Klaanon

Avainsana: Snowie

  • Makuupussitarina

    Bio-Klaanin saari, Lehu-metsä

    Kuten kuusimetsillä on tapana, oli tämäkin melko pimeä. Varsinkin nyt yöllä. Kepe ja Snowie olivat kääriytyneitä makuupusseihinsa ja loikoivat kyhäämänsä nuotiontapaisen loimussa. Metsä ei ollut niin pelottava nyt, kun klaanilaiset olivat saaneet hilpeän retkitunnelman aikaiseksi.
    “Ah”, Kepe aloitti tunnelmoinnin. “Nuotion rätinää, metsän huminaa, pöllöjen huhuilua. Mikäpä olisi mukavampaa kuunneltavaa kaiken maailmassa möyhivän kaaoksen keskellä?”
    “Ei?”
    “…miten niin ei. Miten sinä voit edes vastata tuohon-”
    “Eikun en minä mitään haasta”, Snowie-pötkylä vastasi, ja kieri makuupussimaisesti parempaan keskusteluasentoon. “Vaan tuo pöllöily. Eivät täällä mitkään linnut liverrä.”
    “…eivätpä muuten laulakaan. Tunnelmoin vailla pohjatietoja.”

    Metsässä oli tosiaan ihmeen hiljaista.

    “Kepee”, Snowie venytti toverinsa nimeä pölhösti ja katsoi makuupussimakkaraa, jolla oli Kepen pää.
    “Niin?”
    “Miksi linnut eivät laula?”
    “Ehkä niitäkin” massiivinen haukotus “väsyttää.”
    “Hmm. Okei.”

    Kaksi kangaskäärylettä olivat liikkumatta ja hiljaa tulen ympärillä, kasvot kohti taivasta. Tähden näkyivät jossain kuusen latvojen yläpuolella.

    “Kepee.”
    Tiedepötkö käännähti kasvot kohti Snowieta. “No mitä?”
    “Kerro minulle tarina.”
    “…”
    “…”
    “Oikeasti?”
    “Taatusti.”
    “Varmasti?”
    “Kyllästi.”

    Kepe huokaisi syvään. “No jos minä sitten.”
    Snowie hymyili voitonriemuisesti.
    “Mutta muista,” Kepe varoitti. “Tieteen ystävänä viihdytän sinua totuuden keinoin.”
    “Tositarina?
    “Tositarina. Kröhöm. Näin minulle kerran tapahtui…”

    Kaivos Bio-Klaanin linnakkeen lähellä muutamaa kuukautta aiemmin

    Kepe iski poransa kiveen. Tummanharmaa aines halkeili ja valui hänen jalkoihinsa. Tunneli oli jo sata metriä pitkä.

    Eikä hän ollut löytänyt vielä mitään. Vain multaa, kiveä ja hitusen mutaa. Ja hiekkaa.

    Läheisestä, syvästä kuilusta kuului suhinaa. Jättiläismatoko, Kepe ihmetteli. Varmuuden vuoksi hän kaivoi esiin keihäänsä. Ei omaa Toa-keihästään, vaan keihään, jonka hän oli löytänyt arkusta pari luolaa sitten.

    Kuilusta ilmestyi jotain yhtä punaista kuin jättiläismato. Sitten hän huomasi sen rakettikengät. Kepe laski keihäänsä.

    ”Voisit sanoa kun ilmestyt paikalle.”
    ”Sori vain, mutta vilkaisepa tätä”, Killjoy sanoi, ja näytti Kepelle laskeuduttuaan säkillistä kultamalmia.
    ”Pöh, millään kullalla tee muuta kuin kalliita kelloja. Katso, löysin kobalttia. Nyt hus pois apajaltani.”
    ”Ei tuo mitään kobalttia ole. Se on tavallista kiveä ja sininen soihtu hämäämistarkoituksessa.”
    ”Pahus.”
    ”Hei katso, lima.”
    ”Lima missä?”
    ”Tuossa”.

    Heitä kohti pomppi vihreä, noin matoranin kokoinen läpikuultava köntti. Pyöreä otus näytti sangen harmittomalta, mutta lähestyi heitä uhmaavasti. Se sanoi plöts plöts.

    Joy pisti sitä kultaisella miekallaan. Se hajosi kahdeksi nyrkinkokoiseksi, elottomaksi palluraksi. Lisäksi siitä lennähti kolikko suoraan Joyn lompakkoon.

    ”Hohhoijaa. Miksi ne edes yrittävät. Ja miksi vihreistäkin saa sinisiä limapalleroita?”
    ”Oho, katsos, niitä on lisää.”

    Heitä kohti vyöryi kymmenittäin limoja. Ei, sadoittain. Siniset, vihreät ja mustat limat hyppivät laumoittain heitä kohti. Hei kaivoivat aseensa esiin. Kepe tulitti niitä varsijousella (tulinuolet osoittautuivat yllättävän tehokkaiksi) ja Joy silpoi niitä miekallaan kappaleiksi. Pikkulimoja ja rahaa ropisi.

    Ennen pitkää lauma oli kukistettu. Kepe tökki limalänttejä puutikkujen päihin. Ne syttyivät itsestään tuleen ja valaisivat käytävää. ”Toistasataa soihtua ja parisataa kuparirahaa. Laimeaa.”

    Tuntia myöhemmin he olivat kilometrin syvyydessä maan alla.

    ”Olemmeko jo laavakerroksessa?” Joy kysyi hakkua heiluttaen. Hän kolautti kiven tohjoksi suoraan yläpuoleltaan.
    ”Hei, katso, smaragdi!”
    ”Oho. Odotas, nappaan sen. Onkohan niitä enemmänkin.”
    Joy löi smaragdipitoiset kivet tieltään ja hukkui hiekkaan. Sitä tulvahti kuutioittain hänen niskaansa. Hän huitoi tiensä ulos siitä karistellen pölyä kaikkialta panssarinsa väleistä.
    ”Sen siitä saa kun kaivaa varomattomasti”, Kepe totesi.

    He kaivoivat vielä syvemmälle.

    ”Jokohan täällä on nyt laavaa?”
    ”En minä tiedä. Kokeile kaivaa seinää ja katso hukummeko. Sitä paitsi näin syvällä se on magmaa.”
    ”Kokeillaan.”
    Joy huitoi hakullaan maata. Alla oli kuin olikin jotain. Ei kuitenkaan magmaa, vaan jättimäinen luola.
    ”Jes! Luola!”
    ”Niistä löytää aina kaikkea kivaa! Kuten hämähäkinseittiä!”
    ”Mene sinä ensin.”
    ”Eikun sinä. Sinulla on rakettikengät. Tuollaiset fancy-vimpaimet. Vaikka eihän niissä riitä löpö paikallaan liitelyyn…äh, katso nyt miten sait minut taas puhumaan itseni pussiin. Okei, menen.”
    ”Heh.”
    ”Mutta saan täten myös aarteet ensin”, Kepe virnisti ja hyppäsi pimeyteen.

    Päästyään luolan puolelle hän viskaisi tarttumakoukkunsa kattoon ja jäi roikkumaan keskelle pimeyttä. Hän kaivoi esiin soihdun. Se ei kuitenkaan valaissut kuin pari metriä kuhunkin suuntaan.
    ”Jännää ajatella että olemme maan alla. Tämä tuntuu ennemminkin avarudeltaaAAAGH.” Kepe löi hakullaan kohtikiitänyttä lepakkoa. Se levisi osiin ja putosi luolan lattialle. Jota ei tosin näkynyt alla leviävässä pimeydessä.
    ”Heitä sinne soihtu”, Joy ehdotti.
    Kepe viskasi yhden soihduistaan alas. Se valaisi pientä länttiä kivisestä lattiasta. Pientä länttiä, jolla sattui olemaan arkku.
    ”ARKKU.”
    ”MINÄ ENSIN.”
    ”EIKUN MINÄ.”

    Killjoyn jalkapohjien rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin ja niiden avulla tämä pudottautui kohti pientä kiellekettä. Metsästäjän epäonneksi Kepe oli metallimiehen ja kiven rajun yhteentörmäyksen sattuessa jo arkulla. Avoinaisen arkun edessä hihittelevä tavaroita kahmiva Toa ei kiinnittänyt huomiota murahtelevaan, arkun reunasta tukea ottavaan itseään ylös kampeavaan Killjoyyn.

    ”Hiii, katsos. Löysin tällaisen siistin pannan.” Killjoy katsoi närkästyneenä kuinka Kepe sitoi punaista pantaa naamionsa päälle hymyillen. ”Tästä on varmasti vielä hyötyä.”

    Killjoy hautasi kypäränsä kämmeniinsä ja huokaisi syvään. ”Kuka tätä roinaa oikeasti jättää ympäriinsä? Tämä on varmaan jo kuudes arkku parin päivän sisällä.”

    Kepe nousi arkun ääreltä pystyyn ja jäi nojailemaan keihästään vasten, valmistautuen laskeutumaan kielekkeeltä alas luolastoon. ”Sanovat, että täällä oli ennen suuri kolonalisaatio Ortoneja. Aikana ennen limaa.”

    Killjoy kaiveli tarvikkelaukkuunsa survottuja aiemmin kohdattujen limojen jäänteitä ja hyllytti niitä kämmenillään. Joy huomasi vielä yhden kuparikolikon liman sisässä. ”En kuitenkaan ymmärrä… miksi näiden sisässä on näin helkutisti kolikkoja?”

    Tällä välin Kepe oli heittänyt kielekkeeltä alas uuden soihdun ja kurkotteli alas nähdäkseen kunnolla pimeässä. ”Nuo limat ovat malminsyöjiä. Tai ainakin olivat. Niistä tuli nirsoja kun tällä alueella alettiin louhimaan ja lopulta ne alkoivat syömään vain käsiteltyjä metalleja, eli tässä tapauksessa…”
    ”Kolikkoja… koska siinähän on niin hitosti järkeä.”

    …

    Ei mennyt kauaakaan, kun sankarikaksikko oli laskeutunut luolaston alemmalle tasolle ja käynyt taas hommiin. Killjoy irrotti magmanpunaisena hehkuvan hakkunsa ja alkoi irroittamaan luolan seinämästä suurta rautaesiintymää. Sivummalla Kepe alkoi kaivamaan tietään kauempana hohtavia kristalleja kohti, omin käsin rakennetun vinhasti pyörivän poran luodessa tietä hyvin nopealla tahdilla.

    Luola osoittautui muutenkin suureksi voitoksi. Puolen tunnin ahkeran kaivamisen jälkeen kaksikko oli kokoontunut luolan lattialle, kooten saalistaan. Kepe kehuskeli adamantiittilöydöllään, kun taas Killjoy oli onnistuneesti onnistunut yhdistämään obsidiaania ja laavan rajasta löytynyttä magmakiveä, hohtava seos osoittautui todella lujaksi ja väkeväksi.

    Kaksikko heitti metallit ja arvokivet säkeissä selkäänsä ja alkoivat kiertämään luolastoa, toivoen löytävänsä helpon reitin ulos. Kumpikaan ei innostunut ajatuksesta, että he olisivat palanneet miltei pystysuoraa vanhaa reittiä.

    Siinä kävellessään Kepe tuijotteli Killjoyta hetken ja mietiskeli ääneen. ”Sinä et yleensä lähde näille ylläpidon valtuuttamille tehtäville. Mistäs nyt oikein tuulee?”

    ”Jos Tongu sanoo, että Telakalla on malmeista pulaa, on minun velvollisuuteni auttaa. Kee on mukava tyyppi. Häntä auttaa mielellään.”

    ”Hah. Jättien välistä kemiaa” Kepe naurahti, mutta vakavoitui nähdessään ilmeettömän Metsästäjän puristavan miekkaansa pelottavan lujaa. Kaksikko jatkoi harhailuaan tämän jälkeen pääosin hiljaisissa merkeissä saapuen lopulta pienelle maanalaiselle järvelle. Pienen sienipitoisen ruokatauon jälkeen odotti tärkeä päätös.

    ”Vasemmalle vaiko oikealle?”
    ”Älä naurata, Kepe. Tietenkin oikealle, sieltä kajastaa valoa. Se olisi nopea tie pinnalle.”
    ”Hei hei, kuules nyt metallipönttö. Vasemmalta tuulee. Siellä on tie ulos. Tuo sinun näkemä hohteesi on satavarmasti taas yksi laavaesiintymä. Me vedämme tämän varman päälle.”

    Hiljaisuus. Syvä hiljaisuus. Molemmat katsoivat omiin suuntiinsa sanomatta sanaakaan.

    ”Kivi, paperi, sakset?”

    ”Jep.”

    * * *

    ”Okei, hyvä on sitten, mutta minä en sinua jelppaa jos hukut sulaan kiveen”, Kepe totesi Joylle kahden tasapelin jälkeen hävinneenä. Voitonriemuinen Joy pinkoi käytävää kohti hohdetta…kohti pohjantonta kuilua, johon hän putosi. Sen pohjalla hohti magma.

    ”Hah, mitäs minä sanoin!” Kepe naureskeli Metsästäjälle, joka roikkui tarttumakoukullaan kuilun seinässä parikymmentä metriä hänen alapuolellaan. ”Hei, katsopa ylös”, Joy ehdotti toivuttuaan kaoottisesta hetkestä parikymmentä sekuntia aiemmin.

    Joy oli sittenkin löytänyt pinnan. Kuilun yläosasta paistoi valo. Tällä kertaa valo ei kuitenkaan ollut magmaa, vaan ihan oikeaa auringonvaloa. Maanpinta oli lähempänä kuin Kepe olisi uskonutkaan.

    ”Hyvä on sitten, voitit tämänkin erän. Menoksi?”

    He kapusivat pystysuoraa seinää ylöspäin, kampesivat itsensä kuilun reunan yli ja olivat taas tasaisella maalla. Kuilu oli laaksossa kahden vuoren välissä. Kepe päätteli heidän päätyneen jo varsin kauas heidän lähtöpaikastaan. Tästä laaksosta oli kymmeniä kilometrejä Klaanin linnakkeeseen. Yö oli jo tuloillaan, he eivät ehtisi kotiin ennen sen laskeutumista.

    ”Tehdään laavu ja jäädään tähän yöksi”, hän ehdotti.
    ”Tehdään niin”, Joy totesi ja kaatoi miekallaan puun. Se kaatui jyrähtäen.
    ”Hetkonen…miekalla puun…eikö siihen tarvitse kirveen…” Kepe mutisi, mutta antoi asian olla.

