistyneiden, on jälleen aika nousta! Kuollut ei enää koskaan kuole!” Kal huusi. Kuoro toisti: ”Kuollut ei enää koskaan kuole!” Huudot olivat niin innostuneita kuin kuolleilta vain saattoi odottaa.

    Svarle näytti hetken epäröivän. Hän nosti kätensä ja sali hiljeni.

    Hän puristi Epsilonia ja silmäili huonetta.

    ”Toia on kaksi”, hän rikkoi hiljaisuuden.

    Toivon pilkahdus käväisi Matoron naamiottomilla kasvoilla kuin varjo. Umbra, hän ajatteli. Valon toa oli keksinyt jonkun ovelan juonen hänen pelastamisekseen? Ajatus piti jään toaa tajuissaan ja antoi hänelle voimaa.

    ”Astu esiin”, Svarle kehoitti astelessaan tasanteellaan lähemmäs Kal-joukkoja. ”Astu valoon”, Kal-johtaja määräsi.

    ”Olen valo”, hopeainen soturi sanoi ja astui eteenpäin hopean harmaasta väkijoukosta.

    Svarle naksautteli ranteitaan ja nyrkkejään valmistautuvasti. ”En näe valoa, toa”, hän lausui mittaillen tulijaa katseellaan.

    Umbra sulki silmänsä ja otti yhteyttä minimaaliseen elementtivoimaansa. Hänen haarniskansa muuttui takaisin keltaiseksi ja mustaksi, mutta keltainen väri säteili valon energiaa lähes kullan sävyissä. Oli aika antaa Kaleille varsinainen show.

    ”Liity meihin valon toa. Tule osaksi meitä, Kaleja. Me puhdistamme tämän maailman roskasta ja luomme järjestyksen kaaokseen. Tule osaksi meitä, kuten on tarkoitettu ja unissasi kerroimme jo sinulle”, Svarle kertoi. Huoneessa oli nyt kaksi hohtavaa kohdetta, Umbra itse ja Svarle, jolla oli yksi Nimdan siruista.

    ”En ikinä liity teihin, koska olette kiduttaneet ystävääni ja vieneet hänen voimansa. On aika vapauttaa klaanilainen”, Umbra huusi ja latasi todella nopeasti käsikanuunaansa viimeisen sähkörakettinsa. Raketti lensi pysäyttämättä outoon koneeseen, joka vei Matoron voimia. Se aiheutti räjähdyksen, joka hajotti koneen ja vapautti toan.

    Svarle asteli istuimeltaan alas nimda kädessään ja hän otti kilpensä selästään ja liitti sen käteensä, jossa Epsilon oli yhä tallessa. Hänen kämmenensä oli jo palanut täysin mustaksi sirun poltteesta. Oikeaan käteensä Svarle otti pitkän ja terävän prototeräslyömämiekan.

    Muut Kalit väkijoukossa valmistautuivat käymään Umbran kimppuun, mutta näiden johtajan telepaattinen käsky kielsi sen. Valon toa hyppäsi tasanteelle pitäen katseensa tiukasti Svarlessa. Tajuton jään toa makasi huoneen kulmassa.

    Svarle oli pitkä, pitkä ja paksusti haarniskoitunut. Umbra piti miekkaansa poikittain, valmiina iskuihin.

    Svarle syöksyi kilpi edellä päin toaa, iskien tähän avaruusjunan voimalla. Umbra horjahti sivulle ja torjui vain vaivoin vastustajansa miekaniskun. Valon toa kierähti vastustajansa sivulta ja iski tätä, mutta miekka ei läpäissyt haarniskaa. Umbra väisti Svarlen käännöksen ja yritti iskeä, mutta kolossi torjui yrityksen. Metallihaarniska painoi päälle sarjoilla voimakkaita iskuja, eikä Umbra tuntenut kykenevänsä selviämään enää kauaa.

    Valon toa kutsui varjoja avukseen, ja varjot tulivat.

    Umbra katosi siluetiksi ja ilmestyi silmänräpäyksessä Svarlen taakse, sivaltaen tätä terällään. Svarle yritti iskeä kilvellään, mutta varjot peittivät toan. Ne kiersivät kaksikkoa. Umbra katosi, ilmestyi, iski. Mutta Käden valmistama haarniska ei hajonnut.

    ”Näen mielesi”, Svarle huusi ja valkea valo räjäytti varjot pois. Ne kerääntyivät yhä uudelleen Valon Toan ympärille. ”Näen ajatuksesi”, Kal pauhasi Nimdan palaessa valkeana. ”Näen suunnitelmasi!” hän huusi, ja valkoisuus iski Umbraan kuin seinä.

    Valon toa lensi iskun voimasta päin metallista laboratoriopöytään ja sitten sen kanssa seinään. Katosta putosi tomua ja hiekkapölyä. Kivusta päätellen hän olisi olettanut kaikkien luidensa olevan murtunut, mutta kipu oli enemmänkin psyykkistä kuin fyysistä.

    Svarle nauroi ja asteli häntä kohti. Umbra tavoitteli kullansävyistä sapeliaan, mutta tarttui vain pöydällä olleeseen Matoron kanohiin. Erityisemmin ajattelematta toa asetti kanohi Cencordin kasvoilleen. Se mukautui hänen väritykseensä ja muuttui kultaiseksi.

    Akakukasvoinen Svarle odotti itsevarmasti Umbraa nousevaksi. Hän oli valmiina.

    Umbra sulki silmänsä (joista toisella ei nähnyt juuri mitään, sillä teleskooppisilmien linssit olivat melko säröillä kaiken koetun jälkeen) ja tunsi naamion säteilevän outoa vierautta. Toa määräsi naamiota ja se taipui hänen tahtoonsa, ja kokonainen psyykkinen ulottuvuus aukeni Umbran eteen.

    Valon toa keskittyi Svarleen. Hän kävi kiinni tämän tajuntaan äkkiäarvaamatta. Svarle horjahti taaksepäin, ja Umbra syöksyi pystyyn. Sähköraketti osui Svarlen haarniskaan, ja pian oli valon toa tanssimassa miekkatanssiaan kolossin ympärillä kahden mielen kamppaillessa. Naamio tuntui tarvitsevan vain heikon työnnön, jonka jälkeen se taisteli kuin itsenäisesti.

    Mielitaistelu ja fyysinen taistelu sulautuivat yhdeksi maailmaksi, kun Svarle keskittyi Epsiloniin. Todellisuus ja kuviteltu yhdistyivät, ja Umbran Cencord muuttui miekasta kilveksi. Mielen naamio tuntuu vain heikolta suojalta Nimdan mahtia vastaan.

    Varjot ja valkea valo tanssivat tasanteella. Umbran iskut eivät läpäisseet Käsi-haarniskaa, eivätkä hänen mieli-iskunsa pärjänneet Nimdaa vastaan. Hän oli nopeampi, mutta yhdestäkin epäonnistumisesta hän olisi mennyttä.

    Valon toa väisteli pitkän miekan iskuja parhaansa mukaan; nyt häntä pommittivat myös valkoiset, todellisuuden kuoren läpi puskevat tappavat terät ja miekat. Niiden aallot murtuivat hänen psyykkiseen kilpeensä, joka tuntui toimivan jatkuvasti itsenäisemmin ja itsenäisemmin. Välillä Umbra oli kuulevinaan joitakin ajatuksia, jotka eivät selvästi kuuluneet kenellekään siinä tilassa. Se ei kuitenkaan haitannut häntä. Hän ei ehtinyt ajatella sitä.

    Svarlen pitkämiekka hehkui valkoisena ja kasvoi pidemmäksi, suuremmaksi, voimakkaammaksi. Fysiikan lait ja todellisuus taipuivat Nimdan sirun alla. Maailma yritti kuristaa Umbraa, mutta Cencord torjui sen kaiken. Svarlen mielimiekka murtui ennen iskeytymistään Umbraan. Kanohi tuntui vain voimistuvan.

    Sitten se räjäytti kaikki Svarlen sekopäiset kuvitelmat takaisin niiden lähettäjänsä naamalle valtavana miekkamyrskynä. Teräskolossi romahti maahan valon toa kintereillään. Umbra syöksyi tämän ylle ja iski sapelillaan tätä kasvoihin. Hakkaavat osumat tekivät naamioon syviä uria. Kaksi teleskooppisilmää särkyivät sisäänpäin, kurkkuun tuli kolmisenttinen haava. Mutta haarniska ei antanut periksi.

    Teräskäsi tarttui Umbraa jalasta ja iski tämän brutaalilla voimalla maahan.

    ”Teräsi ei tehoa haarniskaani”, Svarle huusi. Ennen kuin toa tajusi, Kal painoi häntä maahan ja iski haarniskahanskallaan tätä kasvoihin. Cencord taittui sisään poskesta ja irtosi. Umbra taisteli turhaan rautavuorta vastaan, ja oli tajuntansa rajamailla toisen päähän kohdistuneen iskun osuessa tähän.

    ”Teidän maailmanne palaa”, Svarle vaahtosi pahoinpidellyn naamionsa takaa. ”Te kaikki palatte”, hän iski nyrkillä Umbraa. Valon toan kasvot olivat veressä. Hänellä ei ollut enää voimaa.

    ”Toivottavasti tämä tehoaa, rautaäpärä”, kuului Svarlen takaa, ja vihertävänä hehkuva ionikatana lävisti Svarlen niskan, pureutui kurkun läpi ja tuli ulos toiselta puolelta. Svarle nousi ja riuhtoi, iskien taakseen ilmestyneen jään toan nyrkiniskulla sivuun. Hän sortui polvilleen kiehuen tuskasta. Epsilon putosi lattialle. Svarle tarttui miekkaan ja kiskoi sen irti, leikaten kurkkuunsa entistä syvemmän viillon. Hän heitti Käden valmistaman katanan syrjään ja romahti alas. Hänen kurkkunsa kipinöi. Hänellä oli vaikeuksia tuntea kehoaan.

    ”Te”, hän huohotti pidellen kaulaansa. ”Palatte.”

    ”Te niin palatte. Minä niin nautin teidän polttamisestanne”, hän sanoi katkonaisella äännellä ja nousi koko pituuteensa.

    Matoro, joka sovitteli kovia kokenutta Cencordia päähänsä, näytti laihalta ja heikolta, mutta seisoi uhmakkaasti ionikatana kädessään puolustamassa Umbraa.

    Svarle syöksyi eteenpäin raivon vallassa tavoitellen jään toaa, mutta Mustalumi oli nopeampi. Svarlen nyrkki kohtasi ionikatanan terän, ja puolet metallikämmenestä irtosi. Matoro kierähti lähemmän ja iski teränsä Svarlen vatsaan, pyöräyttäen sitä. Kal riuhtoi jään toan irti itsestään ja karjui. Hän otti ionikatanan käteensä kehostaan ja iski sen terän katki polveaan vasten, heittäen palaset maahan.

    “Svarle!” kuului äkkiä Kalien keskuudesta huuto. Metallivuori kääntyi. Kalit tuijottivat eteenpäin tyhjinä – kaikki paitsi yksi. Huoneen perällä seisoi Lheko harmaassa Kal-haarniskassa ja Mustan Käden ohjusheitin kädessään. Kalien johtaja nosti kätensä kuin auktoriteettiaan kohottaakseen, mutta silloin Lheko ampui. Kymmenet ohjukset pyörivät huonosti kalibroitua spiraalia ja iskeytyivät kaikkeen. Räjähdys sai huoneen lattian pettämään, ja Svarle syöksyi kymmenien kalejen ja kivimurskan kanssa alas.

    Kalien johtaja kuitenkin nousi kipinöivänä ja hirviömäisenä kivimurskan alta. Toa-pari oli siruineen ylhäällä, räjähdysaukon reunalla. Alhaalla hänen ympärillään oli Kaleja, hajonneita ja ehjiä.

    Hän näytti hulluuden ajamalta ja tuskaiselta, mutta määrätietoiselta. Hän tietäisi, mitä tekisi. Sanaakaan sanomatta Svarle ja joukko kaleja katosivat toien näköpiiristä johonkin alemman huoneen ovista.

    Haavoittunut Svarle ei kauaa vitkastellut vammojensa kanssa, vaan johdatti joukon selviytyneitä Kaleja, joiden joukossa oli enemmistö kahdentoista eliitin ryhmästä. Kalien johtajalla oli suunnitelma Toain lyömiseksi, suunnitelma joka oli perin riskialtis. Mikään muu ei enää merkinnyt kuin toien päihittäminen.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=CkuBFYtlJwo]

    Svarle saapui joukkoineen Mustan Käden Sähköistyneen protodermiksen kammion oven taakse. Monimutkainen salasanasysteemi oli helppo ohittaa räjäyttämällä se rannetykillä, millainen oli jokaisella eliittiryhmän jäsenellä. Johtajan ei tarvinnut edes sanoa käskyä, koska hänellä oli yhteys ja hallinta melkein kaikkien Kalien mieliin.

    Ruostuneet metalliovet aukesivat hirveää ääntä päästäen, koska niitä ei oltu käytetty vuosikymmeniin. Lopulta kärsimätön Svarle käski kahden eliittiyksikön räjäyttää ovet, jolloin ne sulivat muodottomaksi metallimössöksi lattialle. Tässä huoneessa tehdyt kokeet olivat johtaneet heidän syntyynsä. Se myös johdattaisi heidät kehityksensä seuraavalle tasolle.

    ”Kalit. Kohtalomme on muuttua legendojen Nuva-sotureiksi, joilla on suuremmat voimat kuin kellään ja jotka saavat voimansa Sähköistyneen Protodermiksen jumalalta. Meidän on aika toteuttaa Kohtalomme, jotta saamme tuhottua nuo Toat ja valloitettua universumi”, Svarle sanoi uhmakkaasti, pidellen samalla kaulaansa, josta hänen energiansa vuosi avoimesti ulos.

    Kalien eteen aukeni lähes koko huoneen lattian alan peittävä allas täynnä hopeista litkua, joka pulppusi ja kupli sekä säteili energiaa. Sähkövarauksia ilmeni aineessa jatkuvasti ja aine vaikutti todella epävakaalta. Oli suoranainen ihme miten oltiin onnistuttu luomaan allas, mitä aine ei muuttanut tai tuhonnut.

    ”Miehet. Käsken teitä kohtaamaan kohtalonne Kaleina ja muuttumaan Nuviksi!” Svarle huusi ja osoitti joukoilleen hopeista litkua. Mukisematta soturit astuivat pulppuavaan aineeseen.

    Sähköistyneellä Protodermiksellä on voima tuhota tai muuttaa siihen pudonnut esine tai asia. Usein aineen reaktiot ovat ennalta-arvaamattomat. Kalien pudotessa aineeseen ne huusivat, sillä aine poltti heidän kidutettuja sielujaan. Svarle huusi, sillä hän uskoi täyttävänsä ennustuksen, jossa hän muuttuisi Nuvaksi, uudelleensyntyneeksi.

    Hopeinen aine kupli kuin kiehuva meri. Sähköreaktioita oli ympäri allasta ja kaikki näytti siltä kuin Kaleista olisi oikeasti muuttumassa voimakkaampia, uudelleensyntyneitä Toia, Nuvia.

    Svarle tunsi itsensä muuttuneeksi noustessaan altaasta hitaasti. Hän ihmetteli mitä hänen alaisilleen oli käynyt ja mikseivät he olleet muuttuneet Nuviksi. Svarlen Akaku oli muuttunut hopeiseksi Akaku Nuvaksi ja hän oli saanut kiiltävämmät panssarit. Uudistunut ja voimakkaampi mielenvoimien energia virtasi hänen sisällään.

    Allas ei ollut kuitenkaan vielä päästänyt Svarlea. Se pulppusi ja kiehui. Räjähdyksiäkin tapahtui paljon ja jotain alkoi nousta aineesta. Jotain suurta ja hopeaista, hirviömäistä. Muut Kalit olivat fuusioituneet valtaisaksi hirviöksi sähköistyneen protodermiksen kanssa ja muodostivat hopeaisia lonkeroita, mitkä alkoivat havitella Svarlea. Olento oli groteski hirvitys sähköistynyttä nestettä ja kalien panssareita, mitkä kiiltelivät valossa kirkkaina.

    ”Sinä liityt meihin”, Olento sanoi moniäänisesti ja vaikertaen. Meihin, meihin meihin, se kaikui. Mekaaniset äänet olivat rosoisia ja vaikersivat. Kal-hirviö oli tuskissaan ja kurotteli Svarlea, jolla ei ollut mahdollisuuttakaan päästä pakoon.

    ”Energiakylpy katkaisi siteemme, et enää hallitse meitä”, olento huusi Svarlen mielen sisällä. Meitä, meitä, meitä, huoneessa kaikui kun Svarle tunsi altaan vetävän häntä takaisin pinnan alle. ”Me olemme yksi”. Yksi, yksi, yksi.

    Svarle karjui hopeisten lonkeroiden vetäessään häntä takaisin altaaseen. Kymmenet mielet tuntuivat syöksyvän häntä kohti. Hän suli, hän hajosi. Hopea veti hänet pohjaan. Hän tunsi hukkuvansa, eikä hän sen jälkeen tuntenut mitään.


    Herätyskammiosta ei ollut enää paljoa jäljellä. Oli vain tasanteenpuolikas, jonne kaksi toaa olivat syöksyneet Lhekon ohjusten vyöryttäessä lattian alas. Toa Kal asteli huoneen ulointa reunaa heidän luokseen, astellen varovaisesti sortuman reunalla.

    Matoro nousi varovasti pystyyn ja asetteli vääntynyttä naamiotaan. Umbra nousi huonovointisen näköisenä istumaan hänen viereensä. Jään toa oli löytänyt varusteensa huoneen nurkasta vapauduttuaan, mutta Epsilon oli pudonnut alas. Vyössään hänellä oli juuri nyt vain parikymmentäsenttinen katkennut ionikatana.

    ”Ihan hyvä ajoitus”, hän totesi raskaan hengityksensä lomassa.

    ”Oli aika täpärä paikka. Tunnetko olosi kauhean erilaiseksi nyt?” valon toa kysyi.

    ”Hän on yhä elossa ja tuolla jossain”, Lheko sanoi synkästi ja pohti johtajaansa.

    ”Häivytään täältä, diagnosoin itseni myöhemmin”, Matoro sanoi päättäväisesti ja testasi tasanteen reunan kestävyyttä. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi kysynyt Umbralta ainakin miljoona kysymystä viimeisistä tunneista ja esimerkiksi siitä kuka hänen mukanaan oleva Toa Kal oli. ”Tai heti kun olen löytänyt Nimdan.” Toa katsoi alas, muttei skannerisilmällään nähnyt muuta kuin rikkinäistä särinää.

    ”Meidän pitäisi kiirehtiä”, Toa Kal vaati. Umbra näytti tutkivan haarniskansa vahinkoja.

