Klaanon

Avainsana: Snowman

  • Trooppinen saari: Sukellusvenevarkaus

    Trooppinen saari

    Snowman ei ollut ihan varma, miksi tapiiri pysähtyi. Takaa kuulunut hervoton jysäys sai kuitenkin kärsäkkään olennon hiljentämään vauhtia ja kääntymään sitten ympäri. Tapiiri katseli hämillään takanaan ilmiliekeissä roihuavaa entistä jeeppiä, väistellen verkkaisin liikkein taivaalta putoilevia palavia torakan kappaleita.

    Ämkoo ohjasi vesiskootterin rantaan ja astui maalle. Ilman Toa asteli hieman horjuen kärsäeläimen luo, katsoi sen selässä keikkuvaa Snowieta ja kysyi:
    ”Mitäs seuraavaksi?”

    Lumiukko oli hetken hiljaa.

    ”Ööh”, Snowie aloitti. Ämkoo tuijotti kysyvästi, ja Lumiukko jatkoi:
    ”Kaipa meidän on vetäydyttävä.”
    ”Snowie, unohdatkohan nyt jotain?”, Ämkoo vastasi siristäen silmiään.
    ”No siis, kyllähän minä tiedän, ett-”
    ”Se pala, aivan. Nimda. Me emme lähde täältä ilman sitä.”
    ”Mutta sinun kätesi!”

    Tapiiri ymmärsi, että tässä menisi hetki. Se heitti Lumiukon alas selästään ja laskeutui maahan lepäämään. Snowman nousi mutisten seisomaan ja väittely jatkui.

    ”Älä sano sanaakaan kädestäni!”
    ”Mutta kun kuule, me voisimme…”
    ”…etsiä sen hemmetin palan! AIVAN!”
    ”…levätä edes ensin, emme me vain voi…”
    ”Missäs herra Lumiukko ajatteli levätä? Tässä? Viidakossa? Veden alla? Tiedätkö, nazorakit varmaan huomaavat näillä hetkillä, että meitä ei ole tuotu sidottuina takaisin tukikohtaan. Ne tuskin antavat meidän ottaa päiväunia keskellä viidakkoa vaan-”
    ”Matoranit”, Snowie totesi tuijottaen kaukaisuuteen.
    ”…ei enää sanaakaan niistä pirulaisista!”, vastasi Ämkoo jatkaen:
    ”Jos et olisi jäänyt auttamaan niitä kääpiöitä, minulla saattaisi kuule olla yhä käsi tallella. Tiedätkö, meillä saattaisi jopa olla se pala ja olisimme jo matkalla kohti-”
    ”Matoranit”, Snowie vastasi, samalla kun ideasta varoitteleva ilme levisi tämän valkeille kasvoille.
    ”Sano tuo sana vielä kerran niin minä…”
    ”Matoranit, tosiaan!”
    ”AAAAAAAAARH”

    Tapiiri käänsi kylkeään ja kuorsasi.

    Lumiukon kasvoilta paistoi innostus. Snowie potkaisi tapiirin hereille, pakottautui eläimen selkään ja viittoi Ämkoota nousemaan kyytiin.
    ”Mitä nyt?”, Ämkoo kysäisi ottaen askeleen taaksepäin.
    ”Matoranit pakenivat turvaan saarelle! Jos menisimme sinne ja lepäisimme hetkisen, turvassa torakoilta! Saisit hoitoa vammoihisi, ehkä uuden miekan ja parhaassa tapauksessa saisimme kätesikin korjattua!”
    Ämkoo vilkaisi nopeasti Snowien olkalaukun suuntaan, mutta käänsi katseensa pian takaisin Lumiukkoon.
    ”Okei sitten”, Ämkoo totesi kylmästi ja hyppäsi tapiirin selkään. Kärsähirviö törähti epämääräisesti ja lähti tallustamaan joen reunaa pitkin eteenpäin.

    Ja aikaa kului.

    Tapiirilla ratsastava kaksikko oli jo melkein rannalla. Metsä muuttui hetki hetkeltä harvemmaksi ja kaukaa saattoi erottaa merilintujen ääniä.

    ”Minua hämää yksi asia”, Ämkoo sanoi.
    ”No?”, vastasi Snowman.
    ”Osaakohan tämä tapiiri uida.”

    Hetken hiljaisuus.

    ”Miksi tuollaisia mietit?”
    ”Minä en ajatellut uida sille matoran-saarellesi. Jos tämä järkäle ei toimi lauttana, me emme pääse sinne ikinä.”

    Toinen hiljaisuus.

    ”Tosiaan”, Snowie sanoi.
    ”Et ollut miettinyt tätä?”, Ämkoo kysyi.
    ”En”, vastasi Lumiukko tappiollisena.

    Kaukaa erottui lokkien kirkunan lisäksi muitakin ääniä. Kaksikko hyppäsi alas röhisevän ratsunsa selästä ja lähestyi rantaa aluskasvillisuuden luoman suojan turvin.

    ”Oho”, Snowie totesi.
    ”Ihan liian täydellistä”, kuului Ämkoon vastaus.

    Se oli satama, tai ainakin yritti olla sellainen. Muutaman hätäisesti kokoon kyhätyn puisen laiturin tykönä saattoi erottaa ainoastaan yhden aluksen. Se oli pitkä, ruosteenruskea sukellusvene. Ruman aluksen kannella päivysti vahtivuorossa kaksi zamorein aseistautunutta torakkaa, mutta muuten paikka vaikutti kovin autiolta.