    Pimeys laskeutui. Limapalleroista tehdyt soihdut valaisivat pientä leiriä. Yön otukset lauloivat kaukaisuudessa. Kaksikko ihasteli löytämiään aarteita. Kepe oli onnistunut purkittamaan hohtavia valopalleroita, joita kutsui pimeyden olentojen sieluiksi. Joy oli koonnut oudosta, violetista metallista vasaran. Vasaran, joka vaikutti tosi demoniselta.

    He olivat käymässä yöpuulle, kun suunnitelmat muuttuivat. Kepe ihasteli aukion keskellä öistä tähtitaivasta. Hän tunnisti muutamia tähtikuvioita, katseli kuinka ne liukuivat hitaasti halki taivaankannen. Niin hitaasti, ettei liikettä erottanut.

    Hän kääntyi toiseen suuntaan, ja näki kuun nousevan horisontista.

    Hän ihasteli sen loistoa, sen pyöreää muotoa, sen…punaista väriä.

    Punaista väriä?

    Kepe tajusi jonkin olevan pielessä.

    Hän oli kuullut, että saaren näissä osissa tapahtui outoja asioita öisin. Silloin tällöin kuu nousi taivaalle punaisena, ja täkäläisten matoranien mukaan näin käydessä pitäisi pysyä sisällä. Hän ei ollut tosin kysynyt, miksi. Hän olisi kyllä, elleivät matoranit olisi jähmettyneet kauhusta punaisesta kuusta mainittuaan.

    He saisivat pian tietää.

    * * *

    Kepe pinkoi kohti laavua keihäs valmiina. Metsästä hänen ympäriltään kuului jo yön petojen örinää. Hän näki valoa puiden lomassa. Laavu. Hän kiristi tahtia ja potkaisi Joyta, joka makoili makuupussissaan.

    Vaan eipä makoillutkaan. Makuupussi oli tyhjä. Minne Joy oli saattanut kadota?

    Vastaus tuli juoksevana. Tai siis, Joy juoksi takaisin laavulle.

    ”Missä ihmeessä sinä oikein olit?”
    ”Tuolla puskassahan minä vain, mutta sitten NUO tulivat.”

    Joy osoitti laumaan olentoja, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kauhukirjailijan epämiellyttävän värikkäästä mielestä. Oikeastaan sillä, mihin suuntaan hän osoitti, ei ollut mitään väliä. Niitä tuli kaikkialta. Ne vyöryivät metsästä laumoissa. Punaiset, hieman maanpinnan yläpuolella leijuvat jättiläiskotilot ja groteskit, ulvovat, ilmassa edestakaisin lentelevät silmämunat lähestyvät heitä hampaat napsuen.

    ”Jaa tämmöistä tänään.”
    ”Eikun eilen.”
    ”Kuinka niin?”
    ”Vuorokausi vaihtui sekunti sitten.”
    ”He he, hauskaaAAAAAH”

    Kepe ja Joy alkoivat kumpikin silputa olentoja kappaleiksi. Kepen keihäs töni niitä hitusen taaksepäin joka tökkäyksellä, mutta ne jatkoivat aivotonta marssiaan heitä kohti. Joyn miekka leikkeli groteskeja elämänmuotoja kappaleiksi, mutta niitä tuli metsästä aina ja aina vain lisää.

    Ja lisää.

    Ja lisää.

    Noin yhdeltä aamuyöstä laumat alkoivat viimeinkin harveta. Kahdelta niitä ei enää tullut. Kepe ja Joy olivat rättiväsyneitä. Rikkaita hirviöiden pudottelemien kolikoiden ansiosta, mutta rättiväsyneitä.

    Kepe nojasi keihääseensä ja huokaisi syvään. Saisiko sitä viimeinkin nukuttua, hän mietti.

    Ja huomasi jotain jaloissaan.

    Se oli pieni, metallinen pallura. Ruosteisen ruskea sellainen. Ja siinä paloi punainen valo.

    Hän poimi sen maasta, ihmetellen sitä. Mistä se oli tullut? Oliko jokin näistä ruumiista pudottanut sen?

    ”Hei, Joy, vilkaisepa tätä.”
    ”Mikäs tuo on?”
    ”Ei mitään hajua, vaikka jokin laite se selvästikin on. En ole ennen nähnyt tällaista.”
    ”Mitäköhän tuo punainen, hohtava nappi tekee.”
    ”Uskallatko kokeilla? Jos se vaikka räjähtää.”
    ”Pyh, ei se räjähdä.”

    Joy tökkäsi nappia.

    Samalla hetkellä pallura katosi Kepen kädestä kuin tuhka tuuleen. Paria sekuntia myöhemmin maa järähti. Maa järähti uudestaan. Maa järähti kovempaa.
    Pimeydestä kuului unestaan heränneen muinaisen pedon karjuntaa.

    * * *

    Maa tärähteli. Kivenlohkareet lentelivät ilmassa jättäen valtavia kuoppia maahan törmätessään. Valtavia reikiä ilmestyi kaikkialle kaksikon ympärille. Reikien sisällä näkyi huumaavan lujaa ja massiivista liikettä. Lopulta vielä yhden valtaisan reiän ilmestyessä kaksikon eteen, paljastui heille reikien ja järinän aiheuttaja.

    Biomekaanisen, pitkän ja jaokkeellisen maasta kohoavan hopeisen madon päässä olevat sadat terävät hampaat louskuttelivat klaanilaiskaksikon suuntaan. Mitä ikinä Joy oli painanutkaan, se oli herättänyt jotain ilkeää. Valtaisan matomaisen olennon paksuus lähenteli Klaanin vartiotornien massiivisuutta. Erona se, että tämä olento oli paljon paljon pidempi. Vaikka pää tuijottikin kaksikkoa miltei paikallaan, madon ruumis viiletti edelleen maasta ulos ja sisään kaikissa kauempana olevissa rei’issä.

    ”Joy… miten pitkä tuo on?”
    ”Jos luotan skannereihini… niin… yli sata metriä.”
    ”…en enää ikinä anna sinun koskea yhteen ainoaankaan nappulaan.”
    ”Jos me vaikka tekisimme ensin tälle jotain?”
    ”Eeeeehk-”

    Karjuva puoliksi mekaaninen pää iskeytyi kaksikon väliin, heittäen nämä erilleen toisistaan. Maata kuopiva Kepe veti mukana kantamastaan repusta punaisena hohtavan piikkipallon. Kipinää iskevä omalaatuinen asevalinta pyöri Kepen kädessä hyvin vaivattoman oloisesti. Tiedemiehen isku oli nopea ja madon valtaisaan ruumiiseen ilmestyi halkeama moukarin osuessa kohteeseensa. Kepe nosti itsensä kunnolla pystyyn madon perääntyessä hetkeksi, antaen hänelle paljon tarvitun hengähdyshetken.

    ”Näyttää siltä, että sinä osaat pitää huolen maatoimista…”, mekaaninen ääni totesi jonkin matkan päästä madon jylinän yli, ”taitaa olla siis minun työni hoitaa taivas.”

    Rakettimoottorien ääni kaikui Kepen korvissa, kun hän katsoi punaisen haarniskamiehen kohoavan ilmaan. Tapojensa vastaisesti Killjoy ei kuitenkaan käyttänyt pukunsa aseistusta, vaan hän veti esiin selkäänsä kiinnitetyn raskaan konekiväärin. Jos joku olisi päässyt tarkastelemaan asetta lähempää, olisi siinä voinut huomata erään veteen kuuluvan rahin pään kiinteänä osana varustusta. Kukaan ei tätä tarkastelua kuitenkaan tehnyt, varsinkaan kun kyseinen ase alkoi sylkemään kidastaan leimuavia luoteja huumaavalla nopeudella. Panssarinläpäisevät luodit osuivat tarkasti siihen kohtaan, mihin Kepe oli aikaisemmin moukarillaan iskenyt. Kipinöiden mato halkesi kahtia ja sen karjuva ylempi osa ruumiista rojahti maahan pölypilven saattelemana.

    ”No, se ei ollut kovinkaan vaik- ei ei ei, ei kai tämä ole näitä pirulaisia, eihän?”

    Maahan laskeutuva Killjoy ei ehtinyt vastaamaan Kepen kysymykseen, sillä tiedemiehen pelko kävi jo toteen. Ei riittänyt, että maahan mätkähtänyt entinen pää lähti vyörymään eteenpäin vetäen pientä ruumiinkappalettaan perässään. Sen lisäksi se kohta, mistä kaksikko oli madon katkaissut vääntelehti erittäin ikävästi. Uudet hampaat, uudet silmät, toinen karjuva ääni oli pian täyttämässä ilmaa. Kohta, mistä mato oli katkennut sai nyt uuden pään. Vihollisia oli nyt kaksi.

    Kepen viereen laskeutunut pimeyden metsästäjä katsoi näkyä huultaan kypärän alla purren: ”Tästä taitaa tulla aika pitkä ilta.”

    ”Toivottavasti tuossa aseessasi riittävät kudit…”

    ”Toivottavasti kätesi ei väsy…”

    ”Huaaarghhh”

    * * *

    Ensimmäiset kunnolliset auringonsäteet sinkoilivat Mt. Ämkoon takaa tasangolle, jossa kaksi risti-istunnassa oleilevaa hahmoa valmistautui aamiaiselle. Killjoyn tarvikepussista saaduista energiapakkauksista ja luolastosta löydetyistä sienistä koostettu muhennos kypsyi kulhossa Killjoyn lämpöä tuottavan miekan päällä, Kepen hämmentäessä sitä lusikallaan. Tiedemiehen seiväs törrötti muutaman metrin päässä merkillisestä biomekaanisesta kasasta, joka osoittautui pinoksi yöllä kohdatun matoörveltäjän päitä. Verta, suolenpätkiä ja metallinpalasia oli levinnyt ympäri möyhentynyttä tasankoa, jota koristivat lisäksi lukuisat edelleen savuavat luodinreiät. Väsynyt kaksikko ei ollut ehtinyt nukkumaan lainkaan, eikä kumpikaan aikonut edes harkita lepoa ennen pääsyään takaisin Klaaniin. Selkäreput täynnä mineraaleja kaksikko olisi kuitenkin valmis lähtemään pian takaisin.

    ”Tongu thulee thykkäämhään thästhä. Hän phärjää näillä matheriaaleilla kuukaushia.” Muhennosta suu täynnä mutusteleva Kepe putsasi piikkipalloaan syömisiensä ohessa. Yllättävän onnistunut muhennos maistui hänelle mainiosti. Killjoyn sen sijaan oli heittänyt oman annoksensa yhdellä hotkaisulla kypäränsä alle, palaten sen jälkeen takaisin laukkunsa järjestelemiseen.

    ”Pärjää jos pärjää. Paitsi jos ne pohjoisen hyönteismörveltäjät vikisevät vielä lisää ja julistavat sodan. Sano minun sanoneen, siihen tämä vielä menee.”

    ”Älä ole noin negatiivinen Killjoy. Eivät edes Nazorakit ole niin typeriä, että lähtisivät sotaan Klaanin kanssa. Klaanin päihittäminen vaatisi vähintään liittouman. Ison sellaisen. Ne hyönteispellet eivät uskalla tehdä mitään yksin.”

    ”Kuulostit aivan Paacolta.”
    ”Se oli se pelle?”
    ”Jep.”

    Vain hetkeä myöhemmin Kepe oli saanut annoksensa syötyä ja kaksikko aloitti taipaleensa kohti Klaanin linnoitusta. Eriskummallinen reissu takanaan kaksikko kertaili asioita mielessään. Edes kokeneena sotilaana tunnettu Killjoy ja maailmaan tarkasti perehtynyt Kepe eivät yhdessäkään aivan voineet selittää kaikkea typeryyttä, mitä he taaksensa juuri jättivät.

    ”Tiesitkö, tuo oli ehkä typerintä, mitä olen koskaan tehnyt”, Killjoyn mekaaninen matala ääni ilmoitti.
    ”Allekirjoitan melkein. Mutta sinun pitäisi ihan tosissasi joskus käydä katsomassa Manun puuhia. Se tavara menee outoudessaan tämänkin edelle.”
    ”Oudompaa kuin kolikkoja syövät limapallot ja biomekaaniset jaokkeelliset päitä kasvattavat jättimadot?”
    ”Jep.”
    ”Minä en koskaan halua käydä katsomassa, mitä se hullu tiedemies puuhailee.”
    ”Nössö.”
    ”Älä kutsu minua nössöksi.”
    ”Nöööööösssö.”
    ”Ohjus.”
    ”Mit- ei ei ei, pistä ne alas. Perun sanani.”
    ”Mrh…”
    ”…”
    ”…nössö.”
    ”SINÄ SENKIN-”

    Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsä

    “…ja niin siinä sitten lopulta kävi”, valkovihreä Toa päätti tarinansa.
    “…”
    “…mitä.”
    “Minä en usko sinua.”
    “Mii-” haukotus “-ksiet?”
    “Koska se oli hupsua. Pidin kuitenkin siitä osuudesta, jossa Joiku oli “tuolla puskassa” vailla selitystä.”
    “…mut-”
    “Öitä Spinnylä.”
    “…öitä.”

    [spoil]Tarina Joyn ja minun. Kehyskertomus Snowien.[/spoil]

  • Lumiukko-oivallus

    Bio-Klaani, Telakka, ideahuone

    Kymmenkunta nokista tai muuten höyrykoneiden parissa työskenteleväksi tunnistettavaa Matorania istui Telakan ideasammion pitkien pöytien ääressä lehtiöiden, kaavioiden ja piirustusten äärellä. Suurin osa ideahuoneesen passitetuista teki normaalia aivotyötä: Laskivat lentosiivekkeiden aerodynaamisyyslukuja, arvioivat Nazorakien ilmavoimien (Joista käytettiin yleisesti nimitystä torakkain ilmavaivat) olettetuja vahvuuksia ja suunnittelivat kiilahihnapyörien kitkanpoistomenetelmiä.

    Keskittyneen työn ilmapiiri ei tietenkään koskenut nuorta Walsinatsia, joka oli käsketty ajatustyön pariin sen jälkeen, kun hän oli paistanut vaahtokarkkeja Telakan suurimman konttinosturin tulipesässä. Sulanutta karamellia ei oltu saatu pois nostokurjen lähiympäristöstä, vaikka sitä oli yritetty jynssätä pesuaineella, joka olisi sopivana laskeumana tappanut kaiken elämän koko Hopeisesta Merestä.