    ”En jätä sirua”, Matoro sanoi ja ampui harppuunakaapelin kattoon ja valmistautui laskeutumaan alas sortumaan etsimään Epsiloniaan. ”Olen ihan kohta valmis”, hän totesi pudottautuessaan alas.

    Umbra oli huutamassa toa-veljelleen jotakin, mutta se hukkui meteliin. Hopeinen massa iskeytyi läpi betoniseinän syösten valon toat alas monien rakenteiden mukana. Svarlemainen ylimielinen nauru kaikui kaivannossa sekoittuen hulluuteen, kun protodermiksinen hahmo murskasi seinät tieltään. Umbra putosi korkealta kyljelleen romuun Lheko mukanaan. Matoro oli lentänyt selälleen maahan yksi harppuunoistaan käyttökelvottomaksi revenneenä. Nimdan siru oli lähes hänen kädessään.

    Hopeaa ja valkoista hehkuva hirviö kohosi heidän edessään. Se oli kuin maasta kohoava orgaanisen kaltainen humanoidimassa, jonka etäisesti kanohi Akakua muistuttavat kasvot olivat revenneet veitsimäisten hampaiden puutarhaksi. Svarlen pitkät kädet tarrautuivat kattoon ja seiniin olennon raahatessa itseään eteenpäin sulattaen kaiken altaan.

    ”Minä olen Nuva”, Svarlen ääni huusi kaikkialta nesteestä. Nuva, nuva, nuva, kuoro toisti. ”Puhdas”, hän huusi, ja kuoro toisti. Puhdas, puhdas, puhdas. Se oli viimeinen asia, jonka Matoro kuuli hopeisten kynsien iskun heittäessä hänet siruineen seinämään.

    Umbra syöksyi niin nopeasti kuin pääsi Matoron luokse. Heikko jään toa huohotti sirun vieressä ja ei voinut kovin hyvin. Epsilon hohti metalliromussa ja oli perin houkutteleva elementtinsä menettäneelle valon toalle.

    Valon toa pysähtyi kuitenkin miettimään sirua. Olisiko sen käyttäminen nyt viisasta, vai tekisikö hän nyt väärän siirron?

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=BN_bpacZ0bQ]

    Ääni Umbran mielessä oli sirun käyttämisen puolella, mutta hän epäröi. Svarlen lähestyvät mekaaniset lonkerot ja koko muu olemus olivat kuitenkin sen puolella, että sirua oli pakko käyttää. Valon toa loi tykistään varjokäden, jolla hän poimi sirun. Sitten hänen tajuntansa räjähti.

    Mieliavaruus muuttui osaksi nähtävää todellisuutta. Punainen tähti, kaksoisauringot, kuu ja toa-tähdet tulivat osaksi huoneen olemusta, koska sellaisena Umbra koki mielensä, avaruutena. Tähdenlennot lensivät lattian alla ja päällä, menivät läpi kaiken. Se oli samalla todellista ja ei.

    Umbra tunsi voimiensa kasvavan. Hän oli taas voimissaan ja pystyi käyttämään valoa, mutta vain Nimdan avulla. Todellisuudessa hän oli valjastanut varjoenergiat käyttöönsä, mutta ne vain näyttivät valolta, koska ne olivat vain kolikon kaksi eri puolta.

    Svarlen mielenhallintavoimat olivat kasvaneet fuusioituessa muiden kalien kanssa, mutta tätä ajoi sula hulluus. Monien mielien yhteensulautuma oli vain pelkkää tuskastuneiden sielujen huutoa ja korinaa.

    Umbra näki itsensä nuorena keltavihreänä Toa-soturina taistelemassa suurta hopeista petoa vastaan. Hänen tykkikätensä tilalle oli kasvanut hänen oikea kätensä takaisin ja hänellä ei ollut typerää ja epäkäytännöllistä mukautettavaa haarniskaa. Oli aika kohdata hirviö.

    Kultainen miekka kädessään Umbra alkoi katkoa lonkerohirviön mekaanisia raajoja, jotka kuitenkin kasvoivat sitä mukaa takaisin kun hän niitä onnistui katkomaan. Valon toa muuttui lopulta valonsäteeksi ja suhaili olennon ympärillä nuoruuden ketteryydellä ja täynnä elementtivoimaa ja raajoja putoili pitkin poikin mielikuvituksen ja todellisuuden rajoilla olevalle lattialle.

    Svarle kuitenkin vain nauroi. Tuskaiset mielet kävivät Umbran kimppuun, brutaali voima kävi Umbran kimppuun. Toa väisti mielen voimalla hopeiset lonkerot, joiden iskut räjähtivät nesteeksi osuessaan maahan, vain kerääntyäkseen jälleen kerran yhteen. Kammioissa kaikui huudot kuolemasta ja kostosta; kaikki Kalien tuska ja turhat haaveet purkautuivat hirviöstä ulos. Kaikki sodan arvet avautuivat ja kävivät kiinni Umbraan, joka valollaan niitä piti loitolla. Protodermis-hirviöön ei näyttänyt toimivan mikään, mitä Umbra kykeni tekemään.

    Valon toa näki kaiken ympärillään yhtä aikaa – hirviön, haavoittuneen Matoron tajunnan rajamailla, Lheko Kalin raivaamassa haarniskallaan pakotietä. Hän näki myös itsensä. Toisen itsensä. Varjoja hallitsevan itsensä, yhdessä niin monen muun muiston kanssa. Ne tuntuivat olevan yhä enemmän olemassa, mitä enemmän hän niitä ajatteli. Kaikki, mitä hän ajatteli, tuntui olevan olemassa.

    Pimeys nauroi kun se keräsi itselleen ruumista, johon ilmestyi ensimmäisenä hordika-myrkyllä mutatoitu kanohi, josta törrötti kaksi sarvea. Ja punaiset, ilkeät silmät. Osa Umbraa, jonka hän oli halunnut piilottaa olisi nyt tärkeä liittolainen.

    ”Saat luvan auttaa minua, veljeni”, Valo-U sanoi ja katsahti veljeensä, joka oli hänen synkkien ajatustensa outo ruumiillistuma. Veli nyökkäsi ja loi toiseen pitkäkyntiseen kouraansa suuren tumman pitkämiekan.

    Varjo-U ei sanonut mitään, vaan loi vatsastaan suuren varjokouran, mikä piti kädessään suurta miekkaa. Se alkoi katkoa lonkeroita samalla kun pimeyden olento loi mielikuvituksellaan varjotikarien parven, minkä se ohjasi päin hopeista ja välkkyvää massaa.

    ”Eikö meitä ole kolmas, se pikkukaveri?” Varjo-U virnisti kun hän vapautti parven tikareita ja lonkeroita putosi maahan. Svarle kuitenkin vain kasvoi ja kiehui.

    Svarle vastasi hyökkäykseen luomalla lonkeroistaan teriä ja moottorisahoja, jotka alkoivat tanssia villisti Umbrien ympärillä, yrittäen osua kahteen valosta ja varjosta koostuvaan olentoon. Varjo-U teleporttaili itsensä varjosta toiseen kun Valo-U muuttui valonsäteeksi ja yritti näin saada olentoon vahinkoa ja väistellä sen iskuja.

    ”Meidän pitää toimia yhdessä ja tuhota tuo, ei tanssia miekkatanssia!” Varjo-U huusi veljelleen, joka väisteli juuri hopeisia moottorisahalonkeroita. Kalien tuskahuudot täyttivät mieliavaruuden ja tekivät taistelusta kammottavan ja kuvottavan.

    Hänen veljensä oli oikeassa. Aikaa ei olisi paljon, sillä hän tunsi omien ruumiillisten voimiensakin hiipuvan yhä vuotavasta haavastaan.

    ”Minua ei voi tuhota”, Svarlen ääni kaikui. Tuhota, tuhota, tuhota, kuoro toisti. Sähköistyneen protodermiksen kourat murskasivat Umbran kuvitelmia raa’asti valkoisiksi psyykkisiksi sirpaleiksi.

    ”Kohtaloni on voittaa! Kohtaloa ei voi kumotaaaargh!” Svarle karjui tuhannella suulla. Varjo-Umbra katosi hopeiseen virtaan. Kiveä sortui valkoisena palavan hopeasoturin päälle. Koko torni natisi liitoksistaan sähköistyneen protodermiksen syödessä sen tukirakenteita.

    ”Umbra”, Lhekon kal-huuto kutsui valon toaa. Se kuulosti lähes lämpimältä. ”Meidän pitää lähteä”, hän huusi, mutta Umbra ei halunnut lopettaa. Nimda antoi hänelle voimaa, Hän oli nuori, voimakas, voittamaton. Valkoiset ja keltaiset kaaret pyörivät hänen ympärillään ja iskeytyivät kaikkeen – Svarleen, kattoon, seiniin. Ylhäällä sortui asioita.

    ”UMBRA”, Toa Kal huusi polviltaan hitaasti nouseva jään toa vieressään. Hän syöksyi äkkiä valon toan luo ja tarrautui tähän. He väistivät juuri ajoissa massiivisen protodermiskouran ja kaatuivat maahan selälleen. Lhekon suuri metalliruumis kiskoi toan pystyyn.

    ”Me hautaudumme tänne elävältä!” Lheko huusi kaiken melun keskeltä. ”Lähdetään!” pala kattoa romahti heidän lähelleen.

    ”Vien tuon ensin mukanani”, Umbra irvisti ja kohotti Nimdakätensä. Valkoiset voimat repivät seiniä, kattoa, Svarlea. Umbra hohti kuin aurinko pimeydessä. Seinät alkoivat kaatua sisäänpäin. Lheko riuhtoi Umbran luokseen ja työnsi valon toan päin Matoroa.

    ”Lähtekää!” Toa Kal huusi ”Eläkää!” ja tonneittain betonia ja terästä romahti katosta. Matoro ei hukannut aikaa, vaan ampui harppuunansa ainoaan ehjään seinämään ja syöksyi Umbran kanssa korkeuksiin ja ylempään kerrokseen, poispäin sortuvasta huoneesta. He kuulivat Svarlen mylvinnän tämän hautautuessa maailmaan, jota hän oli niin monta vuotta hallinnut. Kaikesta metallin kirskunnasta ei voinut erottaa Lhekoa, mutta hän oli yksi alas jääneistä Kaleista. Ehkä hän jäi kaiken alle, ehkä hän pääsi pakoon. Toat eivä ehtineet ajatella syöksyessään poispäin niin kovaa kuin pääsivät.

    Eläkää, kaikuivat Lhekon sanat Umbran päässä. Se oli jotain, mitä Lheko ei ollut ehtinyt tehdä.

    Sortuvat kattorakenteet syöksivät betonia ja sortuvaa metallia jo niille käytäville, joita pitkin puuskuttavat toat nyt pinkoivat. Uupuneina ja taistelun väsyttäminä kaksikko jatkoi pakomatkaansa. Matkaa, jossa takaa-ajajana oli kokonainen kerros romuun hautautuvaa historiaa. Matoro vilkaisi sivusilmällään Umbraa, jonka tahti hidastui hetki hetkeltä. Matoron omatkin lihakset jaksoivat vain vaivoin.

    Kaksikon takana romuttuva kerros kasvatti äänenvoimakkuuttaan. Taakseen vilkaisevat toat huomasivat kauhukseen sekä kerroksen katon, että lattian sortuvan yhtenä katastrofaalisena romun dominoefektinä. Hengästyneet ja vaarallisen happivajeiset toat kääntyivät taas yhdestä kulmasta, kohti jälleen yhtä, edellisen kanssa identtistä käytävää. Tällä käytävällä oli kuitenkin yksi selkeä ero edelliseen. Sen päässä odotti lujasta teräksestä taottu kiinteä ovi. Umbran mieli oli toiveikas. Kenties myös huone oven takana olisi yhtä lujaa tekoa. Turva näytti olevan vain muutamien askeleiden päässä.

    Kaksi toan ruhoa iskeytyi ovea vasten. Se ei antanut periksi. Kauhu levisi Matoron kasvoille. Umbra kääntyi tulosuuntaansa päin. Sortumisefekti tavoittaisi heidät pian. Matoro tutki oven oikealle puolelle upotettua paneelia, jossa ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään järkeä. Ei näppäimiä, eikä näyttöä. Ainoastaan ohut vaakasuuntainen lovi, jonka ympärillä vilkkui punaisia valoja. Toa kirosi ja iski molemmat nyrkkinsä oveen. Kuului kolahdus, mutta ovi ei edes värähtänyt.

    “Prosessoitua prototerästä.”

    Nyt myös Umbra oli huolissaan. Oli hänen vuoronsa iskeä raajojaan oveen, mutta suurikokoisen toan potku oli yhtä turha, kuin Matoronkin. Epätoivossaan toat hakkasivat ovea kaikin voimin. Matoro jopa yritti työntää ionikatanansa jäänteitä paneelin loveen oikosulun toivossa, mutta tuloksetta. Dominoefekti oli jo saavuttanut toien loukon. Etäisyyttä oli enää noin kymmenen metriä. Alas pudottautuminen olisi kuollettavaa ja kattoon oli mahdotonta tarttua. Umbra hakkasi edelleen ovea, kun Matoro kääntyi jo kohtaamaan häntä hitaasti lähestyvän tuomionsa.

    Viisi metriä. Silmänsä sulkenut Matoro ei kuullut takaansa kuulunutta sihahdusta. Ovi ei ollut murtunut. Se avattiin sen toiselta puolelta. Viime hetkellä oven aukeamista todistanut Umbra kaappasi kiinni Matorosta, heittäytyen tämän kanssa sisään prototeräksiseen huoneeseen. Ovi sisahti kiinni maahan heittäytyneen kaksikon takaa ja sortuvien rakenteiden jyly vaikeni kaukaiseksi huminaksi.

    Tusina identtisiä, mekaanisia jalkapareja sai toakaksikon nostamaan katseensa huoneen sisältöön, jossa vihreäsilmäiset, valtavia kolmipiippuisia sarjatulikivääreitä selässään kantavat vahkit tutkivat tulokkaita katseillaan. Hopeiseen, erittäin raskaaseen haarniskaan sonnustautunut yksisilmäinen vahki työnsi kevyesti muutaman tavallisista tovereistaan sivummalle, nähdäkseen kunnolla tapahtuneen. Yllätyksestä mykistyneet toat olivat kammenneet itsensä ylös, huojentuneina täpärästä pelastuksestaan, mutta samalla huolestuneina uudesta tilanteestaan.

    “Tänne.”

    Matoron hengitys salpautui hetkeksi. Umbra ei ollut uskoa kuulemaansa. Huoneen perältä kaikunut käsky sai toat ottamaan muutaman ripeän askeleen peremmälle, nähdäkseen äänen lähteen. Mitä kaksikko sai todistaa, oli päivän yllätyksistä kenties suurin.

    Metrin halkaisijaltaan oleva kuutionmuotoinen generaattori oli laitettu pyörien päälle ja hurisevasta energianlähteestä lähtevät kymmenet keltaiset johdot syöttivät voimaansa kumarassa seisovan hiilenharmaan hahmon sydämeen. Karrelle palaneeseen paljaaseen selkään upotetut johdot oli survottu syvälle hahmon lihan sisään, aina tärkeimpiin elimiin asti. Ikuiseen irvistykseen vääntyneet silvotut kasvot käänsivät huomionsa hahmon kyynärvarsista eteenpäin täysin mekaanisista punaisista käsistä saapuneisiin Umbraan ja Matoroon. Yksittäisiä kappaleita ennen niin ylvästä punaista haarniskaa roikkui yhä hahmon mekanisoiduista raajoista, mutta taistelun runtelema ruumis oli muuten täysin paljas. Kumarassa kävelevä, johtojen rajoittama hahmo väänsi kasvonsa väkisin outoon hymyyn, tervehtiessään saapuneita.

    “Jos nyt aivan rehellisiä ollaan… teitä minä en osannut odottaa”, Killjoy totesi.

  • Ajatuksia ja suunnitelmia

    Bio-Klaani, kahvio

    Matoran Umbra istui tavallista tapaansa ah niin mukavassa kahviossa. Oli aikainen syysaamu ja pihalla oli jo koleaa. Talvi olisi tulossa, mutta kuinka pian, sitä hän ei tiennyt. Klaanilehti sylissään ja kahvi sekä pulla edessään pöydällä Matoran-U aloitti aamunsa todella usein. Hän otti aamukahviin ja kahviossa oleiluun tarvittavat rahat tämän maailman vastineensa rahakirstusta. Usein hän mietti, miksi hänen veljensä, jos tätä veljeksi voisi kutsua, oli niin usein tehtävillä. Eikö hän kunniottanut yhtään klaanilaisia ja päämoderaattorin arvonimeään…

    Umbra joi lämmintä cappuchinoa, jossa oli hiukan chiliä mausteena. Tämä oli joku erikoisuus kylmiin syysaamuihin, vaikka suklaasta ja kahvista olikin alkanut olla puutetta. Meksi-korosta tulleet laivat eivät enää päässeet niin hyvin klaanin saarelle, koska merireittejä vartioi huhujen mukaan suuri laivoja syövä merihirviö ja Nazorakien laivastot.

    Klaanilehden syksyisen numeron kannessa oli varoitus tulevasta talvesta, joka tulisi väistämättä. Lehdessä myös mainostettiin myös H.J. Keltionin haastattelua. H.J. Keltion oli metrunuilainen matoran, joka oli tunnettu uskontoa ja historiaa sekä kieliä pohtivista ja tutkivista artikkeleistaan ja väitöskirjoistaan. Hän oli viime aikoina niittänyt mainetta fantasiakirjailijana. Klaanilehden etusivulla mainostettiin myös artikkelia Mistika-juhlasta, jota Ortonit olivat juuri aloittamassa viettämään Kummitusten suon tragedian vuotuiseksi muistoksi. Klaanin saaren suurin Orton-asutus, Boro-Koro oli peittynyt valtaisten vesimassojen alle, jotka muodostivat paikalle suon ja tappoivat tuhansia kyläläisiä.

    Matoran-U muisti ortonit. Levah-niminen vihermusta orton oli ollut hänen ensimmäinen ystävänsä tässä oudossa maailmassa. Rohkea ja päättäväinen Levah oli kuollut sen oudon hopeisen metalliolennon kynsissä Yö Kauhussa. Levah oli haudattu myöhemmin muiden kaatuneiden joukossa hautajaisissa Klaanin hautausmaalle.

    Mitäköhän ortoneille kuului nykyisin? Umbra ajatteli. Hän tiesi etteivät Zyglakit pitäneet heistä ja liskomiehet olivat torakoiden puolella, joten se laittaisi ortonit samalle tulilinjalle klaanilaisten kanssa.

