Maan henki raahasi mukanaan kahta sammutettua vahkin robottikehoa Käden varastoon. Robottikehot kalisivat ja kilisivät lattialla kun niiden raajat osuivat lattiaan ja toisiinsa. Cody seurasi Nurukanin toimia vierestä, hiukan huvittuneena.
“Mikset käytä tuota leijukottikärryä? Paljon ergonomisempi ja vie vähemmän voimaa” Cody naurahti.
“Jos voisit auttaa näiden sammutettujen vahkiyksiköiden kuljetuksessa varastoon lukkojen taakse niin olisin kiitollinen. Voisin kertoa sinulle myös erään tarinan”, maan toa kertoi.
Varaston ovi alkoi olla jo perin lähellä. Iso prototeräsovi, jossa oli erilaisia lukkoja. Nyt se ei kuitenkaan ollut lukittuna, mutta olisi kohta kun vahkit olisi viety sen uumeniin.
Cody hymyili vahkikasvoillaan, mutta se ei näyttänyt kauhean paljon hymyltä ja otti kottikärryt Nurukanin avuksi. Levitaatiokiekoilla buustattu kottikärry oli kevyt kuin höyhen ja maailman fysiikkamoottoria uhmaten se leijui ilmassa, ei tosin kauhean korkealla.
Nurukan avasi raskaan teräsoven, joka kitisi kauheasti kun sitä ei oltu varmaan öljytty vuosikymmeniin. Ääni vihloi kaksikon kuuloelimiä ja ärsytti suunnattomasti, muttei sille voinut mitään.
“Mistäköhän täältä löytyisi jotain öljyä tuohon oveen ettei tarvitse koko ajan kuunnella sen narinaa”, Nurukan sanoi puoliääneen.
“Se ei taida olla ongelmistamme suurin”, kommando vastasi tuskaillessaan kaaokselle, jota hänen sisarensa kutsui “Mustan Käden tukikohdaksi.” Valtaosa huoneessa lojuneista KAL-palasista, sortuneista rakenteista ja ylituotetuista bordahkinsauvoista oli vain työnnetty läheiseen portaikkoon pois näkyvistä.
“Siivotaan nuo sotkut sitten kun saamme kannettua nämä robottikehot paikoilleen”, Nurukan kertoi. Hän raahasi vahkeja vielä vähän matkaa, robottien pudotellessa pienen pieniä muttereita perässään.
“Näihin kansiinko nuo piti laittaa?” Nurukan kysyi ja näytti Codylle kolmion muotoise oranssin kannen. Niitä oli kasoissa seinän vieressä. Ei tosin kauhean siisteissä, mutta kasoissa kuitenkin. Ja monen väristä.
Cody nyökkäsi ja Nurukan laittoi kannen lattialle. Toa nosti kannessa olevasta vivusta ja siihen ilmestyi muutamia nappuloita. Nappia painamalla metallinen kouramainen asia nousi kannesta. Siihen robotti varmaan laitettaisiin.
Nurukan laittoi toisen vahkeista pidikkeeseen ja painoi sitten muita kojetaulussa olleita nappuloita. Hitaasti sihisten alkoi kehikko muotoutua säiliön pohjasta. Kehikon sisäpinnassa oli ties mitä pieniä käsiä korjaus- ja huoltotöitä suorittamaan niille, jotka kapseliin laitettiin. Kommandovahki ei erityisesti pitänyt kyseisistä huoltokapseleista, joissa valtaosa deaktivoiduista vahkeista vietti ikuisuutensa.
“Tämän paikan järjestykseen saaminen olisi saavutus kokonaiselta armeijaltakin”, silmäpuoli sotilas totesi nostaessaan järeän sodanaikaisen vahkiruhon sivuun. “Ja meitä on täällä vain tusina.”
“Totta. Mutta se tarkoittaa että meidän pitää vain tehdä kovasti töitä sen eteen”, Nurukan vastasti. “Vain tekemällä kovasti töitä voi saavuttaa jotain tässä maailmassa”.
“Olen huomannut, että monen mielestä myös aseilla voi saavuttaa asioita”, vahki vastasi, eikä äänensävynsä perusteella viitannut itseensä.
“Aseet voivat toimia joissain tilanteissa, mutta oikeat aatteet ja kova työ ovat parempia tapoja saavuttaa asioita joilla on väliä”, maan henki vastasi. “Muistuu ihan mieleen. Eikun et sinä varmasti tätä halua kuulla. Kyllästytin Delevankin kuoliaaksi tarinoillani”.
“Kerro toki, kenraali. Tuleepahan näiden romujenkin siirtämisestä mielenkiintoisempaa”, sotilas vastasi.
Pienoinen hymy nousi vanhan kenraalin kakamalle. Toa köhi hiukan kurkkuaan ja aloitti tarinansa. “Aikana ennen aikaa. Ei. Muutama kuukausi sitten alon toa Umbra sai tehtävän pelastaa saari pimeyden kynsistä. Hän keräsi kasaan kuuden toa-soturin tiimin saaren avuksi: Ruthaka, Aknoka, Ornoka sekä minä ja Deleva. Siinä sodassa ei ollut voittajia tai häviäjiä. Vain kaaosta ja menetyksiä…”
Aratyghin satamakaupunki, Eteläinen manner
Kuukausia sitten
Ornoka oli vanha maan toa ja yksi Orton-kansan vanhimmista sotureista. Hänen kansansa kunnioitti häntä ja hän auttoi kansaansa miten parhaiten pystyi. Sotureista elementtinsä puolesta parhaiten tunnelielämään sopeutuneena monet pitivät häntä soturikolmikon luonnollisena johtajana, vaikka se yleensä perinteiden mukaan kuuluisikin tulen toille.
“Eikö sen Umbran pitäisi jo olla täällä?” Ornoka murjaisi siskolleen Ruthakalle, punamustaa panssaria kantavalle tulen toalle.
“Valon toa ei ole koskaan ollut hyvä aikatauluissa”, naistoa kertoi ja siemaili oluttaan. Kolmikko oli ostanut itselleen murkinaa ja hyvää paikallista olutta.
“On tämä kyllä hyvää olutta ja hyvää telaketjuvillisikaa”, Aknoka puuttui puheeseen. Rasva valui hänen kultaisen Akakunsa suupieliltä kuin vesi keväthankien sulaessa. Pitkään kypsytetty villisika oli tämän majatalonpitäjän erikoisuuksia. Ruokalistassa kerrottiin, että siihen siveltiin aitoa Turkasta sen valmistuksen aikana.
Ornoka mulkaisi ystäväänsä, joka tajusi pyyhkiä suunsa rasvavanat tosin ranteellaan.
“Olisit käyttänyt servettiä, valopää”, Ruthaka naurahti. Mirukasvo oli hyvällä tuulella, koska ruoka ja juoma oli hyvää. Valon toaa ei tosin vieläkään näkynyt missään.
Majatalo oli kodikkaan oloinen ja todella vanhaa perua. Kerrottiin huhua että Barrakit olisivat käyneet siellä loistonsa päivinä joskus käymässä, mutta sitä ei oltu koskaan voitu todistaa. Vanhat paikat tuppasivat yleensäkin luomaan itselleen omaa tarustoaan.
Toan mittapuulle tehty majatalo veti paljon alueen pikkuväkeä – matoraneja. Värikästä kansaa, joka täällä koostui pääosin käsityöläisistä ja muista yksityisyrittäjistä. Vähempiosaisille tallaajille oli hiukan nuhjuisempia räkälöitä ja kapakoita joka kadunkulmassa.
Kaksi toaa astui majatalon ovesta sisään. Toinen soturi oli isokokoinen, tummapanssarinen körmy, jonka kasvoilla oli musta Kakama. Kakaman silmiinpistävin yksityiskohta oli naamiossa komeilevat viikset. Tumman soturin vieressä komeili punavalkoinen soturi, jonka oudoin yksityiskohta oli soturin epäsymmetrisyys. Toan toinen puoli vartalosta oli korvattu hopeisella ja harmaalla koneistuksella, jonka kuuli soturin liikkeestä.
Kaksikko meni baaritiskille ja tilasi itselleen juomat. Maan henki tilasi itselleen viskiä ja ison kolpakon olutta, plasman henki taas mestarijääkäriä ja olutta. Toat lähtivät käppäilemään kolmen aikaisemmin esitellyn soturin pöytää kohti.
“Kaksi epäilyttävää heppua on tulossa tänne päin”, Aknoka kuiskasi hiljaa ystävilleen. Kultamusta valon toa näki teleskooppilinsseillään helposti joukosta erottuvat kohteet, vaikka tämän paikan valaistus olikin vähän sitä ja tätä.
“Toivottavasti eivät ala rettelöimään. Tämä ylikypsä villisika on niin vaan maukasta”, Ornoka mussutti. “Ei viitsisi alkaa tappelemaan, ainakaan vielä.”
“Hyst molemmat. Ne tulevat”, Ruthaka hyssytteli tovereitaan. Kolpakko oli huvennut jo vaikka kuinka toan edessä. Samoin murkina.
Musta soturi tuli viskinsä ja oluensa kanssa esittäytymään. “Olen Nurukan. Te olette varmaan ne Orton-toat jotka Umbra viestissään mainitsi?” Leveäharteinen toa ahtoi itsensä Ruthakan viereen pitkähkölle penkille. Deleva etsi sillä aikaa itselleen tuolia.
“Tuo toinen kaveri on nimeltään Deleva. Älkää kysykö mistä se on saanut hopeisen kätensä ja jalkansa. Kaveri ei ole hirveän avoin siitä tapaturmasta”, Nurukan kertoi ja hörppi oluttaan.
Orton-toat silmäilivät hiukan epäuskoisesti kahta toaa jotka olivat tulleet heidän luokseen. “Nurukan. Kuulostaa tutulta nimeltä”, Ornoka puuttui viimein puheeseen. “Olen Ornoka, maan toa”. Orton-toa ojensi Nurukanille nyrkkiään toatervehdykseen. Pian ympäri pöytää käytiin esittelykierros ja kaikki löivät nyrkkiään yhteen.
“Missä se itse sankari, valittu tai mikälie Avka Ahoi olikaan on?” Deleva puuttui vähän ajan kuluttua rupatteluun kun hän oli jo juonut kolmannen oluensa.
“Umbra ei ole koskaan ollut ajoissa missään, ei edes Metru Nuilla”, Ruthaka kertoi. “Saisi se skarrarrar jo tulla. Tulee kalliiksi tämä reissu”.
Siinä samassa jokin viuhahti sisään kuin valopallo. Tai no kirjaimellisesti se oli valopallo. Sokaiseva olento kaatoi mukanaan niin majatalon asukkaita, pöytiä kuin tuolejakin. Majatalo pitäisi varmaan sisustaa uusiksi tämän jälkeen. Mitäköhän tämäkin sekallus teki paikan imagolle ja liiketoiminnalle.
Valohahmo alkoi muovautua keltamustaksi soturiksi.
Mutta äkkiä tarinan rakenne sortui. Joku tuli keskeyttämään. Se joku oli Xen.
“Hei tyypit. Meidän pitäisi lähteä sinne vahkitorniin”, Käden kenraali huusi kaksikolle kun nämä olivat juuri laittamassa muutamaa vahkia säilöön varastoon. Tarinatuokio oli jouduttanut vahkien varastointia huomattavasti. “Ottakaa, mitä tarvitsette. Cody, tahdon sinut Bettyn ohjaimiin kymmenessä minuutissa.”
“Selvä neiti. Me alamme hommiin”, Nurukan vastasi ja he lähtivät Codyn kanssa pakkaamaan tarvikkeita.
“Mutaatiokanuuna on turhan epäeettinen kapistus, taidan jättää sen tänne”, Nurukan mutisi itsekseen. Hän laittoi kanuunan syrjään ja yhdelle monista metallisista asehyllyistä. Cody hänen vieressään piteli hopeista salkkua, jossa oli tämän mukaan jotain tarpeellisia leluja.
Maan toa ei paljoa tavaroita tarvinnut mukaansa. Kanisterikenttäpulloja muutama kappale, hiukan kuivamuonaa ja jotain muuta tilpehööriä mille voisi olla tarvetta. Xialaiset merimiinat ja Selecius-säätiön ussalkeitot saisivat jäädä Mustan käden torniin.
“Mistä muuten olet saanut tuon kanuunasi?” Cody kysyi kun huomasi Nurukanin laittaneen aseensa hyllylle. “Näitä en ole ennen nähnyt”.
“Tuo on joku ‘Voitto Korporaation’ ase. En kyllä tiedä mitä voittoisaa on aseessa, jolla voi tehdä vihollisesta entistä vaarallisemman”, maan toa kertoi.
“Koskaan kuullutkaan…”, hopeinen komentaja murahti pettyneenä. Vahki vilkaisi vielä salkkunsa pohjasta löytyvää salaluukkua ja pohti, mitä sen sisään saisi vielä mahtumaan. Silloin komentaja sai päivänsä kenties typerimmän idean.
“Kuulepa Nurukan. Käydään vielä tuolla asevaraston puolella. Siellä on jotain hauskaa, jonka tahdon vielä ottaa mukaan.”
Vuorokaudenaika läheni aamua Klaanilaisjoukon saapuessa vihdoin Bauinuvalle. Ga-Metrun kirjastossa vietetyn päivän jälkeen joukko oli toivonut välttävänsä vahkit yön pimeydessä, ja tähän asti suunnitelma oli onnistunut. Valkoinen mielisairaalarakennus levittäytyi heidän eteensä kaikessa Metru Nuille tyypillisessä moderniudessaan.
“Sisäänkäynti”, Kapura kommentoi ja osoitti ovelle, jolla haukottelevat työntekijät aloittivat juuri työpäiväänsä. “Näkeekö kukaan vahkivartijoita?”
Jään toan viretila ei ollut varsinaisesti huipussaan viime aikojen jäljiltä. Teleskooppisilmissä oli se yllättävä etu, että ne pysyivät auki (vaikka niiden linssit olivat melko kärsineitä Mustan Käden kaaoksen jäljiltä) vaikka väsymys painoikin päälle. “Ei. Ei näy”, hän mutisi yrittäessään pitää silmällä ympäristöään. Aamun lehdet kertoivat toissailtaisesta mystisestä kahakasta eteläisessä Ga-Metrussa – otsikko vakuutteli vahki-joukkojen tutkivan asiaa ja että matoranit voisivat luottaa täysin koneisiinsa.
Edellisenä yönä oli ollut joitakin läheltä piti -tilanteita. He olivat onnistuneet välttelemään Bordakh-partioita lähinnä kanohi Cencordin mielitutkan avulla, mutta he olivat olleet lähellä kiinni jäämistä lain saartaessa akateemisen kirjaston alueen. Oli vaatinut useita muuannen selakhi-moderaattorin Umbralle opettamia hiiviskelykikkoja päästä lainvalvojien ohi.
“Bauinuva – Metru Nuin Keskusmielisairaala” luki suurella matoran-tekstillä valkoisessa seinässä. Neljä toaa seisoskelivat sairaalan pihamaan puistoalueella – Ga-Metrun suihkulähteet ja istutukset koristivat ympäristöä – ja katselivat pensasaitojen takaa vilkuillen sairaalan vartioimatonta lasiovea.
“Toivottavasti tuolla on kahvio”, Kapura mutisi. “Maistuisi kahvi. Vaikka kaikki kahvi Metru Nuilla.” Niin mukavaa kuin Arupakin jäljille pääseminen olikin, ei yksikään toa ollut erityisen hyvässä toimintakunnossa. Joka odotteluun tai tutkimustyöhön käytetyn minuutin myötä Kapura tuli vain tietoisemmaksi siitä, että muut sirua tavoittelevat osapuolet olivat kirimässä heidän edelleen. Zairyh oli pysynyt hiljaa, mikä ei tulen soturia lohduttanut, sillä se todennäköisesti kertoi kasvin hylänneen aikeensa yhteistyöstä.
“Kaupungin kahvi tulee Meksi-Korosta”, Umbra saivarteli. Hänellekin kahvi maistuisi, mutta hän oli perin ärtynyt. Huonosti nukutut ja todella vähäiset unet, stressi ja koko oman menneisyyden uudelleenkokeminen eivät olleet tehneet hänen kunnolleen erityisen hyvää. Valon toa oli myös todella väsynyt ja ilman voimiaan – naamiosta tai valokyvyistä ei olisi enää apua. Valon toan elementti oli alkanut taas korvautua varjolla, millä voisi olla myös vaikutusta hänen mielentilaansa.
“Mennään”, Matoro totesi ja lähti ensimmäisenä. Pari ga-matorania, jotka istuskelivat kirjoineen puistossa, vilkuilivat kummallista toa-joukkoa kiinnostuneina. Jään Sotilasta seurasivat kolme muuta, Kapura etummaisena.
Hyvin kliinisen ja puhtaan sairaalan pääsisäänkäynti oli lasinen kierreovi. Rakennuksen vaaleanharmaa arkkitehtuuri oli tyylisuunnaltaan jostakin vuosisadan alusta ennen sotaa; ajalta jolloin Musta Käsi oli vasta syntynyt ja alkanut tuomaan xialaisia elementtejä Metru Nuin katukuvaan. Suorat ja kulmikkaat muodot erosivat huomattavasti Metru Nuin perinteisemmistä kupoli- ja holvimuodoista, jollaisia matoranit perinteisesti rakensivat.
Valoisa ja avara aula oli vielä melko hiljainen – aikainen ajankohta saattoi vaikuttaa siihen. Monet huonekasvit (Kapura sai kylmiä väreitä niitä katsellessaan) ja akvaariot tekivät aulasta rentouttavan ja erittäin eläväisen piristävän. Päivystäjä jonkinlaisella vastaanottotiskillä, joka sijaitsi ikkunan takana kopissa, katseli neljää toaa hieman epäilevä ilme kasvoillaan.
“Päivää”, Matoro tervehti välittämättä päivystäjän katseesta. “Haluaisimme tavata tri. Cehayan.”
Päivystäjämatoran selasi hetken jonkinlaista rekisteriä. “Valitettavasti joudutte odottamaan hetken. Hän saapui töihin juuri hetki sitten, ja hänellä on monia velvollisuuksia tämän sairaalan johtajana”. Deleva huokaisi siihen äänekkäästi.
“Toki”, päivystäjä vastasi ja osoitti eräälle ovelle.
“Uhraudun kahvio- eikun siis- arkistoryhmään”, Kapura sanoi välittömästi ja lähti harppailemaan kohti matoranin osoittamaa suuntaa. “Tulkoon joku vaikka mukaan.”
“En jaksa tätä odottelua”, Deleva mutisi ja lähti tulen toan perään alistuneena. Matoro ja Umbra katsoivat toisiaan sekä huoneen toisella laidalla sijaitsevia tuoleja.
Luvassa lisää odottelua.
Bauinuvan Arkistot
Suurien Arkistojen ja Ga-Metrun akateemisen keskuskirjaston jälkeen Metru Nui-matkaan oli kuulunut yllin kyllin kirjoja ja dokumentteja, joten Bauinuvan arkistot eivät varsinaisesti hämmästyttäneet toia. Silti Kapuran ja Delevan edessä kohoava kirjahylly oli todennäköisesti Metru Nuin suurin harvinaisten psykologisten opusten keskittymä. Muu arkiston sisältö vaikutti olevan lähinnä potilaslistoja ja työntekijärekistereitä. Kaikki se byrokratia, jota mielisairaala Metru Nuissa tarvitsi. Arkistokaappirivit jatkuivat siistissä aakkosjärjestyksessä halki huoneen.
“Tiedätkös”, Kapura sanoi. “En välttämättä usko, että täällä on Arupakista mitään, mitä nuo eivät saa selville. Suunnataanko vain suoraan kahvioon?”
Deleva mutisi vastaukseksi jotain epäselvää. Kapura aloitti jo kävelyn takaisin aulaan, mutta tulikin toisiin aatoksiin ja pysähtyi.
“Oikeastaan voisinkin tarkistaa pari asiaa”, tulen toa mutisi. “Hyvällä salaliittoteoreetikolla on monta rautaa tulessa.”
Deleva huokaisi ja seurasi tylsistyneenä Kapuran kolutessa potilastietoja. Hän yritti löytää itselleen kiinnostavaa ajanvietettä, mutta arkistoissa oli vain kirjoja. Ja niitä reissu olikin sisältänyt reilusti yli sen, mitä keskivertotoan kuvittelisi kestävän. Silti Deleva yritti uppoutua Tohtori Puukkosilmän elementaalipsykologisiin ajatuksiin, mutta teksti oli aivan liian tylsää ja useimmat päätelmät liian kaukaa haettuja. Kapura puuhasi J-arkistokaappirivin parissa, muttei ilmeisesti löytänyt etsimäänsä. Delevan seuraavassa kirjavalinnassa joku väitti, että romanttiset suhteet voitiin jakaa useisiin kategorioihin. Toa kuuli Kapuran mutisevan jotain kahviosta kävellessään ohi.
Nyt Delevan uteliaisuus heräsi.
Mitä Kapura oli oikein tutkinut?
Tulen toa oli tainnut käydä viimeiseksi D-osastolla. Siellä Deleva huomasi huonosti suljetun DE-arkistokaapin. Ei kai Kapura häntä ollut tutkinut? Deleva sysäsi vainoharhaiset ajatukset syrjään. Bauinuvassa Deleva ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt, joten tuntui kaukaa haetulta, että mielisairaalan arkistoissa olisi jotain hänestä. Toa aukaisi arkistokaapin ja yritti päätellä, mitä siistin paperijonon yksilöä Kapura oli tutkinut. Eräs DES-alkuisen potilaan paperi oli vinoin, joten Deleva nosti sen luettavakseen.
Psykologiset termit ja tylsät hoitomerkinnät vilistivät Delevan silmillä. onnettomuus… työkyvytön… hoidettu siten ja täten… Paperissa ei tuntunut olevan mitään erityisen tärkeää, joten Deleva laittoi sen takaisin muistaen vielä tarkistaa potilaan nimen. Desable. Aika erikoinen. Jäi mieleen. Toa ei kuitenkaan yhdistänyt nimeä mihinkään. Ehkä hän voisi kysyä myöhemmin Umbralta tai Matorolta, mutta nyt toaa lähinnä ärsytti se, että hänestä oli tulossa yhtä vainoharhainen kuin Kapura.
Varmaankin väsymyksen vika.
Kapura oli kai kadonnut kahvioon. Tohtoria haastattelemaan lähteneistä ei kuulunut mitään, joten Deleva päätti liittyä joukkoon ja mahdollisesti ravita itseään jollain. Oikeastaan aika paradoksaalista, että seikkailu oli tähän asti ollut lähinnä odottelua ja tutkimustyötä, mutta nukkumiseen tai syömiseen ei kuitenkaan riittänyt aikaa.
Deleva astui kahvioon, ja…
ja… mitä karzahnia?
Kahvio
Kapura astui kahvioon ärtyneenä tutkimusten vähätuloksisuudesta. Mutta toisaalta sellainen salaliittoteoreetikko, joka jättää yhdenkin kiinnostavan arkiston tutkimatta, on todennäköisesti huonompi kuin sellainen, jonka tutkimuksissa ei löydy mitään. Jono kahviossa oli pitkä, sillä ruokaa halusivat paitsi työntekijät myös ne potilaat, joiden tila oli tarpeeksi stabiili kahvioon päästämiseen. Tulen toa asettui jonoon ja ajatteli, että mielisairaala varmaankin tienasi mukavasti salliessaan potilaille tavan tuhlata säästöjään.
Ruokajonossa tulen toan edessä keskusteltiin kovaan ääneen toa Puukkosilmän (Kapura piti elementaalipsykologin tohtorinasemaa vähintäänkin kyseenalaisena) uusimmasta teoksesta. “… pidin erityisesti siitä, että Puukkosilmä tunnistaa romantiikan loogisen perusluonteen yhteiskunnassamme!”
Kapura ei voinut olla naurahtamatta. Olihan kyseessä koko universumin naurettavin salaliittoteoreetikko. Elementaali-inversio? Oikeasti, toa Puukkosilmä? Teorioisit mieluummin vaikkapa reptiliaaneista.
Äskeisen lausunut po-matoran kääntyi kohti Kapuraa. Tämän jalossa Komaussa oli pysyvät jäljet ilmeisesti liiallisesta hymyilystä.
“Anteeksi?” po-matoran sanoi. “Onko täällä jokin ongelma?”
“Ööh”, Kapura sanoi. Hän voisi olla kypsä ja käyttäytyä asianmukaisesti tilanteessa, jossa sekä hän että muut toat olivat vaarassa saada niskaansa kasan vahkihälytyksiä.
Mutta toisaalta, elementaali-inversio.
“Lähinnä vanhan kunnon Puukkosilmän teoriat ovat vähän naurettavia.”
Po-matoranin kasvoille nousi hymy, joka näytti erittäin huonosti peitetyltä tapan-sinut-ilmeeltä.
“Onneksi kaltaisemme loogiset yksilöt voivat keskustella asiasta järjen rajoissa”, po-matoran sanoi ja hymyili yhä leveämmin. “Onneksi olen tutustunut arvon tohtori Puukkosilmän tuotantoon niin loistavasti, että loogisessa ajattelussa ei minun kannaltani ole minkäänlaisia esteitä! Suo anteeksi, mutta toivon vain kykeneväni varmistumaan siitä, että me kaikki keskustelemme, näin sanoakseni, samalla tasolla.”
Kapuralta oli mennyt noin puolet ohi, mutta hän nyökkäsi hätäisesti.
“Oletko Puukkosilmäisti? Mitä nimikettä suosit käytettävän?”
“Ööh-”
Po-matoran rykäisi ja jatkoi. “Onko mielestäsi oikein, että tohtori Puukkosilmän vastustajat valehtelevat ja muutoin levittävät väärää tietoa? Onko mielestäsi sallittavaa takertua väittelyssä vastustajan jokaiseen sanaan jättäen huomiotta kokonaisuus?”
“Minä-”
“Miksei elementaali-inversio voi olla totta, jos ajattelet näin? Kuinka hyvin ymmärrät elementaali-inversion perusluonteen? Pitäisikö tieteenteossa mielestäsi keskittyä logiikan opettamiseen ja tarkastelemiseen? Onko oikein suhtautua pilkallisesti teorioihin ja käsityksiin, joiden todenperäisyyteen nykytiede ei vielä pysty ottamaan kantaa?”
“Mitä-”
“Haluaisitko invertoida elementtisi? Kuinka hyvin ymmärrät elementaalipsykologisia käsitteitä, kuten elementin yliomaksumista, elementtipareja, elementaalikaavioita, neliulotteisinversiota ja matoranien roolia elementaalisessa yhteiskunnassa? Hyväksytkö sokeasti kaiken, mitä sinulle kerrotaan? Oletko harkinnut, että anti-inversioistinen maailmankuvasi voi olla väärässä? Miten selität useat todisteet elementaali-inversion puolesta?”
“Nyt Karzahni”, Kapura sanoi po-matoranin kyseenalaistaessa toan kykyä myöntää olevansa väärässä, “‘tohtori’ Puukkosilmä on huijari, ja niin olet sinäkin.”
Jostain kuului… kohahduksia? Kapura katsoi ympärilleen ja huomasi, että pieni väkijoukko oli kerääntynyt heidän ympärilleen.
“Toimit hyvin epäloogisesti”, po-matoran hymyili. “Teit juuri loogisen virheen olettaessasi, että aiemmat (väärät) käsityksesi tohtori Puukkosilmästä yleistyvät myös kaikille hänen ajatuksiensa kannattajille! Emmehän halua, että kukaan keskustelun osapuoli tuntee olonsa surulliseksi siitä, ettemme noudata loogisen keskustelun kaikkia sääntöjä!”
“Ai”, Kapura sanoi. “Eikö olisi ihan kivaa keskustella, ööh, aiheestakin?”
“Suo anteeksi! Pidättäydyn analysoimasta nykyisten repliikkien monia ja monia logiikkavirheitä”, po-matoran sanoi yhä hymyillen. “Sen sijaan voimme jatkaa hedelmällistä keskustelua aiheesta, jota olin käsittelemässä juuri ennen epäkohteliasta keskeytystä.”
“Minä en-”
“Rakkaus!” po-matoran sanoi. “Tuo aikaisemmin vain hyödytön, mutta tohtori Puukkosilmän ansiokkaasta tutkimuksesta lähtien myös vaarallinen, tunne! Loogisesti ajatellen voimme helposti hyväksyä tohtorin kannan siitä, etteivät romanttiset tunteet ole mitään muuta kuin sosiaalinen konstruktio, jolla vallanpitäjät-”
“Naurettavaa”, Kapura totesi. Po-matoran katsoi häntä pahasti, mutta samalla jotenkin myös yhä hymyillen.
“Vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi-”
“Sanoisin jotain järkevämpää-”
“Anteeksi. Kuten olin sanomassa, vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi ovatkin väittelyn toisen osapuolen ainoa puolustus, jätän ne huomioonotettavana loogikkona huomiotta. Palaten aiheeseemme! Rakkauden tunteet ovat askarruttaneet psykologeja kauan, koska niillä ei täydellisesti luodussa universumissa ole minkäänlaista käyttötarkoitusta. Tekikö Suuri Henki siis virheen? Tohtori Puukkosilmän ansiosta voimme vihdoin todeta asioiden todellisen luonteen! Hänen loistavia aatteitaan hyödyntäen voimme jopa todeta, että rakkausuhteet ovat vain huijausta, jolla toinen osapuoli-”
“Nyt meni henkilökohtaiseksi”, Kapura mutisi ja katsoi po-matorania murhaavasti. “Eikö se ole logiikkavirhe?”
“Ottaen huomioon nykyisen ruumiinasentosi voin huomauttaa, että ehkäpä logiikkavirheistä pahin on tämä ‘nyrkillä-päähän-vastustajaa’, joka-”
“Mitä hemmettiä Kapura?” Deleva huusi yhtäkkiä jostain. Kapura kääntyi ympäri ja näki plasman toan tuijottavan tilannetta erittäin suurella tunnekirjolla.
Kapura oli vastaamassa jotain, mutta ringin sisäpuolelle tunkeutui pari ilmeisesti hoitohenkilökuntaa edustavaa ga-matorania, jotka tarttuivat välittömästi po-matoraniin kiinni tämän käsistä.
“Oliko hänestä taas vaivaa?” toinen kysyi pahoittelevasti. Kapura oli sanomassa jotain järkevää, mutta po-matorania raahattiin jo pois hyvää vauhtia.
“-onko teillä koskaan vaikeuksia myöntää, että-”
Piiri hajautui hiljalleen ja palasi ruokajonon muotoon. Yhä hämmentynyt Deleva liittyi Kapuran seuraan ja avasi suunsa useasti kuin moittiakseen Kapuraa liiasta huomionherättämisestä, muttei sanonutkaan mitään.
“-MITKÄ OVAT TARKAT MORAALINNE LIITTYEN-”
Ja po-matoranin huudot eivät enää kuuluneet.
Toat valitsivat ruokansa ja juomansa olettaen, että tämä olisi viimeinen tilaisuus syödä pitkään aikaan. Kapura osti matkamuistoksi bro-korolaista suklaata (valmistusaineet bioritos ja mangaia dew) ja seurasi Delevaa mahdollisimman autiolle istumapaikalle. Paikallislehdessä haastateltiin Brohatua, joka omisti bro-koron suurimman solmiokokoelman ilmeisesti ironisista syistä. Kapura hylkäsi psykologiset julkaisut nähtyään toa Puukkosilmän erään kannessa ja päätti keskittyä vain ruokailuun.
Mutta silloin häneen otti mielellisesti yhteyttä eräs, jota Kapura oli toivonut pystyvänsä välttelemään.
Kapura.
Tulen toa hätkähti (Deleva ei huomannut keskittyessään juttuun Brohatusta) ja oli kaataa kahvinsa. Zairyh meni suoraan asiaan.
Meillä on puhuttavaa.
“Mitä nyt?” Kapura mutisi ja sai Delevan sekä ohikulkevan matoranin katsomaan itseään. Luulisi, että olisivat suvaitsevampia itsensä kanssa puhumista kohtaan mielisairaalassa, Kapura ajatteli vaihtaessaan ajatuskommunikaatioon.
Zairyh meni suoraan asiaan. Kaikesta päätellen olet hylännyt ajatukset välisestä yhteistyöstämme.
Minäkö?
Sinä, Kapura. Suojaamattoman mielesi sisäistä dialogia on hyvin helppo havaita.
Kapura tuhahti. Mitä sitten, vaikka tulin siihen lopputulokseen, että tämän liittoutuman voimasuhteet eivät ihan mene minun edukseni? Et ole tarjonnut minulle hirveästi syitä uskoa, että saavuttaisin tässä minkäänlaisia hyötyjä.
Suurin hyötysi on se, että jätän sinut henkiin.
Siinä tapauksessa pidä hauskaa Nimdan saamisessa.
Zairyh piti pienen tauon. Minä en halua Nimdaa. Olen nähnyt, mitä se voi saada aikaan. Haluan ainoastaan… lainata sitä.
“Ja sitten viedä Ab-”, Kapura sanoi ennen kuin huomasi taas puhuvansa ääneen. Deleva katsoi häntä jälleen oudosti. Abzumolle.
Mistä tiedät?
Älä väitä, ettet aio tehdä sitä.
Sinulta on jäänyt jotain huomaamatta, Zairyh sanoi. Oletat, että pystyt pitämään sirut klaanilaisjoukon hallussa. Todennäköisesti et pysty. Tällä saarella on liikaa osapuolia ja liikaa muuttujia. Yksikin väärä liike, ja kumpikaan meistä ei saa Nimdaa.
Kapura ei vastannut.
Mutta tiedätkö, millä liittoutumalla on paras mahdollisuus sirun anastamiseen? Huomaamattomalla mielenvoimaisella kasvilla ja petturitoalla. Minä pystyn huolehtimaan muista ja varmistamaan, että siru jää klaanilaisille. Paluumatkalla pidän keskusteluni Itrozin kanssa. Sitten yllätämme pahaa aavistamattomat toat ja tapan siruilla Joueran, minkä jälkeen tuon ne sinulle.
Voi, varmasti aiot tuoda ne minulle, Kapura totesi yrittäen ajatella mahdollisimman sarkastisesti.
Mitä muuta voit tehdä? Saan sirut yksinkin, mutta se on vaikeampaa. Sinulla ei ole neuvotteluvaraa.
Kapura ei taaskaan vastannut.
Olemmehan ainakin yhtä mieltä siitä, että Metru Nuin muut siruntavoittelijat saattavat koitua ongelmaksi. Joten me voimme ohjata Nimdan tietä, ja-
“Ei”, Kapura sanoi ja kirosi puhuttuaan taas ääneen. Deleva esitti olleensa huomaamatta, mutta Kapura ei halunnut tietää, mitä toa juuri nyt ajatteli. Ennen olisit ehkä onnistunut manipuloinnissasi. Mutta et enää.
Valitsit oman tiesi, Zairyh sanoi. Ja päätit typerästi luottaa toatovereihisi. Mutta jos se, miten olet heitä vastaan juoninut, tulee ilmi…
Deleva käänsi sivua ja katsoi ohimennen Kapuraan kuin tarkistaakseen, höpisikö toa enää itsekseen.
… oletko varma, että he luottavat sinuun?
Kapura ei vastannut.
Hyvästi, tulen soturi.
Ja Zairyh hiljeni. Kapura otti palan bro-korolaista suklaata ja huomasi vasta nyt hengittävänsä tiheään tahtiin.
Vastaanotto
http://youtu.be/DqasC6rUTXA
Sininen hissivalo metrin päässä päivystyspöydästä syttyi kilahtaen. Metalliset ovet liukuivat sihahtaen auki, ja jonkinlaisen kosketusnäyttölaitteen parissa työskentelevä ga-matoralainen astui esiin. Matoro hämmästyi havaitessaan naisen naamion – se oli Tryna. Ei ehkä voimallinen sellainen, mutta harva piti kauhistuttavan kuolleiden nostattamisen naamion symboliikkaa kovin soveliaana.
Mutta tämän naisen kasvoilla sitä ei olisi sellaiseksi tunnistanut, jos ei kanohien mystiikkaa tuntenut. Solakan hopeisen naamion silmäaukot yhdistyivät visiirimäiseksi linssiksi, joka toi naisen kasvoihin ammattilaismaisuutta. Luotettavuutta.
Nainen ei ollut enää nuori, mutta sitä ei heti nähnyt. Lyhyt veden kansalainen oli pysynyt solakkana ja hyväryhtisenä. Ainoastaan vuosia nähneet keltaiset silmät ja aikaa kestänyt Kanohi paljastivat, kuinka pitkään tämä oli elänyt.
Tryna-kasvo pysähtyi vastaanottotiskille ja puhui päivystäjän kanssa jotain, jota toat eivät kuulleet. Yhtäkkiä päivystäjä osoitti heitä ja keltaiset silmät kääntyivät kummastuneina. Tummansinisillä sormillaan laitteensa näyttöä näpytellen matoralaistohtori käveli Matoron ja Umbran penkeille.
”Huomenta”, sanoi tohtorin sulava, rauhallinen ääni. Juuri sellainen, jolla käsiteltiin niitä joiden mielet olivat särkymispisteessä. Cehaya oli nimi, joka luki metallisella laatalla tämän rintapielessä.
”Zanya kertoi, että etsitte minua. Jos vastaanottoa pyydätte, joudun tuottamaan pettymyksen. Aikatauluni on täynnä seuraavalle kolmelle viikolle.”
“Olemme saaneet tietoomme, että täältä voisi löytyä tietoja eräästä Arupak-nimisestä merirosvosta”, Umbra kertoi. “Hänen löytämisensä on aika tärkeä asia ihan vain koko universumia ajatellen. Joo tiedän, että teillä on kaikenlaiset vaitiolovelvollisuutenne ja muut, mutta tämä on vähän erilainen asia.”
Matoro kavahti toverinsa suoraa kommenttia sanattomasti. Valon toan kanohilta paistoi väsymys ja kyllästyneisyys. Ja jokin paljon, paljon syvempi ja arempi.
Sen näki myös tri. Cehaya. Naisen trynankasvoinen ilme oli ammattitaitoisen viileä. Hymy ei ollut täysin aito, mutta siitä näki, että hänellä oli tilanteen hallinta.
”Ette ole varsinaisesti esittäytyneet”, tohtori lausui tyynesti. Hänen katseensa jahtasi molempia toia takaa. Mahtoiko hän arvioida heitä tälläkin hetkellä?
“Olen Umbra, valon toa ja tämä on Matoro, jään toa. Olemme Bio-klaanin asialla ja Arupak oli ainakin tuolla toisella suurin syy lähteä tänne teidän `Legendojen kaupunkiinne’”, Umbra sanoi väsyneesti. Hän toivoisi, että merirosvo löytyisi, tai edes sen jäänteet ja siru. Sitten he palaisivat klaaniin pikimmiten ja tuhoaisivat Allianssin siruilla. Sen jälkeen voisi mennä Etelämantereelle lomailemaan. Mutta asiat eivät ikinä menneet helpon kaavan kautta, joten tuokin jäi vain hänen omaksi haaveekseen. Aina löytyi joku viheliäinen, joka laittaisi kapuloita rattaisiin tai ruuvaisi rattaat irti.
Ja nyt hän toivoi, että se joku ei ollut Bauinuvan parantolan tohtori Cehaya. Ja aivan heti hän ei ollut huomannut sitä, mutta nainen reagoi näkyvästi, kun nimi ’Arupak’ sanottiin ääneen.
Psykiatri piti näytöllistä laitettaan tiiviisti kädessään ja porautui Umbraan silmillään. ”Arvon toa”, hän lausui, ”en halua uhkailla, eikä tämä ole uhkaus. Mutta tiedätte kyllä, mitä Uusi-Uljas-Suunta sanoo vieraan vallan agenteista, olivat ne toia tai eivät. Rikon lakia joka sekunti kun viivytän Bordakhien kutsumista.”
Umbra laittoi uuden Mustasta kädestä saaman proteesikätensä otsalleen. Nyt hän toivoi, että hänen naamiossaan olisi ollut Komaun tai jonkun muun mielinaamion voimia varastossa, mutta naamio oli yhtä tyhjän kanssa. Toa päästi syvän huokauksen ja katsoi lasittuneilla silmillään tohtoria. Hänen suunsa mutristui. Vahkit tästä vielä puuttuisivat. Ei tämä reissu loppuisi johonkin po-metrulaiseen salavankilaan. Ei todellakaan.
Matoro oli ollut jo jonkin aikaa hiljaa. Jään toa oli jostain syystä ihan muissa aatoksissa, vaikka Arupakin löytyminen olisi lähempänä kuin koskaan.
Kumpikaan heistä ei vastannut naiselle. He vain odottivat tuomiota.
”Zanya?” Cehaya sanoi yhtäkkiä niin kovaa, että toat hätkähtivät. Nainen ei koskaan kääntynyt heistä poispäin, vaan jatkoi tuijottelua vanhoilla keltaisilla silmillään. Tähänkö se loppuisi?
”Rouva tohtori?” kuului huolestuneesti päivystyspöydän takaa.
”Siirrä loput tapaamiseni huomiselle.”
”M-mutta rouva tohtori, kello kolme oli varattu a-apotil-”
”Tiedän. Eiköhän hän ymmärrä.”
Valon ja jään toien silmät pullistuivat. Tohtori Cehaya viittoi heitä peräänsä hissiin. Epäröinti ei tuntunut hyvältä idealta.
”Arvon tohtori”, Matoro yritti epätoivoisesti puhua, ”oletteko ihan varma tästä?” Viimeinen asia, mitä hän halusi oli vetää taas yksi viaton mukaan melko hankalaan sotkuun, jota hän oli joskus virheellisesti kutsunut seikkailuksi ja nyt kutsui elämäkseen.
Visiirin takaiset silmät katsoivat Matoroa hissipeilin kautta silmiin. ”Toa Matoro, jos vahkit kaivelisivat toimiani hetkenkin perusteellisemmin, ne löytäisivät auttamistanne painavampiakin syitä pidättää minut.”
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli hämmästynyt Cehayan yhteistyökykyisyydestä. Valon toa oli kysymässä näistä painavista syistä, mutta päätti olla vain hiljaa.
Ja hiljaa he pysyivätkin. He tunsivat naisen arvioivan hiljaisuutta kaiken aikaa. Mutta jokin tässä matoralaisessa tuntui luotettavalta. Vastaanottavalta.
Hissin kilahdus. Toimiston oven saranat. Mieto tuoksukynttilän aromi ilmassa.
Toimisto ei vastannut Bauinuvan parantolan tulevaisuushakuista ja rauhoittavan, tahrattoman valkoista värimaailmaa. Se oli arvokkaalla tavalla vanhentunut kuin omistajansakin. Futuristinen itsensä puhdistava lattia muuttui ovenkarmin jälkeen tummaksi puuksi.
Seinät olivat täynnä valokuvia. Vain yksi kehys oli päässyt kunniapaikalle suurten ikkunoiden edessä olevalle työpöydälle, joka oli muilta osin irtaimistoa vailla. Valokuva oli käännetty ikkunaa ja sen äärellä olevaa tuolia kohti, eikä sitä juuri nähnyt.
Vasta silloin toat huomasivat perinteisen matoralaisen kihlauskorun naisen sydänvalon päällä.
Auki oleva ikkuna päästi tuoksukynttilöiden hajun sekaan raikasta ilmaa. Cehaya istui tuolilleen. Matoro otti pöytää vastapäätä olevan vastaavan, Umbralle jäi ainoastaan seinänvieressä oleva punainen, suorastaan kliseinen sohva.
Keltaiset silmät katsoivat vuorotellen työpisteeltään toia. Silloin kävi ilmi, että Cehaya ei aikoisi puhua ensimmäisenä.
“Niin. Arupak. Jäimme siihen nimeen”, Matoro rikkoi hiljaisuuden. Hän yritti istuutua mahdollisimman rennosti ja vapautuneesti, mutta se jäi vain yritykseksi.
Rouva tohtori naputti kynää pöydän pintaa vasten vaiteliaana. ”Uskoin vaitiolovelvollisuuden voimaan vielä niihin aikoihin. Mutta nyt ’bio-klaanilaisetkin’ ilmeisesti tietävät.”
Jään toa mietti hetken sanojaan.
“Oletteko kuulleet koskaan Nimdasta?” hän kysyi, säilyttäen katsekontaktin psykiatrin syviin, keltaisiin silmiin.
”Jos olen, hän ei kutsunut sitä sillä nimellä.”
Toa nojasi eteenpäin. “Me… minä tiedän, mitä- mitkä Arupak kohtasi, kun hän…” Matoro kangerteli. “Kun hän löysi Deltan.”
”Minäkin tiedän”, sanoi tohtori nojaten eteenpäin ja laskien kyynärpäänsä pöytää vasten. ”Hän ei koskaan lakannut piirtämästä painajaisistaan kuvia.”
Ymmärrän miksi, Matoro meinasi sanoa, mutta sulki Nuk- voi helvetti, pitikö sekin mainita… Jään Toa hengähti syvään ja nojasi pitkälle taakse. Tuskallisen pitkien sekuntien jälkeen hän aloitti:
“Me etsimme sitä sirua, joka ajoi Arupakin hulluksi. Me kävimme siinä paikassa, mistä Arupak sen löysi. Arupak on ainoa johtolankamme eteenpäin Nimdan etsinnässämme, ja olemme tulleet pitkän matkan sitä varten.”
Nainen kohotti kulmaansa. Hän pysyi yhä edelleen jollain tavalla uhkaavan rauhallisena. ”Haluatteko siis löytää potilaani vai hänen suurimman pakkomielteensä?”
“Hänen pakkomielteensä.” Meidän pakkomielteemme Matoro ajatteli.
Cehaya puhui. ”Arupakin tapaus käytännössä aiheutti sen, että vahkien tehovalvonta ulottui potilaskertomuksiimme asti. Metru Nuin turvallisuus vaati ilmeisesti sen, että kaikesta tuli julkista. Kaikki käännettiin ympäri. Mutta ennen kuin koneet ehtivät tänne asti, takavarikoin kaiken tutkimusaineiston Arupakista. Kenenkään ei pitäisi joutua kantamaan hänen taakkaansa.”
Umbra oli ollut hetken hiljaa. Hän ei tiennyt hirveästi näistä Nimda-saaren painajaisista, koska Matoro ei ollut erityisen puhelias näistä jutuista. Toa tiesi jotain huhupuheita, muttei mitään varmaa. Jotain pelottavaa sen oli pakko olla, jos jään toa ei ollut ollut halukas puhumaan asioista.
“Saammeko nähdä nuo piirrustukset nyt vai?” toa kysyi Cehayalta. “Niissä tuskin on mitään niiiin pelottavaa, etten uskaltaisi niitä katsoa. Ei se voi olla mitään tuntematonta väriä tai muuta, mikä ajaisi hulluksi”, toa järkeili.
“… Umbra, en tiedä onko se paras siirto- tai siis, me emme tee niillä piirustuksilla mitään. Me emme kaipaa tietoja Arupakin yksityiselämäst-”
“Niissä voi olla tietoja niistä pelottavista asioista, joista et halua minulle kertoa-”
“Umbra! Minä en halua hitto vie nähdä niitä! Haluan vain saada selville sirun sijainnin, en mitään muuta!”
Tummansinisen naistohtorin tyyni katse näytti astetta hämmästyneemmältä Matoron äkillisen kivahduksen jälkeen.
”Jos se sinua yhtään auttaa, hävitin kaiken aineiston. Piirustukset ensimmäisinä. Minulla ei ole ollut tapana jakaa potilaideni painajaisia.” Cehaya piti merkitsevän tauon. ”Kaikki se tieto on jäljellä vain minun päässäni.”
Jään toa huokaisi kasaten itsensä. “Voitteko kertoa jotakin siitä sirusta, joka aiheutti Arupakin hulluuden?”
Nainen huokaisi hillitysti. Oikeastaan se oli enemmänkin henkäys. Hän veti sisään tuoksukynttilän terapeuttisia aromeja ja raikasta ulkoilmaa. ”Pahoittelen, toat Matoro ja Umbra, mutta puhutte nyt urani suurimmasta epäonnistumisesta. Haluan edes tietää, miksi olette tarttuneet samaan pakkomielteeseen, joka rikkoi potilaani.”
“Nimdan avulla voimme vihdoin elää vapaina ilman Allianssiksi kutsuttua epäpyhää liittoumaa”, Umbra kertoi. “Jo yhdenkin sirun mielenvoimat ovat niin valtaisat. Olen kokenut sirun mahdin ja haluan käyttää sitä vain hyvään.”
Hopeinen Tryna-kasvo kääntyi kokonaan Umbraa päin. ”Minulla ei ole siinä tapauksessa teille siitä sirusta paljoa kerrottavaa. Arupak kertoi siitä minulle, mutta hän ei kertonut missä sitä piti. Kukaan meistä ei uskonut siihen. En ollut pitkään varma, uskoiko hän itsekään. Mutta nyt te tulette vuosien jälkeen luokseni puhumaan ainoasta mielestä, jota en osannut korjata… ja alan pelätä, että hän ei koskaan ollutkaan rikki.”
Tummansininen käsi nousi ja tarttui visiirilasiin Trynan kasvoilla. Yllättäen se irtosi ja Cehaya laski visiirinsä pöydänpintaa vasten. Silloin toat näkivät, kuinka vanhat keltaiset silmät olivat. Vanhat ja väsyneet. Vuosia vanhemmat kuin he luulivat naisen olevan.
Tohtori siirsi sinertävän kämmenensä valokuvakehykselle pöydällään ja vilkaisi sitä kuin turvaa hakien.
”Entä jos hän ei ollut koskaan mieleltään sairas”, Cehaya kysyi yhä samalla tyynellä äänellä. ”Entä jos se kaikki hänen päässään oli todellista myös kaikille muille… mutta hän oli ainoa, joka sen pystyi näkemään.”
Jostakin syystä tämä sai kylmät väreet nousemaan jään toan selkäpiitä pitkin (mikä on Matoron elementin huomioon ottaen ironista), kun hän kuunteli psykiatrin monologia oireista, jotka tuntuivat pelottavan tutuilta.
“Se- se on tavallaan se, mitä siru- sirut tekevät. Ne tekevät siitä, mitä ajattelen, totta. Me pelkäämme niiden joutuvan vaarallisiin käsiin. Bio-Klaani haluaa tuhota sirut”, Matoro kertoi.
”Sirut tuntuvat olevan paljon mielessäsi, Toa Matoro”, Cehaya sanoi pehmeällä äänellään.
Epsilon säteili psyykkistä voimaansa jossakin toan tumman haarniskan sisässä. Toa harkitsi hetken sen näyttämistä, mutta ääni hänen päässään vakuutti hänet ajatuksen huonoudesta.
“Niinkin voisi sanoa”, Matoro vastasi. “Olen etsinyt siruja Bio-Klaanille viime kuukaudet aika intensiivisesti.”
”En voi olla ajattelematta”, tohtori lausui ilmoille, ”että entä jos en kyennyt kokemaan sitä, mikä potilaani pimeyteen ajoi, koska en uskonut siihen. Enkä usko vieläkään. Kapteeni Arupakin tarinassa oli paljon asioita, joita oli vaikea uskoa. Hän kertoi sen joka kerta eri tavalla. Eikä hän edes kuulunut Metru Nuin sairaanhoitopiiriin. Kukaan ei ollut aivan varma, mistä hän oli… mutta hänhän meiltä turvapaikkaa haki. Ja hänen tapauksensa hoitamiseen oli takuuvarmasti poliittisia intressejä.”
“Voit olla tyytyväinen, ettet tiedä… sitä, mitä siellä oli. Yritän jättää sen taakseni. Ja minä saan sen taakseni, kunhan saamme tämän tehtävämme hoidettua. En halua olla epäkohtelias, mutta toistan kysymykseni: onko teillä mitään tietoja sen sirun sijainnista?”
Siru, siru, taas siru. Matoro ei pitänyt siitä, että hän näki tohtori Cehayan tarttuvan sanaan uudestaan ja uudestaan. Hopeinen tryna-kasvo mietti tavallista pidempään, ennen kuin puhui, nyt suoraan Umbralle.
”Tunnet ystäväsi varmasti hyvin”, nainen totesi valon toalle.
“Olen tuntenut Matoron jo vuosia eli kyllä”, toa vastasi.
”Onko tämä hänelle normaalia?” sininen nainen kysyi ja esitti saman kysymyksen Matorolle pelkällä katseella. Jään toa näytti lyhyen hetken loukkaantuneelta, mutta pysyi hiljaa.
“Hän on aina ollut intohimoinen seikkailija ja harrastelijatutkija. Aina etsimässä vaaroja ja selvittämässä mysteerejä, mutta tuntuu, että siruista on tullut pakkomielle Matolle”, Umbra sanoi suoraan.
“Itse asiassa”, Matoro aloitti puolustuksekseen. “En- tai siis, Umbra, se siru on meidän koko
tehtävämme täällä. En etsi sitä sen itsensä takia… tai toivon niin – vaan Klaanin takia.”
“Välillä mietin, että Bio-Klaanin olisi ollut järkevämpää lähettää hiukan tasapanoisempi porukka hakemaan tuota sirua…” toa mutisi.
Matoro huokaisi turhautuneena. “Arvon tohtori. Se. Siru. Tiedättekö te siitä?”
”En tiedä”, Cehaya sanoi vahvasti. ”Mutta tiedän sen omistajasta.”
“Missä on Arupak?” Matoro lähes kuiskasi tiensä koko seikkailun ytimeen. Se oli kysymys, jonka hän oli esittänyt ensimmäistä kertaa Deltan temppelissä. Toivottavasti tämä olisi viimeinen.
”Ennen Bauinuvan rakentamista toimimme aivan pohjoisessa niemenkärjessä, vanhassa Aft-Amanassa”, sanoi nainen harkiten jokaista sanaansa aivan uudella tavalla. Hän ei selvästikään ollut enää varma, oliko tämän tiedon jakaminen kannattavaa. ”Siellä hoidin kapteeni Arupakia. Siellä hänet viimeistä kertaa näin. Mutta…”
Oli kuin naisen ääni olisi säröillyt, mutta hän pysyi yhtä vahvana ja hallitsevana kuin aiemminkin.
”Älkää menkö Aft-Amanaan.”
“Kyse ei ole siitä mitä haluamme tehdä. Meidän pitää saada se siru, ja jos se edellyttää Aft-Amanan tutkimista, me menemme sinne. En usko, että voisin törmätä siellä mihinkään pahempaan kuin mitä olen jo kohdannut”, jään toa selitti vakavissaan.
”Älkää menkö Aft-Amanaan.”
Toat suorastaan säikähtivät Cehayan yhtäkkistä kivahdusta. Se oli ollut tiukka. Mutta ei vihainen.
”Se ei ole käsky, koska en voi teitä käskeä. Se on vanhan tohtorin pyyntö.”
“Meidän on pakko,” Umbra sanoi ja katsoi syvälle tohtorin vanhoihin silmiin. “Emme voi jättää tätä näin pitkällä, vaikka siellä olisi mitä.”
”En tiedä enää, mitä sanoa teille”, Cehaya jatkoi hieman lannistuneena. ”Kapteeni Arupak on ainoa potilaani, joka jäi Aft-Amanaan. Minulla ei ole syytä uskoa, että hän olisi kuollut. Mutta minulla ei ole syytä myöskään uskoa hänen elävän.”
Sinisen naisen hopeiset kasvot kääntyivät ikkunaa päin. Hetken hän katseli aurinkoiseen ulkoilmaan ja kuunteli lintujen kaunista laulua. Tummat varikset raakkuivat puiden oksilla.
Auringonvalossa oli pakko myöntää, että tohtorin kasvot olivat pysyneet kauniina. Mutta aika oli syönyt hänen silmistään jotain, ja ilman sitä jotakin hän ei vaivautunut taistelemaan toien tahtoa vastaan.
”Haluatteko tuntomerkkejä?” nainen kysyi. ”En voi vannoa, että hän näyttää enää samalta.”
“Kaiken, mitä voitte kertoa”, jään toa vastasi. Hänen silmissään kimmelsi pitkästä aikaa innostus – innostus siitä, että informaatiottomuuden seinämä oli viimein murrettu, ja siitä, että he viimein saivat konkreettista tietoa siitä, mitä olivat kaikki viikot jahdanneet.
”Hän oli ruskea, ei, suorastaan pronssinen iholtaan – ja kantoi kuparista Pakaria. Mitä ilmeisimmin suurta ryöstösaalista merirosvousajoiltaan. Hän esitteli sitä aina ylpeänä, mutta kykenin aina aistimaan, että siinä oli myös häpeää. Hän katui niitä päiviä. Ehkä siksi, koska ne ajoivat hänet lopulta luoksemme. En osaa kertoa teille, mistä hän tuli luoksemme. En osaa paikallistaa hänen puhetapaansa. Minusta tuntuu, että se oli opittu. Eniten hän halusi vain kadota koko maailmalta.”
Jään toan kasvoilla häivähti haikeus kuunnellessaan surullisia detaljeja siitä hahmosta, joka oli ollut hänelle pitkään olemassa vain nimenä ja tavoitteena.
“Mitä… mitä Aft-Amanassa tapahtui? Miksi se hylättiin?” toa kysyi.
Siihen tohtori Cehaya vastasi vain kylmällä katseella.
”En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi.”
Sitten hän avasi työpöytänsä laatikon ja otti esiin suljetun kirjekuoren. Hetken harkiten nainen katsoi kuorta ennen sen avaamista.
Toien käsiin ojennettiin valokuva. Kaikkea aineistoa ei Cehaya ollutkaan hävittänyt.
Matoro ja Umbra eivät tienneet, mitä ajatella, kun näkivät rivistön hoitajia, joiden silmät hohtivat samaa sielutonta sinistä.
”En tiedä, miten, mutta… hän sai sen tapahtumaan.”
Hiljaisuus.
Varikset raakkuivat.
”Oletteko aivan varma, että ette voi enää perääntyä?”
“Jep”, Matoro vastasi kasuaalisti uhraamatta asialle juuri ajatuksia. Umbra nyökkäsi varovasti.
Väsynyt nainen nousi tuoliltaan. ”En tiedä, voinko sitten tehdä teidän hyväksenne enää mitään.”
“Olette tehneet jo enemmän kuin tarpeeksi. Kiitos. Arvostamme todella tietoja, jotka kerroit meille”, piristynyt jään toa nousi nojatuolista.
Umbra nousi psykiatrisohvalta ja venytteli jalkojaan. Hän oli tyytyväinen, että uusi johtolanka palapelissä saatiin kasaan, mutta tiesi, että Arupakia ei löydettäisi vain astumalla Aft-Amanaan.
Cehaya asteli vaiteliaana toien luokse ja kätteli molempia väsyneellä mutta varmalla otteella.
”Jos löydätte kapteeni Arupakin, sanokaa että olen pahoillani”, Cehaya sanoi heille. Umbran kättä hän katseli pidempään. Ehkä hieman epävarmana. Arvioiden. Toa ei ollut varma, mitä mieltä hän siitä oli.
Hyvästit jätettyään toat lähestyivät ovea. Mutta Cehaya puhuikin vielä.
”Toa Umbra?” hän sanoi kysyvästi, ja valon toa kääntyi hämillään. ”Voisitko vielä jäädä hetkeksi luokseni? Tämä ei vie kauaa.”
Umbra epäröi, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Hänellä oli kyllä paljon mielessä, asioita mitä voisi käydä läpi ammattilaisen kanssa. Asioita, joista Matorokaan ei tiennyt.
”Voisitko vielä istua hetkeksi?” Cehaya jatkoi. Umbra nyökkäsi hiljaa totellen.
Kapura ja Deleva jatkoivat muiden odottamista kahviossa. Bro-Korolaisen suklaan pino pieneni huolestuttavasti. Deleva nosti kolmionmuotoisen palan tylsistyneenä ilmaan. “Hmm”, plasman toa mietti ääneen. “Kolmion muotoinen. Athismin symbolin muotoinen. Ehkä yksi Nimdan siruista on kätketty Bro-Koroon?”
“Hieno teoria, Del-”, Kapura aloitti, mutta huomasi erään tutun jään toan saapuneen.
“Oletteko valmiita?” Matoro, joka oli ilmestynyt kahviossa aikaa kuluttaneen toa-kaksikon pöytään, kysyi. Hän nappasi itselleen suklaata siitä pinosta, jonka toat olivat tilanneet.
“Toivottavasti saitte kaiken tärkeän selville”, sanoi Kapura. “Emme löytäneet arkistoista mitään.”
“Jep, saimme tiedot”, jään toa nautti sokeriherkusta. “U tulee kohta; jäi puhumaan tohtorille vielä.”
“Arupak on Aft-Amanassa, Ga-Metrun pohjoiskärjessä. Delta on siellä. Tohtori tosin varoitteli meitä… oudoista asioista”, Matoro aloitti selostuksen hetken hiljaisuuden jälkeen. Se keskeytyi, kun valon toa saapui pian kahvioon. Tämä näytti siltä kuin hän olisi tehnyt raskaan päätöksen.
“Hei tyypit”, Uu huusi muille.
“Mitäs juttelitte?” jään toa kysyi ohimennen kun työnsi loppuja suklaita reisitaskuunsa. Kapura ja Deleva olivat nousseet ja tekivät lähtöä.
“Lähinnä siitä, että miten raskasta on repiä menneisyyden arvet auki näinkin kirjaimellisesti”, toa valehteli. Hän ei vielä kertoisi asioista mistä keskusteli Cehayan kanssa.
“Toivottavasti olet nyt täysissä mielen, sielun ja ruumiin voimissa”, Kapura sanoi, “koska minulle ainakin maistuisi sirun hakeminen kaiken tämän tutkimustyön jälkeen. Lähdetäänkö?”
“Ehkä meidän pitäisi. Tämähän teidän retkenne alkuperäinen tarkoitus oli?” Umbra sanoi ja osoitti kysymyksen Matorolle ja Kapuralle.
“Lähdetään”, pitkästä aikaa vanhaa seikkailumieltään jostakin löytänyt jään toa vastasi. Jokainen askel vei häntä kohti sitä, mitä hän oli jahdannut sitten Rozumin, sitten makuta Itrozin laboratorion.
Takaisin ei ollut enää kääntymistä.
Mutta jos Matoro olisi tiennyt, mitä tohtori Cehayan toimistossa sillä hetkellä tapahtui, hän olisi kääntynyt heti takaisin.
https://www.youtube.com/watch?v=0Fp-9cgcRHE
Metalli lepäsi tohtorin kurkkua vasten tämän tuijottaessa lipeviä käärmemäisia silmiä kymmenen sentin päässä. Tumman liskojätin kasvot olivat tyynet kuin korttipelimestarilla, mutta silmissä oli pilkahdus jotain, jota olento ei saanut piiloon Cehayalta. Niissä oli aina.