    ”Mitä luulet niiden tekevän?”, Lumiukko kysyi kuiskaten.
    ”Ilmiselvää, ne odottavat”, Ämkoo vastasi.
    ”Mitäköhän?”, jatkoi Snowie kysymystään.
    ”Katso, ne tuijottavat tuon tuosta merelle. Paikalle on kaiketi saapumassa muitakin aluksia.”

    Lumiukko nyökkäsi. Ämkoo oli mitä luultavimmin oikeassa. Snowmanin mielessä kävi hetken ajan hullu ajatus. Mitä jos he kaappaisivat sukellusveneen ja jatkaisivat sillä matkaansa? Alus olisi ainakin huomaamaton, jos ei muuta. Mutta ei, millä he onnistuisivat hoitelemaan alusta vartioivat torakat? Ämkoosta ei ollut nykyisessä kunnossa lainkaan hyötyä, ja torakoilla oli kovin järeän oloiset aseet. Lisäksi rannan ja metsärajan välissä oli reilusti tyhjää maa-alaa, joten torakoiden kimppuun hiipiminen…

    ”Snörf”, totesi tapiiri ja lähti astelemaan viidakon läpi kohti rantaa.
    ”Hyvä idea”, sanoivat Ämkoo ja Snowie kuin yhdestä suusta.

    ”Hei, mikäs tuo…”, torakkavartija aloitti. Tämän kumppani oli jo ennättänyt alas sukellusveneen kannelta ja ihmettelikin nyt aluksen tykö ilmestynyttä valtavaa eläintä.

    Tapiiri ei ollut kiinnostunut torakoista. Se kierteli hämmentyneenä vesirajaan yltävää alusta ja tapitti sitä sumeanlaisella silmäparillaan.

    ”Tämä on näitä”, toinen torakoista aloitti. ”Manaatti tai joku.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kuskaavat tavaraa tukikohdassa. Tämä on kai sitten karannut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Me voitaisiin viedä se takaisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai pitää se täällä.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai en minä tiedä, onko nämä niin kalliita. Jos vain päästetään menemään.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai hei, eihän tänne vielä ole ketään tulossa. Pistetään hengiltä ja syödään. Noi meidän eväät nyt eivät muutenkaan ole mistään kotoisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kärsä on kuulemma paras osa. Tai niin joku ainakin tukikohdassa kertoi. En tiedä sitten oliko maistanut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Jaa oli vai?”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Oliko ollut hyvää?”
    ”Grrrbl”, toinen vastasi.

    Torakkavartija kääntyi ympäri vain huomatakseen toverinsa sätkivän maassa omituisen valkean mössön nujertamana. Nazorak vei kätensä nopeasti järeän zamor-aseensa kahvalle.

    Silloin vartija kuitenkin huomasi, että ase oli kadonnut. Torakka pyöritteli kauhuissaan päätään ja huomasi – aivan liian myöhään – takanaan seisovan käsipuolen Toan, joka hypisteli juuri hetki sitten ryöstämäänsä pyssyä ainokaisella kädellään.

    Bäng bäng.

    Torakka kaatui maahan, sätki hetken ja vaikutti sitten kovin kuolleelta. Snowie kokosi itsensä ja heittäytyi pois toisen torakan päältä, vieden samalla tämän aseen mukanaan. Nazorak nousi varovasti seisomaan ja tuijotti edessään seisovaa kaksikkoa.

    ”Viimeisiä sanoja?”, Ämkoo kysyi.
    ”Joo?”

    Bäng bäng.

    Ämkoo komensi Snowien raahaamaan juuri kuolleet nazorakit piiloon viidakon aluskasvillisuuden sekaan ja läksi itse tutkimaan sukellusvenettä. Ämkoo ahtautui varsin nopeasti veneen sisäosiin ja löysi ohjaamon yllättävän helposti.

    ”Mitähän tästä tapahtuu?”, Ämkoo puhui puoliääneen ja vetäisi vipua. Ulkoa kuului kolahdus, törähdys ja pian tapiirin askeleet kaikuivat jossain sukellusveneen sisäosissa. Ämkoo huokaisi.

    Lumiukko käveli kohti sukellusvenettä peitellen samalla huolellisesti jälkiään viuhtomalla niitä poimimallaan palmunoksalla. Lopulta Snowie saapui laitureiden tykö, huomaten aluksen kylkeen avautuneen uloskäynnin. Snowie astui sisään, veti mittavan luukun kiinni perässään ja sulki sen sitten huolellisesti.

    ”Snörf.”
    ”Ai, sinäkin täällä.”

    Lumiukko etsiytyi ohjaamoon ja yllätti Ämkoon sorkkimasta erilaisia vipuja ja nappuloita. Ilman Toa kääntyi neuvottomana Lumiukon puoleen ja kysyi tältä:
    ”Osaisitko sinä ohjata tätä?”
    ”En”, Snowie vastasi. ”Mutta voin opetella.”
    Ämkoo teki tilaa. Snowie istuutui.
    ”Aloita siis”, Ämkoo sanoi ja läksi tutkimaan sukellusveneen taaempia osia. Snowie kuunteli Ämkoon etääntyviä askelia, hymähti ja alkoi tutkia edessään avautuvaa ohjauspöytää.

  • Trooppinen saari: Jokidelfiini

    Trooppinen saari, sademetsä

    MOLSKIS.

    Ämkoo laskeutui saaren halki virtaavan joen äärimmäisen sameaan veteen. Hän menetti täysin käsityksensä pinnan suunnasta, ja pyöri häkeltyneenä ympäriinsä. Lisäksi käden puuttuminen teki uimisesta oikeastaan mahdotonta, joten paniikkiin olisi ollut hyväkin syy.