    Umbra käänsi lehden sivua ja hänen eteensä pärähti suuri aukeaman kokoinen mainos H.J. Keltionin uuden fantasiaromaanisarjasta Valon ja Varjon tanssi. Kirjat kertoivat tarinaa Kuudesta kuningaskunnasta, jossa talonpoika-matoran löytää tarujen Kanohi Avohkiin, josta legendat kertovat.

    Mainoksessa oli erilaisia kommentteja, joita kirjoja arvostelleet aikakauslehdet olivat kirjoittaneet:

    ”Kuuden kuningaskunnan liiga yhdistettynä Valon Naamio taruun ja pitkät henkilöhahmokaaret tekevät tästä kirjasarjasta menestyksen. Keltion osaa kirjoittaa hahmoillaan todella rumaa ja uskottavasti, kuin he olisivat oikeita olentoja”, Hagah

    ”Lukisin tätä vaikka Vuoren laella”, Vortixx Times

    Umbra laittoi lehden syrjään, koska mainos häiritsi hänen keskittymistään. Hän ei saanut päästään ortoneita ja heidän mahdollista ahdinkoaan. Mikseivät klaanilaiset olleet jo tehneet liittoa heidän kanssaan, vai oliko se jo tehty? Nämä ajatukset pyörivät hänen päässään kun U lähti kahviosta.

    Yön tultua, Matoran-U meni tavanomaiseen tapaansa nukkumaan veljensä sänkyyn, joka oli aivan liian massiivinen hänen tarpeisiinsa. Matoran makoili sängyssä ja katseli sängyn päädyss olevasta ikkunasta yötaivaalle. Punainen tähti leimusi näyttävänä ja kirkkaana, kirkkaimpana kuin mikään muu tähti. Se oli todella kaunis ja leimuava ilmestys, muttei polttanut kuin kaksoisauringot.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=QflCzFvUPB0&w=560&h=315]
    Hän mietti edelleen Ortoneita. Hän tiesi mitä hänen pitäisi tehdä. Puhua klaanin johtajistolle ja tehdä liitto maan alaisen kansan kanssa. Jos ei muuta, niin hän lähtisi vaikka yksin Ma Wetin tunneliverkostoon etsimään kyliä. Nämä kansat pitäisi yhdistää klaanilaisten rinnalle yhteistä vihollista vastaan, koska sota oli väistämätöntä ja talvi tulossa.

  • Menneisyyden perilliset

    Käden komentokeskus
    Onu-Metru

    ”Muistan vain hämärästi menneisyyteni”, Lheko mutisi vaimeasti. ”En tiedä kauanko olen ollut täällä alhaalla; päivät, viikot ja vuoden ovat kaikki samaa pimeyttä.”

    Umbra huokaisi. Hän halunnut ymmärtää kaikkea, mitä Käsi oli tälle toalle tehnyt.

    ”Paljonko teit- kaltaisiasi on?” Umbra kysyi suunnitellen. He kulkivat alaspäin portaikkoja, Lhekon luurangon johtaessa tietä. Hän johdatti Umbraa syvemmälle, kohti Toa Kalien asuinsaleja.

    ”Meitä on paljon, mutta monet eivät ole yhtä onnekkaita kuin minä, jos tätä voi onneksi kutsua”, Lheko kertoi. ”Osa menetti järkensä täysin ja muuttui hirviöiksi, he elelevät järjettöminä ja vähillä energioillaan varjoissa, rivisotilaamme taas ovat naamiottomia ja luurankomaisia olentoja, koska Käden rahoitus loppui ennen kuin kaikille ehdittiin tehdä uusia kestävämpiä kanohi-naamioita ja panssareita.”

    ”Olen kadottanut erään ystäväni, jonka kanssa päädyin tänne alas”, Umbra kertoi yrittäen hillitä kylmiä väreitään ajatellessaan Matoron kohtaloa. ”Mitä luulet hänelle käyneen? Mistä hänet voisi löytää?”

    ”Viemme osan hänen Toa-voimastaan, jotta voisimme herättää armeijamme. Se on ollut suunnitelmana jo todella pitkään, mutta kaltaisianne sankareita ei ole kauheammin eksynyt tänne”, Lheko sanoi kylmän viileästi. ”Vain Toa-voimalla voimme herättää koko armeijamme koko potentiaalissaan ja ehkä pelastaa järjettömyyksiin menneet veljemme.”

    ”… ja mitä te aiotte sillä armeijalla tehdä? Mitä hyötyä siitä täällä syvyyksissä olisi?”

    ”Osoititte meille, että maan päältä pääsee tänne, joten on vain loogista että pääsemme samaa reittiä takaisin pinnalle, vaikka jotain olisikin räjähtänyt välistä. Meidän mieliimme on ohjelmoitu asioita, koska olemmehan me Toa K.A.L joka on xian kielestä lyhenne ja tarkoittaa Tapa. Kaikki. Elävä”, Lheko piti tämän jälkeen tauon. Tuntui kuin sanat eivät olisi olleet hänen omiaan sillä niistä kuului outo kolkkous. Ne eivät olleet hänen omia mielipiteitään tai ajatuksiaan.

    Umbra tunsi olonsa entistäkin turvattomammaksi. Toan raunio, jolle hän puhui, ei selvästikään ollut enää yksilö. Hän ei halunnut enää ajatella, se vain pahensi asioita. Hän halusi vain pois.

    ”Suunnitelmanne ovat turhia. Anna olla”, Umbra sanoi surullisena. ”Sota on ohi. Käsi on poissa.” Hän tajusi, miten vähän Toa Kaleilla edes oli syitä elää – tai olla, ei elää. Ne, jotka hän oli räjäyttänyt tuhkaksi, olivat varmasti tyytyväisempiä kuolleina. Umbraa pelotti ajatus, joka tunkeutui hänen päähänsä – että kalien tappaminen olisi oikeastaan vain palvelus näille.

    ”Onko sinulla mitään unelmia jäljellä? Haaveita paremmasta?” hän rikkoi hiljaisuuden, mutta Kal oli hiljaa.

    Kierreportaat johdattivat kaksikkoa yhä syvemmälle. Umbra huomasi lämpötilan putoavan mitä syvemmälle mentiin, sillä täysin mekaaniset olennot eivät pahemmin lämmitystä tarvinneet. Umbra oli pannut merkille kuinka Lhekon rakenteessa oli elementtejä, jotka muistuttivat myös häntä itseään. Molempien jalkojen rakenteet olivat todella samankaltaisia ja he olivat yhtä isoja. Ajatus alkoi kyteä valon toan mielessä, sillä hänellä saattaisi löytyä yhä energiaa oman värinsä muokkaamiseen, koska se onnistuu myös av-matoranilta.

    Portaaiden ympärillä oli sadoittain säiliöitä, joissa uinui kaleja unessaan, mutta niiden hajanaiset mielet olivat vapaina ja yhteydessä toisiinsa. Jos Umbran mielensuojaus ei olisi torjunut niitä, hän olisi voinut tuntea niiden tuskat ja vaikerruksen.

    Pimeässä valona toimi vain heikko sinertävä hehku, jota Lhekon olemus loi ympärilleen. Kaleilla oli kaikilla heikkoja sähkökykyjä, joilla he pystyivät luomaan vähäistä valoa tai yhdistymään erilaisiin laitteisiin.

    Herätyskammio

    Kammio oli täynnä suuria koneita, jotka johtivat voimaa ympäri Käden rakennuksessa olevia säiliöitä, joissa oli sisällä Kaleja. Muutama rivisotilas hääräsi uuden vangin ympärillä. Matorolta oli viety tämän Cencord, aseet, jopa rannesuoja harppuunoineen oli irroitettu. Matoron vasen käsi oli myös tungettu hanskaa musituttavaan laitteeseen, jonka tarkoitus oli estää häntä ottamasta yhteyttä elementtiinsä.

    Hopeiset metallihaarniskat siirsivät Matoron metalli-istuimen eteen eräänlaista laitetta, jossa komeili kopio Nui-kivestä, kivestä jolla on voima imeä toa-voima Toasta. Laite muistutti tykkiä, josta tuli kuusi sädettä, jotka kohdennettiin jään toan sydänvaloon. Näin toa-voima saataisiin imettyä juuri siitä kohtaa, jossa toan panssari on haavoittuvaisimmillaan.

    Matoro yritti liikkua. Se oli turhaa. Hän oli herännyt muistojen syövereistä, joihin Kalien hyökkäys oli hänen tajuntansa heittänyt, vain hetki sitten. Matoro ei ymmärtänyt miksi, mutta hänestä tuntui todella kevyeltä – oli kuin suuri taakka olisi otettu hänen harteiltaan.

    Toa havaitsi liikettä salin hämärässä. Laitteiston valorinkiin astui pitkä, uhkaava toan kaltainen olento; vaikka hänenkin kehonsa oli pelkkää harmaata, se oli kuitenkin voimakas ja haarniskoitu. Sen tekniikan yksityiskohdat, sikäli kun jään toa kykeni niitä eroittamaan, toivat hänen mieleensä Killjoyn tai Sarajin haarniskan. Kalin kasvoilla lepäsi harmaa kanohi Akaku.

    ”Ennen kuin vapautamme sielusi”, kal aloitti. ”minulla on sinulle kysymyksiä, Mustalumi.”

    ”Tunnemmeko toisemme?” Matoro yritti kuulostaa pelottomalta.

    ”Minä olen Toa Svarle, Metru Nuin vapauttaja ja KAL-ryhmän johtaja”, toa lausui ylpeästi. Matoro muisti tarinat Svarlesta sodan ajoilta – hänen kerrottiin olevan taistelutaidossa toinen ainoastaan Kenraali Lhikanille. Hän oli kaatunut sodan alkuvaiheessa omiensa ampumana.

    ”Mustaa Kättä ei enää ole.” Matoro muistutti. ”Teillä ei ole enää tarkoitusta. Te ette voita tällä mitään.”

    ”Sanoo toa, joka kulkee mukanaan Käden ionikatana ja Käden tiedonvälittäjä. Käsi on kaikkialla”, Svarlen ääni kohosi maaniseksi.

    Matoro pohti sanoja – Käden tiedonvälittäjä? Mitä?

    ”Olemme tienneet pienestä retkestänne siitä lähtien, kun saavuitte Metru Nuille”, kal naurahti tunteettomasti. ”Myönnettäkööt, että teidän saapumisenne tänne alas tapahtui pitkälti sattuman kautta, mutta sitä parempi meille – tarvitsemme teitä viimeistelläksemme sen, mitä varten Käsi meidät loi.”

    ”Säästä propagandasi”, Matoro huokaisi.

    ”Mutta kaikista paras sattuma oli tämä”, Svarle jatkoi kylmästi. Hän avasi nyrkkinsä, ja sieltä paljastui pahin asia, mitä Matoro oli koskaan nähnyt – häneltä riistetty Nimdan siru, kylmän kaunis metallinpala epsilon-kirjain kyljessään. Se hohti kylmää valoa pimeydessä Toa Kalien johtajan puristaessa sen taas nyrkkiinsä.

  • Välähdys

    Mustan Käden tukikohta
    Arkistot
    Metru Nui

    Umbra käveli yksin pimeydessä. Hän oli käyttänyt liian paljon valoenergiaa tuhotakseen oudot hopeiset luurangot. Valon toa oli taas siinä pisteessä että valo ja varjo olivat yhtä suuressa osassa hänen sisällään. Hän voisi nyt ehkä kontrolloida varjoja, jos haluaisi, mutta ne voisivat myös syöstä hänet pimeyteen.

    Koko tämä retki tuntui vain tuovan hänen menneisyyttään pintaan. Retket Matoron kanssa, Nurukanin ja Delevan tapaaminen ja heistä eroaminen sekä koko Metru Nuin kaupunki. Kaikki tuntui viittaavan menneisiin asioihin.

    Ilmeisesti mitään ei voinut jättää lopullisesti taakseen, Umbra pohti. Hän oli halunnut unohtaa sodan, mutta se tuli jatkuvasti takaisin. Ehkä hänen pitäisi lopulta kohdata menneisyytensä. Ehkä hänen pitäisi räjäyttää menneisyytensä valtavalla valoräjähdyksellä ja kiitää rakettisaappailla kohti uutta tulevaisuutta.

    Pimeys tuntui olevan kaikkialla. Se oli vahva ja täynnä alkukantaista voimaa, voimaa ajalta ennen tähtiä ja kaikkeutta. Voimaa ennen suuria olentoja tai tähtiä. Pimeys oli aina läsnä, jokaisessa olevaisessa. Ja nyt se oli vahvempi kuin koskaan, koska valo oli niin oleellinen osa Umbran identiteettiä. Hän kuului av-matoranien heimoon ja oli valon toa. Mutta mitä on valon toa ilman valo voimiaan? Tyhjä kuori, kaiketi.

    Pystyisikö hän hallitsemaan vähäisellä elementtikapasiteetiltaan varjoa? Voisiko se nielaista hänet syleilyynsä kuin hopeinen metalli hänen kaksosensa unessa? Antaisiko varjojen hallinta hänelle voimaa pelastaa Matoro? Voisiko varjojen hallinta syöstä hänen pahojen ajatustensa manifestaation nousemiseen hallitsevaksi persoonaksi?

    Valon toan jatkaessa matkaansa pitkin loputonta käytävää hän tunsi itsensä matkaavan myös oman mielensä perukoilla. Heikko valo, kuin heikkojen salamaötököiden valo, oli hänen matkassaan läpi pimeyden ja yritti valaista hänen tietään. Sähköt olivat menneet poikki todella suurelta alueelta, ja se kyllä tuntui Umbran voimatasoissakin.

    Umbra ei tiennyt kysymyksiinsä vastauksia, mutta jatkoi silti pitkää matkaansa Käden tukikohdassa. Oli outoa olla taas yksin, etsimässä ystävää hädässä ja selvittämässä mysteeriä. Jotenkin ne hopeiset luurangot ja aivot lasipurkissa liittyivät siihen kokeeseen, josta Umbra oli nähnyt suttuisia videoita.

    Koko tämä paikka kylmäsi Umbran sielua. Jokin paikassa tuntui niin väärältä ja kuolleelta. Syynä saattoi olla paikan kolkkous ja se että torni oli hylätty vuosikymmeniä sitten. Tai hopeiset soturit.

    Aivan kuin hän olisi kutsunut ne telepaattisesti pelkästään ajattelemalla niitä, Umbra tunsi jonkin lähestyvän. Se saattoi johtua hänen pimeän herkistämistä aisteistaan tai oudosta psyykkisestä läsnäolosta, jonka raunioiden asukit heittivät elävien tajuntaan, mutta hän tunsi sen varmasti. Toa vetäytyi välittömästi käytävän seinää vasten – hänestä ei olisi taistelemaan tässä kunnossa. Hän kävi nopeasti katseellaan läpi ympäristönsä. Ei mitään, vain varjot. Hän yritti sulautua niihin, tulla osaksi niitä.

    Hämärässä hän näki metalliluurankojen lähestyvän. Yksi niistä, hieman muita pidempi, kantoi kuitenkin ikivanhaa kanohia – siinä oli lukuisia kulmia ja ulokkeita, ja paikoitellen siinä oli vielä jäänteitä kultaisesta väristä.

    Varjot eivät kätkeneet Umbraa; eivät ainakaan hänen mieltään. Kun hän jäi olentojen mielensisäisen pelin vangiksi, hän ei tiennyt oliko kyseessä muisto edellisestä iskusta vai todellisuus; hyökkääjien työskentely tuntui kuin kellokoneistolta tarkkuudeltaan. Kanohikasvoinen ranko seisoi Umbran edessä hievahtamatta. Valon toa näki tämän silmien hohtavan kirkkaasti kanohin aukoista, aivan kuin se olisi ollut hämmästynyt siitä, mitä Umbran päästä löysi.

    Se vetäytyi yllättäen kauemmas Umbrasta. Muut olennot tämän ympärillä jähmettyivät; eripura ja hämmennys valtasi ne.

    ”Kuka…” Umbra aloitti, katsellen pitkän rangan kanohinraatoa.

    Siniset silmät hänen ympärillään sammuivat, kun niiden kantajat kaatuivat- vain kanohikasvoinen olento jäi pystyyn.

    ”Umbra”, se tapaili ääntänsä, jota se ei ollut käyttänyt vuosiin. ”Umbra”, se sanoi voimakkaammin.

    Umbra oli yksinkertaisesti sanaton.

    ”Mitä sinä täällä – siitä on niin kauan. Se peikko tappoi minut -”

    ”Tunnenko minä sinut?” Umbra kysyi epävarmasti.

    ”Sota – sinä selvisit?”

    ”K-kyllä”, Umbra vastasi hämmentyneenä.

    Hopeinen olento näytti prosessoivan tuhansien vuosien ajatuksia lyhyessä hetkessä. Oli kuin jokin pato olisi avattu tämän pään sisällä. Mustan Käden skalpellien jäljet näkyivät edelleen hänen metallisessa kallossaan.

    Umbra yhdisteli ajatuksia päässään – hän löysi vain yhden mahdollisen vastauksen:

    ”… Lheko? Sinäkö se olet?”

    Nimen mainitseminen oli kuin kauan kaivattu lääke entisen valon toan mielelle. Ennen Lhekon nimeä käyttänyt toa nyökkäsi. Umbra yritti palauttaa mieleensä viimeiset hetkensä Lhekon kanssa – hänen opettajansa oli joutunut metsästäjiä palvelleen steltinpeikon surmaamaksi, ja hän oli kaatunut rintakehä murtuneena surmaamiensa metsästäjien pinoon. Umbra muisti tältä saamansa Toa-kiven ja tämän antaman koulutuksen. Valon toina heillä oli aina ollut erityinen yhteisymmärrys.

    Umbra tarkasteli nyt laihaa rauniota aivan eri tavalla – entinen valon toa oli vain elävä varjo, kylmä kone johon oli vangittu kidutettu mieli. Voimaton, synkkä viha Mustaa Kättä kohtaan kihisi Umbran sisimmässä. Lhekon naamionriekaleiden läpi hehkuivat nyt himmeämpinä siniset silmät, jotka eivät näyttäneet eläviltä – niissä ei ollut lämpöä, ei uteliaisuutta eikä tarkkaavaisuutta, ei mitään mikä olisi paljastanut jotakin niiden takana olevan sielusta.

    Lheko oli vain raunio, jonka ei oltu annettu kuolla.

    ”Anna anteeksi”, kylmä, väsynyt ääni kuiskasi. ”Anna anteeksi, Umbra.”

  • Olette maailmassamme

    Mustan käden komentotorni
    Onu-Metru

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=cVAAmt3nn7o]

    Matoro kuuli kuiskauksen. Se oli vain pieni henkäys pimeyden keskellä, eikä siitä voinut erottaa sanoja, mutta hän kuuli sen.