Nyt niissä oli hermostuneisuutta.
”Ja siinä oli todellakin kaikki?” hienoon mustaan haarniskaan pukeutunut draakkiolento kysyi huuliaan nuolaisten.
”Oli, arvon herra. En jättänyt mitään pois”, naistohtori nyökkäsi katsekontaktia rikkomatta. Senttiäkään liikahtamatta.
Ei hän liikkua olisi voinutkaan. Lisko-olennon samanhenkinen veli piteli jotain terävää tiukasti Cehayan kaulavaltimoa vasten.
’Jakajaksi’ aiemmin nimetty draakki nousi kumara-asennostaan koko mittaansa ja oikaisi pitkän häntänsä. Hän vilkaisi tohtorin kaulalla veistä pitelevää veljeään, ’Panostajaa’, ja siirsi katseensa sitten punaiselle sohvalle rojahtaneeseen likaisen keltaiseen steltinpeikkoon.
Peikko kiehui raivosta. Toimiston oviaukkoa vartioiva sukelluspukuhahmo ja aurinkolasipäinen shasaali tuijottivat tätä mykistyneinä.
”Mrh”, sukelluspuku sanoi.
”Ои вои”, shasaali totesi.
”Toia, saatana!” kellertävä mörökölli ärähti. ’Kersantiksi’ kutsuttu hahmo oli selvästi johtaja-asemassa muihin pimeyden metsästäjiin. Sen Cehaya aisti jo elekielestä. Jäntevä ja lihaksikas, mutta poikkeuksellisen pieni peikko-olento oli juuttunut kahden keskustelun väliin. Hän puristi toisessa kädessään pienikokoista pistoolia ja toisessa radiopuhelinta ohimollaan. Epäuskoinen naisääni yritti lausua linjalta jotain, josta Cehaya ei saanut selvää.
”Nyt Angiina kuule jumalauta kuuntelet!” Kersantti karjui. ”Tässä kaupungissa on vielä NELJÄ toaa lisää, ja ne on menossa just samaan paikkaan kuin mekin! NELJÄ helvetin TOAA! Ihan kuin niissä sun vortiksis’ lonkerokamuissa ei olis ollu jo tarpeeksi! ”
Kersantti pomppasi ylös sohvalta ja alkoi kierrellä sitä hermostuneena. Cehaya seurasi peikon askellusta katseellaan yrittäen kuunnella radiohälinän keskellä puhuvan naisen sanoja.
Se kuitenkin katkesi, kun metsästäjien kenttäjohtaja paiskasi radiopuhelimen Cehayan olan yli, ulos toimiston ikkunasta.
”Kessu”, Panostajaksi kutsuttu lipevä-ääninen olento puhui tohtorin takaa, ja sanojen yhtäkkisyys sai naisen säpsähtämään. ”Toat eivät ole ongelma.”
”Totta skrallissa ne on! Ne on toia!” Kersantti karjaisi potkaisten tuolia Cehayan pöydän edessä. Ja satuttaen samassa jalkansa. ”AI MATANAUTA!”
”Minä ja Panostaja pidämme huolta, että eivät ole”, Jakaja sanoi pyöritellen veistä tummassa kädessään. ”Siitä ei tule hiljaista, mutta luulen että yllätysiskulla meillä on ehkä etu.”
”No entä toi akka?” Kersantti ärähti osoittaen tohtorin suuntaan.
”Siitä taas tulee hiljaista”, Jakaja sanoi ja katsoi suoraan naista silmiin.
Cehayan sydän pysähtyi sekunneiksi. Hän tunsi vatsanpohjassaan pudotuksen kuin olisi notkunut kuilun reunalla.
”Herra Kersantti”, ga-matoralainen lausui. Koko metsästäjäjoukko yllättyi, että tämä oli edes uskaltanut puhua.
Cehaya ei voinut kuin jatkaa sitä.
”Mi-minulla ei ole varmaan paljoakaan neuvotteluvaraa”, psykiatri sanoi yrittäen pysyä rauhallisena, ”mutta tämän ei tarvitse loppua vereen. Tämän. Ei tarvitse. En halua kutsua Bordakheja. En voi kutsua Bordakheja. Se olisi omakin loppuni. Tulitte hissikuilun kautta, ettekö niin?”
”Mmmiten sinä sen-”, Kersantti örisi.
”V-vältitte siis silminnäkijöitä”, Cehaya tokaisi varmempana. ”Minä olen ainoanne. Jos pysyn hiljaa… jos pysyn vahingoittumattomana, ei kukaan edes tiedä teistä.”
Cehaya hämmästyi. Sanat upposivat. Raivopäissään Kersantti jakoi katseita kaikkien alaistensa kanssa. Suuri sukelluspukuinen syväläinen murahti, mutta hyväksyvästi. Tanakka shasaali nyökkäsi kaulattomasti.
Jakaja ja Panostaja olivat ilmeettömiä kuten aiemminkin. Mutta Cehaya tunsi kuinka jälkimmäisen veitsen terä irtosi hänen kaulastaan. Hengitys helpottui, jos ei paljoa.
”No”, peikkokriminaali murisi paksu kuono nyrpeänä ja pyöreät kiikarimaiset silmät ärtyisinä, ”me mennään niemeen. Etitään tämä mielisairaala. Kaivetaan toille haudat.” Keltainen kääpiöpeikko osoitti molemmilla käsillään draakkiveljeksiä. ”Ja hankitaan teitin kummisedälle se siru. Ja lähetään Karzahniin täältä!”
Toivottavasti kirjaimellisesti sinne, Cehaya ei voinut olla ajattelematta. Hän ei tiennyt, miten voisi ostaa toa Matorolle ja Umbralle tarpeeksi aikaa.
Ehkä hänen olisi kuitenkin kutsuttava jotenkin Bordakhit. Ja pilattava uransa.
Ehkä myös loppuelämänsä.
Mutta sitä hän ei näille kertoisi. Oli ostettava aikaa. Nämä metsästäjät eivät olleet kovin älykkäitä, ja hän voisi ehkä-
Toimiston ovi aukesi narahtaen. Kauhu valtasi Cehayan kehon. Kersantin, Jakajan, Panostajan, Ilmanautin ja Spesialistin katseet kohtasivat avaajan.
”R-rouva tohtori?” kakama-kasvoinen päivystäjä sai ulos. Tytön veri jäätyi kun hän näki Cehayan vangitsijan.
Sama veri kasteli toimiston puulattian.
Jakajan veitsi kaulassaan nuori nainen valahti sätkivänä, yskivänä ja kakovana lattialle. Tumma neste pulppusi ulos haavasta ja hukutti sanat tytön suuhun.
Cehaya huusi tuskaisan, särkyneen huudon.
”TEIDÄN EI TARVINNUT TEHDÄ TUOTA!” hän rääkäisi riuhtoen raivoissaan Panostajan otteessa.
Metsästäjien reaktiot olivat vaihtelevia. Shasaali näytti katsovan lattialla kituvaa tyttöä tavallisen alakuloisena. Ja jos Cehaya ei tulkinnut väärin, sukelluspuvun sisältä katsovat kalansilmät eivät enää olleet tuimat. Suuren haarniskan sisällä kuuluva hengitys ja kaasujen vaihtuminen kiihtyi.
Mutta liskoveljeksistä ei reaktiota irronnut.
”Se oli pakko tehdä, Kersantti”, Jakaja sanoi.
”Nainen olisi painanut hälytystä”, Panostaja täydensi.
Ga-matoralainen jatkoi sätkimistä ja kurahtelua lattialla. Vaaleansininen Kakama peittyi naisen suusta pulppuavaan verisuihkuun, kun tyttö yritti epätoivoisesti painaa kaulahaavaansa kylmän kankeilla käsillään.
Lopulta kitujan vieressä seisova ilmasukeltaja liikkui kaksi voimakasta tömähtävää askelta eteenpäin. Metallinen voimaranko naksahdellen ja sen sisällä lilluvat nesteet molskahdellen se kumartui aivan päivystäjän ruumiin viereen ja nosti nuoren veden matoranin oudon hellästi istuma-asentoon.
”Mrh.”
Tyttö kurkotti viime voimillaan kalpenevan, epätoivoisen katseen silmistään sukelluspukuun.
Raks.
Rautakädet taittoivat naisen niskan. Tuskaisa sätkiminen katkesi.
Sukelluspuku antoi päivystäjän ruumiin valahtaa löysän nukkemaisesti tummaan nesteeseen. Koko huone keskitti katseensa siihen sanoja vailla.
”Voi jumankauta”, Kersantti ärähti paniikissa. ”Kuinks pian ne vahkit on täällä? Voi… voi jumankauta.”
Hän kääntyi vauhdikkaasti, ja pian Cehayan silmät tuijottivat Kersantin pikkuruiseen revolveriin.
”Ämmä. Näytät meille reitin niemenkärkeen nyt heti!”
Metalliset askeleet tömähtelivät kohti. Cehayasta ei löytynyt voimia taistella vastaan, kun kalansilmäinen hahmo sukelluspuvussa kantoi hänet toimistosta metsästäjät perässään. Naisen keltaiset silmät katsoivat vielä kerran kaiken veren keskelle.
Tohtori Cehaya ei olettanut elävänsä paljon tyttöä pidempään. Loppu ei ollut kaukana. Lintujen laulukin oli jo lakannut pihamaalla.
Hän katui vain, että ei ollut onnistunut pelastamaan kapteeni Arupakin sielua.
Aft-Amana
Aikoja sitten
Arupak keskittyi ja pinnisteli kuullakseen.
Olivatko ne askelia?
Hyvin mahdollista. Ne saattoivat olla liikkeellä taas. Hiiviskellä ympäri mielisairaalan ankeita käytäviä ja astella ohi oven kuin härnätäkseen. Toisinaan Arupak aisti niiden pysähtyvän huoneensa eteen ja seisovan siinä useita tunteja. Niinä öinä merirosvo puristi sirua niin kovaa, että vuosi verta puulattialle.
Kaikki ne halusivat sirun. Sen vaaleansininen hehku oli samaan aikaan kaunein ja pelottavin asia, jonka Arupak oli koskaan nähnyt.
Joten ne voisivat vapaasti jatkaa vainoaan. Arupak ei antaisi periksi. Hän vartioisi sirua, eikä yksikään elävä tai kuollut saanut viedä sitä.
Eikä tehdä samoja virheitä.
Seinät ja niiden vierelle kasatut runokirjat olivat täynnä kirjoitusta. Kirkkaan punaista, osittain vielä märkää kirjoitusta. Hänen kirjoitustaan? Hän ei enää muistanut.
Muisti, hassu asia.
Ei ollenkaan niin pysyvä kuin luulisi.
Ovi pysyi tiukasti kiinni, vaikka Arupak aistikin niiden läsnäolon. Tuuli ulvoi, ja sekä Arupak että oven takana seisova hahmo jatkoivat näytelmäänsä. Sirun hehku oli vuosista huolimatta yhä pahaenteisen puhdas ja täydellinen.
Olivatko nuo toiset askeleet? Ei. Eivät ne olleet. Voi kun ne vain olisivat olleetkin.
Siipien värähdyksiä. Kymmenien, satojen pienten siipien havinaa. Arupak rämähti seinää vasten. Hän ei voinut hengittää. Kaikki ilma huoneessa muuttui lyijyksi.
Kraa kraa.
Linnut.
Linnut olivat täällä.
Arupak ei osannut enää edes vapista. Hän vain tuijotti. Ja kuunteli. Ja haistoi. Haistoi hajuista kammottavimman. Hajun, joka ei ollut tunkkainen, mätä taikka kuollut, vaan hajun, joka sattui.
Hajun, joka nokki itsensä hänen aivoihinsa.
Mutta ei enää kauaa.
Osat olivat vaihtumassa. Tanssi vain kiihtyi, ja pian se saavuttaisi päätepisteensä.
Jokin oli suistanut vaa’an epätasapainoon. Tavoitteliko jokin uusi sirua? Kauhusta huolimatta Arupakin mielen täytti varmuus. Hän oli piiloutunut maailmalta loistavasti. Vaihtanut nimeä, naamiota, väriä. Mutta aina lopulta valheen verho vedetään auki. Aina lopulta piilopaikat löydetään.
Ja pengotaan.
Voimaton Arupak ei ollut.
Tarvittiin vain parempi piilopaikka.
Ne voisivat uhkailla Arupakia. Kiduttaa. Hän ei taipuisi. Siru oli saanut aikaan jo tarpeeksi harmia. Sama ei saanut toistua. Sama ei saa toistua.
Tätä toistellen Arupak käveli huoneen toiselle puolelle.
Hän katseli toista aarrettaan sirun valossa. Sen kulta oli sirun tavoin säilyttänyt ikiaikaisen kirkkautensa, mutta tämä esine oli kuitenkin voimattomampi.
Ei ehkä kuitenkaan hyödytön.
Arupakille hymyn hetket olivat harvassa, mutta nyt matoran hymyili.
Sama ei saa toistua.
Hän laski sirun käsistään.
Oven toisella puolella siivekkäät raakkuivat sekasortoisena kuorona. Suuret siivet löivät seiniä, lattiaa, kattoa. Jotkut kirkujista törmäilivät seiniin.
Oveen.
Rummuttivat sitä nokillaan.
Nokkivat tiensä toistensa lihan läpi.
Kirkuivat joka sekunti kovempaa.
Arupak pelkäsi lintuja. Mutta hän ei voinut syyttää niitä siitä, mitä ne tekivät.
“Mitä se oli, Matoro? Mitä siellä tapahtui?” Kapura pommitti jään toaa kysymyksillä heidän nopean paikalta poistumisensa jäljiltä. Neljä toaa olivat juosseet yhtämittaa monen korttelin verran Ga-Metrulaisia mukulakivikatuja. Illan hämärä oli jo laskeutunut, kun he pysähtyivät. Kaikkien sydämet pamppailivat.
Jään toa hautasi otsansa käteensä ja nojasi valkeaan seinään. Hän näytti pidättelevän tunnepurkausta sisällään.
“Se meni aivan päin helvettiä”, Matoro murahti, mutta äänessä oli enemmän surua kuin vihaa.
“No sen kyllä huomaa. Kenellekään ei tullut hyvä mieli”, Deleva puuskahti. “Jos kohtalo on olemassa, on se todella sadistinen”.
“Joku voisi kyllä vähän tarkentaa käsityksiäni tapahtuneesta”, Kapura totesi. “En ole ihan kärryillä. Tosin se saattaa johtua siitä, että tietoni Ritarikunnasta pohjautuvat salaliittoteorioihin, joiden mukaan kaikki ne ovat zyglakeja.”
Matoro huokaisi. “Ne eivät olleet edes hyökkäämässä kimppuumme. Me hyökkäsimme niiden kimppuun. Ne sanoivat olleensa vain tiedustelemassa. Halusivat nähdä, olisiko meistä liittolaisia.”
“Tai sitten ne vain sanoivat niin. Meillä ei ole syytä luottaa niihin”, plasman toa antoi vastalauseensa.
“Sinä en kuullut heidän kertomustaan”, Matoro vastasi. “Minä tunnistan totuuden, kun näen sen.”
“Aika kova väite-”, plasman toa kommentoi.
“Minä ehdotin hyökkäystä. Syy on yksin minun”, Umbra keskeytti. Hän toivoi, että kellon olisi voinut kääntää jotenkin, mutta se ei ollut oikein mahdollista. “Luulin että he ottaisivat meidät vangeiksi ja veisivät meidät Onkaloon tai johonkin muuhun ikävään paikkaan.”
“No, eivät ne kovin luotettavilta vaikuttaneet”, Kapura lohdutti. “… tosin se saattaa johtua siitä, että me hyökkäsimme, joo…”
Umbran Mordusilla oli masentunut ilme. Valon toa oli käyttänyt heikot valovoimansa taas loppuun ja näytti synkältä vähintään kahdella eri tavalla. Nyt hän tunsi vielä niin paljon syyllisyyttä tapahtuneeseen konfliktiin. “Minun vikani… Minun syytäni kaikki… Miten voin olla mikään Klaanin päämoderaattori, jos teen näin huonoja valintoja…”
“Ryhdistäydy, hyvä mies”, Deleva huudahti ja läimäytti toveriaan olkapäälle. “Mieti, että jos ne olisivatkin olleet Ritarikunnan verikoiria. Olisimme olleet isoissa ongelmissa ilman päätöstäsi. Et voinut tietää!”
“Lisäksi koko kaupunki vähän jahtaa meitä”, Kapura huomautti. “Jos päättäisimme hylätä kaiken vainoharhan, niin seuraavaksi varmaankin ilmoittautuisimme lähimmälle vahkiparvelle.”
“Se voisikin olla ihan viisasta tässä tilanteessa”, Umbra sanoi hiljaa. Hän oli menettänyt määrätietoisuutensa.
“Ei”, Matoro puuttui peliin. “Me olemme tulleet tänne asti, hemmetti. Etsimme sen pirun piraatin ja Deltan. Sitten palaamme kotiin. Mutta ei sanaakaan luovuttamisesta ennen sitä.”
“Jos Bio-Klaania on enää jäljellä kun palaamme”, Deleva töksäytti.
“Minä en suostu ajattelemaan sitä skenaariota”, jään toa vastasi jämäkästi.
“Sitä linnoitusta on pommitettu, räjäytelty, Feterroitettu ja vaikka mitä niin paljon, että se tuskin kaatuu ihan lähiaikoina”, Kapura sanoi.
“Minun pitäisi olla siellä, mutta olenkin vain täällä kaivamassa menneisyyden haamujani esiin ja etsimässä jotain mielisairasta merirosvoa”, Umbra sanoi surkeana.
“Mielisairaat merirosvot ovat joskus kaikkein tärkeimpiä”, Kapura huomautti. “Eräässä roolipelissäni sellainen muutti juonen kulun täysin!”
“Perustuiko se niihin Hopeisen meren piraatteihin mistä jotkut puhuivat joskus kahviossa?” Deleva kysyi.
“En muista, mutta todennäköisesti kyllä”, Kapura sanoi. “Roolipelimme loppuvat yhtäkkisten meteoriittien ja muiden kivojen yllätysten takia niin usein, että joudumme jatkuvasti aloittamaan uusia, ja lopulta kaikki kyllästyivät hahmojenluontiin ja kopioivat ne populaarikulttuurista.”
“…” Umbra vastasi.
“Me tuhlaamme aikaamme”, Deleva palautti toat roolipelien maailmasta pinnalle. “Mikä on seuraava siirtomme?”
“Me jatkamme. Kohteenamme on Ga-Metrun akateeminen kirjasto”, Matoro vastasi. Hän oli selvästi miettinyt asiaa. “Sieltä on pakko löytyä joku johtolanka Arupakin sijainnista.”
“Toivottavasti löydämme sen skarrarrarin piraatin vihdoin. Tuntuu joskus että tämäkin reissu on kestänyt jo vuosia”, plasman toa tuhahti.
“Ennustan ongelmia”, Kapura sanoi. “Jos se merirosvo on pysynyt piilossa näin kauan siruineen… Sillä on varmaankin aika hyvä piilopaikka.”
“Klaanin Arkistojen mukaan se on ollut eri mielisairaaloissa aina Deltan löytämisen jälkeen”, Matoro vastasi. Väläys Marionettia ja Deltan temppeliä lävisti hänen ajatuksensa. “Joten lähdemme tutkimaan kirjaston. Vahkit saattavat olla täällä taistelumme jäljiltä hetkenä minä hyvänsä, joten emme voi jäädä lepäämään tai riitelemään.”
“Toivottavasti emme törmää Bordakheihin. Ne ovat perin ikäviä vahkeja. Ovelia pirulaisia”, Umbra kertoi. Hän muisti ikävät Bordakhit niiltä ajoilta kun asui vielä Metru Nuilla ja oli vielä matoran.
”Bordakhit pitävät saaliista, joka juoksee”, jään toa muisti kuulleensa joltakulta.
“Minä en vieläkään muista noiden kaikkien nimiä”, Kapura mutisi. “Käyttäisivät numeroita ja pieniä kirjainmääriä kuten normaalit teknologiatuotteet.”
“Bordakhit ovat Ga-Metrun poliiseja, Zadakhit ovat Po-Metrun poliiseja, Rorzakhit ovat Onu-Metrun poliiseja, Nuurakhit Ta-Metrun, Keerakhit Ko-Metrun ja Vorzakhit Le-Metrun”, Umbra luetteli ulkomuistista kuin apteekin hyllyltä. Häntä piristi hieman huomata, että hän hallitsi sentään jotakin.
“Joo joo, tuli selväksi!” Deleva turhautui.
“Minulle riittää, että ne ovat Mustan Käden hökötyksiä”, Matoro vastasi. “Ja kaikki sellaiset ovat pirun epäilyttäviä. Paitsi ehkä Xen. Ja Cody. Mutta sillä ei ole juuri nyt mitään merkitystä!” hän eteni nopeasti seuraavaan aiheeseen nähdessään Kapuran kasvoilla pahaa lupaavan virneen. “Lähdetään liikkeelle!”
Ga-Metrun katuvalot vahtivat tyhjiä, synkkiä katuja ja kanavia neljän Mielen Sirua jahtaavan varkaan marssiessa varjoissa. He kulkivat täydellisen hiljaisuuden vallassa – jokaisella neljästä oli tarvetta ajatella. Kukaan heistä ei muistanut, koska oli nukkunut viimeksi hyvin – ja edelliset huonotkin unet olivat vähintään kahden vuorokauden päässä.
Tulen toa pysytteli mahdollisimman lähellä jään toaa, joka johti joukkoa hänen tuntemansa Metrun katuja pitkin.
Eikä hän pitänyt tapahtuneesta.
Sillä Ritarikunnan sekaantuminen toi peliin uusia muuttujia.
Ja juuri ne olivat pahasta. Tulen toan lukuisat roolipelit olivat opettaneet sen, että yksikin uusi pelaaja kentällä saattoi muuttaa kaiken täysin. Roolipelaaminen oli toan mieliharrastuksia juuri siksi, että se pystyi kuvaamaan todellisuutta hämmästyttävän tarkasti, ja juuri nyt vastaavat tilanteet roolipeleistä vaikuttivat erittäin huonoilta.
Ja miten monet osapuolet hoidettiinkaan?
Kapura muisteli pelaamiaan roolipelejä.
Zairyh.
Ritarikunta.
Vahkit.
Ne usutettiin toistensa kimppuun.
Zairyh halusi sirun. Samoin muut Klaanilaiset. Tämä oli paha, koska Kapura halusi itse määrätä sirujen kohtalon. Ritarikunta sekä Vahkit jahtasivat Klaanilaisia. Ne piti saada kahinoimaan Zairyhin kanssa.
Kapura yritti keskittää mielensä kuuntelemiseen, mutta Zairyh ei kommentoinut mitään. Pelkäsikö kasvi Matoron löytävän tämän naamiollaan? Todennäköisemmin kuunteli, mutta pysyi tarkoituksellisesti hiljaa. Kapura tiesi, ettei Zairyh voinut vielä eliminoida häntä. Mutta entä Deltan löytämisen jälkeen?
Oli järkevää olla varasuunnitelma siltä varalta, että Zairyh päättäisikin tulen toan olevan hyödytön.
Zairyh.
Ritarikunta.
Vahkit.
Ja sellainen suunnitelma muotoutui kaiken aikaa.
Kapura kirjasi mielensisäisesti uuden tavoitteensa: aiheuta sekaannusta.
Tulen toan takana kulki synkkä valon toa ajatuksissaan. Hänen mielensä oli murheellinen. Kaikki oli jo muutenkin ollut niin raskasta. Mustassa Kädessä Lhekon näkeminen riutuneena ja pakotettuna elämään ilman kuoleman rauhaa oli ollut raskasta. Kukaan ei ollut valmistanut häntä tapaamaan entisen esikuvansa ja ystävänsä hopeisena epäkuolleena – pakotettuna olemaan osa tappokoneistoa. Ei kukaan. Välillä tuntui, että koko Metru Nuille tuleminen oli ollut virhe. Maailman suurin virhe.
Karzahnin läpi meneminen ei ollut ollut mitään Legendojen kaupunkiin verrattuna. He olivat kerta toisensa jälkeen astuneet mitä viheliäisempiin ansoihin. Svarle oli halunnut houkutella hänet osaksi elohopea-armeijaa unilla, jotka olivat menneet väärään osoitteeseen, Matoran-Umbralle. Umbra oli joutunut itse pelastamaan kaksosensa painajaisten maailmasta – taas kerran. Tuntui kuin kohtalo ja itse Suuri Henki vain ilveili heille täällä hänen valtakunnassaan.
Hiiteen Mata Nui. Hiiteen kohtalo. Tämä on vain tappavaa pilaa. Jos kohtalo olisi olemassa se antaisi minun puolustaa Bio-Klaania Allianssia vastaan, ei etsiä mitään merirosvoa mielisairaalasta. Jos vain saisin Nimdan käsiini jotenkin helpommin asiat parantuisivat.
Nimda. Nimda. Tuo mystinen artefakti. Umbra oli kokenut sen mahdin. Yhden sirun mahti oli levinnyt hänen lävitseen ja täyttänyt hänet alkuvoiman kaltaisella energialla ja positiivisuudella. Siru oli ollut niin voimakas. Jos yhdellä sirulla oli tuollainen mahti, mitä kaikkea Bio-Klaani pystyisikään tekemään kaikilla kuudella tai edes kahdella tai kolmella sirulla? Tuhoamaan Allianssin? Kenties, mutta antaisivatko Adminit siihen valtuuksia? Ehkä niitä ei tarvitsisi edes pyytää, jos hänellä olisi edes osa Nimdan voimaa.
“Huomaat miettiväsi Nimdaa”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. Se oli hänen negatiivinen puolensa, joka oli taas herännyt Nimdan sirun käytön seurauksena ja sen myötä kadonneiden valon elementaalivoimien kanssa. “Siru koituu turmioksesi, jos et osaa käyttää sitä oikein”, ääni jatkoi.
“Mitä haluat? Luulin että selvitimme välimme jo. Lakkaa kiusaamasta minua kysymyksilläsi ja pimeillä ajatuksillasi”, Umbra kertoi mielikuvitukselleen. Tai oliko se vain omatunto? Ei hän sitä tiennyt. Jokin tietoisuuden taso kuitenkin. Ehkä.
“Nimda on voimakas esine. Sillä voisit pelastaa ystäväsi kuolemalta”, Umbran toinen minä kertoi hänen mielikuvituksessaan. Oli outoa, kun oma mieli vastasi mielensisäiseen monologiin. “Mutta se vaatii uhrauksia. Voi olla että sirulla menetät ystäväsi, mutta ainakin he säilyvät hengissä”.
“En himoitse sirua. Se on Matorolla ja se kuuluu hänelle. Kun saamme siltä merirosvolta sen Deltaksi kutsutun sirun voin kyllä tarjoutua sen kantajaksi, mutta en tavoittele sitä itselleni”, Umbra kertoi mielessään.
“Niin sinä väität, mutta tiedän ystäväsi. Koska viimeksi kuulit jään toan vitsailevan? Koska viimeksi juttelitte menneistä seikkailuista ja hienoista hetkistä? Matoro ei enää ajattele muuta kuin tetävää ja sirua, sinä tiedät sen. Se on ainoa asia, mikä hänellä on mielessään. Se on liian mahtava hänelle, eikä hän ymmärrä sitä.”
Umbraa puistatti. Hän halusi auttaa Matoroa, muttei tiennyt keinoa. Hän toivoi edelleen, että asiat palaisivat normaaleiksi, kun he saisivat Deltan ja palaisivat Klaaniin.
“Miten voin pelastaa hänet?” Umbra kysyi epätoivoisesti. Hän ei osannut tehdä vielä tarpeeksi painavia päätöksiä. Ei sen ritarikuntajutun jälkeen.
Mielikuvitus ei vastannut pitkään aikaan.
Mutta sitten se kuiskasi hänen mielessään.
“Joskus rakkaimpiaan täytyy satuttaa, että he pelastuvat heiltä itseltään”. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan alas toan selkäpiitä.
Plasman toa marssi joukon viimeisenä, valon toan perässä. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Deleva oli raahattu seikkailulle vain siitä syystä, että piti Umbraa ja Nurukania ystävinään. Nyt kuitenkin Mustan Käden kenraaliksi paljastunut maan toa oli jäänyt joukosta jälkeen toteuttamaan omaa kohtaloaan ja Umbraa plasman toa ei tuntunut enää tuntevan lainkaan. Valon toa oli muuttunut niin paljon niistä päivistä kun he yhdessä tekivät hanttihommia Eteläisellä mantereella ja sen lähialueilla.
Umbra ja Matoro olivat kertoneet, että kohtasivat Mustan Käden tornissa Svarle-nimisen epäkuolleen Toan. Svarle oli kuitenkin kuollut Metru Nuin sodassa aikoja sitten oman tiimiläisensä Halawen luotiin. He ja muutama muut olivat Delevan kanssa muodostaneet Kristallisaarten toa-tiimin, Toa Aerin. Siitäkin tuntui olevan iäisyys.
Vai että Toa Kal. On siinäkin nimitys. Muinaismatoraniksi voiman etsijät. Ja minäkö olen heikäläisiä? Missä ovat siistit telepaattikykyni? Pitäisikö minun kiittää Svarlea vai Nurukania tästä tilastani? Ei. En tiedä mitään. Mitään mistään. Tiedän vain, että tämä pitää minut elossa.
Mutta mikä minä olen oikeasti. Olenko Toa Aer, Bio-Klaanilainen vai outo zombitoa-Kal? Klaanilaiset eivät tunnu ymmärtävän minua, olenhan varsinainen rämäpää ja puhun asioista hiukan liian suoraan, jos puhun ollenkaan. Toa Aerit ovat kaikki kuolleita, paitsi minä ja ei tunnu siltä, että olisin epäkuollut. Loogisin johtopäätös on, että olen klaanilainen, tarkoitti se mitä se sitten tarkoittikaan.
Bio-Klaani halusi Nimdan tuhotakseen sen. Nimdan, tuon mystisen mieliartefaktin. Voisiko hän auttaa Klaania hankkimalla sen sirun itselleen ja Bio-Klaanille? Hänen oli vaikea luottaa siihen, että Kapura, Umbra tai Matoro onnistuisivat kolmisin saamaan sirun käsiinsä tai jos he saisivat sen, luovuttamaan sen Bio-Klaanin ylläpidolle. Superase kolmen hullun käsissä tuntui jo nyt vaikealta niellä kun plasman toa ajatteli sitä, että Matorolla oli mukanaan yksi siruista.
Ja hän melkein menetti sen Svarlelle. Sille mulkerolle egoistille, joka ajatteli vain valtaa ja oli obsessoitunut Nuva-kultistaan. Deleva oli tyytyväinen, että Umbra oli viimein listinyt sen kusipään, vaikka se olikin jo toinen kerta kun tulen toa kuoli. Toivottavasti viimeisen kerran.
Deleva melkein toivoi, että petturi-Halawe olisi tehnyt Metru Nuilla perusteellisempaa jälkeä. Hajoittanut vaikkapa Svarlen pään tohjoksi magnetismillaan. Deleva melkein toivoi, että näkisi Halawen joku päivä. Hän kiittäisi tämän perusteellista työtä omalla polttavalla tavallaan.
Plasman toa oli käyttänyt paljon elementaalivoimiaan taistelussa ritarikuntalaisia vastaan. Hän ei pitänyt siitä mihin taistelu oli lopulta johtanut, mutta tämä reissu oli opettanut sen, että oli parempi hyökätä kuin joutua ansaan. Ainakin he saisivat kaivaa oman kuoppansa, eikä pudota vihollisen tekemään kuoppaan. Koko ajatus salaisesta Mata Nuin tahtoa toteuttavasta järjestöstä tuntui Delevasta hiukan oudolta. Ja se mielen toa… Mitä karzahnia se oikein oli…
Se sama mielen toa. Se pyöri myös jään toan mielessä.
Se- se oli ollut- ei, Matoro ei vieläkään tiennyt mitä ajatella. Sinä ei ollut mitään järkeä. Ei rakkaus toiminut niin. Ei se voinut olla aitoa.
Mutta toan silmät olivat kertoneet toisin.
Matoro olisi nauranut itselleen ellei tilanne olisi ollut niin vakava. Hän pelkäsi mystisen toan muistoa lähes yhtä paljon kuin Nuk- voi karzahni. Ei. Ei niitä. Mitä tahansa muuta.
Mutta Deikan epätoivoinen katse ei ollut yhtään sen kivempi asia ajatella.
Nuket kuitenkin… ne halusivat hänet, koska hänellä oli Siru. Ne vartioivat Sirua. Se toa oli sen sijaan välittänyt hänestä, ei Sirusta. Välittänyt niin äärimmäisen epätoivoisena, että jään toasta tuntui Abzumon veroiselta hirviöltä vain… hylätä se mielen toa.
Hän oli jumissa junassa, joka kulki vain yhteen suuntaan. Protoputkessa, jonka virtausta ei voinut kääntää, sillä se tuhoaisi koko järjestelmän. Jumissa yhdellä polulla, matkalla yhtä ainoaa Kohtaloa kohti.
Nimda ajoi häntä kohti muita siruja. Nimda ajoi häntä kohti Deltaa. Nimda vangitsi hänet. Nimda esti häntä kääntämästä suuntaansa. Nimda oli hänen kohtalonsa.
Hän toivoi vain, että olisi vapaa. Kuten silloin joskus. Ennen Nimdaa. Hän ei enää edes tiennyt, koska se oli ollut. Siitä oli niin kauan. Vapauden siru hallitsi hänen ajatuksiaan.
Kaikki on aivan päin helvettiä. Aivan kaikki. Ehkä hän saisi rauhan Deltan myötä, toa toivoi. Mutta hän ei tosiaankaan ollut varma, miten selviäisi sinne asti.
Ehkä hän yrittäisi kysellä naamionsa salamatkustajalta psyykkistä apua. Ehkä se vastaisi. Yleensä ei.
Toa yritti tyhjentää päätään. Keskittyä vain naamionsa makutaan. Mieleen, joka hänet oli alun perin johdattanut sirujen jäljille. Mieleen, joka oli hänet vanginnut.
Minä en voi tehdä sinulle mitään, mitä et itse voisi Epsilonilla tehdä, jään toa kuuli ajatuksen päässään vastaavan. Makutan ajatusten erottaminen hänen omistaan oli viime aikoina muuttunut yhä vaikeammaksi. Ne tuntuivat yhä enemmän kuin hänen omilta ajatuksiltaan. Ja se oli pelottavaa.
Mutta-
Tiedät, että voisit löytää Deltan omalla sirullasi. Tiedät, että voisit puhdistaa mielesi ja karkoittaa kaikki traumasi sillä. Sinä et vain uskalla yrittää.
Se siru- se on-
Mikä se on, Mustalumi? Mikä siru on sinulle?
En minä tiedä. Vapaus tehdä, mitä haluan. Voima tehdä, mitä haluan.
Mutta mitä sinä haluat?
Matoro oli hiljaa. Tai hän oli ollut koko kävelymatkan hiljaa, mutta nyt hän oli hiljaa myös psyykkisessä keskustelussaan. Tosiaan, mitä hän halusi? Tietysti pelastaa Klaanin ja ystävänsä, korjata rikkinäisen maailman, tulla muistetuksi suurena sankarina… asioita, joita jokainen toa tavoitteli.
Mutta epäilys kävi Matoron läpi. Mitä jos hän vain valehteli itselleen. Mitä jos hän halusi Nimdan sen voiman itsensä takia. Mitä jos hän vain yksinkertaisesti halusi sen, ilman mitään päämäärää tai syytä.
Epäily kalvoi häntä kuitenkin vain hetken. Hän sai muuta ajateltavaa. He olivat perillä. Ah, muuta ajateltavaa, Matoro riemuitsi.
Ga-Metrun akateeminen keskuskirjasto oli suuri, matala ja valkoinen rakennus. Marmoripylväät kiersivät koko pyöreän rakennuksen seinän. Kellotorni, jossa oli myös teleruutu, nousi rakennuksen yläpuolelle. Suihkulähteet ja istutukset koristelivat kaunista pihaa.
Oli yö, joten paikalla ei välttämättä ollut kovin hyvää palvelua.
Väsynyt järjestyksenvalvoja istui kopissaan kahvikuppi pöydällään ja tarkkaili öistä kirjastoa. Kirjasto oli räikeästi valaistu, mutta se ei silti ollut siirtänyt järjestyksenvalvojan vuorokausirytmiä haluttuun muottiin. Hänen piti olla hereillä tähän aikaan yöstä, koska kirjasto jostain syystä oli auki kellon ympäri. Matoran ei voinut käsittää sitä, ettei Dumelta liikennyt yhtä vahkia hoitamaan tätä työtä. Ehkä se johtui siitä, että vahkien kovista otteista oltiin valitettu oikeusasteilla tai siitä, että kaupungissa tähdättiin täystyöllisyyteen. Ga-Matoran katseli väsyneillä silmillään kun outo toa-joukkio saapui kirjastolle.
“Tervetuloa Ga-Metrun akateemiseen keskuskirjastoon”, matoran-neiti sanoi väsyneesti. Hän haukoitteli. Päivällä opiskelu ja illalla työt eivät jättäneet hirveästi aikaa nukkumiselle. Lailliset piristeet eivät poistaisi hänen väsymystään. “Miten voin palvella teitä?”
“Etsimme tietoa. Katselemme vähän ympärillemme ensin”, Matoro kertoi.
“Siitä vain, tämä on vapaa kaupunki. Tosin täällä ei hirveästi liiku ylimääräisiä toa-sankareita Mangaiden lisäksi. Olisipa minullakin joskus lomaa ja voisin käydä ulkomaan reissuilla. Dume ei suo meille lomaa melkein koskaan. Ehkä joka kuudes vuosi saamme kuuden päivän vapaan. Hallituksen mukaan työ vapauttaa tai jotain”, matoran pälätti väsyneenä.
“Itse asiassa olemme täällä… ööh, työasioissa”, Matoro sanoi. Hän halusi kuumeisesti etsiä tietoa Arupakista. “Onko teillä missä merirosvokirjallisuutenne?”
“Merirosvot ovat olleet suosittuja viime aikoina Hopeisen meren piraattien takia. Odotas. Vien teidät osastolle jossa niitä käsitellään. Haluatteko tietää historiallisista merirosvoista, fiktiivisistä vai Hopeisen meren piraatit -franchisen merirosvoista?”
“Kiitos vain, mutta pärjäämme itseksemme”, Deleva kertoi matoranille. Hän ei halunnut sotkea heidän tehtäväänsä enää yhtään enempää henkilöitä kuin oli pakko. Ties vaikka tämäkin menisi raportoimaan vahkeille heti kun silmä välttää, toa mietti skeptisenä.
“S-selvä”, matoran vastasi hieman yllättyneenä. “No, olen tuolla jos tarvitsette apua”, Ga-Matoran vielä asiansa osaavana asiakaspalvelijana kertoi lähtiessään.
“Hajaannutaako?” Kapura ehdotti. “Jos löytyisi joku historiallinen opus Arupakista? Mielisairaalapuolellakin voi olla jotain.”
“Mene ihmeessä katsomaan sieltä”, Matoro vastasi. “Minä yritän löytää jotain täältä ‘merirosvokirjallisuuden’ joukosta.” Pitkät kirjahyllyt näyttivät melko ankeilta tutkittavilta jopa toalle, joka lukemisesta piti. Hän harkitsi hetken olisiko nukkuminen hyvä idea, mutta sivuutti sen pian. Sitä ehti tehdä kuolleenakin.
“Olen käynyt tämän retken aikana enemmän läpi kirjoja kuin hoidellut pahiksia”, Deleva totesi tympääntyneenä. Hän istuutui toalle turhan pieneen lukutuoliin. Hän haukotteli. “Eikö tämä olisi joidenkin arkistonhoitajien tai vastaavien homma? Ei toien?”
“Ehkä voisimme myös katsoa, onko Klaanista tullut jotain uutisia”, Kapura ehdotti.
“Katsotaan, tuleeko tänne päin maailmaa Klaanilehden numeroita. Selviäisi vähän kotopuolenkin tilanne”, Umbra kertoi. Deleva hänen vierellään haukotteli. Se tarttui.
Kirjastossa oli erittäin hyvä lehtiosasto, josta löytyi uusimpia julkaisuja lehdistä aina maailman toiselta puolen. Klaanilehti löytyi omasta, pienestä lokerostaan. Umbra ja Kapura syventyivät sen lukemiseen jään toan alettua jo tutkimaan hyllyjä.
Lehden kannessa komeili pohjoisesta tullutta väkeä – suuri, parrakas toa sekä outoja lakkeja käyttäviä monivärisiä matoraneja. Pääjuttu näytti olevan suuri juttukokonaisuus saaren pohjoisosien kulttuurista sekä sieltä evakuoitumaan joutuneesta väestä. Se oli sikäli positiivista, Umbra mietti, sillä olisihan se juttu voinut olla vaikka uudesta pommituksesta.
Kyllä lehdestä löytyi myös huonoja uutisia. Kaya-Wahissa oli taisteltu, ja joku kauppalaiva oli upotettu Klaanin lähellä. Klaani oli hankkinut aseita etelän kylistä, ja monia matoraneja oli pyydetty vartiokoulutukseen. Kapuraa sen sijaan kiinnosti niitä enemmän juorupalstat, jotka vilisivät juttuja Klaanin julkkiksista ja suurista persoonoista. Sarjakuva-osio oli sangen tyhjä – lähinnä jonkun upouuden toimittajan ensimmäisiä viritelmiä. Kapura muisti, että lehdellä oli joskus ollut parempikin sarjakuvataiteilija. Taisi räjähtää Yö Kauhussa. Levätköön rauhassa, tulen toa ajatteli ojentaessaan lehden seuraavalle halukkaalle ja suunnatessaan potilaslistojen jännittävään maailmaan.
Merirosvo-osasto oli valtava. Se sai kaiken kokeneen toa-parinkin hetkellisesti epätoivon valtaan. Mutta pian Umbra ja Matoro kävivät toimeen, ja alkoivat metsästää mitä tahansa historiallista opusta, josta löytyisi edes ripaus Arupak-informaatiota.
“Mitä luulet Mata Nuin Ritarikunnan tekevän, jos ne kuulisivat etsivämme Deltaa?” Matoro kysyi viidennen kirjan kohdalla vieressään ahkeroivalta valon toalta, joka oli ollut hiljaa pitkän aikaa.
“Ne varmaan seurasivat meitä ja kun saisimme sirun käsiimme, veisivät sen meiltä heti. Päästäisivät ehkä pakoon, jos antaisimme sirun tai sirut heille”, Umbra mutisi. Kaupat ritarikunnan kanssa tuntuivat hänestä usein siltä kuin tekisi kauppoja myyttisen Tren Kromin tai Irnakkin kanssa. Ne eivät voisi mennä kovin hyvin.
“Olen tässä vain miettinyt…” jään toa aloitti, mutta hänen ajatuksensa katkesi. Sen sijaan toa jatkoi: “Mitä muistat omista ajoistasi siinä järjestössä?”
“Olen yrittänyt unohtaa ritarikunta-aikani. Ehkä turhankin hyvin. Tein erilaisia tihutöitä, mitkä joku muu taho voisi tuomita terrori-iskuiksi. Tuhosin tukikohtia, pidätin tyyppejä ja poistin vaaralliseksi luokiteltuja esineitä vääristä käsistä. Kaikki Mata Nuin nimessä”, Umbra kertoi.
Matoro naurahti. “Minä taas olen yrittänyt muistaa oman ritarikunta-aikani. Minulla ei ole tosiaankaan niistä vuosista ainuttakaan tarkkaa muistikuvaa. Oikeastaan ainoa asia minkä oikeasti muistan, on se, että olin joskus mukana siinä järjestössä.”
“Ettei sinunkin muistiasi olisi pyyhitty kuin Nurukanin kanssa?” Umbra kysyi. Häntä pelotti, että ritarikunnalla olisi samanlaista muistinpyyhintäteknologiaa.
“No jaa”, jään toa vastasi. “Oikeastaan se ei häiritse minua. Kovin paljoa. Tavallaan luotan siihen, että ne ovat kuitenkin niitä harvoja tahoja koko maailmassa, jotka eivät vain yritä valloittaa ja ryöstää.”
“Niiden metodit tuntuvat vain perin kyseenalaisilta. Muistatko kuinka ne ovat aina halunneet Visun ja Manun lukkojen taakse?”
“Toisaalta, ne eivät ole koskaan tehneet mitään hyökkäyksiä tai vastaavaa Klaaniin, vaikka osa meistä onkin niiden etsintälistalla”, Matoro vastasi. “Ne, joihin törmäsimme päivällä, sanoivat, että Ritarikunta harkitsisi Klaani liittolaisekseen. Tai siis harkitsi, ennen kuin me vähän sössimme.”
“Toivottavasti niistä ei tule liikaa harmia tulevaisuudessa. Olisi ikävää, jos olisin luonut meille kasan uusia vihollisia”, Umbra sanoi murheellisesti.
“Ei kannata masentua, Uu”, toa-kaksikosta viileämpi rohkaisi toveriaan. “Masennutaan vasta sitten, jos emme löydä siitä pirun piraatista mitään.”
“Joo. Ehkä ei kannata tuhlata energiaa masentumiseen. Kirjat käteen ja hommiin”,
“Kuvitelkaa, miten helppoa tämä olisi, jos olisi jokin hakukone, joka kävisi kaiken materiaalin läpi ja kertoisi, mistä löytyy vaikkapa sana ‘Arupak’”, Matoro mumisi käydessään kolmatta hyllyä merirosvoja läpi. Ga-Metrussa oli joku outo merirosvohuuma, jään toa analysoi. Oli merirosvotarinoita merirosvoista ilmassa. Robottimerirosvoista. Puoliksi alieneita olevista merirosvoista. Dinosaurusmerirosvoista. Skakdimerirosvo Jackrakk tuntui omistavan kokonaisen kirjasarjan.
Mutta vastausta ei tullut. Deleva kävi turhautuneena läpi toista hyllyä merirosvojen elämänkerroista, ja Umbra oli lähtenyt vilkaisemaan, miten Kapuran tutkimustyö sujui.
Matoro nousi hyllyn äärestä ja päätti pitää hetken tauon ehkäistäkseen täyttä hajoamistaan. Hän tarvitsi suklaata. Kaakaota. Mitä tahansa piristävää.
Valitettavasti ainoa virkisteen virkaa toimittava asia, mitä hän löysi kirjastosta, oli vesiautomaatti. Sen kyljessä luki “GA-METRUN LÄHDEVETTÄ”. Eli vesijohtovettä, toa ajatteli kyynisenä ja täytti kertakäyttömukin.
Viileyttä siemaillessaan hän muisti, että hänellä oli ollut kirjastoon muutakin asiaa. Xenin datapaketti piti postittaa Klaaniin arkistomyyrille. Matoro olisi vilkaissut ensin itse sen sisältöä, mutta tietokoneen puutteessa hän tyytyi vain paketoimaan Mustan Käden pienen kovalevyn harmaaseen kirjekuoreen, jossa oli Metru Nuin leima. Hän merkitsi Bio-Klaanin arkistot kohteeksi ja vei sen väsyneelle yöpäivystäjälle. Hän liitti kuoreen kirjoittamansa viestin Klaaniin.
Vaehranille ja Gahlok Valle
Helei,
Terveisiä täältä Metru Nuilta. Joo, tässä on tullut vähän koettua asioita. Tässä mukana Mustan Käden arkistoista jonkinlainen datapaketti, jossa saattaa olla jotain, mikä teitä kiinnostaa.
Lopuksi kiva pieni historiallinen detalji: Mustan Käden torni ei muuten tuhoutunutkaan silloin sodan jälkeen, vaan sen alaosat ovat edelleen olemassa. Ja Joiku muuten elää. Ja Mustan Käden kenraalikin (Nurukan) elää myös. Ja oikeastaan kaikki ikinä Mustassa Kädessä olevat elää, koska ilmeisesti niillä oli kranoja (tosin kuulina) jotka vangitsivat niiden sielut.
Ai niin, Musta Käsi teki muuten myös sodassa kaatuneista toista mekaanisia epäkuolleita. Joo, seuraavana etappina onkin sitten Delta. Palailemme Klaaniin varmaan kuukaudessa.
Seikkailullisin terveisin,
Matoro
“Voitko lähettää tämän eteenpäin”, jään toa kysyi kävellessään himmeästi valaistuun aulaan. Matoran havahtui puoliunesta ja mumisi vastauksen. “Joo?”
“Okei, hyvä”, Matoro kiitti ja antoi kuoren matoranin pöydälle. Kirjastoneiti vilkaisi sen osoitetta.
“Bio-Klaani?” hän kysyi. “Sinne kulkee nykyään aika harvakseltaan mitään. Joku sota, kuulemma.”
“Meillä on hieman rahi-ongelmia siellä”, Matoro hymähti.
“Eikö teidän toien pitäisi siinä tapauksessa olla siellä eikä täällä?” matoran kysyi.
Kysymys osui johonkin hermopäätteeseen. Se nimittäin herätti ajatuksia.
“Niin, no. Kai. En oikein tiedä. Etsimme täällä jotain, millä voisimme pelastaa saaremme.”
“Eivätkö sellaiset esineet ole lähinnä myyttejä”, kirjastonhoitaja kysyi ja haukotteli.
“Ei tämä”, Matoro hymyili. “Hoidatko tämän kirjeen eteenpäin?”
“Tietty”, matoran vastasi. “Kiitos”, Matoro vastasi ja kaikkosi ennen kuin matoran ehti kysyä mitään. Kirjastoneiti katsoi käsipuolta, synkkää jään toaa miettien hetken, miten onnellinen hän oli asuakseen Metru Nuilla. Draama ja vaaralliset seikkailut eivät olisi olleet hänen mieleensä.
Umbra näki saapuessaan Kapuran keräävän pinoon lattialle paksuja kirjoja, jotka näyttivät käsittelevän Metru Nuin mielisairaaloita.
“Nämä ovat potilaslistoja”, Kapura sanoi toalle. “Katsotaan, löytyykö Arupakista mainintoja.”
Kapura ja Umbra istuivat lukutuoleihin. Kummallakin oli käsissään paksu mielisairaalan potilaslista: Kapuralla vanhemman, merellä lähellä Ga-Metrua sijaitsevan Aft-Amanan ja Umbralla uuden Bauinuvan.
“Katso, onko tuossa mainintaa Arupakista”, Kapura mutisi selatessaan vanhan kirjan sivuja. “Jos ei, voimme päätellä, että merirosvo on yhä Aft-Amanassa.”
Kapura löysi merirosvon tiedot nopeasti ja kiitti aakkosia siitä, että a-kirjain oli ensimmäisenä. Ilmeisesti mielisairaalassa ei oltu onnistuttu Arupakin aivoporaamisessa, sillä maininta merirosvomatoranista oli lyhyt. Hän sai kuitenkin selville, että tapauksessa oli ollut mukana eräs tri. Cehaya, joka toivottavasti työskenteli nyt Bauinuvassa.
“Löytyikö mitään?”
“Vedin vesiperän. Ei mainintoja Arupakista. Pitää varmaan ottaa uusi opus kouraan”, Umbra mutisi puolittain itsekseen ja puolittain Kapuralle.
“Ainakin tiedämme, että Arupak on joskus ollut Aft-Amanassa”, Kapura sanoi osoittaen merkintää potilaslistassa. “Tai on yhä. Katso vielä, löydätkö työntekijälistalta tri. Cehayan, joka on ollut hoitamassa Arupakia. Voisimme käydä kysymässä, josko hän tietäisi Arupakin nykyisen olinpaikan.”
Umbra alkoi selata työntekijälistaa. Listalla oli todella paljon nimiä. Työntekijöistä oli näemmä pidetty turhan hyvin kirjaa, kun siellä oli merkittynä kaikki poissaolotkin minuutilleen. Umbraa hymyilytti kun hän tiesi, ettei moista kuria ollut Bio-Klaanissa. Voi luoja, millainen työmäärä päämoderaattorilla olisi, jos hänen pitäisi pitää alaisiaan niin tarkkaan silmällä.
Ilmeisesti Cehaya toimi yhä Bauinuvan työntekijänä. Kaksikko kahlasi vielä muut Kapuran löytämät opukset läpi, mutta Arupakia ei mainittu missään. Oli kulunut ainakin tunti.
“Ei mitään”, Kapura mutisi sulkiessaan kirjan. Kaikki mielisairaalaopukset oli nyt käyty läpi. “Palataan ja toivotaan, että nuo saivat jotain hyödyllistä selville.”
“Tämä on ajan haaskausta”, Deleva totesi, kun Matoro saapui takaisin merirosvo-osastolle ja sen pieneen lukunurkkaukseen, jonne plasman toa oli romahtanut tuntien tutkimuksen jälkeen.
“En näe vaihtoehtoja”, Matoro vastasi istuutuessaan kyborgi-toaa vastapäätä. Lehtihyllyssä nojatuolien vieressä komeili pitkät rivit erilaisia lehtiä ja muita painotuotteita. Matoro silmäili nopeasti Ilta-Metrua ja Kuutta Päivää, ja totesi, ettei niissä ollut mitään järkevää. Otsikot kertoivat lähinnä SUURISTA KOHUISTA (Katso villit kuvat Meksi-Koron suurlähetystön rohkeista juhlista!) ja kaupungin sisäpolitiikasta, jossa käytiin jatkuvaa kädenvääntöä maahanmuuttolaeista.
Kello oli jotakin neljän paikkeilla. Aivan liian paljon, joka tapauksessa. Se tikitti kovaäänisesti. Merirosvohylly oli käyty läpi tuloksetta.
“No. Et ole vissiin hyviä kirjoja viime aikoina lukenut?” Matoro kysyi vain puoliksi kiinnostuneena.
“On tuokin jäänsärkijä. Olen lukenut täällä vain hämäriä merirosvokirjoja ja Nurukanin kanssa luin Metru Nuin sodasta kertovia lelumainospropagandasarjakuvia. En näe niitä erityisen laadukkaina kirjoina. Välillä toivoisin, että voisi vain levähtää ja olla. Täällä emme saa hetkenkään rauhaa miltään. Koko ajan seikkailuja ja mysteerejä. Ei näitä ole tarkoitettu kenenkään kuolevaisen ratkottaviksi”, Deleva sanoi.
“Sehän tästä tekee niin mielenkiintoista”, jäänsärkijä vastasi. “Eikö sinua kiehdo mysteerien selvittäminen, tietämyksen valkoisten alueiden täyttäminen?” Niin henkevien kommenttien laukominen alkoi kertoa todellakin siitä, että olisi aika nukkua.
“Kyllähän se on perin kiehtovaa, mutta en vain haluaisi menettää henkeäni tiedon etsimisessä. Pidän omaa henkeäni tärkeämpänä kuin universumin salaisuuksien paljastamista”, Deleva kertoi. Mielikuvat Metorakkista halkaisemassa häntä kahtia nousivat hänen mieleensä.
“Minusta tuntuu, että olemme molemmat selvinneet aika monesta asiasta, joiden olisi pitänyt tappaa meidät.”
“Tuntuu vähän, että se on toa-sankaruuden kirous”, Deleva sanoi. “Paljon ikävää tapahtuu, mutta se jättää osan meistä eloon ja kärsimään. Minusta jäi melkein puolet Kristallisaarille vuosia sitten. Ja sinä olet menettänyt kätesi”, plasman toa kertoi.
“Muistan, kun kerroit Aerista ja skakdeista siellä. Kuulin Umbralta, että tunsit Svarlen silloin.”
“Svarle oli tiimini johtaja. Ylimielinen johtaja, joka halusi vain valtaa ja kunniaa. Svarle lähti ja jätti minut vartioimaan saarta yksin. Hän ja muut tiimini jäsenet lähtivät yhdessä Legendojen kaupunkiin sotaan”, Deleva kertoi. Hän muisti kotisaarensa sen loiston päivinä ja muisti liekit, jotka polttivat kaiken kauniin.
“Minä en ollut sodan alussa vielä edes toa. Me löysimme ne toa-kivet vasta joskus sodan toisena tai kolmantena vuotena – en ole ihan varma, joka tapauksessa ennen Coliseumin toista taistelua. Se sota oli kirjaimellisesti ensimmäinen kokemuksemme siitä, mitä oli olla toa”, jään toa kertoi haikeana.
“Minä olin ollut toana muutamia vuosia ennen sotaa. Sotaan lähtiessä tiimimme jokainen jäsen loi kukin yhden toa-kiven, joita minä jäin vartioimaan Aerin temppeliin. Epäonnistuin siinäkin surkeasti”, plasman toa kertoi haikeana. Hän muisti epäonnistumisensa elävästi ja sydän alkoi tykyttämään hänen rinnassaan kiihkeämmin.
“Mitä kiville tapahtui? Skakdit ryöstivät ne?”
“Metorakk vei ne mennessään ja varmaan myi pimeillä markkinoilla. En tiedä mikä kivien kohtalo lopulta oli”, plasman toa kertoi.
“Mielessäni vain kävi outo ajatus…” Matoro aloitti. “Minä löysin ne viisi toa-kiveä Zangaian rannikolle ajautuneesta aluksesta. Aer on muistaakseni siitä länteen. Ei kovin kaukana skakdien ryöväämistä kivistä…”
“Älä vaan sano”, Deleva aloitti. “En minä voi olla sinun isäsi”.
“…”, jään toa kommentoi.
“Tämäpä kiusallista. Miten menneisyytemme kietoutuvatkaan toisiinsa kuin jossakin tarkkaan suunnitellussa näytelmässä”.
“Tiedätkö. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin tajuan, miksi uskon kohtaloon. Sattumia, jotka näyttävät olevan aivan liian sopivia ollakseen sattumia.”
“Tuo on kyllä totta. Kohtalo voi vain olla välillä aika ikävä asia. Jonkun kohtalo voi esimerkiksi olla se, että härkä syö hänet tai jotain. Se olisi todella ikävä tapa kuolla”, Deleva kertoi. Hän oli jo vähän piristyneempi. Koska ajatukset häristä syömässä henkilöitä piristää aina.
“Mistä muuten tunnet Umbran?” Matoro kysyi pienen hiljaisen hetken kuluttua.
“Törmäsin häneen kauan sitten matkoillani ympäri universumia. Valon toa suoritti jotain tehtävää ja meillä oli yhteisiä tavoitteita ja päämääriä. Oli vain loogista tehdä yhteistyötä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi”, plasman toa kertoi.
“Itse tapasin hänet vasta, kun olimme molemmat Bio-Klaanissa”, Matoro puolestaan kertoi. Hän oli juuri jatkamassa jotakin, mutta Kapura ja Umbra ilmestyivät paikalle hyllyjen välistä.
“Viimeisin havainto Arupakista on Aft-Amanan mielisairaalassa”, Kapura ilmoitti. “Häntä hoiti eräs tri. Cehaya, joka ilmeisesti työskentelee nyt uudemmassa Bauinuvassa. Se sairaala on täältä aika matkan pohjoiseen. Entä saitteko te mitään selville?”
“Ei”, Matoro kääntyi innoissaan kohti tulen toaa. “Mutta tuo on kaikki, mitä tarvitsemme!”
“Lähdetään”, Deleva totesi. “Jos vaikka pääsisimme joskus sinne mielisairaalalle.”
Kun toat astuivat ulos kirjastosta, he tajusivat sen olleen paha virhe. Yötaivaalla kiisi sininen vahkipartio. Ne eivät olleet vielä huomanneet toia, mutta näyttivät tarkkailevan maata intensiivisesti.
“Hemmetti”, murahti plasman toa. He suorittivat erittäin nopean taktisen vetäytymisen takaisin sisätiloihin. Kirjastonhoitaja-matoran loi heihin oudon katseen.
“Vahkeja liikkeellä. Ei hyvä”, Kapura kommentoi. Matoro näytti mietteliäältä.
“Pitäisikö meidän jäädä päiväksi piiloon jonnekin? Jatkaa sitten pimeällä.” Umbra kysyi ja haukotteli. “Ne huomaavat meidät varmasti valossa.”
Matoro irvisti turhautumisesta. He olivat niin lähellä jahtaamaansa.
“Meidän on todennäköisesti pakko piiloutua päiväksi”, hän lopulta totesi ja kääntyi kirjastoneidin puoleen. “Kerro vähän tästä naapurustosta. Meillä on kiire.”
Kaksoisauringot olivat jo laskemassa, kun neljä toaa saapuivat Ga-Metruun. Jalkapatikalla kanavien ja salmien täyttämässä kaupunginosassa eteneminen oli sangen vaivalloista, he olivat huomanneet.
Ga-Metru oli muuten kaikin puolin miellyttävä kaupunginosa. Se oli rauhallinen ja tietyllä tapaa rentouttava, eikä Po- tai Onu-Metrulle tyypillistä teollisuuden hälinää ollut lainkaan. Siitä, ettei matka kuitenkaan ollut mikään sunnuntaikävely, oli toia ikävästi muistuttanut Bordahk-partio, jonka he olivat välttäneet vain niukasti.
Ryhmä oli matkalla Ga-Metrun keskuskirjastoon, sillä heillä ei ollut Arkistossa käynnin jäljiltä edelleenkään tarkkoja tietoja Arupak-matoranista tai tämän sirusta. Matoro muisteli, miten oli ollut juuri tarkastamassa, kenellä kyseisen informaation omaava kirja oli lainassa, kun muotoa muuttava asia oli iskenyt heidän kimppuunsa. Ja kun he putosivat alas Käden hautaan, aikaa mielisairaille matoraneille ei juuri jäänyt.
Jään toa kuuli etäisesti kolmen muun toan keskustelun suuren satamakontin vieressä, kun he nauttivat Tren Kromin taukopaikalta mukaan otettuja eväitä iltapalaksi. Hän ei ollut nälkäinen. Ei sillä tavalla nälkäinen. Toa sulki silmänsä ja keskittyi ajatuksiinsa.
Hänen nälkänsä oli psyykkistä. Se oli halua ottaa Epsilon hänen valkoiseen käteensä ja ratkaista sillä kaikki maailman ongelmat.
Hän ei tiennyt, miksei hän vain tehnyt niin. Kenties jonkinlainen alkukantainen tuntemattoman pelko piteli häntä. Hän ei ymmärtänyt sirua tarpeeksi hyvin kyetäkseen käyttämään sitä varauksetta.
Matoro sulki silmänsä ja lukitsi aistinsa. Hän pyrki supistamaan näkönsä, kuulonsa ja hajunsa toiminnan, ja keskittyi näkemään vain mielen. Oman, Nimdantäyteisen ja kaoottisen mielensä. Kanohi Cencordissa matkustavan hiljaisen makuta-mielen. Kolmen Klaanilaisen mielet, joita hän ei halunnut katsoa.
