Klaanon

Avainsana: Nazorakit

  • Snatchereita

    Klaanin saari – Maantie 2

    Vuosia samaa reittiä kulkeneet kuljetusvaunut olivat jättäneet pysyvät urat Klaanin teihin. Oli jo päivä ja silloin nuo tiet olivat yleensä tyhjiä, kauppiaiden saapuessa aikaisin aamulla ja lähtien vasta iltahämärissä. Päivä oli tyyni ja pieni tienvarteen jäänyt risupallo lepäsi täysin paikallaan.

    Vähitellen hiljaisuuteen sekoittui ääntä, kaukaista pientä ääntä. Pikku hiljaa tuo ääni alkoi voimistumaan ja tarkkasilmäinen olisi kyennyt erottamaan kaksi pientä pistettä horisontissa. Kaksi pientä, ääntä päästelevää pistettä…

    …jotka kuitenkin liikkuivat niin nopeasti, että ne lähestyivät risupallon pistettä käsittämättömällä vauhdilla ja kulkiessaan ohi, pelkkä kohteiden vauhti REPI RISUPALLON KAPPALEIKSI!

    ”Joo, hauska tarina Creedy, mutta jos keskittyisit pitämään kiinni, sen sijaan että huudat siellä kurkku suorana.”

    Killjoy ja Saraji kiisivät Klaanin logoilla varustetuilla vuokratuilla moottoripyörillä niin lujaa, kuin laitteista irtosi. Maantie pölysi kaksikon kaahatessa arviolta noin kuusi kertaa lujempaa, kuin olisi kuulunut. Käsittämättömästä vauhdista huolimatta, Sarajista tiukasti kiinni pitelevä, takaistuimella istuva Creedy, onnistui lörpöttämään koko senhetkisen matkan ajan. Edellä ajava Killjoy oli vain tyytyväinen siihen, että Saraji toimi hänen sijaiskärsijänään.

    Joyn pinkki puku oli sidottu köysin hänen selkäänsä rujosti köydellä pakattuun isoon lakanaan. Creedy oli lähdön hetkellä heittänyt hänen itsensä mielestä nasevan kommentin siitä, kuinka näytti, että Killjoyn selkään olisi kasvanut valtava sieni. Joy kosti sähköiskulla. Creedy päätti, ettei tekisi enää sieni-aiheisia vitsejä… matka jatkui.

    Kaja-Wahi, minuutteja myöhemmin

    Tie alkoi hetki hetkeltä muuttumaan epätasaisemmaksi ja prätkähirmut joutuivat hidastamaan vauhtiaan. Ei kuitenkaan aikaakaan, kun jähmettynyt laava katkaisi reitin ja kolmikko joutui jatkamaan pienen mäen yli jalan. Killjoyn mökki (tai mitä siitä oli jäljellä) olisi aivan tuon mäen takana.

    Saraji asteli nyt joukon edellä, Killjoyn laahustaessa viimeisenä painolastinsa kanssa. Joy ja Creedy kuitenkin pysähtyivät kuullessaan pienen sihahduksen. Saraji oli harpannut nopeudellaan kauas kaksikon edelle. Matoran lähti juoksemaan tämän perään, jättäen Killjoyn nyt miltei yksin. Metsästäjä hymähti ja kiristi itsekin vauhtiaan, vaikkakin tietäen, ettei heillä ollut kiire. Sarajin kiiruhtaminen selvisi kuitenkin pikemmin kuin Killjoy odotti ja päästyään miltei mäen harjalle, Vahki ilmestyi Joyn viereen, työnsi tämän maahan ja kamppasi Creedyn tämän jalastaan maahan.

    ”Seis, älkää näyttäytykö!” Creedy loi kysyvän katseen Sarajiin, joka lähti ryömimään viimeisiä metrejä mäen harjalle, viittoen muita tekemään saman. Killjoy ei ollut uskoa näkyä, joka mäen harjalta avautui.

    Noin parikymmentä Nazorakia oli pystyttänyt leirin aivan Killjoyn tuhoutuneen mökin ympärille. Jokainen torakka oli aseistautunut ja juokkion keskellä hääräsi kaksi haarniskoitunutta Pimeyden Metsästäjää, jotka selkeästi käskyttivät muutamaa Torakkaa kaivuupuuhissa.