    Vihreä sankari kuitenkin pysyi tyynenä. Joessa vastaan uikin pian kalanomainen olento, joka työnsi kuononsa Ämkoon ruumiin alle, ja auttoi tämän pintaan. Ilman toa katsahti, minkämoinen olento oli pelastanut hänet hukkumiselta. Ja silloin paniikki alkoi.

    Snowman kuuli kammottavaa huutoa jostain etuvasemmalta. Hän oli erottavinaan kiljunnan joukosta sanoja ’HYYYYYIIIIIII’, ’VIEKÄÄ SE POIIIIS’ ja ’SE ON RUMA TAPATAPATAPA’. Lisäksi hän tunnisti äänen Ämkoon omaksi.

    Lumiukon ei oikeastaan olisi lainkaan tehnyt mieli nähdä olioa, joka sai itse urhean Ämkoon päästämään moisia huutoja, mutta tapiiri viiletti äänen suunnalle.

    WROOOOOOOOOOOOOOOOMMMM, huusivat Nazorakien kulkupelien moottorit. Tai tankin tapauksessa WRRRROOOOtsuhhhh, mutta se olikin poikkeus, muut ajoneuvot kun eivät olleet vajonneet mutaan. Moottoreiden ärjynnän yli torakat huusivat toisilleen epämääräisiä komentoja. Kukaan ei oikeastaan kuullut mitään, mutta se estänyt virkainoisia upseereita.

    Eräs torakka kaivoi esiin singon hullunkiilto lentäjänlasiensa takana. Se viritteli asettaan mönkijän takaosassa, toisen Nazorakin ajaessa, mutta laski nopeasti aseensa kuullessaan edestä Ämkoon huudon. Mikä ihme maailmassa aiheuttaisi moisen äänen?

    Snowman keikkui tapiirin kyydissä, ja pian huomasikin olevansa joen rannassa. Hän huomasi Ämkoon olevan jonkinmoisen vesirahin kyydissä.
    ”Mutta mistä tuo huuto johtui?” Snowie ihmetteli.
    ”En pidä jokidelfiineistä, okei?”

    [spoil]…anteeksi. Tämän koko osan puolesta.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Tapiiri saa etumatkaa

    Ämkoo istui kosteassa huoneessa tuijottaen tyhjää. Välillä Toa hapuili paikkaa, jossa hänen vahva miekkakätensä oli ennen sijainnut. Ämkoo ärähti kivusta koskettaessaan tyhjää olkapäätään.

    Sitten huone alkoi heilua ja tärähdellä epätasaiseen tahtiin. Ämkoo koitti nousta seisomaan, mutta maanjäristystä muistuttava liikehdintä heitti hänet nurin.

    ”Mitä siellä oikein ta-

    – – –

    Trooppinen saari, viidakko

    ”-pahtuu?”, Ämkoo sanoi, avaten silmänsä.
    ”Häh?”, kuului Ämkoosta ja ratsun virkaa toimittavasta kärsäeläimestä tiukasti kiinni pitelevän Lumiukon vastaus. Snowie korjasi oitis Ämkoon istuma-asentoon, jääden itse isompana matkustajana taakse. Vihreänkirjava Toa seurasi kaikkea tätä äärimmäisen hämmentyneenä, yrittäen parhaansa mukaan selvittää minkä päällä oikein istui.

    Tapiiri röhkäisi epämääräisesti lisäten vauhtia. Se ei tuntunut tietävän mistään mitään. Sitä ei myöskään erityisemmin kiinnostanut, sillä se oli VAPAA.

    Torakat eivät aikoneet päästää Klaanilaisia (eivätkä sen enempää arvokasta kuormajuhtaansa) pakoon. Tapiirin perässä huristeli parhaillaan kymmenkunta pientä viidakkomönkijää, joiden perässä ajeli muutama massiivinen viidakko-olosuhteisiin suunniteltu jeeppi. Ajelipa perässä myös muuan yritteliäs panssarivaunu, joskin mokoma jäi kovin äkkiä muiden ajoneuvojen jälkeen, upottuaan ensin viidakon ah-niin-pehmeään mutapohjaan.

    ”Snowie”, Ämkoo aloitti kysyvään sävyyn.
    ”Niiiiin?”, Snowman vastasi, puoliksi huutaen. Tuuli tuiversi kaksikon korvakäytävissä.
    ”Me ratsastamme…”, Ämkoo aloitti, yskäisi suuhunsa kiitäneen trooppisen kovakuoriaisen tiehensä, ja jatkoi ”…tapiirilla. Tahdotko selittää minulle, miten tämä tapahtui?”
    Lumiukko meinasi pudota kyydistä, kiskoi itsensä parempaan ratsastusasentoon, potkaisi tapiiriin varovasti lisää vauhtia ja vastasi:
    ”Halusit, että hoitelen meidät pois tuolta. Jouduin vähän soveltamaan. Eikö kelpaa?”

    Ämkoo mietti hetken, mitä sanoisi.

    ”No siis, tästä elukasta loppuu polttoaine hetkenä minä hyvänsä, sanoisin. Kuuntele nyt millaista ääntä se pitää.”

    Tapiirin hengitysvaikeuksia enteilevä epätasainen röhinä voimistui.

    ”Ja lisäksi…”, Ämkoo jatkoi. ”…kyyti on aika epätasaista. Ja olen kuulevinani ajoneuvojen ääniä, joten mikset vain voinut varastaa sellaista jaaaaAAAAA VOI LUOJA.”

    Ämkoo ei ollut puhuessaan kiinnittänyt huomiota edessä kohoavaan esteeseen. Valtava metsään kaatunut puunrunko olisi normaalitilanteessa pysäyttänyt minkä tahansa ajoneuvon, mutta tapiiri loikkasi urhoollisesti röhkien esteen yli jatkaen sitten matkaansa kuin mikäkin kärsäkäs. Ämkoo tasasi hetken ajan hengitystään ja puhui sitten:
    ”Tämä kelpaa oikein hyvin.”