Ympäröivässä Metrussa mieliä oli paljon, mutta mikään niistä ei herättänyt klaanilais-Toan huomiota. Opettajia viettämässä aikaa, biologeja ja farmaseutteja asioillaan – juuri sitä, mitä Ga-Metrussa saattoi olettaakin tapahtuvan.
Paitsi että…
Matoro ei ollut aivan varma siitä, mitä hän oli aistinut. Se oli karmivalla tavalla tyhjää ja tuttua. Mieli, joka oli tehty lukemattomaksi, mutta jota hän silti osasi lukea. Tyhjä taulu, mutta Matorolle erittäin tutulla tavalla tyhjä taulu.
Ritarikuntalaisten mielisuojaus.
Matoro tuli aivan uudella tavalla levottomaksi. Mitä Ritarikunta täällä teki?
Hän vielä varmisti asian. Kolme mieltä, mielensuojauksen verhoamina. Hänen pitäisi keskeyttää keskittymistuokionsa. Toa harppoi ystäviensä luo.
”Umbra”, Matoro aloitti varovaisesti. ”Kun törmäsimme niihin Bordakheihin, ja varoitit, etteivät ne ole välttämättä ainoat meitä tarkkailevat silmät täällä… mitä tarkkaan ottaen tarkoitit?”
”Metru Nui…” Moderaattorien johtaja murahti. ”Otimme riskin, kun tulimme näin keskeiseen paikkaan. Sinä ja minä… Varsinkin sinä. Me olemme listoilla.”
Kapura piti tauon olkansa yli pälyilystä ja kohotti kulmiaan. Umbra ja Matoro kuitenkin tuijottivat toisiaan. Kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli.
”Missä?” Umbra kysyi.
Matoro sulki taas silmänsä. Hiljaisuuden ja Cencordin valkoisen hohteen hallittua tilannetta hetken mustalumen suu meni mutruun.
”Koko ajan lähempänä.”
”Voi Karzahni”, valon Toa ärjäisi. ”Mennään, liikettä!”
“Hetkinen”, Kapura esitti hämmennyksensä. “Mistä te puhutte?”
“Mata Nuin inkvisiittorit…” Umbra mutisi. ”Matoro, montako niitä on?”
“Näin kolme tyhjää mieltä”, jään toa vastasi.
Deleva, joka oli keskustelun ajan syönyt takea-muhennostaan, puuttui keskusteluun: “Jokuko on tulossa kimppuumme? Minä sanon, että isketään. Meitä on enemmän ja ne eivät tiedä, että tiedämme niistä. Olisi typerää päästää aloite käsistämme.” Hän nousi pystyyn ja veti suuren, punaisen pitkäjousensa selästään. “Mistä ne ovat tulossa, jääpää?”
Matoro epäröi. Hän ei pitänyt tilanteesta lainkaan. Hän pälyili matalien rakennusten kattoja. Voi Nurukan, et tiedä, minkä kanssa olemme tekemisissä…
“Matoro. Ei tämä voi olla yhteensattuma. Minä olen Ritarikunnan etsimä ja sinulla on palanen myyttistä superasetta”, Umbra taivutteli. “Sinä tunnet Ritarikunnan. Tiedät, että ne ottaisivat Nimdan enemmän kuin mieluusti omiin holveihinsa piiloon.”
”Ritarikunnan…?” Kapura aukoi suutaan. Nimi oli salaliittoteoreetikolle tuttu, mutta asiayhteys oli kovin konkreettinen.
Ajatus oli kyllä käynyt Matoron mielessä, mutta vasta päämoderaattorin sanoiksi pukema epäilys konkretisoi sen. “Ne ovat meistä katsottuna kaakossa.”
”Liikettä sitten!” Umbra komensi. Kaikki neljä pakkasivat varusteensa ja lähtivät pää-moderaattorin perässä syvemmälle konttilabyrinttiin.
”Tämä on turvallisin reitti.”
Muutaman minuutin vaiteliaan ja Delevan ja Kapuran osalta äärimmäisen hämmentävän minuutin jälkeen klaanilaiset päätyivät varastoalueen laitaan. Heidän edessään oli rauhallinen rantakatu, jonka takana avautui vehreä puisto. Metrulle tyypilliseen tapaan siististi leikatut puut ja pensaat reunustivat rauhallisena virtaavia kanavia. Oikealla alkoi Hopeinen meri. Maisema oli kaunis mutta kiusallisen avoin ja nelikko pysähtyi puntaroimaan vaihtoehtojaan.
Delevan kärsivällisyys alkoi loppua – epäselvä tilanne vaivasi häntä.
”Ritarikunta? Mistä te puhutte? Sekö Ritarikunta? Myyttien tarunhohtoinen Mata Nuin Ritarikunta?”
”Se”, Matoro vastasi lyhyesti. ”Se ja sama.”
”Ja me pakenemme sitä?”
”Emme koko kerhoa”, Umbra pisti väliin. ”Vaan kolmea agenttia.”
Deleva kelasi tilannetta päässään. Aika monta salaista organisaatiota yhdelle matkalle.
”Kyllä se on läpi mentävä”, Umbra jatkoi. ”Ei käy kiertämän.”
Klaanilaiset hyväksyivät ja alkoivat pinkoa puiston poikki. Vihreä ruoho tallautui nelikon jalkojen alla (vaikka kyltti käski olemaan kävelemättä nurmikolla) kun he etenivät kohti parempia piilopaikkoja. Sellaiseksi osoittautui puiston pohjoispäädystä löytyvä kahvilarakennus. Tai tarkemmin sanottuna sen katto. Rakennus oli ympäristön korkein, eikä sinne nähnyt muiden tönöjen huipulta. Vitivalkeaa kattoa reunustivat korkeat kaiteet. Täältä kukaan ei löytäisi heitä sattumalta.
”Noh?” entinen aseiden ja nykyinen teorioiden seppä tokaisi. ”Onko oikeaoppisuuden partio kintereillämme?”
Matoro antoi Cencordin voiman virrata lävitseen ja ympäröivät mielet alkoivat hahmottua hänen päässään.
Ei pahus…
Suojattujen mielten kolmikko läheni edelleen. Reitin mutkittelu ei ollut vaikuttanut asiaan mitenkään – Ritarikuntalaiset olivat todella heidän perässään.
”Jep, tänne tulevat” Matoro ilmoitti synkkänä. ”Ne tietävät, missä suunnassa olemme.”
Deleva ei ollut koskaan laskenut otettaan jousestaan. Hän loi muihin merkitsevän katseen.
”Tämä on umpikuja!” Kapura ähkäisi. ”Jos ne tietävät, että olemme täällä, jäämme nalkkiin!”
”Jos se yhtään lohduttaa” Umbra aloitti. ”Ne ovat minun ja Matoron perässä.”
Mustalumi piti silmällä (mielellä?) vainolaisten lähestymistä. Se oli uhkaavan nopeaa. Aivan liian nopeaa.
”Ne ovat ihan kohta täällä…”
”Oi voi voi…” Kapura vaipui omiin maailmoihinsa. Äsken melkein tasapainoinen Toa alkoi taas vajota.
Deleva puristi nyrkkejään tiiviimmin yhteen ja kuuma voima huokui hänen sormiensa välistä.
”Matoro, kuinka pian?” Umbra tivasi.
”Oi voi voi voi…” Kapura jatkoi.
”Voitko lopettaa!” Deleva ärjäisi.
”Kuinka pian?”
”Oivoivoi…”
”Matoro…!”
”Ne ovat täällä!”
Sitten tapahtui paljon ja samaan aikaan.
Rakennuksen alta kuului jalka-auton pysähtymisen ja ovien avautumisen ääniä. Deleva latasi jousensa ja tähtäsi rakennuksen reunan yli. Matoro yritti estää plasman toaa, mutta myöhästyi. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja muuntautui valonsäteeksi.
Valon toa oli ensimmäinen, jonka reaktio aktualisoitui. Valovoiman rippeet lakkasivat kesken matkan kohti katutasoa. Kokenut toa tiesi kuitenkin voimiensa rajan – hän oli hyökännyt valon nopeudella hyökätäkseen ensimmäisenä. Hän tunsi tämän vainolaisen Delevaa paremmin, ja oli tahtonut estää tätä tekemästä virheliikkeitä.
Tai niin hän ainakin jälkikäteen uskotteli itselleen.
Umbra pamahti Ritarikuntalaisten kulkuneuvon päälle suurimassaisen toan voimalla. Katto rusentui sisäänpäin ja ovista juuri astumassa olleet hahmot mätkähtivät rähmälleen katuun. Juuri silloin Delevan plasma-ammus kuitenkin iskeytyi jalkakiiturin viereen. Kuumapää puoli-toa oli ymmärtänyt ohjata hyökkäystään sivuun klaanilaisen ilmiinnyttyä tielle, mutta lyhyt reaktioaika johti vain pieneen tähtäyksen muunnokseen. Plasma sulatti katua, heitti auton kyljelleen ja aiheutti varmasti palovammoja.
Umbra havaitsi lentävänsä kaaressa, kohtaavansa katukiveyksen ja polttavan aallon. Kivun hälvettyä hän katseli ympärilleen. Muutaman metrin päässä kaksi hahmoa nousi pystyyn: selakhialainen ja matoralainen. Ennen kuin Umbra ehti nousta pystyyn, hopeinen selakhi irrotti oudosta haarniskastaan kiekon, ja viskasi sen häntä kohti.
Vihreä välähdys. Tssäpp.
Karzahni.
Umbra huomasi olevansa siistissä kerrostalokorttelissa. Ei kuitenkaan kadulla, tai rakennuksissa sisällä, tai edes katolla, vaan korkealla ilmassa, kahden kerrostalon välissä.
Umbra huomasi iskeytyvänsä jälleen katuun.
”Teleportaatiokiekko…” Deleva ärjähti. ”Pelkurin ase. Lakkasin kunnioittamasta saman tien.”
Matoro oli vetänyt hänet pois katon reunalta Umbran hävitessä. Tilanne oli erittäin huolestuttava, mutta nyt jos koskaan ei ollut varaa paniikille.
Mihin Ritarikunta pyrkii? Matoro yritti ymmärtää. Mustalumi kurkisti itse varovaisesti, mitä kadulla tapahtui. Matoralainen veti kolmatta hahmoa pois savuavasta jalkakärrystä. Kiekkohaarniskaan sonnustautunut Selakhi oli hävinnyt.
Tssäpp.
Matoro sai potkun leukaansa ja iskeytyi valkean katon kaidetta vasten. Häntä tuimasti tuijottava haiagentti piti jo kädessään seuraavaa pikasiirtolautasta. Klaanilainen toimi niin nopeasti kuin vain taisi ja kierähti sivuun. Pala kaidetta materialisoitui jonnekin muualle Matoron takaa.
Cencord-kasvot loivat katseen selakhiin juuri, kun tämä tarrasi pohkeessaan olevasta Kanokasta. Hopeiset sormet puristuivat kiekon ympärille. Vihreä välähdys, tssäpp.
Agentti oli tiessään. Delevan plasma-ammus humahti siitä, missä Ritarikuntalainen oli seisonut.
Matoron sormet tarrasivat miekkaan ja vetivät säilän auringonpaisteeseen. Läpinäkyvä terä heijasti valossa valkeutta.
”Kapura, ryhdistäydy!” hän huudahti. Ei vihaisena, ainoastaan kiireisenä.
Tulen toa puristi päätään molemmilla käsillään. ”En tiedä, mitä se tahtoo…”
”Hyödytön!” Deleva sähähti. Matoro ja Umbra olivat käyttäneet suuren osan elementaalivoimistaan, mutta plasmapatterit olivat vielä täynnä.
Vihamielinen vihreä välähdys iski taas, mutta tällä kertaa se ei tuonut selakhin jalkaa iskua tuomaan. Vaan miehittämättömän ilmalaivan.
Lentopeli rysähti kahvilan kattoon ja Klaanilaiset selvisivät sen alta vaihtelevalla menestyksellä. Matoro pälyili ympärilleen – hän oli ilmeisesti pudonnut yläkerran parvekkeelle eleganttien, valkoisten kahvilatuolien keskelle. Deleva nousi hänen vierellään pystyyn, Kapurasta ei ollut merkkiäkään.
”Se liero teleporttasi lentokoneen meihin!” Deleva kertoi tunteistaan.
”Hmm”, Matoro hyväksyi vaisusti. Hän luki Kanohillaan ympäristöä. Mihin pikasiirtyvä ja pikasiirryttävä agentti oli nyt hävinnyt?
Delevan silmät toimivat kuitenkin Matoron mieliskannausta nopeammin. Plasmanuoli räjähti katuun heidän allaan, muttei osunut kohteeseensa.
”Deleva, odota!” Matoro määräsi. ”Meidän täytyy kerätä rivimme yhteen ja rauhoittua. Ottaa tilanne haltuum-” Hetkonen.
Harppuuna viuhahti kotelostaan ja Matoro ampaisi kohti naapurirakennuksen kattoa.
”Tai tehdä nääiiin!” seikkailija huudahti viilettäessään kohti kohdettaan. Tällä kertaa selakhi ei ehtinyt kadota ajoissa, vaan Mustalumi sai iskunsa perille, olkoonkin se kontrolloimaton yhteentörmäys Ritarikuntalaiseen.
”Deika!” Glennhu huusi. Vahkivaunu hänen edessään savusi. Oliko tyttöparka vielä kärryssä?
Keltaisen matoralaisen voimat eivät riittäneet taipuneen oven riuhtomiseen auki, joten hän avasi ison nahkalaukkunsa ja kaivoi sieltä suurimman vaa’an painonsa. Nahkalakkinen agentti viskasi sillä vaunun ikkunan sirpaleiksi ja savu tuprusi ulos.
”Deika?”
Vastaukseksi Glennhu sai tukahdutettua yskintää. Komaunaama nappasi salkustaan veitsen, kietaisi nenäliinakankaansa kasvojensa suojaksi ja sukelsi ikkunasta puolittain sisään. Pikkumiehen jalat sätkivät ilmassa ja yläkroppa sukelsi savussa. Kemistiagentti löysi etsimänsä ja leikkasi Deikan kädet ja jalat vapaiksi – suukapula saattoi jopa suojata savulta. Glennhu raahasi kollegansakoneensa vahkivaunusta.
”No nyt…”
Hän avasi Toan suukapulan hellästi.
”Jaksatko puhua?”
Deika avasi suuret, siniset silmänsä. ”Ka… Kapura?”
”Ei, en ole Kapurasi”, Ritarikuntalainen vastasi karhealla äänellään. Glennhu oli vaihtanut Deikan rakkauden ja jäljityksen kohdetta uudeksi klaanilaiseksi pian Mata Nuin pyhään kaupunkiin päästyään. ”Mutta nyt pitäisi jaksaa men.. Uh-oh.”
”Sanopa muuta”, Umbra totesi yksoikoisesti. Kadun päähän ilmestynyt Valon Toa piti sapeliaan suorana kätensä jatkeena ja asteli kohti agentteja. ”Miksi ette jätä minua rauhaan?”
Cyrenda rakas ja Matoro kierähtivät pystyyn. Taistelupari osoitti toisiaan teräaseilla. Matoro arvioi selakhin taistelutekniikkaa. Agentin ase oli kahvan yläpuolelta kahdeksi samaan suuntaan osoittavaksi teräksi jakautuva viiltohirvitys. Vaiko kenties isku? Matoro ei ollut varma, miten asetta oli tarkoitus käyttää. Se näytti raskaalta, mutta toisaalta selakhialaiset olivat tunnettuja sekä vahvoina että nopeina taistelijoina.
Matoro otti varovaisen sivuaskeleen vasemmalle. Cyrenda teki saman perässä – kaksikko alkoi kiertää toisiaan.
”Mitä haluatte?” Matoro tivasi taistelupariltaan. Hänen keskittymisensä ei kuitenkaan herpaantunut. Cyrenda ei vastannut, vaan jatkoi entisen agentin askelten mukaista liikkumista.
”Miksi seuraatte meitä?” Mustalumi ei antanut periksi. Aivan liikaa kysymyksiä.
Selakhi piti kaksiteräistä asettaan ensin molemmin käsin, mutta irrotti sitten vasemman kätensä otteen. Hän laski vasemman kätensä hitaasti reidelleen.
”Seis!” Matoro huudahti. Vaan eipä auttanut.
Tssäpp ja Cyrenda katosi.
Matoron taakse.
Uusi tssäpp.
Vihreän valonvälähdyksen saattelemana Matoro katosi katolta.
Raskaasti hengittävä Deleva latasi jälleen uuden ammuksen. Kapura nousi hänen perässään tikapuita.
”Pysy paikallasi!” Deleva komensi vastustajaansa.
”Odota”, Kapura kuitenkin rauhoitti. ”Tajusin ehkä jotain.”
Cyrenda ei liikahtanutkaan, makasi vain maassa. Deleva piti jousensa jännittyneenä ja tähtäyksensä agentissa.
”Nuo ovat Kanokoita”, Kapura aloitti. ”Muokattuja teleportaatio-Kanokoita…”
Delevan ilme viesti ilmiselvyyttä.
”Eli…” Kapura jatkoi. ”Niitä on rajallinen määrä! Katso, hänen varastonsa hupenevat jo.”
Delevan ilme viesti ymmärrystä. Agentin levytelinehaarniska oli tyhjentynyt selvästi taistelun aikana.
”Olen sentään seppä!” Kapura huudahti. ”Minä tunnen kiekot”
”Eli… Mitä teemme?”
”Viivytämme!”
Cyrenda keinautti itseään ensin taaksepäin ja sitten jaloilleen. Kiekko liisi ilman halki kohti klaanilaisia, mutta Deleva oli nopeampi. Hän avasi punahehkuiset nyrkkinsä ja tähtäsi avokämmenensä agenttia kohti. Taistelulautanen suli ennen iskeytymistään kaksikkoon.
Kasviaivoinen salaliittoseppä liittyi tuoreen klaanilaisen seuraksi, ja alkoi tulivoimillaan kuumentaa ilmaa heidän ja vainolaisensa välillä. Seuraavakin kiekko oli nestettä ja sitten höyryä kauan ennen, kuin se osui kohteeseensa.
Selakhi tajusi joutuneensa alakynteen, ja pikasiirsi itsensä toisaalle.
Umbra oli jo melkein lyömäetäisyydellä.
”Tulimme legendojen kaupunkiin Karzahnin kautta…” Valon Toa murisi. ”Olisin jäänyt sinne, jos olisin tiennyt kohtaavani näin paljon menneisyyden aaveita!”
Glennhu ei tiennyt, että klaanilaisen suru, turhautuminen ja raivo kohdistuivat vähintään yhtä paljon Toa Kaleihin kuin Ritarikuntaankin.
Umbran miekka ei hohtanut elementaalienergiaa, silkkaa lihasvoimaa vain. Kemisti-matoran ja savusta toipuva rakkausterminaattori eivät olleet mikään haaste kokeneelle Toalle, elementaalivoimia tai ei.
Glennhu loikkasi laukulleen ja kaivoi sieltä jotain. Umbra harppasi askeleen eteenpäin, mutta myöhästyi. Kemisti nakkasi jotain maahan. Lasi särkyi ja sairaalloisen punainen savu tuprusi.
Umbra tunsi myrkyn imeytyvän keuhkoihinsa. Hän hoippui taaksepäin, kauemmas savun lähteenä toimivasta lätäköstä. Hänen epäselvässä mielessään pyöri epäselvä kaipuu suun eteen kiinnitettävää suodatinta kohtaan. Pää-moderaattorin ajatukset sumenivat ja Ritarikuntalaiset pääsivät pakoon.
Cyrenda huohotti raskaasti ja hiki virtasi hänen merkillisen Kanohinsa alla. Tulen ja plasman toien kanssa taistelu oli fyysisesti raskasta jo lämpötilankin takia. Vasta nyt selakhi ehti kunnolla tutkailla ympäristöään. Katto kuului ilmeisesti jonkinlaiselle laboratoriolle. Paksuja, hopeisia piippuja ja puolipallon muotoisia kattoikkunoita oli ympäri kattotasannetta. Korkea ja monihaarainen antenni oli suunnattu itään, kohti Hopeista merta. Lännessä taas-
Sinä olet nopea harppuunasi kanssa.
Lännessä oli Matoro Mustalumi, ja miekanterä, joka löysi välittömästi tiensä Cyrendan kurkulle.
”Luuletko todella…”, klaanilainen aloitti. Hänen äänensävyään oli vaikea tulkita. ”…että se riittää, että heität minut muutaman korttelin jonnekin tuonnemmas?”
Matoro viittoi Cyrendaa pyörähtämään ympäri ja jatkoi. ”Tämä on Legendojen kaupunki ja minä olin sodassa. Tunnen nämä kadut ja tiedän, mihin rintamalinjat oli vedetty. Minä en tarvitse suunnistuksen naamiota. Minä en eksy Metru-Nuille.”
Selakhi totteli hänen henkeään uhkaavan Toan eleitä ja kävi polvilleen, Matoron kiiltävä terä yhä kurkullaan.
”Joten kerrohan nyt todella… Miksi olette täällä ja mitä tahdotte minusta ja ystävistäni?”
Korkean rakennuksen katolla tuuli. Matoron korvissa kuului hetken pelkkää tuulen ulinaa, sitten jotain muutakin.
”Näinköhän?” kuului karhea ääni Matoron ja Cyrendan takaa. Glennhu huuteli naapurirakennuksen katolta.
Myös nahkalakkinen matoralainen oli onnistunut hankkimaan itselleen panttivangin: hänen pienissä sormissaan oli kapea terä, joka oli Deikan kaulalla.
Mitä?
Matoron kulmat menivät kurttuun. Tässä oli nyt jotain, mitä hän ei tajunnut.
Matoron ymmärrys tilanteesta ei ollut edelleenkään erityisen suuri. Hän puristi miekkaansa tiukemmin, pitäen sen yhä Cyrendan kurkulla. Mustalumi yritti tajuta ja nähdä, mihin nahkalakkinen ritarikuntalainen pyrki. Matoralaisen oikea käsi piteli yhä ohutta veistä, mutta vasemmassa oli jonkinlainen… teepussi? Kattojen välillä oli vain reilun kymmenen metrin matka, mutta Matoron oli vaikea nähdä, mitä tapahtui.
Glennhu avasi tottunein sormin luukun Deikan niskassa. Onkalo selkäytimen paikalla paljastui jälleen. Vaaleanpunahopeisen panssaroinnin alta näkyi Deikan vanhan, sinikultaisen haarniskan jäänteitä.
”Olen pahoillani… taas”, sanoi partneriaan pelastava matoran ääni tavallistakin karheampana.
Missä Umbra, Kapura ja Deleva ovat? Matoro oli huolissaan. Miksi Iden-kasvoinen, minulle täysin tuntematon Toa on kelpaava panttivanki? Onko tämä tosi outoa bluffausta?
Glennhun otteessa oleva Toa veltostui hetkeksi, mutta tokeni siinä silmänräpäyksessä. Sinisissä silmissä oli ensin sekaannusta, sitten toivoa.
”Matoro?” Deika kysyi ensin itseltään, sitten voimakkaammin. ”Matoro?”
Toivoa ja rakkautta. Deika riuhtoi itseään pois Glennhun otteesta.
”Ehei, nyt ei ole aika liikkua”, nahkalakki valisti ja painoi veitsen lappeella kollegaansa kaulalta.
Henkitorvella lepäsi Matoronkin säilä. Oli aika saada kysymyksiin vastauksia.
”Miksi minun pitäisi välittää siitä, mitä hänelle teet?” Matoro huusi tuulen yli. ”Hän on yksi teistä!”
Deika tuijotti Matoroa silmät suurina.
”Sinä olet hänen elämänsä rakkaus!”
”Hän… Mitä?”
Matoro toivoi kuulleensa väärin.
”Deika tässä rakastaa sinua koko sielullaan! Hän palvoo maata jolla astelet!” Glennhu julisti kovaan ääneen. Tuulen ujellusta tai ei, Matoro oli kuullut aivan oikein.
”Joten laske miekkasi!” keltainen ritarikuntalainen jatkoi. ”Tai sinuun täydellisesti uskova ja luottava tyttöparka menettää henkensä!”
Matoron kasvoilta saattoi lukea täydellisimmän esimerkin “Mitä karzahnin karzahnia?”-ilmeestä. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta oli hiljaa. Tilanne jätti hänet sangen sanattomaksi.
”Meillä ei ole loputtomasti aikaa!” kemistiagentti painosti. ”Vahkit tulevat hetkenä minä hyvänsä, eikä kumpikaan meistä tahdo törmätä niihin!”
Matoro kasasi ajatuksiaan. ”Mistä sinä puhut? Miten niin rakastaa?”
Mustalumi ei nähnyt ritarikuntalaisen ilmettä. Hän kuvitteli matoralaisen kasvoille nousevan hymyn. Todellisuudessa Glennhun suupielet painuivat alas.
”Deika tässä… Hän on kokenut kovia.”
Deikan katse ei irronnut Matorosta hetkeksikään. Cyrendakin pysyi liikkumattomana. Glennhu jatkoi tarinaansa.
”Hän on vanha agentti, ihan niinkuin mekin. Deikalle kävi kuitenkin hassusti. Eräällä tehtävällään hän kohtasi muuan aristokraatin.”
Matoro pälyili hermostuneena ympärilleen. Oliko tämä vain viivytystä?
”Deika ja aristokraatti kohtasivat toisensa monta kertaa sen jälkeen…” Glennhu puhui kovaa tuulen yli. ”Kunnes eivät enää kohdanneet. Koskaan. Deikaan sattui.”
Matoron päässä viiletti useita nasevia välihuudahduksia, mutta hän arveli, että nyt ei ollut niiden aika. Komaunaama jatkoi vaan.
”Sattui ja paljon. Lopulta hän pyysi järjestöämme tekemään jotain – mitä tahansa – jotta kipu hellittäisi. Tässä vaiheessa sinun tulee ymmärtää, että Deika oli ollut parhaita jäljittäjiämme: mielenvoimain Toat ovat harvassa. Järjestömme ei voinut antaa kaikkien lahjojen valua hukkaan, mutta Deika oli menettänyt yhteyden voimiinsa. Surusta särkynyt mieli… Sen jälkeen minä…”
Glennhu piti pienen tauon ja nielaisi.
”Minut määrättiin hoitamaan asia. Emme keksineet, miten saisimme vuolaana virtaavat tunteet hävitettyä, joten valjastimme ne. Kehitin tavan ohjata Deikan särkyneen mielen ylitsepursuavat tunteet uuteen kohteeseen.”
Omaksi kauhukseen Matoro alkoi ymmärtää, mihin tämä tarina veisi.
”Sama, palava rakkaus, joka Deikalla oli ollut, mutta eri henkilö”, kemisti kertoi kurkku käheänä. ”Ja nyt se henkilö olet sinä, Matoro Mustalumi. Tiedän, että tämä kaikki saattaa kuulostaa hullulta. Ja sitä se ehdottomasti onkin. Mutta Delkan tunteet ovat todellisia – kaikki, mitä hän tuntee sinua kohtaan, on hänelle yhtä totta kuin se, mitä hän tunsi erästä hyvin erityistä steltiläistä kohtaan. Kaikki se on hänen omassa mielessään yhtä totta!”
“Tä-tässä ei ole mitään järkeä”, jään toa voihkaisi katsellessaan lyhyttä toaa, jonka silmissä paloi epätoivo. Matoro näki, kuinka Deikan silmäkulmasta vierähti kyynel.
Glennhun äänenvoimakkuus nousi jälleen. ”Joten päästä irti vaimostani! Maailma on valintoja täynnä – mieti, kenelle olet vastuussa!”
Ei vielä, Matoro ajatteli. Hänen täytyi saada tietää.
”Mutta miksi seuraatte meitä?” klaanilainen ärjäisi. ”Me emme käyneet kovia kokeneen ystäväsi – ei, uhrisi – kimppuun! Toitte hänet itse luoksemme!”
”Mutta missä merkeissä?” Glennhu mylvähti vastaukseksi.
”Miksi t- Mitä?” Mustalumen suu lakkasi käymästä hetkeksi. ”Sitähän minä juuri kysyin! Miksi hyökkäsitte kimppuumme?”
”Niinkö siinä todella kävi?”
Tuuli voimistui.
”Mekö hyökkäsimme kimppuunne?” Tällä kertaa puhuja oli Cyrenda Matoron otteessa. ”Tehtävämme ei ollut koskaan hyökätä klaanilaisia vastaan.”
Matoro puristi huuliaan tiukemmin yhteen. Selakhi jatkoi.
”Meidän piti vain tarkkailla teitä ja arvioida, voiko teihin ottaa turvallisesti kontaktia. Ilmeisesti ei.”
”Tekö…” Matoro sai suustaan.
”Me arvioimme tilannetta ja toivoimme yhteistyötä”, Cyrenda kertoi, miekka yhä kurkullaan. ”Jo vuosikaudet Ritarikunnan ja Bio-Klaanin välit ovat olleet sietämättömän kireät. Niin kauan kuin kourallinenkin teistä tietää olemassaolostamme ja voi sillä Arkistonne sisällöllä todistaa sen, olemme tukalassa paikassa. Ei ole mikään salaisuus, että piilottelette listallamme olevia henkilöitä ja hirviöitä. Makuta Nui oli ylittänyt rajan jo kauan sitten, joten olimme valmiita ottamaan riskejä, mutta te… Entiset jäsenemme. Toivoimme liennyttävämme välejä järjestöjemme välillä.”
Oli Matoron vuoro nielaista.
”Mutta sinä ja ystäväsi teitte selväksi, että Bio-Klaani ei halua ystäviä.”
Cyrenda käänsi päätään hitaasti ja varovaisesti, niin, että hän pystyi silmäkulmastaan katsomaan Matoroa. ”Kävikö mielessänne hetkeäkään, että saatoimme lähestyä teitä liittolaisina?”
Sekavat ajatukset pyörivät Matoron päässä. Typerä, typerä, typerä, hän syytti itseään. Kaikki ikävät yllätykset olivat tehneet heistä vainoharhaisia. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä kirkkaammin hän tajusi heidän hätäilynsä typeryyden. Toisaalta, hän muisti Umbran sanat, jos Ritarikuntalaiset olisivat olleetkin hyökkäämässä… Jään Toa ei ollut tuntenut sellaista epäonnistumisen ja katumuksen tunnetta pitkään aikaan.
Ja nyt tämä. Matoro vilkaisi lohdutonta Deikaa.
Tuuli humisi. Aika mateli laboratorioiden katoilla.
Sitten Matoro huomasi jotain. Hän katsoi Glennhun vasemmalla puolella olevalle katolle.
Deleva plasmajousen kanssa ja Umbraa jaloillaan pitelevä Kapura.
Glennhu huomasi Matoron katseen ja käänsi päätään.
Deika huomasi Glennhun huomion siirtyneen ja löi itseään panttivankina pitävää matoralaista kyynärpäällää vatsaan.
Hopeahaarniskainen Toa yritti pusertaa itseään irti nahkalakin käden alta. Glennhun veitsikäden ote lipesi. Kaula aukesi, veri purskahti.
Jään Toa harppoi kahdella pitkällä askeleella katon reunalle ja sukelsi alas. Matoro Mustalumi ja harppuuna tekivät jälleen yhteistyötä. Klaanilainen keinahti klaanilaisten luo, Glennhu ja Deika jäivät Matoron oikealle.
”Äkkiä alas!” Matoro komensi.
”Me vasta nousim-” Kapura yritti pistää väliin, mutta tuli keskeytetyksi.
”Alas!”
Klaanilaiset ottivat juoksuaskeleita alas ramppia pitkin, jota kolmikko oli katolle noussut. Cyrendaa ei näkynyt missään, mikä huolestutti Matoroa suunnattomasti. Hän vilkaisi ritarikuntalaisten suuntaan vielä viimeisen kerran. Ja löysi sittenkin Cyrendan.
Kiekkotaistelija oli pikasiirtynyt kahden muun agentin luo. Selakhi ja matoralainen seisoivat, Toa makasi omassa veressään. Elossa, mutta erittäin heikossa kunnossa.
”Matoro…” yritti heikko ääni hurmeen keskeltä.
Mielikuva toasta kummitteli Matoron mielessä klaanilaisten paetessa tapahtumapaikalta.
Tuli tuossa napattua ropen alun mehtäsekoilut ja kirjoiteltua niistä joitain vähän kivempaa. En mene julistamaan tätä vielä viralliseksi klaanoniksi, vaan pikemminkin yhdeksi luonnokseksi ropen alkuseikkailusta. Tässä on kuitenkin otettu aika suuria vapauksia. Lukekaa ja kommentoikaa. Mukana äksönissä U ja Kapura sekä epämääräinen joukko muita klaanilaisia brainstormaus-roolissa.
“Sivu 4, ja jo nyt ilmasotaa biomekaanisilla linnuilla. 6/6” – Iltasari
Matoro loikoili aurinkotuolissaan terassilla. Loppukesän viimeiset auringonsäteet lämmittivät Bio-Klaanin linnaketta ja kaupunkia ja saivat sen vaaleanharmaat muurit sädehtimään kuin valkoisina. Toalla oli mustat aurinkolinssit kolmessa teleskooppisilmässään, jotka peittivät hänen valkoisen naamionsa oikeaa puolta.
Jään toa siemaili jäistä kaakaotaan ja palasi kirjansa ääreen. Se oli Sodan Ajan Historiat, turaga Kezenin innostavasti kirjoitettu teos, jonka sivujen rispaantuneisuudesta päätellen se oli luettu aika moneen kertaan. Matoro ei ollut tosin koskaan nähnyt kenenkään muun kuin hänen lainanneen sitä Klaanin arkistoista.
Sotahistoria oli toalle piristävää vaihtelua Klaanin arjen rauhaan. Joskus hänellä oli vaikeuksia sopeutua paikallaan elämiseen, vaikka olikin asunut Klaanissa jo niin kauan, että tunsi koko linnakkeen kuin omat taskunsa. Kartat Barraki-linnoituksesta palauttivat toan mieleen muistot, miten hän oli itse joskus nuorena hiippaillut niissä raunioissa, tuhansia vuosia vanhoja mysteereitä ratkoen.
”Matoro! Vanha jäähenki!” hihkaisi jykevällä äänellä terassille marssinut valon toa raskaassa ja kuluneen näköisessä haarniskassaan. Hän istui toan vieressä olevan pöydän ääreen oluttuoppinsa kanssa.
”Umbra”, Matoro vastasi, ja nousi istumaan tuolillaan. ”Enpä odottanut sinua. Miten maailmalla?”
”Siinä onkin hieman kerrottavaa. Saavuin Klaaniin vasta”, Klaanin päämoderaattori vastasi. Sen saattoi nähdä täydestä taisteluvarustuksesta, joka toalla oli mukanaan. ”Kanisteri vuoti ja navigointisysteemi heitti minut väärälle rannalle, mutta täällä ollaan.”
”Kanisterit ovat kamalia”, Matoro totesi. ”Itsehän olen tehnyt tosi kovalla sykkeellä en mitään koko tämän ajan.”
”Maistuisi minullekin”, Umbra totesi ja joi.
Moderaattori ei kuitenkaan ehtinyt nauttia montaa hetkeä rauhasta, kun hänen kommunikaattorinsa piippasi. Hän huokaisi ja nosti pienen radiolaitteen suulleen.
”Päämoderaattori Umbra”, hän vastasi.
”Mitä jätkä. Paacs tässä”, vastasi rento ääni toisesta päästä. Se kuului Paacolle, joka vastasi Bio-Klaanin viestintäjärjestelmistä.
”No hei”, valon toa vastasi. Toivottavasti kyseessä ei olisi taas jokin typerä pila, joista hänen keskustelukumppaninsa oli kovin tunnettu.
”Sinulle on päämodellisia velvollisuuksia”, Paaco aloitti. ”Same & Blad-mies ovat vielä Ruki-Korossa, ja meillä on aika kiireellinen häppeningi vuorella.” Matoro kuunteli tarkkaavaisena sivussa moderaattorien välistä puhelua.
”Troopperi oli lentämässä siellä – oli nääs tiedustelemassa, kun pohjoisesta tuli aika ankeita uutisia. Menetimme yhteyden häneen jossain vuoren etelärinteellä.”
Umbra näytti mietteliäältä. ”Tajuan. No, ei kai tässä auta muu kuin pelastusretki.”
”Okei, hyvä homma. Heitän sinulle tarkemmat tiedot tapahtuneesta. Moro”, Paaco lopetti.
”Olen mukana”, Matoro totesi jo ennen kuin Umbra ehti kysyä. Mustahaarniskainen jään toa hyppäsi tuoliltaan seisomaan. ”Haen vain varusteeni.”
”Minä hankin kulkupelit”, valon toa vastasi ja käynnisti oikeaan ranteeseensa kiinnitetyn rannetietokoneen. Koneen alla oli suuri energiakanuuna, joka hänelle oli asennettu käden menettämisen jälkeen. Vihreä hologramminäyttö kuvasi Klaanin saarta, tietoja Troopperi-klaanilaisesta ja tämän ajoneuvosta, putoamispaikasta sekä läheisistä ruokapaikoista. Gukko-linnut olisivat paras tapa edetä, hän päätti. ”Tavataan lintutarhalla.”
Matka kahviosta Matoron huoneeseen ei ollut kovin pitkä. Bio-Klaanin sinisin matoin ja seinävaattein koristellut pääkäytävät kuhisivat kaikenlaista väkeä. Matoranien lisäksi Visulahden pohjukassa sijaitsevassa kaupungissa asui laaja kirjo eri lajien edustajia. Jään toa tervehti muutamaa tuttua ja nousi kaksi kerrosta hissillä.
Hänen huoneensa oli avara ja valkea, kalustettu yksinkertaisesti vanhoilla puisilla huonekaluilla. Toa nappasi kaksi miekkaansa seinältään ja vyötti ne kevyeen haarniskaansa. Hän silmäili nopeasti huoneensa siltä varalta, että olisi tarvinnut vielä jotain muuta. Eipä tarvinnut, hän päätti ja lähti etsimään Umbraa.
Käytävällä hän törmäsi tuttuun tulen toaan. Kapura oli vasta hiljattain Klaaniin liittynyt hieman omalaatuinen metalliseppä.
”Ai hei, Matoro”, tulen toa pysähtyi.
”Terve”, jään toa vastasi.
”Olin tuomassa sinulle näitä harppuunanteriä”, Kapura kertoi. Hänellä oli kädessään pieni musta rasia ammuksia Matoron oikean käden harppuunaan.
”Hyvä. Danke”, Matoro kiitti ja vilkaisi rasiaan.
”Oletko matkalla mahtaviin toa-seikkailuihin?” tulen toa kysyi hieman sarkastisesti silmäillessään toan miekkoja.
”Joo. Troopperi on kadonnut vuorella. Menemme U:n kanssa sinne.”
”Mahtuuko mukaan? Siitä on hetki, kun olen viimeksi toaillut.”
”No, miksei. Vaikkei tästä todennäköisesti mitään eeppisiä tarinoita aloittavaa matkaa tulekaan”, Matoro vastasi.
Kolme toaa virittelivät pakkauksia gukko-trion selkään. Pari matorania sekä Pongu-niminen ilman toa hääräsivät ympärillä ja huolsivat lintuja. Päämoderaattorin varaamat linnut olivat paikan omistavan hehkeän le-matoranin mukaan nopeimmat ja vahvimmat, mitä Metru Nuista etelään on mahdollista löytää.
Katsoessaan omaa ruskeaa lintuaan Matoro ei epäillyt sitä. Se levitteli neljää suurta siipeään levottomasti kevyen jään toan noustessa sen satulaan. Raskaassa mustakultaisessa haarniskassa oleva Umbra nousi toisen linnun selkään, ja hintelämpi Kapura otti kolmannen.
Matoran heilutti kahta valokiveä leveässä kaaressa kiitotasanteella. Ensimmäinen linnuista lähti juoksuun ja nousi jyrkästi ilmaan, jättäen Klaanin ahtaan kaupungin alleen. Meri aukesi laajana linnun takana, ja alkavan syksyn väreissä liekehtivä Lehu-metsä ja suuret peltoaukeat odottivat edessä. Niiden takana olisi Mt. Ämkoo, jonne kadonneen klaanilaisen ajoneuvo oli pudonnut.
”Troopperi oli tiedustelemassa pohjoisessa Kane-Ra -höyryhävittäjällä. Eilen yhteys häneen katkesi. Viimeinen paikannettu signaali on vuoren etelärinteen kielekkeillä 42 kilometria Ko-Huna-Korosta koilliseen”, Umbra selitti tilannetta toien pukemien kuulokkeiden kautta.
”Tiedämmekö mikä hänet pudotti?” Kapura kysyi. Normaalisti saarella oli uhkana lähinnä erilaiset rahit, ja hänen tietääkseen millään karhulajilla ei kasvanut selässä ilmatorjuntatykkiä. Sehän olisi ollut typerää.
”Emme”, Matoro vastasi. ”Mutta pohjoisesta on kuulunut epäilyttäviä uutisia. Nazorakeja ja zyglakeja. Niistä on tullut rohkeampia kuin aikaisemmin. Pohjoisen kylissä on kuulemma taisteltu.”
”Tyypillistä tuuriani. Kun palaan Klaaniin, täällä on heti kauhea sodan uhka ja varjo. No, torakat taitavat vain tarvita kunnon löylytyksen. Eivät ne ole ennenkään uskaltautuneet etelään.”
”Jep. Meillä mitään hätää ole”, jään toa kuittasi tyypillisellä itsevarmuudellaan ja nautti kylmästä syystuulesta, joka heitä korkeuksissa ravisteli.
He kiisivät yli Lehu-metsän. Nui-Koro erottui oikealla puolella peltojen keskellä. Harmaa, osittain lumen peittämä vuori kohosi jylhänä ja terävänä heidän edessään.
Toa-kolmikko jutteli niitä näitä saapuessaan Kummitusten Rämeen ylle. Kapura kertoi oudoista sarjakuvistaan, Umbra tarinoi menneistä seikkailuista ja Matoro heitteli väleihin sarkastisia kommentteja tai humanistisia tietoiskuja.
Ne keskeytyivät yllättäen, kun maasta ammuttiin heitä kohti toisenlainen isku. Ohjusisku.
Kului tietysti joitakin hetken murto-osia ennen kuin toat havaitsivat sen. Kuusi pientä, pitkää savuvanaa taakseen jättävää kohdetta lähestyi heitä vuoren juurelta.
”… taisimme löytää ne mystiset ampujat”, Kapura kommentoi.
”Sukeltakaa!” Umbra huusi ja ohjasi lintunsa syöksykierteeseen alas. ”Pitää päästä puiden alle!”
Kolme ensimmäistä ohjusta viuhahtivat ohi alas sukeltaneesta gukko-kiilasta, mutta myöhemmin tullut trio korjasi kurssinsa nopeammin. Hektinen sukellus Kummitusten Suon takkuraisten ja kiemuraisten puiden alle ei riittänyt, sillä ilmatorjuntaohjukset kiisivät edelleen heidän kannoillaan. Kapuran lintu loukkasi siipensä suureen oksaan ja rääkäisi sydäntäsärkevästi. Tulen toa syöksyi alas suon sumuun ja liejuun lintunsa kanssa.
”Kapura putosi”, Matoro huusi mikkiin.
”Laskeudutaan”, kuittasi Umbra ja ohjasi lintunsa tiukkaan käännökseen ja alaviistoon.
Silloin ohjus osui lintua toiseen siipeen, ja valon toa lensi verisen räjähdyksen saattelemana alas. Matoro katsoi hetken suon kiemuraisia puita ja sumua. Ja näki sitten ohjukset.
”Palaa Klaaniin, kaveri”, hän sanoi ratsulleen napatessaan reppunsa. Sitten hän hyppäsi alas.
Matoro tunsi adrenaliinin virtaavan elimistössään ja ilmavirran käyvän häneen kiinni. Hän hymyili.
Toa putosi läpi punaisen lehtikerroksen ja sai kiinni paksusta oksasta. Saman tien hän pudottautui uudelleen puusta alas suon aluskasvillisuuden ja rikiltä löyhkäävien vesilammikoiden joukkoon. Hänen noustessa pystyyn ruohomättäällä hän olisi antanut itselleen aplodit siististä toimintakohtauksesta, mikäli kaksi hänen toveriaan eivät olisi ongelmissa.
Suolla oli ikävä maine saaren matoranien tarinoissa. Jotkut sanovat sen olevan muinaisen demonin hauta, toisten mukaan siinä sijaitsi kylä, joka tuhoutui aikoja sitten. Tieteellisemmät persoonat toteavat, että kyse on vain vetisestä syvängöstä, jossa saaren sammunut vulkaaninen toiminta vielä vaikuttaa.
Se ei muuttanut sitä faktaa, että paikka oli ankea. Harmaata ja vihreää vettä, surullisia puita ja paljon sumua. Koukeroinen oksisto punaisine lehtineen hämärsi koko laakson. Se oli niitä hetkiä, joina Matoro toivoi, että olisi vielä omistanut vanhan suunnituksen naamionsa. Sen sijaan piti tyytyä hieman perinteisempiin metodeihin.
”Umbra! Kapura!” hän huuteli. Kolmikon radiolaitteet eivät mystisesti enää toimineet alhaalla suolla. ”Uuumbraa!”
Ei vastausta. Sumu tuntui suorastaan imevän kaiken äänen. Hänellä kävi mielessään se tapaus, jossa hän oli astellut suoraan Pimeyden Metsästäjien leiriin sumussa. Jostain syystä kaikki ongelmat olivat aina paljon yksinkertaisempia, kun niitä vastaan saattoi vain taistella.
Toa säpsähti. Jostakin takaa kuului terävä karjaisu.
Hänen ylimpään teleskooppisilmäänsä syttyi punainen valo, ja maailma aukeni hänelle infrapunasäteinä. Hän paikansi nopeasti suuren, elävän kohteen, josta eläimellinen ääni oli päässyt.
Punaisesta välähdyksestä päätellen paikalla oli myös tulen toa. Hän ei nähnyt niin monien puiden läpi tarkasti, mutta varmistui ainakin suunnasta, missä klaanilaiset olivat.
Toa hyppi halki kivien ja ruohomättäiden, ottaen välillä vauhtia oksista. Pari kertaa hän oli liukastua alas veteen. Eteneminen oli silti vaivalloista. Karjuntaa ei sentään enää kuulunut.
”Oletko kunnossa”, Kapura kompuroi kasvillisuuden joukossa valon toaa kohti. Umbran siipensä menettänyt gukko hengitti raskaasti toan vierellä, värjäten lammikon verellään punaiseksi.
Moderaattori ravisti päätään ja suoristi kanohinsa. Vaikka hänen mukautuva haarniskansa ei yleensä toiminut, se oli silti tarpeeksi kovaa tekoa suojelemaan häntä valtaosalta iskuista. Ei hän itsestään huolissaan ollutkaan, vaan linnusta. Hän oli katsonut tämän haavaa ja kaikkia ohjuksensirpaleita, jotka rahin lihaan oli uponnut, eikä odottanut gukon selviävän.
”Ne ampuivat lintuja”, Umbra totesi vastaukseksi ja poltti kiinni rahin haavoja valovoimillaan luomalla lasersäteellä. ”Ymmärrän aseistetut hävittäjät, mutta lintuja? Karzahnin torakat tai mitkä ikinä ovatkaan.”
Kapura ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän katseli lintua apeana.
”Rauhassa, tyttö, tämä ei satu”, valon toa puhui linnulle ja kiskaisi tästä yhden sirpaleen irti. Se rääkäisi surkeana.
”Meidän pitäisi löytää Matoro”, tulen toa sanoi kärsimättömänä.
Umbra katsoi lintua hetken. Sen siiventynkää ja sen eläväisiä silmiä. Hän voisi antaa sille tuskattoman kuoleman ja jatkaa tehtävää. Eipä sillä täällä suon keskellä juuri selviytymismahdollisuuksia olisi, hän ajatteli.
Silloin veden pinta räjähti ja valtava kita kävi kiinni lintuun karjuen. Krokotiilin kita välähti sinertävänä ja sähköshokki purkautui siitä ympäröivään maastoon. Gukko kiljaisi ja lensi lampeen saalistajan leuoissa.
”Mikä Karzahnin otus tuo on!” Kapura huusi, kavahtaen taaksepäin.
”Se on Weretaea, suuri krokotiilirahi joka kykenee iskemään sähköiskuja. Tuo on vielä iso yksilö. Sekä koiras!” Umbra huusi ja veti lyhyen sapelinsa esiin. Niin ikävältä kuin hänestä tuntuikin katsella haavoittuneen linnun joutumista krokotiilin uhriksi, hän tiesi sen olevan luonnon järjestys. Toa-pari otti etäisyyttä rahipedon ruokailuun.
”Siinähän te”, Matoro hihkaisi ilmestyessään puunrunkojen takaa kaksikon luo. ”Seuraatte… jättiläiskrokotiilin ruokailua?” hän kysyi analysoituaan ympäristönsä.
”Terve. Sinä vissiin kävit vähän kävelyllä?” Kapura noteerasi jään toan.
”Onko meillä suunnitelmaa miten pääsemme täältä?” Matoro kysyi.
”Sinähän meistä se suunnittelija olet”, Umbra totesi ja tutkaili alueen sangen epätarkkaa karttaa rannetietokoneellaan.
”Minä vain esitän, että kaikki mitä teen, olisi suunniteltua. Oikeasti vain sävellän tapahtumien mukana.”
”Miten säveltäisit meidät pois tästä suosta?”
”Öööh. No kaiken logiikan mukaan jos lähdemme pohjoiseen, törmäämme jossakin vaiheessa vuoreen.”
”Jos emme uppoa sitä ennen”, Kapura heitti myrskypilviä jään toan mukavan yksinkertaiseen suunnitelmaan. ”Tai joudu krokotiilin syömäksi.”
”Tai ohjusten maalitauluiksi. Jos menemme pohjoiseen, todennäköisesti myös törmäämme ampujaan”, Umbra muistutti.
Suo oli märkä maa marssia. Pari kertaa joku kolmikosta oli osunut äkkisyvään suonsilmään, ja Matoron oli pahimmissa paikoissa pitänyt jäädyttää heille kulkupintoja. Mutta he olivat hitaasti matkalla kohti pohjoista. Toivottavasti. Todennäköisesti.
Jostain syystä Kummitusten Suo muuttui pohjoista lähestyttäessä mahdollisesti vieläkin ankeammaksi. Paikoitellen suuri osa vedestä oli kuivanut, ja jäljellä oli vain puita, jotka olivat kuolemassa janoon.
”Aika surkea tuuri puulle asua suolla ja olla silti löytämättä vettä”, Matoro huomioi.
”Näkisin ettei tämä ole kovin luonnollista. Kyllä täälläkin pitäisi olla vettä”, Umbra vastasi.
”Ehkä vuorelle on tehty patoja tai jotain”, Kapura ehdotti. ”Mikä käänne! Nazorakit haluavat ryöstää Klaanin veden! Paha vain, että tässä maailmassa on piru vie vettä enemmän kuin maata.”
”Shh”, etummaisena kulkeva Matoro sähähti ja pudottautui puunrungon taa. ”Edessä on jotakin.”
Kaksi muuta toaa ryömivät erittäin epämiellyttävästi tarkkakatseisen toverinsa luo. Matoro vilkaisi varovaisesti uudelleen.
Edessä oli totta tosiaankin pato. Suuri betoninen rakennelma, jonka pienet portit päästivät vettä turbiinien läpi erikseen kaivettuihin kanavoihin. Sen toisella puolella kohosi tutkatorni ja ohjuspatteri. Nazorak-imperiumin seitsensakarainen tähti liehui mastossa padon huipulla.
”Olisi pitänyt arvata”, Umbra mutisi. ”Klaanin pitäisi hävittää nuo epähyönteiset täältä. Aina tekemässä tuhojaan.”
”Kierrämmekö padon?” Kapura kysyi.
Matoro analysoi tilannetta. Se tyhmänrohkea seikkailija hänen päässään pakotti hänet huomaamaan, miten ohjuspatterin voisi kääntää osoittamaan suoraan patoon ja räjäyttämään sen. Sen sijaan rationaalinen jään toa muistutti, että paikalla oli varmasti enemmän kuin tarpeeksi nazorakeja.
”No meidän tehtävä on pelastaa Troopperi”, Matoro kertasi. ”Kierretään tuo laitos.”
Sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Alkoi kuulua laukauksia. Mutta niitä ei oltu tähdätty Klaanilaisiin, ne tulivat padon päältä. Suuri, punahaarniskainen olento pyöri ylhäällä kahden, pitkän miekan kanssa. Nazorakit ammuskelivat zamor-pistooleillaan, mutta saivat vastaansa ohjuspurkauksia.
Toat katselivat tilannetta hölmistyneinä.
”Onko tuo… Killjoy?” Matoro kysyi.
Ohjus räjäytti vartiotornin karzahniin. Tummanpunainen soturi nousi ilmaan ja syöksyi ohjuslavetin operoijien kimppuun. Asioita räjähteli.
”Jep”, Umbra totesi. ”Se on Killjoy.”
”Tuota, pitäisikö meidän-” Kapura aloitti. Ohjuslavetti räjähti, ja patoon ilmestyi näkyvät murtumat.
”Pitäisi”, Umbra vastasi ja tarttui tulen toaa olkapäästä. Kolmikko suoritti taktisen oikealle poistumisen pois kuivuneesta suoaltaasta. Killjoynä tunnettu klaanilainen satoi alas tuhoa ja turmiota Nazorak-tukikohdan kimppuun. Pato antoi periksi yhä enemmän, ja tulvaporteista alkoi syöksyä padottujen vuorivirtojen voimaa ulos.
”Olisi sääli, jos tuossa laitoksessa olisi ollut kaikki tiedot Troopperin alasampumisesta”, Matoro totesi lakonisesti katsellessaan rälähdysorgiaa. Zamor-kiväärit ampuivat enää hajalaukauksia. Torakoiden taistelutahto oli murrettu. Koko pato sortui alas torakoineen päivineen, ja ex-Pimeyden Metsästäjä ampaisi kohti mökkiään Kaya-Wahissa.
”No, jatketaan suunnitelman mukaan. Vuorta ylös ja etsitään Tropa”, päämoderaattori sanoi.
Toat katsoivat vuorta ylös. Pienoinen masennuksen varjo kävi heidän mielessään, kun he katsoivat terävänä kohoavaa Mt. Ämkoota. Heillä olisi vielä matkaa. Toivottavasti Umbran navigaattori olisi tarkka.
Ilta alkoi synkentyä. Toat olivat kavunneet koko iltapäivän ylös Mt. Ämkoon lounaisrinteen kukkuloita ja jyrkänteitä. Syysviima alkoi tuntua kylmemmältä ja kylmemmältä mitä korkeammalle he nousivat. Umbran kartan mukaan he olivat Ko-Huna-Koron ja Troopperin putoamispaikan välissä. Matkaa olisi kymmenisen kilometriä. Olettaen, ettei klaanilainen olisi lähtenyt vaeltelemaan johonkin suuntaan. Jonka hän oli hyvin todennäköisesti tehnyt.
Kokeneena kiipeilijänä Matoro kulki heistä ensimmäisenä. Hänelle ei ollut ongelma löytää jalansijaa vuoren kivisellä pinnalla, vaikka paikoitellen maa olikin jään peitossa. Paikoitellen heidän oli pitänyt ylittää rotkoja ja railoja jään toan harppuunan vaijerilla, ja kerran he olivat törmänneet nälkäiseen laumaan kristallikiipijöitä.
Umbra kulki toisena vanhan toverinsa takana. Hän havaitsi, miten paljon se, että hänen oikea kätensä oli tykki, vaikeutti vuorikiipeilyä. Pari kertaa hän oli horjahtaa alas, mutta takana oleva Kapura oli saanut toan kiinni. Tulen toalle kerta oli ensimmäisiä sellaisessa maastossa. Hän ei tuntunut pitävän kylmyydestä ja korkeudesta.
”Täällä alkaa tulla pimeä”, valon toa huomioi hypätessään kapean railon yli, joka tuntui yltävän tyhjyyteen asti.
”Se ei liene sinulle ongelma”, Matoro vastasi ja tunnusteli valkealla jalallaan jäätä. ”Paljonko matkaa vielä?”
”Putoamispaikka on puoli kilometriä tuonne”, Umbra osoitteli ylhäällä olevaa kielekettä.
”Jäämmekö sinne yöksi? Minua ei inspiroi kiipeillä pimeällä”, Kapura kommentoi takaa.
”Hyvällä tuurilla kaikki alueen torakat menivät sen padon mukana”, Umbra sanoi. ”Mutta en luottaisi siihen.”
”Suunnitellaan sitä kunhan pääsemme ylös”, Matoro totesi. Hän loikkasi railon yli kapealle kielekkeelle, jonka vasemmalla reunalla kohosi korkeuksiin suoraksi kulunut kiviseinämä. Jään toa tunnusteli heti tottuneesti seuraavaa jalansijaa.
”Toivottavasti pääs-” Kapura oli vastaamassa, mutta kaukaisen laukauksen kajahdus hiljensi hänet.
”Zamor-kivääri”, Umbra totesi. Ja zamor-kivääri soi uudelleen. Ja uudelleen.
”Se kuuluu jostakin ylhäältä”, Matoro käänsi katseensa seinämän huipulle. Pitkät jääpuikot ja nietokset katsoivat häntä takaisin. Sininen iltataivas leimahti himmeästi, aivan kuin ylhäällä vuorella olisi taisteltu. Hän harkitsi hetken vaihtoehtoja, ja päätti tehdä sitä, mitä parhaiten osasi – sooloilla.
”Odottakaa tässä”, Matoro Mustalumi lausahti itsevarmasti ja ojensi oikean kätensä ilmaan. Kuului ZÄNG ja harppuunanterä singahti hänen ranteestaan ylös. Se upposi kiveen, ja toa aktivoi laitteen kelan, joka veti hänet vauhdikkaasti ylös.
Hän heitti itsensä jyrkänteen laidan yli syvään hankeen. Vuorenrinne nousi nyt huomattavasti loivempana ja kauttaaltaan lumen peittämänä ylös. Toa paikansi lämpökamerallaan useita kohteita kauempana edessä – kuumana liekehtivän tulen toan, ja koko joukon pienempiä kohteita kiväärit kädessä.
Ilmaa halkoi uudet laukaukset zamor-kivääreistä. Hyökkäyksen kohteena olevan Troopperin takaisin ampumat nuolet eivät pitäneet lainkaan samanlaista, uhkaavaa ääntä, ainoastaan uhkaavan suhahduksen. Taistelu oli kuitenkin satojen metrien päässä kolmesta muusta klaanilaisesta.
Karkeat zankrzoran kieliset komennot halkoivat iltaa. Jään toa ei osannut torakoiden puhetta, mutta äänensävy oli päättäväinen ja itsevarma.
Sitten hangen alla räjähti, ja lunta suihkusi metrejä ilmaan. Tulen toa kaatui nietoksiin. Toinen räjähdys raastoi ilmaa. Torakat olivat syöksyneet maahan.
Sitten ylhäältä vuorelta alkoi kuulua jyrinää.
”Vooooi k-” Matoro seurasi kaukaista taistelunäytelmää, mutta lumimassojen liikkeellelähdön jyrinä peitti hänen äänensä. Lumivyöry lähti liikkeelle satojen avaruusjunien voimalla, nousten suurena, valkoisena rintamana seinämäksi, joka vieri alas rinnettä. Tulen toa torakoineen näytti hautautuvan sen alle – mutta jäätävä massa ei hidastunut. Toa ehti juuri ja juuri pudottautua vaijerinsa varaan alas ennen kuin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, peittäen jyrinällään alhaalla olevien Kapuran ja Umbran huudot.
Toa pudisteli naamionsa aukoista ja silmistään lunta. Hän roikkui edelleen yhdellä kädellä seinämässä. Alhaalla kaksi muuta klaanilaista olivat kömpineet ylös lumen alta – pääosa vyörystä oli pudonnut edelleen heidän ohitseen, alas laaksoon.
”Oletteko okei?” toa hihkaisi.
”Jos lumeen hukkumista ei lasketa, niin joo”, Kapura hytisi. Valon toa oli kaivanut lämpökiven varusteistaan ja ojentanut sen toverilleen. Sen keltainen valo erottui kirkkaana hämärtyneessä illassa.
”Löydättekö tietä ylös?” hän kysyi.
”Sinunhan se vuorikiipeilijä piti olla”, Umbra kuittasi.
”Luulen, että ylhäällä on lumeen hautautunut klaanilainen. Käyn kaivamassa Tropan ulos.” Sen sanottuaan toa kelasi itsensä ylös ja heitti itsensä yli tasanteen laidan. Lunta oli paljon ja se oli upottavaa. Toan kapea jalka valahti suoraan jäätävän massan läpi tämän astuessa sen päälle.
Seuraava askel meni jo huomattavasti paremmin, kun toa jäädytti lumen jalkansa alla, luoden toimivan tukipinnan. Hän asetti lämpökiikarinsa päälle ja alkoi tähystää lumivuorta. Sen alla näkyi useita kohteita, joiden lämpötila oli putoamassa nopeasti. Yksi niistä oli klaanilainen, jota he olivat tulleet pelastamaan.
Matoro alkoi kaivaa. Se oli ilman lapiota yllättävän vaikeaa, mutta se eteni.
Tulen toa rämpi itse läpi lumen, kun mustahaarniskainen jään toa pääsi tämän lähelle. Troopperin musta kanohi Hau nousi pärskien lunta ylös.
”Martti? No kiva nähdä sinua”, hän katsoi yllättyneenä jään toaa kasvoihin.
”Sinua onkin etsitty, Tero”, Matoro vastasi, ja tarttui tulen toaa kädestä. Hän kiskoi toverinsa ylös. Hänen punamusta haarniskansa oli paikoitellen aivan lumen peitossa. Siinä näkyi pari luodinosumaa ja paljon naarmuja.
”Vastahan minä, mitä, eilen putosin” hän vastasi. ”Hetkinen, missä Hikka on?”
”Hik-” Matoro aloitti. ”Hikakini! Lohikäärmeliskoni! Lemmikkini!” Tero-Roope alkoi listata ja kaiveli lunta hätäisesti.
Matoro katsoi ympärilleen läpi lämpökiikarinsa ja havaitsi suurehkon olennon viitisen metriä heistä itään. Hän viittoi siitä tulen toalle, joka kaivoi rahin esiin Matoron mukana.
Hikka oli suurikokoinen naaras-hikaki, joka oli erittäin pahoinvoivan näköinen. Normaalisti kirkkaan oranssi lisko värisi sairaan sinisenä. Sillä oli ampumahaava kyljessään.