    Walsinatsin pöydän toisessa päässä Cordak-tykkien takapotkuvoimia pohdiskellut tunnollinen Ta-Matoran Garson sai laskelmansa valmiiksi ja päätti katsoa, mitä kolleegansa oli saanut aikaan. Hän hinasi penkkinsä Walsinatsin viereen ja katsoi tämän suunnittelylehtiötä.

    ”Mitä Destralia, Wals.”

    Walsinatsin paksun lehtiön reunaan oli piirretty lumiukko. Joka sivulle. Niitä oli sadoittain. Niiden piirtämiseen oli varmasti mennyt tuntitolkulla aikaa.

    ”Hmh, tämä on Klaanin uusi puolustusstrategia! Tiedäthän sen klaanilaisen, Snowien eli lumiukkomiehen. Hän osaa jakautua! Olen nähnytkin. Muuttu kahdeksi pienemmäksi versioksi itsestään. Katso!”

    Walsinats otti lehtiön ja alkoi plärät sivuja. Alkeellisessa mutta sulavassa animaatiossa lumiukko söi ensin patongin, kasvoi vähän ja jakautui kahdeksi pienemmäksi. Pienet lumiukot söivät kumpikin patongit ja kasvoivat edellisen kokoisiksi. Ne jakautuivat jälleen, söivät patongit ja kasvoivat. Sivulla 126 koko lehtiö oli jo täynnä lumiukkoja. Ne vetivät zamor-kiväärit esiin ja asettuivat muodostelmaan. Lehden sivusta marssi esiin nazorakeja. Lumiukkoarmeija ampui niiden sisälmyksen pihalle, mutta ne nousivat ja kävivät uuteen hyökkäykseen, kunnes lumiukot ampuivat niiden aivot ulos.

    ”…”, Garson huudahti.

    ”Ja näin lumiukkoarmeija voittaa allianssin! Ne toimivat kaikki kyselemättä, koska ne ovet riippuvaisia yhdestä mielestä.”

    ”Ei tuo voi toimia. Eikä se Snowie osaa edes taistella kunnolla, se on semmoinen leppoisa jätkä. Makaa riippumatossa ja vetää patonkeja. Mukava mies, mutta ei siitä sotasankariksi ole.”

    ”Älä sano! Minä kuulin, että se peittosi kerran siivekkään sikariskakdin!”

    Garson peitti kasvonsa kädellään. ”Wals, nyt oikeasti. Älä usko kaikkea, mitä sinulle sanotaan. Skakdeilla ei ole siipiä, eikä piraka vie kukaan käytä sanaa peitota.”

    ”Naura vaan”, Walsinats sanoi ja hyppäsi penkiltään, ”mutta minä vien ideani Tawan toimistoon. Enkä varmasti mainitse sinua kunniapuheessani kun olemme voittaneet! Hei vaan.”

    Walsinats käveli pois toimistosta ylikorostetusti marssien. Garson jäi huoneeseen pyörittelemään silmiään. Että Klaani tekisi valkoisen klooniarmeijan suositusta henkilöstä ja voittaisi sillä armeijallisen nelikätisiä yhteiskuntahyönteisiä. Walsinatsin ajatuskulku oli ilmeisesti jotain ihan muuta kuin kaikilla muilla. Garson kyllä yleensä nautti kolleegansa päähänpistoista, mutta tämä sota oli vetänyt hermot kireälle. Tuntui, kun kaikkeen tuollaiseen käytetty aika olisi mennyt turhaan.

    Ta-Matoran katsoi oman ajatustyönsä tuloksia. Paperilla kliiniset oli laskelmat siitä, kuinka paljon tuhoa sarjatulella ammutut Cordak-ohjukset saivat aikaan. Kuinka paljon teknologiaa ja tavaraa ne käänsivät kivikaudelle, kuinka monta sotilasta tai vihollisaluksen mekaanikkoa ne tappoivat tai haavoittivat.

    Näytti siltä, että maailma olisi ollut paljon parempi paikka, jos kaikki olisivat keskittyneet humoristisiin fläppianimaatioihin.

    [spoil]Omistettu Snowielle. Sinun hahmossasi on liikaa potentiaalia.[/spoil]

  • Nui-Korosta Lehu-metsään

    [spoil]Musiikin voi hyvin antaa soida vaikka koko osan.[/spoil]

    Bio-Klaanin saari, heinää kasvava tasanko

    Avaran maiseman keskellä päättäväisesti istuvalle kivelle, joka oli kuin pohjoisen horisontin peittävän Ämkoo-vuoren kateellinen pikkuserkku, oli levitetty saaren kartta. Se oli melko vanha ja lukuisten taittelukohtien halkoma, mutta siitä sai kuitenkin hyvin selvää. Kepe ja Snowie olivat kumartuneet kartan vierelle ja laskeneet laukkunsa ja reppunsa ympäröivään heinikkoon. Ottaen huomioon syksyisen ajankohdan, viime päivät olivat olleet melkoisen kuivia, eikä kaksikon tarvinnut murehtia varusteidensa, tai hyvänen aika sentään, eväidensä kastumista. Vaikka Kepellä olikin ”äärimmäisen modernilla ja ennen kaikkea rakkaudella suunnitellulla tiivistekelmukkaisella” vuorattu rinkka.

    ”…ja nyt suuntaamme länteen?” Snowie varmisti Kepen matkasuunnitelmaa.
    ”Juuri näin”, vastasi tiedemies.
    ”Ihanaa, kun olet näin hyvä matkanjärjestäjä. Paitsi että…”
    ”…mitä paitsi?”

    Snowie naputteli valkealla sormellaan karttaa. Tuuman tai tovi aiemmin Kepe oli vetänyt iloisen sinisellä viivalla heidän reittinsä paperille. Se kulki ensin länsirannikon valtatietä pitkin Klaanin linnakkeelta pohjoiseen, siitä Nui-Koron rinteille jostain nykyisen torakkaiston hallitseman vyöhykkeen kohdilta, harhailua lumessa, ja siitä laskeutumisen suoraan etelään, kohti Nui-Koroa. Vanhalta pääkaupungilta matka oli johdattanut kaksikon askeleet hieman kierosti koukaten kartan vasemman laidan suuntaan. Vaikka reitti oli sinänsä ihan looginen ja noudatteli jonkinlaista tiestöä ja asutuskeskusten sijaintia, näytti se
    ”…hieman liian Turkas-huuruisen Niddin patikointiretkeltä eikä varsinaiselta tutkimusmatkalta.”
    ”…”
    ”…”

    Kepe nappasi kartan käsiinsä ja alkoi sen huolellisen taittelun.
    ”Mutta tänne päästiin, vai mitä?” hän huomioitti asiaankuuluvasti. Snowie katsoi länteen.
    ”Niin… Tänne.”

    Heidän matkansa seuraava etappi oli Lehu-metsä, saaren Ämkoo-vuoren eteläisen puoliskon koko länsiosuudet peittävä valtava ja laajalti tutkimaton metsä. Pääosin havupuustosta koostuva kasvillisuus sai omat mielenkiintoiset vivahteensa trooppisemmista kasveista, ja Kummitusten Suo oli flooraltaan aivan omaa luokkaansa.

    Se oli saaren niitä osia, joita Allianssi ei ollut juuri havitellut. Siinä missä Zyglakit kyllä taisivat sissisodan vaikeassa maastossa, olihan Lehu-metsän rannikkoseutu ollut niiden koti jo kauan ennen alueen Matoralais-asutusta, oli metsän sydän suuri mysteeri ja pelonkin kohde. Se suojasi Klaanin linnaketta Allianssin hyökkäyksiltä tehokkaasti, mutta ei ollut harvinaista, että Matoralaisia tai väkevämpiäkin sotureita hävisi Lehun siimekseen.

    Metsässä oli myös Matoralais-asutusta, mutta eteläosien omaperäisesti nimetun Hu-Koron lisäksi asutuskeskuksilla ei ollut yhteyttä Bio-Klaaniin tai muuhunkaan maailmaan. Kepen mielestä sikäläiset kylät olivat sen takia täydellisiä alkuperäiskulttuurien tutkimiselle ja Profeetan salaisuuksien selvittämiselle. Snowiesta se oli aika lailla karmivaa.

    Lumiukko heitti repun selkäänsä ja laukun olalleen. Hän suoristi värikkääksi kirjaillun stolakangasasian, jota Kepe ei mieltänyt vaatteeksi, ja kiristi otsanauhaansa.
    ”Tuo paikka on aika ikävä öisin. Ehkä meidän kannattaisi sittenkin odottaa aamuun?” hän vielä ehdotti.
    ”Nyt on aamu”, Kepe löi henkisesti.
    ”…seuraavaan aamuun?”
    ”…”
    ”…”

    Kepe ei kuitenkaan vielä nostanut reppua harteilleen.
    ”Hetken saat kuitenkin vielä kerätä kanttiasi. Nyt voisi nimittäin olla hyvä hetki lähettää Klaaniin tarkat koordinaattimme ja laittaa mukana tieto myös kulkusuunnastamme.”
    Valkovihreä Toa kaivoi reppunsa suurimmasta sivutaskusta laatikon mallisen laatikon, joka olikin laatikon muotoinen radio. Hän asetti sen tukevasti kivelle, napautti harmaata kytkintä ja väänteli hassun näköistä ympyrähärpäkettä. Surrur, kone sanoi.
    ”Hurrur?” Kepe sanoi.

    Hän ei saanut Klaanin puolelta vastausta.
    ”…haloo?”

    Laatikkoradio räsähti.
    ”Ai se olitkin sinä. Luulin ääntä eräänlaiseksi masiinaksi tai ötökäksi. Mitä pelleni pellolla?”

    Äärimmäisen heikkolaatuinen ääni kuului Paacolle. Tietty.

    ”No mitäpä me”, Kepe vastasi Snowien kuiskuttaen taustalla jotain terveisten lähettämisestä. Tiedemies huitoi kätösellään toverinsa loitommas ja jatkoi radiokeskusteluaan: ”Lähetän sijaintimme tarkat maantieteelliset arvot ja viritän tämän toosan kirjaamaan myös kulkusuuntamme niin, että Klaanin koneet osaavat laskea summittaisen reittimme.”
    ”Asia selvä, b-”
    ”Älä sano sitä”, Kepe epätoivoili.
    ”-eibe”, Paaco päätti lauseensa.

    Verstaan nokkamies läimäytti kädellä otsaansa. Paaco radion toisessa päässä sen sijaan jatkoi:
    ”Teillä on varmasti kiireinen päivä edessänne ja vähän akkua käytössänne, joten toivotan omille pojillemme maailmalla onnea matkaan ja hyvää kuunneltavaa patikoinnin ratoksi.” Paacon ääni vaihtui basson epämääräiseen jytinään, ja Kepe löi kätensä uudelleen otsalleen. Snowie sen sijaan nappasi radion olalleen ja nyökytteli päätään siitä pauhaavan musiikin tahdissa. Kepekin poimi varusteensa ja kiinnitti repun paikalleen kaikilla huolestuttavan monilla soljilla. Samalla hän puheli:
    ”Tuo Paaco…”
    ”…on niin mukava”, Snowie katsoi asiakseen muuttaa sanojen sisällön mieleisekseen. ”Muistatko sen kerran kun-”
    ”…joo.”
    ”Tai kun-”
    ”Valitettavasti.”
    ”Entäs-”
    ”Ynh.”
    ”Et olisi aina niin negatiivinen, Spännutar.”
    ”…”
    ”…”

    Ja niin alkoi kaksikon matka kohti Lehu-Metsän siimeksiä.

    ”…sitä paitsi jos akkua todella on vähän, miksi hän olettaa meidän käyttävän radioa musiikin kuunteluun?” Kepe vielä mumisi.

    Bio-Klaani, Samen toimisto

    Same kuoli sisäisesti paperipinon äärellä.

    Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsän pohjoisosat

    Päivän tultua puoleen Kepe ja Snowie olivat edenneet syvämmellä metsään, mutta eivät olleet päässeet yksimielisyyteen kahdesta asiasta: Siitä, oliko ”tämä todellakin polku” vaiko ”no eipäs”, ja siitä, että ”no jos onkin niin sitten se on oksanaama-rahien juomapaikkapolku” vaiko kenties ”tuskinpa vain, höntti.”

    Joka tapauksessa matka oli sujunut vaarattomissa merkeissä, ja pelottavampia asioita oli ollut kentiespolulle kaatunut kuusi. Kummatkin klaanilaiset olivat kuitenkin käyttäneet aikaansa korpimailla vaeltamiseen, eikä Lehu-metsäkään ollut heille uusi tuttavuus, joten uljaasti he kulkivat eteenpäin.

    Sitten jossain rasahti ja kumpikin piti äännähdyksen, joka yhteisestä sopimuksesta ei jälkikäteen ollut kiljuntaa.

    ”No hei”, Snowie päätti olla urhea. ”Jos joku peikko hyökkääkin kimppuumme, voin tehdä sille Palavan Ja Myös Kipinöivän Kuutin Kämmenotteen.”
    ”…minkä”, Kepe kysyi, ja teki mahtipontisen kulmainkohotuksen.
    ”No kyllä sinä tiedät. Se yksi vaarallinen ja söpösti nimetty taisteluote.”
    ”…eikun joo. Se”, Kepe hyväksyi.

    Noin kahdeksi sekunniksi.

    ”Miten Karziessa sinä sen muka osaat?”
    Snowie yritti kovasti näyttää loukkaantuneelta.
    ”Opin sen aikoinani munkkiluostarissa.”
    ”…”
    ”Mitä, miten niin …”
    ”Et sinä-”
    ”Juupas.”
    ”Eipäs.
    ”Juupas.”
    ”…”
    ”…”

  • Hildemar 36: BKS Hildemarin pako

    Athistien saari


    ”Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne.”

    Mitä seuraavaksi tapahtuu?

    Sinä menet takaisin laivalle. Heti.

    Mutta Suga, Joy, Sadje. Pyhä Äiti. Ei heitä voi jättää.

    Et voi pelastaa heitä. Koko saari on Klaania vastaan, etkä tiedä missä Abzumo on. Siru on tärkein.

    Ei…

    Matoro havahtui ajatuksistaan. Hänen olisi pakko lähteä takaisin satamaan. Hänellä ei olisi mahdollisuuksia edes yrittää pelastaa Abzumon kynsissä olevia tovereitaan. Toan sydäntä kylmäsi jättää ystävänsä sen hirviön kynsiin, mutta ei voinut muutakaan.

    Anteeksi, hän kuiskasi, ja asteli pyhätön ovesta pihalle.