    Perässä kiitävä torakkapartio sai pian huomata, että mönkijät eivät pärjänneet loikkimisessa koko ikänsä viidakossa eläneelle kärsäeläimelle. Kymmenestä mönkijästä yli puolet suoritti mitä kauneimman voimakkaalla räjähdyksellä säestetyn ketjukolarin. Tämä toimi jeeppien ohjaajille mitä parhaimpana varoitussignaalina ja nämä ehtivätkin väistää edessä kohoavan esteen.

    Torakat kirosivat. Tapiiri sai etumatkaa.

    Snowie ja Ämkoo istuivat mitä epämukavimmalla tavalla kumarassa yrittäen väistellä kasvoilleen tuon tuosta lävähtäviä oksia, hyönteisiä ja epäonnisia lintuja. Reilusti ylinopeutta kiitävän tapiirin vauhdille ei tuntunut löytyvän loppua, ja Ämkoo alkoikin epäillä elukan olevan viritetty.

    Snowie käänsi päätään ja kuunteli kaukaa kuuluvia ajoneuvojen ääniä. Äskeinen räjähdys oli ainakin toivon mukaan hoidellut muutaman, mutta äänistä päätellen monia oli vielä tulossa. Snowien näköhavaintojen perusteella heillä oli kuitenkin melkoisesti etumatkaa, eikä välitöntä hengenvaaraa ollut.

    Snowie käänsi päänsä takaisin menosuuntaa kohti.

    Splut. Perhonen.

    AAAAH.

    Lumiukko huitoi käsillään yrittäen pyyhkiä maailmankaikkeuden viimeisen elossa olevan ruskorääväkehrääjän pois kasvoiltaan. Ämkoo säikähti Snowien äkkinäistä huutoa ja kääntyi ympäri.

    ”Hei, mitä hittoa sinä oikein-”
    ”AAAAAAAA. OTA SE POIS.”
    ”Mistä ihmeestä sinä oikein pu- AAAA. Hitto kun on ruma!”
    ”OTA NYT.”
    ”JOO JOO, PYSY NYT PAIKA- noin.”

    Snowie katseli kiitollisena kun Ämkoo ryttäsi huippuharvinaisen perhosen nyrkkinsä sisään ja heitti ötökän menemään. Lumiukko oli toden totta säikähtänyt.

    Sitten lumiukko alkoi pohtia.
    ”Hei…”
    ”No?”
    ”Mistä sinä pitelet kiinni?”

    Ämkoo tiedosti mitä selvimmin yksikätisyytensä sillä kriittisellä hetkellä, jona tapiiri päätti jälleen kerran loikata. Käsipuoli Toa älähti, horjahti ja putosi kyydistä.

    ”Mäksä! Ei!”
    ”Snooowiiiieeee…”

    Ämkoon ainut käsi tarttui kiinni tapiirien kenties pyhimpään asiaan. Valtava eläin törähti raivoissaan tajutessaan, että joku roikkui sen hännässä. Olento lisäsi siinä samassa vauhtiaan ja lähti viilettämään pitkin viidakkoa niin lujaa, että ympäröivä maisema alkoi vilistä epämääräisenä värisotkuna niin Snowmanin kuin Ämkoonkin silmissä.

    Ja sitten kaikki oli eeppistä.

    Ämkoon jalat tavoittivat maan. Ilman Toa muisti joskus kokeilleensa vesihiihtoa Klaanin merialueilla eräänä kuumana kesäpäivänä ja se oli tuntunut juuri tältä.

    Vaikka pelkkä vauhti itsessään onnistui peittämään lähes kaikki viidakon äänet alleen, saattoi Ämkoo erottaa lähestyvien viidakkojeeppien jytinän. Ämkoo käänsi varovasti päätään katsoakseen taakseen, toivoen samalla, että vauhdin aiheuttama ilmavirta ei veisi hänen naamiotaan mennessään. Niin ei kuitenkaan käynyt ja Ämkoo ehti nähdä kuinka jeeppitorakat avasivat tulen.

    Snowie tarrasi tiukemmin kiinni urhoollisesta ratsustaan ja yritti myöskin katsella taakseen. Hän helpottui huomattavasti huomatessaan, että Ämkoo roikkui vielä mukana, vieläpä kirjaimellisesti. Hetken ajan Snowie oli luullut menettäneensä matkakumppaninsa.

    Sitten Snowiekin huomasi torakat.

    ”Ämkoo!”, Lumiukko huusi. Vihreä Toa ei vastannut sanoin, vaan käänsi vauhdin voimasta irvistykseen vääntyneet kasvonsa Lumiukkoa kohti.
    ”Ei minulla mitään, kiva nähdä sinun olevan kunnossa”, Lumiukko huudahti vielä ja kääntyi sitten parempaan istuma-asentoon. Toa Ämkoo tuijotti kumppaniaan hetken kysyvänä, sitten nyrpiintyneenä.

    Sitten Ämkoo huomasi, että tapiiri valmistautui kurvaamaan. Ämkoo katseli järkyttyneenä, kuinka tapiirin massiivinen peräsin vaihtoi suuntaansa. Sitten fysiikan lait alkoivat vaikuttaa ja tapiirin hännän päässä surffaileva Ämkoo oli pulassa.