    Jokin hänen sisällään käski häntä pakenemaan. Se oli samankaltainen tunne kuin Deltan kammiossa etelässä, paikassa jossa hän oli kohd- ei, ei täällä, Matoro ajatteli. Pimeys oli loputon ja se tuntui imevän kaiken valon mukanaan. Pimeys itsessään ei ollut mitään uutta Matorolle. Pimeys oli hänen työkalunsa, hänen toverinsa joka oli auttanut häntä usein. Siitä kertoi jo hänen musta, kovia kokenut haarniskansakin.

    Ei, ongelma oli siinä miltä pimeys kuulosti. Se ei ollut hiljaa. Se kuiski. Se vaikersi. Se kutsui.

    Haluat liittyä joukkoomme, se sanoi. Matoro kompasteli lattian betoninpalasiin. Hän ei nähnyt lämpökamerasilmällään mitään elävää. Skanneri näytti yökiikarimaisena näkymänä kaiken vihreänä pimeyden läpi. Ei mitään. Ei mitään lähdettä äänille.

    Syvemmälle, laskeudu hautaamme, äänet kuiskasivat. Matoro halusi vain löytää Umbran. Ja Lähetin. Ja päästä pois tästä haudasta.

    Matoro oli pimeydessä yrittänyt käyttää naamiotaan lukuisia kertoja. Cencordkin kutsui häntä, mutta täysin eri tavalla. Hän halusi kyetä käyttämään naamiotaan, mutta ei voinut edes koskea sen täyteen potentiaaliin.

    Hän oli käyttänyt Nimdaa muttei kyennyt käyttämään omaa naamiotaan, Matoro naurahti yksinäisyydessään ja muisteli sitä päivää, kun Oraakkeli oli näyttänyt hänelle totuuden.

    Sali kapeni käytäväksi; Matoro saattoi tuntea ympärillään olevan tilan kutistuvan. Kuiskaukset eivät enää kaikuneet. Ne tulivat mitättömien äänien kaaoksena kaikkialta.

    Umbra, Matoro yritti kutsua telepaattisesti naamiollaan. Ties kuinka monetta kertaa. Kaikki mieleen liittyvä tuntui valtavan epävarmalta.

    Jään toa asteli ohi rivistön korkeita Käden taisteluhaarniskoja. Kaikkien niiden aseiden läsnäolo ei tehnyt häntä yhtään rauhallisemmaksi.

    Hän käveli patsasrivistöjen reunustamaa käytävää eteenpäin. Hän näki molemmilla puolillaan hopeisia haarniskapukuja, jotka muistuttivat ihan liikaa toia. Haarniskat olivat osittain kohmeessa ja niiden jälkeen käytävän seinät jatkuivat hopeisina kanisteririveinä. Kanisterit muistuttivat aivan toa-kanistereita, mutta nämä olivat osittain jäässä. Niiden pinnassa tuijotti synkkänä huurteinen ikkuna, aivan kasvojen korkeudella.

    Toa mietti hetken ja asteli lähemmäs kanisteria. Jäinen pinta tuntui miellyttävältä hänen kätensä alla, kun hän pyyhki huurretta pois kapeasta, läpinäkyvästä aukosta, josta hän näkisi sisään. Toa joutui nousemaan jalkateriensä varaan saadakseen kasvonsa samalle tasolle lasin kanssa.

    Aluksi hän ei nähnyt mitään. Sitten hän alkoi erottaa muotoja kanisterin sisältä – hieman toan kasvoja muistuttavan naaman ja kylmät sulkeutuneet silmät. Se ei hengittänyt.
    … Kuollut toa? Tai paljon niitä? Matoro tajusi kauhuissaan. Sodassa kuolleitako? Miksei menneisyys voinut jättää häntä rauhaan, toa pohti. Miksi se iskeytyi päin hänen kasvojaan aina ja kaikkialla, ikään kuin vaatien häneltä jotakin.

    Matoro keskittyi jälleen kanisterin sisältöön. Toa sisällä ei kantanut kanohia ja Matoro erotti sen rinnasta pienen mustan kämmenen. Teleskooppisilmän skannerit aloittivat olennon skannauksen kanisterin läpi.

    Äkkiä hänen skannerinsa välähti kirkkaan vihreänä ja sammui. Hän tunsi kylmyyden virtaavan pitkin käytävää, kuin jäisen tuulen. Se kävi hänen selkäpiihinsä eri tavalla kuin mikään kylmyys, mitä hän oli ennen kokenut. Ja Jään toat olivat kuitenkin kylmyyden erikoisasiantuntijoita.

    Äkkiä kanisterin sisällä silmät avautuivat. Monet silmät pitkin käytävää avautuivat.

    Silmät katsoivat syvälle Matoroon. Ne olivat syvät ja siniset, menneisyyttä heijastelevat auringot. Jään Toa kavahti ja yritti vetäytyä taaksepäin. Kuului rasahtava ääni, ja kädet iskeytyivät läpi kanisterin etumuksen. Ne tarrautuivat Matoroa kyljistä – toa yritti välittömästi vetää miekkansa. Hopeiset kädet heittivät hänet brutaalin nopealla liikkeellä päin toisia kanistereja, suistaen ionikatanan toan käsistä maahan.

    Kädet repivät loput kanisterista, ja hopeinen toan ruumis näytti itsensä koko pituudessaan. Niin tekivät myös kaikki muut kanisterit.

    ”Toa.” Metallinen ääni kaikui jokaisen olennon suusta. Ääni kaikui ympäri käytävää, kimmoten seinistä toiseen.

    ”Luovuta”, ääni kimpoili pimeydessä haipuen.

    ”Mieltä ei voi tuhota”, se nousi uudelleen, kuin jäinen myrsky.

    ”Mitä te olette?” Matoro huusi, kun fyysiset ja psyykkiset kädet tarttuivat häneen. Ne iskivät hänet maahan ja tarttuivat hänen naamioonsa ja sydänvaloonsa. Toa rimpuili irti ja hyyti lähimpien niveliä ikijäähän, mutta hopeisia ruumiita oli liikaa. Hän tunsi olentojen yrittävän päästä hänen mieleensä. Toa keskittyi naamionvoimiinsa viimeisenä toivonaan. Siniset auringot ympäröivät häntä.

    ”Haluamme voimasi. Toa-voimasi. Anna se meille”, kuiskittiin.

    Mitä te Mata Nuin nimeen oikein olette?” Matoro miltei kirkui menettäen tajuntaansa. Hän tunsi mielensä sortuvan kaikkien niiden olentojen alle. Hän ajatteli Nimdaa, hän ajatteli Itrozia ja Cencordia – jokin tuntui antavan hänelle voimaa.

    ”Me olemme Toa Kal, ne jotka ovat Sähköistyneet.”

    ”Tulkaa sitten päähäni, Kalit. Näyttäkää, miten mahtavia te olette”, Matoro ivasi kasvot kuin timantiksi muuttuneena – hänen naamionsa alkoi hohtaa.

    Tajunnanvyöry iskeytyi häneen joka suunnasta. Hän kuvitteli olevansa jälleen Arkkienkelillä, putoamassa ikuisesti Nimda kourassaan. Hän näki fraktaalit ja säteet ja salamat ja räjähdykset. Hän muisti Abzumon silmät. Vieraat olemukset eivät päässeet läpi. Ne takoivat hänen tajuntaansa kuin Makutojen palavat muurinmurtajat Pridakin linnoituksen portteja. Vieraissa mielissä tuntui vain kylmyys ja voimaton viha.

    Matoro putosi Arkkienkelin kuilua jälleen kerran. Nimdojen ilotulitteet ja räjähdykset tuntuivat kaikkialla. Valkoinen pyörre imaisi hänet ja makutan. Siru tuntui massiivisen voimakkaalta, lämpimältä ja… se tuntui kaikelta, mitä Matoro saattoi kuvitella.

    Muistot tuntuivat kaiken aikaa oikeammilta. Hän tunsi uppoavansa. Vieraat mielet iskivät jälleen, voimalla. Matoro vajosi muistoihin, puoliksi hopeisten käsien työntämänä.

    Mustan toan keho velttoontui. Se kaatui lattialle. Siniset auringot hymyilivät kylmyyttä.

    ”Ensimmäinen”, yhteisääni sanoi.


    Matoro makasi matalassa rantavedessä. Hänen päähänsä koski. Muistikuvat olivat aivan sekaisin. Missä hän oli ja mitä hän teki? Entä miten hän oli sinne joutunut?

    Toa ei tiennyt, kykenikö luottamaan järkeensä. Ehkä tämä oli jokin illuusio? Tai mielensisäistä kaaosta? Uni? Hän nousi istuma-asentoon ja katseli ympärilleen päätään pidellen. Auringonlasku oli värjännyt taivaanrannan verenpunaiseksi, mikä teki hänen edessään kauempana kohoavan valtavan linnoituksen entistäkin karmeammaksi. Hän tunnisti rakennuksen Destralin linnakkeeksi. Harmaan kivikkoinen ranta oli Destralin saari.

    ”Destral”, Matoro lausui kokeeksi. ”Olenko minä Destralilla?”
    Sitten toa huomasi kahden tumman hahmon kävelevän linnakkeelta rannan suuntaan. Matoro ajautui paniikin valtaan. Makutoja. Mutta pakopaikkaa ei ollut. Hän oli täysin näkyvillä. Oli turha piilotella, joten Matoro ponkaisi seisomaan valmiina jäädyttämään vettä ja pakenemaan merta pitkin. Huomatessaan, etteivät hänen elementaalivoimansa toimineet lainkaan, hänen toivonsa eloonjäämisestä kaikkosi. Ehkä olisi mukavampi kuolla, sillä toinen vaihtoehto olisi taatusti se, että makutat ottaisivat hänet vangikseen. Ja ties mitä hänelle Destralilla tehtäisiin.

    Seuraavaksi hänet valtasi helpotuksen tunne, sillä makutat, jotka olivat nyt jo ihan lähellä, eivät nähneet häntä. Ainakaan he eivät osoittaneet eleelläkään huomaavansa häntä. Matoro päätti vain seistä paikallaan ja tehdä havaintoja. Toinen makuta oli sonnustautunut violettiin ja mustaan haarniskaan ja kantoi kasvoillaan Kanohi Avsaa, nälän naamiota.

    Abzumo? Matoro ihmetteli. Minä tapoin hänet. Tämä ei ole totta.

    Toinen, Abzumoa seurannut makuta oli pelkkää mustaa ja punaista. Naamionaan tällä oli Ikääntymisen Suuri Kanohi. Matoro ei ollut ikinä nähnyt sellaista naamiota kuin kuvissa. Niitä eivät useinkaan perusmatoralaiset kantaneet, joten niiden tapaaminen luonnossa oli harvinaista. Sen naamiovoima aiheutti kohteen ikääntymisprosessin kiihtymisen tai hidastumisen, ja sellaiset muutokset biomekaanisessa kehossa saattoivat olla kovin arvaamattomia. Pääsääntöisesti elintoimintojen kiihdyttäminen heikensi uhria, kenties sai tämän jopa kuolemaan.

    ”Minulla ei ole enää mitään täällä”, Avsaa kantava makuta totesi toverilleen, ja Matoro järkyttyi huomatessaan, ettei ääni kuulunutkaan Abzumolle. Se kuului jollekulle toiselle.
    ”Eikö mitään?” kysyi toinen makuta musertuneen kuuloisena, ja nyt Matoro järkyttyi vielä enemmän, sillä tämä ääni sen sijaan kuului Abzumolle, joskaan Matoro ei ollut aivan täydellisen varma. Hän ei ollut kuullut omahyväisen ja itsevarman makutan ääntä tuollaisena. Ensimmäinen makuta kääntyi kumppaninsa puoleen ja selin Matoroon.
    ”Valitettavasti projekti epäonnistuu. Tiedät sen itsekin.”
    ”Ei se epäonnistu, meidän täytyy vain ratkaista ne ongelmat”, Abzumo sanoi, melkein kuin aneli. ”Ne ovat pelkkää matematiikkaa. Ei sinua ole ennenkään pysäytetty matematiikalla!”
    ”Abzumo, Nimdan siruissa on liikaa voimaa. Huomasit sen, kun tutkit itse Deltaa.”
    ”Se voima voidaan valjastaa mielen käyttöön!” toinen huudahti ja teki kädellään eleen, joka kuvasi asian merkityksettömyyttä. ”Me voimme kerätä kaikki sirut. Niiden avulla voidaan saavuttaa jumaluus!”
    ”Jumaluus on kieltämättä houkutteleva ajatus. Mitä kuvittelet uuden pomomme havittelevan, ystäväiseni?”
    ”Jos me saamme sirut, sinusta tulee jumala”, Abzumo totesi Matoron käsityskyvyn ylittävän rehellisellä äänensävyllä. ”Sinä olisit hyvä jumala.”
    Toinen makuta kääntyi taas Matoroon päin ja virnisti.
    ”Ehkäpä minä olenkin liian vaatimaton sellaiseen”, hän totesi ja risti kätensä rinnalleen. Abzumo nauroi kylmää naurua, joka ei tosin ollut yhtä julma kuin nykyään.

    Aivan, tämän on oltava muisto tai jotain vastaavaa, Matoro pohti. Mikään muu ei järjellisesti selitä tätä. Mutta tämä ei ole oma muistoni… olenko Abzumon muistossa? Tämä on muisto itsestäni makutan muistoissa?
    ”Niinpä niin”, Abzumo jatkoi. ”Niin vaatimaton, että valitset nimeksesi Makuta Nui, Suuri Makuta.”
    Matoron sydän jätti lyönnin väliin.
    ”Minä valitsin itselleni oikeutetusti nimen, joka kuvaa minua vallan mainiosti”, toinen makuta vastasi ja repesi nauruun. ”Etkö sinä käsitä? Minulla on koko maailma saavutettavanani. Enkä tarvitse siihen veljeskunnan rajoituksia, Abzumo.”
    ”Mutta… entä projekti?”
    ”Se ei toimi. Minulla on parempaakin tekemistä. Mielenvoimat ovat yksi kiinnostavimmista asioista tutkia, mutta kenties Nimda on hyvä jättää rauhaan. Itrozkin palautti sirun temppeliin.”
    ”Niinhän mekin teimme!”
    ”Niin teimme, ja suosittelen, ettet nouda sitä enää.”
    ”En aikonutkaan. Ja sinä silti aiot lähteä.”
    ”Niin, niin minä aion.”
    ”Entäpä minä sitten?”
    ”Sinä… voit lähteä mukaani, jos haluat.”
    ”Ja hylkäisin projektimme?”
    ”Niin, ehkä niin olisi hyvä sinunkin kannaltasi.”
    ”En ikinä!” Abzumo kirkaisi. ”Minä saatan loppuun, minkä aloitin. Minä kokoan Nimdan yhtenäiseksi.”
    ”Hah”, Makuta Nui tuhahti. ”Sitä minä epäilen. Miten kävi nazorak-projektimme?”
    ”Se voi hyvinkin vielä onnistua. Me jätimme kuningattaren kasvamaan sille mukavalle saarelle, ellet muista.”
    ”Ja kuningatar ei ole vielä muninut yhtäkään munaa. 0001 on mallikappale, millainen hyvän torakan tulisi olla. Mutta hän ei syntynyt munasta, ei.”
    ”Kuningatar munii vielä! Kyllä se vielä munii!”

    Matoro yhdisteli asioita päässään. Hän ei ollut uskoa kaikkea, mitä oli juuri kuullut.

    ”Minä en jaksa enää uskoa. Hyvästi, Abzumo.”
    Sen sanottuaan Makuta Nui käveli merelle päin, ja vasta nyt Matoro huomasi jonkin veneen tapaisen kelluvan aallokossa vähän matkan päässä. Abzumo seurasi Manua veneelle asti pyytäen tätä harkitsemaan vielä kerran.
    ”Ei”, Manu totesi ja astui veneeseen, joka alkoi liikkua kuin itsekseen merelle päin. Se oli melko tilava ja täynnä laatikoita, joista yhden Manu avasi. Sieltä paljastui kanohi Kraahkan.
    ”Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä.”
    ”Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin.”
    ”Mutta… aiotko sinä…?”
    ”Kyllä. Hylätä koko projektin.”
    Hetken oli hiljaista. Sitten Manu jatkoi: ”Montako kertaa minun täytyy sanoa hylkääväni projektin?”
    Abzumo ei vastannut.
    ”En tarvitse tätä enää”, Manu sanoi ja poisti Kanohi Avsansa. Matoro ei kyennyt näkemään, miltä makuta näytti ilman kasvojaan. Makuta Nui jatkoi nyt hieman pilkallisesti: ”Sinä voit pitää sen vaikka muistona minusta.”
    Abzumo katsoi turtana, kuinka toinen makuta heitti naamionsa hänen jalkojensa juureen ja asetti Varjojen suuren naamion kasvoilleen.
    ”Mistä helvetistä sinä edes sait tuon”, Abzumo kysyi hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että Matoro hädin tuskin kuuli. Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi.
    ”Lainasin Tridaxin teleporttilelua. Kanohi Olmak on perin suurenmoinen kapistus.”
    ”Et uskaltanut!”
    ”Miltä tämä näyttää?”
    Abzumo ei vastannut. Kumpikaan ei enää sanonut mitään, ja vene lipui äänenkantamattomiin.
    Abzumo seisoi pitkään rantaveden tuntumassa. Sitten hän nosti hitaasti Kanohi Avsan maasta ja puhdisti sen hiekasta. Hän poisti oman naamionsa ja paiskasi sen mereen. Sitten hän laittoi Avsan kasvoilleen.
    ”Makuta Nui”, hän sanoi ääneen katkerana. ”Sinä olisit ollut hyvä jumala.”
    Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.