    Oraakkeliksi itseään sanonut matoran oli kadonnut jonnekin. Hän oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Silti Matoro tunsi itsensä täysin muuttuneeksi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen. Hän tiesi. Hän tiesi, muttei saanut kertoa siitä. Tätäkö Matoro oli halunnut kaiken tämän aikaa? Oliko hänen tiedonjanonsa nyt tyydytetty?

    Ei. Minä en tiedä vielä mitään. Minulla on vain enemmän kysymyksiä, hän ajatteli. Silloin Matoro tajusi konkreettisesti sanonnan ”tieto lisää tuskaa”.

    Toa katsoi maagista metallisirua kädessään. Se näytti kauniilta ja viattomalta. Matoro pujotti sirun pieneen taskumaiseen tilaan kylkipanssarissaan. Hän painoi kohtaa, ikään kuin varmistaakseen että siru tosiaan on siellä. Sitten hän vei kätensä ionikatanan kahvalle vyölleen ja tunsi olevansa valmis lähteemään.

    Matoro katsoi hetken edessään aukeavaa viidakkoa. Jossain hänen vasemmalla puolellaan oli Katedraalin ennen niin mahtavat rauniot. Nyt hän näki vain korkean, mustan savupatsaan nousevan vihreyden ylle. Satama olisi suoraan pohjoisessa, mutta sinne päästäkseen olisi ohitettava nyt niin murhanhimoisten matoranien asuinalueet.

    Viidakko oli yllättävän helppokulkuista. Se ei ollut sellaista villien erämaiden rämeistä ryteikköä, joka oli täynnä myrkyllistä aluskasvillisuutta ja mutkittelevia puujättiläisiä. Se oli suhteellisen helppokulkuista. Metsä oli yllättävän valoisa, puut päästivät paljon valoa läpi. Ne olivat ilmeisesti istutettu hakkuualueen päälle. Matorosta oli hienoa, että joku huolehti ympäristöstään. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi parempi paikka.

    Vaellus ei ollut pitkä, ennen kuin Toa saapui viidakon laitaan ja kohtasi puurakennuksia. Missään ei näkynyt ketään. Alue oli selvästi jonkinlaista varastotilaa. Matoro huomasi tikkaat katolle, ja päätti kavuta katsomaan tarkempaa suuntaa kohti satamaa. Hän yllättyi itsekin miten nopeasti hän onnistui kiipeämään tikkaita käsipuolena.

    Varastorakennuksen loivalla katolla maatessaan Matoro sulki silmänsä ja keskittyi kiikariinsa. Hän arvioi matkan satamaan kuudeksi kilometriksi. Välissä oli lukuisia rakennuksia. Koillisessa oli tie, jota pitkin Klaanilaiset olivat tulleet Katedraalille. Kiikarilla hän näki myös BKS Hildemarin, joka seisoi hiljaa satamassa. Oli hiljaista. Satamassa ei näkynyt ketään.

    * * *

    Kuusi kilometriä.

    Ei, se ei ole pitkä matka hyväkuntoiselle Toalle. Mutta entä kaupunkiympäristössä vihollisen maaperällä, eikä edes parhaassa mahdollisessa kunnossa?

    Se kuusi kilometriä tuntui hyvin pitkältä. Matoro kulki mahdollisimman varovasti, sillä hän ei halunnut paljastua. Vielä vähemmän hän halusi taistelua matoranien kanssa, eivätkä soturimunkit todennäköisesti keskustele paljoakaan henkilöiden kanssa, jotka ovat räjäyttäneet pyhän rakennuksen ja kaapanneet uskonnollisen johtajan. Matoro kirosi mielessään Abzumoa, kuten oli tehnyt monesti aiemmin, ja todennäköisesti tulisi tekemään vielä jatkossakin.

    Jään Toa oli satamassa. Oikeammin satamahalleissa itse laiturien oikealla puolella. Hänen piilopaikastaan, satamahallin seinän vieressä olevista laatikoiden kasasta, näki hyvin laivalle. Hildemarin kansi oli tyhjä, eikä laivalla ollut valoja. Alkoi olla hämärää. Himmeä kuunsirppi hohti jossain taivaalla.

    Pikainen vilkaisu ympäristöön, ja Matoro totesi, ettei ympäristössä ollut ketään. Hän nousi piilopaikastaan ja valmistautui syöksymään laiturille. Hän jähmettyi, kun hän kuuli oven käyvän. Se tuli laivalta. Matoranin kokoinen olento käveli komentosillalta lyhty kädessään.

    ”Seis! Kuka siellä?!” kuului huuto. Matoro tajusi, ettei matoran ollut miehistön jäseniä. Lyhdyn kajossa hän erotti matoranin harmaan naamion olevan täynnä kaiverruksia.
    Kuuluisilla reflekseillään Matoro päätti aikailematta syöksyä eteenpäin, veteen. Kuului loiskahdus hänen sukeltaessaan virtaviivaisessa asennossa kylmään meriveteen. Ylhäältä kuului juoksuaskelia. Toa ui Hildemarin kyljen äärelle ja haukkasi happea pinnalta. Useita matoraneja oli laiturilla katselemassa veteen. Parilla matoranilla oli jonkinnäköisiä ampuma-aseita.

    ”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?” Matoro kuiskasi itselleen ja sukelsi niin äänettömästi kuin pystyi. Hän nousi pintaan höyrylaivan takana ja mietti, miten kiipeäisi laivan kannelle. Se oli hetkiä, joina hän kirosi yksikätisyyttä. Hän kaipasi harppuunaansa.

    Pystysuora metallinen seinä. Miten kiivetä sitä yksikätisenä?
    Matoro pähkäili hetken, kunnes sai idean, joka oli kokeilemisen arvoinen. Toa latasi tynkäkäteensä pallon jään elementtivoimaa. Kaikessa hiljaisuudessa hän vapautti sen ja päästi sen osumaan kosteaan metalliin. Jäinen pallomainen uloke jäätyi välittömästi kiinni.

    Matoro ampui toisen. Kolmannen.

    Hän kurotti toimivalla kädellään ulokkeeseen, joka piti yllättävän hyvin. Jään elementtivoimat laajensivat uloketta pieneksi tasanteeksi, jonne Matoro sai vedettyä jalkansa. Toa tunsi voitonriemua.
    Toa toisti saman tempun seuraavan ulokkeen kohdalla. Ei mennyt kauaa, ennen kuin hän pystyi kurkistamaan kannelle. Hän veti päänsä välittömästi alas, kun huomasi useita matoraneja kannella ruuman luukun luona.

    Valo. Valo osui häneen. Kuului huuto ”Tuolla se on!” Matoro kirosi. Ääni tuli miltei hänen takaansa, valonheittimestä joka oli veneessä. Kaksi matorania olivat etsineet häntä veneellä, ilmeisesti olivat nyt löytäneet. Nuoli varsijousesta hipaisi Matoron olkapäätä Toan heittäytyessä laivaan laidan sisäpuolelle. Juoksuaskelia.

    Matoro pyysi mielessään anteeksi matoraneilta ja nousi kumarassa laivan takana olevan tasanteen varjoon. Hän latasi kumpaankin käteensä pallot jääenergiaa ja syöksyi suoraan kannelle johtavalle käytävälle, joka meni laivan kylkeä pitkin. Ennen kuin häntä kohti kiitäneet terin aseistautuneet soturimunkit ehtivät reagoida, Matoro vapautti jääenergian ja kovat kylmät pallot iskeytyivät matoraneihin räjähtäen niiden keskellä sinisiksi välähdyksiksi. Paineaallot murskasivat laidan ja heittivät useita munkkeja mereen muiden iskeytyessä seinään. Toa juoksi tyrmättyjen vihollisten läpi ja hän näki viimein lähietäisyydeltä kannen.

    Murtuneita laitoja. Ovet komentosillalle olivat kaatuneet. Lankkuja rikki. Erilaisia aseita, ilmeisesti Hain miehistöltä. Ei onneksi ruumiita.

    ”Mitä täällä on tapahtunut?” Matoro ihmetteli ääneen. Hän tajusi heti, että selvittää voisi myöhemminkin. Toa latasi käsiinsä sinisenä hohkaavan pallon ja ampui sen laituriin. Puinen rakennelma murskaantui laudanpätkiksi veteen jättäen jäljelle vain tukipylväät, jotka sojottivat vedestä. Laiva oli eristetty. Välittömästi tämän tehtyään sankarimme yritti vetää ruuman luukkua auki. Se oli lukossa. Lukittu sisäpuolelta. Miksi?

    Varsijousen nuolia iskeytyi kanteen. Matoro tajusi olevansa suoraan tulilinjalla keskellä avointa kantta. Hän heittäytyi hetkeksi kannen laidan taakse, niin ettei satamassa olleet ampujat nähneet häntä. Sitten hän veti ionikatanansa ja vyöstään ja käynnisti sen hehkuvan terän.

    Toa ryömi ruuman luukulle ja iski kannen luukun lukkoon katanansa. Lukko sälähti rikki. Alhaalla ruumasta kuului ääni. Matoro veti varovasti luukkua auki, ja meinasi saada iskun Hain aseesta. Aluksen Kapteeni sai kuitenkin pidätettyä iskuaan kun tajusi tulijan. Bloszar avasi välittömästi ruuman luukkua lisää ja Matoro pujahti sisään.

    ”Hei!” Matoro tervehti iloissaan. ”Mitä karzahnia täällä on tapahtunut?” hän kysyi ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.

    Ruuma oli tismalleen sellainen, mitä Matoro muisti. Metallinen, laatikoita seinän vierissä. Pyöreitä ikkunoita vesirajassa. Bloszarin suuri hopeinen hahmo seisoi lähimpänä ruuman luukkua. Hai oli tämän vieressä, ja Troopperi hieman syrjempänä matoraninen kanssa.

    Hai ja miehistö katsoivat Blozia, niin kuin hänen pitäisi selittää tilanne. Tulen Toa ei voinut muutakaan kuin alkaa selittämään.
    ”En tiedä paljoa itsekään. Näyttää siltä, että jostain syystä nuo munkit hyökkäsivät laivaamme. Ja onko syy kenties teidän?”

    Matoron kasvoilla kävi pienoinen hymy.
    ”No siis, yksi Makuta ikäänkuin räjäytti noiden pyhän rakennuksen ja kaappasi uskonnollisen johtajan. Sekä Sugan, Joyn ja Sadjen…” Matoron hymy oli hyytynyt viimeistään puolessa välissä lausetta. ”Se Makuta piti huolen, että Klaani sai tästä syyt niskoilleen…”

    ”Ja hän on sen mikä-lienee-liittouman jäseniä, jota Klaani vastustaa?” Hai keskeytti.

    ”Aye. Allianssi. Tavoitteli Sirua. Se on minulla turvassa”, Matoro kuittasi. Se, että Nimda oli edelleen tallessa, oli harvoja hyvin olevia asioita sinä päivänä.

    ”Hyvä. Mutta halusit siis tietää, mitä on tapahtunut? Minä kerron”, Bloszar istahti laatikon päälle ja alkoi puhua.

    ”Sain juuri uuden haarniskani valmiiksi, kunnes huomasin meteliä. Katsoin hyttini ikkunasta ja huomasin aseistautuneiden matoranien etsivän meitä. Päätin lähteä hytistä, mutta ne huomasivat minut. Samaan aikaan Hai saapui ja onnistui estämään heitä jäällä pariksi minuutiksi, jolloin me pääsimme karkuun”, Bloz otti vähän henkeä ja jatkoi: ”Hai johdatti minut tähän varastoon tuota samasta luukusta, josta sinäkin tulit. Täällä minua odotti Hain miehistö ja Troo. Torakkavieraamme pääsivät kaikessa melskeessä pakoon. Nyt mietimme, miten saisimme laivamme takaisin.”

    ”Taisin hoidella tyypit kannelta tänne tullessani. Laiva on meidän, mutta nuo tyypit tuolla yrittivät ampua laiturilta. Periaatteessa voimme mennä suoraan käynnistämään moottorin. Jutellaan enemmän sitten matkalla pois” Matoro ehdotti.

    ”Hetkonen. Onko sinulla siis Klaanin siru vai Ath-munkkien siru?” Hai kysyi.

    ”Ei täällä ollut mitään sirua. Se oli huijausta, koko homma Allianssin juoni. Minulla on Beeta turvassa”, Matoro selitti hieman kiihtyneesti ja kosketteli kylkipanssariaan, jonka takana tuo pieni metallikappale odotti.

    ”Hienoa. Olemme siis laivan ruumassa jumissa. Saarellinen matoraneja haluaa murhata meidät jonkun rakennuksen räjäyttämisestä. Osa meistä on vankina Rautasiivellä ja osa jonkun Makutan luona. Me emme saaneet sirua. Tiedättekö, tämä menee ihan hiton hyvin”, Troopperin oli pakko sarkaisesti kommentoida ruuman reunalta.’

    ”Miten me aiomme pelastaa kumppanimme?” Hai kysyi.

    Matoro huokaisi. ”Minä en tosiaan tiedä. Mutta nyt pitää lähteä, pitää saada laiva liikkeelle. Täräytetään sataman portit vaikka cordakeilla ja hankkiudutaan kauemmas miettimään…”

    ”Emme kai voi muuta. Mutta jos muut ovat tuolla Makutan seurassa, miten sinä pelastuit?” Bloz kysyi.

    ”Minä… en tiedä. Putosin palavan Katedraalin läpi. Joku, en tiedä mikä, pelasti minut sieltä. Sitten heräsin erään ystävällisen Athistin luota”, Matoro kertoi epävarmasti. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki Oraakkelista, kaikki Nimdasta, kaikki mitä hän oli tuon uskomattoman matoranin luona kokenut.
    Mutta hän piti lupauksensa.

    ”Hienoa”, Hai sanoi. ”Mutta nyt keskustelut seis. Hyvät naiset ja herrat, on aika vallata rakas Hildemarimme takaisin” Hai sanoi ja veti miekkansa esiin.

    * * *

    Klaanilaiset olivat jakaantuneet kolmeen osaan. Hai ja miehistö päättivät päästä laivan ohjauksiin, Matoro ja Troo kannelle ja Bloz kannen alapuolelle.

    Tulen Toalla olisi nyt hommia. Vahteja oli ainakin viisi laivan eri osissa, Bloz tiesi. Kaikki eivät olleet olleet kannella. Ei siinä mitään, mutta heidät piti hiljentää, ei vahingoittaa tai mitään, tai muuten munkit olisivat satavarmoja, että Klaanilaiset tuhosivat heidän rakennuksen.