    ”Snatchereita”, Killjoy kuiskasi, ”Metsästäjien ryöstöyksikköjä, mahtavat etsiä jotain todella tärkeää…” Creedy katsoi alas kauhuissaan, luoden kysyvän katseen kahteen muuhun: ”Mitäs nyt tehdään? Saraji on ainoa taistelukuntoinen. Emme ikinä saa sinua tuonne sisään huomaamatta”, Matoran murehti ja nyökytteli kohti Killjoyta.

    Joy ei kuitenkaan ehtinyt kuunnella, sillä tämä oli uppoutunut elemäiseen keskusteluun Sarajin kanssa. Tämä päättyi lopulta siihen, että Raj virnisti ja nyökkäsi Creedyä tulemaan perässään takaisin moottoripyörille. ”Meillä on pienoinen suunnitelma.”

    Killjoyn (entinen) mökki, sen nykyiset rauniot ja sen ympärille tehty Nazorak-outpost, kera kaksi Pimeyden Metsästäjää, joiden läsnäolo ei selvästikään miellytä kaikkia

    4443 kiisteli toisen hopeahaarniskaisen Metsästäjän kanssa. Nazorak-tiimi oli saapunut alueelle vain hieman Creedyn räjähtävän paon jälkeen. Heidän huonoksi onnekseen, kaksi Pimeyden Metsästäjää saapui tunnissa paikalle väätien aluetta itselleen.

    Koko leiriytynyt tiimi oli täynnä alokkaita ja vielä koulutuksessa olevia sotilaita, joten 4443 oli ottanut paikalla johdon. Hän teki sopimuksen Metsästäjien kanssa paikan jakamisesta, sillä Nazorakien tehtävä oli vain vartioida, Metsästäjät olivat taasen tulleet etsimään jotain. Tilanne oli kuitenkin kääntynyt rumaksi, kun toinen hopeisista Metsästäjistä oli ampunut yhden levänneistä Nazorakeista ja raskaasti aseistautunut kaksikko vaati nyt Nazoja työjuhdiksi kaivuussa. Torakkatiimin yhteyslaitteet ”mystisesti tuhoutuivat” edellisyönä ja tilanne oli heidän kannaltaan nyt tukala.

    ”Hei nyt ihan oikeasti, minä olen ihan tavallinen sotilas ja siitä huolimatta joudun johtamaan tätä roskasakkia. Ei ole reilua, että annatte minulle tällaista murhetta. Meillä on paljon teikäläisiä rivistöissä, ettekö te voisi vain-”

    ”Neuvottelu on turhaa. Kaivakaa, tai te kaikki kuolette.” Haarniskan takaa kuuluva Snatcherin mylvintä sai 4443:n kavahtamaan taaksepäin. Hiki kirposi tämän otsalle, tämä ei välttämättä päättyisi hyvin.

    Mutta aivan kuin joku olisi kuullut 4443:n ajatukset, sillä toinen haarniskoitu Metsästäjä juoksi paikalle viestin kanssa. ”Havaitsen kaksi liikkuvaa kohdetta, ovat tulossa kovaa vauhtia meitä koht-”
    Metsästäjän lause keskytyi moottorien mylvähdykseen, kun kaksi moottoripyörää sinkoutui kuin rampista, kun ne ajoivat kivikkoa pitkin mäen yli. Koko leiri pysähtyi hetkeksi, kun moottoriajoneuvot kiisivät mäkeä alas suoraan leiriin ja pysähtyivät äkisti muutamaa kymmentä metriä ennen kiistelevää parivaljakkoa.

    ”Hei tyypit, minä vähän veikkaan, että tuo mökinrämä ei kuulu teille. Meidän täytyy pyytää teitä poistumaan alueelta.” Snatcherit katsoivat hetken ilmestynyttä parivaljakkoa. ”Vahki ja Matoran…”

    Koko leiri purskahti nauruun. Saraji ja Creedy tuijottivat edessä mylvivää porukkaa hampaitaan kiristellen. ”Ikivanha Vahki ja Matoran, joka ei näytä edes pysyvän pyöränsä kyydissä. Mitä te oikein kuvittelette voivanne tehdä? Puhua nätisti paikan itsellenne? Tämä on Metsästäjien omaisuutta ja täällä on jotain, joka kuuluu meille.”