    Abzumo lähti vihdoin kävelemään takaisin linnoitukselle päin, ja Matoro päätti seurata häntä. Jos muisto oli Abzumon, kuka tietäisi, mitä saattaisi tapahtua, jos Matoro kadottaisi hänet näkyvistään. Makuta astui sisään linnoitukseen pienestä ovesta. Mutta Matoro, joka seurasi aivan tämän kannoilla, ei odottanut sitä, mitä seuraavaksi tapahtui: kolme rahkshia odotteli oven takana ja tyrmäsi makutan turhia odottelematta yllätyshyökkäyksellä. Jään toa järkyttyi tapahtuneesta, sillä hänen mielikuviensa mukaan makutat hallitsivat rahksheja täydellisesti.
    Näiden täytyy olla jonkun muun rahksheja, tietysti, hän järkeili. Sitten kaikki pimeni kovan kivun saattelemana.
    Kohtaus ilmeisesti vaihtui. Kenties Abzumon muistissa oli tajuttomuuden ajanjakso, joka ei sisältänyt muistoja. Matoro huomasi seisovansa keskellä pientä, pimeää kivistä huonetta. Hänen ympärillään seinät tuntuivat olevan tukahduttavan lähellä, seinät, jotka koostuivat pienistä kivitiilistä, jotka oli valettu yhteen ilmeisesti sulalla metallilla.
    Onhan siinäkin tapa korvata laasti… Matoro ajatteli, kunnes huomasi Abzumon. Tämä oli kahlittu huoneen metalliovea vastapäiseen seinään. Matoro lähestyi makutaa ja huomasi, että tämän kahleet olivat todennäköisesti prototerästä. Makuta näytti yhä tajuttomalta, roikkui vain kahleistaan, jotka kahlitsivat hänen kätensä kattoon ja jalkansa lattiaan.
    Kammio tuntui pahalta. Kenties siinä oli jotakin, mikä esti makutoja pakenemasta siitä. Matoro tunsi ahdistusta jo pelkästään ollessaan huoneessa, vaikka tiesi, ettei todellisuudessa edes ollut siellä. Kukaan ei näkisi häntä. Voisiko hän kävellä seinien läpi? Hän päätti jättää kokeilematta, sillä Abzumolla tuskin olisi muistoja seinien sisällöstä, saati sitten niiden takaisista olevaisuuksista.
    Ovi avautui yhtäkkiä ja sai Matoron hätkähtämään rajusti. Mutta ovella ei näyttänyt olevan kukaan. Sisään tuntui tulvivan pimeys, varjot itse tulivat sisään. Matoro hytisi, sillä yhtäkkiä hänellä oli kylmä. Abzumo osoitti nyt elonmerkkejä. Hänen nyt Avsan pukemisen jälkeen niin tutut kasvonsa vääntyivät häiriintyneeseen virneeseen.
    ”Tervehdys, veli”, hän sylkäisi halveksivasti. Matoro yritti tihrustaa pimeyden keskelle, muttei kyennyt näkemään, oliko siellä jotakin.
    ”Abzumo hyvä, minulla olisi sinulle hieman kysymyksiä”, sanoi ääni, joka vaikutti Matorosta pelottavan tutulta.
    ”Minullakin on kysymys”, Abzumo sanoi ja kohotti nyt katseensa näkymättömään keskustelukumppaniinsa. ”Miksi minut on kahlehdittu kuin sotavanki, kuin jokin halveksittava olento, kuin jokin matoralainen? Minä olen Makutain veljeskunnan jäsen ja ylpeä makuta.”
    Välittämättä Abzumon kommentista toinen ääni kysyi häneltä: ”Missä on Makuta Nui?”
    Abzumo naurahti kolkosti ja yskäisi. ”Minulla ei ole hajuakaan. Hän katosi kertomatta minulle mitään määränpäästään.”
    Matoro kykeni aistimaan mairean pahantahtoisuuden, joka huokui pimeydestä. ”Eikö sinulla ole hajuakaan, veljeni?”
    Abzumo värähti hieman. ”Minä en tiedä mitään. Sinulla ei ole mitään syytä olla uskomatta minua.”
    ”Eikö?”
    Matoro näki, kuinka varjoista paljastui Kanohi Kraahkan. Hahmo ei kuitenkaan ollut Makuta Nui. Olento tuntui säteilevän sellaista pelottavaa tyhjyyttä, joka Manusta puuttui. Matoro ei tiennyt, mitä Manu lopulta aikoi tai millainen tämä pohjimmiltaan oli, mutta tämän makutan kaltainen hän ei ollut. Tämä makuta tuntui täysin absoluuttiselta… Makutalta. Ilman harmaan tai valkoisen vivahteita, pelkältä synkältä varjolta.
    Kraahkania kantava makuta näytti kietoutuneen sysimustaan vaatteeseen, viittaan, joka kenties oli pelkkää varjoa itsekin.
    ”Etkö sinä varmasti tiedä yhtään mitään Makuta Nuin olinpaikasta? Meillä on hyvä syy uskoa, että hän on petturi ja Veljeskunnan vihollinen. Ja sinä olit hänen lähin ystävänsä, Abzumo.” Varjoista työntyi esiin käsi, joka pitkäkyntisellä sormellaan kosketti Abzumon otsaa. Tämä kohotti päätään hieman ylemmäs, jotta sormen kosketus lakkaisi. Avsa irvisti rumasti.
    ”Miserix olisi uskonut minua”, Abzumo sanoi ja räpäytti silmiään kolme kertaa. ”Mikset sinäkin uskoisi?”
    ”Minä en ole Miserix”, toinen vastasi häijysti. Kynsi painautui Abzumon otsaan ja lävisti naamion. Pisara tummaa nestettä valui makutan otsaa pitkin ja tippui lattiaan.
    Manu tosiaan taisi varastaa Olmakin, Matoro pohti. Miksi hänen löytämisensä muutoin olisi niin tärkeää?
    ”̬̀M̺̲̼ͣͫ̇ͤ̚i͚̩̮͇̍ͤ̊s̪̜͈ͪ̊ͣ̂ͧ͑s̜̭ͥ͛ͫͩͧ̒ͥ̔ä̱̰̻̝͎͕͈̺͑͑̇̆ ̳̥̥͈̼͂̏̈́́̆̒̔ŏ̘̔͛ͯͦͣn͙͎͎̊̋͗͗̈́ͥͥͯ ͙͙̠̞̣̋͐̓̀M̭͕̤ͭ͂ͩ̔͊ͧa̙̤̝̰̙͓̞̼ͩͮ̓̋ͦͫ̚k̯̩̗ͣ̽̓̄̈́̊u̥̫̲͌́͊ͣt̲̥̘̜̗̯̎͌̋ͯ͊ͩͭ̏á̞͇̃͒̾ ̫̬͖͉̦̦͒N̠̝͈̠͖̬͍͒̅́̋̓͊̎ͩu͉̪̔̓͛̈́̓ͮi̭̳̠̞̭̺̱͛͛̚̚?̞̅ͬ̀͂ͅ”̙͉̟̤͔ͮ͐
    ”En… tiedä”, Zumo voihkaisi ja pudisti rajusti päätään.
    ”̩̩̤̉̐ͣ͛̑͒̉̓H̪̤̤̝ͧ̂Ả̼̯̳͚̝̝̾̍̈́ͪ̎̑̑̆ ̺͈̬̲ͭ̇H̝͔͈̊͑̉ͧ̐ͯA͙̤͇̬͐̃ ̰̮̤̞̳̜̫̃̂͊ͩ̿̆̏H͎̹͉͖̺̩̓̓̂̎̚A̻̔̇͆͑̾.͔͔̮̭ͯ̎ͯ̎̾ͦ̅ ̟͕̫̯̤̠̔ͥͫ́̿M͎͈͔͚͈̟̪͍ͥͮ̍̃͒Î͇̗̝̘͓̬̱̺̬̇ͬ̆́͆ͩŃ̫̠͎̱̻̪̻̫̔̾ͭͅȔ͉̱̼͕̣̱ͩ͑͆ͭL̖̤͖̹̬̖̗̮͇̒ͩL͎̝͍̝̃ͮͯ̃ͯ̏̐ͮA̠̩͎̅̐̆ ̟͚̙̦̗̝̬ͦͥO̼̬̳̳͖̦͌ͬ̌Ń̮͍̯͔̮̜ ̫̫͌ͧ̒̐K̜̜͍̺͎̣̽̒̓̀ͣY̠̜̹͇̥͖̙̆̓ͦ͂ͅL̳̖̦̠̞̿̃̋̔̎ͮL̼̪͎̲͔͙͕͚̟̑͌̎̉͛ͧ͊̾̚Ä̼̥̦̬̦͇̗͗̿ ͚̮͓͚̠̱͙͓ͭ̅̈́A̱̪̠̹͕̎I͚͙͔͂ͣͧ̐̽̒̿ͥK̺̫ͥ̃A̙̗͋͑ͅA̗̰͈̫̍ͨ̍͂̅̋.̰̠̖̟̖̰͕̫͐̇ ̼͇̲͓͇͙̈ͪ̏S̘͖̼̩̮̻͍̀̂Å͔̮̟͔̜̺̝̻͛́ͬ̅A͕̱͐͊̎̔̚M̙̫͓̒̌̐̒̆M̬̰̳ͦ͋̓̾ͣ̊̈́E͈̥̦̳̺̩̰͌̋͑̃̿̑̍ ̪̙̞̰͎̜̗̼͆͊͂̃ͭ̓ͅK̜̦̳ͪ͂̇ͭ͐̏Y͎̘̲̟̙͔̭̟͓̌ͮ͆Ḽ̥̖̂̒̏̆̈L͔̦͕͕̱̭͚̙ͮ̆ͨ̎̒ͬ͌Ä̞̯̺̫͍͉̘̇̇̆ͧ ̖̜͖̮̲͙͂̚Ș̋̊̈͌̓͆͗͒E̤̼͎̼̝͈̜̋ͧͥ̋ͧ͆̾͋L̠͇̖̮̱̹ͬ̉̂̍͂V͈ͨ̈ͨ͌ͣͩ͂̚Ḭ͎ͥͦ̒̑Ĺ̻͕̜̘͕͈͕̖̀̎̂̊ͣḶ͎̞͙ͣ̔ͬͦ̇̚E̙͎̲̯̭͈̠̮̒,̠̗͇̱̤̺̳͇̆ ̬̮͎̞̮̝͎ͧͪT͍͓̙͇̻̥̠ͤ͆͊̉Ì̯̮̠̲E̳̣̞̱̰̬̻͆̄̈́̔ͤ̽͒̇ͬD̼̗̀̿͐͆͌͂Ä̦͍̗̋ͩ̑ͥ͐T͉̻͇͔̺̳ͧͩ̒̍ͬK͎̼͙̰̲̫ͮ̓̈ͯͩͅÖ̳̹̟̫ͨ̎ͯ͗̽̈̅.͇̎́ͥͪͭͬ”̬̲̟̫̦̳̓͂̊ͥ
    Matoro katsoi poispäin. Hän ei halunnut nähdä mitään, mitä tästä seuraisi. Hän toivoi voivansa pikakelata tämän muiston ohitse. Nyt hän kuuli jotakin, mitä ei olisi olettanut ikinä kuulevansa.
    Makuta kirkui tuskasta.
    Tunnelma vaikutti Matoroon aivan liikaa, paljon enemmän kuin muistossa pitäisi olla mahdollista. Miten pelkkä muisto tuosta tapahtumasta vaikutti häneen melkein kuin Metru Nuin Makuta olisi käyttänyt pimeitä voimiaan häneen itseensä? Toa tunsi kaiken sen, mitä Abzumo koki, kaiken sen samanlaisena kuin makuta sen muisti. Ja hänkin huusi kyyristyessään nurkkaan. Hän huusi kovempaa kuin todellisuudessa ikinä kykenisi.

    Ikuisuuden kuluttua kohtaus vaihtui. Mutta huone ei vaihtunut. Matoro vapisi yhä samassa nurkassa. Hän odotti monen minuutin ajan, ennen kuin uskaltautui kääntymään takaisin Abzumoa kohti. Heti niin tehtyään hän kuitenkin katui päätöstään. Makutan keho oli työnnetty irvokkaasti täyteen metallisia piikkejä. Sieltä täältä valui yhä mustaa nestettä, ja lattia makutan alla oli myös peittynyt siihen. Abzumon edessä seisoi nyt vihertävää Shelekiä kantava makuta, joka piti kädessään jonkinlaista injektioneulaa. Matoro tunnisti makutan Mutraniksi.
    ”Miltä nyt tuntuu, veli?” Mutran kysyi pistävästi. Abzumo ei vastannut. Matoro ei tiennyt, oliko tämä tajuissaan.
    ”Vai muka vei Olmakin”, Mutran jupisi, kaiketi enemmän itselleen kuin Abzumolle, samalla kun veti neulan sisään jotakin epäilyttävää nestettä pienestä pullosta. ”Paskapuhetta, sanon minä! Tridax sanoi, että Olmak oli yhä omalla paikallaan kammiossaan. Eipä kukaan olisi sitä voinut pihistää.”
    Hetken makuta oli hiljaa. ”Mutta siltikin… Olisiko sitä voinut lainata ja palauttaa sitten huomiota herättämättä?”
    Seurasi taas pitkä hiljaisuus. Nyt Mutran valmistautui ilmeisesti pistämään neulan Abzumoon, mutta yhtäkkiä tämä puhui.
    ”Mielenkiintoinen kysymysss.”
    ”Anteeksi?” Mutran rykäisi.
    ”Mielenkiintoinen tuo sinun kysymyksesi, Mutran.”
    ”Ai”, toinen vastasi hieman hämmentyneenä. ”En oikeastaan usko, että Makuta Nui kykeni varastamaan yhtään mitään Veljeskunnalta.”
    ”Niin… Eipä kai.”
    ”Ei mitään henkilökohtaista, Zumo”, Mutran sanoi ja taputti tätä vasempaan olkapäähän, josta ei sattunut törröttämään minkäänlaista terää. ”Käskyt on käskyjä.”
    ”Valitettavasssti olet oikeasssa, velissseni.”
    ”Oletko ihan kunnossa?” Mutran kysyi huolestuneen näköisenä, ja Matoro tahtomattaan huvittui siitä, kuinka rehelliseltä kysymys kuulosti. Kovin monella makutalla ei tainnut olla ihan kaikki kotona.
    Zumo ajatteli ilmeisesti kovin samanlaisesti kuin Matoro, sillä hän ratkesi nauramaan. Hän nauroi hervotonta ja vähäjärkistä naurua, joka pian muuttui hillittömäksi yskänkohtaukseksi. Matoron virtuaalijalkojen juureen lensi jonkin verran mustaa nestettä.
    ”Kunnossssa, Mutran?” Abzumo kuiskasi. ”Kyllä, minä olen täysssin kunnossssa.”
    ”Hyvä”, Mutran sanoi varovasti. ”Kohta et ole enää, mutta se ei ole mitään henkilökohtaista, kuten mainitsin.”
    Abzumo tyytyi nyökkäämään.
    ”Kerro edessss”, tämä sanoi vielä, ennen kuin Mutran ehti tekemään mitään, ”muniko kuningatar lopulta.”
    ”Kuningatar?” Mutran kysyi kulmaansa kohottaen. Abzumon silmät laajenivat.
    ”Ssssinä et… tiedä?”
    ”Mistä minä en nyt tiedä?” Mutran kysyi närkästyen.
    ”Minä en ilmeisssesssti kertonut”, Abzumo sanoi ja sylkäisi mustaa nestettä lattialle, ”sssinulle kuningattaresssta.”
    ”Minä…” Mutran aloitti ja perääntyi hieman. ”Ehkäpä minä käyn… hakemassa jonkun muun paikalle. Sinulla selvästi on vielä informaatiota, jota me emme ole saaneet.”
    Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa kylmää, kolkkoa naurua, joka toi Matorolle kovasti mieleen Metru Nuin Makutan vierailun kammioon. Mutran pysähtyi matkallaan ovea kohti.
    ”Selvässstikään…” Abzumo sanoi vaarallisen hitaasti. ”Selvässstikään ette.”
    Mutran kääntyi hitaasti takaisin Abzumoa kohti. ”Mitä sinä oikein aiot?”
    Abzumo yritti kohauttaa olkiaan, muttei kyennyt, joten tyytyi vain kohottamaan katseensa Mutraniin. ”Ehkäpä sssinä huomaat olla varovaisssempi ensssi kerralla…”
    Matoro katsoi, kuinka Mutran valahti kalpeaksi ja vaipui polvilleen.
    ”Sinä… kykenet käyttämään naamiovoimaa?” hän sanoi järkyttyneenä. Abzumo väänsi kasvoilleen tuskallisen ja leveän hymyn.
    ”Ilmeisesssti, veljeni.”
    Mutran haukkoi henkeä ja kaatui sitten kasvoilleen lattialle.
    ”Senkin saasta!” hän kirkui, ja ääni kuulosti tukahtuneelta naaman ollessa lattiaa vasten.
    ”Itsepähän kossskit minuun”, Abzumo totesi. Kaikki pimeni jälleen, ja kohtaus vaihtui.
    Matoro seisoi jonkin sisällä. Hän vilkuili ympärilleen ja tunnisti Nazorak-pesän rakenteita. Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt. Ne näyttivät oikeastaan melko viattomilta.
    Abzumo seisoi hänen vieressään. Makuta näytti melkein samanlaiselta kuin nykyään katsellessaan pesää ja toukkia.
    ”Kuningatar muni”, hän sanoi itsekseen. ”Projekti… onnissstui.”
    Onko hausssskaa? tunkeutui ääni hänen muistoonsa. Tai hänen muistoonsa Abzumon muistosta. Hän tunsi äänen kuristavan häntä, ja toa heräsi Arkkienkelin kuilusta, puristaen Beetaa nyrkissään.

    Sitten hän heräsi muistostaan, ja näki vain sinisiä aurinkoja.


    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=synlv3-s–g]

    Ahdistuneena Umbra katsoi poispäin aivoista. Ne olivat Toan aivot, jotka lilluivat vihreässä nesteessä. Valon toa ei tohtinut ajatellakaan mitä niille oli tehty tässä laboratorikompleksissa ja mitä muita luurankoja hän löytäisi täältä Käden tukikohdasta.

    Vaikka laboratoriossa olikin paljon tutkittavaa metallihaarniskoista sydänvaloihin ja muihin, ei Umbra halunnut tutkia ruumiita tai niiden paloja. Oli hänelläkin sentään jonkinlainen moraali. Tällainen toiminta oli todella väärin, hän ajatteli.

    Valon toa loi valon tykkinsä suulle ja käytti sitä taskulamppuna, jonka kiilalla hän tutkaili pimeyttä sitä mukaa kun meni eteenpäin.

    En pidä tästä paikasta en niin yhtään… Niin pimeää ja synkeää… hän ajatteli. Toisaalta pimeys oli vain valon poissaoloa eli hänen pitäisi olla omassa elementissään myös pimeydessä. Kaikkialla. Jos hän imisi kaiken pimeyden pois, korvautuisiko se valolla? Sitäkin hän mietti kävellessään tunkkaisia käytäviä eteenpäin. Käytävät olivat täynnä vuosikymmenten saatossa kertynyttä pölyä joka varmaan kuhisi protodiittejä ja pieniä raheja, kuten sokeritoukkia.

    Toalle alkoi nyt vasta valjeta koko rakennuksen historia. Kirurgiset kokeet toilla ja niiden aivojen purkittaminen tuntui erittäin karmivalta, erityisesti siinä paikassa. Musta Käsi muuttui sitä arveluttavammaksi mitä enemmän hän sai tietää siitä. Umbrakaan ei erityisesti halunnut muistella sotaa, joten hän siirsi ajatuksensa nykyhetkestä selviytymiseen. Hänen pitäisi yrittää löytää Matoro ja jos mahdollista, myös heidän oppaansa. Käden väki ylhäällä oli lupaillut, että alhaalta löytyy ainoa reitti ulos. Valon toan luottamus mihinkään Mustaan Käteen liittyvään oli kadonnut täysin viimeisten tuntien aikana.