    Onneksi Tulen Toan minitaskuissa oli runsas asearsenaali. Nyt hän otti yhden suosikkiaseistansa, joka aiheuttaisi kohteelleen shokin ja tajunnan menetyksen. Näin hän saisi osan munkeista pois, mutta ei kaikkia, koska asetta pystyi käyttämään vain kolme kertaa ja sitten vaadittiin jo latausta, mihin Blozilla ei ollut aikaa.

    Kaksi Matorania oli jo lähellä. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz oli jo tainnuttanut heidät aseellaan. Mutta oli vain yksi ammus ja kolme vihollista.

    Yksi vihollisista oli tulossa lähemmäs. Toa piiloutui varjoihin hetkeksi.

    Matoran-munkki oli ihmeissään. Miten ihmeessä kaksi hänen ”veljeään” oli tajuttomana maassa? Pian hänkin tunsi elektronisen iskun ja kaatui maahan.

    ”Anteeksi, mutta en voinut muutakaan”, Toa sanoi ja jatkoi matkaa.

    Hänen tuurillaan kaksi lisää vahtia olisi tullut tänne, mutta niin ei käynyt. Toa oli kiertänyt lähes koko laivan alaosan, ja pian vastaan tulikin kaksi keihästä kantavaa munkkia.

    Bloz käytti kivinuijaansa, otti kaksi pientä kiveä ja iski ne Matoranien takaraivoon. Molemmat kaatuivat ja Toa sitoi heidät hetken kuluttua

    Nyt ei ollut enää kannen alla Matoraneja. Nyt pitäisi vain mennä Hain luo ja ohjata laiva turvallisuuteen.

    * * *

    Samaan aikaan Matoro ja Troopperi olivat pulassa. Kannella ei ollut piilopaikkoja ja muutama vahti oli siellä. Jos he jäisivät kiinni, munkit voisivat kutsua lisävoimia ja sitten he vasta pulassa olisivatkin.

    Kaksiko huomasi pari venettä Hildemarin vieressä, eli vahteja oli tullut tänne lisää.

    Matoron pitäessä vahtia, ettei heitä yllätettäisi, Troo tutkiskeli paikkoja. Hän huomasi portin, joka esti laivaa lähtemästä.

    Milloin tuokin tuohon oli ilmestynyt… Troo ajatteli. Mutta he voisivat räjäyttää sen, kunnes pääsisivät liikkeelle. Tulen Toa oli palaamassa, kunnes pysähtyi nurkan taakse. Hän kurkisti varovasti ja näki Matoron taistelevan parin vahdin kanssa.

    Jään Toa oli alakynnessä, koska hän ei voinut käyttää viattomia Matoraneja vastaan voimiaan. Hänen piti miekkailla itsensä voittoon ja hänen harmiksi, munkit osasivat käyttää taitavasti keihäitään.

    Troo ampui samassa tulta Matoranien taakse. He hätkähtivät, jolloin Matoro ehti riisua heidät aseista ja hänen kumppaninsa tainnutti matoranit tottuneilla sormi-niskaan-otteilla. Kaksikko vei heidät munkkien veneille ja tiputtivat sinne. He huomasivat, että siellä oli jo viisi vahtia.

    * * *

    Hai ja Hildemarin miehistö olivat onnistuneet päihittämään kaksi viimeistä vahtia, jotka olivat olleet komentosillalla. Heidätkin oli sittemmin viety munkkien laivoille ja Klaanilaiset kokoontuivat ohjaamossa. Hai oli määrännyt kaksi matorania käynnistämään moottorit, jotta höyrylaiva voisi lähteä.

    ”Miten aiomme päästä täältä pois?” yksi Matoraneista kysyi. ”Tuota porttia on vaikea tuhota hiljaa.” Matoran osoitti jykevää rautaporttia joka oli asetettu sataman suulle.

    ”Muuten, missä on Troo?” Bloz kysyi.

    Kuului hervoton räjähdys. Kyllä, ääni tuli aluksen kannella olevasta suuresta Cordak-tykistä.

    ”Mikä ihme se oli?” yksi Matoraneista kysyi ja Klaanilaiset huomasivat metallinosia putoavan.

    ”Se oli Troo. Ja cordak-tykki. Nyt, liikettä, ennen kuin munkit saapuvat”, Matoro sanoi.

    Hildemar lähti pois saarelta pikaisesti. Troo saapui pian komentosillalle hymyillen. ”Hienoa, että tässä aluksessa on sentään kunnon aseistus”

    Höyrylaivan moottori lähti käyntiin ja savupatsas puski piipuista ulos. Hälinä satamassa kasvoi, mutta matoranit eivät voineet mitään BKS Hildemarille, joka ajoi ulos satamasta avoimelle merelle.

    Matoro oli hiljaa ja erillään muista. Miten he saisivat pelastettua loput Klaanilaiset? Mitä seuraavaksi tapahtuisi?

    Athistien saari, satama, hetkiä aiemmin

    Vihreää, tahmaista nestettä ei enää purskahdellut Ylikersantti 1034:n sormien välistä, mutta hänen lajitoverinsa sidottu kylki ei siltikään näyttänyt kovin siistiltä. Siteenä toimiva rosoreunainen pressunpala ei olisi luultavasti täyttänyt yhdenkään lääkintätorakan kriteereitä, mutta 1034 oli ollut pakko tehdä jotain Varakommodori 0899:n otettua osumaa munkkien keihäästä. Kaksi aseistamatonta torakkaa olivat olleet aivan liian helppo kohde, ja vaikka he olivatkin päässeet karkuun niin laivalta kuin Athisteiltakin, vaikutti tilanne sangen epätoivoiselta.

    Sinilakkinen torakka katseli ympärilleen sotkuisessa varastohallissa. Kaksi soutuvenettä roikkui katossa, ja yksi seinä oli täysin työkaluhyllyn peitossa. Rakennuksen sisäosasta oli suora yhteys merelle, ja liki puolet lattiapinta-alasta olikin allasta, joka oli suorassa yhdeydessä satama-altaaseen. Aikansa kuluksi torakat olivat kuitenkin jo penkoneet huonetta löytämättä juuri mitään hyödyllistä, he kun eivät olleet maalaamassa veneitä. Ainoa puolihyödyllinen verme oli hätärakettipistooli, mutta senkin hyöty jäisi liki olemattomaksi ennen torakoiden valvomia vesistöjä. Ylikersantti oli sitä paitsi kyseenalaistanut torakkajohdon valmiuden lähettää pelastusmiehistöä kahden Nazorakin tähden, mutta Varakommodori oli vakuuttanut, että heidät pelastettaisiin.

    Ulkoa kuului kolinaa, ja peltisten pariovien alta loisti soihdun hehku. Torakat terästivät kuuloaan.
    ”Entä tämä halli?” kuului ääni ulkoa.
    Nazorak-upseerit katsoivat toisiaan. Matoralaiset olivat toki vain Matoralaisia, mutta Ylikersantin jalka teki jo hänen kävelemisestään tuskaa, taistelemisesta puhumattakaan, ja Varakommodorin kylkivamma teki hänestä lähes taistelukyvyttömän. Yllättäen 0899 tarttui Ylikersanttia olkapäästä, ja katsoi tätä suoraan silmiin.
    ”Ojenna minulle putkenpala, nappaa hätärakettiase, irrota vene katosta ja pakene merelle”, hän sanoi sinilakille.
    ”…mutta…”
    ”Nyt.”

    Vähäsanaisen torakan jäätävä äänensävy sai Ylikersantin luopumaan kaikista vastalauseistaan, ja hän ojensikin noin metrin mittaisen prototeräsputken korkeampiarvoiselle kumppanilleen ja otti hätärakettiaseen käteensä. Painavia pariovia vedettiin jo auki.
    ”Mene.”
    ”Mu-”
    ”Mene.”

    Splosh vain kuului, kun 1034 vapautti toisen soutuveneistä katosta. Ovi oli jo miltei auki, ja Matoralaisten huudahduksista päätellen he tiesivät torakoiden piileskelevän siellä. Ylikersantti pudisti päätään, toinen jalka jo veneessä.
    ”En minä voi jättää sinua tänne. Ei se-”
    ”Mene.”
    ”Mutta mistä tämä jalouden puuska?”
    ”Ei-”

    Sillä sekunnilla athistit syöksähtivät sisään. Ylikersantti otti esiin airot veneen pohjalta ja kuuli oven luota kaikista tuntemistaan taisteluista lyhyimmän äänet. Teräs osui teräkseen.

    Ylikersantti laski airon veteen.

    Teräs upposi torakkaan.

    Ylikersantti työnsi airolla vauhtia altaan reunasta.

    Teräs vedettiin ulos torakasta.

    Ylikersantin vene lipui ulos hallista. Hän katsoi taakseen. Varakommodorin veltto ruumis kierähti veteen, ja yksi athisteista heitti keihään. 1034 painui matalaksi, vaikka ase ei edes lentänyt veneelle asti. Sinihattuinen torakka kaivoi toisenkin airon esiin, ja kiinnitti sen paikalleen. Laivastolaisena hän osasi kyllä soutaa, mutta nyt oli kiire. Nazorak tiesi koko sataman olevan athistien hallussa, joten hänen oli kova hoppu päästä merelle.

    Mutta mitä siellä? hän tuumi. Tämä vene ei takuulla ole merikelpoinen, enkä minä voi ryöstää itselleni alusta.

    Toistaiseksi satama oli rauhallinen, ja Ylikersantti käytti kaiken keskittymiskykynsä veneen liikuttamiseen. Hän ei saanut ajatella Varakommodoria, ei nyt. Eikä panikoida siitä, että hän oli yksin keskellä vihamielistä aluetta. Toinen jalka liikkumattomana. Ilman asetta tai kulkupeliä. Vailla tietoa sijainnista. Torakan silmät laajenivat kauhusta, kun hän ymmärsi tilanteensa.

    Ei, rauhoitu. Olet yhä elossa, eikä satamassa ole vie- mitä tuolla tapahtuu?

    BKS Hildemarin kannelta tipahteli Matoralaisia. Nazorak päätti käyttää tilannetta hyväkseen, ja souti korkean laiturin alle. Veden nuolemien pilareiden varaan nojaava rakennelma oli kyllin korkealla, jotta soutuvene ynnä yksi torakka mahtui alle. Hän liikkui mahdollisimman äänettömästi puurakennelman varjossa kohti satama-altaan reunaa, kunnes huomasi portin. Aivan epätoivoon asti ei sinihattuisen torakan mieli vielä vaipunut, mutta pako vaikutti kieltämättä vaikealta. Hän päätti kuitenkin tutkia asiaa tarkemmin ja souteli veneellä aivan satama-allasta ympäröivän aidan tuntumaan. Veneellä hän ei pääsisi pois, mutta aita koostui lähinnä puisista palkeista vedenpinnan alapuolelta, joten sen ali voisi uida helposti, vaikka ainoastaan yhdellä jalalla. Lisäksi kirjanpitäjätorakka muisti satama-altaan ulkopuolellakin olleen muutaman pienen veneen, eikä niitä ehkä vahdittaisikaan niin tarkasti.

    Ylikersantti kiinnitti lakkinsa varustevyöhönsä, veti syvään henkeä ja kiepsahti soutuveneensä reunan yli veden alle. Sukelluksissa hän kulki laiturin varjosta aidan tykö ja alitti esteensä. Toisella puolen hän uskaltautui nostamaan päänsä veden pinnan yläpuolelle. Toisen jalan liikkumattomuus häiritsi uimista, mutta laivastossa työskentelevä Nazorak sai kyllä itsensä liikkumaan eteenpäin.

    Paitsi että… hän mietti. Missä kaikki ne alukset ovat? Enh-
    ”Tuolla menee yksi!” kuului huuto jostain torakan yläpuolelta, aidan suunnilta. Baretti yhä vyöllään roikkuen hän sukelsi välittömästi upoksiin eikä katsonut taakseen polskiessaan loitommas satamasta.

    Mitä minä teen… hän ajatteli epätoivoissaan ja veti käsillään jatkuvasti vauhtia. 1034 ei tiennyt, mahdettiinko häntä ajaa takaa taikka ampua jollain, mutta hän ui vauhdilla, joka ylitti hänen aiemmat, molempijalkaiset nopeusennätyksensäkin.

    Vasta päästyään miltei sadan metrin päähän saaresta, nosti torakka taas päänsä pinnalle. Hän ei ollut helpottunut, hän oli kauhuissaan. Aallokko heitteli häntä suuntaan jos toiseenkin, eikä hänellä nyt varsinkaan ollut minkäänlaista kulkupeliä. Sisätöihin tottunut torakka ei edes tiennyt, jaksaisiko enää uida takaisin rantaan. Lisäksi Varakommodorin veltto ruumis oli molskahtanut veteen samalla, kun hän itse oli etsinyt airoja veneen pohjalta.

    Airoja veneen pohjalta, 1034 päivitteli. Airoja,

    Silloin räjähti.

    Nazorak katsahti äänen suuntaan. Se oli satama-altaan portti, ja pian ex-oviaukosta lipuikin esiin BKS Hildemar, vieläpä kirjanpitäjää kohti. Ylikersantti pohti vaihtojaan ja päätyi lopputulokseen, jonka hän tiesi jo valmiiksi sotivan kaikkea sitä vastaan, mihin hänet oli koulutettu. 1034 kaivoi esiin hätärakettipistoolin ja tähtäsi taivaalle.

    [spoil]Viestiä tekemässä mukana olivat myös Bate ja Snowie. Kiitoksia heille.[/spoil]

  • Profeetan polut: Profeetta

    Tie Nui-Korosta länteen, Bio-Klaanin saari

    Kepe ja Snowie astelivat hiekkaista tietä verkkaiseen tahtiin halki niityn. Nui-Koro jäi heidän taakseen. Nui-Koro, kaupunki jossa heidän seikkailuaan ei pitkään aikaan unohdettaisi.

    ”Kuulepa, Snowie”, Kepe aloitti.
    ”Hmm?” Snowie vastasi.
    ”Kaiva se kartta esiin.”
    ”Mikä kartta?”
    ”Saaren kartta. Meidän täytyy katsoa tarkistaa minne olemme menossa.”
    ”Minne me olemme menossa?”
    ”Ehm…odotas. Aivoni ovat kuin paksun puuron peitossa. On kuin matkamme alusta olisi jo vuosi. Tai ehkä yöunet ovat jääneet vähiin.”
    ”Aamullahan kippasin vahingossa sen puurolautasen päähäsi, hehe.”
    ”’Vahingossa’. No, antaa olla. Eli siis. Yksi Nimdan siruista on Verstaassa. Dox on kadonnut lopullisesti sen syövereihin. Me lähdimme Nui-Koroon etsimään tietoa tästä Nimdan sirusta…Zeetako se oli? Löysimme Nui-Koron kirjastosta tämän kirjan…”

    Kepe kaivoi repustaan kirjan, jonka he olivat ”lainanneet”.