    Naurunremakka laantui vähitellen ja hiljaisuus laskeutui toisaan tuijottavien olentojen välille. Saraji hymyili. Salamannopeasti Vahki veti pistoolin pyöränsä uumenista ja ampui lähimpänä seisoneen Torakan. Tätä harhautusta hyväksi käyttäen, kaksikko kaasutti ja lähti pakenemaan huumaavalla vauhdilla paikalta.

    ”PERÄÄN IDIOOTIT!”

    Nazorakit seisoivat jähmettyneenä paikallaan, Metsästäjien levitellessä käsiään epätoivoisina. Lopulta neljän sotilaan hermot pettivät ja nämä juoksivat leirin reunamille, ottaen alleen Kanoka-kiekkojen avulla leijuvat kiiturit. Metsästäjät mulkaisivat kypäriensä takaa muuta joukkiota, nappasivat omat kiiturinsa ja kuusikko lähti paenneiden Sarajin ja Creedyn perään.

    4443 ja muut Nazorakit jäivät katsomaan, kun kahdeksan hahmoa hävisi lopulta horisontiin. 4443 ei olisi ikinä saanut sanoa sitä ääneen, mutta hän miltei toivoi, että Metsästäjät eivät saisi Klaanilaisia kiinni.

    Torakkatiimillä oli kuitenkin toinen ongelma, nimittäin kypäräpäinen punamusta Metsästäjä, joka oli välikohtauksen aikana livahtanut mökin raunoiden uumeniin ja sitä kautta aina kellariin asti.

  • Linnake viidakossa

    Veljeskunnan linnake

    Peelo katseli ympärilleen. Veljeskuntalainen, vihreähkö matoran oli johdattanut heidät kapeaa tunnelia pitkin huoneeseen, jota valaisi muutama soihtu. Kummallista siinä oli se, että soihdut näyttivät lahonneen, ja tuntui kuin ne olsiivat olleet siinä vuosisatoja. Silti ne jotenkin onnistuivat vielä palamaan harvinaisen kirkkaasti. Huonetta koristi pari tuolia ja muutama pöytä, joiden päälle oli levitetty papereita, joihin oli rustattu jotain.

    Peelo kääntyi katsomaan KooBeeta suhteellisen kiinnostuneen näköisesti. Häntä nauratti, mutta samalla ihmetytti KooBeen käytös, jolloin hän käänsi katseensa Gekkoon. Gekko näytti erittäin turhautuneelta KooBeehen, ja vaikutti erittäin mietteliäältä. Peelo oli jo kysymässä vaivasiko häntä jokin, mutta sama vihreähkö matoran avasi huoneen päässä sijaitsevän pölyisen oven, ja huikkasi joukkiolle ”Alkakaa tulla, ei tässä ole koko iltaa aikaa ihmetellä”. Peelo katsahti taakseen käytävälle, josta he saapuivat huoneeseen. Muut olivat jo ovella, kunnes Gekko kääntyi katsomaan taakseen, ja älähti ”Tule jo”.

    Peelo säpsähti hieman, ja kaivoi vyöltään esiin radiopuhelimen. Hän heitti sen Gekolle, ja Gekko nappasi sen ilmasta refleksinomaisesti. ”Mitä minä tällä?” hän kysyi, johon Peelo vastasi nopeasti ”Menen ulos vartioon. On parempi jos joku vahtii ettei niitä torakan pirulaisia änkeä niskaamme”. Gekko nyökkäsi, ja oli jo sulkemassa oven, kunnes hän tokaisi ”Sinä sitten tulet ehjänä takaisin”. Gekko riuhtaisi oven kiinni, ikään kuin yrittäen saada sitä tiukemmin kiinni.

    Peelo lähti astelemaan käytävää pitkin takaisin.

    Veljeskunnan Linnakkeen salaoven lähettyvillä

    Peelo pukkasi luukun olkapäällään auki, ja hypähti ylös. Hän tarkisti ettei lähistöllä ollut ketään, sulki luukun, ja peitti sen oksilla ja lehdillä. Tämän jälkeen hän katsahti ympärilleen, ja huomasi puun, jota pitkin näytti helpolta kiivetä. Hän asteli sen luokse, tarrautui alimpiin oksiin kiinni, ja alkoi kiivetä puun runkoa ylös. Hän saapui oksiston luo, ja istahti siihen. Hän poimi kiväärinsä selästään, asetti siihen 12 ammuksen lippaan, ja laittoi piipun päähän pitkähkön äänenvaimentimen, saaden aseen näyttämään entistä pidemmältä. ”Nyt eivät kuule mitään muuta kuin ystäviensä tuskistelut… jos ehtivät”, hän mietti itsekseen, ja syystä. Kivääri oli kuin jousipyssy, ja ammuttaessakin kuului vain pieni napahdus, jonka äänenvaimennin kadotti täysin. Kiväärin pitkähköön kylkeen oli maalattu tuulenpuuska, jonka päässä oli virnuileva pääkallo, ja tuulenpuuskan kuvan alle oli kirjoitettu pienellä, mutta tyylitellyllä tekstillä ”kuoleman puhallus”.