Toa alkoi puhella liskolleen, ja loi pienen liekin kämmenelleen, jolla hieroi lohikäärme-olentoa. Se päästeli outoja lohikäärme-ääniä, jotka kuulostivat kovin tyytymättömiltä tilanteeseen. Se katsoi suurilla silmillään toa-paria, ja yritti nousta ylös. Se ei onnistunut. Tulen toa potkaisi nietosta.
Matoro mietti hetken kahta muuta klaanilaista, mutta totesi sitten Hikan olevan kiireisempi. Hän tarttui rintahaarniskassaan kiinni olevaan siniseen kiveen, joka oli kuin maasta revitty luonnojalokivi. Toa painoi sen vasten rahin punaisena välkkyvää sydänkiveä. Se leimahti siniseen hohteeseen, ja vedenväriset kipinät alkoivat pyöriä Hikan haavojen yllä. Parannuskivi korjasi hikakin haavan hetkessä, jättäen rahin huohottamaan väsyneenä.
Toa näki sivusilmällään, miten kaksi toveriaan ilmestyivät jyrkänteen tuolta puolen syvään hankeen. Umbra suurempana raivasi lunta edestään. Kahdesta tulen toasta Kapura näytti jäätyvämmältä. Matoron mielestä yö oli lähinnä miellyttävän viileä.
”Alukseeni osui kolme ohjusta, kun lensin suon yli”, Troopperi kertoi, ja havainnollisti villiä ilmataistelua huitomalla käsiään. Nuotio rätisi iloisesti toa-nelikon keskellä. He olivat tehneet majapaikkansa alas ammutun Kane-Ra -höyryhävittäjän rungon jäänteisiin.
”Osuin suoraan tälle kielekkeelle”, hän jatkoi kertomustaan. ”Alus veti pari ympyrää jäisellä pinnalla ja osui noihin kiviin. Selvisin iskusta vain naarmuilla. Tongun pelit ovat aika hyvää tekoa.”
Muut kuuntelivat mielenkiinnolla grillaillessaan makkaraa. Yö oli jäätävän kylmä ja pimeä.
”Pidin tietty pään kylmänä. Lähdin etsimään tietä alas. Kapusin tästä kaakkoon, Masennus-Wahin suuntaan. Hikka oli koko ajan mukanani. Se oli muuten toiminut lentomatkani aikana hiilen lapioijana. Niin, mihin jäin – tuolla alarinteellä löysin mökin. Yksinäinen turaga asui siellä. Hän-”
”Odotas, odotas – voitko palata ihan alkuun? Mikä oikeastaan oli koko matkasi tarkoitus?” Kapura keskeytti kollegansa.
”Paaco puhui tiedustelumatkasta”, Umbra vastasi ja silitteli Troopperin lohikäärme-olentoa.
”Se oli… salainen tehtävä. Katsokaas, meille tuli pohjoisesta viesti, että torakat ovat taas aktivoituneet ja nousseet koloistaan. Ei se vielä ole paha, ei, mutta kun samaan aikaan eräät kalastajat Tahtorakin askelmalla kertoivat hurjista skakdi-palkkasotureista, jotka olivat saapuneet synkillä aluksilla länsirannikolle. Ehdotin admineille, että lähtisin tutkimaan tilannetta.”
”Skakdeja? Tilanne alkaa kuulostaa aika uhkaavalta”, Matoro kommentoi. Hänellä ei ollut paljoa positiivisia kokemuksia skakdeista paria poikkeusta lukuunottamatta.
”Sitä se onkin. Eikä siinä kaikki, ne eivät nimittäin ole ainoita vihollisiamme. Jäin siihen, kun saavuin yksinäisen turagan mökille – pieni, laiha äijä jolla oli paljon porontaljoja. Pyysin suojaa, yösijaa, sellaista. Yöllä se päästi mökkiin joukkueen torakoita.”
Kolme muuta klaanilaista ällistyivät tarinan käänteestä.
”Yritin kamppailla, mutta minut yllätettiin aseetta. Ne nappasivat minut. Turaga selitti miten se oli Klaanin vika, että nazorakit saapuivat saarelle, ja että me tuomme vain sotaa ja eripuraa pohjoiseen. Tavallaan ukolla oli pointti, mutta olihan se aika epäreilua.”
Umbra huokaisi. ”Ilman yhtenäisyyttä taistelusta tulee paljon vaikeampi. Mitä siitäkin tulee jos taistelemme toinen toistamme vastaan kuin vihaiset rahit?”
”No, turaga selitti jotain sopineensa torakoiden kanssa, että ne jättäisivät hänen mökkinsä rauhaan kunhan minut olisi viety. Siinä sitten olin, torakoiden vankisaattueessa matkalla ties mihin synkkiin luoliin.”
”Miten pakenit?” Kapura kysyi. Hän oli jo täysin immersoitunut tilanteeseen.
”Hikka hyökkäsi niiden kimppuun hangesta”, Troopperi vastasi. ”Se repi yhden torakan pään auki. Poltin sekaannuksessa käsirautani, nappasin ötököiltä jouseni ja lähdin pakoon. Ammuin koko torakkapartion hankeen.”
”Se ei nähtävästi auttanut”, Mustalumi totesi ja otti rennomman asennon, nojaten jäiseen selkänojaan.
”Niitä tuli lisää. Ilmeisesti ne halusivat saada tosi kovaa klaanilaisen vangiksi. Kapusin ylös ja ammuin niitä. Laskin, että siinä vaiheessa kun kaikki 30 tulinuoltani oli käytetty, olin kaatanut 51 torakkaa. Vähän ennen lumivyöryä olin kaivanut itselleni lumibunkkerin, ja pidin torakoita loitolla nuolilla, jotka olin tehnyt vaivaiskoivujen nuolista kiivetessäni ylös.”
Se kuulosti typerältä, mutta koska kyse oli Troopperista, sen oli pakko olla totta, Matoro järkeili.
”Minulla oli enää yksi nuoli jäljellä, ja olin juuri sytyttämässä sitä, kun torakoiden kranaatinheittimet iskivät. Niillä oli varmaan jokin pesäluola siinä lähellä, sen verran paljon niitä tuli.”
”Sitten räjähdykset laukaisivat lumivyöryn”, Matoro lopetti tarinan.
”Jep. Löysitte minut sieltä hangesta hyvään aikaan.”
”Mites tiedustelu”, Kapura uteli. ”Saitko jotain hyödyllistä?”
”No torakat ovat pirun vihaisia, ainakin”, tulen toa vastasi. ”Mutta hei, voimmehan me jatkaa tiedonkeruuta. Meitä on neljä, ja olemme ihan hyvässä kunnossa”, sanoi toa, jonka haarniskasta erotti kohdat, joihin oli osunut zamor-ammus. ”Ihan hyvässä kunnossa.”
”Höpsis”, Umbra torui toaa. ”Me lähdemme Klaaniin. Tämä alkaa mennä vaaralliseksi, ja haluan adminien mielipiteen ennen kuin teemme mitään hätäilevää.”
Troopperi kohtautti olkiaan. ”No okei. Sinähän se mode olet.”
Nuotio rätisi. Kapura lisäsi siihen puuta Kane-Ra -aluksen rungosta. Vuorella oli jäätävän kylmä. Kun toat katsoivat harjanteelta etelään, saaren eteläosien kylien valot näkyivät himmeinä kaukaisuudessa. Nelikko istui jonkin aikaa hiljaisuudessa. He päättivät alkaa nukkumaan, jotta seuraavana aamuna jaksaisi aloittaa matkan Klaaniin. Ilman lintuja tai lento-alusta siitä tulisi pitkä patikkaretki. Kapuralle oli annettu ensimmäinen vartiovuoro; hän jäi istuskelemaan jollekin, joka oli joskus ollut höyryaluksen siipi. Hänen ystävänsä käpertyivät nuotion ympärille.
Epäilyksen varjot kävivät toan mielessä. Hän ajatteli sotaa ja taistelua. Nazorakien aseita ja zyglakien pimeässä kiiluvia silmiä. Matoranien verta ja talojen raunioita.
Hän ei haluaisi koskaan kokea sitä, toa päätti ja katseli lumisia rinteitä. Yö oli täysin hiljainen. Tähtitaivas katseli alas maailmaan Initoi hohtaen punaisena kaiken eläväisen yllä. Kapura mietti hetken Kohtaloita ja tähtiin kirjoitettuja tulevaisuuksia. Olisiko sota niissä määrätty, hän pohti.
Hetkinen. Hänen näkökenttänsä reunassa vilahti liike.
Kapura kääntyi. Aluksenhylyn ympärillä oli vain lunta ja kiviä. Hänen toverinsa nukkuivat.
Jääkiipijä. Niitä on näkynyt vuoren etelärinteellä muutenkin, hän selitti itselleen. Vakuuttelun teki sangen epäuskottavaksi se seikka, että yllättävä zamor-kiväärin laukaus upposi hänen haarniskansa läpi hänen rintakehäänsä. Toa ulvaisi tuskasta ja kaatui selälleen hankeen. Hän kuuli juoksuaskelia.
Niinpä tietysti, toa ajatteli ja ponnisti itseään pystyyn hampaita purren. Vaaleanvihreää verta pulppusi hänen harmaalle haarniskalleen. Pienet, ammuksesta vapautuneet hyönteiset järsivät haavaa suuremmaksi. Toa irvisti ja romahti polvilleen.
”Hei tyypit! Hyökkäys! Herätys! Hälytys!” hän huusi ja kaatui maahan. Hetkessä nazorakit olivat aluksenhylyn päällä ja heidän kimpussaan.
Ne olivat kastanjanruskeita, hyönteismäisiä hahmoja, joiden vihreät silmät loistivat yössä. Torakat pitelivät toisessa käsiparissaan keihäitä ja pitkiä sapeleita. Ampujat olivat epäilemättä kauempana. Siiveniskujen tukemat syöksyt klaanilaisten nuotiopiiriin keskeytyi äkisti, kun maassa tuskissaan kieriskelevä tulen toa kärvensi valtavalla tulisella aallolla torakkajoukon ilmasta. Välähdys näkyi varmasti Klaaniin asti.
Muut klaanilaiset olivat jo selvästi hereillä. Kapuran tulimyrskyn pyyhkäistyä heidän ylitseen toat nousivat, vain saadakseen suuntaansa joukon laukauksia. Umbran sähkökanuuna jakoi kuolemaa zamor-tulen suuntaan räjäyttäen nietoksia. Troopperin herännyt lemmikki-hikaki yritti pysyä hengissä parhaansa mukaan käpertymällä lentokoneenraadon taa.
”Kapura on haavoittunut”, Troopperi huusi nazorakien laukauksien alta. Häntä turhautti se, ettei hänellä ollut enää nuolia. Miksi hän edes käytti jousta?
Ai niin. Siten hän antoi vastustajilleen edes mahdollisuuden.
Jään toa oli jo kääntämässä ammuttua tulen toaa selälleen. Ampumahaava rintakehässä paheni jatkuvasti. Matoro käytti jälleen kerran parannuskiveään ja paransi ystäväänsä elementtivoimallaan. Se keskeytyi ikävästi, kun korkeuksista kuuluva vihellys viesti ankeasta tulevaisuudesta.
Umbra ja Troopperi kamppailivat yli Kane-Ran rungon hyökkääviä torakoita vastaan. Hyökkäys oli organisoidumpi kuin aiemmat kohtaamiset nazorakeja vastaan, Troopperi huomioi. Vastapuolen kranaatinheittimet alkoivat sataa kuolemaa korkeuksista sillä hetkellä. Osuma vain parin metrin päähän sai klaanilaiset syöksymään maahan.
”Mitä jos häivytään täältä”, Umbra huusi metelin alla.
”Hyvä idea”, puoliksi tajuissaan olevaa Kapuraa raahaava jään toa vastasi. Sirpaleita lensi heidän ylitseen.
”Miten ajattelimme tehdä sen?” Troopperi kysyi.
”Suojaa meitä”, Matoro hihkaisi. ”Umbra, työnnetään tuo hylky alamäkeen.”
”Tämä on typerää”, valon toa kommentoi juostessaan alasammutun aluksen rungolle. Matoro tuli tämän perässä Kapura mukanaan. Troopperi kulki viimeisenä ja tarkkaili taivasta.
Hänen haukansilmänsä havaitsivat seuraavan kranaatin. Toa ponnisti, hyppäsi sitä kohti ja laukaisi vihreän voimakenttänsä. Hänen musta Haunsa hohti hetken, ja suojeleva kenttä ilmestyi hänen ja kranaatin väliin. Se räjähti kenttää vasten, heittäen Troopperin potkaisun voimasta selälleen hankeen. Toa huusi jotain siisteydestä riemuissaan ja syöksyi jälleen toimintaan.
Umbran ja Matoron muodostama dynaaminen duo oli oli onnistunut kääntämään Kane-Ran puisen rungon suurinpiirtein oikein päin, ja valon toa oli laserilla leikannut irti siivenriekaleet. Kapura, joka oli jo palaamassa tajuihinsa, makasi siinä, missä ajoneuvon ohjaamo oli joskus sijainnut. Troopperi loikki ympäriinsä kuin pähkähullu ja torjui reflekseillään kaikki laukaukset, joita toia kohti satoi.
Sitten he olivat valmiita. Umbra työnsi korvike-kelkan liikkeelle alas vuoren rinnettä, ja muut toat sekä yksi hikaki hyppäsivät vauhdissa sen kyytiin.
Se oli typerää, he saivat pian huomata.
Kyllä, nazorakit jäivät taakse hyvin pian, mutta vuorenrinne ei ollut erityisen helppoa laskettelumaastoja. Aina välillä kivenjärkäleet repivät heidän muutenkin hajoavaa ajopeliä, ja pari kertaa oli vain tuurista kiinni, etteivät he syöksyneet alas jyrkänteeltä.
”TÄMÄ OLI SURKEA IDEAAAAAA”, Umbra huusi Kane-Ran pohjalta kivien tehdessä syöksystä äärimmäisen töyssyistä.
”Oletteko varmoja, että tämä pysyy kasassa? Tuosta irtosi juuri lauta” Kapura kommentoi, joka ei ole edelleenkään parhaassa mahdollisessa kunnossa.
Kelkka osui kivenlohkareeseen, joka sai sen ankaraan syöksykierteeseen oman, klaanilaisentäyteisen akselinsa ympäri. Troopperi huusi kurkku suorana, mutta ääni oli enemmän innostusta ja riemua kuin kauhua. Kuin valtava hyrrä, pyörivä ajoneuvo lopulta ajautui kohtaan, jossa jäinen vuori yksinkertaisesti loppui ja erittäin jyrkkä kallio alkoi.
”Unohtakaa äskeinen”, Kapura huusi melun läpi. ”Oletteko varmoja, että ME pysymme kasassa?”
Kelkka putosi viitisen metriä, osui kiviseen rinteeseen ja putosi taas. Se kieri 360 asteen käännöksiä nyt ainakin kolmella eri koordinaattiakselilla. Hetkelliset vapaapudotukset ja niitä seuranneet mielettömät rysähdykset ja kolahdukset lisäsivät matkan jännittävyyttä huomattavasti.
Sitten he saapuivat Ko-Huna-Koron laakson jyrkille reunoille. Troopperi hiljeni nähdessään kolmikymmenmetrisen pudotuksen.
”KARZAHNIKARZAHNIKARZAHNI”, Kapura kiljui ja roikkui kelkassa kaikin voimin.
Matoro yritti saada tilanteesta selkoa. Se oli hankalaa, sillä hän ei ollut aivan varma, miten päin suhteessa maan pintaan hän oli. Ja heti kun hän sen huomasi, hän oli kääntynyt taas.
No, syteen tai saveen, hän ajatteli, ja pureutui ajatuksillaan routaiseen maahan.
Massiivinen jääpilari nousi laakson pohjasta ja otti aluksen vastaansa väkivaltaisella kolahduksella. Toa kiemurteli kelkan etuosaan ja aloitti tien luomisen ennen kuin ajoneuvo saisi jälleen hyrräkompleksin. Hänen valkoiset kätensä sädehtivät kylmyyttä ja jäätä eteenpäin, luoden kaikkien turvamääräysten vastaista luistelurataa kymmenen metrin korkeuteen ilmaan.
He syöksyivät pitkin jääsiltaa hyvän matkaa, kunnes miljöö oli muuttunut sangen epäjäiseksi. Kuten oli myös Matoro, toa huomioi, ja tunsi, miten hänen kontrollinsa kylmyydestä kalpeni hetki hetkeltä enemmän.
Ennen kuin hän ehti kuluttaa kaikkea voimaansa, hän lopetti, ja heidän ajoneuvonsa iskeytyi kovaa kiviseen kallionrinteeseen.
Tärähdyksestä pään selvittämiseen meni hetki itse kultakin. Kapura piteli otsaansa maassa lojuessaan; Troopperi nauroi. Umbra näytti jähmettyneeltä. Hikka uudelleenharkitsi vakavissaan elämänvalintojansa. Matoro nousi vaivalloisesti ylös silmäilläkseen ympäristöään.
”No sepäs… sepäs oli menoa”, Kapura kommentoi.
”Ainakin pääsimme alas vuorelta”, jään toa vastasi.
”Klaaniin tosin on vielä matkaa aika lailla”, lunta epäkäytännöllisestä haarniskastaan kaapiva Umbra totesi.
”Olemme jossakin Suon luoteispuolella. Tästä ei ole kovinkaan pitkää matkaa Sahi-Koroon länsirannikolle. Tunnen sieltä yhden venemiehen – hyvä jätkä, Eglastus nimeltään – joka voisi heittää meidät vesitse Linnakkeelle. Voimme samalla udella kuulumisia pohjoisesta”, Troopperi jakoi paikallistuntemustaan. Hän oli usein kertonut ajoista, jolloin oli matkustellut matoranina pitkin saarta.
”Paljonko tästä on matkaa?” Matoro, joka istuskeli suurella kivellä, kysyi. Aamuaurinko oli nousemassa pian.
”Parikymmentä kilometriä, arvioisin. Enemmänkin, varmaan. Päivän matka”, tulen toa kertoi.
”No, jalkapeliä kehiin sitten vain”, Umbra totesi, ja lähti marssimaan etummaisena.
Aamupalasta oli jo nelisen tuntia, kun Kapuraa alkoi tympiä koko käveleminen. Oikeastaan se masensi häntä siksi, että seikkailun aikana hän oli huomannut konkreettisesti, ettei pysynyt kolmen supertoasoturin vauhdissa villissä, armottomassa luonnossa ja veristen taisteluiden ja ruudinsavun ja kranaattien melskeessä. Kenties hän alkaisi lenkkeilemään tämän jälkeen. Tai käymään salilla. Sen sijaan, että käytti kaiken aikansa joko ahjolla tai salaliittokirjojen ja sarjakuvien parissa.
Kenties kyseessä oli jokin salainen juoni, hän pohti. Kenties hän oli ollut paljastaisimallaan suuren salajuonen, mutta vihamieliset reptiliaani-kansallisosialistit olivat saaneet hänet tänne keskelle ei mitään harhautukseksi. Kenties hänen muistiinpanonsa Klaanissa oli sillä välin ryöstetty!
Troopperi ja Matoro astelivat hänen edessään, ja Umbra kulki nyt joukon viimeisenä. Maasto oli kivikkoista ja kukkuloista – puita näkyi silloin tällöin. Vuori kohosi heidän takanaan auringon myötä. Oikeastaan tulen toa ei ollut koskaan edes ollut niin kaukana saaren erämaassa. Oli outo ajatus, ettei hän ollut edes käynyt saaren, jota piti kotonaan, pohjoisosissa. Hän oli vain kuullut outoja tarinoita sarvekkaista hirviöistä ja toista, jotka pukeutuivat niiden sarviin. Ja suurista, sarvekkaista pukeista, jotka hyökkäsivät kaiken liikkuvan kimppuun.
Ehkä siksi hän piirsi ironisia sarjakuvia ja jätti seikkailut Matoroille. Toa hätkähti, kun kuuli askeleita sorassa jossakin sivullaan. Ei taas, hän ajatteli, ja muisteli laukausta lumivuorilla.
”Seis”, Matoro pysäytti joukon ja keskittyi kuuntelemaan. ”Minulla on huono tunne tästä.”
”Minä en kuullut mitään. Mitä nyt?”, Umbra kysyi.
”Hmm. Saatoin kuulla jotakin. Olen kai vain jäänyt liian moneen väijytykseen elämäni aik-”
Mustiin haalareihin pukeutuneet skakdninjat nousivat sorasta, jossa olivat odottaneet. Heidän värikkäät kasvonsa oli naamioitu hiekalla ja harmaalla värillä. Ne ponnistivat klaanilaisten polkua reunustavilta soravalleilta – se kaikki tapahtui sekunnin murto-osia lyhyemmässä ajassa, koska he olivat ninjoja.
Ninjat loikkasivat painovoimaa uhmaten ninjasapelit ja ninjatähdet välkkyen keskipäivän valossa. Selittämättömästi maahan kätketyt savupanokset räjähtivät, ja peittivät pienen taistelukentän harmaaseen näönesteeseen.
Troopperin vihreä voimakenttä välähti, ja se lennätti kaksi siihen osunutta ninja-skakdia selälleen hiekkapenkereeseen. Matoro kierähti maahan ja veti kaksi miekkaansa esiin. Hänen skannerisilmänsä analysoi savun peittämää kaaosta. Kapurakin tavoitteli karkeaa muotoa ja epäselviä värivalintoja sisältävää testimiekkaansa, joka näytti liian typerältä tehokkaaksi. Silti, jotenkin, se näytti toimivan. Ainakin ninja, joka sai siitä osuman kalloonsa, näytti suhtautuvan aseeseen kovin torjuvasti.
Matoro tunsi ninjat. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki niiden tuoreet mustat ninja-asut, mutta ne olivat selvästi samoja luusereita, joita hän oli kohdannut skakdikenraali Labion joukoissa. Se, että ne olivat nyt Klaanin saarella, ei kuulostanut millään tasolla hyvältä. Savun keskellä hän väisti yhden skakdin hyökkäyksen vain törmätäkseen suoraan toiseen ninjaan. Hän kaatui soraan salamurhaajan viereen. Maassa oli irtohampaita Umbran uudelleenkäsittelemän skakdipurukaluston jäljiltä.
”Hemmetti mitä kaaosta”, Matoro murahti ja nousi. Maassa ollut ninja tarttui häntä jalasta – jään toa oli huitaisemassa miekallaan tätä, mutta toinen korsto tarttui hänen käteensä takaa. Kolmaskin ninja ilmestyi hänen ympärilleen. Matoro kiemurteli itseään irti väkivaltaisesti. Yksi ninjoista puri häntä ranteeseen – se sai toan pudottaamaan Energiateränsä. Hän sai heti sen jälkeen iskun niskaansa. Uusien savupommien turvin kaksi ninjaa syöksyivät toaa kantaen sivuun taistelusta, eikä aikaakaan kun he olivat köyttäneet jään toan.
Kolme muuta klaanilaista olisi saattanut tehdä jotakin, mikäli he olisivat nähneet koko episodia. He mittelivät edelleen neljää ninjaa vastaan alati laajenevassa ninjasavussa. Kun kaksi Mustalumea kantanutta skakdia olivat turvallisen välimatkan päässä metsänreunassa, he heittivät toan maahan ja lähettivät ninjasignaalin – oli aika vetäytyä Klaanilaisten luota. He olivat saavuttaneet kenraalin asettaman tavoitteen. Toa alkoi heräillä köysiinsä kolkkauksensa jäljiltä.
”Hyvä saalis”, sanoi toinen ninja-skakdeista. ”Tämä jään toa tässä on sotkenut johtajan suunnitelmat monesti. Minä tapan hänet kenraalin luona ja saan mainetta.”
”Etkä muuten tapa, minä haluan mainetta aivan yhtä paljon”, toinen murahti haastavasti.
Ehkä saan ne tappelemaan keskenään, jos hieman ärsytän niitä, Matoro ajatteli. Hänen näkönsä alkoi palautua. Hän huomasin lämpökamerasilmällään muiden kömpivän kauemmas tappelevista skakdeista. Jos hän toimisi oikein, muut pääsisivät pakoon.
”Kumpi teistä on voimakkaampi? Kumpi pystyy tappamaan minut paremmin?” hän kysyi.
”Hiljaa, Toa!” toinen skakdi karjaisi. ”Emme ole niin typeriä, että tappelisimme ja antaisimme teidän siten päästä karkuun.”
”Tuota noin…” toinen skakdeista sanoi ja katseli ympärilleen. ”Toat näyttäisi olevan tulossa tännepäin.”
”Eikö muiden pitänyt suojata meitä, että saamme saaliin pois.”
”Akijutsunakk sanoi juuri, että toat lähtivät tähän suuntaan heistä huolimatta.”
Toinen skakdi katseli joka puolelle ja sai raivokohtauksen, minkä johdosta hän iski nyrkillään toista naamaan. Tämä kaatui kuin kuolleena, ja hetken Matoro luuli tämän kuolleen, mutta hetken kuluttua skakdi kuitenkin nousi.
”Senkin typerä kinloka! Lähdetään!” toista lyönyt skakdi räyhäsi.
”Sinähän se pysähdyit tänne selittämään, kun halusit vain valtaa ja kunniaa, älä minua syytä.”
”Sinä halusit yhtä lailla!”
”Älä nyt huuda tai tämä pääsee vielä karkuun. Haluathan palkintosi. Labio tekee meistä kummastakin rikkaita, jos toimitamme toan hänelle. Nyt liikettä!”
Matoro ei pitänyt asioiden saamasta käänteestä. Skakdit raahasivat hänet kukkuloiden taakse leiriinsä, joka oli metsässä. Se ei ollut Klaanin lähimetsiä vaan itse asiassa hyvin kaukana Klaanista, jotta kukaan klaanilainen ei löytäisi sitä kovin helposti. He kävelyttivät Matoroa aikoja. Leriin oli hänen mielestään aivan liian pitkä matka, ainakin kädet sidottuna. Ihme kyllä, hänen silmiään ei sidottu, ja hän uskoi pystyvänsä palaamaan Klaaniin, jos onnistuisi vapautumaan. Lisäksi hänen toverinsa saattaisivat ilmestyä paikalle hetkenä minä hyvänsä, elleivät skakdit olleet järjestäneet heille mitään ikävää.
Leiri oli melko aukealla paikalla. Toinen skakdi sytytti tulen nuotioon; toinen sitoi myös Matoron jalat ja heitti hänet vasten barrikadia, joka skakdeilla oli leirin ympärillä. ”Leiri” rajoittui resuiseen telttaan ja toisen skakdin sytyttämään nuotioon. Matoro vääntelehti ja yritti päästä köysistä, mutta ei onnistunut. Ne olivat liian kireällä ja ne oli valmistettu jostain materiaalista, jota ei niin vain muserrettu rikki.
Iltapäivä oli jo pitkällä. Skakdit suunnittelivat seuraavaa siirtoaan. Vaikka heidän johtajansa oli antanut heille tarkat ohjeet, tehtävä oli muuttunut. Tämä teki tilanteesta erikoisen.
”Minusta tuntuu”, toinen skakdeista sanoi, ”että tapan tuon toan heti ja otan häneltä naamion voitonmerkiksi. Labio palkitsee minut, kunhan näkee, että tapoin Kuralumen.”
”Tee, mitä haluat”, toinen tokaisi. ”En saa kuitenkaan siitä mitään. Enkä halua osaa tahrautuneesta maineestasi.”
Ensimmäistä skakdia ärsytti toisen piruilu ja hän päätti kostaa tälle myöhemmin. Hän kumartui Matoron ylle ja alkoi puhua:
”No niin, toa. Matorohan oli nimesi, vai mitä?”
”En puhu sinulle, saasta”, Matoro tuhahti ja sylkäisi skakdin kasvoihin.
”Pian huudat tuskasta ja kuolet”, skakdi ärähti raivostuneena. ”Tästä tulee hauskaa! Nautin tästä!”
”Hauskaa, todella”, sanoi uusi ääni. Skakdi katsoi ympärilleen. Toinenkin näytti aivan yhtä ällistyneeltä. Ääni nauroi julmasti. Nauru tuntui kuuluvan kaikkialta.
”Ettekö näe minua? Ikävääää.” Varjoista ilmaantui käsi, koura, joka puristui skakdin kaulan ympärille. Terävät kynnet tunkeutuivat ninjan panssarin läpi, ja verta purskahti hieman skakdin rinnuksille. Tämä alkoi kiljua, mutta kiljuminen loppui, kun skakdi paiskattiin keskelle nuotiota. Kirkaisten kuin pieni tyttö se hyppäsi pois liekeistä. Toinen skakdi katsoi suu ammollaan toisen sekoilua, kunnes näki jotain.
Varjoista astui hahmo. Siivekäs, musta ja tummanpunainen. Haarniskaa koristavat prototeräspiikit hohtivat nuotion loimussa. Punaiset silmät välähtivät mustan naamion takana. Suuren Kanohi Kraahkanin, Varjojen naamion.
Hahmo kohotti kätensä ja ampui verenpunaisen säteen suoraan maassa makaavan skakdin vatsaan. Säde tunkeutui panssarin – ja koko skakdinretaleen läpi. Skakdi ulvaisi tuskissaan, rupesi sätkimään rajusti punaisen energiavirtauksen ravistellessa hänen hermosolujaan, ja lysähti sen jälkeen ruohikkoon. Toinen skakdi yllättyi toverinsa kuolemasta ja kävi raivoisaan hyökkäykseen. Mutta mustan hahmon vatsan kohdalta singahti varjoenergiasta koostuva käsi, joka sieppasi skakdin ja veti sekä sulautti hänet makutan ruumiiseen.
Matoro katsoi tätä kaikkea uskomatta silmiään. Kääntyikö onni? Hahmo käveli hänen luokseen ja katkaisi hänen siteensä.
”Tervehdys, Matoro Mustalumi”, Makuta Nui tervehti ja virnisti häijysti.
”Tämäpä oli onnekas yhteensattuma. Mitäs sinä täällä oikein toimitat? Tuuraat suojelusenkeliä?”, jään toa kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Olin metsästämässä.”, kuului makutan vastaus.
Matoro ei välttämättä halunnut tietää enempää.
”Umbra, Tero ja Kapura ovat todennäköisesti aika lähellä. Meidät yllätettiin tiellä. Etsitään heidät seuraavaksi”, Matoro selitti tilannetta makutalle.
”He tietävät, että minä löysin sinut. Kerroin heille juuri telepaattisesti, että sinulla on tärkeä tehtävä kanssani, ja että heidän pitää palata Klaaniin kolmisin.”
”Minulla on tärkeä tehtävä?”
”Nyt on. Seuraa minua”, Makuta Nui totesi ja katosi metsän siimekseen jään toa kintereillään.
Pitkän ajoneuvovaihtoehtojen analysoinnin jälkeen kolme toaa olivat päätyneet pieneen postiveneeseen, joka kulki pohjoisten Metrujen kanavissa ja salmissa toimittamassa kirjeitä paikkoihin, jotka olivat vauhtiputkiston ulkopuolella. Vaikkei se ollut nopein vaihtoehto, sillä matkustaessa törmäsi takuulla harvempiin silmäpareihin kuin maalla olisi.
Pienellä kanoka-moottorilla varustettu Onu-Matoranin kipparoima ajopeli liikkui tasaisesti leveässä kanavassa, joka oli kaivettu erottamaan Onu- ja Po-Metru toisistaan. Korkealla kanavan betoniseinien yläpuolella sen ylitti lukuisat sillat ja putket, joiden välistä kaksoisauringot paistoivat kirkkaana. Yksinäinen kewa-lintu liiteli kaikessa rauhassa heidän yllään.
“Olipa hyvä, että meidät tohdittiin ottaa kyytiin”, Umbra totesi seistessään ahtaasti kannella suuren postipakettikasan vieressä. Deleva, joka istui toverinsa vieressä laivan kaiteella, vilkuili levottomana alas veteen.
“Tuntuu väärältä, että toien pitää kulkea tällä saarella varjoissa kuin mitkäkin pirakat”, hän sanoi.
“Meidän olisi pitänyt alusta lähtien pitää jo pienempää suuta matkastamme”, Umbra vastasi plasman toalle. “Emme olisi kiinnittäneet niin paljon huomiota, jos vain olisimme olleet hiljaa”.
“Kuka käski räjäyttää vanhan komentotornin?” plasman toa napautti. “Muodonmuuttajia, vainoharhaisia toia, poliisirobotteja, zombisotureita ja salaisuuksia. Tuntuu vähän ettei tämä reissu voi mennä enää oudommaksi”.
“Voi, et ole ollut klaanilaisten seurassa tarpeeksi”, Umbra kertoi ja katseli taivaalle. Ilmalaivoja lensi jossain korkeuksissa, vieden rahtiaan paikasta toiseen.
Matoro oli kavunnut ohjaamon tasaiselle katolle. Hän istui siellä hiljaa, jalat ristissä ja silmät kiinni. Hän yritti rentouttaa ajatuksiaan, mutta ne kaikki velloivat kaoottisena pyörteenä. Kaoottisena pyörteenä, johon hän saisi järjestyksen vain sirullaan, hän tiesi. Mutta hänellä oli vielä tarpeeksi itsekuria, ettei hän olisi ottanut sirua ja tehnyt ajattelusta niin paljon helpompaa ja kirkkaampaa.
Hän ajatteli asioita, jotka normaalisti saivat hänet rauhoittumaan. Lunta. Loputtomia jäätiköitä ja taivasta. Sadetta. Mutta ne eivät auttaneet. Hän ei enää nähnyt niitä kuten oli ennen nähnyt. Hän ei tiennyt johtuiko se hänen menettämästään voimasta vai niistä kaikista ajatuksista. Häntä vaivasi tunne siitä, että kaikki oli muuttumassa peruuttamattomasti. Hän tiesi, ettei hän pystyisi enää palaamaan siihen kevytmieliseen seikkailijan arkeen, mitä hän oli harrastanut ennen sotaa.
Ainoa, mikä tuntui merkitsevän, oli Nimda.
“Menemme kohta tunneliin, joka alittaa Akilinikorttelin ja Kivikaupungin”, matoran-kapteeni ilmoitti, vaikka oli jo alkumatkasta huomannut, ettei oudoista toista irtoaisi juttuseuraa. Kolmikko tuntui salailevalta ja… no, epämääräiseltä, hän ajatteli.
Kapura jatkoi veneen seuraamista kanavan reunalla Zairyhin ohjeiden mukaan, kun se katosi tunneliin. Tulen toa kysyi vastaantulleelta matoranilta sen mahdollisesta reitistä, ja tämä neuvoi Kapuralle tien. Zairyh lupasi ilmoittaa, jos kolmikko (“Mihin Nurukan oli kadonnut?” Teoriointimies kirjoitti henkiseen muistikirjaansa) nousisi veneestä ennen päätepysäkkiä, joten Kapura jatkoi matkaansa.
“Onko näissä kanavoissa yleensä vahkeja?” Umbra kysyi kapteenilta heidän ajettua synkkään tunneliin.
“Ei yleensä”, matoran vastasi. “Vaikka nykyään ne ovat tehneet satunnaisia pistokokeita. Ne ovat huolissaan kaikista muukalaisista – anteeksi vain – joita Kaupungissa on viime aikoina pyörineet.”
“Robottipoliisien tarkastuskomitea tästä vasta puuttuisikin”, Deleva mutisi ikuisena pessimistinä. “Missä jäämme pois, Umbra?”
Valon toa pudisti päätään. “En ole varma. Mato tietäisi paremmin.”
“No siellä se vain meditoi katolla”, plasman toa totesi. Alus olisi pian taas päivänvalossa.
“Matoro on ollut perin outo Svarlen kohtaamisen jälkeen. Toa-voiman menetys on vaikuttanut häneen aika paljon. Toivottavasti hän tokenee, muuten voi olla parempi että jätämme hänet sinne sairaalaan hoidettavaksi”, Umbra kertoi
“Minä kuulin tuon”, Matoro naurahti edelleen silmät suljettuna. “Minulla mitään ongelmia ole.”
Kuin painottaakseen jään toan ongelmatonta elämää alus pääsi ulos tunnelista, ja kylpi jälleen lämpimässä valossa. Ylhäällä lensi Bordakh-partio levitaatiokanokat hohtaen itään, kohti merta. Kewa-lintu väisti hätäisesti lauman lainvalvojia ja jatkoi tavallisten kewa-asioiden tekemistä.
“… hei, tuolla ylhäällä. Näettekö. Se on se Kapura.” Deleva yhtäkkiä huomasi ylhäällä kanavan penkereellä tulen toan.
Umbra hymyili. “Voitko pysäyttää lähimpään laituriin, lautturi?” hän kysyi matoranilta.
“Jäättekö pois jo nyt?”
“Nappaamme ystävämme mukaan”, Umbra vastasi veneen kaartaessa kohti laituria, johon johti korkeat kierreportaat penkereeltä.
“En voi ottaa enempää mukaan!” matoran vastasi. “Menen tälläkin hetkellä ihan säädösten sallimalla maksimipainolla.”
“No voi nyt pirakan piikit. Hiiteen säädökset, meillä on vielä matkaa”, Deleva tuhahti.
“En voi ottaa neljättä”, kapteeni pysyi tiukkana.
Deleva oli korottamassa ääntään kun Umbra keskeytti tämän. “Me jäämme sitten tässä pois. Kiitos avuliaisuudestasi, maatoveri.”
Kapteeni oli hiljaa. Vene osui puiseen laituriin, ja kolme toaa purkautuivat ulos. Tulen toa kapusi portaita alas kovaa vauhtia. Toivottavasti hän ei kaatuisi niissä, sillä ne olivat metalliset ja melko liukkaat, Umbra ajatteli katsellessa Kapuran kiitoa.
“Löysinpäs teidät vihdoin”, Kapura mutisi. “Eivät valehdelleet kuvaillessaan kaupunkia suureksi.”
“Kuvitella, että jotkut matkaoppaat sanovat, että täällä asuu vain tuhat matorania”, Umbra hörähti.
“Kapura, karzahni! Olet missannut aika paljon kaikkea kamalaa”, Matoro huudahti.
“Mihin te edes katositte?” tulen toa tiedusteli. “En löytänyt teitä mistään edes… ööh, joillain keinoilla.”
“Kävimme tutkimassa Jöggen juttuja, kaivoimme liian syvälle, herätimme zombiarmeijan. Ihan tavallista klaanilaisten elämässä”, Umbra heitti.
Deleva katseli hiljaisena sananvaihtoa. Hän kuitenkin kiehui kun näki Kapuran. Toa oli räjähtämispisteessä.
“Sinä lukitsit meidät sinne Arkistoihin! Mikä sinua oikein vaivaa? Mitä olin tehnyt sinulle ennen sitä?” Deleva huusi. Sylkeä pärskyi Kapuran Shaniin. Hänen kakamansa rei’istä nousi höyryä ja hiukan savua.
“Ööh”, Kapura aloitti. “Sovitaanko, ettei puhuta siitä, niin en kysy, mihin Nurukan katosi? Siis ei sillä, että kuvittelisin jotain epäilyttävää tapahtuneen.”
“Nurukan palasi takaisin vanhaan hommaansa”, Umbra puuttui. Deleva mulkaisi Uuta kulmiaan kurtistaen. “Minun on vaikea voida luottaa sinuun, Kapura. Ja Umbra lopeta tuo lapsellinen toisten asioihin puuttuminen.”
“Mitäs tässä nyt voisi sanoa”, Kapura mutisi. “Kaikki oli oikeastaan… yksi väärinkäsitys. Tarkoitan, että… Matoro ja Umbra olivat juuri kadonneet epäilyttävästi. Kuka tahansa rationaalinen yksilö päätyisi samaan lopputulokseen.”
Siinä vaiheessa Matoron oli pakko puuttua välienselvittelyyn.
“Kapura, mitä helvettiä? Kun minä kuulin Klaanissa, että sinua epäillään petturiksi, joka päästi Rautaisen Kuoleman Klaaniin, heitin koko ajatuksen romukoppaan, koska tiesin etteivät klaanilaiset tekisi mitään sellaista. Et sinä, ei Umbra, ei Deleva. Eikä edes hemmetin Joy, vaikka se voisikin tehdä mitä tahansa muuta. Se, että Dele ja Nurukan olisivat tappaneet meidät, on ehkä typerin teoriasi, minkä olen koskaan sinulta kuullut.”
“Kiitän petturikuvion mukaantuomisesta”, Kapura sanoi. “Se juuri todistaa, että kukaan ei ole luotettava. Jos me kaikki luotamme toisiimme sokeasti vain siksi, että satumme kuulumaan samaan järjestöön, on petturin kiinnisaaminen mahdotonta. Lisäksi teorioiden typeryysasteikolla Toa Puukkosilmän elementaali-inversioperiaate on paljon typerämpi, sanonpa vain.”
Matoro huokaisi.
“Tiedän.”
“Joskus olikin niin, että muihin klaanilaisiin saattoi luottaa. En tiedä enää”, hän jatkoi. “Mutta en silti usko, että sinä tai kukaan muukaan olisi oikeasti pettänyt Klaania. Sinä salaat asioita, mutta et ole ihan tyyppi, joka haluaisi tuhota koko kotimme. Rehellinen vastaus nyt; voinko minä – voimmeko me – luottaa sinuun tällä tehtävällä?”
“Tietenkin voitte”, Kapura sanoi. “Usko pois, jos tuntisit koko tilanteen, niin sinulla ei olisi lainkaan epäilyksiä.”
Ravintola, jonka kolme toaa olivat löytäneet Onu-Metrun pintatasolta, oli mukava lonkeroisen pyörittämä paikka, joka oli koristeltu etelämantereen tyyliä jäljittelevillä kuusikulmioin koristelluilla verhoilla ja tapeteilla. “Trenin taukopaikka”, luki koristeellisesti kyltissä sen oven yllä.
Toat olivat tilanneet suurimmat mustekala-annokset, joita paikka tarjosi, ja keskittyivät syömään hiljaisuuden vallitessa. Heistä itse kullakin oli paljon sulateltavaa. Siitä oli vain joitakin tunteja, kun he olivat nousseet syvältä Mustan Käden sotatornin raunioista.
Matoron naamiossa oli edelleenkin ankea lommo posken kohdalla Svarlen käsittelyn jäljiltä. Vaikka hän oli korjauttanut varustuksensa ja napannut koko setin kaikkea muutakin, hän tunsi itsensä heikommaksi. Ei fyysisesti, mutta… hän tunsi yhteytensä jäähän olevan hatara, kuin sellainen toimintaelokuvan riippusilta, jonka pahikset aina katkaisisivat toiselta puolelta. Umbran mukaan hänen toa-voimaansa oli imetty Kal-helvetissä, ja se tuntui järkevimmältä syyltä selittää heikkeneminen.
Sen sijaan Toan mieli oli kirkas ja terävä, suunnattu vain yhtä päämäärää kohti. Valmiina hakemaan Deltan seurauksista huolimatta. Hän tunsi olevansa terveempi kuin koskaan. Olihan Epsilon edelleen turvassa hänen haarniskassaan. Nimda, sehän oli syy, miksi Metru Nuilla oltiin, niinhän? Se on koko seikkailun pointti, toa vakuutti itselleen. He hakisivat sen ja palaisivat kotiin.
Umbra oli vaihtanut varusteensa uusiin, Mustalta kädeltä saatuihin vimpaimiin. Enää hengityssuojain ei haitannut kaikkea hänen puhettaan ja hän oli liittänyt tykkiinsä uuden mekaanisen käden. Valon toa oli kohdannut kirjaimellisesti menneisyytensä Mustan käden tornissa ja se ei ollut kauhean positiivinen tunne. Lisäksi hän oli käyttänyt melkein kaikki elementaalienergiansa loppuun ja se oli hitaasti palaamassa. Lhekon kuoleman uudelleenkokeminen ja Svarlea vastaan taistelu Nimdan sirun avulla olivat olleet todella raskaita hetkiä, mutta hän vihdoin oli tajunnut kuinka tärkeää oli saada sirut Klaanin haltuun. Sota voitaisiin välttää ilman pahempia verenvuodatuksia jos klaani vain käyttäisi sirua. Nurukanin paljastuminen Mustan käden kenraaliksi ja Delevan paljastuminen Kaliksi olivat yhä perin hämmentäviä asioita ja vaivasivat hänen mieltään muiden paljastusten ohessa.
Umbran mieltä painoi se, että hän ei tuntunut tehneensä tarpeeksi Klaanin eteen. Kaikki asiat tuntuivat yhä perin oudoilta. Hän tiesi todella vähän Nimdasta ja sen mahdista tai Allianssista ylipäätään. Joskus hänestä tuntui ettei hän ansainnut päämoderaattorin arvonimeä, koska ei ollut paikalla kun klaaniin hyökättiin tai siellä tapahtui jotain muita kauheuksia.
Plasman toa Deleva oli myöskin aika hiljainen. Hänellä ei ollut ollut Matoron ja Umbran kanssa paljoa yhteistä tai sanottavaa, koska hän piti ajatuksensa usein omana tietonaan. Se, että hänessä oli Toa Kalia, oli outoa ja hyvin epäilyttävää, mutta hän oli kiitollinen siitä, että oli sen avulla hengissä. Matoron ja Umbran tarinat siitä, että hänen entinen tiiminsä johtaja, Svarle, oli herätetty henkiin jumalkompleksista kärsivänä Kal-soturina oli ollut hänelle järkytys. Mutta eniten häntä kuitenkin järkytti Nurukanin ratkaisu. Vaikka maan toa olikin höpsö ja todella vanha, oli hän silti ollut yksi niistä harvoista joita hän voisi kutsua ystäväkseen. Umbraa Deleva ei enää juuri tuntenut, ei tämän Avra Nui-seikkailun jälkeen. Valon toa oli muuttunut päivä päivältä oudommaksi. Plasman toa oli kuitenkin luvannut auttaa Matoroa ja Umbraa näiden tehtävässä saada siru käsiinsä, sillä eihän hänellä ollut muutakaan. Kotisaari oli jo kauan sitten autioitunut niiden pirakan skakdien toimesta ja hän oli kuitenkin joskus tuntenut Umbran.
“No. Olettekos hyviä kirjoja lukeneet viime aikoina?” Matoro rikkoi hiljaisuuden tökkiessään haarukallaan korppujauhossa paistettua lonkeroa.
“Luin Arkistoissa lukittuna ollessani jotain homeisia kirjoja Nurukanin kanssa”, Deleva kertoi ja mussutti lonkeroa sipulihöysteen ja riisin kera. “Lelukatalogipropagandaa sanoisin”.
“Muistan olleeni juuri hakemassa sitä kirjaa Arupakista, kun vale-Kapura kävi kimppuuni ja aloitti Käsi-kaaoksen. Minusta vähän tuntuu siltä, että mahdollisuutemme päästä uudelleen Arkistoon ovat aika vähäiset.” Matoro kertoi ja nojasi taaksepäin punaiseen sohvatyynyyn.
“Se Kapura lukitsi meidät sinne lukemaan niitä typeriä kirjoja”, Deleva mutisi vieläkin. Hän ei järin pitänyt siitä oudosta hepusta. “Sillä tyypillä on selitettävää, jos joskus hänet tapaamme”.
“Kapura. Klaanin asemestari ja niitä hassuja heppuja joilla on kaksi elementaalivoimaa. Minusta hän on aina ollut hiukan outo, mutta ennen häneen sentään pystyi luottamaan”, Umbra kertoi ja muisti metsäseikkailun muutaman kuukauden takaa. Tuntui kun siitäkin olisi kulunut jo vuosia. Hän kaatoi ruokaansa lisää soijaa ja makeaa chilikastiketta.
Matoro nojasi otsallaan käteensä ja huokaisi. “Millähän me löydämme Kapsien. Hemmetti, miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa.”
“Jos kaikki olisi helppoa, olisimme keränneet tuon Nimdan jo kasaan ja antaneet Allianssille turpaan”, Umbra naurahti. Todellisuudessa hänkään ei tiennyt yhtään miten löytää Kapura täältä megapoliksesta.
“Entä jos vain jatkamme Ga-Metruun kolmisin. Ei sillä toalla ole varsinaisesti vaaraa täällä kaupungissa”, Matoro ehdotti epävarmana.
“Entä jos se Arkistoissa kohtaamamme vainoaja tulee taas tiellemme jostain? Tai Kapuran tielle?” valon toa puuttui.
“No sitten annan sen maistaa hiukan plasmaani”, Deleva kertoi. Hän oli kolmikosta se jolla oli eniten voimia jäljellä, koska ei ollut joutunut Karzahnin jälkeen pahemmin taistelemaan.
“Minä hajoan”, Matoro kommentoi. “Jos pitäisi vain noutaa sirumme, kaikki olisi helppoa. Mutta täällä on liikaa muuttujia, liikaa villejä kortteja, liikaa vaihtoehtoja. Emme edes tiedä kuka meidät yritti tappattaa Arkistoissa.”
“Meidän pitää vain ryskiä eteenpäin, tuli eteemme vaikka niitä Yö Kauhun tappajarobotteja tai jotain muita hirvityksiä. Nimdan ja Arupakin etsintä on matkamme päämäärä, Mustassa kädessä vierailu oli vain sivupolku. Nyt olemme taas oikealla polulla”, valon toa kertoi määrätietoisesti.
“Uu. Rehellinen päätös. Etsimmekö Kapuran vai jatkammeko ilman häntä?” Matoro kysyi.
“Olen aika varma, että törmäämme jotenkin häneen vielä matkamme aikana, koska hakeudumme mekin todella outoihin mestoihin”, Umbra vastasi. “Jatkamme siis matkaamme sen Arupakin luokse. Sen nimi on vähän liian tutun oloinen”.
Syvä huokaus. “Selvä. Siinä on järkeä”, Matoro vastasi. “Lähdetään”, hän jatkoi ja tunsi, miten Delta odotti häntä siellä jossakin. Tai niin hän ainakin halusi tuntea.
Astun ulos vankilastani takaisin päivänvaloon. Pysähdyn hetkeksi muistelemaan kaikkia niitä uhrauksia, jokaista henkeä ja jokaista tippaa verta, jotka vapauteni vuoksi vuodatettiin. Nyt katson taakseni ja näen tulta. Katson eteeni ja näen armadan. Mahdottoman armadan. Jokaisen laskelman ja ennustuksen vastakohdan. Näen edessäni maailman, jolla on vielä toivoa.
Puristan mustan käteni nyrkkiin. Käsistä toinen pitelee veistä. Se liukuu nyrkkiin puristetun ranteeni läpi. Alhaalla odottava kylmä meri nielee raajan. En välitä verestä. En tunne sitä. Välitän vain kaksoisauringoista, joiden valosta osaan taas nauttia.
On taas hiljaista. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen kuulen taas omat ajatukseni. Mutta hiljaisuudesta kuuluu myös kuiskaus. Unohdettu ääni, joka jo kauan sitten hukkui hulluteen. Ja nyt, kun on taas hiljaista, kuulen sen. Minä muistan jälleen.
Tunnen kivun. Näen veren, joka on muodostanut lammikon alleni. Mutta veitseni työ ei ole se, joka minuun sattuu, vaan menneisyyteni. Ja nyt muistan jälleen, miksi tein sen. Ymmärrän, miksi valitsin tieni. Tekisin sen uudestaan. Tekisin tuhat kertaa. Katson jäljellä olevaa kättäni. Ymmärrän sitä nyt. Ymmärrän, miksi se on. Kohotan sen, vaikka lupasin etten.
Terä lävistää vatsani. Tietenkin lävistää. Lupasinhan kohdata itseni.
Terä on suuri. Se tekee työnsä. Katson taakseni ja näen lapseni. Hän pudistelee päätään.
”Ei enää.”
Ymmärrykseni yhtyy sanoihin. Annan terän kääntyä sisälläni. Päästän itseni kaatumaan. Kipua pääsee pakoon vain yhdellä tavalla.
Ja pudotessani katson vielä kerran. Katson menneeseen. Muistan tarinan. Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä.
Veden lopulta syleillessä elotonta ruumistani löydän itseni kotoa. Täällä saisin levätä rauhassa…
… ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.
PROLOGI
Mustan Käden tukikohta – yhdeksän vuotta Metru Nuin sodan jälkeen
Oli yö. Räjähdys vavisutti komentotornia sen pohjimmaisimpia kerroksia myöten. Käytäviä pitkin juoksevat vahkit alkoivat hälytysten käynnistyttyä kiitämään hätäprotokollien näille määräämiin asemiin. Numeroa 12 esittävän kyltin alla auennut massiivinen hissi täyttyi aseistetuista sotilaista, jotka ampaisivat kohti yläkerroksien kamppailua.
Seuraava osasto jäi siistissä rivistössä hissin eteen odottamaan sen paluuta. Mekaanisten keskenään identtisten sotureiden taakse löntysteli kuitenkin vielä yksi, hieman muista poikkeava hahmo. Tovereitaan raskaammin panssaroitu hopeinen vahki rynni hissin palaamista odottamaan jääneiden joukkojen läpi suoraan metallisten liukuovien eteen. Vahkin oikea käsi näpräili hermostuneena hihnaa, jolla kolmipiippuinen kivääri oli kiinnitetty hänen selkäänsä. Toisin kuin sieluttomat toverinsa, Cody oli hermostunut.
Liukuovi tilan vasemmalla laidalla sihahti auki ja Cody kääntyi kohti sen suunnalta naputtavia juoksevia jalkoja. Kevyesti sonnustautunut punamusta vahki juoksi kohti hissiä pälyillen huolestuneena ympärilleen. Yläkerroksista aaltoilevat tärähdykset tekivät naisen matkanteosta epävakaata. Selvästi pitkän matkan juossut vahki yritti yhä tasata hengitystään.
”Mitä pirua oikein tapahtuu? Kaikki yhteydet menivät poikki!”
Cody heilautti päätään kohti kattoa irvistäen samalla kasvot täynnä inhoa.
”Metsästäjiä. Iskivät suoraan generaattoriin. Automaattipuolustukset ovat alhaalla ja nyt ne ovat edenneet viestintäkeskukseen.”
Kilahdus. Hissi oli palannut ja sen ovet aukesivat. Keskustelevan kaksikon taakse asemoituneet vahkit alkoivat marssimaan sisään.
”… metsästäjiä? Kuinka paljon niitä oikein on? Ja miksi tämä koko paikka tärisee?”
Cody pudisteli päätään ystävänsä kysymystulvan keskellä toinen käsi tiukasti hissin oven karmilla estäen sitä sulkeutumasta. Tämä peruutti hitaasti sisään yrittäen samalla vältellä nuoren naisen järkyttynyttä, mutta syyttävää katsetta.
Xen pudisteli päätään epäuskoisena ja otti askeleen lähemmäksi hissiä vain saadakseen hopeisen keskustelukumppaninsa suoraan eteensä tukkimaan tien.
”Cody… mitä sinä et kerro minulle?”
Parinkymmenen hissiin ahtautuneen sotilaan eteen asettautunut vahki napsautti selkäänsä kiinnitetyt hihnat auki ja yhdellä heilautuksella nosti valtavan aseen käsiensä varaan valmistautuen yläpuolella odottavaan taisteluun.
”Olen pahoillani… sinun pitäisi varmaan kokeilla äitisi kommunikaattoria.”
Hämmennys Xenin kasvoilla vaihtui raivoon. Hän heittäytyi kohti hissin ovia vain törmätäkseen niihin niiden sulkeuduttua. Kaksi nyrkkiä jäi turhautuneena hakkaamaan paksua metallia. Cody oli jo aloittanut matkansa kohti maanpäällistä kaaosta.
Turhautunut vahkityttö kääntyi ja lähti rynnimään kohti aulatilan toiselle sivulle rakennettua sermikompleksia. Väkivaltaisesti ensimmäisen vastaan tulleen toimistopisteen näyttöpäätteen esiin kiskottuaan ruudulle ilmestyi Mustan Käden kommunikaatioikkuna. Hän selasi hetken löytäen lopulta N-kirjaimen kohdalta etsimänsä nimen. Xen jäi hermostuneena odottamaan vastausta ylhäältä kaikuvien tärähdyksien sammuttaessa muutaman kattovalon toimiston ympäriltä.
Muutaman piinaavan sekunnin jälkeen yhteys aukesi ja staattisen rätinän keskelle ilmestyivät siniset veden toan kasvot. Huone, jossa toa vastaanotti Xenin yhteydenoton, näytti olevan liekeissä. Xenille kovin kaukaiset tärähtelyt ilmenivät toan tilassa valtavina. Sammuttimia raahaavia oransseja vahkeja parveili katkuisen huoneen taustalla, kun toa yritti saada selvää kuvasta omalla näytöllään.
”K- *krrh* Kuka siel- *krrh* -lä? Yhteys on pett- *krrh* -ttämässä. Menkää *krrh* suojaan ja pysykää siellä!”
Xen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen ja huomasi edessään olevalla pöydällä pienen kuutionmuotoisen lähettimen. Hän painoi sen pintaa saaden pienikokoisen lautasantennin työntymään esiin sen sisältä. Kuva toan ja Xenin välillä selkeytyi. Veden toan Rurun peittämille kasvoille levisi huojennus.
”Xen! Luojan kiitos olet edelleen siellä. Saitko Codyn viestin? Älä missään tapauksessa tule ylös! Täällä on kuolemanvaarallista.”
Räjähdys. Liekehtivää roinaa syöksyi ryöppyinä toan taakse ja tämä joutui kumartumaan ulos kuvasta suojautuakseen. Kauhusta pahoinvoiva Xen puristi näyttöään sen sivuilta jo hieman liian kovaa. Ympärilleen pälyilevä veden toa nousi takaisin kuvaan nauliten katseensa suoraan nuoren vahkin silmiin.
”Xen… ne pääsivät reaktoriimme, eikä aikaa ole enää paljon. Aion eristää maanalaiset kerrokset. Pysy siellä, missä olet ja etsi mahdollisimman suojaisa paikka ennen ytimen sulamista.”
Toa laski katseensa ja kävi ahnaasti näppäimistönsä kimppuun. Xen hätkähti, kun kaksikymmentä metriä kiinteää metallia kymmenkunta kerrosta hänen yläpuolellaan alkoi hitaasti liikkumaan. Hän käänsi hätääntyneenä katseensa takaisin näytöllä työskentelevään toaan.
”Älä! Minä tulen sinne. Tulen ja autan. Pääsemme vielä pakoon, jos lähdemme yhdessä. Emmekö niin… emmekö… me voisi… vain mennä?” Xen yritti epätoivoisesti vetää henkeä sanojensa välissä. Hänen särkynyt äänensä pysyi kasassa vain vaivoin.
Codyn johtama ryhmä vahkeja oli sillä aikaa saapunut määränpäähänsä ja kaksi sen sotilaista kiirehti räjähdyksien suunnasta Nizin luokse. Toa kääntyi saapuneita sotilaita kohti samalla, kun Xen käänsi näyttönsä sivusta äänenvoimakkuutta suuremmalle kuullakseen keskustelun.
”Professori, olemme aloittaneet Herran evakuoimisen. Pyydämme teitä lähtemään mukaamme ja poistumaan rakennuksesta välittömästi.”
Toa nyökkäsi ja vahkit jatkoivat matkaansa, kunnes nämä katosivat kuvasta. Nizin kasvot kääntyivät takaisin näyttöön ja Xeniin. Rauta kaksikon välillä liikkui edelleen. Kaukaa Xenin yläpuolelta kaikuva metallin pirstoutuminen kieli rautasinetin saavuttaneen torneja yhdistävät hissikuilut.
”Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”
Xenin hengitys oli muuttunut taas raskaaksi. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.
”Mutta… tehän tulette takaisin? Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”
Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellessaan Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan tytärtään suoraan silmiin hän käänsi katseensa suuntaan, johon Codyn väki oli hetki sitten kadonnut. Hänen katseensa oli selvästi nauliintunut johonkuhun. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.
”Hyvästi, rakas.”
Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin vallassa hän mursi näytön reunat puristuksensa alle.
”ÄITI! ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”
Mutta yhteys oli jo katkennut.
Epätoivo otti vallan vahkista, joka yritti epätoivoisesti saada yhteyttä palautettua. Yritys toisensa jälkeen osoittautui turhaksi. Linja ylämaailmaan oli katkennut lopullisesti.
Signaalinvahvistin rusentui surun murtaman vahkin pöytää takovan nyrkin alle. Hylätyksi tulemisen raivosta rääkyvä tyttö vajosi hitaasti selkä seinää vasten lattialle, jossa hän antoi kasvojensa kaatua käsiinsä. Kerroksia vavisuttava paineaalto kaatoi seiniä Xenin ympäriltä, mutta hän ei enää reagoinut niihin.
Siitä epätoivon ja surun täyttämästä hetkestä hänen elämänsä alkoi muovautumaan. Tuomittu vangiksi koneiden täyttämään tukikohtaan vailla pääsyä pois. Xenistä oli tullut ajan itsensä vanki. Vuosikymmeniä kestävän yksinäisen piinan uhri. Ennen niin elämäniloisen vahkin hymyt kuluivat aikojen saatossa pois. Loputtomilta tuntuvat päivät ilman aurinkoja painoivat ryhdin kasaan. Ja kun Xen tuijotteli punkassaan toivonsa menettäneenä huoneensa kattoa, hän kaipasi kaikkein eniten vain yhtä asiaa: toista sielua, jonka kanssa jakaa ikuinen vankeutensa.
Aina siihen asti, kunnes kaksi Bio-Klaanin toa-sankaria romahdutti kerroksen hänen niskaansa Mustan Käden haamut kohdattuaan…
NYKYHETKI
Killjoyn puhuvia jäännöksiä tuijottavat toat vilkuilivat hetken ympärilleen yrittäessään hahmottaa vahkien asuttamaa vankkatekoista huonetta. Suurin osa tilan seinämistä oli vuorattu jykevillä metallisilla säilytyslaatikoilla. Huoneen molemmilla sivuilla hohti oransseja telineillä seinään upotettuja näyttöjä. Niiden ääressä vielä hetki sitten työskennelleet vahkit olivat siirtäneet huomionsa pois tehtävistään toien rysähtäessä sisään. Huoneen läsnäolijoista sieluttomimmat seisoivat täysin liikkumatta katseet naulittuina Matoroon ja Umbraan. Sortuvan kerroksen jyly heidän takaansa oli viimein alkanut hiljenemään.
Hopeahaarniskainen vahkikomentaja nojaili kädet ristissä huoneen oveen samalla, kun kumarassa kylkeään pitelevä Killjoy irvisteli hetken kääntäen sitten katseensa Matoroon.
”Eikös sinun pitäisi olla kuollut?”
Matoro tuijotti Killjoyn vaikeaa kulkemista kulmat kohollaan. Umbra kääntyi hämmentyneenä katsomaan Matoron reaktiota.
”Pitkä tarina… Sisältää makutan ja yhden tosi tosi kamalan paatin. Sinunhan tässä kuollut pitäisi olla.”