    Minneköhän Matoro oikein katosi? Ja missä olivat Kapura, Deleva ja Nurukan? Veteraanit kyllä pärjäisivät oikein mainiosti omillaan, mutta yhtenäisyys oli yksi hyveistä joihin Umbra yritti vielä uskoa. Se piti hänet kasassa kun hän muisti sen. Sillä jokaisella olennolla on varjo, myös hänellä… Oi miksi ajattelen taas sinua, veljeni. Minun pitää suorittaa tätä tehtävää ja etsiä Matoro, Martti, Matobro Mutalumi, Umbra puhui mielessään ja muisteli kaikkia lämpimiä päiviä Chat-kahviossa.

    Umbra asteli eteenpäin käytävää. Pientä bioluminenssia tuottavaa kasvustoa oli alkanut kasvaa homeisten metalliseinämien läpi. Valoköynöstä! Sitä samaa kasvia kasvoi Karda Nuillakin aikoinaa. Oi Karda Nui, sinua en koskaan näe…

    Toasta alkoi äkkiä tuntua siltä kuin jokin muukin olisi lähettyvillä. Se tuntui psyykkiseltä läsnäololta. Samankaltaiselta kuin mielensisäisissä seikkailuissa, mutta jotenkin… todellisemmalta. Se tuntui tuijotukselta. Kuiskailevalta tuijotukselta, joka yritti kiemurrella tietään Umbran mielensuojauksen läpi.

    Olimme täällä ensin ääni Umbran pään sisällä sanoi tunkeutujalle. Kylmyys yritti tunkeutua Umbran polttavaan vajoon ja peittää sen syleilyynsä kuin jää peittää kalliot ja maat talven koittaessa.

    Tarvitsemme sinua, Toa. Korjaamme menneisyyden. Ole osa sitä. Älä vastusta. mieli sanoi kun se pääsi vihdoin läpi Umbran säröityneen mielensuojauksen. Suojaus murtui ja Umbra tunsi päänsä sisältävän maailman räjähtävän. Sinne tulvi jotain. Jotain todella kylmää ja todella tuttua.

    ”Tämä mieli on liian vahvaaaaaa!” Umbra huusi käytävällä kun hän piteli päätään käsillään. Hänestä tuntui kuin pää hajoaisi. Käytävästä kuului metallisten jalkojen ääniä. Hydraulisia ääniä ja hammasrattaiden kitinää. Jokin tai jotkin olivat tulossa Umbraa kohti. Sitä valon toa ei huomannut koska oli keskittynyt mielensä sisäiseen piinaan.

    Käsittelemättömän protodermiksen väriset, harmaat olennot tuntuivat ympäröivän hänet. Umbra muisti unensa ja telepaattiset seikkailunsa. Hopeiset olennot olivat olleet niissä mukana. Hän tunsi, ettei voisi voittaa niiden mieliä. Niitä oli liikaa ja ne olivat liian vahvoja.

    Toverisi on jo luonamme mielet huusivat. Liity meihin, ne jatkoivat. Umbra puri hampaitaan ja kutsui valon voimiaan, toivoen kestävänsä psyykkistä rynnäkköä tarpeeksi pitkään räjäyttääkseen oudot luurangot tuhkaksi ilmaan.

    ”Teemme hänestä yhden meistä, teemme hänestä puhtaan”, mielen sanat kaikuivat pimeydessä, joka ympäröi yksinäistä valoa.

    ”En”, Umbra kuiskasi. Pimeys kaikkosi hänen ympäriltään. Hän näki olentojen olevan kuin tyhjiä toien kuoria, värittömiä ja suojattomia haamuja toa-voiman täyttämistä kehoista. Niiden hammasrattaat ja pneumaattiset nivelet näkyivät selvästi. Olentojen päät olivat kuin toan päitä, mutta ilman minkäänlaista naamiota. Niiden kasvoille oli jähmettynyt tuskan vääristämä, muinainen ilme. Tyhjät silmät säteilivät kirkasta sinistä valoa. Pian sekin katosi, kun valon toa keskitti kaiken valon ympärilleen.

    Umbra tunsi heikon epäröinnin ympärillöön olevissa mielissä. Se oli ensimmäinen inhimillisyyteen viittaava tunne, jonka hän oli näissä olennoissa tuntenut. Olennot olivat riutuneen näköisiä, ja olisivat saattaneet ehkä jopa herättää sääliä, ellei niistä huokuisi niin hirvittävä aura ahdistusta ja kylmyyttä. Umbra tunsi niiden kylmät kädet hänen tajunnassaan. Toan oli vaikea kontrolloida kehoaan. Hänen mielensä ei selviäisi niitä vastaan, toa ajatteli alitajuisesti.

    Sitten hän vapautti kaiken, mitä oli saanut kerättyä ympärilleen. Kaiken sen valon, jonka hänen elementtienergiansa ja ympäröivät lähteet olivat antaneet hänelle.

    Siinä pimeydessä se olisi varmasti sokeuttanut kenet tahansa. Sokeudella ei olisi kuitenkaan ollut merkitystä siinä tilanteessa, sillä valoräjähdys yksinkertaisesti tuhosi kaiken, mihin se osui. Silmänräpäyksessä kaikki oli ohi. Umbra seisoi vain mustuuden keskellä. Kaikki oli tuhoutunut kymmenien metrien säteellä. Jostain ylhäältä putoili kiveä ja terästä. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti, ja äänen melkein kuuli pimeydessä.

    Entistäkin pimeämpi pimeys ympäröi häntä. Kaikki se valo, mikä sitä oli valaissut, oli nyt käytetty.

    Kylmyys oli kadonnut. Mielet olivat palaneet. Nyt hän halusi vain pelastaa ystävänsä.

    ”Matorooo! Minä tulen hakemaan sinua!” hän huusi pimeyden keskellä käytävän sortuessa hitaasti korkealla ylhäällä.

  • Valot menneisyydestä

    Mustan Käden komentokeskus
    Onu-Metru

    Metallin ja kiven sekamelska lensi välähdyksen saattelemana teräksiselle lattialle. Umbra puski kyynärpäätaktiikalla loputkin oven jäänteet maahan. He saapuivat neljänteen kerrokseen. Se näytti entistäkin huonokuntoisemmalta kuin ylemmät kerrokset. Lähetti ei ollut osannut kertoa juurikaan kaikesta tästä tuhosta. Ilmeisesti vain ydinräjähdys yksinkertaisesti tekee paljon vahinkoa. Ja aika. Aika tuhoaa vielä pahemmin.

    Toat alkoivat olla jo tottuneita pimeässä navigointiin. Matoroa tietysti auttoi tämän teleskooppisilmänsä toiminnot (joihin ei tosin sisältynyt pimeänäköä). Umbra pyrki käyttämään valoaan niin vähän kuin mahdollista.

    ”Tämä näyttää aika huteralta”, Umbra totesi tutkiessaan ympäristöä. Yksi käytävä oli romahtanut syväksi kuiluksi. Seiniä oli teräsmurskana ja tukipilareita kaadunneina. Paikoitellen katto oli ylhäällä vain muutamalla vääntyneellä teräspalkilla.

    ”Mennään me tuota kautta. Se on parempi”, Lähetti opasti ja näytti tietä. ”Tämä oli kauan sitten tekniikkaosasto. Aseita, paljon aseita täällä tehtiin.”

    ”Minua ei erityisesti huojenna ajatus siitä, että mikä tahansa Käden superohjus voi räjähtää koska vain naamalleni”, Matoro totesi katsellen varoen erilaisia näyttöjä ja teknisiä laitteita, joita seinät olivat täynnä.

    ”Aseet ovat rikki, olleet jo aikoja”, Lähetti kertoi. ”Toimiva tavara siirretty alas.”

    ”Niiden ei tarvitse olla toimivia räjähtääkseen”, Umbra kommentoi. Hän katseli askeliaan tarkemmin.

    Toat ohittivat oppaansa kanssa hissikuilun ja aukinaisen teräsholvin, jonka suuri, Käden tunnuksin kuvioitu ovi oli kaadunnut. Hiljaisuus, jota rikkoivat vain askeleet, alkoi olla painostavaa.

    ”Uu”, Matoro aloitti. ”Se, joka hyökkäsi kimppuumme Arkistoissa. Näitkö sitä kunnolla?”

    Umbra havahtui. ”En tiedä mikä se oli. Sitkeä ja kykenevä muodonmuutoksiin. Se oli silloin muuttuneena Kapuraksi, kun se tainnutti sinut.”

    ”Minulla on huono tunne siitä.”

    ”Joo. Selvästi joku muukin on täällä samalla asialla kuin me.”

    ”Shh”, Lähetti sihahti yhtäkkiä. Toat hiljenivät. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Korkeuksista kuului metallin kirskuntaa.

    ”Kiirettä pidetään. Sortumavaara”, hän jatkoi. He kävelivät rivakasti läpi jälleen yhden suuren hallin. Jostain etäältä kuului valtava jyrähdys. Jossain saman tukikohtakompleksin lukemattomien terässeinien takana oli jälleen kerran yksi huone romahtanut.

    ”Onko tämä… normaalia, vai epäiletkö jotakin muuta?” Umbra kääntyi juoksuaskelia liikkuvan Lähetin puoleen.

    ”En tiedä”, Lähetti vastasi suoraan. ”Huoneita lukemattomia, ja ajan hammas niitä kaikkia raatelee. Missään ei ole turvassa.”

    ”Sitten meidän kannattaa pitää kiirettä”, Matoro vastasi. Hän tunsi jonkin olevan vinossa. Tunne saattoi liittyä hänen naamioonsa – tyhjässä ja pimeässä hän tunsi aina sen saavuttamattoman voiman näyttävän pienen osansa itsestään. Hänestä tuntui siltä, että jossakin lähistöllä oli jotakin muuta. Jotakin, joka kykeni myös havaitsemaan hänet samalla tavalla.

    ”Tänne”, Lähetti ohjasti ja kääntyi sivukäytävään. Mutta kun he kääntyivät käytävään, he havaitsivat sen olevan mennyttä. Käytävän ja portaiden tilalla oli vain aukko. Alempi kerros oli kymmenen metrin pystysuoran pudotuksen takana.

    ”Ei yhtään hyvä tämä”, opas jatkoi ja näytti pohtivan eri reittejä. Matoro kyykistyi aukon juurelle ja sormeili harppuunaansa.

    ”Ei tässä ongelmaa, pääsemme alas”, Matoro sanoi itsevarmana ja ampui terän käytävän kattoon. Se kilahti ja jäi tukevasti kiinni teräskattoon prototeräshakoineen. Sitten Toa pudottautui vaijerinsa varassa. Hän laskeutui ketterästi romun sekaan alempaan kerrokseen. Sillä sekunnilla, kun hän koski lattiaan, se romahti. Vuosien edestä tukirkaenteiden kestämää jännitettä purkautui. Väliseinät vääntyilivät – käytävänpätkä ylhäällä kallistui niin, että Umbran oli pakko ottaa tukea käytävän seinistä ja estää Lähettiä putoamasta.

    ”Mitä siellä tapahtui?” valon toa huusi, kun tilanne näytti hieman vakautuneen.

    ”Kuten sanottua, sortumavaara!” Matoro hihkaisi roikkuen edelleen harppuunallaan tyhjän päällä. Sen sanottuaan jokin kerrosta alempana räjähti voimalla sortuman seurauksena. Valonväläys sokaisi kolmikon pimeään tottuneet silmät hetkeksi. Alemman kerroksen seinät lensivät paineen vaikutuksesta sivuille – teräs huusi, tasoja putoili. Umbra nappasi oppaan kainaloonsa ja hyppäsi eteenpäin, tyhjyyteen. Käytävä romahti heidän takanaan. Valon toa tavoitteli harppuunanvaijeria, mutta ei saanut otetta. Vaijeri oli pudonnut mustaan pimeyteen samalla, kun kattopalkit olivat alkaneet romahdella.

    Matoro sai ehjällä kädellään juuri kiinni rosoisesta viidennen kerroksen lattiasta. Hän vilkaisi ylöspäin – katto putoili suurina palkkeina. Toa mietti puoli sekuntia Umbran ja oppaan kohtaloa, ja ponnisti sitten ilmaan. Hän ampui harppuunallaan yläilmoihin – hän ei ollut varma montako laukausta hänellä oli jäljellä, mutta sen ehtisi tarkistaa myöhemmin – ja heitti itsensä toiselle puolelle huonetta, aivan kuilun yli. Teräspalkit ja yksi harppuunanterä katosivat kuudennen kerroksen syvyyksiin. Matoron lämpökamera havaitsi Umbran ja Lähetin roikkumassa pienessä tasanteessa ylhäällä. Hän hyppäsi jälleen kuiluun ja lähti kelaamaan itseään ylöspäin.

    Jossain räjähti jälleen. Koko oikeanpuoleinen seinä syöksyi kappaleina joka suuntaan. Matoro ei ehtinyt reagoida, ennen kuin teräspalkki iskeytyi hänen kylkeensä ja lennätti hänet pimeyteen.


    Kuoleman mustat silmät tuijottivat Umbraa. Hän ampui refleksinomaisesti tykillään, ja vahkihaarniska lensi kappaleina maahan. Kypärä tuijotti yksinäisenä maasta. Se oli hyvin samankaltainen kuin Killjoylla oleva, hän muisteli.

    Hän ei kuitenkaan välittänyt asiasta juuri nyt. Hän ei kyennyt nousemaan. Hänen vasen jalkansa oli teräspalkkien alla ja tuntui tunnottomalta. Hänen haarniskansa oli saanut aivan liikaa osumaa, eikä varmasti enää toiminut.

    Toa yritti nousta istumaan. Valtava kipu tuntui hänen selässään. Hän kokeili selkäänsä kädellään, ja tunsi vuotavansa. Kaikkialla oli pimeää. Joka suunnassa oli vain teräspalkkeja vahkihaarniskoita, kiveä ja pölyä. Jossain kohosi seiniä ja niiden jäänteitä, mutta hän ei nähnyt niitä. Kipu tunsi sumentavan hänen ajattelukykyään.

    Valon toa kokeili varovasti liikuttaa jalkaansa palkin alla. Hän ei saanut sitä irti. Hän mietti hetken ja keskitti elementtivoimiensa rippeitä sormenpäihinsä, jotka muuttuivat hetkessä kuolettaviksi laserleikkureiksi. Keltaiset säteet pilkkoivat teräspalkkia. Sen keskikohta putosi pahasti hänen polvensa päälle, mutta toa sai sen vedettyä pois. Hän yritti nousta varovasti seisomaan. Jalka oli edelleen tunnoton, eikä hän kyennyt juuri liikuttamaan sitä.

    Ylhäältä kuului pamahdus. Jossain sortui taas osa rakennusta. Olivatko räjähdykset olleet vain huonoa tuuria, hän mietti. Hän ei uskonut sitä.

    Nyt valon toan pitäisi kuitenkin löytää toverinsa. Umbra huhuili ääneen Matoron ja Lähetin nimiä. Ei vastausta.

    Hän lähti vaivalloisesti liikkeelle yrittäen samalla pidellä haavaansa selässä. Toa löysi pienen oven, jossa luki ”komentokeskus”. Se avautui helposti. Hän asteli sisään hämärään käytävään. Seinillä oli himmeitä, vaaleanpunaisia valoja. Lyhyen käytävän päässä oli pyöreä, pienehkö huone, jonka kaikki ikkunat olivat pirstaleina. Sieltä aukesi näkymä valtavaan saliin, jossa olevaa esinteistöä Umbra ei kyennyt erottamaan. Se näytti jonkinlaiselta suurelta varastolta, kuten oikeastaan koko tukikohta.
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=oLvf23S5u6o]

    Huoneessa oli pöytä ja pieni näyttöpääte. Niiden ympärillä oli tyhjiä säiliöitä, joiden Umbra muisti olevan Kraatojen säilytystä ja tutkimusta varten. Tietokone oli pölyyntynyt, mutta Umbra näki sen reunassa pienen sinisen valon.

    Hän mietti voisiko laite toimia. Toa pyyhkäisi pölyjä näppäimistöltä, ja laite avautui hitaasti. Sen sininen valo näkyi kauas. Mistä tämä saa sähkönsä, hän mietti. Toa lähti jäljittämään johtoja – mutta pysähtyi melkein heti. Hän otti näytön takaa esiin kotelon, joka oli varustettu vain Käden tunnuksella ja tekstillä ”Koe 5 Koe 1”. Umbra syötti levyn koneeseen.

    Umbra istuutui kiinnostuneena. Hän ontui edelleen, mutta haava ei enää vuotanut. Tällä hetkellä adrealiini ja jännitys kuitenkin korvasivat kivun ja epätietoisuuden. Toa painoi kolmiota, joka sai levyn pyörimään.

    Hän näki rakeista, ajan kuluttamaa kuvaa hygieenisesta leikkausosastosta.

    Valot välkkyivät. Mittarit heilahtivat ja koneet pitivät omaa raksuttavaa ääntään. Syntyi sokaiseva välähdys. Valkoista suojainta ja tohtorintakkia pitävä kirurgivahki, jonka takinpielessä luki nimikyltti ”Professori”, katseli hänen eteensä tuotua valkoista lakanaa. Sen alla oli toa, todennäköisesti urhea soturi jonka Kohtalo oli kuolla liian aikaisin. Umbra pyyhki pölyä näytöstä hätäisesti.

    ”Tässä meillä on kaatunut toa, Svarle nimeltään.”, Professori kertoi kameran suuntaan rahisevalla äänellä.

    ”Hän menehtyi omiensa iskussa. Minä aion pitää henkilökohtaisesti huolen, että hän palaa.”

    Umbra yritti liittää tapausta tietoihinsa Sodasta. Hän muisti Svarlen tapauksen jotenkuten. Huhuttiin, että magnetismin toa Halawe oli vaihtanut puolta saadessaan suuren summan muttereita metsästäjiltä. Kyseinen toa oli järjestänyt Professorin edessä olleen toan kuoleman.

    Vahki nosti pihtimäisellä kädellään kuolleen toan päällä olevaa kangasta. Informaation lumisade pyyhki näyttöä sekunnin. Kuva jumitti. Kangas lähti kevyesti pois ja paljasti ruumiin, joka oli lähes ehjä. Rautakappale oli lävistänyt toan kylmän sydänvalon.

    Kirurgi tutki huolellisesti Svarlen ruumista. Toalla oli vielä kasvoillaan tämän punainen Akaku. Umbra muisti tavan, jonka mukaan kuolleen naamio pitäisi luovuttaa viranomaisille hautaamista varten ja todisteena toan kuolemasta. Toan harteikas punainen panssari peitti tarkasti toan pehmytkudoksia. Toan ruumissa ei näkynyt suurempia jälkiä väkivaltaisesta kuolemasta, lähinnä arpikudosta siellä täällä. Ranne, jossa oli kiinni rhotukalaukaisin, oli hiukan venähtänyt. Toan oikea, miekkakäsi, oli murtunut.