    Ämkoo huomasi, mitä tapiiri oli tarkalleen ottaen väistänyt. Maahan häiritsevän paljon hyppyriä muistuttavaan asentoon kaatunut massiivinen puu oli ollut eläimen tiellä. Ämkoo liukui tahtomattaan Le-Metrussa valmistetun kilpa-ajokin nopeudella rungon päälle, samalla kun Toan vihreän käden ote viimein irtosi kärsäkkään vauhtipelin hännästä. Ämkoo suoritti kymmenen pisteen hyppyritempun ja lensi taivaalle, ilmoittaen samalla olemassaolostaan naurunsekaisella huudolla.

    Jeeppien katoille nousseet aseistautuneet torakat katselivat lentävän ilman Toan perään hetken hämillään ja ryhtyivät sitten parhaansa mukaan tulittamaan tätä kohti. Taivaalla kiitävä vihreä piste vei täysin torakoiden huomion eivätkä nämä ehtineet huomata, että tapiiri katosi jonnekin viidakkokasvien kätköihin vieden Lumiukon mukanaan.

    [spoiler=Spoilinki]EEPPINEN TAPIIRI ON EEPPINEN.[/spoiler]

  • Trooppinen saari: Tapaa tapiiri!

    Trooppinen saari, tunneliverkosto Nazorak-tukikohdan alla

    Snowman kulki pimeässä tunnelissa Ämkoo olallaan, ja koetti parhaansa mukaan muistaa, mitä kautta pääsi tukikohdan ulkomuureille. Vasen, oikea, vasen, vasen, oikea, oikea… Risteykset muistuttivat kovasti toisiian, eikä Snowiella ollut juuri ollut matoralaisvastarinnan kanssa aikaa opetella tunneleita kunnolla. Hän päätti tarkistaa sijaintinsa kurkistamalla seuraavasta suuaukosta ulos.

    Lumiukko pisti päänsä ulos viemäriksi naamioidusta aukosta. Himputti, meillähän kävi tuuri, hän tuumi. Tunnelista pääsi suoraan muurin viereen, ja melko lähelle porttiakin vielä. Kaiken lisäksi portti oli vielä avonainenkin. Ainoan ongelman muodosti jonkinlaisen rahin vetämissä vankkureissa matkaava Nazorak-joukkio.

    Nyt, suunnitelma. He tuskin pitävät porttia pitkään auki.

    Jopa yleensä hieman verkkainen Snowman tiesi, että nyt oli toimittava nopeasti. Hän tarkkaili ympäristöä, ja mietti kuinka pääsisi torakoiden ohi huomaamatta. Tajuttoman Ämkoon raahaaminen ei varsinaisesti auttanut hiippailutoimintaa.

    Silloin Snowie kuitenkin huomasi sen. Vankkureita vetävä rahi ei ollut mikään tavallinen kuormajuhtarahi. Kaikki ne öiset kahviossa vietetyt hetket Säröinen-lehden parissa eivät olleet turhia: kyseinen tapiirilaji (Lumiukko ei osannut olla ajattelematta Keetistä) oli paitsi äärimmäisen sympaattisen näköinen, myös todella vikkelä kintuistaan. Eikä se näyttänyt lainkaan viihtyvän torakoiden vetojuhtana.

    Lumiukko kohensi laukkunsa ja Ämkoon asentoja olallaan, ja lähti juoksemaan matalana kohti mustia vankkureita.

    Älkää huomatko minua vielä, älkää huomatko minua vielä.

    Hän oli päässyt aivan tapiirin tuntumaan, ja irrotteli jo sen ikävän piikikkäitä valjaksia kun Nazorakit huomasivat hänet.
    ”Hitto.”
    Ennen kuin torakat ehtivät kaivaa aseitaan tai astua ulos vankkureista, kömpi Snowman kantamuksineen tapiirin selkään, ja elikko tajusi, ettei se ollut enää kiinni missään. Tapiiri loikkasi kohti portteja, kohti viidakkoa, kohti vapautta Klaanilaiset selässään.

    Snowman koetti parhaansa mukaan pysyä kärsäkkään elikon kyydissä tämän vipeltäessä sademetsään. Vaikeuksia tuotti erityisesti Ämkoon pitäminen mukana, olisi se nyt sentään ikävää tiputtaa admin keskelle metsää.

    Silloin lumiukko kuuli takaansa mönkijöiden, jeeppien ja muiden kulkupelien moottoreiden käynnistymisääniä.

  • Trooppinen saari: Ämkoon pimeä puoli

    Nazorakein trooppinen tukikohta

    Snowman ryömi vaivalloisesti kaatuneen puunrungon alta, ja kohotti katseensa kohti romahtanutta tornia. Paksun pölypilven keksellä hän ei nähnyt yhtäkään tolpillaan olevaa hahmoa. Lumiukko otti varovavaisesti muutaman askelen kohti puisen romun peitossa olevaa aukiota. Missään ei näkynyt liikettä. Hänen omat askeleensa olivat ainoa äänen lähde.

    Valkoinen hahmo rohkaistui, ja asteli aukiolle ripeästi. Missään ei näkynyt vieläkään mitään tornin romun joukosta. Ainoastaan puusäleitä ja vääntyineitä nauloja. Snowman kumartui maan tasolle lähempää tutkimusta varten. Maassa oli tahmaa, jonka hän tunnisti Nazorakin vereksi. Mutta kaikki merkit Ämkoosta olivat yhä kateissa.

    Kai hän täällä jossain on, Snowie tuumi. Tuskin hän olisi poistunut noin vain. Mutta toisaalta, hänessä oli jotain vailla. Aivan kuin hän ei olisi ollut se Ämkoo, jonka tunnen.