    ”…Josta selvisi, että joku Profeetta-niminen heppu toi ’tovereineen’ Nimdan tälle saarelle kauan sitten. Heillä oli ilmeisesti jonkinlainen tukikohta saaren eteläosissa. Tuolloin perustetun Nui-Koron asukkaat näkivät etelässä muuantena yönä valonvälähdyksiä, Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna, kertoo teksti. Tämän jälkeen Profeetta katosi länteen. Ja tänne länteen me olemme nyt suuntaamassa, emmekö? Selvittämään, minne Nimda hänen mukanaan päätyi?”

    ”Huomasitko, että tuo kuulosti aivan siltä kuin joku olisi selittänyt vaikka jossain höpsössä jatkotarinassa jotain, mikä tapahtui aiemmin?”

    ”…Totta puhut, muuten. Mutta, nyt, se kartta.”

    ”Aah totta joo. Venaapas hetkinen.”

    Yö laskeutui saaren ylle, ja kaksikko joutui majoittautumaan telttaan maantien poskeen. Tällä suunnalla ei liiemmin majataloja ollut.

    He tutkailivat karttaa. Lännessä oli vain metsää ja suota. Ja lisää metsää.

    ”Jonnekin tuonne me siis nyt menemme?”
    ”Jepulis.”

    Verstas

    Dox seisoi keskellä valkeutta.

    Valkeudessa oli tahroja.

    Ne olivat ruumiita, verisiä ammusten ja panssareiden kappaleita, nokea räjähdyksistä.

    Siitä tuntui olevan yli vuosi kun hän oli saapunut tähän maailmaan. Ehkä siitä olikin. Ehkä enemmänkin. Ehkä ei; ehkä siitä oli vain pari päivää. Jos sitäkään.

    Hän kelasi läpi kaiken päässään.

    Verstas.

    Koti.

    Verstaassa hän oli ennen asunut. Ennen tätä. Kotoisassa, turvallisessa, lämpimässä ja hämärässä Verstaassa.

    Verstaassa Kepen kanssa. Iggyn kanssa.

    Sitten kaikki oli muuttunut. Äkkiarvaamatta. Vasten hänen tahtoaan. Ei, hän ei ollut tosiaankaan tahtonut sitä.

    Kaksittain, kätöset siniset.
    Kaksittain, kätöset siniset.

    Niitä oli kaksi.

    Hän muisti luotaimet jotka tunkeutuivat hänen ruumiiseensa. Vai oliko sellaisia ollut? Oliko Dox-parka vain kuvitellut ne?

    Hän oli vaeltanut Verstaassa. Taistellut Iggyn kanssa…päähineistä. Ihanista, suloisista, tyylikkäistä, miehekkäistä päähineistä. Aarteista.

    Mutta sitten portti aukesi.

    Portti valoon.

    Portti tälle äärettömälle tasangolle, jonne hän oli eksynyt. Jossa hän oli päiväkausia toivottomana ollut vankina. Mutta nyt hän tunsi olevansa kotona yhtä lailla täällä. Pitkän ajan kuluttua.

    Hän oli löytänyt Ristiretkeläiset. Ristiretkeläiset, nuo olennot yhtä eksyneet kuin hän itse. Mutta heitä oli monta. Yhdessä heillä oli parempi mahdollisuus löytää keino ulos.

    Vai oliko se Ristiretkeläisten päämäärä? Hän muisti näiden johtajan, Hopeiseksi mielessään nimeämänsä, sillä tämän kieltä hän ei tuntenut. Hopeisen kanssa he olivat taistelleet sieluttomien soturien armeijaa vastaan.

    Soturien silmissä oli palanut tuli. Tuli, sininen kuin Kätöset. Sininen kuin…Nimda.

    Nimda.

    Sitä kätöset olivat havitelleet. Muinaista salaisuutta, josta nyt niin kaukaisen Bio-Klaanin väki oli puhunut. Hän oli varmasti nähnyt Kätöset siniset monta kertaa kaukana horisontissa tai Ristiretkeläisten massan seassa. Vahtimassa. Odottamassa, että heidät johdettaisiin Nimdan luo.

    Oliko Nimda myös Hopeisen päämäärä? Siltä se lähestulkoon vaikutti. He olivat saapuneet kaupunkiin keskellä lakeutta. Valkoiseen, kuolleeseen kaupunkiin. Joka oli tuskin koskaan elänytkään. Vai oliko?

    Tuolloin Musta ritari oli taas ilmestynyt. Sieluttomien sotureiden armeija oli palannut. Siniset liekit paloivat mustassa massassa. Suuri taistelu.

    Suuri taistelu, joka oli raivonnut aivan viime hetkiin saakka. Tarkk’ampujan ja Keltaisen kanssa hän oli taistellut. Pimeyden voimia vastaan valkeudessa. Kontrasti.

    Valkeus oli tahrattu.

    Nyt hänen edessään oli temppeli.

    Helmiäisenharmaan taivaan pilvenriekaleet, kuin seinän kohdat, joista tapettia oli hangattu irti, kerääntyivät temppelin ylle.

    Temppeli oli suunnaton, keskellä kaupunkia. Oliko se aiemmin ollut siinä? Ainakaan Dox ei ollut huomannut sitä.

    Hopeinen ilmestyi rakennuksen nurkan takaa mukanaan puolisenkymmentä Ristiretkeläistä. Murjottua, runneltua, haavoittunutta ristiretkeläistä. Tappiotkin olivat olleet suuret.

    Mutta pimeyden armeija oli poissa. Tuhottu, murskattu, yhtenäisyyden voimalla. Yhtenäisyys, tuo matoranien kunnioittama hyve, oli tehnyt itsensä hyödylliseksi täälläkin.

    Punavalkoinen, pitkä ristiretkeläinen alkoi hoitaa haavoittuneita monilla, parantavaa valoa hohtavilla käsillään. Tämä nyökkäsi Hopeiselle. Hopeinen kääntyi Doxiin, Keltaiseen ja Tarkk’ampujaan päin.

    ” .”

    Musta ritari ja ehkä koko Nimda itse odotti heitä tässä temppelissä, joka suunnattoman portaikon laella jylhänä hallitsi maisemaa.

    He kiipesivät portaat ylös.

    ***

    Temppelin pylväiden ympäröimä oviaukko oli ainakin neljä syltä leveä ja kymmenen korkea. Sen toisella puolella oli sali, yhtä lailla pylväikköjen koristelema. Valkoisilla seinillä, katossa ja lattioissa oli maalauksia; maalauksia, joiden tekemiseen olisi matoran-kansalla kulunut vuosikymmen tai ehkäpä useampikin. Maalauksissa oli hahmoja, monenlaisia, kosmoksen eri kolkista, ja tapahtumia joiden merkitystä Dox ei edes yrittänyt pohtia. Kaiken keskipisteenä näytti kuitenkin olevan pieni, sinenhohtoinen kappale.

    Maalausten sanomat selkeytyivät mitä pidemmälle he kulkivat. Haarat kuroutuivat yhteen. Polut muuttuivat teiksi. Hallissa oli valoisaa lasisen katon ansiosta. Kirkkaana kuin päivä sanomat alkoivat erottua.

    Kuva Matoranista. Keltainen näytti selvästi ihmettelevän olentoa, jonka rakenne ei muistuttanut lainkaan hänen omaansa.

    Kuva monesta matoranista.

    Saari. Tarkk’ampuja ei näyttänyt koskaan ennen nähneen asiaa, joka olisi voitu määritellä saareksi.

    Saari, jolla oli ollut kylmä talvi. Poikkeuksellisen hyytävä. Asukasparkojen karja oli kuollut koleaan ilmaan ja halla oli vienyt sadot.

    Kansa oli nähnyt nälkää. Hopeinen näytti ymmärtävän kaiverrusten merkityksen.

    Tuolloin saarelle oli saapunut useiden tovereidensa kanssa pelastaja.
    Tämä pelastaja oli kantanut yllään mustaa kaapua. Hallussaan hänellä oli ollut sininen voima…Nimdan voima.

    Nimda.

    Kuva kylästä, jonka keskusta oli muuttunut savuavaksi, mustaksi kraateriksi. Siru, joka ilkkui haltijansa korvaan tämän kyvyttömyyttä hallita sen valtaisaa voimaa.

    Kuva välähdyksestä keskellä yötä. Välähdyksestä, salamoista jotka olivat sinkoutuneet taivaalle pelastajan tovereiden luota.

    Tämä pelastaja oli avannut portit helvettiin. Tai ei aivan; portin toisaalle. Portin aivan muualle kuin kuolevaisten maailmaan.

    Hän oli astunut tästä portista, eikä häntä enää koskaan nähty. Odottiko Doxia sama kohtalo?

    Doxin katse nousi lattiasta salin perälle. Näin teki myös Hopeisen, Keltaisen ja Tarkk’ampujan.

    Mustahaarniskainen soturi Nimdan tuli silmissään – Musta ritari – seisoi keskellä lattiaa. Hieman hänen takanaan oli vartioimansa koroke.

    Koroke, jonka päällä oli valtaistuin, hienoimmasta puusta veistetty ja punaisella sametilla päällystetty.

    Käteensä sillä istuessaan nojaili tämän maailman herra.

    Toisesta maailmasta tullut.

    Nimdan hallussaanpitäjä.

    Muinaisten saarelaisten pelastaja, heidän keskuudessaan suuri ja palvottu…

    …Profeetta.

    user posted image

    ***

    Jumalan valtaistuinsali

    Dox katseli tuota olentoa. Tuota olentoa, joka oli ehkä koko maailmankaikkeuden mahtavin voima.

    Profeetta ei näyttänyt huomaavan heitä. Hän istui valtaistuimellaan laiskan näköisenä. Hetken ajan hän näytti jopa haukottelevan, vaikka sitä ei olisi voinut varmasti tietää häntä ympäröivän, kaiken hämärtävän sameuden läpi. Profeetta piti yllään mustaa kaapua, jonka huppu peitti hänen kasvonsa. Hän oli kuin musta aave. Aave, joka hallitsi Nimdaa.

    Hitaasti Profeetta nosti käden, joka oli hänen leukaansa nojannut. Hän nosti etu- ja keskisormensa pystyyn. Mitä tuo mahtoi merkitä?

    Tuolloin Dox huomasi syyn.

    Hahmo piti sormiensa välissä pientä, valkoista, viattoman näköistä sirua, joka alkoi säteillä voimaa ja valoa sillä hetkellä kun hänen katseensa osui siihen.

    Tuolloin puhui synkkä ääni, vakava mutta rauhallinen.
    ”Tätä olette tulleet hakemaan. . N’the’nga. . Dox.”

    Kaikki neljä jännittyivät. Tuo olento tiesi, keitä he olivat.

    Profeetta napsautti sormiaan.

    Musta ritari liikahti. Siniset liekit syttyivät hänen silmiinsä.
    Juuri tuolla samalla hetkellä tapahtui muutakin. Hopeiden kurotti selkäänsä, ja kuin neste hänen käsiinsä tiivistyi hopeinen, pitkä, suora, sahalaitainen miekka, jota Dox ei ollut kuunaan aiemmin nähnyt. Sen valkoinen kädensija välkkyi Hopeisen sormien lomitse. Hopeinen syöksyi eteenpäin; kohti Profeettaa vai Nimdaa? Kumpaa? Vai molempia?

    Samassa silmänräpäyksessä Musta ritari vastasi. Tämän suuri, kultainen miekka kolahti yhteen Hopeisen terän kanssa. Tuli leiskui miekkojen kohdatessa. Dox ei ollut kuunaan nähnyt tavallisesti niin neutraalin Hopeisen osoittavan näin vahvoja tunteita. Vieläpä tunteita, jotka hänen maailmansa olennot pystyisivät tulkitsemaan. Tämä tunne oli viha. Viha Nimdaako kohtaan – vaiko Profeettaa? Siksi koska hänet oli viety omasta kotimaailmastaan, kuten Doxille oli tehty? Vai oliko Hopeisella pidempi historia Nimdan ja Profeetan kanssa?

    Mustan ritarin kasvoilta ei päinvastoin voinut lukea yhtään mitään. Se oli kuin patsas, kuin…nukke.

    Hopeinen veti miekkansa pois ja löi uudestaan eri kulmasta. Ritari torjui tämänkin iskun miekkaansa kaksin käsin pitäen, järkähtämättä. Hopeinen löi vielä kerran. Ritari kimmotti lyönnin sivuun ja huitaisi jättimäisellä miekallaan raskaasti Hopeista kohti. Hopeinen hypähti taaemmaksi, kohotti taas sapelinsa. Musta ritari ei ollut liikkunut askeltakaan suuntaan eikä toiseen.

    Ritari oli vain kuori, jolle oli annettu yksinkertainen äly ja tehtävä. Ja tämä tehtävä oli suojella Profeettaa – tai Nimdaa? Oliko Ritari Profeetan oma luomus, vai Nimdan vartija?

    Hopeinen löi vielä kerran. Ritari piti miekkaansa enää yhdellä kädellä. Hopeinen tajusi tilanteen toivottomaksi. Tämän vankkumattoman linnakkeen läpi ei kuljettaisi.

    Siispä hän vaihtoi taktiikkaa. Hän loikkasi Ritarin vasemmalle puolelle yrittäen kiertää tämän. Musta ritari kääntyi – yhä jalkojaan liikauttamatta – ja kohotti miekkansa lappeen Hopeisen tielle. Hopeinen oli kuitenkin varautunut tähän. Hän loikkasi, hänen vasen jalkansa tömähti miekan lappeeseen. Tukevalta miekalta hän ponnahti ketterästi Mustan ritarin ylle ja tähtäsi ilmassa lyönnin tämän kaulaan; tähdäten pudottamaan harteilta pään, jota oli jo aiemmin kantanut kauan mukanaan. Ritari kuitenkin reagoi nopeammin kuin tuon panssarin ruumiillistuman olisi voinut olettaa tekevän. Se heilautti miekkakättään ilmaan. Painovoiman kutsuessa Hopeista alas hänen miekkansa tavoitti Ritarin kypärän silmikon, raastaen siitä kipinöitä. Samalla hetkellä Ritarin miekka matkusti läpi Hopeisen molempien ranteiden.