    Seinällä rakeisena näkyvässä röntgenkuvassa näkyi, miten pienen pienet rautakappaleet olivat tunkeutuneet luuhun asti ja sinetöineet reittinsä perässään. Halawe ei ollut selvästikään halunnut kohdata tulen toaa miekkamittelössä ja täysissä voimissa.

    Toan ruumis oli kylmä, mutta se loi psykologisen lämmön punaisella värillään tähän kliiniseen tilaan. Kirurgi skannasi silmiensä mekaanisilla verkkokalvoilla toan sisäisiä vaurioita. Keuhkoissa oli metallipölyä, sydän oli pysähtynyt metalliterän lävistäessä sydänvalon ja ruumiin orgaaniset osat olivat alkaneet jo hajota. Tietoja virtasi nopeina seinän teleruuduille, mutta kuva oli liian epäselvää, jotta niistä saisi mitään irti. Liitos metallisten ja orgaanisten ruumiinosien välillä oli alkanut heikentyä toan elinvoiman huvetessa.

    ”Hmm… Katsotaanpa mitä voin tehdä…” Kirurgi mutisi itsekseen. Hän liikkui sulavasti toan ympärillä ja nappasi tämän Akakun pois. Osa ruudusta katosi pikselimössöksi. Korroosio oli syövyttänyt Akakusta pois maalia ja sen alta oli paljastunut hopeista taustaväriä. Vahki laittoi naamion kirurgipöydälle, jakoavaimen ja äänimeisselin viereen. Levy pätki. Kuului Professorin esittelyä. Ääniteknologialla hän voisi avata toan panssareita rikkomatta niitä. Kuvaa ei näkynyt.

    ”On ensiarvoisen tärkeää saada aivot talteen ehjinä”, sama metaliääni selitti pimeällä ruudulla, nyt ihmeen selkeänä. ”Johtaja määräsi niin tehtävän.”

    Kuva palasi räpsähtäen. Se väreili jatkuvasti.

    Vahki nosti hieman toan harmaata, naamiotonta päätä. Kuva hyppäsi lähikuvaan kallosta. Silmäaukoista näkyi suoraan aivoihin. Ennen niin värikkäistä aivoista, jotka heijastelivat elinvoimaa ulospäin, näkyi vain läpinäkyvä, kuollut kuva.

    ”Kaikki tietoisuus oli kadonnut toan aivoista. Tietoisuus pitäisi saada jotenkin uudelleenkäynnistettyä, mutta se onnistuu vain, jos pääsen kontaktiin orgaanisten aivojen kanssssa”, Professorin ääni kertoi.

    Vahki vaihtoi kätensä pihdin mekaaniseen rautasirkkeliin, jolla toan raskas rautakallo saataisiin aukaistua.

    Vahki piteli vasemmalla kädellään kalloa ja keskittyi sen avaamiseen. Hän leikkasi suoraa viivaa toan kalloa pitkin ja irroitti otsalohkon kallosta. Kipinöitä lenteli kun robotti irrotti paloja kallosta.

    ”Aivot”, rautainen ääni sanoi interfenssin läpi. ”Todellinen aarre.”

    Vahki väänteli kallon yläpuoliskoa pois toan päästä ja sai kuin saikin sen irti. Rakeinen näyttö välähti. Otsalohko pompahti ilmaan kuin korkki pullon suusta. Kirurgi laittoi puolikkaan pöydälle naamion viereen. Vahki vaihtoi siniset desinfioidut teräshanskat metallisten sormiensa päälle. Sen jälkeen hän otti esiin modifioidun kraatasäiliön – samanlaisen mitä huoneen hyllyt olivat täynnä. Rahinaksi murtuneen äänen seasta toat erottivat vain sanat ”elämän eliksiiri” ja ”käden kehittelemä”.

    He näkivät vahkin vaihtavan jälleen kättään toisenlaiseksi. Se tarttui aivoihin. Kuva pysähtyi kokonaan.

    Umbra yritti saada videota jatkumaan siinä onnistumatta. Lopulta hän myönsi tappionsa ja alkoi tutkia huoneen hyllyjä. Vaaleanpunainen valo ylähyllyiltä painosti. Se tuntui kuin tuijottavalta.

    Hän kurkotti ylös hyllyille, jotka olivat täynnä kraatakanistereita. Hän sai otteen yhdestä ylähyllyn valoa hehkuvasta kanisterista. Toa kuitenkin horjahti, ja kanisteri putosi lattialle kolahtaen. Umbra tarttui raskaaseen kanisteriin ja katsoi sen sisälle. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun näki mikä valoa säteili.

    Aivot.

  • Varjoja aikomuksista

    Onu-Metru
    Arkisto

    Musta matoran Kirl kasvoillaan seisoi harmaan sementtiaukion reunoilla. Hän odotti jotakin kärsimättömästi. Seinässä olevat säteilyvaarasta kertovat kyltit eivät haitanneet häntä. Hän oli murtanut ovet tänne suljetulle osastolle, ja odotti nyt tapaamista.

    Satoja metrejä leveä sali oli täysin tasoittamatonta betonia, joka oli vain valettu siihen. Myöhemmin paikan päälle oli noussut lyijyllä vuoratut seinämät ja katto, ja Arkisto oli jatkanut kasvamistaan sen päälle. Kaukana lyijyseinämien toisella puolella saattoi lukea esitteistä Mustan Käden komentokeskuksesta ja sen tuhosta.

    Reaktorin edelleen säteilevä sydän oli haudattu satojen metrien betonikerrosten alle. Aluetta ei oltu kaivettu sen jälkeen, sillä osuminen tornin raunioita olisi todennäköisesti erittäin vaarallista.

    Nyt se oli vain muistomerkki mielettömyydestä ja hulluudesta, joka johti äärimmäisiin tekoihin.

    Matoran jäi odottamaan tietämättään kahdesta toasta, jotka olivat hänen alapuolellaan syvyyksissä.

    Vastaanottokerroksesta laskevat portaat johdattivat suureen salikompleksiin, jonka seinämät olivat kylmää terästä. Valoja ei ollut. Reunoilla oli erilaisia kuntoilulaitteita ja pieniä taistelurinkejä. Lukuisat ovet harjoittelutilojen reunamilla johtivat ties minne. Katosta roikkuvat kuluneet teleruudut olivat yönmustina. Nuolikyltit ohjastivat suuntaa, josta matka alas jatkuisi.

    Matoro ei tuntenut olevan erityisesti tilanteen kontrollissa. Kolmikko vaelsi pimeydessä. Musta käsi oli saanut hänet ajattelemaan Killjoyta. Koska hän olikaan nähnyt hänet viimeksi? Kaukana etelässä temppelin katolla, vähän ennen tulen läpi putoamista.

    Tällä hetkellä toien paras vaihtoehto kuitenkin oli seurata ja auttaa Lähettiä. Ilmeisesti kukaan ei ollut käynyt alhaalla aikoihin, ja ylös ei kuitenkaan pääsisi ylimmästä kerroksesta. Paikka oli ollut vailla ulkopuolista vaikutusta satoja vuosia. Jos jossain olisi reitti ylös, se olisi kätketty.

    ”Paljonko teitä täällä maan alla on?” Matoro kysyi kääntyen Lähetin puoleen.

    ”Yli viidenkymmenen oli viimeksi täällä talsiessani lukumme, soturi. Yli viidenkymmen urhea joukko.”

    ”Miksei kuudenkymmenen”, Umbra sanoi päänsä sisällä, toivoen ettei olisi sanonut sitä ääneen. Tässä maailmassa kaikkia oli aina kuudella jaollinen määrä.

    ”Mitä te olette oikeastaan tehneet kaiken tämän ajan… tehän olette olleet täällä jumissa sodasta saakka, eikö?”

    ”Salassa olemme odottaneet. Seuranneet maailman tapahtumia. Odottaneet uutta aikaa. Meille parempaa aikaa. Neiti johtaja ei meitä ylös halua. Ei halua tämän kotimme paljastuvan… rakennuslupaa tähän koskaan emme saaneet.”

    ”Mitä te odotatte?” Matoro kysyi hetken tauon jälkeen.

    ”Neiti johtaja sanoo, että koittaa aika, jolloin meidän ei tarvitse pelätä mennettä. Aika, jolloin kurja ei meitä enää seuraa. Moni halusi nousta. Korjata maailmaa, korjata tekemiämme virheitä. Mutta johtaja sanoo, että tämä ei ole enää meidän maailmamme. Me pysymme kaukana. Annamme pahan korjaantua pois. Jonain päivänä meidät unohdetaan ja silloin on aikamme nousta taas valoon.”

    ”Valoon, ihan kirjaimellisesti vai kuvainnollisesti? Minä en nimittäin pysty olemaan kauhean valoisa, jos en saa ladattua elementaalivoimiani” Umbra puuttui keskusteluun.

    ”Soturi ajattelee käytännöllisesti. Hyvä niin. Sitä neiti johtaja osaa arvostaa”, Lähetti vastasi vilpittömyys äänessään. ”Vastaus kysymykseesi vaikea. Minä kiipesin ylös ja näin valon, mutta silti tämä minun kotini todella on. Joten kuvainnollisuus lienee tässä tilanteessa osuvampaa. Mutta ei hätää soturi. Meiltä löytyy voimat muinaiset ja laitteet uudet. Sinuunkin vielä valon saamme.”

    ”Tämä touhu alkaa tuntua mielenkiintoiselta. Pitäisikö meidän saattaa päivänvaloon jotain synkkiä salaisuuksia, joita tänne kätkeytyy? Salaisia aivokokeita ja tappajarobotteja? Leijuautoja ja hiukkaskiihdyttimiä?” U naurahti. Jotenkin tämä koko Musta käsi-systeemi tuntui olevan hiukan liian absurdi. Kokonainen salainen pilvenpiirtäjä, josta vain salaliittoteoreetikot olivat tietoisia. Paikkaa peitti monen huhun ja mysteerin harso ja mikään tieto ei ollut varmaa.

    ”Olen ihan tyytyväinen, jos saamme saatettua päivänvaloon edes itsemme”, Matoro kommentoi.

    ”Olen kuullut että täällä tapahtui paljon hämäryyksiä jotka jopa Turaga Dume halusi jättää pois julkisuudesta. Huhut ovat kertoneet jotain moraalittomista kokeista, tiedä sitten mitä ne ikinä ovat olleetkaan”, Umbra kertoi. Yhtäkkiä hän tunsi ilman kylmenevän ympärillään. Se oli varmasti vain väliaikaista ja ei mitään huolestuttavaa.

    ”Mistähän ne huhut syntyvät?”

    ”Kai niillä jotain pohjaa pitäisi olla. Eivät huhut yleensä synny tyhjästä, kuten se Kenedokin murhakin. Sitä seurasivat hämärät tutkimukset ja todistusaineistojen hukkaaminen…” Umbra pohti. Paras paikka Käden tutkimiseen olisi varmaan arkistojen löytyminen.

    ”Mitä tästä alemmissa kerroksissa on? Tai kuinka syvälle tunnet paikat?” Matoro kääntyi jälleen oppaansa puoleen.

    ”Tutkimusosastoja, suuria tieteitä. Pajoja, jotka tutkivat tuntematonta. Useampi kerros jalkoimme alla niitä. Minun käsitykseni ei niihin yllä, joten hyvin vähän tunnen tulevasta. Mutta neiti johtaja opastaa teitä suuria kyllä mielellään. Vieraat ovat meille uutta. Kaltaistaan seuraa hän varmasti kaipaa. Myös varmasti pääsyn tietoon suo, jos sitä mielenne halajaa.”

    Uudet portaat johtivat jälleen kerran kerroksen alemmas. Kaikki oli edelleen pimeää ja hiljaista. Katossa oli teline, jossa oli joskus ollut teleruutu. Käytävät muuttuivat lukuisiksi risteyksiksi ja pieniksi huoneiksi. Usean ovi oli kaatuneena ja sisältö sekaisin. Matoro havaitsi yhden alueen, jota oli ilmeisesti koetellut raju räjähdys. Samassa suunnassa katon teräspalkit olivat putoilleet ja tekniikat pirstoutuneet. Yönmustat kamerat nukkuivat untansa katonrajassa.

    Jään toa tutki ympäristöä. Teräksinen seinä oli sulanut muinaisen räjähdyksen seurauksena osittain. Hän kuljetti kättään tuhkaisen teräksen päällä ja pyyhkäisi esiin punaisen kolmiomaisen tunnuksen jäänteet, jonka keskellä nousi skorpioninhäntä. Tunnus oli tuttu Killjoylta ja Sarajilta.

    Toa poimi maasta joitakin hiiltyneitä levykkeitä. Ne eivät toimisi enää. Hän paikansi joitakin paloja ohjusten pyrstöistä. Kuolleiden haarniskoja näkyi pimeässä raunioiden joukossa.

    Ne olivat todennäköisesti maanneet täällä aina sodasta saakka.

    ”Aika surullinen paikka”, Matoro huokaisi spontaanisti taaempana oleville tovereilleen. Umbra ja Lähetti olivat keskustelleet kaksin Käden teknologiasta.

    ”Muistuttaa sodasta”, Umbra kuittasi hieman surumielisesti.

    ”Tämä kaikki lienee nykyään vain yksi iso hauta”, Matoro totesi. ”Jatketaan alaspäin, että pääsemme joskus perille.”

    Ja he jatkoivat jälleen yhden kerroksen pimeydessä. Kilometrejä ylempänä, raunioiden ja teräksen takana, viesti vaihtoi omistajaansa. Musta Kiril-kasvoinen matoran antoi jotakin valkoiselle matoranille. Valkoinen nyökkäsi ja sanoi jotakin. Vakooja kertoi viivytyksestä. Hän ilmoitti, että Liiga saisi vastata hänen työnantajalleen, jos epäonnistuisi. Valkoinen matoran nyökkäsi ja totesi, etteivät he epäonnistuisi osuudessaan. Kaikki olisi kiinni Vakoojan osasta. Ilmekään ei värähtänyt keltaisella Kirilillä.

    Vakooja tuhahti ja katosi lepakkona. Pitäisi hoitaa tehtävä loppuun. Vahkeja oli jo alkanut virrata alas. Sekopään tekemän maanjäristys ei ollut ainakaan helpottanut hänen työtään.

  • Bianca

    Vihreä avaruus

    / ”Kiven teho… yksi prosentti. Novaräjähdys aktivoidaan.”

    / ”Kenraalin elintoiminnot pois linjoilta. Siirrytään vartiotilaan. Käynnistetään tallennearkisto. Aloitetaan tutkimustyö #174.”

    / ”Käynnistetään tallenne NO-3-11.”

    / ”Sijainti tunnistettu: Odina.”

    / Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen.

    Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon.

    Liinoihin kääriytynyt hahmo ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan viittamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.

    Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa.

    ”Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt tätä.”

    / ”Suljetaan tallenne NO-3-11.”

    / ”Merkitään kohde #6, paikannetaan kohteen liikkeitä.”

    / ”Kohde paikannettu.”

    / ”Käynnistetään tallenne FE-7-12”

    / ”Sijainti tunnistettu: Le-Metru, Metru Nui.”

    / Mustiin kääreisiin kietoutunut olento hyppäsi aluksesta ulos ennen kuin se ehti edes kunnolla laskeutua. Tavaratilan luukusta sataman konttialueelle laskeutunut olento oli piilottanut oranssina hehkuvan kuulan siteidensä alle.

    Olento keskitti katseensa pohjoiseen ja niin teki hänen esiin kaivelemansa pieni kämmentietokoneensakin.

    Pienellä näytöllä oli valtaväriltään hyvin vihreä kartta. Olento nipisti kosketusnäyttöä ja kartta zoomasi taaksepäin. Olento siirteli karttaa niin kauan, kunnes näytöllä näkyi piste. Piste sijaitsi Onu-Metrussa ja sitä merkitsi pieni punainen lippu.

    / ”Suljetaan tallenne FE-7-12.”

    / ”Kohteen #6 seuraava kohde paikannettu.”

    / ”Avataan tallenne JU-25-12.”

    / ”Sijainti tunnistettu: Metru Nuin itärannikko.”

    / Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Onu Metruunnnnnnnnnnn-/

    / ”Tallenne keskeytetty. Voimakkaita Vahki-lämpöjälkiä havaittu tallenne JU-25-12 sisällössä. Skannataan aluetta.”

    / ”Lämpöjäljet paikannettu. Laajennetaan tallenteen JU-25-12 sisältöä.”

    / ”Sijainti tunnistettu: Onu-Metru.”

    / ”Päivä on tullut. Nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”

    ”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason yksi viholliseksi.”

    Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen. Sirohko nainen ei tuntunut välittävän takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa.

    Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru. Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta. Renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna.

    Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna nainen matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-12.”

    / ”Laajennetaan verkon laajuutta kattamaan alue. Valvontatila laukaistu. Onu Metrun laajuinen valvontaverkko täydessä toimintavalmiudessa.”

    / ”Varoitus! Tunnistamatonta liikettä havaittu Kohteen #6 ja suoja-alue ”1:n läheisyydessä.”

    / ”Tutkimustyö #174 suljetaan. Siirrytään reaaliaikaiseen valvontatilaan.

    Kuilu, Onu-Metru

    Valon toan himmeä hohde valaisi kiellekettä, jolla Matoro ja Umbra olivat. Umbra oli menettänyt paljon elementaalienergiaansa Arkistojen valojen hallitsemisessa ja seikkailu mielessä oli kuluttanut hänen voimiaan. Matoro oli ollut säästeliäämpi elementaalivoimiensa kanssa, mutta jään toa tiesi ettei hänelläkään voimia riittäisi kovin moneen suureen taisteluun. Umbran kanohilta näki hopeisen läiskän, joka oli merkki siitä että elementaalienergia oli vähissä.

    ”Tämä kuilu on paljon vanhempaa perua kuin Arkiston osat, joissa olimme”, Matoro totesi katselleen ylös teleskooppisilmä suristen. ”Lienee niitä Whenuan mainitsemia mystisiä luonnokuiluja. Seinämien materiaali on jotain ihan muuta kuin tavallista kiveä.”

    ”Hienoa että jaksat tutkia asioita tällaisella hetkellä…” Umbra mutisi suhteellisen äänekkäästi. Toa ei ollut erityisen hilpeä. Hopeinen rutto oli melkein koitunut hänen turmiokseen ja elementaalivoimien menetys oli tehnyt kolauksen hänen itsetuntoonsa. Mitä valon toa oli ilman elementaalivoimiaan? Varjon toako?

    ”No olen huomannut, että tällaisista tilanteista pääsee parhaiten pois tekemällä jotain”, Matoro vastasi nasevasti. ”Mikä on olosi nyt?”