    Peelo asetti kiväärin olalleen, ja katsoi öistä taivasta. Sade peitti kirkkaana hohtavat tähdet, mutta pilvenreunojen välistä pilkisti kirkkaana hahkuva tähti sieltä täältä. Mietteliäänä hän katsahti alas, tarkistaen näkyykö ketään. Ainoa mitä hän näki, oli tiheää viidakkokasvustoa, jonka seassa hän havaitsi kuolleen rahin. Rahia hän ei tunnistanut, mutta hän oli varma että se oli kuollut kohtaamisesta Nazorakien kanssa.

    Peelo sääli tätä rahia. Se oli pieni, ja näytti puolustuskyvyttömältä. Nazorakit ovat julmia, eivätkä selvästikänä anna kellekään, tai millekään armoa. Hän käänsi katseensa takaisin taivaalle, ja katseli syvästi miettien tähtiä, jotka näkyivät pilvien alla siellä täällä. Häntä näkymä muistutti siitä kuinka pahuus ja kuolema on peittänyt tämän maailman, mutta kaiken sen pahuuden seassa piili toivo. Toivo selviytymisestä, ja paremmasta maailmasta. Sade vain yltyi, ja piiskasi Peelon kasvoja, ikään kuin pilkaten tätä.

    Hänen ajatuksensa siirtyivät toisaalle. Klaaniin, ja sen asukkeihin. Hän oli ollut Klaanissa pitkään, muttei ikinä käynyt edes tervehtimässä. Hädin tuskin hän tunsi ketään kunnolla, ja tässä hän silti oli, tärkeällä tehtävällä Klaanin toimesta. Hän luotti klaanilaisiin. Mutta luottivatko he häneen.

    Siinä samassa pieni oksa napsahti poikki samaisesta puusta hänen vierestään. Peelo säpsähti, ja oli jo valmiina iskemään mahdollista vihollista kasvoihin. Mutta ei, se oli vain oksa.

    Peelo katsahti taas alas, mutta tällä kertaa, siellä oli viiden Nazorakin partio. Peelo siirsi muutaman lehtien peittämän oksan päälleen, piilottaen itsensä, ja kaivoi esiin radiopuhelimen.

    ”Gekko. Meillä on vieraita.”

  • Joueran suuri mysteeri

    Meri

    Zairyh oli jo luopumassa toivosta.

    Joueraa oli miltei mahdoton löytää ilman minkäänlaisia suuntaohjeita. Zairyh oli kierrellyt ympäri saaria varoten joutumasta kenenkään havaittavaksi. Aina kun se oli ollut mahdollista, Zairyh oli tunkeutunut jonkun mieleen ja etsinyt merkkejä oudoista tapahtumista. Etsintä ei ollut koskaan tuottanut tulosta.

    Jouera tuntui hävinneen täysin. Eräs kontakti Klaanissa oli raportoinut muutamasta oudosta asiasta, mutta Joueraa ei ollut näkynyt.

    Entä Itroz? Makutan etsiminen oli mahdotonta. Oli lisäksi suuri mahdollisuus, että tämä oli jo kuollut.

    Zairyh kääntyi takaisin Klaanin saarta kohti. Vielä oli yksi keino jäljellä.

    Klaani

    Kapura katsoi takanaan seisovaa, pahasti kärsinyttä Klaanilinnaketta ja tuhahti. Tuhojan korjaaminen edistyi, mutta Toan mielestä Nazorakit olivat aiheuttaneet liian suurta tuhoa. Yllätyshyökkäys kuten Yö Kauhu tai ilmapommitus teki liian suurta vahinkoa.

    Itse taisteluun Kapura ei ollut osallistunut. Kenties siksi, että Klaanin kasassa pysyminen ei liikuttanut häntä ollenkaan. Kenties siksi, että hän oli paennut metsään lähinnä erään tapaamisen jälkeen.