    Profeetta hymyili. Vaikka sitä ei voinutkaan nähdä, jossain tuon pirullisen olennon syvyyksissä joku nauroi vahingoniloisesti. Myös Nimdan siru nauroi.

  • Profeetan polku: Kaartin kunniajäsenet

    Nui-Koro, tori

    Mukulakivinen aukio kylpi kaikissa sateenkaaren väreissä, kun kaupungin kirjavat asukit tungeksivat sen keskellä olevan, vanhan puulavan ympäristössä. Torin laidalla vanhan kivisen kellotornin vanha viisari jyskytti menemään jossain puolenpäivän kieppeillä. Ja aurinko paistoi.

    Pormestari mulkoili puisella korokkeella komeilevia sankareita hyvin, hyvin vihaisesti. Jalkapuusta käsin. Kepe, Snowie ja Harkel sen sijaan olivat yhtä hymyä, ja Suflerykin näytti iloiselta. Tilapäisesti kaupungissa korkeinta valtaa käyttävä Nui-Korolainen, parlamentin puheenjohtajana toimiva Ga-Matoran, kiinnitti juuri pronssisilla, Hahnah-rapukaiverruksilla koristelluilla rintamerkeillä nelikon harteille tummansinisiä, lyhyitä viittoja. Harkelin ja Sufleryn kanssa Ga-Matoranilla ei ollut mitään ongelmia, mutta Klaanilaiset olivat kiusallisen pitkiä viitan tyylikkäälle ripustamiselle. Pian paikalle kuitenkin saatiin laatikko, ja työ jatkui. Klaanilaiset kumarsivat kiitollisina, vaikka Kepen mielestä Snowien ele muistutti hieman liikaa niiausta.

    Lopulta viimeinenkin hakanen kliksahti kohdalleen ja Ga-Matoran astui loitommas. Siitä hän käveli ryhdikkäästi takaisin tummaan, kiiltävästä puusta valmistettuun puhujanpönttöön, jonka ulkokuoressa komeili sama rapukaiverrus. Samasta pöntöstä käsin hän oli hetki sitten lukenut pormestarille jaetut syytökset. Asiat tulisivat kuulemma muuttumaan Nui-Korossa. Uudet vaalit pidettäisiin pikimmiten ja välit Bio-Klaanin väen kanssa koetettaisiin saada tervehenkisemmiksi. Vaikeat ajat tulisivat vaatimaan kahden saaren suurimman asutuskeskuksen saumatonta yhteistyötä. Lisäksi hän oli hehkuttanut klaanilaiskaksikon, viiksekkään komissaarion sekä ujon poliisilaitoksen sihteerin panosta asiaan.

    ”Ja nyt nämä neljä sankaria”, Ga-Matoran jatkoi juhlapuhettaan. ”Ovat virallisesti Nui-Koron Kaartin virallisia kunniajäseniä!”

    Hetken väkijoukko hurrasi, mutta sitten puheenjohtaja kumartui taas mikrofonin ääreen.

    ”…paitsi että herra Harkel ja neiti Suflery kuuluvat jo kaartiin, joten he ovat kai sitten sekä tavallisia jäseniä että kunniajäseniä.”

    Lisää aplodeja, tällä kertaa melko vaisuja.

    ”No ihan sama, nyt heillä on kiiltävämmät mitalit.”

    Raikuvat suosionosoitukset.

    Seuraavaksi Ga-Matoran kutsui Harkelin vielä kertomaan yksityiskohtaista kuvausta rikoksen selvittämisestä ja esittelemään mahtavia naamakarvojaan.

    ”Snowie”, Kepe supatti vieressään seisovalle toverilleen.
    ”Hm?” Valkoinen klaanilainen käännähti tiedemiestä kohti.
    ”Meidän täytyisi lähteä.”
    ”Näinkö luulet?”
    ”Tiedän. Minuun otettiin yhteyttä Klaanista sillä aikaa, kun poliisit syynäsivät kasaamaamme todistusaineistoa. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä kaikkea kotona on tapahtunut, mutta meidän kannattaisi suoritua tästä keikasta mahdollisimman pikaisesti.”

    Kaksikko suuntasi lavalta alas puisia portaita pitkin, ja väkijoukon keskeltä raivauduttuaan Snowie ja Kepe kulkeuttivat itsensä hieman syrjemmälle. Harkelin jatkaessa puhettaan ja suuren yleisön katseiden kohdistuessa niille suunnille oli kahden klaanilaisen helppoa suunnata askelensa kohti majataloa. Iloisen ryhmähengen pariin kumpikin olisi jäänyt kernaasti, mutta nukkumatta jäänyt yö sekä Nimda-uskonnon salojen selvittäminen ajoi kaksikkoa kohti lepoa ja matkan jatkamista.

    Torin laidalla kumpikin vielä vilkaisi taakseen. Puulavalla Suflery näytti poikkeuksellisen eksyneeltä, kuin jotain katseellaan etsiväiseltä, ja Harkel loisti mikrofonin ääressä, viikset tuulessa liehuen.

  • Meixez, Calibus… ja Harkelin kämppä

    Bio-Klaanin saari, länsirannikko

    Tummanpunainen ja solakka hahmo kiisi läpi meriveden. Sen voimakas häntä auttoi sen uskomattomiin nopeuksiin ja virtaviivainen pää halkoi vettä tehokkaasti. Yllättäen tämä torpedon lailla kiitävä matelija käänsi kurssinsa ylöspäin ja halkaisi veden pinnan. Se pääsi meren aallokosta yhdellä loikalla rantaan.

    Nuori, hoikka Zyglak katsoi laskeutumispaikkaansa. Saaren länsirannikon tuuheat metsäosat sopivat naaraan tarkoituksiin hyvin. Se tarkkaili ympäristöään varovaisesti. Metsän oman puheen lisäksi mitään ei kuulunut.

    Lehu, se ajatteli mielessään. Matoranin kieltä.

    Lisko oli mielissään siitä, ettei sitä seurattu. Vaikka Skakdit pitivät mahdollisimman tarkkaa kirjaa Zyglakien tulemisista ja menemisistä, menettivät palkkasoturit täysin liskolajin hallinnan, kun oli kyse merestä. Skakdit eivät voineet estää Zyglakeja hakemasta merestä kalaa, eivätkä liioin voineet tietää, mihin liskot todellisuudessa menivät.

    Enkä minä pidä tarkkailtavana olemisesta, tummanpunainen Zyglak ajatteli. Hän oli tullut taas tänne metsän rauhaan. Teräväkyntisten jalkojen askeleet johtivat samalle aukiolle kuin aina ennenkin. Muutama veitsi ja keihäs odottivat onton puun sisässä, valmiina harjoituksiin.

    Rasahdus.

    Nuori naaras seisahtui niille sijoilleen. Zyglak otti hiljaa vasemmalla kädellään käyrän heittoveitsen käteensä ja terästi kaikkia aistejaan. Hän tarkkaili ympäristöään niin keskittyneenä kuin kykeni. Yksittäisiä kellertäviä ja oransseja lehtiä putoili hiljalleen ilman halki ja kultaiset heinät huojuivat tuulessa. Mutta ei mitään rasahtavaa.

    Paitsi-

    Zyglak otti muutaman nopean askelen ja loikkasi. Ilmalennon aikana hän ehti kuitenkin havaita tehneensä niinkutsuttua hätävarjelun liioittelua, sillä rasahtelija oli toinen Zyglak. Päkts-muks.

    ”Auuutsh!” päästi naaraan hypyn kohteeksi päätynyt lisko suustaan. ”Mei, mitä sinä teet.”
    ”Hm. Ei kannata hiippailla varjoista selustaani”, nuori ja tummanpunainen törmäyksen osapuoli totesi noustessaan taas jaloilleen. ”Sitä paitsi mitä sinä edes teet täällä?”
    Toinenkin Zyglak, nuori hänkin, väriltään sinivihreä ja sukupuoleltaan mies, nousi myös seisomaan. ”Minun piti varmistaa, kuka sinä olet, ennen kuin tulen esiin. Mei, tiedät, ettet saa karata tällä lailla.”

    Mei kääntyi toista matelijaa kohti. ”En minä kestä sitä paikkaa. Tiedät hyvin, mitä tarkoitan.”

    Hän tiesi hyvin, mitä Mei tarkoitti.

    Bio-Klaanin saaren pohjoisosat, Allianssin luolatukikohta

    Ruosteisen raudan värinen ja hajuinen, raskaasti haarniskoitu Skakdi-soturi repäisi seinällä roikkuneen, Zyglakien muinaista merijumaluutta esittäneen kivitaulun alas ja ripusti tilalle suurpiirteisesti piirretyn kartan. Sitten hän iski seinään kiinni muutamalla suurella naulalla rikkinäisen Matoran-naamion. Skakdi otti muutaman askelen poispäin seinästä ja ihaili sisustusteknillistä ratkaisuaan. Kyseinen valtavan luolan kattoon rakennettu huone oli nyt viimeistä piirtoa myöten kokenyt todellisen muodonmuutoksen. Nyt sitä saattoi kutsua todelliseksi sotapäällikön saliksi, ja korkea-arvoinen raudanharmaa Skakdi istui hyvin tehdyn työn päätteeksi valtaistuimelleen. Hän vilkaisi alas lattiaan asennetusta, luuritilällä peitetystä luukusta.

    Hmph, hän tuumi mielessään tutkaillessaan katseellaan luuristikkoa. Tuon materiaali on vaihdatettava johonkin sivistyneempään. Kenties lähikylissä on vielä jotain irti revittävää.

    Suuren luolan maisema levittäytyi alla ja Skakdi virnisti rumaa hymyään niin, että koko hammasrivistö näkyi. Alhaalla, kivisen luolan purojen halkomalla pohjalla kaikki meni niinkuin pitikin. Zyglak-jonot kuljettivat Skakdien sotamateriaalia luolaan: miekkoja, keihäitä, kypäriä, kiväärejä, raskasta tykistöä. Muutama Skakdi tarkkaili työn laatua päällikön istuimistaan. Raudanharmaa Skakdi nousi omalta vastaavalta penkiltään, ja lähti kulkemaan huoneen nurkassa oleville askelmille. Se nousi ylöspäin, luolan katon sisään. Siitä pääsi kulkemaan tunnelia pitkin muihin valtavan pääluolan katossa roikkuviin rakennuksiin ja seinää pitkin myös pohjalle asti.

    Hetken kuluttua raudanharmaa Skakdi pääsikin strategiapalaverihuoneeseen. Luonnollinen luola, jonka keskellä oli ollut suuri lampi, kylpi aiemmin valokivien sinertävässä hehkussa. Nyt lampi oli peitetty laudoituksella ja valokivet korvattu osin soihuilla, osin hehkulampuilla. Kaikki tämä oli kuitenkin vain pientä, sillä todellinen muutos oli huoneen käyttäjissä. Zyglakit eivät enää päättäneet omista asioistaan, vaan se työ oli nyt Skakdien.

    Ja hyvä niin, sillä toisin kuin nuo skarrarin liskomiehet, me saamme hyödyllisiä asioita tehdyksi.

    Samaan aikaan Klaanin saaren itärannikolla Skakdien joukko-osasto poltti erään pienen Matoran-kylän viimeisenkin asumuksen matalaksi.

    [spoil]Ja sitten aivan toisaalle. Nämä osat eivät liity toisiinsa mitenkään, kunhan julkaisen samaan aikaan.[/spoil]

    Nui-Koro, pieni rakennus

    Lisää likaisia huonekaluja puski sisään Snowien aistien välityksellä, kun hän istui pubissa. Kepen ja Harkelin mentyä kabinettiin tekemään laskelmia lumiukko ja hento Suflery olivat jääneet kahden. Nyt oli jo aamuyö. He istuivat pienen pyöreän pöydän ääressä, jonka vahapintaiselle pöytäliinalle oli sulanut useampia kynttilöitä.
    ”Miksi”, keltainen Matoralainen aloitti vaisusti. ”Miksi sinä et mennyt kabinettiin?”

    Snowie käännähti natisevalla tuolillaan katsomaan keskustelukumppaniaan paremmin. Klaanilainen oli yllättynyt, sillä tämä oli ensimmäinen Snowien kuulema kerta, kun tämä neiti aloitti keskustelun.
    ”Katsos”, Snowie puhui mielestään hieman liian tietäväisellä äänellä. ”Ei minusta ole siellä mitään iloa. Poliisi ja tiedemies kasaavat todistusaineistoa veropetoksista, enhän minä sitä tajuaisi. Olisin vain tiellä. En minä oikeasti tahdo tungetella.”

    Sufleryn Suuren Kanohi Komaun takana hänen vihreät silmänsä muuttivat ilmettään. Snowie ei osannut sanoa, mihin suuntaan. Matoralainen kuitenkin jatkoi puhettaan.
    ”Et sinä nyt varsinaisesti tyhmältäkään vaikuta.”
    ”Heh”, lumiukko naurahti ja nousi seisomaan. ”En minä pidäkään itseäni tyhmänä. Mutta asiain laita on niin, että huomattavasti kyvyttömämpi käyttämään aivojani tällaisissa asioissa kuin vaikkapa tuo ystäväni takahuoneen puolella.” Puhuessaan Snowman käveli vähän matkan päässä sijaitsevalle nuhjuiselle, tummanvihreällä sohvalle ja istahti sille kasvot keskustelukumppaninstaan poispäin.

    ”Klaanilainen silti”, Suflery vastasi loitonneelle Snowielle. ”Tiedän kyllä, mitä porukkaa olette. Vaikka me Nui-Korolaiset esitämme mieluusti olevamme saaren ’vanhan kaupungin’ parempaa väkeä, suuri enemmistö ihailee teitä silti. Vanhan pääkaupungin status merkitsee vähän oikean sankaruuden rinnalla.”
    ”Mmmh. Tuota, en tiedä mikä esti sinua näkemästä minua ja Spinnykkää tuolla viiksikeisarin kämpillä, mutta emme varsinaisesti ole suuria sotureita. Klaanin tohelo-osasto, voisi jopa sanoa.” Lyhyen naurahduksen säestämä juttu jatkui. ”Vaikka hei, Kepe on silti loistava tiedemies. Ei hän esitäkään olevansa mitään muuta.”

    Suflery kurottautui hieman parempaan ryhtiin ja koetti nähdä selin kääntyneen keskustelukumppaninsa kasvoja.
    ”Entä sinä?” hän kysyi varovasti.
    ”Niin, siinäpä se. Minä ikään kuin olen mukana seikkailemassa, mutta siihen se usein jääkin.”