    ”Olen elossa, mutten kauhean hilpeä. Se on päässyt liikkumaan ajatuksissani, mielessäni. Olen alkanut miettiä, että olisiko mahdollista taivuttaa varjoja, jos valon elementaalienergiat ovat kadonneet”, Umbra vastasi ja katsoi allaan olevaa tyhjyyttä. Jos hän keskittyisi, voisiko hän hallita tätä pimeyden kaivoa? Olla osa kaikkeuden varjoja yhtä helposti kuin valojakin. Ehkä molempia? Ajatus voimasta ja uusista kyvyistä oli yllättävän houkutteleva monet seikkailut kokeennelle toalle.

    ”Sinuna en antaisi sille kovin paljoa valtaa”, Matoro vastasi. Hän skannasi samalla herkeämättömästi seinämiä.

    ”Tunnen ympäröivät varjot. Ne kutsuvat minua. Kertovat minulle muinaisia tarinoitaan. Voima tuntuu… suurelta. Meidän pitää mennä todella pimeään käytävään, jos haluamme ulos täältä”, valon toa kertoi, hänen oikean silmänsä säkenöivän vihertävää, myrkyllistä valoa. Pieni kulmahammas käväisi toan rurulla, mutta se oli nopeasti poissa, eikä seiniä tihrustanut Matoro huomannut mitään.

    ”Vastaa niille, että pitävät turpansa kiinni. Pidä vain mielesi selkeänä”, jään toa vastasi. Hän laukaisi yhden toimivista harppuunoistaan seinämään ja pudottautui sen varassa hieman alemmas. Hän alkoi kelaamaan alaspäin tasanteelta tarkkaillen jatkuvasti seinämää.

    ”Mitä näet siellä?” Umbra huikkasi alas ystävälleen. Umbra näki varjojen läpi asioita. Hän ei ollut aivan selvä mitä ne olivat. Outoja, mekaanisia hahmoja. Vain varjoja. Ei muuta. Ei värejä, puhetta, ei mitään. Vain historian varjoja. Ja hän leikki väärillä voimilla, se ei ollut tervettä. ”Jos löydät jostain elementaalienergian naamion, ilmoita minulle”, Umbra naurahti kun jään toa teki arvokasta työtä tutkimalla seinämää. Toa oli tutkinut seinän kaiverruksia, joista muodostui tekstiä, koodia.

    Matoro hymähti. ”Täällä on… kanoka-kiekko. Kiinni kivessä”, hän hihkaisi alhaalta ja yritti irroittaa sitä.

    ”… se on voimatasoa… 9? Mitä hemmettiä? Eivätkö nämä ole mahtikiekkoja?” jään toa puheli puoli-itsekseen roikkuessaan vaijeristaan. Hän ei kyennyt irroittamaan sitä. Sen sijaan toa huomasi vieläkin alempana jotakin kiinnostavampaa.

    ”Meillä ei ole aikaa pelastaa mitään legendaarisia taikakaluja, Nimdassakin on jo tarpeeksi tekemistä”, Umbra huusi ylhäältä. Hän tiesi kyllä tarinat mahtikiekoista, mutta nyt ei ollut sen aika. Jonkun toisen urhean sankarin kohtalo olisi löytää kyseinen kiekko, ei klaanilaisten.

    Toa laskeutui harppuunan kelan hiljaisen surinan säestämänä. Hänen skannerisilmänsä oli löytänyt seinämästä poikkeuksellisia railoja. Ne eivät näyttäneet kuuluvan muuten täysin suoraan seinään. Hän tunnusteli lähes huomamaattomia viiruja valkoisella kämmenellään. Ne muodostivat muutaman bion levyisen kuusikulmion.

    ”Tällä… täällä saattaa olla ovi”, Matoro huusi.

    ”Saatko sitä auki?” Umbra huusi ylhäältä. Kaiku vastasi hänelle auki auki auki auki auki uki uki ki ki…

    ”Voin yrittää”, toa huusi takaisin.

    Hän loi voimiaan säästellen kapean jäisen askelman ja astui sille. Se tuki hänen painonsa. Toa kiskaisi vyötlään ionikatanansa. Sen hehkuva terä kiertyi ulos pitkäksi hohtaen kellertävänä. Toa iski terän yhteen oudoista railoista. Se ei aluksi näyttänyt vaikuttavan mitenkään. Hän yritti samaa eri kulmista. Ei mitään. Seinän tai hypoteettisen oven materiaali näytti estävän kaikki rikkomisyritykset.

    ”Jos puhuisit sille nätisti tai kutittaisit sitä?” Umbra huusi ylhäältä kun jään toa ei meinannut saada ovea auki.

    ”…” Matoro sanoi ja mietti. Toimisikohan vanha kunnon ”jäädytä-ovi-niin-se-laajenee-ja-irtoaa” mystiseen kiveen. Ei varmaankaan. Heillä ei myöskään ollut erityisemmin räjähteitä.

    Matoro kävi läpi varustustaan.

    Ai niin, hän tajusi.

    Ei, ei sitä voi käyttää, hän tyrmäsi ajatuksensa.

    Miksei.

    Koska se on MYYTTINEN ARTIFAKTI tai jotain.

    Jos se on typerää mutta se toimii, se ei ole typerää.

    Hitto. Oikeasti minähän vain haluan käyttää sitä.

    Räjäytä tuo ovi mielifraktaaleiksi.

    Mutta…

    Siru käteen, Matoro.

    Toa lyhensi miekkansa terän ja iski sen vyöhönsä. Hän pysähtyi hetkeksi.

    Hän mietti. Hiljaisuus ympäröi hänet. Hän kävi mielessään läpi niitä hektisiä hetkiä Arkkienkelillä. Nimdan polttavaa kipua. Räjähdyksiä ja putomista.

    Toa oli jo vetämässä syrjään rintapanssarinsa sisällä olevaa koteloa, kunnes tuli toisiin ajatuksiin.

    Hän keskittyi oveen. Se alkoi viilentyä. Siniset ja valkoiset aallot kulkivat toasta oveen. Matoro aisti lämpötilan laskevan. Parista-kolmesta asteesta miinus kymmeneen. Lisää voimaa. Miinus kaksikymmentä.

    Sitten hän imi kaiken kylmyyden ovesta. Lämpölaajeneminen tapahtui. Ovi alkoi kirkua vertahyytävästi. Pysäyttämätön voima kohtasi tuhoutumattoman objektin.

    Sitten kuusikulmio pamahti kovaa ulospäin ja iskeytyi toaa päin. Matoro horjahti mutta jäi roikkumaan harppuunansa varaan. Ovi iskeytyi vastakkaiseen seinään ja putosi. Ääntä sen osumisesta pohjaan ei kuulunut.

    ”Täällä on aukko”, Matoro hihkaisi tuskallinen ilme kasvoillaan. Ovella ammutuksi tuleminen ei kuulunut hänen tuskattomimpiin kokemuksiinsa.

    Yhtä jäistä toan liu-uttavaa pilaria ja Umbran laskeutumisretkeä myöhemmin toakaksikko oli pusertanut itsensä oviaukosta sen toisella puolella odottavaan sileän metalliseen käytävään. Sileä hopeinen hohde ja metallia vasten kalahtelevat kahden jalkaparin askeleet loivat käytävään teollisen tunnelman. Kaksikko ei kuitenkaan jäänyt makustelemaan sitä pitkään, sillä Matoron huomio kiinnittyi jo käytävän toiseen päähän.

    ”Tämä ei näytä jatkuvan kovin pitkälle. Pystyn jo näkemään seuraavan oven. Toivottavasti se ei ole yhtä työläs kuin- odotas. Hei! Hei hei hei. Tuolla makaa joku.”

    Umbra käänsi katseensa salamannopeasti Matorosta kohti käytävän päätä ja lähti päättäväisesti pinkomaan sitä kohti, Matoro aivan kannoillaan. Jään toan havainto osoittautui nopeasti oikeaksi. Massiivisten metallisten liukuovien edessä seinään nojasi mustiin siteisiin kääriytynyt verrattaen pieni ja luihu hahmo. Toat kumartuivat hahmon vierelle ja U näpäytti hellästi hahmon sidottua päätä. Matoron huomio kiinnittyi hahmon siteiden alta kajastavaan oranssiin vienoon kajoon.

    Kaksi kirkasta valoa syttyi hahmon kasvoille. Musta, vain hieman keskimääräistä matorania pidempi hahmo pälyili ensin hetken ympärilleen, mutta kaatui sitten voimakkaasti yskien ja köhien kontilleen Umbran ja Matoron eteen. Toat vilkaisivat toisiaan ja Matoro kumartui olentoa kohti auttaakseen tämän pystyyn. Katsettaan maasta kohottaessaan olennon yskiminen kuitenkin pysähtyi kuin seinään, tämän huomatessa edessään seisovan kaksikon. Paniikinomaisesti olento perääntyi kohti metalliovia. Olennon kauhistunut ilme oli nähtävissä painautumina tämän suun peittävissä siteissä.

    ”Keitä… Keitä te olette. Menkää pois. Minulla ei ole mitään!”

    Umbra nosti kätensä pystyyn rauhoitellakseen nuoren miehen äänellä puhuvaa olentoa. ”Hei, rauhoitu. Olemme vain kaksi Toa-soturia… oikeastaan, kaksi eksynyttä Toa-soturia. Umbra ja Matoro ovat nimemme.”

    Musta olento räpytteli silmiään tiuhaan tahtiin tarkastellessaan kahta tulokasta. Sidekummajainen asteli edestakaisin toien edessä mittaillen näkemäänsä.

    ”Eksyneitä… eksyneitä toia. Mikä tuo teidät tällaiseen paikkaan? Kenenkään ei pitäisi tietää käytävistä näistä.”

    Matoro yritti muodostaa päässään järkevää vastausta, siinä kuitenkaan onnistumatta. ”Pitkä tarina… emme ole itsekään vielä oikein tilanteen hermoilla. Vahingossa me tänne päädyimme. Olisi mukavaa, jos yhtä vahingossa löytäisimme tien poiskin.”

    ”Pois. Tie pois. Sellaista halajan minäkin. Monta pitkää viikkoa olen täällä ollut odottaen. Juoksin karkuun kurjia. Alas pääsin, mutta ylös en enää pysty kapuamaan. Ovi tämä ei auennutkaan. En pääse toimittamaan lähetystä.”

    ”Lähetys? Juokset karkuun miltä? Kuka sinä oikein olet ja mihin oikein olet menossa?” Umbran kysymysryöppy sai hetken upota sidotun olennon kalloon. Pian tämä kuitenkin jo vastasi. Tämän äänensävystä paistoi edelleen lievä innostus toien tapaamisesta.

    ”Lähetti. Se on nimeni, se on työni. Lähetys on minulla. Toimittaa se oven toiselle puolelle täytyy. Ei saa päätyä kurjan käsiin.”

    ”Lähetti. Mitä on oven toisella puolella? Pääseekö sieltä ulos?”, Matoro tiedusteli. Lähetti nyökkäili tietäväisenä.

    ”Moni tie on oven takana, vaan sisään ei pääse. Täytyy olla avain. Muinainen avain. Ei ole niitä enää. Ei ole pääsyä sisään.”

    Umbra kurkkasi Lähetin taakse ja huomasi metallioviin upotetun paneelin. Toan katse etsi isoa avaimenreikää, mutta löysikin sen sijaan pienen ohuen aukon ja sen viereen upotetun sammuneen lampun. Umbra astui Lähetin ohi tarkastelemaan aukkoa tarkemmin. Hänen mieleensä juolahti ajatus.

    ”Hei, Matoro. Se miekkapellen Nurukanille antama avainkortti. Onko se sinulla? Se saattaisi jopa sopia tähän.”

    Lähetti katsoi silmät kiiluen, kuinka Matoro alkoi kaivelemaan tarvikelokeroaan. Kirkkaat silmät laajenivat hämmennyksestä, kun punainen kortti teki ilmalennon Matoron kädestä Umbralle. Korttiin painettu mustan käden symboli sai Lähetin mielen villiintymään.

    ”Muinainen avain! Teitä on siunattu sen omistajuudella! Suuria sotureita todellakin olette. Tuo avaa ovet, voi avaa hyvinkin!”

    Kortti sopi täydellisesti. Kone imaisi sen sisäänsä Umbran asettaneesta kädestä, eikä sitä nähty enää. Hetken U jo luuli, että suunnitelma ei toiminutkaan, kunnes valtaisa metallinen kolahdus ilmaisi jotain tapahtuneen. Matoro asteli Umbran rinnalle ovien eteen. Pieni rako oli jo ilmestynyt kaksi kertaa toan korkuisien liikkuvien laattojen väliin. Aukeavat ovet paljastuivat hirvittävän paksuiksi. Matoro arvioi niiden olevan jopa mittavammat syvyydessään, kuin korkeudessaan.

    Lattia nytkähti kolmikon jalkojen alla. Metallinen kiiltävä lattia olikin yksi valtava liukuhihna, joka aluksi hieman nykien alkoi kuljettamaan sankareita ovien toiselle puolelle. Mutta ovet eivät olleen ainoat. Yhtä massiivisia ovia ilmestyi kolmikon eteen yhtä tiuhaan, kuin niitä aukenikin. Koneiston ääni oli korviahuumaava. Kiihtyvän liukuhihnan kärkeen loikkinut Lähetti käänsi katseensa kohti ympärilleen pälyileviä toia.

    ”Kertokaa. Mitä etsitte? Mitä halajatte? Mikä teitä ajaa eteenpäin?”

    ”Vastaukset”, Matoro lausui sanavalmiisti. Hymy nousi Lähetin kasvoille. Tämä asteli Matoron viereen juuri sopivasti liukuhihnan alkaessa hidastaa vauhtiaan. Vielä viimeiset ovet lähtivät hitaasti aukeamaan kolmikon edessä.

    ”Siinä tapauksessa, suuri Toa, olet tullut mitä sopivimpaan paikkaan.”

    Valoisan käytävän valot sammuivat. Liukuhihna oli pysähtynyt. Viimeiset ovet ammottivat nyt viimein auki. Matoro nosti käden suulleen. Umbra jähmettyi totaalisesti.

    Liukuhihna oli johtanut pienelle parvelle. Parvelta aukesi näkymä maailman mielettömimpään rakennelmaan.

    Täydellisesti maan alle kaivettu pyöreä pystysuora tuubi oli yksistään valtavin asia, mitä kumpikaan toista oli koskaan nähnyt koverrettavan kiinteään kiveen. Kilometrejä ja taas kilometrejä halkaisijaltaan oleva kolo ei kuitenkaan ollut tyhjä. Aikojen isoimman tunnelin keskellä kohosi maanalainen metallinen torni. Niin ylös, kuin alaskin ulottuva ikkunoita täynnä oleva maanalainen pilvenpiirtäjä oli sekin halkaisijaltaan Metru Nuin kolhiiareenan luokkaa. Tornin korkein kohta oli niukin naukin nähtävissä, kun taas alaspäin näkyvyyden esti puhdas pimeys, joka verhosi kaiken sisälleen.

    Lähetti asteli parven reunalle ja ojensi kätensä kohti teollisuuden suurinta majesteettisuutta.

    ”Toat. Tervetuloa Mustaan Käteen.”


    Pieneen yhden hengen hissiin ahtautunut kolmikko haukkoi henkeään nousun loputtua ja hissin ovien auettua. Tornin ylimpään kerrokseen humpsahtanut joukkio kompuroi kohti pientä koppia pienen käytävän toisessa päässä. Kahden toan päät olivat edelleen pyörällään.

    ”Musta Käsi… ei ole ollut olemassa enää yli sataan vuoteen. Eikä heillä missään vaiheessa ollut näin valtavaa kompleksia. Mitä tämä on? Minne me oikein päädyimme?”

    Lähetti hyppelehti jo eteenpäin, kohti sisäänkäyntiä. Tornin ulkoreunassa kiitänyt pienoishissi oli tuonut kolmikon ilmalukkomaiselle sisäänkäynnille. Lähetti kailotti vastaustaan Umbralle lukon toisesta päästä.

    ”Ollaan Käden tornin alla. Pääkallopaikalla. Siellä, missä rysähti. Vaan ei tuhonnut maanalaista osaa. Tämä kaikkeus on osa tornia. Laajensivat maan alle jo satoja vuosia sitten. Ennen sotaa jopa. Yläkerta meni, virrat katkesivat, mutta tällä tämä edelleen pönöttää. Odottakaahan kun tapaatte paikan emännän. Hän se on suuri soturi. Niinkuin tekin.”

    Sihahdus. Ilmalukko aukesi. Kolmikko astui sisään.

    Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla suuremman, tornin sisäisen hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-1.

    Matoron huomio kiinnittyi vastaanottopöydän yläpuolelle nostettuihin suuriin kehyksiin, joihin oli upotettu kuvat kahdestatoista eri hahmosta. Yhdet kasvoista, hopeiset Mirulla varustetut toivat Matoron mieleen muistoja. Oikeastaan vasta silloin toakaksikko tajusi, että he astelivat Killjoyn vanhoilla kotikonnuilla.

    Umbran ja Matoron tuijotellessa taulua ja arvuutellessa sen muita kasvoja, oli Lähetti hypännyt pöydän taakse tutkimaan seinään upotettuja hallintapaneeleita. Musta käsi veti vivusta, mutta mitään ei tapahtunut. Hieman pettyneen oloinen vipeltäjä käänsi katseensa pöydälle asetellulle näytölle.

    ”Virtaa ei ole monessa kerroksessa. Vitonen, kymppi ja kaksitoista, jos tähän luottaa. Lähdetään katsomaan. Portaat lähtevät tuolta hallin takaa.”

    Umbra kurkisti kohti Lähetin osoittamaa suuntaa ja viittoili Matoron mukaansa. Kolmikko lähti astelemaan kohti aulan toista päätyä. Kompleksi heidän ympärillään oli kuolemanhiljainen.

    ”Jokainen kerros omaa tarkoituksen. Kaikki ovat erilaisia. Kaikilla on suurempi merkitys. On pitkä aika, kun viimeksi olen täällä astellut. Vien teidät kierrokselle. Näytän paikkoja. Ehkä tarjoan vastauksia, joita soturit janoavat.”

    Toat seurasivat Lähettiä sokeasti. Uteliaisuus otti vallan kaksikossa. Ylöspääsy sai odottaa hetken. Matorolla ja Umbralla oli nyt mahdollisuus päästä kokemaan pieni pala entisen saarivaltionsa historiaa.

    Mutta syvällä heidän jalkojensa alla liikkui jotain. Kolmikon taakseen jättämälle näytölle alkoi ilmestymään pisteitä.

    Klaanilaiset eivät olleet astuneet vanhaan sotilastukikohtaan.

    He olivat astuneet hautaan.