    Paja oli onneksi kunnossa. Tilauksiakin oli. Käytyään aamuisella tarkastuskierroksella Kapura oli melkein jäänyt taivaalta putoavan Toan alle. Se kertoi paljon siitä, oliko Klaanilinnake vielä turvallinen.

    ”Olet aikaisessa”, sanoi ääni Kapuran takaa. Kapura hymyili ja avasi suunsa.

    ”Tiedän, miten vetoan häneen. Kaikki on selvää.”

    Tosiaan, kaikki oli selvää. Teoriointimies-nimityksen saanut Toa koki harvoin tällaisia hetkiä. Mutta nyt oli sellainen. Joskus sitä vain tunsi selvittäneensä maailman kaikki mysteerit. Tietenkään näin ei ollut, mutta se oli mukava tunne.

    Kapura katsoi metsän pimeydessä piileskelevää hahmoa tarkemmin ja hymyili entistä enemmän. Enää ei haitannut se, mitä Klaanille tapahtuisi. Allianssin ja Klaanin välinen sota ei merkinnyt mitään. Nimda oli lähinnä asia, jolla ohjata ihmisiä. Yksikään Klaanilainen ei ollut tarpeeksi luotettava. Mitä siis merkitsi se, mitä näille kävisi?

    Kapura ajatteli yhtä lausetta. Se kyseinen lause oli sellainen, jota Kapura ei usein ajatellut.

    Minä tiedän.

    Pimeys

    Naurua.

    ”Minä tulen, Jouera.”

    Joueran luola

    Jouera hymähti nurkan koneen piippausten vaimennessa. Hän asteli muutaman askeleen eteenpäin. Huoneen painostava pimeys laajeni.

    Projekti Suoja I. Täysi fiasko. Peur I, toimiva mutta melko hyödytön. Projektin tuotos oli nimittäin kadonnut. Suoja II. Se, joka tuhosi kaiken.

    Ja nyt siivottiin jäljet.

    Zairyhin saari, kauan aikaa sitten

    ”Se on ohi. Diereue kuoli.”

    Joueran lajiin kuuluva puhuja kuulosti osin helpottuneena katsellessaan maanpäälisen laboratorion ympäristöä. Muille oli aina ollut arvoitus, miksi Jouera oli kadonnut tänne maanalaisesta turvapaikasta. Nyt se oli selvää. Tilaa hallitsevat lasiset putkilot levittäytyivät ympäri koko huonetta. Oli ilmiselvää, että Joueralla oli omia projekteja.

    ”En välitä”, Jouera sanoi. ”Hän oli pääsylippuni menestykseen ja se, joka sai syyn niskoilleen.”

    Tämän sanottuaan Jouera viittoi kohti huoneen ovesta katsottuna kaukaisinta nurkkaa. Siinä oleva lasinen putkilo oli kaikkia muita suurempi. Sen sisällä saattoi erottaa jonkin nesteessä kelluvan asian, ilmeisesti jonkinlaisen kasvin.

    ”Projekti Suoja II onnistuu.”

  • Abzumon voittoisa kotiinpaluu

    Nazorak-pesien sisäänkäynti

    Abzumo astui rantaan pienellä saarentapaisella lähellä Bio-Klaanin saarta Harmaa Aine käsissään. Hän suuntasi suoraan kohti pesän paikallista sisäänkäyntiä, mutta torakkavartija yritti estää hänen kulkunsa.
    ”Pahoittelen, sir, mutta teidän täytyy odottaa. Vain tiettynä hetkenä tunnista saa mennä sisään, jotteivät klaanilaiset löytäisi yhtäkään sisäänkäyntiä. Kenraalin määräys.”
    ”Pois tieltäni.”
    Päätön Nazorak lensi sivuun, ja Makuta astui tunneliin.