Killjoy pudisteli hiiltyneitä kasvojaan yrittäen samalla kivuliaan näköisesti suoristaa selkäänsä.
”Pitkä tarina sekin. Se makuta möi minut Purifierille… eikä se kohtaaminen mennyt ihan suunnitellusti.”
Umbran katse sinkoili vuoropuhelua pitävän kaksikon välillä.
”Purifier? Mutta eikös hänenkin pitäisi olla kuollut?”
Killjoy naurahti varovaisesti Umbran kommentille vasen käsi entistä tiukemmin kylkeään puristaen. Hän heilautti päätään sivulle merkiksi vahkeille palata takaisin asemiinsa. Päätteiden äärellä puuhailevat sotilaat kääntyivät takaisin näytöilleen ja näiden sormet alkoivat taas vipeltää hologrammisilla näppäimistöillä.
Oveen nojaileva oikean silmänsä hajottanut vahkikomentaja lähti huoneen perälle laahustaneen Killjoyn ja tätä seuraavien toien perään. Umbra taas tuijotti Killjoyn rinnalla kulkevaa generaattoria työntävää vahkia. Pienellä tarkastelulla toa kykeni erottamaan laitteen keskuksessa tusinan kirkkaita, hieman nyrkkiä pienempiä kuulia, jotka pumppasivat energiaa Mustan Käden kenraalin sisuksiin.
Hetken jälkeen viisikko saapui huoneen perälle, jossa Killjoy kömpelösti kampesi itsensä rautaiselle penkille. Johdot Killjoyn selässä vääntyivät epämukavan näköisesti seinää vasten. Vasta lähietäisyydeltä Matoro huomasi Killjoyn jo valmiiksi runnellun ruumiin olevan täynnä tuoreita ruhjeita ja palovammoja. Killjoy kuitenkin aloitti puhuttelun, ennen kuin Matoro ehti aloittaa uteluaan.
”Noh. Kohtasitteko te ne?”
Päitään viime tuntien tapahtumista edelleen selvittelevät toat pysyivät hetken vaiti, kunnes Umbra viimein nyökkäsi vastaukseksi.
”Kohtasimme… ja taistelimme.”
Ylemmässä kerroksessa kohdatut hopeiset kauhut kalvoivat valon toan mieltä. Lhekon viimeiset sanat kaikuivat edelleen hänen korvissaan. Toan kädet puristuivat nyrkkiin. Killjoyn huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Matoron oikeaan nyrkkiin, joka puristi yhä tiukasti sinistä sirua.
”Tuollako?”
Matoro käänsi katseensa Killjoyn nyökkäämään suuntaan ja hätkähti. Hän höllensi otettaan huomatakseen vain puristaneensa kätensä haavoille. Oliko hän tosiaan pitänyt sirua otteessaan koko pakomatkan ajan?
Killjoy tuntui olevan sirun läsnäolosta vähintäänkin yhtä kiinnostunut. Hänen ja Matoron katseet kohtasivat.
”Saanko?”
Matoron hengitys salpautui Killjoyn kysymyksestä. Seuraavaksi hän säikähti omaa reaktiotaan. Tuskanhiki kasvoillaan Matoro vilkaisi viereensä, jossa Umbra tuijotti tätä kulmat kurtussa. Tämän katse sai Matoron lopulta nöyrtymään ja hieman vapisten antamaan sirun Killjoyn ojennettuun käteen.
Killjoyn keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Hän nosti Nimdan aivan silmiensä eteen samalla, kun tämä painoi sormella takaraivoaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja tietoa alkoi vilisemään hänen silmissään. Hetken ajan sirua, ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Hän nosti katseen hetkeksi ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.
”Hyvä.”
Hitaasti Killjoy siirsi Nimdan ympärille suljetun nyrkkinsä kohti Matoroa, joka otti sirun takaisin haltuunsa. Umbra seurasi, kuinka siru katosi Matoron tarvikevyön uumeniin, jonka jälkeen hän kääntyi seuraamaan huoneen vahkien puuhia. Muutama availi seinien viereen nostettuja laatikoita ja osa puhdisti kivääreitään. Lukuun ottamatta toia seurailevaa yksisilmäistä hopeahaarniskaista vahkia, kaikilla näytti olevan jotain tekemistä.
Matorokin vilkaisi hetkeksi taakseen, mutta kääntyi taas nopeasti kohti istuvaa Killjoyta. Kenraalin puhutteleminen tuntui toasta omituiselta. Hän oli tottunut katsomaan ylöspäin tämän kanssa keskustellessaan. Toa oli kuitenkin päättänyt, että kiusallisten lyhyiden sananvaihtojen aika oli ohi. Hänen täytyi sanoa sanottavansa.
”Kuules… normaalisti olisin hyvin iloinen löytäessäni tutut… kasvot näin kaukana kotoa, mutta kaiken tuon jälkeen löydämme sinut täältä ja noh, tämä kaikki tuntuu väärältä. En haluaisi kyseenalaistaa mitään, mutta mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?”
Killjoy käänsi katseensa hetkeksi maahan miettien tarkkaan seuraavia sanojaan. Umbra oli yhä selin häneen, kädet ristittynä ja silmät naulittuna huoneen vahkeihin.
”Ne, mitä olette tänään kohdanneet… ovat olleet yhtä lailla murhe minulle kuin teillekin. Juuri nyt meillä on tärkeämpiä asioita huolenamme.”
Matoro irvisti, mutta ei sanonut mitään. Umbra oli kääntänyt katseensa maahan pitäen selkänsä kuitenkin edelleen kohti Killjoyta.
”Jouduin todistamaan ystäväni kuoleman jo toisen kerran.”
Killjoy ja Matoro kääntyivät molemmat katsomaan itsekseen murisevaa toaa. Kätensä tiukasti nyrkkiin puristanut Umbra kääntyi kohti kenraalia puhdas raivo kasvoillaan. Toa otti muutaman vihaisen askeleen kohti epäergonomisesti lattiarajan lähellä istuvaa Killjoyta sormi syyttävästi osoittaen.
”MINÄ KATSOIN JA KOIN JO TOISEN KERRAN, KILLJOY! ME LÖYDÄMME KAAPPISI, LUURANKOSI JA SINUT ITSESI KAIKKI SAMAN HELVETIN KATON ALTA! ÄLÄ EDES KUVITTELE LUIKERTELEVASI TÄSTÄ ULOS SENKIN… PETTURI!”
Matoro nosti ehjän kätensä puolustuskyvyttömän Killjoyn ja Umbralle hyvin epätavallisen tunteenpurkauksen väliin. Keltamusta soturi ei kuitenkaan ollut edes aikeissa muuntaa sanallista hyökkäystään fyysiseksi, vaan pettyneesti tuhahtaen käänsi jälleen selkänsä muille jättäen Matoron seisomaan epämukavasti kaksikon väliin.
Jään toa pudisteli hiljaa päätään ja naulitsi sitten silmänsä Killjoyyn, jonka katseesta välittyi lähinnä uteliaisuus. Vaikka Umbra lukeutuikin hänen pisimpään tietämiin klaanilaisiin, kaksikko ei koskaan ollut varsinaisesti oppinut tuntemaan toisiaan. Umbran ilmoille päästämä raivo oli Killjoyn kokemista lajinsa ensimmäinen.
”Mainitsit tärkeämmät asiat. Mikäköhän mahtaa olla äskeistä hyvin lähellä ollutta hengenlähtöä tärkeämpää?”
Killjoy nyökkäsi, mutta ei Matorolle, vaan hänen ohitseen. Tilannetta sivummalta seurannut yksisilmäinen vahki suoristi selkänsä ja asteli kolmikon luokse rennoin askelin. Tämä viittoili toat mukaansa huoneen vasemmalla reunalla hohtavalle näyttöruudulle. Matkallaan tämä kätteli nopeasti läpi molemmat yksikätiset toat.
”Komentaja Cody. Tapasimme hetkellisesti Xialla.”
Matoron kättä puristanut vahki näytti toasta etäisen tutulta, joten toa nyökkäsi ja viittoili sen jälkeen kohti oranssina hohtavaa näyttöä.
”Mitä sinulla on siinä?”
Codyn sormet alkoivat kuluttaa näppäimistöä armottomasti ja hetken päästä toakaksikon silmille avautui kartta. Matoro vilkaisi ensin huolestuneena toveriaan ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin vahkiin.
Codyn toia kohti kääntämä näyttö sisälsi kolmiulotteisen Metru Nuin kartan ja sillä hohtavat kaksi pistettä. Pisteet olivat animoituja ja ne molemmat noudattivat hyvin samankaltaista liikerataa rannikolta kohti Onu-Metrua. Määränpäähänsä saavuttuaan pisteet kuitenkin vaihtoivat järjestystä. Matoro teki jo oman päätelmänsä, mutta antoi vahkin kuitenkin selittää.
”Olemme seuranneet etenemistänne siitä asti, kun tulitte Metru Nuille. Emme varsinaisesti yllättyneet, kun saavuitte tänne, mutta se mikä meitä huolestuttaa on tuo toinen piste…”
”… joka näyttää seuranneen meitä etäisyydeltä koko reissun ajan”, Umbra täydensi nyrpeästi. ”Kunnes se ohitti meidät.”
”Hetkonen, hetkonen. Miten te edes olette kyenneet jäljittämään meitä täältä käsin?”, Matoro ihmetteli. Cody reagoi vain naurahtamalla.
”Musta Käsi on aina ollut aika… vainoharhainen, joten kehitimme järjestelmän, jolla pystymme havainnoimaan Käden teknologiaa. Sillä pyrittiin varmistamaan, ettei kalustoa päädy vääriin käsiin. Tänä päivänä se taas on osoittautunut käteväksi vakoilumenetelmäksi.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro vilkaisi vyöltään roikkuvaa Mustan Käden hajonnutta ionikatanaa.
”Olisihan se pitänyt arvata.”
Cody kohautti olkiaan ja palasi takaisin monitorin pariin.
”Seurantalaitteistomme on hieman kiireessä kasattu, mutta teitä seurannut signaali vaikuttaa silti aivan naurettavan voimakkaalta. Lisäksi…”
Vahki hiljeni hetkeksi. Umbra ja Matoro katsoivat taakseen, jonne Killjoy koneistoineen oli hiljalleen siirtynyt.
”… se teidänkin signaalinne oli hetken ajan… erikoinen.”
Umbra viittoili komentajaa jatkamaan. Matoro pälyili hermostuneen oloisena taakseen ilmestynyttä kenraalia, mutta kiinnostus Codyn luentoon sai toan kuitenkin vaihtamaan huomionsa kohdetta.
”Oliko teidän matkassanne ketään muuta silloin, kun saavuitte?”
Matoro kääntyi kohti toveriaan silmät pyöreinä. Umbra joutui selventämään ajatuksiaan pienen hetken, kunnes tajusi saman.
”Ei pirulainen, se pikkukaveri!”
Killjoyn huomio heräsi välittömästi. Hiilenharmaa teknosaatana astui nopeasti toien rinnalle kiristäen johtoja selässään äärimmilleen.
”Pikkukaveri? Millainen?”
Keskusteluun syntynyt jännitys sai Umbran hetkeksi unohtamaan epäilyksensä kenraalia kohtaan ja toa selitti käsillään samalla elehtien.
”Sellainen matoranin korkuinen. Pukeutuu mustaan ja puhuu vähän hassusti. Vaikutti tuntevan paikat. Oli tuolla oviaukolla istumassa, kun saavuimme tänne.”
Jo kohdassa ”puhuu hassusti” Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Hopeahaarniskainen vahki alkoi välittömästi naputtelemaan tietokonettaan saadakseen tarkempaa tietoa hetkellisestä oudosta signaalista. Killjoy otti kunnolleen kenties liiankin rivakan askeleen kohti Umbraa jatkaen kuulusteluaan.
”Se oli… hetkonen nyt. Se oli vielä silloin vähän ylempänä. Silloin kun se ensimmäinen kerros romahti. Sen jälkeen häntä ei enää näkynyt… eikä meillä ollut enää oikein aikaa etsiä häntä.”
Cody kääntyi kohti kenraalia uusi köntti dataa vilistessä näytöllään.
”Jep. Näyttäisi pitävän paikkansa. Signaali normalisoituu juuri pari kerrosta ennen meitä. Sen jälkeen sen luomat häiriöt katoavat.”
Umbra ei edes ehtinyt avaamaan suutaan komentajan tekemästä kyseenalaistuksesta, kun Killjoy jo vilkaisi kohti mietteliästä Matoroa.
”Ja ennen kuin alan toimeen… kertokaahan vielä, että miten te pääsitte alunperin sisään.”
Umbra vilkaisi taakseen. Oli jään toan vuoro virkistää muistiaan.
”Se sinun kakkosmiehesi, Saraji. Antoi meille sellaisen avainkortin ihan tätä reissua varten.”
Cody irvisti. Kauhu oli ilmestynyt Killjoyn runnelluille kasvoille. Molemmat toat olivat yhtä mieltä. Se ilme ei luvannut hyvää.
”Se… se saamarin kaksinaamainen ongelmajäte.”
Kuin tyhjästä, oli virta palannut kenraalin jalkoihin. Johtoja väkivaltaisesti selästään irti repivä Killjoy alkoi kovaan ääneen ärjymään käskyjä huoneen vahkeille. Salamannopeasti huoneen sivuille asetellut kontit alkoivat aueta ja konetuliaseet levitä sotilaiden joukossa. Matoro ja Umbra seurasivat tilannetta hämmentyneenä. Päätteen äärellä, toien takana, tilannetta huolestuneena seuraava Cody päätti valaista uusia tuttaviaan.
”Tämä kartta, jonka juuri näytin… ja se piste joka teitä seurasi… Noh, ei teknisesti ottaen seurannut juuri teitä.”
Toakaksikon ilmeet sisälsivät edelleen yhtä paljon hämmennystä kuin ennen Codyn puheenvuoroakin. Hopeahaarniskainen vahki oli siirtynyt rullaamaan näytöllä edelleen värisevää karttaa laajemmaksi. Toisensa kompleksin sisällä ohittavat pisteet saapuivat taas näkyviin.
”Te olitte avain. Harhautus. Tapa päästä sisään. Mitä hän todella etsii, oli teidän mukananne vain hetken.”
Ja silloin Umbra tajusi. Muistikuvat Klaanin pihamaalla käydystä taistelusta ionikatanalla varustetun vahkin kanssa palasivat nopeasti hänen mieleensä. Sininen kuula, jonka Saraji oli vienyt mukanaan. Oranssi valo, joka oli kajastanut läpi Lähetin mustien siteiden, kun toat ensi kertaa tapasivat tämän. Valon toan kädet puristuivat nyrkkiin. Palapeli toan mielessä oli miltei kokonainen.
”Kuulat. Hän etsii niitä pirun kuulia.”
Cody nyökkäsi myöntävästi. Vahki otti muutaman ripeän juoksuaskeleen ottaakseen huoneen toiseen päähän siirtyneen kenraalin nopeasti kiinni jättäen samalla Umbran selittämään Klaanin saaren tapahtumia uutispimennossa eläneelle Matorolle.
Huoneen perällä kaksi jo aseensa vastaanottanutta vahkia työnsivät vaivalloisesti kahta metallista hyllystöä erilleen paljastaen niiden takaa piilotetun uloskäynnin. Killjoy oli kumartunut istumapaikkansa luokse raahatun harmaan säkin ylle. Robottikädet penkoivat sen pääasiassa punaisesta metalliromusta koostuvaa sisältöä.
Entisen haarniskansa romuista nousi nopeasti vahingoittunut, mutta niukin naukin kasassa oleva muuntaja ja siihen liitetty energialuoteja sylkevä konetuliase. Kenraalin vasen käsi tunnisti sen, ja hän kiskoi sen paikalleen ranteen koloihin. Killjoy tutki hetken aseensa kuntoa, osoitteli sillä hetken eteensä ja totesi olevansa tyytyväinen. SIllä aikaa Cody oli seurannut johtajansa puuhia. Hermostunut komentaja oli nostanut jo oman, kolme kertaa muita suuremman ja piipukkaamman kiväärin selkäänsä ja valmistautui varoittamaan toimeen käynyttä kenraaliaan.
”Killjoy… se, että pystyt kävelemään ei vielä tarkoita, että olisit valmis taistelemaan. Et varsinkaan tuolla”, vahki saarnasi osoitellen kohti Killjoyn käteen liitettyä energiasyöppöä. ”Jos Saraji on täällä, me hoitelemme hänet. Meitä on täällä nyt kahdeksantoista. Sinä voit hyvin jäädä latailemaan akkujasi.”
Hieman liian myöhään Cody tajusi sanojensa mahdollisen loukkaavuuden, mutta Killjoylla ei ollut aikaa tarttua muotoseikkoihin. Raivosta kihisevä kenraali oli jo astunut hyllyjen takaa paljastuneelle oviaukolle ja näpytteli suojakoodia sen viereen upotettuun paneeliin.
”Jos se pirulainen kääntää minulle taas selkänsä, olen minä myös se, joka päättää sen romukasan säälittävän elämän. Minä en lataile akkujani, ennen kuin se rautanaama on sulatettu seuraavaan haarniskaani.”
Cody huokaisi päätään pudistellen. Hänen uskonsa johtajansa järjen tasoon pieneni Killjoyn jokaisella lauseella. Hän ei kuitenkaan lähtenyt kyseenalaistamaan, vaan viittoi huoneen vahkeja asettumaan peräänsä Killjoyn ollessa jo valmiina astumaan suljetun huoneen ulkopuolelle.
Matoron ja Umbran hiljainen sananvaihto keskeytyi, kun hiilenharmaa, niukin naukin aseistettu kenraali ärjyi heille oviaukosta.
”Minä todella, todella toivon, että te jätitte kaikki ne hopeiset pirulaiset kuolemaan. Koska jos ette, niin tämä reissu saattaa tehdä kipeää.”
Umbra ja Matoro vilkaisivat huolestuneena toisiaan, mutta seurasivat kuitenkin, kun mekaaninen osasto lähti marssiin ja katosi käytävän pimeyteen.
Taskulamppujen kapeat valokiilat sinkoilivat pitkin käytävän seiniä. Vahkikiväärien pohjiin kiinnitetyt taskulamput heiluivat näiden hitaan etenemisen tahdissa. Joukkoa johtavan kenraalin visiiri oli singahtanut taas tämän silmien suojaksi, ja skannasi edessä jatkuvaa loputonta käytävää. Killjoyn rinnalla kävelevä Cody ja aivan heidän takanaan talsivat Matoro ja Umbra eivät enää hetkeen olleet sanoneet sanaakaan. Päättäväisen kenraalin johdolla kulkeva joukkio ohitti huoltoluukkuja toistensa perään jättäen ne kuitenkin pääosin huomiotta. Kenraali etsi jotain tiettyä, eivätkä joukkiosta omaan ajatteluun kykenevät halunneet häiritä tämän keskittymistä.
Sen sijaan tämän keskittymisen rikkoi kolina seinien sisältä. Metallia raapiva kipitys ohitti joukkion heidän vasemmalta puoleltaan ja vahkit, Cody mukaan lukien, salamannopeasti nostivat aseensa kohti ohikiitävää meteliä. Matoron käsi oli jo eksynyt katkenneen ionikatanan kahvalle. Joukkion kärkinelikko vaihtoi nopeasti katseita ja pienen hiljaisuuden jälkeen Cody laski seinää kohti osoitetun aseensa ja loput vahkit seurasivat esimerkkiä. He jatkoivat matkaa.
”Mikä tuokin oli? Kivirottia seinien sisällä?”, Matoro mietti ääneen. Umbra kohautteli olkiaan. Cody kääntyi katsomaan Killjoyta, joka hiljaa murahti vastauksensa.
”Kalit ovat vain toiseksi pahin asia, jonka voitte täällä kohdata.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Tällä kertaa jään toa ei kuitenkaan halunnut jättää aihetta, vaan odotti taas hetken ja siirtyi jatkokysymykseen.
”Etkä arvatenkaan halua jakaa tietoasi? Vaikka olemme täällä kaikki samassa veneessä? Jumissa historian sisällä, paikassa jossa jokainen asia, elävä tai eloton, tahtoo saada meidät hengiltä?”
Killjoy pysähtyi. Ryhmä hänen takanaan pysähtyi. Harmaat kasvot kääntyivät katsomaan kysymystulvan esittänyttä toaa, mutta Matoron odottama vihainen katse paljastuikin huolestuneeksi, miltei masentuneeksi. Punaisena hohtavat silmät katsoivat hetken maahan ja sitten taas toaan. Kenraalin ääni oli hyvin varovainen ja hiljainen. Aivan kuin tämä olisi pelännyt jonkun kuulevan.
”Miksi oikein luulet, että lähdin täältä?”
Killjoyn yksinkertainen vastaus aiheutti Matoron päässä hyvin monimutkaisen reaktion. Joukkio toan ympärillä lähti jälleen liikkeelle ja Matoro joutui ottamaan muutaman epämukavan sotilaiden välistä pujottelevan harppauksen saadakseen kärjen taas kiinni.
Hän ei tosiaan ollut koskaan ajatellut sitä. Hänen, kuten useimpien mielessä Killjoy oli pimeyden metsästäjä. Sellaisena hän oli Klaaniin saapunut ja sellaiseksi myös väen mieleen jäänyt. Mutta kyllähän Matorokin muisti Killjoyn sodasta. Oli jopa taistellut samalla rintamalla muutamaan otteeseen. Ne päivät vain tuntuivat kovin kaukaisilta. Kenraalin hopeiset nuoret kasvot, jotka kompleksin ylimmässäkin kerroksessa vielä komeilivat, tuntuivat unohtuneen Metru Nuin historiaan. Siitä miehestä ei tuntunut olevan enää mitään jäljellä. Sen sijaan Matoron edessä talsivaa runneltua ja katkeroitunutta kenraalia tuntuivat ajavan aivan uudet voimat.
Killjoyn vastakysymys kaikui edelleen jään toan korvissa. Miksi tosiaan? Miksi Killjoy oli jättänyt kotinsa? Miksi hän loikkasi kelkkaan, jota vastaan hän oli taistellut vuosia? Ja silloin Matoron aivoihin ilmestyi looginen jatkokysymys: Mitä hän aikoi nyt? Mitä hän on tehnyt Klaanissa kaikki nämä vuodet? Kymmenistä yhteisistä tehtävistä huolimatta Matoro ei voinut väittää tuntevansa kenraalia kovin hyvin. Hän puhui harvoin, sooloili aina tilaisuuden saadessaan ja kieltäytyi täysin puhumasta itsestään. Killjoylle jokainen yhteinen matka oli aina vain tehtävä muiden joukossa.
”Miten iso tämä paikka oikein on? Olemme kulkeneet suoraan jo varmaan viisi minuuttia, eikä käytävän päätä edes näy! Ja minä luulin, että me romahdutimme koko kerroksen.”
Umbran huomio katkaisi Matoron ajatuksenkulun. Valon toan huomio oli aiheellinen. Vasta nyt heille alkoi valkenemaan, miten valtavasta tukikohdasta olikaan kyse. Jokainen kahdestatoista kerroksesta oli yhtä naurettava halkaisijaltaan. Umbra ei pitänyt ajatuksesta, että hän ei ollut nähnyt matkallaan alas kuin murto-osan kompleksin tarjoamista kauhuista.
”Halkaisija on puoli kilometriä. Malli on ryöstetty metsästäjien sotatorneista, mutta skaalaa kasvatettiin käyttötarpeiden mukaan”, Killjoy selosti pälyilynsä keskeltä. Joukkion vauhti oli hidastunut entisestään. He alkoivat lähestyä määränpäätään Killjoyn ja Codyn molempien etsiessä jotain käytävän reunoilta.
”Käyttötarpeiden? Se pikkukaveri mainitsi jotain eri kerroksista. Mitä täällä oikein tehtiin?”
Ryhmä oli nyt pysähtynyt kokonaan. Sekä Killjoy että Cody olivat pysähtyneet samaan kohtaan metallista sileää seinämää. Cody oli kumartunut tutkimaan seinää aivan lattianrajasta, kun taas Killjoy kurotteli kohti käytävän verrattaen matalaa kattoa. Vahkit olivat pysähtyneet muodostelmaan Matoron ja Umbran taakse kuunnellen kenraalin selostusta.
”Tämä maanalainen osa tukikohtaa oli täällä ensin. Se, jonka valtaosa tunsi, oli rakennettu suoraan tämän päälle. Kaikki vähänkään salaisempi oli kuitenkin täällä. Tiedeosastot, johtokunnan toimistot, arkistot ja museot…”
Killjoy keskeytti puheensa keskittyessään taas seinän tarkasteluun. Matoron tiedonjano oli kuitenkin jo herätetty. Hänen täytyi saada tietää lisää.
”Mutta eivätkös metsästäjät tuhonneet kaiken sodan jälkeen? Kaikki muistavat sen. Viimeinen epätoivoinen terrori-isku, jonka seurauksena reaktori ylikuumeni ja koko alue asetettiin karanteeniin?”
Cody käänsi katseensa toiin lattianrajasta ja täydensi Killjoyn kertomusta.
”Niin mekin luulimme, kunnes päätimme kaivautua johtaja Herran salattuihin tiedostoihin hänen… poismenonsa jälkeen. Kävi ilmi, että komentaja Niz onnistui käynnistämään varotoimet juuri ajallaan ja eristämään tornit toisistaan.”
Umbra kurtisti kulmiaan nimen kuullessaan.
”Niz? Taisin törmätä siihen nimeen ylempänä… hän oli osa KAL-projektia.”
Matoro vilkaisi alakuloisena mutisevaa toveriaan ja osoitti siitä heräävän kysymyksensä Killjoylle.
”Komentaja… melko korkea-arvoinen henkilö tiedeupseeriksi. Tunsitko sinä hänet?”
Killjoy ei vastannut, mutta Matoro ymmärsi kenraalin rusahtelevista rystysistä olla kyselemättä enempää.
”Siinä!”, Cody huudahti. Rajat olivat ilmestyneet seinään siitä kohdasta, mistä kaksikko työnsi. Muutamaa metallin kirskunnan täyttämää sekuntia myöhemmin rautainen kuutio oli työntynyt seinästä ulos paljastaen toanmentävän aukon hieman nykyistä suurempaan käytävään.
Codyn vasempaan ranteeseen upotettu luukku aukesi ja sen sisällä hohtava rannetietokone kohtasi nopeasti tämän oikean käden, joka alkoi näppäilemään hurjana. Hetken päästä hän nosti katseensa tietokoneesta edessä aukeavaan tyhjyyteen. Sitten syttyivät valot ja kapea porraskäytävä kiilteli joukkion edessä. Cody nousi pystyyn selkäänsä suoristaen. Omahyväinen virne kasvoillaan hän viittoi toia astumaan portaikkoon.
”Pohjakerros, viimeinen pysäkki. Eiköhän etsitä se iso valokytkin.”
Pohjalla
Ilmastointikanavan ritilä sinkoutui maahan rytinällä mustakaapuisen pienen olennon tiputtautuessa putkesta ulos. Suurehkoon teollisuushalliin pudottautunut hahmo hengitti raskaasti. Lähetti oli ryöminyt kanavassa kilometrikaupalla. Henkensä edestä pakeneva, oranssina hohtavaa kylkeään tiukasti pitelevä hahmo lähti juoksemaan välittömästi laskeuduttuaan. Hämärän hallin reunoilla hohtavat tietokonepäätteet näyttivät olevan ainoa kunnollinen valonlähde. Kymmenet identtiset työpisteet muuten tyhjän hallin keskellä vilisivät hänen silmissään.
Betoni kohtasi metallisen lattian Lähetin takana ja hän joutui pysähtymään kuin seinään. Valtava, satojen kilojen painoinen kuutionmuotoinen kappale oli irronnut hallin katosta ja rysähtänyt sankan pölypilven saattelemana vain pari metriä Lähetin kantapäistä. Vapisten hän käänsi katseensa ylös reikään vain todistaakseen ylempään kerrokseen syttynyttä vihreää valoa ja sen hiljaista rätinää. Pieni musta käsi veti kaapujensa uumenista esiin tikarin, jonka kahvaa Lähetti puristi kaksin käsin.
Kevyt tömähdys. Vihreä hohde tiputtautui Lähetin eteen. Naurettavan kokoisen ionikatanan hohteessa mustakaapuinen olento näki ensimmäistä kertaa jahtaajansa kasvot: Mustavihreä vahki, pitkä, pukeutunut tiukasti koneiston ympärille kiristettyihin siteisiin. Vahkia itseäänkin korkeampi ioniterä liikkui kuin se ei olisi painanut mitään. Tikari putosi Lähetin otteesta. Pienet kädet nousivat suojaamaan puoliksi siteiden alla piileskeleviä kasvoja.
”Älä! Älä tee sitä! Ystävä. Ennenkin tavattu. Herran vanha tuttu.”
Vahkin oikea käsi nosti ioniteränsä valmiiksi iskemään. Lähetti peruutti hitaasti, mutta lyhyet jalat eivät saaneet otettua välimatkaa häntä määrätietoisesti lähestyvään vahkiin.
”Herra on kuollut”, Saraji lausui.
Vahki ojensi vasemman, vapaan kätensä kohti olentoa miekkansa ollessa edelleen valmiina iskemään.
”Tiedät, mitä olen tullut hakemaan.”
Lähetti veti syvään henkeä ja siirsi vasemman kätensä peittämään hohdetta, joka edelleen kajasti hänen siteidensä läpi. Vahki huomasi eleen ja pudisteli pettyneenä päätään. Miekka valmistautui iskuun.
”Miksi teidän täytyy olla aina niin pirun uskollisia?”
Miekan sivalluksen ääni peittyi raskaiden metalliovien kirskuntaan. Saraji kiskaisi miekkansa irti seivästetystä ruumiista samalla sekunnilla, kun valot palasivat halliin. Vahki kääntyi taakseen, jossa virran yllättäen palauttamat toiminnot repivät erilleen jo vuosisadan suljettuna olleita metallisia liukuovia. Saraji nosti miekkansa itsevarmana lepäämään olkapäälleen ja valmistautui ottamaan vastaan ovien takana odottavan ryhmän.
Ovilla ei kuitenkaan ollut välissään kuin muutama senttimetri, kun projektiili sujahti niiden välistä hirvittävällä nopeudella. Saraji joutui reagoimaan huomattavasti nopeammin kuin olisi toivonut, ja vaivoin onnistui loikkaaman halliin singahtaneen pienoisohjuksen lentoradan tieltä. Kesti vielä noin kaksi sekuntia, ennen kuin maalinsa ohi suhahtanut taistelukärki kohtasi hallin takaseinän, ja paineaalto ja tulimyrsky repi kaiken irtaimiston kappaleiksi.
Irvistävät, harmaat kasvot olivat ensimmäinen asia, jonka pahasti säikähtänyt Saraji näki. Toinen asia olivat irvistävän hahmon molemmilta puolilta rynnivät vahkisotilaat, jotka asettuivat ripeästi puoliympyrämuodostelmaan Sarajin eteen. Vahkien perässä Killjoy astui viimein itsekin halliin varmistettuaan, että sotilaista jokaisen kivääri oli tähdättynä kohti Sarajin päätä. Sen tehtyään hän viimein laski Sarajia kohti ojennetun nyrkkinsä ja rannepatterinsa, josta halliin lähetetty ohjus oli hetki sitten matkannut.
Käsipuolet toat ja kolmipiippuisella kiväärillään varustettu Cody saapuivat tilaan viimeisinä. Matoron käsi hiveli vyöllään roikkuvaa ionikatanan raatoa. Umbran tykki haki linjaa vahkien välistä. Valon toan mielessä kalvoi edelleen Sarajin täpärä pako edellisessä taistelussa.
”Idiootti! Miksi sinäkin? Kaikista mahdollisista juuri sinä. Eikö se katala nainen jättänyt ketään korruptoimatta?”
Vahkilinjaston takaa ärjyvän Killjoyn sanat eivät Sarajia hetkauttaneet. Vihreä terä lepäsi edelleen lappeellaan vasten vahkin olkapäätä. Sarajia tähtäävät vahkit ottivat Killjoyn käsimerkistä askeleen lähemmäksi kohdettaan. Kenraali ei ollut vielä tyytyväinen.
”Montako sinulla jo on?”
Sarajin vahkeja mittaileva katse pysähtyi. Sekä Matoron että Umbran yllätykseksi vihreä terä Sarajin olkapäällä sulkeutui ja kevyt musta kahva katosi vahkin tunikan uumeniin. Isohko tarvikepakkaus Sarajin vyöllä aukesi ja molemmat vahkin kädet nostivat sen sisältä jotain. Kaksi kuulaa. Sininen, jonka Umbra tunnisti välittömästi samaksi, jonka hän oli nähnyt useaan otteeseen Klaanin moderaattoritornissa, ja oranssi, jonka Saraji oli vain hetki sitten kaivanut lattialle armottomasti surmatun Lähetin siteiden alta. Matoro kiinnitti huomionsa kuulista oranssiin aivan kuin hän olisi nähnyt sen joskus ennenkin.
Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin, silmät naulittuna kohti kuulista sinistä. Cody näki raivon johtajansa sisällä kasvavan mittaamattomaksi. Matoro taasen ei ollut varma, oliko Killjoyn selässä tapahtuva outo kupliminen uupumuksesta johtuvaa harhaa, vai yrittikö jokin suuri purskahtaa sieltä ulos. Hetken hiljaisuuden jälkeen Killjoy kuitenkin rauhoitti itsensä ja antoi Sarajin laittaa kuulat takaisin tarvikepussiinsa.
Saraji oli kääntänyt katseensa pois esittäen haluttomuutensa katsoa Killjoyta silmiin. Vahkien kiväärit vain metrin päässä Sarajin kallosta tuntuivat olevan hänelle täysin toissijaisia.
Killjoy hymähti. Cody irvisti ryhmän takana puhtaasta inhosta samalla, kun kenraalin sormi oli kohonnut osoittamaan kohti Sarajia.
”Tappakaa hänet.”
Matoro ja Umbra nostivat kätensä suojaamaan kuuloaan Killjoyn odottamattoman ja armottoman käskyn kajahtaessa. Tarkalleen samalla sekunnilla tusinat kiväärit alkoivat laulamaan. Sadat ja taas sadat energiapanokset aloittivat matkansa kohti vaivaisen metrin päässä seisovaa aseetonta Sarajia.
Kun panoksista ensimmäinen olisi raapaissut vahkin tunikaa, oli Saraji jo kadonnut. Panokset vilahtivat ja katosivat hallin toisen päädyn lattioihin ja seinämiin, ja niiden tarkoitettu kohde ilmestyi salamannopeasti vahkiryhmittymän taakse. Niistä vain yksi ehti kääntyä. Kuin tyhjästä ilmestynyt hyppyjen ja potkujen sarja kesti noin kolme sekuntia. Sen aikana yli tusinasta vahkista jokainen oli iskeytynyt omaan suuntaansa maahan eikä niistä yksikään enää noussut. Kaikki kiväärit olivat kasautuneet Sarajin jalkojen juureen.
Sotavoimaton nelikko seurasi lamaantuneena, kuinka epäinhimillisen nopea kommando tyhjensi rintaman heidän edestään. Cody nosti oman kiväärinsä taisteluvalmiuteen. Saraji kuitenkin viittoi entistä liittolaistaan laskemaan aseensa päätään pudistellen.
”Älä… edes yritä. Sinunkaan yliherkästä liipaisinsormestasi ei ole hyötyä.”
Matoron kädessä säksättävä ionimiekan raato iski kipinää toan yrittäessä nostaa sitä puolustuksekseen. Umbran tykkikäsi oli kuitenkin edelleen vakaa ja valmiina laukomaan kohti kohdettaan.
Saraji käänsi katseensa kohti Killjoyta ja otti kaksi hidasta askelmaa tätä kohti. Irvistävät hiiltyneet kasvot eivät värähtäneetkään vahkikommandon lähestyessä käytännössä puolustuskyvytöntä ja pahasti heikentynyttä entistä kenraaliaan. Saraji puhui kuiskaten, miltei nöyrästi.
”Pelkään pahoin, että minun on pyydettävä sinulta anteeksi, herra kenraali. Poistuttuasi Klaanista minulle jäi vain tehtäväni. Tein, mitä minun täytyi.”
Killjoy hengitti raskaasti. Katsekontakti kaksikon välillä oli rikkomaton. Sarajin kasvot olivat vain piirun päässä Killjoyn omista.
”Mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Saraji harkitsi sanojaan tarkasti. Hän ei enää kyennyt ylläpitämään katsekontaktiaan kenraalinsa kanssa.
”Lähtöni päivänä… hän yritti estää minua. Tein kaikkeni, mutta minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Jouduin… päästämään hänen sielunsa takaisin kotiin.”
”… kuka, kenestä sinä puhut?”
Saraji veti syvään henkeä ja pakotti katseensa kenraaliinsa vielä yhden kerran kuiskaten niin hiljaa, että vain Killjoy kuuli.
”Creedy.”
Mitä tapahtui seuraavaksi oli yllätys ainoastaan toa-kaksikolle. Saraji oli ponkaissut itsensä kymmenisen metriä taaksepäin siinä vaiheessa, kun valtava häntä Killjoyn selästä oli purskahtanut kokonaan ulos. Kenraalin suu kasvoi jo hillitöntä vauhtia, ja jättiläismäiset hampaat olivat alkaneet työntyä esiin. Muutos ei ollut edes puolivälissä, kun Killjoy oli jo täydessä raivossaan juoksemassa kohti Sarajia.
Mutta yksi potku oli tarpeeksi taltuttamaan hirviön. Umpimetalliseen seinään Matoron vieressä oli ilmestynyt valtava kuoppa ja kuopan edessä maassa makasi kivusta karjuva kenraali. Hitaasti sekä häntä että hampaat lähtivät vetäytymään takaisin Killjoyn ruumiiseen samalla, kun malttinsa menettänyt Saraji ärjyi hänelle paikaltaan.
”ITSETUHOINEN IDIOOTTI! ÄLÄ EDES YRITÄ TUOSSA TILASSA!”
Matoro ja Umbra eivät enää tienneet, mitä tehdä. Cody oli jättänyt raskaan aseensa ja rynnännyt Killjoyn avuksi. Saraji lähti kulkemaan takaisin kohti nelikkoa tietäen taistelun olevan jo käytännössä ohi.
”Jos olisin halunnut tappaa sinut, olin tehnyt sen jo, herra kenraali. Katso nyt itseäsi, tiedät itsekin ettet ole valmis tuomiolle. Sinun puhdistuksesi saa odottaa.”
Vahki käänsi katseensa maassa makaavasta kenraalista toiin, jotka yrittivät parhaansa mukaan pitää Sarajia loitolla.
”Mitä teihin tulee, kiitän suuresti polun raivaamisesta. Tie näin syvälle olisi johtanut vain kuolemaan, jos ette olisi tehneet niin hyvää työtä Nizin projektin hävittämisessä.”
Omahyväisesti puhuva vahki kääntyi kannoillaan ja tähysti muutaman metrin päässä sijaitsevaa katon reikää. Oli hänen aikansa poistua. Tehtävä oli suoritettu ja hän oli tuhlannut jo liikaa aikaa.
Mutta ennen kuin vahki ehti poistumaan, kuului pieni mekaaninen piippaus hallin sivulta. Virtojen syttymisestä oli kulunut kolme minuuttia. Tukikohdan takalukot aukesivat viimein. Sen alkuperäiset asukkaat olivat vapaita. Yksi hallin itäisistä ovista aukesi, mutta Saraji ei ehtinyt kunnolla näkemään, kuka tai mikä sieltä tuli ulos…
… ennen kuin se oli jo hänen takanaan. Kaksi mekaanista nikamaa Sarajin selästä katkesi. Potkun voima oli terävä ja kohdistettu. Sen paine iski Sarajin väkivaltaisesti hallin metalliseen lattiaan ja liu’utti tätä metrejä eteenpäin.
Killjoy oli noussut pystyyn. Codyn oli vaikea pidätellä kenraaliaan, joka kampesi itseään väkisin suoraksi. Metsästäjän kasvoilla oli ilmeiden sekamelska, jollaista kukaan ei ollut nähnyt vuosiin. Sekoitus helpotusta, epäuskoisuutta ja järkytystä. Kaikki Killjoyn sisällä vuosia hiipuneet tunteet ryöpsähtivät pintaan samalla hetkellä, kun metsästäjä näki jotain, minkä hän uskoi kuolleen kauan sitten.
Sarajin maahan iskenyt olento harppoi uikuttavan vahkin ylitse potkaisten tätä kivuliaasti päähän kulkiessaan. Punamustan olennon kädet nousivat hitaasti tämän päälaelle ja pudottivat punaisen, olkapäille kiinnitetyn hupun tämän päästä. Pyöreä, painovoiman lakeja oudosti uhmaava medaljonki heilui naisen kaulassa, kun tämä asteli kohti neljää vierastaan. Hupun alta paljastuneet vahkin kasvot olivat sirommat kuin useimmilla lajitovereillaan, ja katse niillä oli täynnä päättäväisyyttä. Vahki pysähtyi noin viiden metrin päähän nelikosta. Mitattuaan nopeasti toat katseillaan hän siirsi huomionsa kohti Killjoyta edelleen puoliksi kannattelevaa Codya. Hänelle tulokas vain nyökkäsi. Killjoyta hän taasen tutki tarkemmin.
Kenraalin hengitys oli täysin salpautunut. Hän halusi sanoa jotain, mutta puheen tuottaminen oli muuttunut mahdottomaksi. Hän antoi vahkin tuijottaa häntä hetken. Lopulta tulokas kuitenkin kyllästyi odottamiseen.
”En meinannut tunnistaa sinua.”
Naisen ääni oli nuori. Vahva, mutta lievästi epäuskoinen. Siitä kuuli, ettei kaikki hänen näkemässään ollut kohdallaan. Killjoy keräsi yhä rohkeuttaan, joten vahki jatkoi.
”Toit ystäviäkin? Toivottavasti heillä ovat ruumiinosat vähän paremmin kasassa.”
Matoro ja Umbra vilkaisivat molemmat keinotekoisesti paikkailtuja käsiään. Saapuneen vahkin vaaleanpunaisten silmien katse oli naulittuna Killjoyyn, joka viimein sai kakistettua sanoja suustaan.
”En, en tiennyt että olit… olisin tullut hakemaan… olisin…”
”… älä! …ole kiltti äläkä aloita tuolla.”
Vahkin pyyntö sai Killjoyn hiljenemään välittömästi. Matoro ja Umbra ottivat varovaisen askeleen taaksepäin. Tulokas oli puristanut vasemman kätensä nyrkkiin samalla, kun oikea osoitti syyttävästi kohti Killjoyta.
”Kaikkien näiden vuosien ja kaiken sen jälkeen, mitä sinä meille teit. Äiti on kuollut… enkä minä en koskaan, KOSKAAN anna anteeksi sitä, mitä teit, isä. En koskaan! Joten lakkaa teeskentelemästä ja kohtaa realiteetit!”
Matoron hätkähti. Umbrakaan ei ollut uskoa tulokkaan viimeisiä virkeitä. Toille ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa sulatella. Vihreä valo oli jo syttynyt tulokkaan taakse. Valtava ionikatana lähestyi hänen takaraivoaan.
Punainen valo syttyi. Tai tarkemmin ottaen useampi. Tulokasvahkin oikeasta kädestä oli ilmestynyt kolme noin puolen metrin mittaista punaista ioniterää, jotka kääntyivät estämään vihreän terän etenemisen. Energianpurkaus aiheutti korviariipivän rätisevän äänen kahden ioniaseen kohdatessa toisensa. Punamusta vahki kääntyi. Saraji oli ällistynyt vastustajansa reflekseistä.
Kolme terää lisää. Tällä kertaa vasemmasta kädestä. Tulokkaan kaikki kuusi terää olivat valmiina ottamaan vastaan Sarajin seuraavan hyökkäyksen. Ionisotilaat mittailivat toisiaan, liikkuen hitaasti pienessä ympyrässään.
”Oletko varma siitä, että haluat taistella heidän puolellaan, Xen”, Saraji kyseenalaisti, nyökkäillen kohti Codya ja Killjoyta. ”Tiedät, mitä hän on tehnyt. Hänet pitää pysäyttää.”
Xen irvisti Sarajin suuntaan, punaiset terät valmiina iskemään.
”Minä en suostu ottamaan osaa teidän sairaaseen sisällissotaanne, Raj. Mutta en myöskään anna teidän juosta minun kotonani tappamassa viattomia.”
Xenin katse kohti Sarajia kulki Lähetin kuolleen ruumiin ylitse. Saraji tuhahti pettyneenä, heilutellen painotonta miekkaansa uhittelevasti.
”Minä teen, mitä täytyy.”
”Ei”, Xen vastasi tyynesti, ”Sinä teet, mitä valitset.”
Vahkit hyppäsivät – ja ainakin toien silmissä – katosivat. Salamannopea taistelu kahden soturin välillä tapahtui samaan aikaan niin lattialla, seinillä kuin katossakin. Hallin jokaisessa nurkassa ja jokaisella sivulla. Kuului vain energian rätinää ja näkyi vain punaisen ja vihreän sokaisevia välähdyksiä. Väsyneet ja uupuneet toat eivät pysyneet taistelun perässä. Killjoy sen sijaan pysyi. Hän oli nähnyt samanlaisen vuosikymmeniä sitten.
Jokainen miekanisku ja jokainen potku olivat Xenille jo vuosien takaa tuttuja. Jokainen sivallus pysähtyi Xenin teriin ja jokainen häntä kohti viuhahtava jalka sujahti ohitse. Saraji tajusi hyvin nopeasti olevansa alakynnessä. Xen oli poissaolonsa aikana onnistunut ohittamaan Sarajin hänen omassa salamannopeassa pelissään.
Oli varasuunnitelman aika. Sarajin vasemman kyynärpään sivussa oli luukku. Luukun takana oli pieni painike, jota Sarajin sormi oli juuri painanut. Cody noteerasi yläkerroksiin ilmestyneen raskaiden askelien äänen. Vihreämiekkaisen vahkin katse vilkuili kohti reikää, josta hän oli halliin tiputtautunut. Vilkaisu kesti vain silmänräpäyksen. Mutta silmänräpäys oli Xenille tarpeeksi.
Kolme syvää, kipinöivää railoa oli ilmestynyt siihen, missä vielä hetki sitten sijaitsivat Sarajin kasvot. Kivusta kirkuva vahki tiputti miekkansa ja nosti molemmat kätensä runnellulle kallollleen. Nesteitä ja metallinpalasia roiskui ympäriinsä Sarajin heittäytyessä lattialle kipunsa sokaisemana. Xen oli nähnyt tarpeeksi. Punaiset terät vetäytyivät takaisin tämän ranteisiin. Killjoy kähisi nurkastaan Xenin suuntaan.
”Tarvikepussi! Hänellä on äitisi!”
Xenin mieli pysähtyi hetkeksi. Tarvikepussi. Nyt. Heti. Mutta ennen kuin vahki ehti toipua, selvisi kaikille, mikä Codyn huomaaman jytinän oikein aiheutti.
Xenin ja Sarajin välissä räjähti. Paineaalto heitti punamustan vahkin kauas kohti hallin seinämää. Kattoon ilmestynyt edellistä paljon suurempi ja vähemmän elegantisti luotu reikä ei ollut ehtinyt syytää vielä kaikkea pölyä ja tuhkaansa hallin lattialle, kun valtavat hopeiset jalkaparit jo tiputtautuivat alas. Uusi hahmo. Kuusimetrinen, raskaasti aseistettu ja mustalla ilmeettömällä visiirillä varustettu jätti skannasi tilaa ja nopeasti huomioi edelleen hallin ovensuussa kyhjöttävät kaksi toaa, vahkin ja metsästäjän. Matoro ja Umbra olivat jo heittäytymässä maahan, kun Cody havahtui toimiin.
”EXO-TOA!”
Ensimmäinen hopeisista kanuunoista aloitti laulunsa ja paikka, jossa nelikko vielä hetki sitten seisoi, täyttyi puhtaasta paineesta ja kuumuudesta. Xen havahtui tajuihinsa hallin sivulta räjähdyksen voimasta. Vielä shokissa tapahtuneesta oleva vahki nosti käden korvalleen ja painoi nappia.
”Kaikki joukot länsisiipeen. Ovi on auki. Toistan, länsisiipeen!”
Räjähdyksen tieltä heittäytyneestä nelikosta olivat ylhäällä ensin Cody ja Umbra. Valtava kolmoiskivääri oli löytänyt taas tiensä vahkin käsiin samalla kun Umbran tykkikäsi odotti malttamattomana ensimmäistä kutia. Kaksikko vilkaisi toisiaan. Umbra nyökkäsi, Cody nyökkäsi. Ja halli täyttyi sodan äänistä.
Codyn energiaa sylkevät piiput muodostivat miltei yhtenäisen kuoleman janan vahkin ja mustavisiirisen jättiläismäisen kypärän välille. Sokeutetun sotakoneen seuraava laukaus ohitti tätä vastaan hyökkäävät soturit muutamalla metrillä. Hopeisen vahkin jatkuva, Exo-Toan päähän kohdistettu tulitus antoi Umbralle täydellisen tilaisuuden juosta koneen taakse ja laukaista muutaman tarkoin tähdätyn laukauksen kohti sotareliikin valtavia jalkojen niveliä. Hopeanmusta kuolema horjahti, mutta ei kaatunut. Aseensa raskauden huomioon ottaen hälyttävän nopeasti Exo-Toaa kiertelevä Cody huomasi nopeasti energiapanostensa tekevän hyvin vähän pysyvää vahinkoa. Vahki ymmärsi, että tilanne kaipasi enemmän tulivoimaa. Paljon enemmän.
Kamppailukaksikon onneksi sama ovi, josta Xen oli hetkeä aiemmin saapunut, oli juuri alkanut sylkemään halliin toivottua ratsuväkeä. Tarkkaan ottaen viisikymmentä kappaletta ratsuväkeä.
Xen oli saanut itsensä takaisin taisteluun ja hänen johdollaan kompleksin syvyyksistä kutsutut vahkit alkoivat muodostamaan rinkiä vauhkoontuneena ympärilleen tulittavan Exo-Toan ympärille. Cody virnisti. Xenin nopeasti viittoilema käsimerkki kertoi vahkille komennon olevan hänen. Vanhat sotamuistot palasivat vahkin mieleen. Cody erosi monesta yhdellä ratkaisevalla tavalla. Hänet oltiin luotu sotaan. Hänelle muistot olivat kultaisia. Mekaanisille kasvoille oli noussut leveä virnistys.
Umbra oli ottanut suosiolla jo muutaman askeleen taaksepäin.
Elementtivoimiensa käyttämiseen aivan liian uupuneen Matoron ja Sarajin potkusta edelleen toipuvan Killjoyn rinnalle peruuttanut valon toa seurasi, kuinka brutaalin tehokkaasti Codyn johtama viidenkymmenen yksikön tiimi peitti Exo-Toan tappavan tarkoin tähdättyyn luotisuihkuun.
Ikävät muistot palasivat Umbran mieleen. Kompleksin uumenista vyöryneet vahkit olivat vain hieman erilaisia kuin heidän mukanaan olleet Xialta tuodut yksiköt. Ero oli kuitenkin tarpeeksi. Haalistuneella asfaltin ja punaisen väreillä maalatut vahkit kantoivat samoja kivääreitä, mitä Ta-Metrussa oli taottu vielä muutama vuosikymmen sitten. Muinaisilla kuvioilla peitetyt sotilaat partioivat katuja viimeksi silloin, kun sota raivosi kauheimmillaan. Koko Käden kompleksi ja kaikki sen kaksitoista kerrosta olivat vain yksi valtava aikakapseli, jonka sisällä elivät sodan viimeiset jäänteet.
Hopeisen jätin tykkikäsi luhistui luotisateen keskellä. Cody oli jo lopettanut tulituksen, ja askeleen taaksepäin ottanut komentaja seurasi leveän virneensä kanssa, kuinka hänen uusi osastonsa havainnollisti, miksi Metru Nui oli voittanut vuosikymmeniä sitten päättyneen sodan.
Vahkit olivat absoluuttisen tarkkoja, täydellisen armottomia ja sataprosenttisen lojaaleja. Sotakoneista kenties hurjin jauhoutui koko ajan pienempiin ja pienempiin palasiin, kun sitä tulittava armada lähestyi kohdettaan hitaasti, tuliaseet loputtomalla tahdilla kuolemaa jauhaen.
Yksikään vahkeista ei välittänyt hopeajätin kouraan joutuneesta murskaantuvasta toveristaan. Exo-Toan raajat olivat jo pirstoutuneina maassa, mutta työ tehtäisiin loppuun asti. Lopulta Xen koko joukkion takaa nosti kaksi sormea pystyyn ja tulittaminen loppui. Savuava, tuhansien luotien täyttämä metallikasa ei enää liikkunut. Umbra huokaisi syvään. Matoro yritti kadottaa palavan metallin katkua kasvoiltaan. Killjoy ei kuitenkaan suostunut jäämään tehokasta työtä ihailevaan joukkioon, vaan tämän hatarat harppaukset veivät tätä jo romukasan ohi, kohti katon valtaisaa reikää. Muu joukkio havahtui vasta Killjoyn äänekkääseen kiroiluun. Xen tiesi jo, mistä oli kyse.
Paikka, missä Saraji oli vielä hetki sitten tuskissaan maannut, oli tyhjä. Katossa ammottava reikä ei ulottunut vain kerrosta ylemmäs, vaan kauas ylös jatkuva tyhjyys näytti yltävän aina kompleksin pintaa lähimpänä olevaan kerrokseen asti. Vahkin harhautus oli onnistunut. Supernopean kommandon perään lähteminen olisi turhaa. Jopa ionisotilaan vauhdissa pysyvä Xen ymmärsi sen.
Vahkit laskivat aseensa ja kääntyivät kohti vierekkäin seisovia Codya ja Xeniä. Armadan johtajat viittoivat sotilaansa asemiin hallin reunalle samalla kun hiljentynyt Killjoy seurasi, kuinka nuoret, uuden sukupolven komentajat pitivät tilannetta täydellisessä hallinnassaan. Kenraali huokaisi syvään, väsyneenä ja pettyneenä. Umbra ja Matoro tutkailivat sivummalla Exo-Toan jäänteitä, keskustellen hiljaa keskenään. Kaukaisuudesta kaikuva kilahteleva ääni herätti kuitenkin koko joukon huomion. Xenin kasvoille levisi ensimmäistä kertaa varovainen hymy.
”Virta taisi viimein yltää hissiin asti.”
Jos toa-kaksikko olisi ollut vähänkään motivoituneempi, olisivat nämä välittömästi ampaisseet kohti hissiä ja kohti nopeinta kompleksista pois johtavaa tietä. Väsymys painoi kuitenkin kaikkia ja viisikosta jokainen oli liian uupunut tositoimiin. Sanaakaan sanomatta ryhmä käveli Xenin sisäänkäynnistä hallin toisella puolella odottavaan kompleksinpuolikkaaseen, vahkipataljoonan marssiessa rytmikkäästi heidän perässään kuin sodan rummut vuosien takaa.
Satoja metrejä korkeammalla
”Ääh. Ei tästä tule mitään! Kauanko me vielä olemme täällä lukemassa homeisia kirjoja ja kivitauluja?” Delevalla kilahti. Höyryä nousi toan punaisen kakaman rei’istä hänen mesotessaan Nurukanille, joka oli aivan omissa maailmoissaan historian hämärissä. Maan toa tiesi olevansa lähellä totuutta. Totuutta hänestä ja hänen menneisyydestään. Hän muisti sodan ja muisti vahkit. Mutta tiellä oli esteitä, jotka hidastivat hänen pyrkimyksiään.
Maan toan edessä avautui kuvitettu historiankirja Metru Nuin Toa-sodasta, joksi opus sotaa nimitti. Kirjan kannessa komeili kultainen Toa Lhikan, jonka takana oli Metru Nuin siluetti. Kirjan kustantaja, Watowo, oli keräiltäviä toimintafiguureja tuottavan Hafu’s Originalin sisaryhtiö, ja markkinoi sodan sankareista ja roistoista tehtyjä tuotteita. Nurukan ei tätä faktaa kuitenkaan tiennyt, mutta erilaiset kirjat olivat opettaneet hänelle, ettei sodasta ollut täysin selviä kirjoituksia, vaikka niistä jokaisesta saattoikin löytää jonkinlaisen totuuden siemenen rivien välistä lukemalla. Tämä opus kuitenkin oli liioiteltu propagandakirjanen ja se sisälsi enemmän toain sankaritekoja kuin heidän tekemiään vääryyksiä.
”Tämäkin kirja mitä luet. Se vaikuttaa aivan Bonkles-lelumainokselta”, Deleva sanoi ja osoitti Nurukanin kirjan sivua, jossa komeili joukko toia tappamassa metsästäjiä varsin brutaalisti. Seuraavalla sivulla toat oli kuvattu eeppisesti metsästäjäkasan päällä ja tunkemassa siihen Metru Nuin lippua, jossa komeili Punainen tähti, Initoi, ja kaksoisauringot kaupungin siluetin yläpuolella. Sivun alalaidassa oli pienellä tekstillä teksti, jossa kerrottiin, että Hafu’s Originalin figuureja sai ostettua läheisistä lelukaupoista.
”Propagandaa tai ei, tämäkin voi antaa vihjeitä menneestä”, Nurukan sanoi ja käänsi sivua. Seuraavalla sivulla oli vanha mustavalkoinen potretti, jossa esiteltiin sodan sankareita. Lhikan oli tietenkin keskellä, hänen vierellään oli demoniseksi väännetty Nidhiki, viehkeä Toa Naho sekä kolme maan toaa. Lhikanin edessä komeili Metru Nuin kasvot – Turaga Dume – jolla oli ollut täysi auktoriteetti sodan raivotessa legendojen kaupungissa. Myös monia muitakin Toia ja henkilöitä oli valokuvassa, mutta Nurukan keskittyi vain kolmeen todella tummaan maan toaan. Yksi heistä kantoi Rurua, toinen Kakamaa ja yhdellä Volitak.
”Katso tätäkin kuvaa! Minähän se tässä kuvassa olen!” Nurukan huudahti ja antoi sen Delevalle.
”Mitä sinä oikein höpäjät. Tämähän on mustavalkoinen kuva ja minä itsekin kannan Kakamaa. Näitä löytyy melkein keltä vain.”
”Lue kuvan alla oleva teksti. Siinä kerrotaan, että kuvassa on Metru Nuin ylintä johtoa, johon kuuluvat myös Mustan Käden perustajat. Mustan Käden, Deleva. Tällä kuvalla on pakko olla jokin yhteys uniini ja muistoihini.
Minä muistan osan noista kasvoista”, Nurukan kertoi tuohtuneena.
”Sinä ja sinun muistosi, Nurukan. Olemme tulleet niiden perässä tähän ‘paratiisiin’, mikä ei minusta pahemmin paratiisilta vaikuta. Olet vainoharhainen ja vanha olento, eikä järkesi pelaa. Ehkä sinun pitäisi vain antaa menneisyyden olla ja keskittyä siihen miten pääsemme täältä pois”, plasman toa avautui. Hän oli perin kyllästynyt tähän reissuun, jossa hänellä ei ollut mitään osaa eikä arpaa.
”Et ymmärrä. Sinulla ei ole asioita menneisyydessäsi, jotka ovat hämärän peitossa”, Nurukan aloitti. Sitten hän katsahti Delevan täysin mekaanista kättä ja jalkaa. Olisi pitänyt olla sanomatta tuota, vanha toa mietti.
”En ymmärrä vai? Miten sinä saatat. Itse en tiedä mikä on tämän minut pelastaneen hopeisen haarniskan tausta. Se on antanut itsestään vihjeitä, mutta en tiedä koko totuutta. Suurella Hengellä on aina näppinsä pelissä kaikissa vastoinkäymisissä ja oudoissa sattumissa”, Deleva puuskahti. Toan punainen kakama suorastaan höyrysi.
”Haarniskassasi on musta käsi. Se on ilmiselvä merkki”, Nurukan aloitti. ”Meidät on kiedottu kohtalolla aikojen alusta yhteen, se on selvää.”
”Sinä ja sinun Kohtalosi. Miksi Suuri henki rankaisee meitä kaikesta hyvästä mitä olemme tehneet? Minäkin vain puolustin kotiani ja kansaani, mutta sain niskaani vain surua ja murhetta. Ne karzahnin piraka-skakdit!” Deleva sanoi uhmakkaasti, mutta hänen äänensä oli surullinen. Hän muisti kansansa orjuuttamisen ja oman taistelunsa Metorakkia vastaan. Jos sitä taisteluksi saattoi kutsua.
”Älä sure. Suurella hengellä on meille jokaiselle oma suunnitelmansa. Hän katsoo meitä Metru Nuin aurinkojen ja Punaisen tähden kautta. Hän suojelee kuin Suuri Hau ja pitää maailmaamme pystyssä, vaikka maailmassamme tapahtuukin paljon pahaa”, Nurukan kertoi. Hänen vihreät silmänsä loistivat.
”Sinä ja sinun uskosi Mata Nuihin. Mitä Suuri henki on koskaan meille tehnyt?” Deleva melkein huusi. Nurukan pisti silmälle että hänen ystävänsä melkein itki, mikä ei ollut ominaista tälle kuumapäälle.
”Hän teki meistä Toa-sotureita”, Nurukan sanoi lyhyesti. ”Ja antoi meille hyveet joiden avulla elää elämämme hiukan paremmin kuin muut, jotka eivät niitä noudata”, viisas ja vanha maan henki kertoi.
”Ei hyveiden ole välttämättä tarkoitus olla lähtöisin Mata Nuista”, Deleva kertoi. ”Monet tässä maailmassa eivät usko niihin ja elävät hyvin elämiään. Ja sitä paitsi kuka voi todistaa niiden olevan lähtöisin Suuresta Hengestä? Kuka tahansa, Dumesta ja muista lähtien olisi voinut keksiä ne meidän kontrolloimiseksemme”, Deleva paasasi.
”Uskoa ei voi todistaa. Siihen on vain uskottava. Kohtalo on vahva meissä kaikissa, kuten siinä, että voimme luovuttaa toa-voimamme muille ja tehdä uuden sukupolven, jos vain haluamme. Kohtalo kietoo meidät toisiimme ja ohjaa meitä tiellämme Mata Nuin tahtomalla tavalla. Hän asettaa meille meidän jalot kohtalomme.” Nurukan vastasi. Hän tiesi, että olisi todella lähellä omaa kohtaloaan, oman menneisyytensä salaisuuden paljastamista.
”Tuohan on suoraan geeneissämme, ei missään muussa”, Deleva tuhahti.