    Kabinetin puheensorina kuului asiallisena mutta epäselvänä muminana puuoven takaa. Kepe ja Harkel paiskivat selvästi töitä. Matoralainen oli hetken hiljaisuuden jälkeen juuri vastaamassa jotain, kun Snowie käänsi kasvonsa kohti Sufleryä. Lumiukon suupielet osoittivat ylöspäin, mutta Matoralainen ei osannut mieltää ilmettä hymyksi. Klaanilainen jatkoi puhettaan.
    ”Olen vähän pelkuri.”
    ”Hei, kai sinä kuitenkin-”
    ”Anteeksi keskeytys, mutta ei. Mitä minä osaan tehdä? Ainoa mainittava taitoni on piiloutuminen, oi kuinka sankarillista.”
    Suflery ei enää vastannut.
    ”Enkä väitä, että näkymättömissä oleminen olisi jotenkin kunniatonta. Minä tunsin kerran… Tapauksen, joka kohtasi uhat pääsääntöisesti selkäpuolelta, mutta oli… On silti urheimpia tuntemiani seikkailijoita. Ja hän on sentään Nazorak-karkuri.”

    Jälleen tauko. Pubin ulkopuolelta kuului aamuisella työmatkallaan kulkevien Matoralaisten ja parin muunkin lajin ääniä. Todistusaineiston parissa työskentely oli jatkunut läpi yön, ja pian aurinko nousisi.

    ”Ja parastahan tässä on ilman muuta se, että minä voisin oikeasti olla hyödyksi. Minä vain en ole.”
    Nyt oli Sufleryn vuoro liikkua huoneessa. Hän nousi tuoliltaan, ja käveli hitaasti kohti Snowien sohvaa. Lumiukko kuitenkin jatkoi: ”Ja.. Ja… Se ei ole vain sitä. Tein valintani. En ole paras heppu luokittelemaan näitä, mutta… Joku voisi sanoa, että puukotan Klaania selkään.”

    Lumiukon katseessa näkyi selkeää ahdistusta. Keltainen, hento Matoralainen istui Snowien vierelle ja katsoi tätä tukevahkoa klaanilaista silmiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, kun kabinetin ovi rämähti auki Kepen ja Harkelin saapuessa voitonriemuisesti paperinivohkaa kätösissään heilutellen huoneeseen, eikä Snowie saanut tietää, oliko Suflery ollut sanomassa hänelle jotain lohdullista tai syyllistävää.

  • Hildemar 23: Sielunhoitoa Sadjen kanssa

    BKS Hildemar

    Sadje käveli ulos hytistään kannelle raittiiseen ilmaan. Hän tarkasteli hämärässä taivaanrantaa, joka näkyi hieman vaaleampana kuin taivas yllä. Sitten hän huomasi Matoron, joka seisoi hänestä muutaman metrin päässä.
    ”Miten menee?” Sadje sanoi yrittäen kuulostaa rennolta. Matoro huomasi hänet vasta, kun hän alkoi puhua, ja soi hänelle vilkaisun.
    ”Mikäs tässä ollessa?” hän hymähti ja suuntasi katseensa takaisin merelle.
    ”Killjoy vaikuttaa kovin masentuneelta”, Sadje huokaisi. Matoro nyökkäsi.
    ”En voi väittää tuntevani häntä kovin hyvin, mutta taitaa ottaa Rukin menetyksen hyvin vakavasti. Ja hän on raivoissaan panttivangeille.”
    ”Näin minäkin ymmärsin. Menetitkö sinä ketään rakasta sinne laivalle?”
    ”En tuntenut heitä kovin hyvin”, Matoro sanoi ja käänsi katseensa laivan kanteen. Siitä se lähti harhailemaan pitkin kannen irtaimistoa ja kajuutan seiniä. Sadje nyökkäsi hitaasti katsellen merelle. Sitten, kuin sanattomasta sopimuksesta, he etsivät paikan, josta löytyi kaksi tuolia ja niiden väliin pöytä.

    Kun he olivat istuutuneet puisille tuoleille, jotka olivat hienoa kaiverruskäsityötä – tai näin Matoro ainakin uskoi, Sadje kysyi: ”Anteeksi, jos vaivaan, mutta keitä ystäväpiirisi kuuluu?”
    Matoro mietti hetken.
    ”Umbra on paras ystäväni Klaanista… Olemme tunteneet niin pitkään. Moderaattori Bladevezon on myös ystäväni. Ja Summerganon… voisihan tätä listaa jatkaa vielä, melkein kaikki klaanilaiset ovat kavereita keskenään.”
    ”Teillä tuntuu olevan tiivis ryhmä. Onko Killjoyn kaltaisia… yksinäisiä susia enemmänkin?”
    ”Ei juurikaan. Killjoy tuntuu olevan yksi harvoista, Ämkoon lisäksi. En juurikaan tiedä, miten Joy päätyi Klaaniin, mutta minusta näyttää siltä, että hänellä on aivan omia Klaanista riippumattomia tavoitteita…”
    Sadje hymisi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia suurista ryhmistä. Athistit ovat usein kiihkomielisiä, kun minä yritän pysyä rauhallisena.”
    Hetken ajan he molemmat tuijottelivat jonnekin aivan muualle kuin toisiinsa. Matoro mietti, mitä Sadje mahtoi ajatella, kunnes tämä sitten paljasti sen: ”Olen aina ollut hieman oman tieni kulkija. Siksi minulle annetaan tällaisia tehtäviä.”
    Matoro ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten hän pysyi vaiti odottaen toisen seuraavia sanoja. Hän tuijotteli heidän välissään seisovaa pöytää, johon kaiverrettu pieni hymynaama töllötti suoraan Matoroa silmiin, tai siltä hänestä tuntui. Pöytään oli myös kaiverrettu useita muitakin asioita, kuten sanat ”Taipu oli täällä” ja sydän, jonka sisälle oli kaiverrettu kahden ilmeisesti rakastavaisen nimi. Pöytä näytti hyvin kuluneelta eikä tuntunut kuuluvan yhteen tuolien kanssa. Lisäksi se oli, kuten Matoro oli huomannut, ollut merimiesten kovassa käytössä, mikä tuntui uskomattomalta, kun tuolit olivat niin hyvässä kunnossa. Hän päätti kysyä asiaa Hailta myöhemmin.

    ”Joskus tuntuu”, Sadje pohti hivellen leukaansa kädellään, ”kuin olisi vain pelinappula jossain isossa, sairaassa pelissä.”
    ”Minusta tuntuu joskus samalta kun ajattelee Klaania… ja Allianssia. Ja Nimdaa, koko tätä sotkua…” Matoro piti pienen tauon. ”Mutta niinhän sitä uskotaan, että Mata Nui ohjaa tätä kaikkea määräämillään Kohtaloilla. Se on tavallaan rohkaisevaa.”
    ”Mata Nui”, Sadje sanoi kaihoisasti. ”Niin. Siihen te kaikki uskotte. Olen miettinyt, mahtaako Mata Nui olla vain Ath toisella nimellä. Ja päinvastoin.”
    ”Olen kuullut monia satunnaisia asioita uskonnostanne, mutten varsinaisesti tiedä mitään sen ideologiasta. Haluatko hieman valaista minua siitä?” Matoro kysyi mielenkiinnon herätessä talviuniltaan. Sadje mietti hetken, ja Matoro valmistautui pitkään puheenvuoroon, jonka toivottavasti saisi.

    ”Me uskomme hyvään jumalaamme, joka antoi mielenvoimat mielenvoimain matoraneille. Vain jotkut naiset ovat saaneet sellaisen siunauksen, Ath yksin tietää miksi, mutta me miehetkin yritämme kovasti vahvistaa mieliämme – vaikka emme mielenvoimain matoraneja olekaan, jotta olisimme Hänen arvoisiaan. Meidän joukkoomme tulevat kaikki, jotka haluavat uskoa siihen, miten ruumis ei ole tärkeä – vaan mieli. Mieli on se, joka ajattelee. Mieli on se, joka tuntee. Ja mieli on tämän universumin mahtavin ase.”
    Viimeisestä lauseesta Matorolle tuli välittömästi mieleen Itroz ja tämän laboratoriossa kaikunut ääni: ”Mieli on tämän universumin vaarallisin ase.” Hän ei pitänyt yhtään siitä, että tämä makuta oli ollut joskus yhteyksissä Athisteihin. Se tuntui häiritsevältä, ja hän tiesi liian vähän.

    Sadje empi hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olen kuullut huhuja, että kerran eräs ga-matoran olisi saanut mielenvoimat käyttöönsä kokiessaan valaistumisen.”
    Mielessään Matoro pohti: Niin, ja ga-matoranithan ovat naisia. Mitähän on tapahtunut sukupuolten väliselle tasa-arvolle?
    Hänen rypisti otsaansa ja sulki silmänsä Itrozin vaivatessa häntä. Oliko makuta todella hänen päänsä sisällä tälläkin hetkellä? Hän ajatteli myös, mitä oli kuullut jääsaaren athisteista.
    ”Oletko kunnossa?” Sadje kysyi nähtyään Matoron synkentyneen ilmeen.
    ”Ei mitään, muistoja vain. Minulla on huonoja kokemuksia uskontonne äärisuuntauksesta”, Matoro vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta.
    ”Äärisuunta on se, mitä minäkin vieroksun. Mutta eniten minua raivostuttaa, että se makuta ja ne torakat tappoivat koko kylällisen kansamme jäseniä”, Sadje sanoi ja hänen äänensä kohosi hieman. Ilmeisesti hän ei huomannut asiaa itse, mutta Matorolta asia ei jäänyt huomaamatta. Hän kohotti kulmiaan.
    ”Hetkonen… tästä en ole kuullutkaan. Miten torakat tähän liittyvät?”
    Sadje näytti hieman yllättyneeltä. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti hieman monotoniselta ja tylsältä.
    ”Heidän valloittamallaan saarella sijaitsi yksi Nimdan siruista. Lähisaarella sijaitsevan kylämme jäsenet yrittivät hyökätä torakoiden tukikohtaan ja saivat kaikki surmansa. Se makuta oli siellä silloin, varmasti etsimässä sirua.” Sitten hänen äänensävynsä muuttui hieman: ”Ja kuulin, että siellä oli klaanilaisia myös.”
    Matoro muisti Ämkoon kertoneen hänelle tapauksesta Holvistoilla. Hän ja Snowie olivat olleet tehtävällä nazorakien miehittämällä viidakkosaarella.
    ”Hei, minä tunnen ne Klaanilaiset”, Matoro sanoi. ”Mutta tiedätkö sinä mitään siitä… olennosta, joka sirun sai?”

    Matoro katui heti sanojaan. Nuket palautuivat hänen mieleensä.
    ”Hmm, en kuullut siitä”, Sadje sanoi. ”Luulin, että se siru on teillä. Luulin, että se on siru, joka on mukanamme.”
    ”Ei, tämä siru on peräisin Ath-Korosta, josta Metsästäjät ryöstivät sen. Klaanilaiset epäonnistuivat viidakkosaaren sirun saamisessa, ja… jokin sai sen. Jokin olento, joka liittyy kiinteästi Nimdaan…”
    ”En ole… perehtynyt asiaan, joten en ole varma, mistä puhut. En edes tiedä, mikä siruista oli sillä saarella. Tiedän vain, että Epsilon on meidän saarellamme.”
    ”Minäkään en tiedä sen viidakkosaaren sirun nimeä, mutta… Deltan temppelissä oli niitä olentoja, jotka ryöstivät sen sirun viidakkosaarelta…”
    Sadje näytti mietteliäältä. Matoro toivoi hänen sanovan, että osasi sanoa jotakin nukeista, mutta toisaalta hän ei kuollakseenkaan halunnut ajatella niitä enempää.
    ”Hmm. Lupaan miettiä asiaa. Voinette kysyä siitä Mestarilta, kun pääsemme perille.”
    Matoro oli helpottunut. Hän nyökkäsi, muttei sanonut mitään; Deltan temppelin kauhukuvat pyörivät yhä hänen päässään. Sadje näytti siltä, kuin aikoisi lähteä paikalta.
    ”Olen kiitollinen, että jaksoit kuunnella, mitä minulla oli sanottavani. Mutta vielä yksi asia minua vaivaa teidän Klaanissanne…”
    Matoro ei vastannut mitään, osoitti vain odottavan katseensa Sadjelle, joka hieroi käsiään vaivautuneena yhteen. Sitten hän sai kakistettua sanottavansa ulos:
    ”Minä olen kohdannut makutoja. Olen nähnyt heidän kauheutensa. Ja Abzumo. Hän on hirviö. Miten ihmeessä, sitä minä en käsitä, miten ihmeessä te pystytte tekemään yhteistyötä Makuta Nuin kanssa?”

    Matoro yllättyi kysymyksestä täysin. Hän ei olisi odottanut Sadjen kyseenalaistavan yhdenkään Klaanin jäsenen arvoa tai luotettavuutta, mutta toisaalta hänellehän oli kerrottu mahdollisesta petturista. Oli luonnollista epäillä.
    ”Makuta Nui on… omalaatuinen”, Matoro sai sanotuksi. Hän mietti seuraavia sanojaan vielä hetken, ennen kuin jatkoi. ”Ei hän ole kuin makutat yleensä, vaikka esittääkin niin pahaa. Minulle on ihan sama mihin lajiin ystäväni kuuluvat, jos he vain ovat hyviä tyyppejä. Manu on.”
    ”Mmm, niin. Kaikki ei aina ole, miltä näyttää”, Sadje hymisi. ”Kiitos vastauksestasi. Siirryn nyt mietiskelemään hyttiini, kunnes saavumme perille, minkä olettaisin tapahtuvan jo aika pian.”
    ”Kiitos itsellesi”, Matoro vastasi ja katseli, kuinka matoran kipitti pois näkyvistä. Matoron silmät temppuilivat hämärässä, ja Sadjen varjo näytti olevan yhä paikalla. Toa-sankari hieroi ainoalla kädellään silmäänsä, ja sen jälkeen räpsytteli voimakkaasti. Varjon kohdalla käveli nyt Summerganon, joka näytti hieman haikealta. Sugan marssittua suunnilleen samalle paikalle, jossa Sadje oli aloittanut heidän keskustelunsa, hän päätti mennä juttelemaan tämän kanssa ja loi viimeiset silmäyksensä suuntaan, johon Sadje oli kävellyt.

    [spoil]Matoro kirjoitti omat replansa, joten kiitoksia hänelle. Ilmoittakaa, jos tässä on epäloogisuuksia tuon äskeisen pätkän jälkeen.[/spoil]