    Saavuttuaan asuintiloihinsa hän asetti Harmaan Aineen pöydälle.
    ”Lähetän jonkun hakemaan sinut pian”, Abzumo tokaisi ja lähti huoneesta jättäen Aineen toimettomaksi pöydälle. Tämä pystyi vain tuhahtamaan.
    Seuraavaksi Abzumo suuntasi kohti komentokammiota. Hän paiskasi ovet auki ja astui huoneeseen. Nazorakit, jotka työskentelivät yhä tietokoneidensa ääressä, hätkähtivät rajusti ovien paukahtaessa auki.
    ”Huomenta, olennot”, Zumo sylkäisi. ”Mitäs tänne kuuluu?”
    Joku huoneessa paikalla olevista upseereista astui askeleen lähemmäs Makutaa, joka marssi portaat ylös korokkeelle.
    ”Huomenta, sir!” Nazorak sanoi ja teki kunniaa.
    ”Mitä täällä tapahtuu?” Abzumo tiukkasi. Hän asetti kätensä lantioilleen odottavan näköisenä.
    ”Hyökkäys epäonnistui, ja Koi pudotettiin, sir.”
    ”Ahaa. Kaikkea te ehditte tuhota silloin, kun olen hetkenkin poissa. Mitä tekisssssittekään ilman minua.” Abzumo nyökkäili omille puheilleen hitaasti ja sivuutti upseerin, joka jäi seisomaan paikalleen. Hetken ajan Makuta tarkkaili näyttöjä ja edelleen suurimpana näkyvää pysähtynyttä laskuria. Sitten hän huokaisi ja virkkoi:
    ”Missähän Stevie mahtanee olla?”
    ”Anteeksi, sir?” upseeri kysyi kääntyen Makutaan päin.
    ”Missä on perhanan kenraalinne, ruoja!” Abzumo karjaisi. Upseeri oli lentää lattialle, mutta säilytti sijaintinsa vaivoin.
    ”Hä-hän… hän meni… tuonne…” torakka sanoi osoittaen ovea. Abzumo pyöräytti silmiään ja tyrkkäsi toisen pois tieltään marssien takaisin käytävään.
    Makutan mentyä upseeri päästi ryhtinsä lysähtämään ja hytisi. Eräs insinööreistä päätti sitten avata suunsa:
    ”Johtuuko se minusta, vai oliko tuolla Makutalla hermot kireällä?”

    Abzumo marssi suoraan 001:n toimistolle. Tämä istui tuolillaan lukemassa eräitä raportteja. Hän kohotti katseensa sisään astuvaan Makutaan paperiensa yli ja tuhahti.
    ”Steve”, Abzumo sanoi.
    ”Minun nimeni on 001.”
    ”Minä en pidä siitä nimestä. Joka tapauksessa, minun pitäisi lainata 666:ta hieman. Kai se sopii?”
    001 kohotti vasenta kulmaansa.
    ”Mihin sinä oikein häntä tarvitsisit?”
    ”Minulla on suunnitelmani. Korvaan toki vahingot, josss hän kuolee. Mikä on epätodennäköistä.” Torakkakenraali hiveli leukaansa oikealla kämmenellään ja pyörähti tuolissaan.
    ”Siitä vain”, hän sanoi lopulta. Abzumo nyökkäsi pikaisesti ja nousi poistuakseen. Sitten hän pysähtyi ovella ja – selin kenraaliin päin – kysyi hunajaa äänessään:
    ”Milloin on Allianssin johtoportaan seuraava kokous?”
    ”Piakkoin.”
    ”Kuulin, että pudotitte Koin.”
    ”Näin valitettavasti kävi”, 001 sanoi ivaa tihkuvalla äänellä. Abzumo nyökkäsi ollen yhä selin kenraalia päin.
    ”Toivottavasti tiedät, mitä teet, Stevie, toivottavasti tiedät.”
    Sitten hän astui kynnyksen yli, ja ovi sulkeutui hitaasti. 001 irvisti ja jatkoi töitään.
    Abzumo marssi takaisin kohti huonettaan.

    Hän oli saanut 001:ltä, mitä oli halunnut.
    Seuraavaksi olisi vuorossa Avde.

  • Vankilan vieras

    Tämän kohdan on kirjoittanut Matoro.

    Auringon ensimmäiset säteet valaisivat ankeaa taistelutannerta. Ilma oli koleaa mutta taivas oli kirkas, kuin vastapainona öiselle tulihelvetille.
    Hopeinen Meri lainehti rauhallisena vaaleansinisen taivaan alla.
    Hieman punertava aamu-aurinko helli lämmöllään ja valollaan pitkästä yöstä selviytyneitä voittajia. Vain hetki sitten viimeinen pommikone oli paennut, ja nyt oli käynnissä taistelun jälkipuinti.