”Sattumalla on tässä maailmassa suurempi voima kuin itse kohtaloilla ja niitä asettavilla voimilla. Se on muutenkin ihan pöljää, että jollakulla olisi taito ja tietämys luoda niitä meille.”
”Huomaan, että olet näissä asiossa varsin eri mieltä kanssani”, Nurukan sanoi hiukan surullisena. ”Ehkä meidän ei pitäisi väitellä näistä turhista uskon asioista, vaan mennä eteenpäin yhdessä.”
”Joo. Ehkä meidän on vain parempi olla hiljaa näistä asioista”, Deleva vastasi. Hän oli jo hiukan paremmalla tuulella.
Keskustelun keskeytti yllätys. Umbra oli saapunut ovensuuhun. Valon toa oli osittain varjojen peittämä ja alkoi ilmiintyä näkyväksi. Varjokyvyt oivat tulleet tarpeeseen maanalaisessa pimeydessä.
”Kuuntelin teidän juttujanne jo vähän aikaa, mutten jaksanut keskeyttää hedelmällistä ajatustenvaihtoanne”, valon toa kertoi. ”Teitä kaivataan tuolla Mustan Käden komentotornin luona ja tiedän hyvän reitin sinne. Rorzahkit eivät saa tietää mitään meidän seikkailustamme sinne.”
”Umbra! Sinä senkin viekas kelmi. Tule tänne!” Deleva huusi. Umbra käveli plasman toan luokse . Yllättäen Deleva otti hänet syleilyynsä. ”Voit kyllä lopettaa jo”, Umbra kertoi kun hänen ystävänsä puristi hänen keuhkojaan kasaan.
”Olet elossa! Ja vieläpä varsin ehjänä kappaleena, mitä nyt olet hieman haalistunut”, Deleva kertoi. Hän päästi Umbran halauksestaan.
”Valon toa!” Nurukan huudahti ja juoksi Umbraa vastaan. Hän talloi matkallaan monta kirjaa, jotka olivat sikin sokin lattialla.
”Hei sinä vanha kaveri” Umbra tokaisi. ”Anteeksi tosiaan, kun kesti. Meillä oli vähän liian paljon tekemistä tuolla Käden tukikohdassa.”
”Ai pitäisikö meidän lähteä sinne? Täällä alkoikin jo olla tylsää näiden homeisten kirjojen ja muiden kanssa”, Deleva keljuili.
”Käsi…” Nurukan mietti, ”Me emme ole täällä sattumalta, valon toa. Tiemme on tarkoitettu kuljettavaksi täällä.”
Umbra auttoi Nurukania kokoamaan muutamia opuksia mukaansa tämän laukkuun. Deleva ei viitsinyt auttaa, sillä häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Plasman henki olisi vain halunnut lähteä pois tältä koko typerältä seikkailulta, jolla ei tuntunut olevan loppua tai määränpäätä.
”Etkö auta pakkaamisessa, ystävä?” Umbra kysyi toalta, joka vain istui kirjakasassa.
”Enkö minä ole tehnyt jo tarpeeksi? Tuntuu välillä, että roikun vain mukana ilman mitään tekemistä ja ilman että minulta kysytään mitään”, Deleva avautui. ”Jään Toa haluaa etsiä sitä taikakaluaan jostain pölhölästä ja raahaa meitä mukanaan sinne. Tuntuu aika hataralta pohjalta tulevaisuutta ajatellen.”
”Matoro on hyvä ystäväni ja Nimda on tärkeä meidän kaIkkien tulevaisuutemme kannalta”, Umbra sanoi. ”Olen kokenut sen mahdin, ja tiedän mitä yksi siru voi tehdä. Mitä kaikkea Klaani voisikaan saavuttaa, jos saisi kaikki kuusi osaa kasaan”, Umbra kertoi silmät kiiluen. Varjo käväisi sadasosasekunnilla tummahaarniskaisen soturin silmillä.
”Miksi aina kuusi…” Deleva mutisi.
Umbra ei kiinnittänyt Delevaan enempää huomiota ja keskittyi auttamaan Nurukania. Ei mennyt kauaakaan kunnes he olivat pakanneet tarvittavat tavarat mukaansa. Seuraavaksi piti miettiä, miten kolme toaa pääsisi pois Arkistoista rorzakhien huomaamatta. Vahkien sauvat oli suunniteltu siten, että niiden käyttäjä ohjaa vahkin paikalle huomaamattaan.
”Meidän on keksittävä jokin keino päästä täältä pois huomaamatta. Onnistuin itse varjoja käyttämällä välttämään vahkipartiot, mutta teidän kahden kanssa voi olla ongelmia”, Umbra kertoi. Hän toivoi, että kaksikko keksisi jonkin suunnitelman, sillä alue vilisi vahkeja aiemman Arkisto-välikohtauksen jälkeen.
Nurukan mietti. Maan toa muisti jotain asioita vahki rorzahkeista, ensimmäisistä normaaleista vahkiyksiköistä. Ne olivat periksiantamattomia ja uhkarohkeita. Ne eivät antaneet minkään kohteen estää ajojahtia, vaikka se usein johtikin lainvalvojien tuhoutumiseen.
”Meidän on ninjailtava”, Nurukan sanoi.
Ja niin he ninjailivat tiehensä Arkistoista.
Kolmikko saapui vajoamalle, joka johti Käden maanalaiseen torniin. Heidän olisi päästävä jotenkin sisälle ja muiden luokse johtavalle hissille. Siinä Nurukanin maavoimat olivat hyödyksi.
”Tämä vaikuttaa todella tutulta rakennukselta, vaikka se onkin todella kärsinyt”, Nurukan sanoi. ”Voisin käyttää voimiani ja tehdä liikkuvat tikkaat, joilla pääsisimme alas tuonne”.
”Hyvä. Tee se. Vaikka tuntuu varmaan oudolta kanavoida maata varpaidesi alta”, Umbra vastasi. Nurukanin varpaat alkoivat hohtaa vihreää valoa. Maahiukkasia alkoi kerääntyä ympäri vajoamaa ja etsiä tietään maan hengen jalkoihin. Nurukanin luoma liukumäki vei kolmikon nopeasti alas kohti heidän määränpäätään. Toan kontrolloima maa liikkui kuin liukumatto kolmikon alla.
Mutta maan toan mielessä ei ollut rauhaa. Ehkä ne olivat vain lukemattomat kirjat, joiden läpi Nurukan oli juuri kahlannut, tai ehkä toan mieleen hitaasti hiipivät muistot alkoivat viimein paljastamaan todellista olemustaan. Matkatessaan viimeisetkin palapelin palat alkoivat loksahtelemaan paikoilleen toan päässä.
”No niinpä tietenkin…”
Kokoushuone
Kiireellisimpien vammojen paikkailun ja nopean säilykeruokajaon jälkeen Matoro, Cody, tarvikkeet organisoinut Xen ja pöydän päässä itsekseen mutiseva Killjoy olivat saaneet uupuneet ruhonsa siirrettyä Xenin toimiston takana sijaitsevaan ikivanhaan kokoushuoneeseen. Puisen, suorakaiteen muotoisen pöydän ympärille kokoontunut nelikko oli istunut jo hetken täydessä hiljaisuudessa, kun kukin kokosi rauhassa ajatuksiaan.
Umbra oli jättänyt joukkion välittömästi ruokapakkauksensa saatuaan, ja Matoron huomio oli jo keskittynyt kokoushuoneen takaseinää hallitsevaan potrettikokoelmaan. Sen sisältö ei nuoren Herran lisäksi ollut lainkaan tuttu, vaikkakin tämän oikealla puolella komeileva itsevarma maan toa oli hänestä häkellyttävän tutun näköinen. Toa Herran vasemmalla puolella oleva kuva taasen oli pahasti pölyyntynyt, eikä sen kasvoista saanut kunnolla selvää. Aivan kuin yksi noista kolmesta olisi jätetty tahallisesti pyyhkimättä.
Nelikon saapumisesta lähtien Xen oli tuntenut olonsa epämukavaksi. Hupun takaisin päänsä suojaksi kiskaissut vahki yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä, että hänen elämänsä ainoat sosiaaliset kontaktit olivat jo vuosien ajan koostuneet näennäisen sieluttomista koneista. Mietteisiinsä uppoutunut Matoro kiinnosti Xeniä eniten. Toan vilpittömän uteliaisuuden takaa paistoi selkeä huolestuneisuus ja tarvikepussinsa salpaa huomaamattaan näpräilevä Matoro havahtuikin pariin otteeseen vahkin läpitunkevaan tuijotukseen.
”Niin…” Cody totesi, rikkoen lopulta minuuttien seesteisen hiljaisuuden. ”Mitäs nyt?”
Xen vilkaisi ensin hopeiseen, lasittunein silmin huoneen perää tujottavaan vahkiin, ja käänsi sitten katseensa edelleen haarniskattomaan mutta nyt miltei kokonaan siteiden peittämään Killjoyyn. Sanojensa kanssa epäröinnistä huolimatta Matoro kuitenkin ehti ensimmäisenä ilmaista sen, mikä kaikkien mielessä pyöri:
”Ehkä nyt alkaisi viimein olla aika selittää.”
Sivuttain puisella tuolillaan istuva Killjoy tuijotti pöydän reunaa niin ajatuksissaan, että hänellä kesti hetki tajuta Matoron osoittaneen lauseensa hänelle. Kenraali nosti katseensa pöydän ympärillä istuviin vain huomatakseen, että kaikkien kolmen muun läsnäolijan katseet olivat tiukasti naulittuina häneen. Killjoy irvisti epämukavuudesta yrittäen samalla hillitä tovereidensa uteliaisuutta.
”En usko, että tässä on mitään selitett-”
”Killjoy, ei enää”, Matoro keskeytti vakavana, ”kaikki tietävät, että sinä salailet asioita ja olkoonkin niin, me kaikki teemme samaa, mutta kun kuolleet palaavat kuristamaan vuosikymmenien takaa, ennestään tutut tulevat seivästämään viattomia jättimiekoillaan ja yksi kaikkien aikojen vaarallisimmasta sotakoneista melkein räjäyttää meidät kaikki palasiksi, eikä kukaan meistä tiedä miksi, alkaa piilottelu mennä hieman liian pitkälle.”
Matoron armoton tilitys sai Killjoyn kiroamaan mielessään. Salaa hän oli aina tiennyt sen päivän koittavan, jolloin hän joutuisi puhumaan. Metsästäjä olisi mielellään vienyt tarinansa mukaan hautaansa, mutta jään toan vaatimukset ja erityisesti Xenin vaativa, jopa halveksiva katse eivät jättäneet siteisiin kääritylle kenraalille paljoa vaihtoehtoja. Killjoy huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Mistä minun pitäisi aloittaa?”
”Alusta”, Xen vaati, ”aivan alusta.”
Killjoy avasi silmänsä ja käänsi katseensa taakseen, samaan potrettiseinään, jota Matoro oli jo hetken ehtinyt tutkailla.
”Alussa… oli kolme.”
Kaukana menneisyydessä
Kolme maan toaa ja idea paremmasta. Uudesta ja uljaammasta Metru Nuista.
Toien oikeat nimet on historia unohtanut, sillä heidät kaikki on opittu tuntemaan heidän titteleillään. Herra, karismaattinen ja määrätietoinen. Täydellinen ja häikäilemättömän tehokas johtaja. Kenraali, peloton ja vahva sotilas, mutta myös viisas. Harkitseva ja menestynyt. Sekä kolmas toa… joskaan hänen nimeään ei ole historia unohtanut, mutta toa, joka nimeä kantoi, on kuollut jo kauan sitten. Jäljellä on vain Puhdistaja. Purifier.
Kukaan ei ole enää varma, kuinka toat alunperin tapasivat. Tiedän vain, että se alkoi kuulista. Kahdestatoista sellaisesta. Ja, että Purifier tarjosi niitä Herralle. Niiden kerrottiin antavan voimaa käyttäjälleen. Ja Herra suostui. Otti itse yhden, jätti toisen Purifierille. Mutta Kenraali ei suostunut. Hän osasi ennustaa ongelmat ja kuulien todellisen luonteen.
Mutta Herra ei kuunnellut vanhan ystävänsä varoittavia sanoja. Kuulalla oli hänelle huumaava vaikutus. Herrasta tuli vahvempi, nopeampi, komeampi. Kuula näytti tekevän hänestä paremman kaikessa. Herra avautui sille. Antoi sen tulla osaksi itseään, kirjaimellisesti. Kuten myöhemmin selviäisi, kuulat lopulta löytäisivät tiensä omistajiensa sisälle. Ne lakkaisivat olemasta osa käyttäjäänsä, niistä tulisi käyttäjänsä. Mieli, ajatukset, identiteetti. Lopulta kaikki olisi pienen lasisen objektin sisällä, lopullisesti.
Purifierin resurssien avulla Musta Käsi lopulta perustettiin. Herra halusi nostaa Metru Nuin Xian varteenotettavaksi kilpailijaksi markkinoilla, luoda uusi teollisuusmahti. Kenraali halusi varmistaa kotinsa olevan turvassa tekemällä selväksi ahneille katseille, että Metru Nuita suojellaan. Mutta Puhdistajalle Käsi oli vain alkua. Hänen päässään oli visio. Pakkomielle. Mutta Käden täytyi kasvaa, jotta vision toteuttaminen olisi mahdollista.
Vuosikymmenet kuluivat. Musta Käsi kasvoi. Kymmenen muuta kuulaa päätyivät toinen toistaan voimakkaampiin käsiin. Minä mukaan lukien, me kuulalliset muodostimme neuvoston, joka yhdessä valvoi Käden eri osa-alueita.
Mutta kuten tiedämme, universumi ei ole siunannut meitä armolla. Oli Metru Nuin aika ottaa osaa maailmaamme ikuisesti repineisiin sotiin. Ja, kuten kaikki tiedämme, tämä kyseinen sota jäisi historiankirjoihin kaikkien aikojen suurimpana ja kenties verisimpänä. Mutta verestä nousi Käsi. Uusi, voimakas ja vallanhimoinen Käsi.
Kenraalin huomion siirtyessä Metru Nuin puolustamiseen tekivät Herra ja Puhdistaja sopimuksen Turaga Dumen kanssa. Me olimme häviämässä sotaa. Vahkien ylläpito oli kallista, eikä Lhikanin joukkoja riittänyt jokaiselle rintamalle. Tarvittiin kestävämpi ratkaisu. Silloin Puhdistaja kääntyi Käden lahjakkaimman tieteilijän, Toa Nizin puoleen. Käden neuvoston kahdentoista kuulan pohjalta luotiin aivan uudenlaista tekniikkaa. Tapa herättää kaatuneet. Huippusalainen KAL-projekti oli saanut alkunsa. Ja silloin… silloin kaikki meni pieleen.
Prototyyppi oli päässyt irti. Hälytysten alkaessa soimaan kukaan meistä tavallisista sotilaista ei tiennyt, mistä oli kyse. Johtaessani joukon vahkeja tiedekerrokseen oli prototyypi jo ehtinyt tappaa puolet KAL-osaston jäsenistä.
Sen kallo oli auki ja sen aivot pilkottivat yhä ulos sen juostessa. Sen keho näytti siltä, kuin se olisi ennen kuolemaansa halkaistu kahtia. Kokonainen osasto yritti pysäyttää sitä, mutta prototyyppi ehti pakenemaan ennen kuin saimme sitä tuhottua. Kenraali oli raivoissaan. Seurasi taistelu, jossa hän ja Puhdistaja miltei tuhosivat koko arvokkaan tukikohtamme. Kenraali tiesi projektista, eikä hän koskaan pitänyt siitä. Hän ja Puhdistaja eivät koskaan tulleet toimeen. Tämä oli hetki, jota Kenraali oli odottanut. Hän naksahti.
Mutta suurista voimistaan ja puhtaasta raivostaan huolimatta Puhdistajan likaiset temput saivat Kenraalin ahtaalle. Hän romahti uupuneena vanhimman ystävänsä Herran viereen, anellen tätä auttamaan. Minä ja kokonaisen kerroksen romahtamisesta selvinnyt Saraji olimme viimeiset todistajat Käden todelliselle kuolemalle.
Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että Herra ei ollut enää oma itsensä. Kun huomasin hänen kätensä lipeävän pistoolilleen, yritin estää. Mutta valheiden verkko ulottui odottamaani syvemmälle. Saraji oli lukinnut minut paikoilleen, estäen minua auttamasta johtajaani. Yksi laukaus suoraan Kenraalin rintakehään kaatoi mahtavan soturin maahan. Savuavaa asetta kädessään pitelevä Herra ei estänyt, kun Puhdistaja tarttui taintuneeseen Kenraaliin ja lähti viemään tätä mennessään. Silloin kuitenkin onnistuin kampeamaan itseni vapaaksi Sarajin otteesta ja kohti Puhdistajaa.
Juostessani työnsin tyhjyyteen tuijottavat Herran kuoret kumoon. Taklasin Puhdistajan ennen kuin tämä ehti poistumaan Kenraalin ruumiin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun taistelimme. Kun komentaja Aizen saapui lopulta taistelukentälle, olin repinyt Puhdistajan niin pieniin osiin, ettei hänestä löytynyt enää mitään sormea suurempaa. Sinä hämärtyvänä iltana tapoin hänet ensimmäistä kertaa. Mutta taistelu oli kestänyt kauan.
Kotimme oli tulessa, Kenraalin ruumis oli yrityksistäni huolimatta kadonnut ja joku oli tyhjentänyt Sarajin muistipankit. Herran sivummalla seisovaa sielutonta kehoa katsellessani tajusin, että Käsi oli lopussa. Johtajamme tavalla tai toisella kaatuneita, joukkomme hajautettuna ympäri Metru Nuita vailla komentoja. Kuka tahansa järkevä olisi lopettanut siihen…
”Hetkonen hetkonen nyt. Hidasta. Minä en ymmärrä. Sinä tuhosit Purifierin? Mutta itsehän kerroit aiemmin hänen olevan elossa. Jos sinä tuhosit koko hänen ruumiinsa, niin kuka varasti Kenraalin ruumiin… tai pyyhki Sarajin muistin?”
Killjoy puri hammastaan Matoron keskeyttävän kysymyksen ajan. Cody ja Xen olivat molemmat päätyneet nojaamaan käsiinsä uupuneina, täysi huomio ja katsekontakti kuitenkin kiinnitettynä puhuvaan Killjoyyn.
”Kuten olet varmasti jo huomannut. Minä olen tappanut hänet jo monta kertaa. Täällä, Xialla, hiljattain eteläisellä merialueella… Jos oikeastaan olemme täysin tarkkoja, olen tappanut hänet jo kahdeksan kertaa viimeisien vuosien aikana. Ja hän tulee takaisin joka kerta entistä voimakkaampana.”
Hämmentynyt ilme Matoron kasvoilla ei lientynyt, kun taas Xen ja Cody kuuntelivat selitystä kuin se olisi heille jo tuttu.
”Miten… miten? Miten kukaan voi huijata kuolemaa tuollaisella tavalla?”
Killjoyn vastaus oli yksinkertainen. Kaksi napakkaa kopautusta siteillä peitettyyn rintakehäänsä.
”Kuulat.”
Matoron tiedonjanoinen katse vaati Killjoyta jatkamaan. Metsästäjä kohensi asentoaan tuolissa ja havainnollisti samalla käsillään kuulien pyöreää muotoa.
”Kuulat eivät ainoastaan vanginneet käyttäjiensä… sieluja, jos sallitte karkean sanavalinnan. Niiden perimmäisin voima näytti perustuvan jonkinsorttiseen orgaaniseen massaan. Sellainen antoi minulle kehon, lihan, sykkivän sydämen ja aivot kallooni. Sellainen antoi Aizenille sielun, tahdon ja mielen, jolla ajatella. Sellainen… paransi Nizin taudista, jota ei pitänyt voida voittaa. Kaikki kaksitoista vaikuttivat omaavan samankaltaiset voimat luoda jotain uutta.
… silloin Xialla, Matoro”, Killjoy jatkoi, osoittaen sanansa suoraan jään toalle, ”minä viimein surmasin Herran. Ja epäilykseni osoittautui todeksi. Ei kuulaa.”
Matoro irvisti. Ajatukset ja palaset loksahtelivat hitaasti paikoilleen toan kuumeisesti töitä tekevissä aivoissa. ”Purifier… tai Puhdistaja… oli jo vienyt sen ennen taisteluanne täällä. Hän sai sillä jotenkin uuden kehon.”
”Hyvä”, Killjoy totesi, mutta toivoi kuitenkin lisää, ”ja?”
”Ja…” Matoro mietti, ”Ja… siksi Herra vaikutti kuin tyhjältä kuorelta… koska sitä hän nimenomaan oli. Jos kuula kerran vei mielen ja identiteetin… jos kuula itsessään olikin Herra…”
”… niin mies, jonka tunsimme Käden johtajana kuoli antaessaan Purifierille uuden ruumiin. Sulautuessaan häneen. Oikein.”
”Mutta minä en edelleenkään täysin ymmärrä”, Matoro jatkoi epäusko äänessään, ”mistä tällaiset… esineet ovat voineet tulla? Kuka on kyennyt luomaan jotain näin voimakasta?”
Tällä kertaa Killjoyn katse kääntyi kuitenkin kohti Xeniä. Silmiään pyörittelevä vahki tuhahti, mutta asetti kuitenkin pienen rannetietokoneensa kädellään kurottaen keskelle pöytää, niin, että kaikki läsnäolijat näkivät sen kunnolla. Hetken ajan Xen näppäili vasemman ranteensa pientä kosketuslevyä ja aikansa touhuttuaan pöydällä oleva tietokone sylki yläpuolelleen vihreän pyörivän hologrammikuvan.
Kuvan esine näytti hieman naamiolta, joskaan ei lainkaan taotulta sellaiselta. Paksut putket ja poikittaiset ritilät olivat muodot, jotka Matoro erotti verrattaen pienikokoisen ja orgaanisen näköisen maskin pinnalta. Mutta ennen kuin jään toa ehti tajuta, mitä katsoi, oli Xen jo äänessä.
”Varokaa kranaa. Käytettäessä, ne mielesi varastavat… eikä edes toista mahtavin voi niiden voimaa vastustaa”, Xen huokaisi, ”… vanha Ta-Metrulainen sananlasku.”
Matoron leuka loksahti auki. Killjoy tuijotti toaa kädet puuskassa.
”Varastaa mielen. Ei edes toa voi vastustaa. Orgaaninen. Voit uskoa, että Niz oli huvittunut lorusta kuullessaan sen vasta jo selvitettyään, mitä kuulat todella olivat.”
”Krana…” Matoro kuiskasi hiljaa, ”Joten… bohrok?”
”Ei välttämättä”, Killjoy täsmensi, ”Vertailukappaleiden vähyys teki tutkimustyöstä vaikeaa, mutta saimme selville, että orgaaninen materia kuulien sisällä on koostumukseltaan käytännössä identtistä kranojen kanssa. Se, miksi materia on suljettu kuulien sisälle, on edelleen mysteeri. Jonkinlainen kranan prototyyppi on toistaiseksi paras arvauksemme.”
”Kuka ne ikinä väsäsikään, ilmeisesti käyttäjän sielun totaalinen… imeminen oli vähän liikaa, joten mallia hieman hillittiin lopulliseen tuotteeseen”, totesi pitkään hiljaa istunut Cody, joka hänkin kuuli kaikki herkullisimmat yksityiskohdat vasta nyt ensimmäistä kertaa.
Killjoy heitti hieman nyrpistyneen katseen kohti rennoin ottein keskustelevaa komentajaa, mutta jatkoi kuitenkin keskeytyksestä huolimatta.
”Mutta vaikka kuulien vaikutus mieleen oli samankaltainen kranojen kanssa, oli löydöistä viimeinen se, mikä sai meidät olemaan varmoja asiasta. Jokaisen kuulan ympärillä on pieni telepaattinen kenttä. Yksi tiedemiehistämme jopa esitti teorian, että kuulat kykenisivät jollain tasolla kommunikoimaan toistensa kanssa. Aivan kuten kranojenkin on teorioitu tekevän. Nämä tiedot, tonnikaupalla raakoja lukemia ja professori Mavrahin vuosikymmenien tutkimustyö bohrok-löydösten parissa saivat meidät hyvin lähelle ratkaisua.
Me miltei selvitimme näiden salaisuuden. Sen, miten ne toimivat, tai mikä tärkeämpää, kuka ne teki”, Killjoy huokaisi syvään, synkkänä, ”mutta se yksi päivä… yksi pirun päivä pysäytti kaiken.”
Nelikko tuijotti taas hetken pöydän keskellä pyörivää hologrammia. Cody kallisteli päätään nähdäkseen kaikki sen yksityiskohdat.
”Professori Mavrah”, Killjoy jatkoi yrittäen samalla parhaansa mukaan jättää Codyn merkilliset pään muljautukset huomiotta, ”osasi kertoa, että kammio, josta pääosa bohrok-löydöksistä on tehty, oli jo kertaalleen avattu kun hänen tiiminsä löysi sen. Kivipaadet, jotka hallin eteen oli kasattu, olivat sata tuhatta vuotta vanhoja… mutta siltikin paljon tuoreempia kuin sen sisältä löytyneet reliikit. Nizin teoria olikin, että joku oli vienyt ne holvista jo maailmamme alussa ja jollain tapaa ne lopulta päätyivät Purifierin käsiin.”
Matoro ummisteli silmiään, yrittäen painaa juuri oppimaansa kunnolla mieleensä. Päänsä sisällään jään toa kuitenkin päätti sulatella aihetta myöhemmin. Hän halusi ensin kuulla Killjoyn tarinan loppuun.
”Okei… selvä. Joten entäs Kenraali? Mikä hänen kohtalonsa oli?”
”Sikäli mikäli kuin tiedän, saattaa olla vaikka elossa. Herra ei ampunut tappaakseen, olisi iskenyt päähän muuten… eikä hänellä koskaan ollut kuulaa, joten Purifierkaan tuskin olisi taistellut häntä vastaan ellei tilanne olisi eskaloitunut, joten en usko hänen kuolemaansa ennen kuin joku näyttää minulle hänen hautansa.”
Matoro nyökkäili hiljaa Killjoyn vastaukselle. Jään toaa miellytti ajatus siitä, ettei Killjoyn tarina olisi pelkkää kuolemaa. Matoron ajatukset kuitenkin keskeytyivät Xenin tyytymättömään puuskahdukseen. Rannetietokone oli kadonnut pöydältä takaisin naisen käsiin.
”Jatka tarinaasi. Tästä eteenpäin minäkin kaipaan selityksiä.”
Killjoy pudisteli päätään vastahakoisesti, mutta jatkoi vastaan kamppailevasta järjestään huolimatta.
Komentaja Aizen oli se, joka sai minut järkiini. Tapahtumat piti salata. Sota ei olisi kestänyt Käden kaatumista, joten täytyi luoda julkisivu. ”Vain pieniä sisäisiä erimielisyyksiä”. Vahkeja tarvittiin rintamalla, enkä minä voinut sallia Purifierin ja Nizin epäeettisten kokeiden ottavan niiden paikkaa.
Joten… minä tein, mitä pystyin. Vedin Vahkit tukikohtaan. Korjasimme taistelun tuhot. Muodostimme rivistömme uudelleen. Täytimme ammuslaatikkomme ja kahden viikon ankaran valmistelun ja uudelleenvarustautumisen jälkeen olimme valmiita. Minun johdollani uusi Käsi marssi takaisin taisteluun Lhikanin toien rinnalle. Ja siitä päivästä alkaen Metsästäjien viimeinen vetäytyminen alkoi.
”Muistan nuo kaksi viikkoa”, Matoro muisteli mietteliäänä, ”Vahkien poistuminen aiheutti paikoitellen aika suuria menetyksiä toien riveissä. Osa oli valmis jo kokonaan luovuttamaan teidän suhteenne. Väittivät jopa pettureiksi.”
”Annatko sinä minun kertoa tätä tarinaa, vaiko et?”
”Anteeksi…”
Sota taisteltiin. Sota voitettiin. Minäkin palasin kotiin. Joskin tiesin, ettei mikään olisi enää entisensä. Niihin aikoihin näin Purifierin vielä kerran. Luikki valkoisessa laboratoriotakissaan perääntyvien Metsästäjien rivien takana. Olin osannut arvata loikkausta. Myös sitä, että hänellä todella olisi uusi ruumis. Toa Niz oli lopulta kertonut minulle kaiken kuulista, Purifierista ja KAL-projektista. Siitä, kuinka Purifier rakensi Sarajin palvelijakseen ja kuinka nämä yhdessä pyörittivät laitonta asekauppaa Metsästäjien suuntaan puolet sodasta. Sen, kuinka tukikohtamme alle oli varastoitu jo satakunta kuolleista sotilaista kokoon kursittuja hopeisia sotureita. Sen… sen, miten luottamukseni petettiin. Nizin utelaisuus vei voiton ystävyydestä. Yhtäkkiä löysin itseni paikasta, jossa kaikki oli joko kuollutta tai luottamuksetonta. Sitten Dume lähestyi meitä. Halusi tehdä meistä Metru Nuin viralliset puolustusvoimat. Sanoin harkitsevani. Vaikka tiesin, etten suostuisi.
Vakoojamme eivät koskaan löytäneet karannutta KAL-prototyyppiä. Sen sijaan saimme selville, ettei Metsästäjillä ollut pienintäkään aikomusta lopettaa yhteen sotilaalliseen tappioon. Uutiset mahdollisesta militarisoidusta Metru Nuista eivät miellyttäneet Varjottua. Uuden sodan pilvet olivat ilmassa vain muutamaa viikkoa edellisen päättymisen jälkeen. Huhut puhuivat uudesta luvatusta armeijasta, jota metsästäjille oltiin kokoamassa. Tässä vaiheessa tajusin karun yhtälön. KAL-armeijaa ei oltu missään vaiheessa luomassa Metru Nuille. Jos projekti olisi saanut jatkaa… olisi taistelukenttä pian täyttynyt hopeisista sotureista. Metsästäjien hopeisista sotureista. Meidän kaatuneistamme tehdyistä sotureista.
Tässä vaiheessa, kaiken menettäneenä, Käden viimeisenä johtajana… päätin lopettaa sen, mikä oli jatkunut liian kauan.
Käden vahkit ja yksi sen johtajista Varjotulle vastineeksi siitä, että hän jättää Metru Nuin rauhaan. Hän saa armeijan, jonka voima peittosi hänen omat miehensä ja Metru Nui jäisi näkemään vielä näkemään seuraavan aamunkoittonsa. Tämä kaupunki ehkä juhli voittoa, mutta loppupelissä Metsästäjät olivat todellisia voittajia. Maailma oli syösty epätasapainoon ja nyt Varjotulla oli sotilaallinen vakuutus odottamassa päivää, jolloin kaikki lopulta murtuisi.
Killjoyn katse oli maassa. Hänen äänensä värähteli, pysyen kasassa vain vaivoin. Nyrkit tiukasti puristettuina Killjoy jatkoi tarinaansa nostamatta kuitenkaan enää katsettaan kuuntelijoihinsa.
”Varjottu hyväksyi tarjoukseni. Teki kanssani sopimuksen… jossa Käden kalusto, minut mukaanlukien luovutettiin välittömästi Pimeyden Metsästäjien haltuun. Oli jopa iloinen siitä. Hänkin oli väsynyt. Hän mieluummin odotti seuraavaa mahdollisuuttaan, kuin aloittaisi välittömästi uutta sotaa, mutta tiesin… tiesin… että se ei riittäisi. Joten pyysin häntä tekemään yhden asian puolestani. Yhden asian, jonka jälkeen olisin valmis vannomaan uskollisuuttani hänelle. Vielä yksi pykälä sopimukseen.”
Cody ja Matoro tuijottivat päätään yhä alemmaksi painavaa Killjoyta. Xen vapisi holtittomasti.
”Käden kummitukset piti haudata lopullisesti. Jotta luomamme kauhut todella katoaisivat, johto täytyi vetää seinästä lopullisesti… joten minä pyysin. Pyysin, että hän tuhoaisi loputkin. Tuhoaisi kotini. Tornin, jonka tuhkien alla nyt istumme.”
Cody oli kääntänyt katseensa pois pöydältä. Matoro oli peittänyt järkytyksestä avautuneen suunsa kädellään. Hän oli tajunnut Killjoyn implikaatiot. Xenin raskas hengitys kohisi kaikkien korvissa. Puinen pöytä tärisi vahkin käsien mukana. Ja sekuntia myöhemmin pöytä oli jo lentänyt sivuun Xenin rynnätessä kohti Killjoyta. Kolme hohtavaa terää olisivat olleet täydessä valmiudessa upottautumaan Killjoyn hauraaseen lihaan.
Mutta kaksi paksua hopeista kättä oli vanginnut Xenin otteeseensa. Codyn tiukka puristus piti silmittömän raivon vallanneen naisen paikoillaan.
”SINÄ! TIESIN, ETTÄ SINÄ! ENSIN KATOAT! JA KOHTA MEILLÄ ON METSÄSTÄJIÄ KYNNYS TÄYNNÄ! SINÄ MYIT MEIDÄT! SINÄ TAPOIT ÄIDIN! MINÄ TAPAN SINUT!”
Viimeiset sanat mursivat lopulta penkillä istuvan harmaan olennon. Killjoy ei ollut aikeissakaan liikahtaa Xenin terien lähestyessä häntä. Hän olisi ottanut ne vastaan. Antanut surmata hänet siihen paikkaan. Mutta Codyn ripeän toiminnan ansiosta kenraali istui yhä. Kyyneleet valuivat pitkin harmaita, hiiltyneitä kasvoja. Metsästäjä romahti lattialle polvilleen. Robottimainen, syvältä Killjoyn sisältä kumpuava mekaaninen keinotekoinen ääni sekoittui metsästäjän rikkoutuneeseen huutoon.
”Minä rukoilin, Xen! Rukoilin, että säästää hänet! Säästää sinut! Meidän piti olla taas perhe… HÄN LUPASI SÄÄSTÄÄ TEIDÄT! MINÄ ANELIN! …ja kun minä sain tietää. …HÄN SANOI, ETTÄ JOKIN OLI MENNYT PIELEEN! JA TIESIN, MITÄ OLI KÄYNYT! …ja minä lupasin kostaa teidät. Nizin ja sinut. MINÄ. LUPASIN. KOSTAA… mutta tiesin, että se oli minun syytäni. Olisin ottanut teidät mukaan. Miksi en ottanut teitä mukaan… Mutta äitisi… mutta Niz… hän ei… hänen tietonsa… Purifierin verkko… se piti purkaa, SE PITI TUHOTA! MISTÄ MINÄ OLISIN VOINUT TIETÄÄ, ETTÄ TÄMÄ ON KAIKKI HÄNEN PELIÄÄN? ETTÄ KAIKKI OLIVAT SIIRTOJA HÄNEN YKSIVÄRISELLÄ LAUDALLAAN?”
Rajusti Codyn otteessa rimpuileva Xen rääkyi täyttä kurkkua kohti pystyyn hitaasti itseään kampeavaa, hysteerisen paniikin valtaamaa Killjoyta.
”SINÄ SAATANAN SOTAKONE OSASIT AINA VAIN AJATELLA SITÄ PIRULAISTA! SE SINÄ OLET! LUOTU SOTAAN! TAPPAMAAN! EI SINULLA VOISI OLLA PERHETTÄ! …me …me olimme aina kakkosia. AINA! SINÄ ET KOSKAAN VÄLITTÄNYT MISTÄÄN MUUSTA KUIN SILLE PERKELEEN MAAN TOAN LUIKULLE KOSTAMISTA JA KATSO MITÄ KÄVI! SINÄ. TAPATIT. OMAN. PERHEESI. TIESIN, ETTÄ SINUT OLI VIRHE OTTAA TÄNNE TURVAAN! Sinä olet pelkkä petturi… PETTURI!”
Xenin viimeisiin sanoihin Killjoy murtui. Hän ei saanut henkeä. Hänen mekaanisesti korjatut keuhkonsa lakkasivat toimimasta. Hänen täytyi päästä ulos. Vapisevin jaloin Killjoy ryntäsi pää edellä huoneen ovesta ulos takaisin Käden kompleksin metallisille käytäville. Ovi sulkeutui jossain lattialle lyhistyneen Killjoyn takana. Xenin rimpuilusta aiheutuva ähinä vaimeni oven mukana.
Kesti ainakin minuutti ennen kuin Killjoyn hengitys oli kunnolla tasaantunut, ja ainakin toinen, että tämä huomasi jään toan jalat nojailemassa seinään hänen vieressään. Killjoy nosti ikuiseen irvistykseen vääntyneet kasvonsa kohti odottavaa Matoroa. Toa kuitenkin vain tuijotti kohti edessään kohoavaa käytävän vastakkaista seinää. Halveksiva katse Matoron kasvoilla ei koskaan kääntynyt Killjoyyn asti. Vain monotoninen kysymys.
”Miten tarina päättyy?”
Killjoy oli häkeltynyt. Hänen mielensä kaaos ei kyennyt vielä käsittelemään kysymyksiä. ”Mitä sinä… miksi sinä kysyt… mitä väliä sill-”
”Minä kysyin: Miten. Tarina. Päättyy?”
Metsästäjän pää kolahti kovasti tämän nojatessa lattianrajassa samaan seinään, mitä vasten Matoro seisoi. Jään toan kylmän vaativa tivaaminen palautti Killjoyn maan pinnalle. Hänen täytyi saada ajatuksensa selviksi. Päästä loppuun. Viimeistellä tarina.
”Pian… pian… sen jälkeen. Tapasin Varjotun hänen salissaan…”
Varjottu. Hän valehteli minulle nimen. Skakdin, joka oli ollut paikalla surmaamassa Käden jäseniä. Hän sanoi, että tämä Skakdi oli murhannut Nizin. Minulle annettiin tarpeeksi johtolankoja päästä alkuun kostoretkelläni, mutta tämä Skakdi, Guardian, osasi piiloutumisen jalon taidon. Minulla kesti kaksi vuosikymmentä jäljittää hänet Klaaniin. Pieni tekijä vielä silloin, kuten varmaan muistat. Ei lähelläkään nykyistä kukoistustaan…
”Kaikki tietävät sinusta ja Guardianista. Se ei kiinnosta minua.”
Killjoy oli lievästi häkeltynyt jään toan napakasta kommentista. Metsästäjä suoristi jo hieman selkäänsä seinää vasten tiedustellakseen lisää.
”En ymmärrä… sinähän halusit minun jatkavan?”
”Tarinan loppu, Killjoy. Tarinan loppu. Tämä sama tarina, jossa sinä yhä elät. Miten sinä kuvittelet että tämä päättyy? Mitä Purifier tekee? Mitä sinä aiot tehdä?”
Kolme kysymystä. Kolme vaikeinta kysymystä, joihin Killjoyn aivotyö oli jo viimeiset vuodet yrittänyt saada vastausta. Kymmenet villit teoriat, uhkarohkeat yritykset ja toinen toistaan typerämmät suunnitelmat vilisivät pitkin metsästäjän tajunnan valtateitä. Oli entisen kenraalin aika viimein pukea ne sanoiksi.
”Hänellä on nyt yksitoista… hänellä on taas Saraji ja yksitoista kuulaa. …ja minä olen viimeinen. Siksi Cody toi minut tänne. Mahdollisimman kauas hänestä. Tätä viimeistä täytyy suojella.”
”Mitä tapahtuu, jos hän saa kaikki? Mihin sinä kuvittelet, että hän pyrkii?”
”Minä en oikeastaan ole edes varma, tarvitseeko hän näitä kaikkia, vai onko tämä vain osa hänen sairasta peliään. Kuuntelitko sinä, mitä minä kerroin kuulista? Ne eivät ole enää harmittomia bohrok-kokeita. Ne ovat eläviä olentoja. Jokainen niistä! Ja joka kerta, kun minä tapan sen pirulaisen, se menee ja ahmaisee taas uuden kuulan. Ja taas uuden. Hän ei ainoastaan sulauta itseensä mieliä. Joka kerta hän saa ne voimat ja ne ajatukset, mitä kuulan kantajalla oli. Meillä on käsissämme yhdeksän olennon mielistä hulluksi tullut tiedemies, jonka fyysiset voimat vastaavat yhtä tavalla yhdeksää olentoa. Jo nyt se pirulainen pystyy lyömään nyrkkinsä läpi metrin paksuisesta metalliseinästä. Regeneroi itselleen uuden pään, jos alkuperäisen repii irti. Ja nyt hänellä on kaksi kuulaa lisää. Kaksi mieltä ja kahden voimat. Jokainen kuula sekoittaa sen psykopaatin päätä lisää. Tekee siitä totaalisen mielisairauden kiteytymän. Ja sinä kysyt, mitä minä aion tehdä? Hitot. Jos minä olisin yhtään terve, pakenisin pirun Torangalle ja rakentaisin kodan. Söisin Takeaa lopun elämääni. Mutta sinä tiedät jo vastauksen. Koska minä en ole terve. Minä aion mennä sen pirulaisen kimppuun vaikka puolikuolleena. Revin ne pirun kuulat sieltä rinnasta ja hautaan ne jonnekin, niin kuin kuuluisi. Koska sitä minä teen. Sitä minä aina teen. Me jahtaamme toisiamme, kunnes jompikumpi kuolee. Ja jos totta puhutaan, niin minä olen tyytyväinen, oli se kumpi meistä tahansa. Vastasiko tuo kysymykseesi?”
Matoro uskalsi taas kääntää katseensa kohti vieressään istuvaa metsästäjää. Pettymyksen hallitsema katse oli vaihtunut nyt varovaiseen tyytyväisyyden tunteeseen.
”Kyllä… kyllä vastasi. Ja olet oikeassa. Sinä et ole terve.”
Killjoy hörähti. Hän ei voinut estää sitä. Jokin tilanteessa huvitti häntä. Vasta katse kohti kaksikosta oikealle jäänyttä kokoushuoneen ovea palautti Killjoyn sydämen takaisin paniikinomaiseen tykytykseen. Metsästäjä huokaisi taas syvään ja painoi päänsä polvien päälle nostettuihin käsivarsiinsa.
”Vanha Kenraali olisi tehnyt paremmin. Olisi tiennyt paremmin.”
Matoro huokaisi syvään, eikä enää kuulustellut murheen murtamaa metsästäjää. Jään toa kuitenkin avasi vielä suunsa, parkaistakseen kuin tyhjästä hänen oikealle puolelleen ilmestyneelle äänelle.
”Älä ole niin varma, poika. Jokainen meistä on tehnyt oman osansa virheitä.”
Tunnekuohujen keskellä kumpikaan käytävällä loikoilevasta kaksikosta ei ollut huomannut hissin kilahdusta, eivätkä sen liiemmin sieltä kolisseita jalkaparien askeleitakaan. Kaukaa käytävän päästä astelleet kolme hahmoa seisoivat nyt puoliksi pimeällä, lampuiltaan vajaavirtaisella käytävällä. Umbra astui ensimmäisenä käytävän valoisalle puoliskolle. Sitten tuli punavalkoinen robottisoturi, jonka haarniskan muoto hämmensi Killjoyta suuresti. Mutta kumpikaan näistä ei ollut matalaääninen puhuja. Se oli tulijoista kolmas. Maan toa. Kakamakasvoinen. Kasvot, jotka Killjoy tunnisti kaukaa vuosien takaa.
Matoron alati mysteerejä selvittävät aivot palasivat takaisin kokoushuoneen potretin oikeanpuolisiin kasvoihin. Killjoy nousi seisomaan ja otti askeleen kohti toaa. Maan toan kasvoille oli ilmestynyt hyvin varovainen hymy.
”Kenraalikapteeni… Killjoy? Olihan se Killjoy? Anteeksi. Muistojen palautuminen on hidasta. Nimet ovat vielä pahasti hukassa… mutta nuo kasvot. Muuttuneet, sodan runtelemat. Mutta muistan niille hopeisen Mirun. Muistan elävästi.”
Killjoy haukkoi henkeään. Hän ei kyennyt uskomaan. Jo toisen kerran päivän aikana hänen jalkansa alkoivat pettää.
”Ken- Kenraali Nurukan? … Olet elossa?”
”Puheet kuolemastani ovat liioiteltuja”, Nurukan vastasi ja virnisti.
”Kadotetut muistoni ohjasivat minut tänne etsimään vastauksia, mutta näyttääkin siltä, että löysin enemmän kysymyksiä kuin tohdin edes esittää.”
”Kysymyksien paljous on ollut vähän illan kantava teema”, Matoro totesi kahden kenraalin vierestä, ”minä en enää osaa edes yllättyä. Varmaan mistään… koskaan…”
Killjoyn kasvoilta puhdas epäuskoisuus kuitenkin välittyi edelleen. Sanat olivat edelleen kadoksissa.
”Tiedän olevani Kenraali, mutten tiedä tarkkaan miksi en muista tästä paikasta kuin utuisia muistikuvia. Löysin kuvan itsestäni ja kahdesta muusta maan toasta, mutta sekin herätti vain lisää kysymyksiä”, Nurukan jatkoi ja huokaisi. Hän oli tavattoman väsynyt.
”Sinä olet Kenraali?” Umbra ihmetteli ääneen. ”Ihmettelinkin, että mikä se meitä yhdistävä tekijä tässä sopassa oikein on.”
Nurukan nyökkäsi ja oli hetken hiljaa. Deleva vain tuijotti mustaa toaa. Hän oli järkyttynyt, vaikka tiesikin, että jokin yhteys heillä kaikilla oli. Se, että yhteys oli tämä outo järjestö oli vain vähän liikaa.
Käytävässä seisovan viisikon aivoista eniten toimintakykyiset olivat Matoron, vaikka viime viikkojen tapahtumat ja viimeisien tuntien informaatioryöppy ajoikin toaa tasaisesti henkiseen kaaokseen. Palapelin palaset loksahtelivat edelleen paikoilleen jään toan kallossa.
Vastaamattomilla kysymyksillä oli kenties yhteyksiä toisiinsa.
”Mutta… odottakaas nyt. Etkös sinä Killjoy juuri kertonut, että Sarajinkin muisti oli tyhjentynyt? Vielä suurempi kysymys: Miksi kukaan muu ei muista näitä asioita? Miksi koko maailma on unohtanut, että tällä laitoksella oli kolme johtajaa? Minä en ainakaan koskaan lukenut kuin Herrasta. Tässä on yhteys.”
Killjoy koputti nyrkillään ohimoaan kolmesti, hyvin kipeän näköisesti. Väkisin itsensä tilanteen tasalle kasannut nuori kenraali kaiveli mielensä perukoilta juuri niitä teorioita, joita hänellä oli ollut vuosikausia aikaa miettiä.
”Saraji, vahki tai ei, on elävä olento. Kuten mekin. Hänen mieltään ei vain poisteta kuin tietokoneen muistia. Olen teorioinut mahdollisuutta ennenkin… mutta… muistien pyyhkiminen ei ole ajatuksena täysin mahdotonta. Jos tarkkoina ollaan, meillä oli joskus aiheelle kokonaan oma tutkimusryhmä. Se lopetettiin tulosten puutteen vuoksi, mutta…”
”Mutta kuten olemme tänään oppineet, Käden sisällä kaikki salataan, aina”, Matoro täydensi.
”Epäeettisiä kokeita kuolleilla, muistien pyyhintää, superaseiden valmistusta, salaisia armeijoita. En yhtään ihmettelisi jos Mustasta Kädestä löytyisi Tren Krom tai Irnakk jostain…” Umbra puuttui keskusteluun.
”Tai maailmaa hallitsevia liskomiehiä”, Matoro ehdotti, ”Mutta palataksemme aiheeseen, jos Kädellä todella on tapa pyyhkiä mieliä, se on todella huolestuttavaa, sillä joku sitä hallitseva voi pyyhkiä itsensä pois historiasta, jos hän niin haluaisi.”
”Jos, ja painotan, JOS Purifierill- tai… Puhdistajalla on käytettävissään jotain noin voimakasta… me emme voi uskoa mihinkään. Jokainen sana tästäkin keskustelusta voi perustua täysin valheeseen. Herra Kenraali. Jos te olette alkaneet muistamaan, meidän täytyy tietää, MINUN täytyy tietää kaikki. Jokainen yksityiskohta, pienikin totuuden ripe saattaa ratkaista tämän yhtälön. Muistelkaa. Muistelkaa kovasti. Minä katsoin, kun Puhdistaja raahasi sinun ruhoasi pois sieltä hallista. Mitä sen jälkeen tapahtui? Mihin sinä oikein päädyit?” Killjoy tivasi.
Maan toa hiljeni hetkeksi. Hän vei mielensä mahdin äärimmilleen, vaikkakin tietäen, ettei sieltä löytyisi paljoa.
”Löysin itseni uinumasta kanisterista Pohjoismantereen rannalta. Tai en minä löytänyt, vaan läheisen ‘Voittamattomien matoranien kylän’ matoranit, kuten he itseään kutsuivat. He ruokkivat minua ja antoivat minulle uuden tarkoituksen. Olin hyvä lannoittaja kylän pelloilla maavoimillani. Sitten seikkailin ympäri maailmaa, kunnes törmäsin Umbraan ja Delevaan. Nyt olen täällä”, Nurukan lopetti ja otti vesikanisteristaan huikan. Hänen suunsa kuivui puhumisesta.
”Noh… tämä ei ollut kenellekään mitään uutta”, Matoro totesi mietteliäänä, ”mutta minusta on silti hämmentävää, miten tämän kaltainen joukko vain sattumalta sattuu seisomaan saman salaisen tukikohdan samalla pirun käytävällä, keskustelemassa yhteisestä menneisyydestä, jonka joku on pyyhkinyt. Seuraavaksi tuo ovi tuossa käytävällä aukeaa ja yksi noista vahkeista paljastuu isoisäkseni.”
Silloin se ovi käytävällä aukesi. Vielä itseään rauhoitteleva Xen yhdessä tämän olkapäitä lohduttavasti pitelevän Codyn kanssa astuivat esiin uteliaina uusien tulokkaiden keskustelusta. Kukaan ei ehtinyt edes tervehtimään, kun punainen valo molempien vahkien ohimolla syttyi palamaan. Molempien silmät laajenivat kauhusta. Codyn valtava kivääri oli siirtynyt silmänräpäyksessä tämän selän hihnoista vahkin käsiin. Kaikki kolme piippua ja Xenin ioniterät kohdistuivat suoraan kohti hämmentyneen Delevan kasvoja.
”KAL-SIGNAALI HAVAITTU! POISTUKAA KOHTEEN LÄHEISYYDESTÄ JA OTTAKAA TURVAETÄISYYS!” Cody ärjyi komentajan ottein. Käytävällä seisova viisikko kääntyi hämmentyneenä kohti aseet tanassa ilmestyneitä vahkeja. Killjoy taasen kiinnitti kunnolla huomionsa ensimmäistä kertaa punavalkoiseen toaan. Haarniska tämän päällä näytti yhä tappavan tutulta. Umbra ja Nurukan levittivät käsiään rauhoittumisen merkiksi.
”Minäkö KAL? Anna minun nauraa”, ja Deleva nauroi. ”Kyllä, jalassani on Mustan Käden logo. Kyllä, olen hassu kyborgisekamelska, mutta niin on suurin osa tässä maailmassa! Ei. En ole mikään skarrarrin Kal. Outoa sakkia muutenkin nuo epäkuolleet. Näytänkö muka sellaiselta?”
”Joten voisitteko muistaa piippulinjan, arvon herra ja rouva?” Umbra puuttui keskusteluun, hipelöiden miekkansa kahvaa.
”Miksi teillä edes on hälyttimet toa-zombien varalle? Mistä nuo laitteet edes erottavat, monestiko skannattava kohde on jo kuollut?” Matoro ihmetteli.
”No minäkin kävelen täällä teknisesti ottaen jo kolmatta kertaa… eikä tuo näytä minusta valittavan”, Killjoy totesi.
”VOISIKO EDES JOKU OTTAA TÄMÄN TILANTEEN VAKAVASTI!” Xen äksyili, ”Meillä on KAL, pirun KAL, tuossa noin ja te kaikki vain seisotte! Siirtykää!”
Codyn vilkaisu kohti Killjoyta kuitenkin johti jo vahkin aseen piipun laskeutumiseen. Rauhoittunut katse nuoren kenraalin kasvoilla kertoi tarpeeksi. Xen irvisteli kohti toveriaan tivaavana, omat ioniteränsä edelleen valmiina iskemään.
”Mitä… mitä sinä oikein teet?”
Cody laski aseensa piippu lattiaan päin ja asettui nojaamaan siihen rennosti.
”Minusta tuntuu, että meillä on kaikilla ollut pitkä päivä… ja minusta tuntuu myös, että meistä aika moni on sortunut tänään jo pieneen ylireagointiin.”
Lopulta, Xenin ranneterät laskivat hitaasti. Deleva huokaisi syvään. Matoro pyöritteli silmiään. ”Jokohan tässä olisi ollut tarpeeksi draamaa yhdelle päivälle?”
Muutama hyväksyvä hymähdys kuului seitsemän käytävään ahtautuneen toinen toistaan merkillisemmän olennon joukkiosta. Pienen hetken kaikki seisoivat hiljaa. Katseet kiertelivät lähinnä seiniä pitkin kiusallisen hiljaisuuden vallatessa kompleksin. Lopulta Xen ei enää kestänyt, vaan vihaisesti tuhiseva vahki lähti nyrkit tiukkaan puristettuna harppomaan kohti käytävän päätä. Killjoy huokaisi pettyneenä. Vastasaapunut kolmikko katsoi esittelynsäkin väliin jättäneen vahkin vihaista poistumista. Matoro päätti lopulta olla se, joka lähtisi hänen peräänsä.
”Jos minä vaikka tarkistaisin, että kaikki on kunnossa… selitän teille kolmelle sitten myöhemmin”, jään toa huikkasi mennessään, nyökäten kohti kädet puuskassa toverinsa menoa seuraavaa Umbraa.
”Ja minä menen noutamaan sen pikkukaverin ruumiin ja vien hänet viimeiseen leposijaansa”, Cody totesi hieman surullismielisenä. Kuin sanattomasta sopimuksesta hyvin vahkin kanssa toimeen tullut Umbra lähti seuraamaan komentajaa takaisin tietokonehallin taistelutantereelle ja jätti kaksi kenraalia sekä Delevan kolmistaan käytävälle.
”Suonette anteeksi…” Killjoy sopersi, kammetessaan itseään ylös, ”minun on… levättävä hetki. Käytävän päähän ja oikealle, jos haluatte jotain syötävää.”
Nurukan nyökkäsi paikalta pois linkuttavalle seuraajalleen ja harmaan selän kadottua hissiin käänsivät vanhat ystävät katseensa kohti kanttiinaa. Kohtaamisten käytävä tyhjeni, ja jätti illan paljastukset kaikumaan pitkin loputonta yllätysten kompleksia.
Pohjalla
”… no sehän oli”, huokaisi aivan hopeisen vahkin rinnalla käytävien halki marssiva valon toa. ”Tämä päivä muuttuu koko ajan omituisemmaksi.”
Kiväärin takaisin selkäänsä sitonut Cody hymähti myöntävästi uudelle tuttavuudelleen. Hän toimi samalla kompleksin lukuisien ovien avaajana kaksikon matkatessa takaisin kohti tietokonehallia.
”Olipa hyvä, että missasit aiemman pikku kaaoksemme. Siinä sitä vasta outoutta piisasikin.”
Umbra ei edes tohtinut kysyä. Jännitteet, joihin hän oli toveriensa kanssa marssinut olivat kaukana miellyttävästä. Toa kuitenkin päätti yrittää olla kyselemättä liikaa. Matoro varmasti kertoisi hänelle pian kaiken.
Saavuttuaan takaisin pääkallopaikalle kääntyi valon toan katse kohti kattoa ja tukikohdan ylempiä kerroksia. Lhekon kohtalo raastoi edelleen Umbran mieltä. Se, oliko Killjoy jotenkin osallisena hopeisen kuoleman syntyyn ei oikeastaan enää kiinnostanut häntä. Seikkailijan mieli kaipasi jo toisaalle.
Toa ei tuntenut oloaan mukavaksi sotilastukikohdassa. Siksipä Umbra yrittikin kääntää ajatuksensa tärkeämpiin kysymyksiin. Ellei jopa tärkeimpiin.
”Hullua, koko tuo muistinmenettämistouhu. Miten sellainen edes toimii? Ja miten ne kadotetut muistot nyt näin yhtäkkiä ovat alkaneet palailemaan? Saraji ja Nurukan molemmat. Jos tämä kaikki kerran on onnistuttu historiankirjoistakin poistamaan…”
Cody vilkaisi Umbraa tämän pitkän kysymyksensä aikana ja hymähti tälle myöntävästi.
”Muistien pyyhkiminen on vähän kyseenalainen käsite. En usko, että muistoja pystyy varsinaisesti poistamaan. Ehkäpä tämä mystinen tekniikka ennemminkin työntää ne niin kauas, ettei niihin enää jää kosketusta. Ja jos jonkin työntää tarpeeksi kauas… oikeilla metodeilla, sen varmaan pystyy myös vetämään takaisin.”
Umbran piti sisäistää hetki Codyn vastausta, mutta epätieteellisestä muotoilustaan huolimatta vahkin teoriassa oli toan mielestä järkeä.
”Oikeastaan, niistä ‘oikeista metodeista’ tämäkin rumba lähti. Sekä meidän xialaisten että Xenin hälyttimet täällä alkoivat soimaan, kun joku Steltinmereltä päräytti maailmalle ihan käsittämättömän voimakkaan telepaattisen signaalin. Sitä ei oltu piilotettu kovinkaan hyvin. Niillä proto-kranoilla tehty signaali pitää sisällään kahdeksaa tosi tosi uniikkia telepaattista kenttää, jotka on aika helppo tunnistaa. Ja sen voimakkuus oli myös aika naurettava, varmaan useampia kuulia samanaikaisesti, joten jos joku on sotkenut jengin mieliä, niin se se varmaan oli.”
”Proto-kranoja?! Mitä sinä juuri sanoit?” Umbra huudahti miltei järkyttyneenä.
Cody oli jo melkein unohtanut, ettei Umbra ollut kuulemassa Killjoyn tarinaa. ”Aiiivan, se sinun ystäväsi saa päivittää sinut ajan tasalle siitä… pikku yksityiskohdasta. Saatoit missata pari vähän oleellisempaakin juttua.”
Umbra pyöritteli silmiään samalla kun Cody jatkoi.
”Purry-ystävämme luultavasti vain odotti hetkeä, että Saraji pääsisi tarpeeksi lähelle jäljelläolevia kuulia, jotta voisi palauttaa tämän muistot ja samalla uskollisuuden itseään kohtaan. Hän ei varmaan olettanut arvon Kenraalin olevan enää elossa. Aliarviointi hänen osaltaan.”
Umbra ravisteli päätään. ”Ja tekö nyt luulette, että tämä Purifier-heppu on tämä kaaoksen takana? Muistivenklaukset, kuulien… tai siis… kranojen keräily?”
Pieni siteisiin kiedottu ruumis häämötti edessä päin. Cody oli asetellut vainajan jo rauhallisempaan asentoon hallissa käydyn taistelun jälkeen.
”Emmekä vain luule. Merkkejä tilanteen eskaloitumisesta oli jo ilmassa. Oli vain ajan kysymys, että se hullu alkaa taas riehumaan”, Cody totesi hienoinen sääli äänessään. Vainaja oli enää parinkymmenen metrin päässä heidän edessään.
”En koskaan ehtinyt edes näkemään koko tyyppiä. Onko hän todella niin paha, kuin Killjoy sanoo?”
Kaksikko oli saapunut ruumiin luokse. Valtava, Sarajin miekan kokoinen aukko olennon vatsassa inhotti kaksikkoa. Muuten täysin siteiden peittämästä hahmosta näkyi ainoastaan tämän eloton musta päälaki. Ennen toimeen käymistä Cody kuitenkin koki velvollisuudekseen vastata vielä Umbralle.
”Jos olen täysin rehellinen, en ole varma, kumpi on pahempi. Viattomia tapattava vallanhimoinen metsästäjä vaiko kostonhimoinen sotakoneeksi luotu metsästäjä. Minä en pidä tästä kamppailusta. Killjoy ei lopulta ole yhtään sen parempi kuin Purifierkaan, joskin…”
”Joskin?” Umbra jäi ihmettelemään Codyn pitäessä lyhyttä mietintätaukoa. Vasta nyt valon toa kiinnitti kunnolla huomiota vahkin oikean silmän olevan hieman palanut ja mustunut.
”.. .joskin se, miten voimakkaaksi se pirun Purifier on tullut, huolestuttaa minua ihan todella. Pisti Killjoyn matalaksi parilla lyönnillä. Repi hännän irti paljain käsin. Ja me puhumme nyt tyypistä, joka voitti meille sodan. Se peto. Päihitetty. Muutamassa sekunnissa. En pidä siitä, että minun maailmassani riehuu jotain noinkin voimakasta.”
Umbralla olisi ollut vielä hyvin polttava jatkokysymys aiheesta ”häntä”, mutta vainajan läheisyydessä seisominen sai toan hiljenemään. Eihän Umbra Lähettiin tutustumaan ollut ehtinyt, mutta valon toa sympatisoi siitä huolimatta. Toa ei voinut olla ajattelematta, olisiko pikkukaveri edelleen hengissä, jos hän olisi onnistunut pysäyttämään Sarajin Klaanissa.
”Raukka. Hänen ei olisi tarvinnut joutua tähän sotkuun. Oli aina niin tunnollinen. Ei koskaan jättänyt työtään kesken.” Ruumiin yläpuolelle kumartunut Cody alkoi hitaasti käärimään mustia siteitä Lähetin ylävartalosta ylöspäin ja irrotti varovasti ionimiekan ruumiiseen kiinni polttamia kankaanpalasia.
”Sinä tunsit hänet varmaan paremmin? Kuka hän oli?” Umbra tiedusteli mahdollisimman hienotunteisesti.
”Ei hänellä varsinaisesti muuta nimeä ollut kuin Lähetti. Suurin osa tykkäsi pitää työnimikkeensä vapaiksi päästyään.”
Umbra ei ymmärtänyt sanaakaan Codyn selityksestä. Vahki vilkaisi takanaan seisovaa toveriaan ja pudisteli päätään omalle huomaamattomuudelleen.
”Äsh, anteeksi. Minä aina unohdan, ettet ole täkäläisiä. Hän oli yksi kokeellisista Vahki-Va -yksiköistämme. Otimme palasia sotilastekoälystämme ja annoimme niille erilaisia persoonia ja työtehtäviä. Tiedäthän, aluksi ihan vaihtelun nimissä. Se perinteinen naisääni tympäisi aika monia, joten teimme pari lisää. Väki tykkäsi, kun oli vähän elämää. Sitten sodan jälkeen Killjoy käski sorkkia niiden muistoja ja päästää ne menemään. Hän piti näistä aina kovasti. Halusi kai antaa niille mahdollisuuden paeta ennen kuin Metsästäjät pistäisivät paukkuen.”