    Lumiukon mieleen juolahti kuitenkin aate. Hän oli kuullut huhuja Ämkoon ’pimeästä puolesta’. Että hänessä olisi paljonkin makutaa, jonka kanssa hän oli joskus yhdistynyt. Villeimmät tarinat kertoivat siitä, että Ämkoo voisi antaa pahan hengen hallita itseään, ja saisi silloin käyttöönsä uskomattomat voimat. Mutta Snowman oli aina luullut niitä vain liiotelluiksi kertomuksiksi hänen taistelutaidoistaan, pelkiksi synkän historian inspiroimiksi saduiksi.

    Nyt lumiukko huomasi saapuneensa harvinaisen monen torakan kuolinpaikalle. Käytännöllisesti katsoen hän kahlasi ruumiissa. Onneksi yksikään silvottu torso ei kuulunut Ämkoolle.

    Haahuiltuaan hetken pölypilvessä Snowman huomasi tutun Klaanilaisen. Ämkoon käsi pilkisti lautakasan alta.
    ”Ämkoo?” hän huhuili. ”Oletko kunnossa?”
    Snowie ei saanut vastausta, joten hän keskittyi työntämään lautoja pois ystävänsä päältä. Hänen järkytyksekseen kasan alta ei paljastunutkaan Ämkoota, vaan käsi oli irrallinen. Snowman hätkähti, ja melkein kompastui maassa makaavaan puuromuun, mutta rohkaistui kuitenkin poimimaan käden. Hän kietoi sen liinaan, ja asetteli tupaten täynnä olevaan laukkuunsa.

    Melko karmivaa, mutta Mäksä saattaa vielä kaivata kättään.

    Silloin Snowman huomasi taas jotain, joka muistutti hänen etsimäänsä Klaanilaista. Hän meni tutkimaan lähempää maassa retkottavaa vihreää hahmoa. Snowie käänsi Ämkooksi olettemansa hahmon selälleen, mutta alkoi heti huolestua. Tutun mustan haarniskan sijaan hahmo olikin kullan ja vihreän sävyinen. Naamio kuitenkin oli tuttu Miru Nuva, eikä Snowie oikein tiennyt, mitä ajatella. Käden puuttuminen olisi kuitenkin viitannut siihen, että hahmo oli Ämkoo.

    Silloin Snowmanin edessä makaava vihreä hahmo kuitenkin avasi silmänsä, ja pian sen jälkeen myös suunsa: ”Jaa, Snowie… Mitenkäs ne… Matoranisi?”
    Snowmanin suu vääntyi iloiseen hymyyn, kun hän huomasi hahmon olevan tuttu Klaanilainen, ja tämän olevan elossa, vaikkakin todella huonossa kunnossa.
    ”Ämkoo!”
    ”Minulla on ollut tosi hauskaa ilman sinua” Ämkoo aloitti, ja jatkoi ”Nyt… Hoida meidät pois täältä.”

    Sitten Ämkoo kuitenkin taas menetti tajuntansa, ja Snowman jäi tuijottamaan maassa makaavaa toveriaan hölmistyneen näköisenä.

    Hyvä ohje, vanha veikkoinen, mutta kuinkas sen teen?

    Ympäriltä alkoi kuulua etäistä moottoreiden pauhua ja torakkaimasta puhetta. Uusi partio oli lähetetty paikalle. Snowman hätääntyi hieman, ja koetti muodostaa päässään toimintasuunnitelmaa. Nyt olisi tärkeintä päästä pois, ja vähän äkkiä.

    Lumiukko heilautti Ämkoon tajuttoman ruumiin olkansa yli. Hän oli kiitollinen siitä, että viittasankari ei ollut erityisen painava, ja lähti pikaisesti pölyiseltä aukiolta pois, kohti matoraneiden rakennuttamaa tunneliverkostoa. Hän toivoi, että vaikka torakat olivatkin löytäneet sen, he tuskin olosuhteiden tähden olisivat sitä ehtineet täysin tutkia.

    Lumiukko löysi lähimmän muistamansa tunneliverkoston sisäänkäynnin, ja lähti etenemään pimeydessä, toivoen muistavansa oikean suunnan.

    [spoil]Mäksä kirjoitti Mäksän replat.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Miekkapiru murhaa miekatta

    Ämkoo nosti ainoan kämmenensä kasvojensa tasalle ja yritti katsella sitä. Huoneessa oli kuitenkin niin pimeää, että kättä tuskin erotti. Jostain kuului vesipisaroiden ääniä. Lattia oli kostea ja kylmä.

    Kätensä menettänyt miekkamies asteli lyhyen matkan eteenpäin, kunnes seinä tuli vastaan. Paksujen mustien suonien päällystämä seinusta sykki kiivaaseen tahtiin. Seinään uponnut olento karjui ja yritti repiä itsensä irti.

    Ämkoo kosketti seinää kädellään ja olennon lonkeromaiset kahleet alkoivat väistyä. Mielensä menettänyt Makuta riuhtoi ilmaa hallitsemattomin liikkein ja tarttui lopulta kiinni edessään seisovaan vihreänaamioiseen hahmoon. Huone pimeni entisestään.

    – – –

    Nazorakien trooppinen tukikohta

    Raivotautisin elein eteenpäin syöksyvä Ämkoo väisteli vaivattoman oloisesti häntä kohti ammuttuja zamor-ammuksia. Nazorakit katselivat pelonsekaisen järkytyksen vallassa kuinka punahehkuinen hirviö kohosi nopealla loikalla korkealle ilmaan ja putosi sitten torakoiden etummaisen rivistön keskelle. Torakat yrittivät perääntyä tehden samalla tilaa lähitaistelijoilleen, mutta yksi pienoiskiväärillä aseistautunut nazorak horjahti eikä päässyt pakoon.