”Ja silti hän palasi? Ei olisi tarvinnut. Ei täältä mitään hyvää ole kenellekään seurannut.”
Cody hymähti hyväksyvästi ja jatkoi siteiden varovaista irroittamista. Groteski reikä Lähetin vatsassa oli nyt kokonaan kaksikon nähtävillä.
Vahkin kertomus selitti nyt, miksei ruumiin ympärillä ollut lainkaan verta.
”Odinalta asti, vieläpä. Matkasi viikkokausia. Koki kai velvollisuudekseen toimittaa vielä viimeisen lähetyksen. Luoja paratkoon. Mistäköhän hän edes oli saanut Aizenin kuulan käsiinsä?”
Toasta tuntui, ettei hän kuulunut tähän toimitukseen, ja olikin jo melkein jättämässä Codyn kaksin elottoman Lähetin kanssa. Sitten vahki viimein alkoi käärimään siteitä Lähetin pään ympäriltä ja Umbran oli pakko keskeyttää alkeellinen poistumisyrityksensä.
”ET OLE TOSISSASI!”
Cody näytti ärtyneeltä toan epäkunnioittavasta huudahduksesta, mutta Umbra ei voinut estää itseään. Toa nipisti omaa käsivarttaan ihan vain testatakseen, oliko hänen näkemänsä totta.
Siteiden alta ei paljastunut naamiota, eikä edes vahkin päätä, niin kuin Umbra oli odottanut. Sen sijaan siellä oli musta kallomainen pää, pienet viirusilmät ja hampaat, jotka näyttivät siltä, kuin koko hahmon pää olisi loppunut pelkkään yläleukaan. Umbra oli nähnyt samanlaisen satoja kertoja aiemminkin. Klaanin käytävillä. Hahmolla, jonka hän luuli olevan vain tosi merkillinen matoran.
”Creedy! Skarrarrarrin Creedy! No ei ihme, että se mokoma kaveerasi niin paljon Killjoyn kanssa. Kahviossa sitä aina ihmeteltiin, miten kukaan hänen kokoisensa uskaltaa liikkua sen teknojätin kanssa.”
Cody päätti olla kyseenalaistamatta termiä ”teknojätti” ja sen sijaan tyytyi olemaan yllättynyt toan havainnosta.
”Creedy? Tarkoitat varmaan Mekaanikkoa. Hän on hauska kaveri. Innostuu välillä vähän liikaa. Mitäs hänelle oikein kuuluu? Luulin, että Lähetti-raukka tässä oli viimeinen toimintakuntoinen Va.”
”En… en oikeastaan tiedä. Hän oli mukana ensimmäisessä kamppailussamme Sarajia vastaan, mutta hän katosi johonkin taistelun tiimellyksessä. Lähdimme niin kiireellä, ettemme ehtineet tarkistaa, mihin.”
Cody myhäili ymmärtäväisesti. Killjoyn punaisen pikku apurin kohtalosta tietämätön kaksikko nosti lopulta yhdessä Lähetin ruumiin hallin lattialta. Molemmat olivat hieman piristyneitä siitä, että ehkä kaikki Käden koskema ei sittenkään ollut pahaa. Yksitoista kerrosta itsensä ylöspäin sinkauttanut Killjoy olisi tiennyt paremmin, mutta tietämättömyyden onnellisuudessa liikkuva kaksikko talsi surullisen lastinsa kanssa kohti ruumishuonetta. Umbra näki hieman keventyneen tilanteen sopivaksi vielä yhdelle kysymykselle.
”Minun on ihan pakko vielä ihmetellä. Sinä mainitsit Killjoyn hännän. Mitä ihmettä tuolla hallissa aikaisemmin tapahtui? Ehdin nähdä vain tosi paljon hampaita ja jotain pitkää purskahtavan sen hullun selästä.”
”Ai, se. Joo. Killjoy on Kralhi”, Cody totesi arkisesti.
Umbran pää siirtyi taas halkeamispisteeseen. ”…että mitenkä oli?”
Codya lähinnä huvitti. ”Mm-h. Eikö hän tosiaan koskaan ole maininnut aiheesta? Luulin, että olette molemmat kotoisin sieltä Klaanista.”
”Me… emme varsinaisesti koskaan ole hirveästi kaveeranneet”, toa mutisi vaivaantuneena. Umbra ei ollut aivan varma, olisiko hänen kuulunut tietää Killjoyn todellisesta olemuksesta vaiko ei.
”Juu, noh. Jos olet koskaan törmännyt niihin nelijalkaisiin piikkihäntäisiin jätteihin, jotka joskus talsivat tuolla Metru Nuin erämailla… niin Killjoy on tavallaan niiden isoveli. Pitkä tarina, oikeastaan.”
Ruumishuoneelle oli enää yhden käytävän verran matkaa ja sen matkan ajan silmiään pyörittelevä toa päätti vain olla kyselemättä enempää. Lähinnä oman mielenterveytensä vuoksi.
Tutkimusosasto 1, Arkistot
Elottomista tovereistaan poiketen arkistojen ovi oli tehty vanhasta ja vankasta puusta. Saranat natisivat korvia vihlovasti oven sulkeutuessa kaksikon takana. Mutta tätä ovea eivät olleet vuosisadat kuluttaneet. Sen kaiverrukset ja yksityiskohdat olivat pölyn peitossa mutta täysin ehjiä. Matoro huomasi seuranneensa Xeniä huoneeseen, joka näytti olevan täysin eri ajalta kuin loput teknologiaa uhkuvasta kompleksista.
Punamusta vahki rojahti puiselle jakkaralle oven viereen ja nosti kätensä pitelemään kivistävää päätään. Vahkin päivä oli ollut hermojaraastavin vuosikymmeniin Xenin ollessa tottunut lähinnä hiljaisten koneiden uskolliseen seuraan.
Matoro olisi melkein halunnut jo aloittaa rauhoittelevan ja tovereidensa puolesta anteeksipyytelevän puheenvuoronsa, mutta huoneen sisältö harhautti häntä. Toa oli seurannut vahkia arkistoihin. Tiedon alkulähteille ja vanhojen reliikkien kotiin. Suu auki ympäristöään ahnaasti vilkuileva toa sai Xenin pudistelemaan päätään jopa hieman huvittuneena.
”Tiedätkö. Meinasin aluksi heittää sinulle pari valikoitua sanaa siitä, että en kaipaa ketään katsomaan perääni ja kuinka voisit mieluummin häiritä niitä, joilla on selkeästi isompia ongelmia täällä. Mutta nyt kun näen tuon ilmeesi, niin ehkä sinä nyt kuitenkin tulit ihan oikeaan paikkaan.”
Matoron tutkima huone oli kuin eri maailma Käden aiempaan teräshelvettiin verrattuna. Hän näki kansioita, papereita ja jopa kivitauluja. Vitriineissä ja arkuissa oli kaikkea kivistä vanhoihin, monipiippuisiin tuliaseisiin. Kaikki näytti jotenkin kaoottiselta ja epäjärjestelmälliseltä Käden normaaliin sotilaalliseen järjestelmällisyyteen verrattuna.
”Mikä paikka tämä on?” hän kysyi miettien.
Xen hieroi vielä vasemmalla kädellä otsaansa yrittäen epätoivoisesti lievittää päänsärkyään. Oikealla kädellään hän kuitenkin osoitteli kohti jykeviä tammipuisia kirjahyllyjä, joiden sisältö koostui pääasiassa ikivanhan näköisistä ajan samentamista opuksista ja paksuista kansioista, joiden selkämyksiin kirjoitetuista teksteistä ei enää saanut selvää.
”Alunperin tämä oli Herran ensimmäinen työhuone. Myöhemmin, maanpäällisen tornin rakentamisen jälkeen kaikki hänen peräänsä jättämä sälä innoitti meitä varastoimaan kaiken antiikkisen tänne. Kaikki tässä huoneessa on ajalta ennen Kättä. Asiakirjoja ja artefakteja vuosilta kauan ennen meitä.”
”Entä mistä tämä kaikki on peräisin?” Matoro jatkoi. Osa esineistä oli todella vanhoja – Matoro erotti esimerkiksi selakhialaisen safiirimiekan vitriinissä. Sen äärellä oli kokoelma erilaisia kiviä ajalta ennen Kuutta Kuningaskuntaa. Hän tunnisti yhden niistä parannuskiveksi. ”Nämäkin ovat tuhansia vuosia vanhoja”, jään toa jatkoi puoliääneen.
”Minä en oikeastaan tiedä”, Xen totesi hieman vaivalloisesti, noustessaan kesken lauseensa penkiltään tarkastellakseen Matoron osoittamaa parannuskiveä tarkemmin. ”Suurin osa tästä tavarasta oli täällä jo kauan ennen minun syntymääni. Olen lähinnä kahlannut läpi noita asiapapereita tuolta hyllyistä… tiedäthän, ajankuluksi.”
Matoro tarttui yhteen ruskeaan kansioon. Hän pyyhkäisi pölyä sen kannesta ja luki.
Tutkimuspotilas 41E. Teksti oli painettu xialaistyylisellä, kulmikkaalla fontilla muuten tyhjään kanteen.
Toa avasi kansion satunnaisesta kohdasta. Se oli kirjoitettu täyteen monimutkaisia tieteellisiä termejä kamalalla lääkärinkäsialalla.
”Onko näistä… irronnut mitään mielenkiintoista?” Toa kysyi selatessaan kansiota eteenpäin.
Xen naurahti varovaisesti, asteli Matoron vierelle ja alkoi tutkimaan potilaskansiota, jonka toa oli juuri käsistään laskenut.
”Ei oikeastaan. Hyvin harva näistä edes kertoo, kuka näitä raportteja on tehnyt, tai missä. Muutamassa kaunokirjallisessa teoksessa oli kustantaja mainittu, mutta muuten tämä kaikki on lähinnä tosi tosi pitkäveteistä tiedehöttöä. Eipä sillä, kyllä minulla aikaa on riittänyt. Olen tainnut paria tällaista lukuunottamatta selata läpi kaiken.”
”Minusta tuntuu, että aika moni Käden luurangoista perustuu näihin tutkimuksiin”, Matoro vastasi ja työnsi kansion takaisin paikalleen. ”Ei ihmekään, että Musta Käsi kehitti aikaansa edellä olevaa teknologiaa, kun niillä oli kellarissaan kaikki maailman tieto.” Hyvin paljon Kal-haarniskaa muistuttava hopeinen teräshirmu katseli toaa häiritsevin silmin kirjahyllyjen vieressä. Xen huomasi toan vilkuilevan kohti rautajättiä ja vahki siirtyikin hieman sivuun päästäen toan tutkimaan sitä tarkemmin.
”Sitä minäkin arvelin. Kaivelin joskus jotain vanhoja inventaariolistoja ja armaan Purifierimme nimiin oltiin merkattu tonnitolkulla tavaraa hänen saavuttuaan ensimmäistä kertaa Metru Nuille. Jos kuulat ovat yhtä vanhoja, kuin jotkut väittivät, en ihmettelisi, jos tämä kaikki olisi tullut samassa satsissa.”
Matoro kumartui tutkimaan haarniskan oikean säären sivuun kaiverrettuja teknisiä tietoja vältellen parhaansa mukaan haarniskan tyhjiä silmänaukkoja. Kaiverrettujen numeroiden kirjoitusasu oli hyvin vanha, mutta Matoro ymmärsi niitä niukin naukin. Tulkitsemista olisi kuitenkin helpottanut paljon, jos jostain toan ja vahkin välistä lattianrajasta kuuluva naputus ei olisi ollut niin häiritsevä. Aivan, kuin joku olisi rummuttanut sormiaan laiskasti pöydänkulmaa vasten.
Ärtyneenä Matoro käänsi kasvonsa lattialle vierelleen, valmiina lausumaan muutaman valitun sanan hermojaraastavan naputuksen tekijälle. Kun toa näki, mistä ääni lähti, hän kuitenkin päätti olla aivan hiljaa ja perääntyä hyvin, hyvin rauhallisesti. Xen oli jo ottanut muutaman askeleen taaksepäin tarkkaillessaan lattialla kulkevaa merkillisyyttä.
Sen katsominen oli kuin olisi tarkastellut vanhaa animaatiota, jonka kuvista puuttui joka toinen. Liikkuen kuin rampa, toisesta todellisuudesta saapunut hämähäkki, robottinen sininen käsi käveli hitaasti lattian halki sormien noustessa ja kohdatessa puisen lattian uudestaan ja uudestaan. Toa ja vahki vilkaisivat toisiaan inhonsa keskellä, mutta tarkkailivat kuitenkin koko ajan karmivan ruumiinosan matkaa halki huoneen. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käsi katosi jonnekin kirjahyllyjen taakse. Kaukaisten sormien naputuksen muututtua luonteeltaan metallisiksi kaksikko päätteli outouden kadonneen jonnekin ilmastointikanaviin. Matoron mieleen muistui välittömästi hetki kerroksen huoltokäytävistä, jossa äänet kanavista olivat säikäyttäneet koko tiimin.
”Tiedätkö sinä tuosta jotakin?” Matoro kysyi. Hän oli selvästi edelleen varuillaan.
Xenillä kesti hetki karistella inho kasvoiltaan. ”Minä… muistelen nähneeni sen vilaukselta pari kertaa … kai. En… en oikeastaan ole varma. En edes uskalla arvailla, mitä kaikkea tämä paikka pitää sisällään”, Xen irvisteli. Tilanteesta toipunut Matoro tunsi oudon sähköisen värinän selkäpiissään. Toa muisti taas, miksi Käden tukikohta oli niin vaarallinen.
Mutta sitten tunne meni ohi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Toa kohautti olkiaan ja kumartui takaisin tutkimaan haarniskaa.
Hänestä tuntui kuin se olisi voinut herätä minä hetkenä hyvänsä eloon ja kuristaa toan kylmillä käsillään. Hän huomasi hieman ruostuneessa rintapanssarissa kaiverrusta siinä, missä Käden tunnus haarniskan väkivaltaisemmissa serkuissa sijaitsi.
Se oli ilmeisesti sarjanumero, jota seurasi päiväys.
”Tämä ei voi pitää paikkaansa”, Matoro hämmästyi, ja luki numerosarjat uudelleen. ”Tämä väittää olevansa mielettömän vanha. Tehty ajanlaskun alun aikoina.”
”Näytäs”, Xen ihmetteli ja kumartui Matoron rinnalle. Hetken tuijotettuaan vahki huomasi Matoron olevan oikeassa. ”Voi ratas, olet oikeassa. Hassua, etten itse ole koskaan osannut kurkata tänne.”
Xenin kasvoille nousi varovainen tajuamisen into. Hän pinkaisi isoimman kirjahyllyn taakse (miltei törmäten samalla hyllyrivien eteen kasattuun kredipselleenitynnyrikasaan) ja jätti Matoron hetkeksi kaksin hopeisen haarniskan kanssa. Hetken kuluttua hyllyn takaa kuului vahkin vahvistaa huudahdus.
”Jep! Sama juttu tääällä! Olisihan sitä voinut älykkäänä tämänkin huomata aikaisemmin.”
Rennosti lampsien vahki ilmestyi taas hyllyn takaa ja rojahti takaisin jakkaralleen mietteliäänä. Matoron mielenkiinto oli jo siirtynyt erilaisia pienesineitä sisältävälle hyllylle. Yksi esineistä muistutti hälyttävästi Matoronkin vyölle kiinnitetyn ionimiekan kahvaa. Kahvan vierelle oltiin aseteltu noin kämmenen kokoinen kaksitoistareikäinen puusta veistetty teline eri värisillä nupeilla ja sen vieressä, pienessä läpinäkyvässä pussissa oli kasa nuppien kanssa vastaavien värisiä marmorikulia. Matoro hymähti ja alkoi näpräämään kuulia paikoilleen telineeseen. Hän pääsi prosessissa noin puoleenväliin, kunnes hän tajusi, että huoneessa oli ollut jo pitkään hyvin hiljaista. Toa kääntyi kohti vahkin jakkaraa, jolla Xen istui täysin hiljaa, laajat silmät lattiaa tuijottaen.
Matoro antoi viimeisien kuulien vieriä hetken matkan pitkin pöytää kunnes ne pysähtyivät vasten hyllyn takaseinää. Toa nojasi varovasti kaapin reunaan. Xen ei huomioinut lainkaan Matoron liikkeitä.
”Kaikki kunnossa?”
Vahki oli pysähtynyt hetkeksi ajattelemaan. Hänen ajatuksensa olivat selkeät ensimmäistä kertaa kokoushuoneessa käydyn keskustelun jälkeen. Xen oli vapaa. Lukemattomia olivat päivät, jotka vahki oli viettänyt keskellä sieluttomia sotakoneita. Perheensä hylkäämänä, entisen tekniikan valtakuntansa vangitsemana. Nyt hänen kotinsa oli täynnä vieraita. Hän ei uskaltanut väittää tuntevansa enää edes Codya, saatika sitten Killjoyta. Aikaa oli kulunut liian kauan. Kivistys Xenin päässä oli palannut. Nainen kirosi päänsä sisällä.
”Tuli vain mieleeni, kuinka… kuinka te saittekaan osastoni ovet auki? Meillä ei ole ollut virtaa vuosikymmeniin.”
Matoron ei olisi kuulunut häkeltyä kysymyksestä. Silti hän joutui miettimään hetken vastausta. ”Killjoylla… oli niitä valkoisia kuulia. Paranteli niillä ilmeisesti aluksi itseään, mutta hän kytki ne lopulta verkkoon tuolla huoltokäytävällä.”
Xen huokaisi, mutta hymähti sitten ymmärtäväisesti. ”Niin. Niin arvelinkin.”
Matoron ilme oli kysyvä. Toa huomasi vahkin sanojen takana tarkoituksen. Hän ei kuitenkaan halunnut hoputtaa mietteisiinsä uponnutta vahkia.
”Tiedätkö sinä, mitä ne ovat? Ne kirkkaat kuulat. Miten ne eroavat alkuperäisistä?”, Xen jatkoi.
Matoro ei tiennyt vastausta. Muistikuvat Sarajin Xialla tekemistä selityksistä olivat hataria. Ennen tätä päivää Matoro ei oikeastaan koskaan ollut huomioinut eroa erilaisten kuulien välillä.
”Kuten kaikki, mitä täältä löydät, nekin perustuvat johonkin muinaiseen. Ne ovat äitini luomus. Yritys luoda jotain, joka vastaisi kranan voimaa. Hän onnistui… tavallaan.”
Tässä vaiheessa Matoron oli pakko keskeyttää. Hän nosti kätensä pystyyn tauon merkiksi. ”Minun on pakko kysyä… mitä sinä tarkoitat ‘äidilläsi’?”
Xen veti syvään henkeä lauseidensa välissä. Hän näki tässä mahdollisuutensa. Jomotus hänen päässään vaati sitä. Matoro oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa vuosikymmeniin.
”Äitini… Tohtori Niz loi minut yhdessä Killjoyn kanssa. Oikeastaan, taisin olla isäni idea. Hän halusi todistaa, että he kykenisivät luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan.”
Asioiden luonne alkoi viimein paljastumaan Matorolle. Hän muisti aiemmin Killjoylle esittämänsä kysymyksen siitä, tunsiko tämä Niziä. Killjoy ei koskaan vastannut ja nyt toa ymmärsi, miksi.
”Hyvin sekin sitten onnistui”, Xen tuumi apeana ja käänteli sitä kohtaa kädestään, mistä hänen ionikyntensä normaalisti aktivoituivat. ”Vahkin ruumis, kaatuneiden sielu. Minä, kuten Cody, Saraji ja niin monet muut ennen minua… niiden kokeiden tuloksia, joita äitini vuosikymmenet johti.”
”Kaatuneiden sielut”, oli helppo lukea Matoron huulilta. Xen pureskeli hermostuneena omia sormiaan.
”Kalit. Mielettömiä, sieluttomia, täydellisiä sotilaita. Ruumiit kaivettu kenttähaudoista, haarniskat taottu kaatuneiden verestä. Mutta minne sielu menee, kun se poistetaan?”
Matoro tarvitsi vain muutaman sekunnin ratkaistakseen yhtälön. Hän kääntyi takaisin hyllylle takanaan ja kahmaisi loput marmorikuulista takaisin käteensä. Yksi kerrallaan hän asetti loputkin niistä omille paikoilleen telineessä. Mutta yksi jäi yli. Kuulista läpinäkyvä. Matoro kääntyi takaisin Xeniin, joka oli noussut seisomaan. Vahki otti kolme askelta eteenpäin, kunnes tämän kasvot miltei kohtasivat Matoron.
Vahki kopautti kahdesti omaa rintakehäänsä, katsoen toaa samalla suoraan silmiin. ”Sieluja. Kymmeniä niitä. Puristettuna massaksi sisääni. Kaikki mitä olen ja tulen olemaan. Mikään ei ole omaani. Kaikki tulee menneestä.”
Xen rääkäisi kuuluvasti, irvistäen kallonsa läpi kulkevasta sokaisevasta kivusta. Matoro oli ojentamassa käsiään kohti kivusta kouristelevaa vahkia, mutta pysähtyi puolimatkassa ollessaan epävarma siitä, mitä hän voisi tehdä.
Kumartunut, päätään molemmin käsin pitelevä vahki nosti väkisin katseensa huolestuneeseen toaan. Vaaleanpunainen valo vahkin silmissä oli muuttunut hohtavaksi punaiseksi. Ääni, joka Xenin suusta kuului oli muuttunut. Toinen ääni oli tullut tavallisen rinnalle. Matoro yritti ottaa askelta taaksepäin, mutta hylly hänen takanaan teki sen mahdottomaksi. ”Sinä olet tiedon lähteillä, toa. Ja minun täytyy jakaa.”
Vahki nosti oikean kätensä Matoron kasvojen eteen. Punainen valo paistoi rakennetun mustan metallin raoista. Käsi oli valmiina tarttumaan Matoron kasvoihin. Toa puristi tiukasti takanaan tiellään olevan hyllyn reunaa ja kallisti päätään niin kauas kuin pystyi. Irvistys toan kasvoilla ei pysäyttänyt tuntemattoman vallan hallitsemaa Xeniä.
”Jakaa tarina. Hyväksy käteni, vanha tuttu, ja voin näyttää sinulle kaiken.”
Matoro ei osannut järkeillä sitä itselleen, mutta Xenin sisältä uhkuvassa äänessä oli rippeitä jostain tutusta. Hän oli kuullut tämän äänen ennenkin. Ja ääni ei kuulunut vahkille. Xen oli pysähtynyt. Punaiset silmät odottivat toan vastausta. Käsi ei liikkunut mihinkään. Matoroa ei pakotettu mihinkään.
Uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta, kuten niin useasti ennenkin. Toan kädet laskeutuivat hänen vierelleen. Vasen käsi hipaisi tarvikepussia, jonka sisälle sininen siru oli piilotettu. Matoro suoristi päänsä ja sulki silmänsä. Xen hymyili leveästi.
”Hengitä syvään.”
Käsi laskeutui hellästi Matoron Cencordille ja levitti sormensa peittämään maskin kiikarisilmätöntä puolta. Toa veti syvään henkeä, aivan kuten Xen ja tämän kaukaa kaikuva toverinsa olivat pyytäneet.
”Eilen. Tänään. Huomenna. Yhdessä paikassa ne ovat sama. Sieltä me tulemme. Sinne me menemme. Ja sen, toa, sen minä sinulle näytän.”
Valo välähti. Matoro seisoi tyhjyydessä. Ja vaikka oli tyhjää, oli kello. Ja kellossa oli nainen. Nainen katsoi Matoroa silmiin. Vaikkei naisella ollut silmiä. Olivat vain hampaat. Vihreä valo hehkui naisesta. Punainen valo hehkui häkistä vihreän vierellä.
Valo välähti. Matoro seisoi metallisella lattialla. Mutta lattia sijaitsi taivaassa. Musta hahmo heittäytyi reunalta hänen edessään. Heittäytyjällä oli raajoja kolme. Neljäs oli leikattu irti. Miekka oli lävistänyt hahmon ja se miekka katosi myös hahmon mukana.
Valo. Kaupunki. Tori. Punainen ja vihreä iski yhteen. Matoro erotti tutut kasvot väkijoukosta.
Valo ja sitten pimeys. Kuusi tummanpuhuvaa soturia. Seitsemäs hahmo perääntymässä kohti hyytävää merta.
Viimeinen valo. Luola. Matoran. Valokivi. Puinen arkku sateenkaaren häpeään laittavalla hohteella. Ja arkun vieressä kapseli. Ja kapselissa hahmo. Matoran ihasteli kapselia. Nosti mustan kämmenensä sen lasia vasten. ”Keskity, toa. Olemme kaukana, mutta jaksa vielä hetki.”
Äänen motivoimana Matoro katsoi tarkemmin. Kapselin vieressä oli myös kyltti. Kieli oli tuntematonta, mutta Matoro ymmärsi sitä silti.
Ja sitten toa seisoi taas huoneessa, vahkin musta käsi peittämässä kasvojaan. Vaaleanpunainen väri palasi silmänräpäyksessä Xenin silmiin. Haukkoen henkeään kuin hukkuva vahki irroitti kätensä jään toan kasvoilta ja hoipperehti askeleen ja toisenkin taaksepäin. Matoro oli tyrmistynyt, mutta Xen ei antanut mielensä harhailla kauaa. Vahkin kädet tarttuivat toaa olkapäistä ja kasvot vaativat vastauksia.
”Näitkö sinä sen!? Pääsitkö yhtään pidemmälle?”
Vahkin normalisoitunut ääni ei vielä täysin herättänyt Matoroa transsistaan. Välähdykset kulkivat edelleen läpi hänen silmiensä, kunnes toa viimein alkoi taas ajattelemaan. Kaksikon katseet kohtasivat. Matoro kertasi kaiken vielä mielessään.
”B. Kirjain B. Ja… jotain vanhaa. Mutta vain välähdyksiä.”
Xen huokaisi pettyneenä. Vahki peruutti hatarasti takaisin jakkaralleen. Päänsärky oli kadonnut. Ainakin hetkeksi.
”… kuten kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Se en siis ole vain minä.”
Matoro ravisteli päätään kokemuksestaan. Käden tukikohdan niin usein tarjoama kysymystulva raivasi jälleen tietään toan päässä. Tällä kertaa tosin Matoro tiesi yksinkertaisen tavan selvittää se kaikki.
”… mitä?”
Xen nojasi leuallaan käsiinsä pettyneenä ja tylsistyneenä. Vahki tiesi jo kysymyksen tulevan. Hänellä oli myös valmis vastaus.
”Jos armaan velipuoleni Sarajin veressä kiertää Kakaman voima, niin Eldan… kiertää minun.”
Osa kysymyksistä ratkaisi itsensä, mutta eivät kaikki. Xen ei kuitenkaan lopettanut vielä. ”Minä näen, jos joku liikkuu varjoissa. Kuulen, jos joku kulkee kaukaisuudessa. Minä koen kaiken. Kukaan ei liiku ilman, että minä en tietäisi siitä.”
Matoro valui uupuneena hyllyä pitkin lattialle. Valmiksi raskas päivä yhdistettynä mielitemppuihin oli vienyt toan voimat. Hän kaipasi jo lepoa. Xen kuitenkin näki, että toa kuunteli edelleen.
”Mutta täällä oli aina hiljaista. Hopeinen kuolema yläpuolellamme nukkui. Minun seurassani liikkuivat vain ne ilman mieltä. Joten miksi minä kuulin aina äänen? Kellon äänen?”
Matoro muisti yhden välähdyksistä. Kellon ja naisen. Muiston täyttivät kuitenkin hampaat. Toa vannoi nähneensä sellaiset ennenkin.
”Minä kuulin sen myös.”
Xen nyökkäsi. ”Mutta se ääni ei ole enää yksin. Muutama viikko sitten… hän ilmestyi. Hän puhui minulle. Näytti minulle sen, minkä hän juuri näytti sinulle. Aina samat välähdykset. Sama järjestys. Päättyen aina siihen luolaan ja matoraniin. Kirjaimeen B… ja sitten se päättyy.”
”Ja sinulla ei ole hajuakaan siitä, miten se jatkuu”, Matoro arvasi. Xen huokaisi myöntävästi. Vahki näpräili punaista medaljonkiaan. Ketju sen ja vahkin kaulan välillä oli rento, mutta kaksi korun kiekkoa leijuivat yhä sillä korkeudella, missä Xenin kaula oli ennen istuuntumistaan.
Matoro tuijotti sitä hetken. Sen hidas kelluminen ilmassa oli rauhoittavaa. Toasta tuntui siltä, että hän voisi viimein nukkua hetken. Xen huomasi tämän myös. Vahki nousi ylös ja käänsi selkänsä toalle. Mutta niinkin väsynyt kuin Matoro olikin, hän ei halunnut päästää Xeniä vielä menemään.
”Miksi minä? Olisit voinut näyttää tuon kenelle tahansa.”
Xen kääntyi, vieno hymy kasvoillaan. ”Jos haluaisin olla tyly, sanoisin, että koska olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen.”
Matoro virnisti omahyväisesti. ”Mutta?”
”Mutta minä näen, että sinulla on… kapasiteettia ymmärtää. Ja selvittää. Sinussa on jotain.”
Toa väänsi itsensä ylös ja täräytti samalla hyllyn vastakootun kuulaesitelmän kumoon. Marmorikuulat vierivät pitkin pöytää, mutta yksikään niistä ei pudonnut.
”Ja mitäköhän se mahtaa olla?”
”Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen”, Xen kikatti suunsa eteen nostetun käsivartensa takaa. Matoro ei voinut olla hymyilemättä keventyneelle tilanteelle. Väsymys alkoi painaa myös vahkin niskassa, ja silmien auki pitämisen kyvyn lisäksi Xen alkoi menettää myös itsehillintänsä.
Mutta ennen oman kovan ulkokuoren illuusionsa menettämistä Xen asteli vielä takaisin huoneeseen, toan ohi ja hyllyrivien kätköihin. Matoro odotti kärsivällisenä ja kuunteli lipastojen availua ja papereiden kahinaa. Lopulta lipasto suljettiin ja vahki palasi jotain pientä käsissään. Se oli musta datapaketti, jonka päälle oli liimattu sininen muistilappunen. Matoro erotti sen tekstin, ”Vallankumouksellinen”.
”Tämä”, Xen esitteli, roikottaen datatikkua sen hopeisesta metalliketjustaan, ”on jotain, jonka löysin isäni jättämistä tavaroista. Kirjettä sen mukana ei oltu allekirjoitettu, mutta sen kirjoittaja väitti tämän vastaavan jokaiseen mahdolliseen kysymykseen, mitä Killjoylla oli.”
Xen vei tikun lähemmäksi toaa, joka kallisti päätään kysyvästi. Vahki työnsi ketjun päässä killuvaa objektia lähemmäksi toaa vielä kerran, kunnes valkoinen käsi avautui ja vahki sai tiputtaa tikun toan sulkeutuvaan kämmeneen.
”Meillä ei ole ollut enää ikuisuuksiin laitteita selvittää sen sisältöä. Se on joko pahasti korruptoitunut tai mielettömän hyvin salattu. Mutta sinä sanoit tulevasi paikasta, jossa on kaltaisiasi. Kenties siellä olisi joku, joka voisi selvittää sen sisällön?”
”Klaani, kyllä”, Matoro totesi ja tutkaili datapakettia kiikarisilmänsä avulla, ”Meillä on Kepe… tekniikkanero. Tai kenties vaikka Arkiston pojat.” Matoro nosti katseensa vahkiin. ”Lähetän sen heille heti, kun pääsemme Ga-Metruun. He, jos ketkä, saavat selvitettyä tämän sisällön.”
Xen oli vakuuttunut toan sanoista ja asteli takaisin ovelle, jolle hän oli jo hetki sitten ollut menossa. ”Siinä tapauksessa kiitän sinua jo nyt, toa. Pääsen nukkumaan turvallisin mielin.”
Vahki avasi taas puisen raskaan oven, jonka saranat natisivat yhä kovemmin. ”Ai niin… ja tuolla huoneen perällä on sänky. Voit nukkua siinä. Ajattelin, että haluat varmaan itsekin levätä hetken.”
Matoro nyökkäsi kiitokseksi ja seurasi, kuinka vahki hitaasti katosi käytävälle ja painoi oven kiinni perässään.
Jo hetken aiemmin toa oli huomannut vielä jotain Xenin antamassa tikussa. Sen pohjaan oli kaiverrettu jotain hyvin, hyvin pienellä tekstillä. Matoron kiikarilta kesti hetki tarkentaa siihen kunnolla. Lopulta jään toa kuitenkin sai siitä selvää, ja hän toisteli sanaa hiljaa ääneen.
”Demiurgi… Demiurgi?”
Toa sujautti tikun haarniskaansa ja otti tiekseen seuraavan kirjahyllyn. Hän ehtisi nukkua myöhemminkin.
”Demiurgi.”
Toimistohuone 5, tukikohdan ylin kerros
Jokin voimakas kolahti vasten puista, vuosien heikentämää ovea. Kolahduksen voima sai vuosikymmeniä vanhat pölyt rapisemaan alas ruostuneiden ovenkarmien päältä. Metallisen nyrkin ja puisen oven kohtaamisesta lähtenyt jysähdys kaikui pitkin kompleksin tyhjiä käytäviä.
Toinen kolahdus. Vino, kahdenkymmenen senttimetrin mittainen halkeama ilmestyi oven keskelle. Valoa alkoi tulvimaan pieneen huoneeseen.
Kolahdusten nostattama lattialle kerääntynyt kiviaines hämärsi näkyvyyttä valokiilan läpi. Muutamat ovesta poispäin kulkevat rauhalliset askeleet antoivat olettaa ovea möykyttävän henkilön peruuttavan. Ja pian sen jälkeen nopeat juoksuaskeleet siivittivät viimeistä rysähdystä vasten ovea, joka viimein murtui. Puunsäleet ja toisistaan irronneet lankut levisivät kovaäänisesti pitkin pienen työhuoneen lattiaa. Suurikokoinen siluetti ovensuussa suoristi selkänsä. Punahohtoiset pupillit tutkailivat huoneen sisältöä hetken ennen kuin hahmo astui valoon.
Killjoy oli saapunut vanhaan työhuoneeseensa. Seinille tunnistamattomiksi mädäntyneet taulut olivat jättäneet neliskulmaisia tummuneita länttejä. Kalustukseltaan hyvin yksinkertaisen huoneen perää hallitsi leveä kirjoituspöytä, jonka päälle jätetyt esineet olivat peittyneet katosta irronneiden betoninkappaleiden alle.
Maanalaisen tornikompleksin ylimmässä kerroksessa sijaitseva huone oli ottanut vastaansa pahimman, mitä maan päällä sijainneen tornin tuhoutuminen vuosikymmeniä sitten oli tarjonnut. Mittaamattoman sotkun lisäksi katosta irronneet suuremmat lohkareet olivat murskanneet alleen kaksi hieman kevytrakeisempaa kirjahyllyä huoneen vasemmalta seinustalta.
Killjoy nosti käden suojaamaan hengitysteitään siksi ajaksi, että enimmät pölyt sisään potkaistusta ovesta laskeutuisivat. Hetken metsästäjä harkitsi takaraivollaan odottavan liikkuvan visiirin spottivalon käyttämistä, mutta käytävältä huoneeseen tulviva valo riitti juuri ja juuri siedettävään näkyvyyteen. Muutamalla harppauksella Killjoy siirtyi kirjoituspöytänsä taakse, jonka alla odotti kolme lukitsematonta lipastoa. Metsästäjä olisi mielellään jo käynyt niiden sisällön kimppuun, mutta päätti säästää parhaan viimeiseksi. Sen sijaan hän alkoi puhdistamaan pöytää senttimetrien pölykerroksesta, minkä alta paljastui suunnattomaan epäjärjestykseen joutuneita yksittäisiä papereita.
Killjoy pettyi hieman niiden sisältöön, vaikkei ollut aivan varma, mitä niiltä edes odotti. Taisteluraportteja, hakemuksia uusiin tutkimuskohteisiin, hankintalistoja. Kaikki ne työt, jotka normaalisti kuuluivat Herran tehtäviin, olivat Käden viimeisinä vuosina langenneet Killjoyn kontolle. Ne eivät olleet miellyttäviä aikoja. Sieluttoman johtajan ja pettäneen elämänkumppanin kanssa eläminen oli sanoinkuvaamattoman kauheaa. Silti, Killjoy olisi ollut valmis vaihtamaan tilanteensa siihen silmänräpäyksessä. Tie, mille hän itsensä oli suunnitellut, ylitti pahimmatkin kauhukuvat, mitä sodan koventama kenraali kykeni päässään tuottamaan.
Kenties siinä oli perimmäinen syy sille, miksi Killjoy halusi ensiksi nähdä juuri työhuoneensa. Menneisyys, niinkin vähän kuin hän sen muistelemisesta nautti, oli se silti jollain hyvin väärällä tavalla rauhoittavaa.
Mitä Killjoy todella etsi sijaitsi kuitenkin ylimmässä lipaston laatikossa.
Vetolaatikko oli hutera. Sen reunojen metallikiskot olivat löystyneet vuosien aikana. Killjoy joutui tukemaan laatikon pohjaa vasemmalla, hieman vähemmän keinotekoisella kädellään.
Hän ei oikeastaan koskaan ollut pysähtynyt ihmettelemään sitä, miten kupariset johdot ja metallista taotut nivelet tottelivat hänen hermojaan ja lihaansa niin uskollisesti ja tarkasti. Joskus, hyvin harvoin, mutta joskus, jopa hieman hänen vanhaa, luusta ja lihasta koostuvaa kättään paremmin.
Silti, hän vihasi sitä. Sen keinotekoisuutta. Sitä, kuinka se ei oikeasti kuulunut häneen. Se oli vain korvike. Merkki siitä, ettei vanha ollut tarpeeksi hyvä. Killjoy oli vakuuttunut siitä. Universumi oli päättänyt, että hänen kehonsa ei ollut tarpeeksi hyvä. Siksi se piti polttaa pois ja uusi rakentaa tilalle.
Moottorien ja servojen kaavamainen inahtelu oli toinen asia, jota Killjoy vihasi. Se ei ollut luonnollista. Vaikkei hän siihen kovin usein edes kiinnittänyt huomiota. Se oli oikeastaan hieman merkillistä. Killjoy ei ollut ruumiintoiminnoiltaan mikään kovin hiljainen seuralainen. Ja silti hänen läsnäolonsa huomattiin usein vasta viimeisenä.
Laatikon sisältö, pölyltä säästynyt sellainen, havahdutti Killjoyn takaisin todellisuuteen. Päällimmäinen kerros laatikon sisällöstä näytti koostuvan jälleen papereista. Mutta tällä kertaa oltiin kaukana työkuvioista. Erikokoiset ja vuosien kellastuttamat kirjeet vaikuttivat olleen vanhanlaatuisia jo kauan ennen pöydän asiapapereiden olemassaoloa. Killjoy tiesi kirjeiden sisällön. Hän tapasi lukea niitä Käden viimeisinä päivinä. Niiden sisältö ja niiden lähettäjä muistutti häntä päivistä ennen sotaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Se oli metsästäjälle nyt jo liian kaukana. Kuin jostain toisesta elämästä. Oli siis aika kaivautua syvemmälle.
Kirjepino pöydän kulmalla kasvoi, kun metsästäjä siirtyi tonkimaan laatikon pohjia. Hän oli varma, että hänen etsimänsä olisi siellä. Hän muisti, kuinka hän oli piilottanut sen sinne. Viimeisenä tekonaan ennen ensimmäistä retkeään Odinalle.
Se oli pahvinen kuva, kahdesti taiteltu ja kooltaan pienen postikortin kokoinen. Kuvan tarkkuudesta päätellen se ei ollut kovinkaan vanha. Oikeastaan läpyskän kuvanlaatu oli suorastaan hämmentävä. Jollain merkillisellä tavalla se näytti melkein elävämmältä kuin sitä ympäröivä maailma. Se saattoi olla kuvan ansiota, tai sitten ei. Ehkä se oli vain masentavan ja sieluttoman huoneen vaikutus.
Hitaasti Killjoy avasi taitellun kortin kokonaan auki kuin peläten sen sisältöä. Mielessään hän tajusi sen olevan tyhmää. Kyllähän hän muisti, mitä siinä oli.
Kolme hahmoa. Hopeiset, nuoret ja hymyilevät kasvot ylärivissä, kaulakkain rurukasvoisen veden toan kanssa. Toa näytti väsyneeltä – mutta onnelliselta. Tämän valkoinen labratakki oli kiedottuna vyötäisille. Toa näytti nojaavan oikealla kädellään johonkin, joka kuitenkin rajautui kuvan ulkopuolelle. Hopeapunainen mies toan vieressä näytti energiseltä. Hänen oikea kätensä veti toaa lähemmäksi itseään, ja tämän vasen käsi oli laskettu kuvan kolmannen, kaksikon eteen kyykistyneen hahmon olkapäälle.
Nizin ja Killjoyn edessä kätensä voitonriemuisesti levittänyt Xen hymyili kaikkein leveimmin. Virne vahkin kasvoilla oli suorastaan raivostuttava. Tai niin Niz sitä oli aina kuvaillut. Yleensä siitä pystyi kertomaan, että hän oli ollut taas tekemässä pahojaan. Niin tässäkin tilanteessa. Vain hetkeä kuvan ottamisen jälkeen Killjoy oli saanut soiton tiedeosastolta, josta oli taas kadonnut Kanohi-uutetta.
Sellaisena metsästäjä perheensä muisti. Aina töistä väsyneen mutta siltikin kiltin ja välittävän Nizin, sekä lapsenomaisen, ainiaan keljuilevan Xenin joka – toisin kuin muut vahkit – ei edes harkinnut liittyvänsä sotaan. Käden päällekkäiset tornit olivat hänen kotinsa, vaikka Killjoy olikin melko varma, että kodilleen uskollinen Xen ravasi tämän tästä kurkkimassa Ta-Metrun sodan aikana villiintynyttä yöelämää.
Ei Killjoy halunnut myöntää olevansa nostalginen. Hän vain kaipasi muistutuksen siitä, mitä hän oli tuhonnut. Xenin näkeminen kaikkien vuosien jälkeen oli herättänyt metsästäjän mielessä aivan liikaa kipeitä ajatuksia. Hän oli surrut sekä vahkin että Nizin. Kärsinyt tuomionsa. Nyt Killjoyn mielessä heräsi taas menettämisen pelko. Hän ei halunnut joutua suremaan uudestaan.
Ja silloin se iski häneen. Metsästäjä oli yrittänyt sulkea ajatuksen mielestään. Hän epäili Sarajin sanoja. Toki ne saattoivat olla pelkkää moraalista sodankäyntiä. Mutta Killjoy tiesi myös, että Saraji ei ollut kuin Purifier. Toisin kuin hammaksikas mestarinsa, Saraji oli rehellinen taistelija, joka teki kaikkensa sen puolesta, mihin hän uskoi. Ja kun hän sanoi surmanneensa Creedyn, hän luultavasti puhui totta.
Pala lohkesi irti pöydän reunasta, kun Killjoy iski metallisen nyrkkinsä siihen. Tippa verta tirskahti kohdasta, jossa metallinen ranne sulautui orgaaniseen. Hän oli pettänyt lupauksensa jo Rukin kohdalla. Ja nyt Creedyn. Universumi rankaisi yhä metsästäjää, joka epätoivoisesti yritti olla sisällyttämättä enää ketään sotiinsa.
Ja silti, kerta toisensa jälkeen, hän teki samat virheet. Ääneen kiroava Killjoy romahti istumaan huteran näköiseen puiseen työtuoliinsa. Se heilahti, mutta kesti. Metsästäjän mieli sen sijaan ei kestänyt. Kolmen potretti rutistui hänen nyrkkinsä sisälle. Syvään huokaiseva metsästäjä ei surunsa keskellä huomannut avonaiseen oviaukkoon ilmestynyttä maan toaa.
”Meidän pitää puhua, arvon Kenraali”, Nurukan aloitti.
Toan pää oli täynnä kysymyksiä, joihin Killjoylla ehkä oli vastauksia. Vasta hetken tarkasteltuaan Nurukan kuitenkin alkoi epäilemään, ettei hän ollut saapunut parhaaseen aikaan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Vielä hieman muissa maailmoissa oleva Killjoy viittoili Nurukania astumaan sisälle.
”Matoro kertoi minulle kaiken ja koin, että minun pitäisi ehkä käydä tapaamassa sinua. Nimittäin kysymys herää.”
Metsästäjä viittoili vanhusta jatkamaan. ”Yksi hyvin tärkeä kysymys. Mitä me oikein jätimme jälkeemme, Killjoy?”
Vanhat koodit Killjoyn päässä käskivät nousemaan ylös ja tekemään kunniaa ylempiarvoisen saapuessa tilaan. Metsästäjä kuitenkin tajusi tilanteen hullunkurisuuden. Eihän kumpikaan heistä, Nurukan eikä Killjoy, olleet oikeasti enää kenraaleita. Joten kunnian tekemisen sijaan Killjoy pysyi puisella toimistotuolillaan, laski vanhan paperisen kuvan varovasti toimistopöydälleen ja osallistui keskusteluun.
”Noh… arvon Kenraali, se, mitä me jätimme jälkeemme lahoaa parhaillaan kaikkialla ympärillämme. Me teimme työmme. Me voitimme sodan. Me kuolimme pois. Mitä ikinä Matoro minusta on nyt kertonutkaan, minä vakuutan, että en ole koskaan yrittänyt muuta kuin korjata niitä virheitä, mitä sodassa teimme. Kyllä. Jotkut kuolivat turhaan meidän takiamme. Kärsivät turhaan meidän leikkauspöydillämme… mutta minä pysäytin sen. Vaikka hinta olikin kova.”
”Vaikutat paljon jalommalta kuin Matoro antoi ymmärtää. Kenraalien täytyy tehdä kovia päätöksiä, jotka eivät sivullisten silmin vaikuta aina kaikista parhailta. Tärkeintä on että teemme oikein.” Toa joi taas vettä vesikanisteristaan. Maan alla oli kuuma.
Killjoy seurasi rauhassa vanhan toan nesteytysprosessia miettien samalla menneen maailman mentorinsa sanoja. Metsästäjä ei ollut varma, mitä ajatella Nurukanin puheista. Hänen alakerroksissa touhuavien vanhojen taistelutoveriensa karut sanat kaikuivat yhä kipeänä nuoren kenraalin mielessä. Nurukanin kannustavat sanat eivät kuitenkaan varsinaisesti lohduttaneet häntä. Killjoy tiesi tekonsa ja tiesi suunnitelmansa. Hän tiesi ansaitsevansa jokaiset pahoista sanoista, yhtä lukuunottamatta.
”Petturi. Hän kutsui minua petturiksi”, Killjoy mutisi tyytymättömänä, vilkuillen samalla sivusilmällä Xenin hymyileviä kasvoja vanhassa potretissa. ”Murhaaja, kyllä, kylmä ja välinpitämätön, ehkä. Mutta petturi? Siitä sanasta minä en pidä. Kuten sanoit, me teemme mitä meidän täytyy. Joskus asioiden korjaaminen vaatii osapuolten sekoittamista. Petturuus on hyvin yksipuolinen termi. Se ei jätä tilaa tulkinalle. Mutta silti se lankeaa minulle kerta toisensa jälkeen. Täällä… Odinalla. Viimeksi jopa Klaanissa. Ja hetken ajan luulin jo voivani kutsua sitä paikkaa kodikseni.”
Killjoyn lause keskeytyi hetkeksi ja hiiltynyt katse jäi hetkeksi tarkastelemaan ränsistynyttä toimistohuonettaan. ”Ehkä minä sittenkin kuulun tänne. Lahoamaan kalusteiden mukana.”
”Miksi klaanilaiset kutsuivat sinua petturiksi? He vaikuttivat ihan mukavilta. Kummallista, että he syyttäisivät sinua petturuudesta, mutta toisaalta… mikäpä minä olen heidän aivoituksiaan tulkitsemaan”, Nurukan pohti ja katsoi edessään olevaa mekaanisten ja orgaanisten osien sekamelskaa.
”Eivät he… oikeastaan. Visokk- yksi… yksi johtajista oikeastaan vain. Ystävä. Sota on luonut epäilyksiä. Joitain oikeutettujakin ehkä. Ja… missäköhän hänkin on. Hän, Visokki siis, katosi. Jo jonkin aikaa sitten. Olin jo… miltei unohtanut.”
Killjoy hiljeni hetkeksi. Purifierin kanssa käydyn piirileikin aikana moni asia oli päässyt unohtumaan. Oliko Visokki jo löytynyt? Oliko Ruki hengissä ja oliko hän löytänyt viestin? Entä Suga? Mihin Abzumo oli hänet vienyt? Tukahdetut ajatukset klaanilaisista palasivat kummittelemaan menneisyyden haamujen joukkoon. Nuoren kenraalin päätä särki. Mies tiesi, ettei hänen mielenterveytensä jaksaisi tällä tavalla enää kauaa. Metsästäjä hieroi silmiään ja näytti samalla tuskalliselta ja väsyneeltä.
”Visokki oli Klaanissa, kun olimme siellä pari viikkoa sitten. Kävi metsässä ja toi mukanaan… erikoisia ystäviä. Ja Toa Ämkoo käänsi takkinsa ja siirtyi Allianssin puolelle. Outoja asioita on siis tapahtunut viime aikoina”, Nurukan kertoi.
Uutiset Ämkoosta hämmensivät Killjoyta, mutta tiedot Visokin löytymisestä huojensivat häntä ensimmäistä kertaa päivän aikana. Mutta Nurukanin tarjoama informaatioryöppy sai Killjoyn entistä varmemmaksi siitä, ettei hänen paikkansa ollut sotaa käyvän järjestön riveissä.
”Hyvä… hyvä tietää. Kiitos.”
”Matkamme tänne oli pitkä. Menimme kirjaimellisesti helvetin läpi kun menimme Karzahnin valtakunnan porteista sisään ja ulos. Se oli jotain todella karmivaa, mutta tuntuu ettei se ole mitään siltä mitä Matoro ja Umbra kohtasivat tuolla alhaalla”, maan toa katsoi lattiaa. Jossain kaukana alapuolella tornista oli sortunut monia kerroksia vahvistettua prototerästä ja he olivat aivan sen kasan yläpuolella.
”Ja nyt sinä ymmärrät, miksi halusin täältä pois. Jokainen liike, jonka teen vanhojen virheiden korjaamiseksi vain pahentaa tilannetta. Minä epäonnistuin, Nurukan. Minä en ollut valmis tämän paikan vaatimaan velvollisuuteen. Jos te vain olisitte olleet täällä… ehkä asiat olisivat toisin.”
”Tiedätkös, tiedemiehet Ko-Metrussa ovat teorisoineet, että valintamme synnyttävät rinnakkaismaailmoja, jota minä pidän itse todella pöljänä asiana. Aina voi jossitella menneisyyden virheistä ja valinnoista, mutta niiden kanssa on pakko voida elää, sopeutua muutokseen ja siihen, että historian haamut tulevat kummittelemaan elämiimme. Tosin tämä Kal-paljastus on jo vähän liian kirjaimellista kummittelua”, Nurukan pohti.
Killjoy naurahti varovaisesti. ”Ja sinä et ole muuttunut yhtään noiden viisauksiesi kanssa, vaikka muistisi jo pettääkin”, Killjoy irvaili. Muistot vanhoista paremmista ajoista kirposivat hänen mieleensä. Ajoilta, jolloin hänen ei tarvinnut murehtia.
”Mielemme muuttuu koko ajan, kun saamme lisää muistoja. Emme voi pitää sisällämme kaikkea, sillä uudet muistot korvaavat aina ainakin osia vanhasta. Aivomme eivät vain kestäisi sitä surua ja turhautuneisuutta ilman unohtamisen lahjaa”, toa käveli edestakaisin ajatuksissaan.
Killjoy mietti hetken vanhan, unohdetun mentorinsa sanoja. Kaksikon väliltä oli löytynyt löyhä aallonpituus. Metsästäjä päätti käyttää sitä.
”Mitä siis luulet, että minun pitäisi tehdä? Jos Purifier todella kuvittelee saavuttavansa jotain saamalla kaikki kuulat. Jos minä olen hänen viimeinen kohteensa… jatkanko minä taistelua …vai …vai oliko viimeinen virheeni jäädä taistelemaan? Olisiko tämä kaikki ohi, jos vain etsisin lyhimmän tien tämän päättämiseen?”
”Mata Nui antoi meille Yhtenäisyyden ja Velvollisuuden hyveet. Minusta sinun ei pitäisi kohdata Puhdistajaa yksin, vaikka velvollisuutesi olisikin taistella ja voittaa hänet. Jotkut sanovat, että Kohtalo on se, mitä me itse teemme, mutta itse uskon siihen, että meillä jokaisella on jokin kohtalo, joka meidän tulee täyttää. Mutta matka kohtalon saavuttamiseen vaihtelee. Jotkut eivät koskaan anna ajatustakaan sille, ja elävät elämänsä tietämättöminä siitä mitä he voisivat saavuttaa”, Toa lopetti ja katsoi ruhjottua soturia.
Killjoy kuunteli maan toan sanoja hartaasti, kiitollisena siitä että hän sai viimein käydä jonkun kanssa oikean keskustelun, ilman syytöksiä ja vihanpitoa.
”Olet luultavasti oikeassa, mutta jos totta puhutaan, niin minä en koskaan ollut hirveän uskonnollista tyyppiä.”
Nurukan ei ollut saanut vastauksia kysymyksiinsä ja nyt hän tajusi, ettei hän saisikaan. Killjoy oli vuosiensa koventama ja kokemuksiensa hiljentämä. Toa koki, että hän oli sanonut kaiken tarvittavan ja olikin vähitellen hivuttautumassa Killjoyn väkisin murtamalle oviaukolle.
”Ehkä, mutta ota vastaan hyvä neuvo, kun sellainen sinulle tarjotaan.”
Mennessään maan toa vielä virnisti ja jätti kättään heilauttavan Killjoyn takaisin ajatustensa pariin. Tämän katse siirtyi vielä kerran pöydälle laskettuun valokuvaan, kunnes robottiset kädet nostivat sen, taittelivat sen varovaisesti taas neljännekseen alkuperäisestään ja piilotti sen ruskean rähjääntyneen tarvikevyön uumeniin.
Killjoy jäi tuijottamaan ovelleen, suuntaan johon Nurukan oli hetki sitten kadonnut. Vanha kenraali ei ollut muuttunut tippaakaan. Yhä edelleen täynnä puhetta ja outoja filosofioitaan. Nyt, kun Killjoy muisteli, Nurukan oli aina ollut hänen mielestään hieman outo.
Joskin nyt, outokin kelpasi. Kunhan se oli tuttua.
Xenin työhuone
Xen heräsi koputukseen työhuoneensa ovessa. Pystyyn säikähtäen hätkähtänyt vahki tiputti ylisuuren nahkarotsinsa (joka tässä vaiheessa ajoi hänelle ainoastaan peiton virkaa) tuolin selkämykseltä lattialle. Xen ei ollut osannut nukkua kunnolla enää vuosiin. Sen oli korvannut väsynyt nuokkuminen hänen työpöytänsä ääressä.
Xen päästi suustaan murahduksen, joka muistutti enemmän taivasmursujen urahtelua kuin ”sisään”-pyyntöä. Ovesta sisään pyrkivälle Codylle merkki oli kuitenkin tarpeeksi, ja hieman panssarointiaan keventänyt komentaja pääsi seuraamaan puoliunessa lattialta takkiaan kaapivan Xenin tuskasteluja. Lopulta Cody kumartui nostamaan takin itse, ja sai vastaukseksi aneemisen ”kiitoshsh”-mongerruksen.
Lähetin ruumiin siirtämisen jälkeen Cody oli käyttänyt tuntinsa aseensa puhdistamiseen ja haarniskansa tarkastamiseen. Toisin kuin käytännössä kaikki muut tornissa vierailevat, Cody ei tarvinnut aikaa informaatiotulvan sulatteluun. Hän hyväksyi asiat sellaisena, kuin ne hänelle esitettiin. Hänen päällimmäiset huolenaiheensa sisälsivät pääasiassa aseistuksien energialippaiden puutetta. Eikä hänellä ollut vieläkään avainta talon asevarastoihin. Tuoliin Xeniä vastapäätä rojahtanut Cody alkoi kuitenkin hieman jo väsyä. Hän oli ollut pystyssä päivätolkulla. Nyt hän huomasi sen tekemisen puutteen sivuoireena.
Varaston avain ei kuitenkaan ollut ainoa asia, jota hän oli tullut vanhalta tutultaan noutamaan. Vahkia kiinnosti suuresti Xenin kaulassa jo aiemmin vilahtanut painovoimaa uhmaava medaljonki. Uskollisena komentajana Codyn täytyi saada tietää, tarkoittiko medaljonki sitä, mitä hän luuli.
”Hautasitteko… hautasitteko te Lähetin?” Xen tiedusteli haukotellen kesken lauseensa. ”Ovatko kaikki pysyneet rauhallisina?”
Cody nyökkäsi Xenin jälkimmäiselle kysymykselle. ”Juu. Valon toa auttoi minua Lähetin kanssa. Se jääheikki nukkuu arkiston nojatuolissa ja se epäilyttävä robottimies pelaa sitä sinun vanhaa palikkasimulaattoriasi.”
Silmiään hierova Xen alkoi vähitellen palaamaan takaisin todellisuuteen. ”Hmh, hyvä. Joo. Entäs kenraalit? Kai ne ovat jossain jakamassa sotamuistojaan?”
Cody kohautti olkiaan. ”En ole nähnyt kumpaakaan hetkeen. Lähtivät varmaan jonnekin ylös.”
Xen hymähti vastaukseksi. Cody näki tilanteessa sopivan sillan omaan aiheeseensa. ”Ja kun nyt alettiin puhumaan kenraaleista…”
Xen huokaisi hieman pettyneenä. Hän oli osannut odottaa aiheen nousemista esille. Vahkin vasen käsi oli taas eksynyt näpräilemään hypnoottisesti ilmassa kelluvaa medaljonkia.
”Minä en halunnut tätä.”
”Mutta tottako se siis on?” Cody ihmetteli. Xen vain nyökkäsi masentuneesti.
”En halunnut. En koskaan halunnut. Mutta äitini jätti sen taakan minulle. Jos… olisin tiennyt, että olet vielä hengissä, Cody, jos olisin voinut vain kävellä ulos täältä, olisin antanut tämän sinulle milloin vain. En minä edes ole sotilas. Sinä olit veteraani jo silloin kun tiemme viimeksi erosivat.”
Cody pudisteli päätään kasvoillaan miltei lohduttava ilme.
”Kenraali? Minusta? Älä naurata. Minä en ole siihen oikeaa ainesta.”
Xen kohotti kulmiaan. Nainen heilautti nopeasti hupun päästään saadakseen medaljongin pois kaulastaan. Vahki roikotti sitä hopeahaarniskaisen toverinsa edessä kysyvä ilme kasvoillaan.
”Mutta sinä olit aina kentän kovin luu! Sinä valtasit Kryotekin tehtaat takaisin yksin! Siitä tehtiin elokuva. Elokuva! Minä en nähnyt taistelun taistelua. Sinä taas olit pirun sotasankari!”
Cody lähinnä nauroi vanhan ystävänsä kehuille. ”Xen, tämän sirkuksen johtaminen vaatii muutakin kuin herkkää liipaisinsormea ja luoteja syöviä haarniskoita. Minä en ole johtaja. Minulle osoitetaan suunta ja sitten minä ammun sinne. Äitisi ei jättänyt paikan perintöä sinulle tyhjin perustein. Hän, jos joku tiesi, että tätä paikkaa tulisi johtaa sellainen, jota sota ei ehtinyt kovettaa tunteettomaksi.”
Xen irvisti. Hän ei ollut aivan samaa mieltä Codyn kanssa, muttei myöskään osannut pukea vastalausettaan sanoiksi asti. Medaljonki lepäsi nyt vahkin avonaisella kämmenellä.
”Mutta mistä lähtien yksi pahainen koru on osoittanut mitään johtajuudesta? Killjoy tätä joukkoa johtaa, halusimme sitä tai emme. Vahkit seuraavat edelleen häntä täysin sokeasti”, Xen huokaili, ”… kuten sinäkin”.
Codyn katse happamoitui hieman Xenin puolisyytöksen edessä.
”Xen… sinä tiedät, etten seuraisi ketään, jos en uskoisi heidän kykyynsä tehdä oikein. Sitä paitsi… minä en tiennyt. Edes sitä, että olet hengissä. Epäilin… kyllä. Toivoin todella. Ja usko pois, en ole ollut mistään niin iloinen kuin tästä jälleennäkemisestä.”
Punamustan vahkin oli pakko hymyillä hieman. ”Cody, sinä olit aina veli minulle. Ja olen niin kovin huojentunut siitä, ettei kaikkien vanhojen ystävien tie ole kohdannut vielä loppuaan.” Xen piti hetken taukoa vakavoittaen itsensä. ”Mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen isästä, Cody. Kai sinäkin näet sen, että tämä sisällissota ei johda mihinkään. Purifier ja Killjoy ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Minä en suostu olemaan isäni Saraji. Minä en tapa koston enkä vallan nimissä.”
Hopeinen komentaja punnitsi ystävänsä sanoja tarkkaan. Hänellä oli jo vastaus, mutta hän halusi varmistaa, ettei hän vahingossakaan muotoilisi sanojaan huonosti.
”Tiedätkös… olen samaa mieltä. Täysin. Mutta tällä hetkellä Killjoy on ainoa, joka edes yrittää pysäyttää Purifierin. Olkoonkin niin, että molemmat ovat hulluja, Killjoy ei pitele käsissään voimaa teurastaa kansakuntia. Jos teoriamme kuulista ovat oikeassa, ja pelkään, että ovat, on meidän estettävä niitä pääsemästä yhteen.”
Xen ei pitänyt siitä, mutta hän tiesi ystävänsä olevan oikeassa. Codyn huomiot pitivät kuitenkin sisällään huolestuttavan piirteen.
”Kai sinä ymmärrät… että sen estämiseen on vain yksi pysyvä ratkaisu…”
Xen ei halunnut jatkaa. Joten Cody jatkoi. Komentaja tiesi, että se oli sanottava ääneen.
”Tiedän… ja niin tietää Killjoykin.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, joten Cody jatkoi. ”Kun… minä noukin hänet metsästäjien sotatornilta, hän oli jo käytännössä kuollut. Oli päästänyt Kralhinsa irti, vaikka hän varsin hyvin tiesi, että kuulienkin energiantuotanto on rajallista. Vaikutti siltä, että… hän yritti tyhjentää sen tahallaan. Hän tiesi, että ainoa tapa todella kuolla oli tyhjentämällä kuula sen energiasta.”
Xen oli hiljentynyt täysin. Vahki ei osannut suhtautua kuulemaansa.
”Hän yritti, Xen. Hän yritti lopettaa tämän. Minä tutkin hänen haarniskansa jäänteet. Se oltiin rakennettu kuluttamaan kuula loppuun. Hän on tehnyt tätä jo vuosia. Tarkoituksella huvettanut elinvoimaansa. Siksi Saraji ei surmannut häntä täällä. Purifier tietää sen. Hän tarvitsee kuulan sen täysissä voimissaan.”
Xen huokaisi syvään, osittain järkyttyneenä, osittain jopa pahoillaan Killjoyn puolesta.
”Ja nyt hän latailee taas itseään sieluparistojemme avulla… hän taisi luovuttaa sen suunnitelman suhteen.”
”Voitko syyttää?”, Cody kysyi vakavissaan. ”Hän oli valmis hitaasti näivettämään itsensä kuoliaaksi estääkseen Purifieria. Hullu sotakonehan hän on, toki. Mutta ainakin hän yrittää. Jos minun on valittava puoleni, valitsen sen, joka on valmis uhraamaan enemmän.”
”Entä jos sinun ei tarvitsisi valita kumpaakaan? Entä jos väittäisin, ettei sinun tarvitse valita kahdesta pahasta?”
Cody virnisti leveästi. ”Tarkoittaako tuo sitä, mitä luulen?”
Xen murahti vakavissaan. Hän heitti medaljongin ilmavasti takaisin kaulaansa. Huppuaan, hän ei kuitenkaan enää nostanut. Vahki nyökkäsi. Hänellä oli ollut jo vuosia aikaa harkita.
”Kyllä. On aika sanoa Käden perintö irti vuosisatojen sotimisesta. On aika muuttua.”
Cody nyökkäsi, nousi rivakasti tuolistaan ja teki kunniaa. ”Kyllä vain, neiti kenraali. Kyllä vain.”
Xen teki eleen, joka näytti kuin vahki olisi kakonut pientä eläintä kurkustaan. ”Hyi, älä. Sinä et ikinä saa tehdä kunniaa minulle. Ystävät eivät tee niin.”
Cody naurahti ja rojahti hyväntuulisesti takaisin tuoliinsa. ”Mitäs vanha mies tavoilleen mahtaa”, vahki hörähteli. ”Miten luulet Killjoyn suhtautuvan asiaan? Hän on kuitenkin kutsunut itseään kenraaliksi koko tämän ajan. Hänellä tuskin oli aavistustakaan, että Niz olisi nimittänyt sinut hänen lähtönsä jälkeen.”
”Hän saa luvan niellä sen. Ja tehdä, kuten sanomme. Me olemme nyt ainoa rintama, joka pitää Purifieria saamasta viimeistä kuulaa. Killjoyn päivät hulluna sotilasjohtajana ovat ohi. Nyt hän saa istua hiljaa ja odottaa, että saamme tilanteen ratkaistua.
Cody nyökkäili tyytyväisenä, vaikkakin kokeneena komentajana hän tiesi, ettei Killjoyn pitäminen paikallaan tulisi olemaan helppoa.
”Ja mikä on sitten suunnitelmamme? Olen nähnyt Purifierin toiminnassa. Hän on jo nyt hävyttömän voimakas ja näyttää siltä, että hänellä on Metsästäjien täysi rahoitus takanaan. Hänen päihittäminen vaatii armeijan. Ja uskalluksen haastaa samalla koko Varjotun inhottavin sotajoukko.”
Xen hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, niin. Tämä vaatii paljon tutkimustyötä ja poliittisia yhteyksiä.” Vahkia värähti hieman inhosta kuullessaan itsensä puhumassa poliittisista yhteyksistä. ”Mutta ensin minä haluan drinkin. T-Krikoz. Upea yökerho Ta:n vitostunnelissa. Sieltä saa maailman makeimpia limedrinkkejä, enkä minä ole saanut sellaista sataan vuoteen. Riehuvia metsästäjiä tai ei. Minä en aloita mitään operaatiota ilman vähintään kolmea sellaista.”
Cody ei ollut aivan varma, miten suhtautua. Xen oli piristynyt jo sen verran, että hän osasi nauraa ystävänsä pohtivalle ilmeelle. Kikattaessaan Xen myös kaiveli reisitaskustaan paperille kirjatun pitkän avainkoodin.
”Ja minä tunnistan sen katseen, jolla sinä tänne astelit. Tämänhän sinä haluat, etkö vain?”
Cody olisi varmasti punastunut, jos hänen kasvonsa olisi tehty jostain muusta kuin metallista. Vahki kurotti kohti Xenin ojentavaa kättä, nappasi asevaraston koodit ja kiitti.
”Ajattelin käyttää vieraamme pienellä kierroksella. On heidän ansiotaan, että sinut saatiin vapaaksi. Varusteet ovat pieni kiitos siitä.”
Xen hymähti tyytyväisenä. ”Pidä huolta, että heillä on kaikki tarvitsemansa.”
Makeasti venyttelevä vahki haukotteli edelleen, mutta siitäkin huolimatta Xen onnistui nostamaan itsensä ylös. Vahki jäi tuijottelemaan työhuoneensa ovessa olevasta pienestä neliskanttisesta ikkunasta, kuinka vahkiyksiköt kantoivat varusteita vastikään avautuneesta kompleksista kohti Xenin varastoja.
”Miten Sarajin kolkkaamille yksiköille kävi? Ovatko ne kunnossa?”
”Kaikki kunnossa. Tällit vain saivat ne sammumaan”, Cody informoi tuoliltaan. ”Yhdistettynä meillä on vähän reilut kuusikymmentä yksikköä käytettävissämme.”
Xen nyökkäsi ja risti samalla kätensä selkänsä taakse. Yksi vahkeista kuljetti juuri kasaa tyhjiä Kal-haarniskoja kohti niiden arkistoissa seisovia tovereitaan.
”Entä tietoverkko? Saammeko yhteyttä Biancaan, vai riittääkö virta vieläkään? Olisi mukavaa saada vahkit takaisin maailmanlaajuiseen verkkoon.”
Cody pudisteli päätään. ”En ole varma, onko se hyvä idea. Biancan kautta meistä tulee välittömästi piirun verran vähemmän salaisia. Jopa Killjoy kertoi sulkeneensa sen värkin. Sinne oltiin tehty jo tietomurtoja metsästäjien osalta muutamia viikkoja sitten.”
”Hyvä on”, Xen totesi. ”Luotan sinuun tässä.”
Sen sanottuaan vahki työnsi oven auki ja astui hullunmyllyyn. Väsynyt Cody ei jaksanut nousta vaatimattomasti nimitetyn kenraalinsa perään.
”Minne matka?”
”Ulos”, Xen totesi toiveikkaana. ”Sata vuotta ilman ulkoilmaa saa nyt päättyä. Minä tahdon nähdä taas auringot.”
Cody sulki silmänsä ja otti rennomman asennon tuolissaan. ”Älä pety. Eivät ne nyt niin ihmeellisiä ole.”
Xen lähinnä tuhahti toverinsa heitolle ja antoi itsestään sulkeutuvan oven pamahtaa perässään. Suuren F-12 -kyltin alla odottava hissi oli pyörinyt vahkin toiveissa jo kauan. Ja nyt hän kipuaisi sillä ylös, kohti vapauden viimeistä askelta.
Harmaita poskia pitkin valuvat sadepisarat puhdistivat Killjoyn kasvoja rauhoittavasti. Silmänsä sulkenut metsästäjä antoi käsiensä levätä sivuillaan, ja päästi sateen jokaiseen koloonsa. Tämä oli ainoa positiivinen puoli haarniskan puutteessa. Hänen ei tarvinnut varoa vettä.
Ukkosen ja sateen tummentama taivas oli lohduton pari Killjoyn edessä aukeavalle mustalle Onu-Metrun erämaalle. Näky ei todellakaan ollut mieltäylentävä. Varsinkaan Xenille, joka kapusi vaivalloisesti kapeasta tunnelista Killjoyn takana.
Killjoyn sisältä päin auki raivaama salakäytävä oli tuonut punamustat kenraalit arkistojen päälle, pikkuruiselle metallikaiteiden rajaamalle alueelle. Onu-Metrussa oli helpompaa piilottaa asioita maan päälle.
Suoraan työhuoneestaan ulos raittiiseen ilmaan astellut Killjoy tunnisti tyttärensä askeleet jo kaukaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän antoi Xenin astella hänen vierelleen. Hän kuuli, kuinka nainen nuuhki sateen tuoksua ja levitti kätensä ottaakseen sateen vastaan.
Näin kului minuutteja. Kumpikin väsyneistä perheenjäsenistä vain imi sään anteja itseensä sen kummemmin välittämättä toistensa läsnäolosta. Se oli kuin yhteisymmärryksessä suoritettu riitti. Sen aikana eivät erimielisyydet painaneet. Hetken ajan isä ja tytär olivat samassa paikassa mielensä sopukoilla.
Lopulta Xen avasi silmänsä. Killjoy oli siirtynyt risti-istuntaan hänen vierelleen. Vahki käänsi katseensa kohti horisonttia. Killjoylla ei ollut aikomustakaan avata vielä silmiään.
”Menetin malttini aikaisemmin.”
”Mmh”, Killjoy hymähti myöntävästi.
”Ja olen pahoillani.”
”Mmh”, Killjoy totesi taas.
Jossain kaukana ylhäällä kaksoisauringot yrittivät luoda valoaan maailmalle. Mutta pilvet olivat liian paksut. Xen ei oikeastaan edes välittänyt.
”Minä tiedän, mitä äiti teki. Mikään ei oikeuta sitä.”
Tällä kertaa Killjoy ei vastannut heti. Hän mietti hetken. Tällä kertaa hartaasti, silmät yhä suljettuina.
”Xen, sillä ei ole väliä.”
Vahki jatkoi hieman alakuloisemmaksi muuttunutta horisontin tarkkailuaan. Xen oli näkevinään jonkinsorttista liikettä kaukaisuudessa, mutta hän ei saanut selvää, mitä.
”Niz on kuollut. Se, mitä hän teki, on historiaa. Ei tahrata hänen muistoaan”, Killjoy jatkui.
Liike horisontissa kävi nyt hieman edellistä lähempänä. Joskin yhä liian kaukana Xenille. ”Sinä rakastit häntä?”, hän kysyi.
”Kyllä”, Killjoy vastasi.
”Ja väitit rakastavasi myös minua.”
”Kyllä. Luuletko, että se on muuttunut mihinkään?” Killjoy kysyi.
Xen huokaisi syvään. Hän oli kyllästynyt horisonttiin ja sen kiusoittelevaan tapaan esittää liikettä vahkin näkökyvyn ulkopuolella. Xen naulitsi katseensa Killjoyyn, joka varovaisesti raotti oikeaa silmäänsä kurkistaakseen tytärtään vain voidakseen sulkea sen taas välittömästi.
”Minä yritän vain selittää itselleni, miksi teit sen. Kaikkien niiden vuosien jälkeen loikkasit kuin se ei olisi merkannut mitään. Möit meidät teuraalle. Viholliselle, jota vastaan taistelit vuosia.”
Killjoyta karmi kylmyys, jolla Xen sanottavansa sanoi. Vahkin äänessä ei ollut enää raivoa niin kuin vielä alhaalla. Se oli kylmän laskelmoiva. Se muistutti Killjoyta itsestään.
”Koska minä olin heikko, Xen. Petetty… järkeni menettänyt. Joten annoin asiani muiden käsiin… ja kadun sitä joka päivä.”
Killjoy oli nyt avannut silmänsä. Metsästäjän aneleva katse oli nauliintunut Xenin vastaaviin. Kädet puuskassa lattialla istuvaa isäänsä tuijottava vahki ei halunnut antaa pisaraakaan sympatiaa. Se kuitenkin osoittautui vaikeaksi.
Killjoy nousi pystyyn. Prosessin aikana Xen huomasi parin kirkkaita kuulia upotettuna metsästäjän selkään. Kuula Killjoyn sisällä latautui jälleen, eikä vahki tiennyt, oliko se hyvä asia vaiko ei.
Tätä miettiessään Xen ei ehtinyt astumaan kauemmaksi, kun Killjoy vuorollaan astui aivan hänen eteensä. Nyt Xen näki Killjoyn kasvot kunnolla. Jokaisen arven, viillon ja tummat läikät siellä, missä joskus olivat nenä ja korvat. Suun ympäriltä kadonnut iho esti Killjoyta koskaan täysin sulkemasta suutaan. Metsästäjän ilmeet sisälsivät aina irvistyksen mukanaan tuoman kolkkouden.
”Katso minua, Xen. Katso ja sano, etten ole kärsinyt virheistäni. Jokainen päivä ja jokainen yö. Siitä kamalasta illasta täällä lähtien. Tämä on hinta, jonka siitä maksan.”
Ja Xen katsoi. Hän ymmärsi. Ei halunnut, mutta ymmärsi.
”Xen… minä en koskaan vaadi sinulta anteeksiantoa. Minä vein sinulta kaiken. Itsekkyydessäni ja erehtyväisyydessäni. Mutta minä yritän. Todella kovaa. Yritän korjata sen mitä tein… ja jätin tekemättä.”
”Mutta millä hinnalla?” Xen kuiskasi. ”Miten pitkälle olet valmis menemään?”
”Hinnalla millä hyvänsä”, Killjoy vakuutti. Se ei kuitenkaan ollut vastaus, jonka Xen halusi kuulla. Vahki kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan takaisin kohti kapeaa, Killjoyn työhuoneen aulaan johtavaa pystysuoraa tunnelia kohti.
”Ja siksi minä pelkään sinua, isä. Minä kuulin, mitä sinä teit metsästäjissä. Sinusta tuli jotain muuta. Jotain pelottavaa.”
Killjoy käänsi selkänsä Xenille. Mekaanisesti korjatut kädet ottivat tukea rautaisesta kaiteesta. ”Niin, niin tuli.”
”Joten pysy kaukana minusta.”
Xen asteli pois ja jätti Killjoyn tuijottamaan kohti samaa horisonttia, jota Xen oli vielä hetki sitten tuijottanut. Vahkin jättämät sanat soivat Killjoyn päässä. Metsästäjä yritti estää itseään kyynelehtimästä. Se ei onnistunut. Suolaa sekoittui sateeseen.
Kesti hetki ennen kuin entinen kenraali huomasi hieman lähemmäksi ilmestyneen liikkeen. Se oli tullut juuri tarpeeksi lähelle. Killjoy erotti sen. Näki juuri ja juuri, kuinka jotain hidasta käveli valtavan kiviröykkiön taakse piiloon.
Neljä jalkaa ja häntä. Erämaiden peto oli noussut saalistamaan pimeyden turvin.
Kralhit metsästivät jälleen.
Seuraavana päivänä
Salasana asevaraston oveen oli yli kaksikymmentä merkkiä pitkä. Kumpikaan toakaksikosta ei yrittänyt pysyä Codyn hervottoman naputuksen perässä. Varaston metalliset liukuovet sihahtivat auki ja Codyn nyrkki iskeytyi overnkarmien toiselle puolelle koloon ja valot syttyivät tilaan.
Jos Metru Nuin nautintoainerajoitteisessa yhteiskunnassa olisi ollut karkkikauppoja, nekin olisivat kalvenneet sen näyn edessä, mikä toille aukeni. Suuren varastotilan seinämät oli käytännössä täysin vuorattu lasikopeilla ja -kupoleilla, joiden sisällä odottivat kaikki versiot haarniskoista, aseista ja työkaluista, mitä Käden sisällä oltiin koskaan valmistettu. Huoneen sisältöä kuitenkin hallitsivat pääasiassa rivistöt metallisia kattoon asti yltäviä hyllyjä, jotka notkuivat mitä kummallisimpia prototyyppejä sota-ajan aseistuksista kokeellisiin kenttävälineisiin.
”… onko teillä täällä joka hemmetin ase, mitä sodassa käytettiin?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody oli tyytyväinen toien haltioituneisiin ilmeisiin ja ohjasi nämä sisälle. ”Ja enemmänkin. Puoletkaan tästä tavarasta ei koskaan ehtinyt sotakentille asti. Käykää kiinni. Ottakaa, mitä ikinä vain haluatte.”
Matoro ei tiennyt mistä aloittaa. Yksinkertaisesti joka suunnassa näkyi lukemattomasti aseita. Tuliaseita, teräaseita, joukkotuhoaseita. Ja ohjusaseita. Aivan naurettavasti ohjusaseita. Lähtöään valmistelevan toakaksikon pakkaamistahti oli ottamassa kovan osuman.
”U. Tässä saattaa tulla hieman valinnanvaikeutta”, totesi Matoro ja heitti ionikatananpätkänsä pois pinkoessaan hyllyrivien keskelle, jo edelleen ehtineen Umbran perässä.
”Katsotaanpas, mitä täältä löytyy. Olisiko tämä xialainen rhotukataistelukirves mitään? Ai ei vai? No se näyttääkin ihan Lörden rekvisiitalta. No otetaanpa tämä TUHOAJA sitten”, Umbra piteli kädellään ja tykillään joukkotuhoaseita.
”… TUHOAJA. Näin kerran Zakazilla sellaisen toiminnassa. Ihmettelen edelleen sitä kuinka paljon pitää olla univajetta, että keksii mitään niin typerää”, Matoro ihmetteli ääneen.
Cody seurasi sivummalta hieman kiusaantuneena ikivanhoista tuoteselosteista. Kun niissä lueteltiin megatonneja, hän harkitsi puuttuvansa peliin.
”Ehkä… ehkä ei sitä”, Cody totesi ja pyysi Matoroa laskemaan kuusikulmioperäisen ballistisen ohjuksen takaisin hyllyyn.
”Te ihan oikeasti pidätte aseita, jotka voisivat tuhota koko kaupungin, yksinkertaisesti hyllyllä?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody kohautti olkiaan. ”Jep. Eivät mahtuneet päävarastoon.”
”… en edes kysy päävarastosta”, jään toa kuittasi ja syventyi lasikaappeihin, joissa seisoi lukuisia teräaseita vitriineissä.
Umbra penkoi asekaappeja sivummalla. Hän heitteli sinne tänne miekkoja, kynsiaseita, kirveitä ja kaikkea mahdollista ohjuksista ja konekivääreistä lähtien. Touhu näytti todella vaaralliselta. Oli ihme ettei mikään ase lauennut ja tehnyt selvää koko poppoosta.
”Haa! Tämä on siisti! Se on joku voimahanska. Voikohan sillä taivuttaa aika-avaruutta, herättää kuolleita tai tehdä jotain muuta pöhköä mitä kaikilla superhanskoilla voi tehdä?”
Matoro katsoi hanskaa, jota Umbra sovitteli tykkikätensä päälle. Metallisessa hansikkaassa hohtivat kuusi eriväristä jalokiveä. Hanska ei pysynyt kuitenkaan tykin päällä, ja valon toa pudotti sen metallilattialle.
Hanska särkyi.
”MITÄ KARZAHNIA?”
Cody ryntäsi hyllyrivin takaa kauhistunut ilme kasvoillaan, ”Meillä kesti ikuisuus kerätä nuo kuusi jalokiveä…”
”Oletteko koskaan harkinneet, tiedätkö, asevarastoa, jossa kaikki ei olisi täysin sekaisin ja järjestelemättä?”, Matoro kuittaili.
”Älä minua syytä”, Cody tuhahti, ”Xen tätä paikkaa on viimeiset sata vuotta pyörittänyt.” Vahki päätti, että olisi aika viedä kierros vähemmän särkyvälle reitille. Mies kaappasi Matoron mukaansa kaksi hyllyriviä syrjemmälle, tuliaseiden eliitin ääreen.
Umbra keräsi lattialta hanskan palaset ja laittoi ne roskapönttöön. Kuka tällaisella ihmehanskalla mitään tekisi, kun se särkyy nopeammin kuin limevihreät tekonivelet. Hanskoja oli todella paljon erilaisia. Oli hopeisia metallihanskoja, sinisiä kumihanskoja, punaisia nyrkkeilyhanskoja (oikeastiko?), superirnakkillisia turbohyperhanskoja. Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin.
”Näistäkö minun pitäisi valita itselleni käden korvike? Onpa tyhmää. Haluaisin jotain käyttökelpoista, enkä mitään videopelilisävarusteita. Olisi kiva voida joskus kätellä”, Umbra mutisi itsekseen, etsien itselleen jotakin kätevää käden korviketta.
”Olisipa hauskaa jos hommaisin itselleni mustan käden. Eikö olisikin?” Cody ja Matoro olivat kumminkin touhuamassa omiaan vähän matkan päässä.
Lopulta valon toa löysi itselleen sopivan tuntuisen mustan tekokäden, jonka otti vähän ironisesti itselleen. Käsi tuntui ihan kädeltä.
”Tuntuu vähän hassulta, että puolet tämän maailman otuksista omaa tekoruumiinosia. Luulisi, että jokin yhtiö olisi erikoistunut näiden valmistamiseen”, U puhui itsekseen tuttuun tapaansa.
Toa totutteli uuteen käteensä ja miekan käyttämiseen sillä. Toan huomion kuitenkin kiinnitti nopeasti sininen, puusta tehty suorakulmion muotoinen laatikko. Laatikon sisältä paistoi valoa ja siinä oli outoa tekstiä.
”Aika tyhmä boksi. Onkohan sen sisällä Turaga Dumen Nimeämispäivälahjoja?” Umbra kysyi itseltään. No hän ei tiennyt vastausta kuten ei kukaan muukaan. Se jäi siis ikuiseksi mysteeriksi.
”Tässä”, Cody selitti sivummalla irroittaessaan kolmensadan kilon painoisen metallimöhkäleen irti huoneen seinästä. Möhkäle paljastui konekivääriksi, ”on BH-88, eturintamiin suunniteltu konekivääri. Koodinimeltään MÖRKÖ. Kasaaminen kokeneen käsissä kestää vaivaiset kolme tuntia ja siirtäminen paikasta toiseen onnistuu jopa ihan tavallisella joukkojenkuljetusaluksella. Meillä on niitäkin tuolla takahuoneessa.”
”… ja mitä minä tekisin sillä?” Matoro kysyi.
Cody tutkaili hetken seinää vasten nojaavaa koneistokasaa ja kohdisti kysyvän katseen Matoroon. ”Ettekös te olleet jollakin vaarallisella seikkailulla? Ja sodassa jotain ‘Liittoumaa’ vastaan? Kai te nyt haluatte puolustautua, jos vaikka pataljoona Exo-Toia käy tiellenne?”
”Allianssia”, Matoro korjasi. ”Miten olisi hieman pienempi ase? Jokin, joka kulkee mukana käytännöllisemmin?”
”Noh… nyt kun sanot. Emme me varmaan enää saa sitä ilmalaivaa ulos tuolta takahuoneen puolelta. Ei enää sen jälkeen, kun romahdutitte puolet kompleksista yläpuoleltamme. Tuota. Hei!”
Cody antoi MÖRKÖ:n valua vaarallisen näköisesti seinää vasten ja aloitti sen viereisen lasivitriinin tonkimista. Sen alimmalla hyllyllä oli noin kaksimetrinen puinen arkku, jonka sisältä paljastui seitsentoistapiippuinen haulikko tarkkuuskiväärin tähtäimellä.
”BH-07, koodinimeltään SIHTI. Eihän sillä mihinkään osu, mutta katso nyt. SEITSEMÄNTOISTA PIIPPUA! Käytännössä nesteyttää pahikset… jos pääset ampumaan kahdenkymmenen senttimetrin päästä.”
”En väitä olevani spesialisti ampuma-aseiden saralla, mutta väittäisin, ettei kiikaritähtäimestä ole tuossa juuri hyötyä.”
”Se toimii taialla ja okkultismilla!” Umbra huusi rivien välistä.
”Olet ehkä oikeassa”, Cody totesi harmistuneena, ”Ehkäpä me sitten… menemme nynnyosastolle!”
Kaksikko siirtyi kaksi hyllyriviä lisää. Kaikkien aikojen naurettavin lajitelma pistooleita lepäsi siististi aseteltuina kaappeihin näytille.
”Ehkä jokin näistä?”, Cody tiedusteli. ”Mutta älä ota sitä valkoista revolveria – siinä on teoriassa kyky tuhota vaikka koko universumimme.”
”Ehkä tyydyn ihan perinteisiin teräaseisiin. Minulla on niistä huomattavasti parempia kokemuksia kuin ampumavastaavista”, Matoro lopulta totesi ja silmäili läheistä hyllyä, jossa näkyi riveittäin naurettavan kokoisia miekkoja ja moottorisahoja.
”Hmh, epäkäytännöllistä, mutta kuten haluat.” Miltein katonrajasta suurta metallista laatikkoa kurotteleva vahki miltei naksautti selkänikamansa paikaltaan laskiessaan painavaa, noin puolen metrin mittaista lyömäasetta Matoron nähtäville. Laatikko aukesi helposti. Sisällä oli hopeinen miekka. Verrattaen tavallisen näköinen. Samanlainen, mitä moni toa kantoi sodan aikana.
”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia.”
”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia?” toa toisti epäuskoisena.
”Tarpeeksi kineettistä energiaa kerätessään miekan sisäinen mikroskooppinen koneisto materialisoi ohjuksen miekan kärkeen, joka lentää miekan huitaisun suuntaan. Ihan perusjuttuja.”
Matoro katsoi Codya typertyneenä. Hän oli sanomassa jotakin, mutta totesi, ettei siitä olisi hyötyä.
”Entä nuo miekat tuolla”, hän osoitti toista hyllyä, jossa oli ionikatanoita rivissä.
”Ah, Nyrkin ioniteknologiaa”, Cody totesi hieman halveksivasti. ”Ovathan ne kieltämättä kevyitä…” Vahki asteli kaapille ja nosti yhden kahvoista käteensä. Napinpainalluksella naurettava, yli kaksi metriä pitkä vihreänä hohtava energiaterä halkoi ilmaa Matoron ja Codyn välissä. Sarajin käsissä jo aiemmin heilunut vastaavanlainen miekka ei varsinaisesti houkutellut toaa.
”Oliko vain Herra megalomaani, vai koko Käsi?” Matoro kysyi muina miehinä katsellessaan toista miekkahyllyä.
”Kahakan voittaa yleensä se, joka hutkii isolla kepillä, joten koimme velvollisuudeksemme luoda isoimman kepin… ja räikeimmän.”
Cody sulki terän ja asetti kahvan takaisin kaappiin. Vahki suoristi selkänsä ja astui vielä yhden hyllyrivin eteenpäin. Takaseinä oltiin saavutettu. Vahki painoi panssaroidun kätensä valokärkisiä sauvoja sisältävän kaapin viereen. Kaappi nytkähti ja alkoi kääntymään ja paljasti takaansa pienen lasisen holvin. Lasin sisällä odotti vielä yksi miekka.
”Tämä tässä on miekoistamme erikoisin, TB-5. Xian tehtaamme tuotoksia. Eikä kenelläkään ollut oikeastaan hajua, mitä se tarkkaan ottaen tekee. Tai en minä ainakaan.”
”No sittenhän se on ominta alaani”, Matoro totesi ja tarttui miekan kahvaan. Hän veti reilun puolimetrisen terän esiin holvista ja katsoi sitä.
Hän ei yllätyksekseen nähnyt sitä. Vasta, kun hän käänsi sitä, valo heijastui läpinäkyvästä terästä ja saai sen hetkeksi näkyväksi. Toa tarttui siihen tukevasti ja sivalsi läheistä ylipiipullista rynnäkkökivääriä näkymättömällä viillolla. Metallinen ase halkesi kahtia.
”No niin”, hän hymyili.
Cody nyökkäsi ja huikkasi myös muutaman hyllyn takana edelleen varusteita tonkivalle Umbralle. ”Uskallanko minä jättää teidät tänne tonkimaan? Tiedättehän, ilman, että koko paikka jysähtää kahvitauon aikana.”
”Yritämme olla räjäyttämättä”, toa vakuutti, ja lähti etsimään hyllyrivien takana puuhastelevaa Umbraa.
Cody marssi pitkin eloa sisäänsä saaneen kompleksin käytäviä. Kymmenittäin töiden touhussa parveilevia vahkeja sinkoili kerrosten välillä tekemässä inventaariota kahdentoista kerroksen todellisesta sisällöstä. Joskin kerros 11 pidettiin edelleen tiukassa karanteenissa. Vaikka puolet kerroksesta olikin käytännössä sortunut, eivät kummatkaan nuorista vahkijohtajista halunneet ottaa riskiä mahdollisesti selviytyneiden KALien osalta.
Lopulta tietokonehalliin saapunut Cody löysi etsimänsä. Ohjeita vihdoin virallisille joukoilleen jakava Xen oli juuri päässyt läksyttämästä Delevaa, joka tylsyydensä keskellä oli päätynyt rakentamaan Bio-Klaanin linnaketta tietokonehallin tuoleista. Nyrpeänä tilasta poistunut soturi oli päästänyt muutaman aika mojovan kirosanan poistuessaan. Toa olisi vain halunnut kasata itselleen lokoisan nukkuma-alustan.
”He ovat lähdössä pian”, Cody huikkasi, astellessaan Xenin rinnalle hallin reunalle. ”Kannattaa varmaan valmistautua käymään ylhäällä.”
Xen nyökkäsi. Viimeisimmän vuorokauden aikana vahki oli lähinnä keskittynyt organisoimaan virranjakelua ympäri kompleksin. Tuore kenraali tarvitsisi muutakin kuin yhden kerroksen ja huteran hissin.
”Toki. Tulen ihan kohta. Onko heillä muonapuoli kunnossa? Matoron puheista ymmärsin, että heillä on vielä pitkä reissu edessä.”
Cody vakuutti kenraalilleen kaiken olevan kunnossa. ”Kaikki hyvin. Koluavat vielä asevaraston läpi ja sitten kaiken pitäisi olla valmista.”
Kaksikko hiljeni hetkeksi seuraamaan vahkien rahtauspuuhia. Xen ei voinut olla ajattelematta vanhoja päiviä, jolloin tuhannet ja taas tuhannet erilaiset kasvot vilisivät pitkin yhteensä 24-kerroksista kompleksia. Nyt jäljelläolevia kahtatoista asuttivat lähinnä koneet, mutta jo pelkkä Codyn seura piristi naista suuresti. Oli uudelleenrakentamisen aika.
”Missäs muuten Killjoy on? Onko hän poistunut lainkaan pajastaan?”
Cody pudisteli päätään. ”Se asettamasi vartija vahvisti, että siellä hän edelleen puuhailee. Kantoi sisään varmaan kymmenen KAL-haarniskaa ja sen jälkeen sieltä on kuulunut vain tauotonta metallin kalinaa.”
”Uusi puku? Hän ei varmaan halua kulkea tuollaisena enempää kuin on pakko”, Xen pohti. Cody arveli kenraalin olevan oikeassa. Vahkin mieltä painoi kuitenkin myös huoli.
”Kai sinä tiedät, että uusi puku tarkoittaa myös voimaa. Meidän on pidettävä Killjoy täällä, jos haluamme estää kuulia pääsemästä yhteen. Hän saattaa pyrkiä ulos.”
Xen murahti ymmärtäväisesti. ”Tässä vaiheessa hänen luulisi jo ymmärtävän paremmin. Mutta parempi, että olemme varovaisia. Käske vartijaa olemaan erityisen valppaana.”
Cody nyökkäsi ja käänsi askeleensa kohti kommunikaatiohuonetta. Xen jäi seisomaan ylpeänä, joskin samalla hieman haikeana. Viimeisen päivän aikana hän oli käynyt monta keskustelua, erityisesti Nurukanin kanssa. Toien mukana kompleksiin saapunut myötätunto oli piristänyt Xeniä suunnattomasti. Vahkia harmitti suuresti, että hänen vieraidensa piti poistua niin nopeasti, mutta hän myös ymmärsi toien syyt. Heillä oli omat taistelut taisteltavanaan.
Ja taisteluun toat myös olivat käymässä.
”Olipa hyvä, että pääsin eroon typerästä mukautettavasta haarniskasta. En ymmärrä miksen ollut koskaan vaihtanut sitä mihinkään käyttökelpoisempaan kuten rullaluistimiin tai siipiin”, Umbra turisi kävellessään Matoron kanssa kohti hissin eteen sovittua kohtaamispaikkaa. ”Oli kuin jokin suurempi voima olisi pidättänyt minua tekemästä
järkevämpiä valintoja ja olin sen takia vaikka kuinka kauan aikaa happisäiliö kiinni kanohissani, vaikken edes ollut uinut pitkään aikaan.”
”Mitä sinä itseksesi selität?” Matoro ihmetteli ja tutki samalla uusia varusteitaan.
”Selvitän vain ajatuksiani. Viime päivät ovat olleet aikamoisia tietopaketteja”, valon toa vastasi.
Jään toa nyökkäsi. ”Eikä meidän Metru Nuin keikkamme ole edes yhtään lähempänä loppua”, hän totesi. ”Aika heittää käteville tuttavillemme hyvästit.”
”Näemme heidät vielä joskus, sillä Kohtalon polut ovat todella oudot ja monimutkaiset. Melkein kuin monen kirjurin kirjoittamassa kirjassa.” Valon toa katsahti jään toaa, jonka naamalla oli hämmentynyt ilme.
”… aika syvällistä settiä”, Matoro totesi ja epäili hetken toverinsa mielenterveyttä. Ehkä ainaisella pimeydellä oli vaikutuksensa valon toaan.
Onu-Metru, pinta
Massiivinen betoninen kupoli, joka peitti joskus korkealle Onu-Metrun taivaalle kohonneen tornin edelleen säteilevät rauniot, heitti synkän varjonsa maan alta nousseiden hahmojen ylle. Aamuisat kaksoisauringot nousivat jossakin harmaiden varastorakennusten takana. Kaupunki oli vasta heräilemässä.
Kuudella hahmolla oli päällään mustat huput, jotka peittivät heidän muotonsa sekä Käden teknikoiden esittelytekstin mukaan ”tekisivät heidät näkymättömäksi vahkien sensorijärjestelmille.” Ankea joutomaa avautui seurueen ympärillä. Aamun auringonsäteiden näkeminen oli iloisin asia, jonka Matoro oli hetkeen nähnyt.
”No. Se oli sitten siinä”, jään toa totesi ja katsoi Xeniä. Cody seurasi Käden tuoreen johtajan takana, ja kolme toaa olivat Matoron rinnalla. Kaikilla heistä oli uusittu arsenaali Mustan Käden teknologiaa mukanaan, mutta maanalaisen seikkailun jäljiltä he kaikki olivat henkisesti lopussa.
”Eivät tarinat tähän lopu”, Nurukan kertoi. ”Mata Nui katsoo peräämme vielä pitkään matkallamme. Suuren hengen silmät eivät sammu”.
”Miten minusta tuntuu, että tapaamme Mustan Käden porukkaa vielä joskus?” Umbra heitti kysymyksen, johon ei edes odottanut vastausta.
”Ei teistä pääse eroon”, Matoro totesi ja ojensi kätensä. Xenin kädenpuristus oli tiukka ja metallinen. ”Kiitos”, toa totesi. ”Lähes kuolimme pari kertaa ja muuta pientä, mutta kiitos.”
”Toivottavasti et suunnitellut kuolemista ihan heti, Matoro. Muista ainakin ensin selvittää arvoitukseni”, vahki vastasi.
”Tietty. Lisään sen kuudentuhannen muun selvitettävän mysteerin listaani”, Matoro kommentoi ja ojensi kätensä Codylle.
”Kokeile joskus ohjuksia. Sinulla saattaisi olla vähemmän melkein-kuolema-tilanteita”, vahki vastasi.
”Jos sinä kokeilet harppuunoita”, Matoro hymähti ja kätteli tätä.
”Harppuunat ovat niille, jotka metsästävät partaveitsivalaita”, Deleva kommentoi väliin. ”En näe täällä valkoisia partaveitsivalaita”.
Valon toa harppoi Xenin luokse. Hän nyökkäsi vahkia päin ja ojensi uuden oikean kätensä tälle. ”Matkamme päättyi näemmä tähän”, hän kertoi ja puristi vahkin mustaa kättä.
”Tiemme eroavat, mutta matkamme eivät ole vielä ohi. On paljon tehtävää”, Xen vastasi.
Valon toa katsoi Mustan käden vahkien johtajaa. Hän oli todella päättäväisen näköinen. Xen saisi toivottavasti vielä paljon aikaan. Oli kuitenkin aika siirtyä kättelyvuorossa seuraavaan, eli Codyyn.
”Tapaammekohan vielä teitä?” Umbra kysyi ja kätteli Codya. Vahkin käsi oli kylmä, mutta niin oli Umbran uusi mekaaninen kämmenkin. Tuntui hyvältä kun pystyi kätellä. Uusi uljas musta käsi oli hänen.
”Jos näette jossain räjähdyksiä, olemme siellä”, Cody vastasi.
Nurukanin vuoro. Toa oli jo pohtinut pitkään omaa osallisuuttaan näihin tapahtumiin. Järkeilystäkin huolimatta hänestä tuntui, että osa kaikesta oli hänen syytään ja hän pystyisi korjaamaan asiat, jos vain saisi siihen mahdollisuuden. Keskustelu Killjoyn kanssa ei vienyt toan ajatuksia selvemmille vesille. Kättelemisen sijasta maan toa päätti avata suunsa.
Mutta ensin hän vaihtoi riviä. Toista vahkeihin. Umbran katse oli kysyvä. Delevan lähinnä järkyttynyt.
”Minun kohtaloni on jäädä, ystävät.”
Matoro hymyili hieman alakuloisesti. Hän oli osannut odottaa jotain tällaista.
”Etsikää Nimda ja pelastakaa Bio-Klaani Pahuuden pahalta liittoumalta. Sillä aikaa minä autan pelastamaan Mustan käden siltä itseltään… ja maksan samalla velkani”, hän kertoi murheellisesti. Se tarkottaisi eroa Umbrasta ja Delevasta, mutta he voisivat tehdä paljon enemmän ollessaan omilla teillään. Xen vilkaisi Nurukaniin erittäin jäätävällä katseella, kuin todeten ”kiitos arvostuksestasi, vanhus.”
”Tarkoitatko sitä, että sinusta tulisi taas Kenraali?” Umbra kysyi ystävältään. Valon toa mietti porukan tulevaisuutta matkalla Ga-Metruun. Pienemmässä porukassa oli tosin myös puolensa, mutta oli todella ikävää jättää ystävä matkan varrelle.
”En tiedä miten Kädessä toimitaan nyt kun sillä on uusi johto, mutta toivon voivani muuttaa asioita”, toa vastasi. Xen taputteli rinnalleen astellutta toaa selkään. ”Ei hätää. Kyllä me sinulle paikan löydämme, vanhus.”
”Tarkoitatko sitä, että minä jäisin näiden kahden sekopään luokse?” Deleva kysyi katkerana. ”Entä yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo?” Matoron katseesta saattoi lukea: ”Kiitos, niin minäkin sinua.”
”Uskon, että tämä on Kohtaloni”, Nurukan vastasi hiukan murheellisesti, mutta toivoa täynnä.
”Kiitos tästä seikkailusta ja avusta, Kenraali Nurukan”, Umbra osoitti kiitollisuuttaan ja halasi Nurukania. Halaus tuli odottamatta ja melkein kaatoi maan toan, mutta tämä kuitenkin arvosti elettä.
”Pidä valot päällä, kun etenet pimeydessä”, maan toa neuvoi ja päästi irti Umbran halauksesta. Hän pyyhki kyyneltä kakamaltaan.
”Anna minunkin hyvästellä vanha ja viisas, jonka neuvoja en ole arvostanut tarpeeksi”, Deleva puuttui hyvästelyihin. ”Olit minulle opettaja ja ystävä. Kaikkea hyvää viisas vanhus ja äyä”.
”Pitäkää Käsi pystyssä”, Matoro totesi ja kätteli muiden perässä maan toaa.
”Pidä sinä kätesi kiinni ranteessasi”, Nurukan naurahti. ”Sinusta tulee vielä jotain suurta, mutta varo keltaisen nesteen menemistä päähän. Kohtalo johdattaa seikkailijoita, kuten sinua ja Umbraa”.
”Ei, vaan huonoja käsivitsejä”, toa kuittasi. ”No, me lähdemme. Hyvästit teille.”
Epätodellinen kolmikko, vanha toa-kenraali, nuori vahki-kenraali ja xialainen sotasankarivahki jäivät pitkäksi aikaa paikalleen seuraamaan kolmikon katoamista horisonttiin.
Se toinen epätodellinen kolmikko – mielien hallitsijaa kantava jään toa, kahden tarttumaraajan iloista nauttiva valon toa sekä haikea mutta toiveikas Deleva – käänsi kurssinsa kohti Ga-Metrua. Käsi oli jättänyt jälkensä muuallekin kuin vain toien tuliteriin haarniskoihin. Ja jokainen heistä oli huojentunut siitä, ettei heidän tarvinnut palata enää sinne, uusista ystävistäkin huolimatta.
Seuraavaksi pitäisi löytää Kapura.
Alempana
Pajan ovet avautuivat. Vartioon asetetun vahkin edessä seisoi jotain pelottavaa. Metalliset jalat ottivat refleksinomaisesti pitkän askeleen taaksepäin. Kolmipiippuinen kivääri nousi osoittamaan oven takaa tulleen ilmestyksen päätä. Se katsoi alaspäin, suoraan kohti vahkin vihreitä silmiä. Se otti askeleen kohti vahkia ja vahki taas yhden poispäin.
Punamusta haarniska ei ollut sellainen, millaisen vahki oli nähnyt kuvissa. Siitä puuttui sen teknisyys, symmetria ja kliinisyys. Tätä haarniskaa ei oltu tarkoitettu sodankäyntiin. Se oli henkilökohtaisempi. Karmivampi. Se oli lausunto. Tutunmuotoista, tällä kertaa pohjaväriltään mustaa kypärää peittivät punaiset, valuvan veren muotoon tuhritut sotamaalaukset. Raskaissa olkapanssareissa ei enää kiiltäneet Käden tunnukset, vaan niistä irvistivät pitkät piraijamaiset hampaat. Raskaasti panssaroiduissa ranteissa paloivat haarniskan sisältä paistavat vihreät valot. Samanlaiset, mitkä paloivat hahmon silmissä.
Haarniska oli myös raskas. Raskaampi mitä vahki oli koskaan olennolla nähnyt. Sen pituus ylitti vahkin puolella. Ilmeetön katse tuomitsi vartijaa. Punainen ioniterä syttyi hahmon oikeassa kädessä. Muinaisiin riimuihin ja sotamaalauksiin itsensä peittänyt Killjoy oli vapautunut kenraaliuden kahleista. Kukaan ei jäisi hänen tielleen. Diplomatian ja puhumisen aika oli ohi. Se oli hänen suunnitelmansa.
Toisin kuin haarniskat yleensä, tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan. Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa.
Käden kolmikon kääntyessä Xenin johdolla takaisin kohti kompleksia vieviä tunneleita he havahtuivat merkilliseen ääneen. Cody tiesi heti, että jokin oli pielessä. Xen taas osasi paikallistaa äänen. Hän osoitti kohti pientä aidattua aluetta, jossa hän oli Killjoyn kanssa viime yönä seisonut. Putkesta sen yhteydessä kuului kolistelua.
Nurukan joutui tarttumaan Xeniä kädestä estääkseen tätä juoksemasta erämaille. Putkesta taivaalle singahtanut punamusta vilahdus säikäytti lintuparven Käden maanpäällistä tornia suojaavan kupolin liepeillä. Taivaalle uudessa puvussaan singahtanut Killjoy jätti jälkeensä suihkukonemaisen ohuen vaalean janan.
Xenin raivoikas huuto peittyi Killjoyn rakettimoottoreiden jylinän alle. Cody vain tuijotti happamana taivaalle, jossa kohti maailman kattoa ampaissut Killjoy haki kurssia kohti etelää. Nurukan pidätteli edelleen loputtomasti kiroilevaa Xeniä.
”Näin on parempi.”
Taivaalla vauhdin sokaisema Killjoy ei katsonut taakseen. Ei enää. Tärkeää, oli vain tehtävä. Kahleita ei enää ollut. Ystävyydet jäivät taakse ja eteen jäi vain suunnitelma. Entinen kenraali ei vieläkään tiennyt, miksi siinä oli kestänyt niin kauan.
Niz, Herra, Ruki, Creedy. Tarpeeksi menetyksiä yhdelle eliniälle. Vasta nyt Killjoy todella ymmärsi, mitä yksin toimiminen tarkoitti. Vuosikymmeniä hän halusi uskoa ystäviin. Apuun. Yhteistyöhön. Joka kerta se oli johtanut menetyksiin. Metsästäjän mielessä vilkkuivat kuvat Guardianista ja siitä kohtalokkaasta illasta, jolloin kuumuus nieli hänen ruumiinsa.
Le-Metrun rajan jo häämöttäessä hänen edessään Killjoyn mieli kuitenkin vaelteli vielä muutaman minuutin taaksepäin. Viimeiseen hetkeensä entisessä kodissaan. Ja vahkiin, joka oltiin käsketty hänen vartijakseen.
Toisin, kuin haarniskat yleensä. Tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan.
Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa…
… jonnekin Killjoyn haarniskan uumeniin.
Vahki avasi silmänsä. Killjoy tuijotti häntä yhä. Vahki ei ymmärtänyt, mitä oli juuri tapahtunut.
”Silloin, kun toinen laskee aseensa, kuuluu sinunkin laskea omasi.”
Vanhan kenraalin ääntä kutsuttiin sieluttomaksi koneeksi. Sitä se oli. Se oli pelottava. Uhkaava. Vahkin ote kivääristä kirposi. Vartija tuijotti metsästäjää kauhuissaan. Ja metsästäjä ymmärsi tämän. Se kumartui. Ja se avasi kypäränsä.
Harmaat kasvot kypärän yläosaan nousseen luukun takana eivät olleet niin pelottavat. Ne olivat oikeastaan hieman surulliset. Korjatut silmät, ikuisesti irvistävä suu ja sileiksi palaneet kasvonpiirteet aiheuttivat vahkissa miltei sääliä. Pelokas katse valahti pois vartijan kasvoilta. Killjoy hymähti tyytyväisenä.
”Sinulla on kuula, eikö olekin? Sinä siis pelkäät?” Vahki nyökkäsi hiljaa. Kirkas lasikuula hänen sisällään pumppasi yhä sielua hänen suoniinsa.
”Ja sinä olet täällä estämässä minua lähtemästä?”
Vahki nyökkäsi taas. ”Ken- kenraali Xe- Xenin määräys”, vahki sopersi ääni yhä täristen.
”’Tämä kaikki oli turhaa’, hän luultavasti sanoo. ’Kaikki tämä vaiva turhaan.’ Jotenkin noin, luulisin.”
Vahki oli ymmällään. Hän ei ymmärtänyt teknosotilaan sanoja. ”Ja tiedätkö. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minun pitäisi jäädä. Elää maan alla ja toivoa, ettei kukaan koskaan löydä minua.”
Vahki alkoi vähitellen rentoutua. Vaara tuntui olevan ohi. Hän sai elehdittyä jonkinsortin kysyvän ilmeen kohti kumartunutta metsästäjää.
”Mutta se olisi liian helppoa, eikö? Menisi ehkä sata vuotta. Tai tuhat. Neiti kenraali saisi tämän paikan kyllä suojattua. Ja hän sitä myös puolustaisi. Mutta vain sata… tai ehkä tuhat vuotta.”
”Mutta hän sanoi, että se on ainoa tapa…”
Killjoy nyökkäsi. ”Ja niin se luultavasti onkin. Mutta hänen täytyy unohtaa minun sotani. Sitä hän haluaa. Ja niin haluan minäkin.”
Metsästäjä suoristi selkänsä. Hän katsoi nyt vahkia taas korkeuksista. Otti askeleen eteenpäinkin. Mutta tällä kertaa vahki ei liikkunut. Hän antoi Killjoyn tulla lähemmäksi.
”Mikä on sinun nimesi?”
Vahki häkeltyi aluksi kysymyksestä. Häneltä ei koskaan aikaisemmin oltu kysytty sitä. Mutta hän ajatteli, että se kuulunee tilanteen luonteeseen. Joten hän vastasi. ”Yksikkö OM557, Herra Killjoy.”
”Tiedätkös. Minä vihaan nazorakeja.”
Metsästäjän äkkipikainen vastaus sai vahkin hämilleen. Hän ei ymmärtänyt, miten ”nazorakit”, mitä ne ikinä sitten olivatkaan, liittyivät hänen nimeensä.
”Niitä on paljon. Loputtomasti miltei. Ne tulivat kotipaikkaani. Yrittivät muokata sen omakseen”, vahki kuunteli. Killjoyn ääni pehmeni, kuin metsästäjä olisi vajonnut transsiin. ”Mutta kotini on kylmä paikka. Ankara. Ne häipyivät kohdatessaan tappion luonnon edessä. Kunnes yksi päivä taas, ne olivat etuovellani. Kuin olisivat omistaneet sen. Ajoin ne pois. Ne lähtivät. Kaikki paitsi yksi.”
Killjoy käänsi katseensa takaisin vahkiin, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan Killjoyn tarinaa.
”Hänenkin nimensä oli sarja numeroita. En edes muista, mitä ne olivat Muistan vain sen karhean kurkun, joka lausui ne peräkkäin. Niiden lausuminen sai hänet melkein pyörtymään. Sitä suuta ei oltu tehty puhumiseen… mutta tiedätkö. Sillä ei ollut väliä, mitä numeroita ne olivat. Eivät ne häntä määrittäneet.”
Vahki ja Killjoy tuijottivat toisiaan kuin lumoutuneina. Vahki ei kokenut tarvetta sanoa sanaakaan.
”Olen tappanut varmaan satoja niitä pirulaisia. Ne tiesivät, kuka minä olen. Ne osasivat pelätä. Mutta se yksi ei. Hän ei halunnut taistella. Se oli hänen valintansa ja minä kunnioitin sitä. Yhä minä kiitän sitä nazorakia siitä, ettei hän koskaan avannut tultaan. Koska sitten minä olisin joutunut tappamaan myös hänet.”
Vahki ymmärsi nyt. Se vilkaisi vierelleen maahan, jossa tämän kivääri yhä odotti.
”Tunteet johtavat.” Killjoy kuunteli hetken sanojensa kaikuja, ”Tiedätkö, miksi Herra tapasi sanoa niin?” Vahki pudisteli päätään. Killjoyn kasvoille nousi varovainen hymy.
”Koska sinä, kuten toverisikin, olette vain vahkeja. Koska te olette sieluttomia koneita. Koska teidät on tehty palvelemaan”, Killjoy piti lyhyen tauon vain nähdäkseen vahkin kasvoille nousseen järkyttyneen ilmeen. ”Mutta siitäkin huolimatta. Kaikesta sinulle asetetusta huolimatta, sinä valitsit tiputtaa tuon aseen, vaikka sinua oltiin käsketty tekemään toisin.”
Vahki ei sanonut mitään, vaan jäi pää kohti lattiaa seisomaan paikalleen kun silmikkonsa laskenut Killjoy asteli hänen ohitseen, tilasta pois johtavalle ovelle. Mutta Killjoy koki tarpeelliseksi sanoa vielä yhdet sanat.
”Siihen täällä joskus uskottiin, 557, sinuun uskottiin. Ja ne ajat voidaan tuoda takaisin.”
Vahki ei enää pelännyt Killjoyn ääntä. Hän kääntyi kohtaamaan puhuttelijansa vielä kerran ennen kuin tämä katoaisi outoon ulkomaailmaansa.
”Kerro se Xenille. Kerro se tyttärelleni. Ja kerro… ettei hänen tarvitse kuulla minusta enää.”
Vahki teki kunniaa. Killjoy vain nyökkäsi. ”Äläkä turhaan tervehdi, sotamies. Tämän puvun sisällä ei elä enää kenraali.”
Taivaiden halki kiitävä vapaa Killjoy hidasti vauhtiaan marginaalisesti, nauttiakseen vielä hetken vanhan kotikaupunkinsa maisemista ennen saapumistaan merelle.
”Ei enää.”
EPILOGI
Steltin ja Xian välinen merialue, Baterra-asema
Konehallin raskaat metalliset ovet sulkeutuivat mustiin siteisiin pukeutuneen olennon takana, jättäen steltiläisen, juuri kompleksin sisään laskeutuneen virtaviivaisen hävittäjän taakseen. Valot syttyivät uutuuttaan hohtaville kliinisille käytäville.
Olennon ympärille käärityt liinat olivat pahasti rähjääntyneet. Metallinen pinta paistoi läpi vasemman reiden kohdalta, joka näytti siltä, kuin sitä peittäneet siteet olisi revitty väkivaltaisesti irti. Hahmon vasen käsi yritti peittää pahasti kipinöiviä ja eri värisiä nesteitä vuotavia kasvoja. Kolmella syvällä viillolla runneltu vahkinkallo oltiin yritetty puristaa kasaan muutamalla hätäisesti revityllä liinalla, mutta groteski kokonaisuus näytti pysyvän koossa vain vaivoin.
Vahki saapui käytävän päähän, jossa raskaat metalliset kaksoisovet aukenivat hänen edessään. Pimeydestä astui luiseva hahmo. Valkoinen riutunut Volitak tuijotti Sarajia ovensuussa.
Kapteeni joutui ottamaan kunnolleen liiankin pitkiä harppauksia pysyäkseen ohi pyyhältäneen Sarajin tahdissa. Vahkia ei toa kiinnostanut. Hänen raadelluissa silmissään kiilui jo jälleennäkeminen mestarinsa kanssa. Epävarma toa ei kuitenkaan halunnut päästää tulokasta vielä sisään. Kidutetussa mielessä kiersi huoli kaikesta siistä, mitä hän oli viimeisimpinä päivinä saanut todistaa. Hän ei halunnut saattaa Sarajia leijonan luolaan ennen kuin hän olisi saanut sanottua sanottavansa.
”Mestari Saraji, näen, että tehtävä oli onnistunut”, Kapteeni sopersi, tuijottaen vahkin tarvikevyöllä hehkuvia kuulia, ”Mutta minun täytyy pyytää… Mestari Purifier… ei ole aivan kunnossa. Ehkä sinun tulisi odottaa hieman. Että tilanne hieman rauhoittuu, tiedäthän.”
Saraji pysähtyi. Siteillä kiedottu pää karmaisi toaa hieman. Sen ilmeettömyys oli luonnotonta. Vaikkakin Kapteeni oli tottunut siihen jo Purifierin seurassa.
”Mitä tarkoitat, toa? Mikä mestariani vaivaa?”
Kapteeni vaihtoi äänensä kuiskaukseen. Hän ei halunnut, että kukaan vahingossakaan kuulisi heidän keskusteluaan.
”Kuulat, mestari Saraji. Ne alkavat syömään häntä sisältä. Muutosprosessi on hänelle liikaa. Hän ei enää ajattele rationaalisesti.”
Sarajin muistikuvat vanhasta mestaristaan olivat edelleen hämäriä. Hän kuitenkin oletusarvoisesti kyseenalaisti tämän mielenterveyden. Suunnitelma, jota he olivat toteuttamassa, vaati jokaiselta aimo ripauksen hulluutta.
”Minä uskon mestarini kykyyn tehdä oikeat päätökset. Hän on vahva. Hän kestää kyllä kranan taakan.”
”Sinä et ymmärrä, mestari Saraji. Hän avasi juuri kolme tehdasta Xialla. Tämä on menossa liian pitkälle. Hän suunnittelee jotain, joka on aivan liian suurta hänen hallittavakseen.”
Saraji tuhahti ja jatkoi matkaansa. Ovien takana odottaneeseen suureen halliin syttyi valot Sarajin astuessa sinne sisään. Vahkin huomion kiinnitti jostain hänen yläpuoleltaan kantautuva humina. Kapteeni ohjasi Sarajin katseen läpinäkyvään kattoon ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.
Loputtomat linjastot pumppasivat ulos valmiiksi taottuja vahkien raajoja. Kohti kokouslinjastoa kulkevat sotakoneiden osat siirtyivät yksi kerrallaan kohti lopullisia paikkojaan vahkitorsoissa. Kaksikon yläpuolella valmistuva armada sai molemmat hiljaisiksi.
”Kuinka monta?”, Saraji kysyi hiljaa, ”Ja kuinka kauan?”
”Viimeisen viiden vuoden aikana noin tuhat yksikköä. Ja Xian osaston avautuessa oletamme tuotannon kasvavan ainakin viisinkertaiseksi.”
Kapteenin äänestä paistoi normaaliakin vakavampi huolestuneisuus. Myös järkytys nousi toan kasvoille tämän havaitessa takaansa jonkin karmivan läsnäolon. Saraji kääntyi vain nähdäkseen loputtomien hammasrivien tunkeutuvan läpi käytävien pimeydestä. Purifierin kita muodosti sairaan virneen, johon vahki ei voinut siteidensä vuoksi vastata.
”On kulunut hetki, Saraji.”
Sekä vahki että Kapteeni kallistivat päätään osoittaakseen kunniaa taivasaseman isännälle.
”Mestari Ficus. Niin on.”
Puhdistaja murahti. Silmätön tuijotus oli läpitunkeva, ja se kohdistui kahteen hohtavaan objektiin vahkin tarvikevyöllä. Sarajia ei edes tarvinnut käskeä. Sininen kuula vasemmassa ja oranssi oikeassaan vahki ojensi ryöstösaaliinsa niitä odottavalle mestarilleen.
Pitkät luisevat sormet ottivat ne vastaan. Jostain Purifierin kallon syvyyksistä kuului kuin ilmaa haisteleva niiskahdus. Virne hirviömäisillä kasvoilla leveni miltei sietämättömäksi katsoa. Kuulista sininen huusi. Purifier kuuli sen ja nautti siitä. Saraji kuuli sen vain vaivoin. Kapteeni ei lainkaan. Pitkät sormet sulkeutuivat kuulien ympärille. Liha metsästäjän käsissä alkoi kuplimaan. Kuulat katosivat jonnekin Purifierin ranteiden sisälle, niiden läpi tunkevista hohteista päätellen .
”Myöhemmin”, Purifier sanoi, ”Ensin, minun täytyy näyttää sinulle jotain.”
Sen kummemmin asioita selittämättä Purifier kääntyi ja jätti hölmistyneenä seisomaan jääneen Sarajin harppomaan tämän perään. Kapteeni seurasi myös, mutta kaikkein hitaimmin. Ionisotilas ei ollut varma, mitä hänen vähäpuheinen mestarinsa ajoi takaa, mutta seurasi tätä hissille tunnollisesti.
Erikoinen kolmikko matkusti ylöspäin. Tornitukikohdan ylimmässä kerroksessa heitä odotti kapteenille jo tuttu läpinäkyvä katto, jonka takana hehkui maailmankupolin tähtitaivas. Jossain kaukaisuuksissa oli erotettavissa pienten rakennusten kokoiset nivelet, joiden varassa massiivinen torni roikkui. Kapteeni oli ihmetellyt niitä aina saapumisestaan lähtien. Hän ei edes tahtonut arvailla, millainen työ aseman rakentaminen oli ollut.
Vaikka torni oli halkaisijaltaan pienen kaupungin suuruinen, ei Kapteenikaan ollut koskaan nähnyt ylintä kerrosta sen aulaa pidemmälle – jos sitä aulaksi pystyi edes kutsumaan. Lähinnä se oli tyhjä metallinen tila, jota hallitsivat kymmenen metriä korkeat rautaiset kaksoisovet. Se, mitä niiden takana odotti, oli niin toalle kuin vastasaapuneelle Sarajillekin täysi mysteeri.
Purifier astui kolmikon edelle. Oven vieressä oli musta, kämmenen kokoinen paneeli, johon metsästäjä levitti sormensa tasaisesti. Tietokone paneelin takana tunnisti käden, ja vihreä valo syttyi palamaan hyväksymisen merkiksi. Riipivä raskaiden ovien aukeamisen ääni sai Kapteenin peittämään korvansa.
Purifier kääntyi kohti Sarajia, tällä kertaa hänelle hyvin epätavallisen vakavalla ilmeellä varustettuna. Ääni, jolla Puhdistaja puhui, kumpusi jostain tavallista syvemmältä.
”Saraji, luomukseni. Jotta sinä todella voisit kamppailla rinnallamme, sinun täytyy tietää, mitä varten me taistelemme.”
Saraji käänsi katseensa Purifierista oviin ja niiden väliin syntyneeseen hiljalleen aukeavaan rakoon. Vahkilta kesti tottua huoneen sisältä hohtavaan sokaisevan vihreään valoon. Vahki otti kolme askelta eteenpäin nähdäkseen tarkemmin. Kapteeni kurkki vahkin takaa, kädet otsallaan valolta suojaamassa.
Nyt Saraji kuuli sen. Kellokoneiston. Valtavan sellaisen. Ja hetkeä myöhemmin, myös näki. Hammasrattaita. Eri kokoisia, aina aivan tavallisista taskukellon rattaista valtaviin, koko edessä aukeavan hallin lattiasta kattoon yltäviin. Ne olivat messinkiä ja pronssia. Kultaa sekä hopeista. Niitä oli silmänkantamattomiin ja niiden ääni repi sen kuulijoiden korvia hajalle.
Ja kaukana siellä, keskellä koneistoa, roikkui nainen. Loputtomat naisen selkään upotetut katosta juontavat metalliset sauvat keinuttivat hahmoa kevyesti keskellä huonetta. Mutta vasta hahmon lähempi tarkastelu paljasti, kuinka väärä se todella oli.
Se oli kauttaaltaan valkoinen, orgaaninen. Kuin taivaista astunut puhdas Purifierin kaksoissisar. Sillä ei ollut silmiä, mutta hampaita sitäkin enemmän. Pitkät rivistöt hirviömäistä purukalustoa ylittivät suuruudessaan jopa taivasaseman mestarin vastaavat. Vihreä hohtava valo tihkui hahmon ruumiin läpi. Se käänsi anelevat kasvonsa hitaasti kohti ovensuussa seisovaa järkyttynyttä Sarajia.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Lähetin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava mies ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä kuin Lähetti olisi herännyt taas henkiin.
Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Lähetin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Lähetin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.
Mutta Lähetti ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.
Lähetti seisoi ja odotti. Hänen odotukseensa vastattiin. Mustan hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle vinhan pyörimisensä ohessa. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Lähettiä lähestymään pieni piste. Piste liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Lähetti odotti. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, siroa hahmoa kannattelivat tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Lähetti kykeni erottamaan koneiston asukin lempeät kasvot. Ne hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Lähetin syleilyynsä.