    Jotkut olivat kuulevinaan Ämkoon hysteerisen karjunnan seasta naurua. Verellä tahritun naamion ilme muuttui vääristyneeksi virnistykseksi kun Ämkoo tarttui kiinni maasta makaavan torakan ylimpiin raajoihin. Sitten Ämkoo potkaisi torakkaa rintakehään, saaden tämän tutisevat kädet irtoamaan paikoiltaan. Nazorak huusi tuskaansa, mutta hiljeni kuitenkin pian Ämkoon myrkynvihreän nyrkin iskeytyessä torakan pään läpi.

    Nazorakit tiesivät vallan hyvin, että tukikohdassa riehuvaa hirviötä ei pysäytettäisi kiväärein ja keihäin. Paikalle siirrettiin parasta aikaa huomattavasti raskaampaa kalustoa. Lopulta useampi kevyehkö panssariajoneuvo kurvasi aukiolle, aloittaen välittömän tulituksen.

    Rivisotilaat järkyttyivät entisestään huomatessaan, että paikalle saapuneet apujoukot ampuivat heitäkin kohti. Torakat yrittivät parhaansa mukaan väistää kohti kiitäviä räjähteitä, mutta kaikki eivät siinä onnistuneet. Muutama nazorak upposi Ämkoon mukana räjähdysten nostattamaan sankkaan pölypilveen.

    Ämkoo syöksyi ulos pölypilvestä, hieman savuten ja entistäkin raivokkaamman huudon saattelemana. Panssaritykit avasivat tulen oitis uudestaan, mutta varjoenergialla pumpattu raivohullu klaanilainen osoittautui ammuksia nopeammaksi. Torakoiden hämmästykseksi Ämkoo ei kuitenkaan syöksynyt suoraan ajoneuvojen kimppuun vaan kaarsi kohti vartiotornia.

    ”Se aikoo kiivetä ylös!”, yksi torakoista huusi.
    ”Ei…”, aloitti toinen.

    Päästyään tornin tykö Ämkoo laukaisi kehostaan voimakkaan energiapurkauksen. Jo aiemmassa taistelussa kärsineen tornin perustukset eivät kestäneet ja korkea rakennus lähti kaatumaan.

    Nazorakit kiipesivät ulos vaunuistaan niin nopeasti kuin vain kykenivät, mutta eivät siitä huolimatta ehtineet pakoon kaatuvan rakennuksen alta. Sortuva torni nostatti ilmoille voimakkaan jyrinän lisäksi valtavan määrän tomua samalla kun erilaiset puukappaleet lentelivät suuntaan jos toiseen. Kaiken tämän kaaoksen keskellä saattoi kuulla nazorakien sekavia käskyjä ja muita epäselviä huutoja.

    Maata pitkin etenevä kaatuvan tornin aiheuttama paineaalto meinasi heittää Lumiukon alas piilopaikastaan. Snowie piteli kaikin voimin kiinni turvapaikakseen valitsemastaan puusta, kunnes ikääntyneen puun läpimätä runko petti ja puu alkoi kaatua. Snowman huudahti, tosin lumiukon huuto peittyi ympärillä vallitsevaan kaaokseen. Sitten hän alkoi pudota.

    Sankan tomupilven keskellä etenevä yksinäinen nazorak asteli haparoivin askelin eteenpäin väistellen samalla taivaalta putoilevaa puutavaraa. Torakka erotti juuri ja juuri tovereidensa kaukaiset äänet ja yritti vastata huutoihin. Kukaan ei tuntunut kuulevan.

    Nazorak nytkähti ja pysähtyi. Sitten torakka katsoi alas huomatakseen rintakehästään ulos työntyvän verisen käden. Ämkoo kiskoi kätensä irti pidellen yhä kiinni torakan heikosti sykkivästä sydämestä.

    ”Ghaa… Ghaa… Haa… Haa… Haargh… Haa…”

    Ämkoon sysimusta panssari oli muuttanut väriään. Adminin rinkakehä oli alkanut vihertää ja sen halkeilleessa panssaroinnissa saattoi juuri ja juuri erottaa jonkinlaisia kullan vivahteita. Ämkoon jalat ja kädet olivat vielä mustat, mutta niissä näki selvästi parasta aikaa tapahtuvan muutosprosessin.

    Ämkoo rojahti ensin polvilleen, muttei pysynyt edes sen vertaa pystyssä kovin pitkään. Ilman Toa makasikin pian vatsallaan maassa yrittäen pysyä tajuissaan.

    ”Voi piru”, Ämkoo kähisi samalla kun hänen toinen silmänsä muuttui kirkkaanvihreäksi.

  • Trooppinen saari: Silmien hohtoa ja mielen kohinaa

    Trooppinen Nazorak-tukikohta, puu aukion laidasta hieman katua pitkin syrjemmälle

    Snowman laski kiikaritähtäimen silmältään, ja pyöritti linssinsuojusta paikalleen. Hän ei tahtonut nähdä tarkemmin aukion tapahtumia. Lumiukko taittoi kiikarin saranan kohdalta, ja sulloi sen sitten laukkuunsa.

    Ei siinä vielä mitään, että Ämkoolla ei ollut kättä, ja että hän oli aivan verinen. Mutta se silmien hohto. Snowman tiesi, että jotain oli pahasti pielessä.

    Ei sillä, oli hän ennenkin nähnyt luotettavien tovereidensa suorastaan villiintyvän. Joskus takavuosina, kun Snowie, Paacs ja Guardian olivat olleet taistelemassa Visorak-laumaa vastaan, oli sininen Skakdi-admin jollain selittämättömällä raivolla vastannut hämähäkkien hyökkäykseen. Snowman muisti lähinnä punaisen välkkeen, ja sen, kuinka Paacs oli miltei menettänyt toisen jalkansa. Se oli kuitenkin ollut täysin eri juttu, Guardian ei ollut muuttunut täysin, suuttunut vain.

    Sitä paitsi, oli hänellä aika hyvä syykin suuttua. Hänen oma vanha kotinsa oli ansoitettu, me selvisimme portaikosta hengissä ainoastaan hyvällä tuurilla ja kovilla traumoilla. Lisäksi Visorakien väijytyksen takana oli Guardianin vanha aseveli. Ja vaikka se muistetaankin viimeisenä kertana, kun Guardian otti Klaanilaisia mukaansa Zakazille, naureskelemme kolmistaan jutulle useinkin kahviossa yön pimeinä tunteina.

    Tämä ei selvästikään ole niitä juttuja.

    Snowman näki ilman kiikariakin, että Ämkoo surmasi taas yhden Nazorakin, vieläpä harvinaisen brutaalilla tavalla. Ehkä lumiukko oli vain ollut poissa kenttähommista liian pitkään, tai sitten hän tosiaan oli liian pehmeä, mutta Ämkoon toiminta kuvotti häntä. Vatsaa väänsi ja päätä särki.

    Ei. Taas tätä. Ei!

    Synkät ajatukset synkistyivät, ja Snowmanin pää tuntui halkeavan. Näky ystävästä tekemässä noita murhia, kipu, väsymys, yksinäisyys. Lumiukosta tuntui, että hän ei kestäisi enää. Edes hänen positiivinen energiansa ei riittänyt. Silloin hänen päässään pimeni täysin.

    Kaikkialla oli mustaa. Ja kohinaa. Lumiukko koetti ymmärtää. Kipu oli tiessään, mutta tässä oli jotain karmivampaa. Tai ei tässä oikeastaan ollut mitään, missään ei ollut mitään. Ja sekös vasta karmikin. Ainoa asia mustuudessa oli kohina. Kohina merkitsi selvästi jotain. Snowman koetti tarkentaa kuuloaan.

    Kohin kohin.

    Ei auttanut. Mutta jos olen vajonnut pääni sisään, niin miksen ymmärrä mistään mitään? Mitä kohina on? Ja miksi täällä on niin mustaa?

    Snowman keskittyi. Keskittyi parhaansa mukaan. Keskittyminen ei oikein ole vahvuuksiani, ainakaan jos sitä oikein yritän. Tämä vain-

    Keskity!

    Kohinkohin…syö lähetti…uhraa ratsu…syö kuningatar…kohinkohin.

    Heti, kun Snowman sai sanoista otteen, hänen silmänsä avautuivat. Hän ravisti päätään, koetti virota kunnolla. Hänen päätään särki taas, mutta vain vähän. Enemmän häntä vaivasi tiedottomuus.

    Lumiukko piti kyllä mysteereistä. Ne pitivät elämän kiinnostavampana, ja muistuttivat nöyryydestä. Hän ei vain pitänyt niistä mysteereistä, jotka mahdollisesti aiheuttaisivat hänen ystäviensä kuoleman.

    [spoil]Kiitän Guartsuliinia noista kryptisistä sanoista kohinan keskellä.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Pysy kaukana

    Trooppinen saari, Nazorak-tukikohta

    Taivaanrannassa oli mennyt jotain säpäleiksi. Snowman oli tarkentanut katsettaan, ja huomannut sen mitä ilmeisimmin olleen tornin seinä. Hän ei ollut millään voinut tietää, oliko Ämkoo siellä, mutta kuitenkin torni oli ollut hänen paras johtolankansa.

    Ja oikeaan se hänet toikin. Lumiukko katseli tornin juuressa olevan aukion laidassa makaavaa hahmoa varjoista käsin. Se oli pääosin musta, mutta jalkaterät, kämmenet ja kasvot olivat vihreät. Harmi vain, että Ämkoon ympärillä oli suuri joukko torakoita.

    Snowman mietti parhaansa mukaan potentiaalisia toimintasuunnitelmia. Okei, minulla on ihan liikaa tulivoimaa, hän tuumi tunnustellessaan kädellään laukkunsa sisältöä. Torakoita on kuitenkin liikaa, enkä muutenkaan oikein pidä tappamisesta. Lisäksi saattaisin osua Mäksään.

    Mielessään hän totesi myös jonkin sortin puolivillaisen harhautuksen toimimattomaksi ideaksi, eivät Nazorakit niin tyhmiä olleet.

    Silloin kuitenkin tapahtui jotain. Ämkoon hahmo nousi pystyyn, ja torakat kaikkosivat. Kaikki juoksivat kovaa kyytiä pois aukiolta, muutama jopa tiputti aseensa. Nyt tai ei koskaan, lumiukko mietti. Hän astui aukiolle, vain tullakseen Ämkoon pysäyttämäksi. Viitoitettu hahmo huitoi Snowmania loitommas.
    ”Mitä nyt?” Lumiukko ihmetteli.
    ”Pysy kaukana. Pysy ihan hemmetin kaukana.” Ämkoo huusi aukion toisesta päästä.

    Tai Snowman ei oikeastaan tiennyt huusiko admin, vai kuuluiko hänen äänensä vain todella kovaa. Kuitenkin valkoinen toa katsoi parhaaksi totella. Mäksässä on jotain pahasti pielessä.

    Snowman juoksi nopeasti jonkun matkaa toiseen suuntaan. Siellä hän piiloitui varjoissa sijaitsevan puun latvaan, ja kaivoi tarkkuuskiväärinsä esiin. Hän tahtoi ottaa selvää, halusiko nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

    [spoil]Ämkoolle suuri kunnia hänen kaikista yhdestä repliikistään.[/spoil]