    Tawa katseli surumielisenä huoneensa lasiseinien läpi avautuvaa näkymää alas. Lukuisat rakennukset olivat kärsineet. Kadut olivat täynnä kivimurskaa ja laudankappaleita. Arviot kuolleista pyörivät viidenkymmenen yläpuolella. Loppujen lopuksi ei kestäisi kovin kauaa, ennen kuin Klaani toipuisi aineellisesti tästä. Se, mikä oli lopullisesti mennyttä, oli turvallisuudentunne.

    Tämän Bate.

    Ketään kaatunutta ei voisi korvata. Monet urheat sotilaat, jotka olivat olleet valmiita puolustamaan Bio-Klaania, oli vahingoittunut tai sitten kaatunut. Jälleen oli tapahtunut Yön kauhun, ellei pahempikin tapahtuma. Tästä ei helposti jatkettaisi. Olisi vaikea arvata, milloin 001 hyökkää jälleen. Tawa huokaisi ja lähti kävelemään.

    Toisaalla

    Kyyneleitä tippui maahan. Toa istui haudan edessä, hipihiljaa. Hänestä tuntui, että sanoja ei vain tulisi.

    ”Otan osaa,” kuului ääni Blozin takaa.

    ”Kiitos”, Tulen Toa vastasi ja nousi. Tulia oli Matoro.

    ”Vaikka Laavahaukkasi onkin poissa, se ei tarkoita, etteikö elämä jatkuisi. Tämän jälkeen elämäsi tuntuu nyt varmasti tyhjältä ja haluaisit purkaa vihasi johonkin. Mutta sen sanon, että se on turhaa. Sei ei tuo ystävääsi takaisin, enkä usko, että kosto auttaa sinua mitenkään”, Jään Toa sanoi.

    ”Kiitos. Jälleen”, Blozi sanoi ja jatkoi matkaa.

    **

    Blozi palasi Klaanin rakennukseen, nyt valmiina etsimään jotain, joka voisi auttaa häntä. Toa halusi tietää varmaan syyn, miksi Nazorakit olisivat hyökänneet. Hän tiesi, ettei kostaminen toisi Nutua takaisin, mutta jos Toa saisi selville, mitä Klaanissa on, jota Nazorakit haluaisivat, hän voisi tehdä sillä tiedolla jotain. Jotain mikä auttaisi todella paljon Klaania. Sillä Toasta tuntui, että se oli nyt hänen perhe. Nutu oli mennyt, mutta nyt hänellä oli jotain muutakin.

    Blozi lähti sellejä päin, siellä voisi olla joku, joka osaisi kertoa jotain Nazorakeista. Hän avasi sellin oven. Siellä oli pimeää ja likaista. Toa sytytti tulipallon, jotta voisi nähdä jotain ja jatkoi matkaa. Pian Toa huomasi sellissä toisen oan. Hän oli osaksi valkoinen ja osaksi musta. Toa oli todella vihainen.

    ”Päästä minut pois täältä, sinä klaanilainen”, Toa sanoi.

    Bloszar huomasi, että kyseessä on Salaman Toa, mutta hän ihmetteli hänen musta kättä ja jalkaa.

    ”Olet siis Sheelika? Se petturi, joka työskentelee Allianssille?” Blozi kysyi.

    ”Ai, olet aikamoin neropatti. No, päästäpä minut ulos, niin kuolemasi ei ole niin kivulias”, Salaman Toa vastasi.

    ”Kerropa ensin, mitä arvokasta Klaanissa on?” Tulen Toa kysyi.

    ”Mitä se sinua liikuttaa?”

    ”Nazorakit hyökkäsivät tänne Yön kauhun aikana. Ja vähän aika sitten uudestaan. Minua kiinnostaa miksi?”

    ”En ole ääliö Tulen Toa. Tiedän tuon kaiken, enkä kerro, koska tiedän, etten hyödy siitä mitään.”

    Bloszar poistui sen jälkeen sellistä.

    * *

    Tuon jälkeen, Tulen Toa huomasi, ettei vangit ole aina niin sympaattisia, kuin hän luuli. Mutta hän halusi tietää Nazorakien seuraavan liikkeen.

    ”Tarvitsen apua jostain”, Toa ajatteli…

  • Sota on uhrauksia

    Nazorak-pesä
    Komentokammio

    Hiljaisuus oli vallannut Nazorak-pesän metallisen sydämen. Edes insinööri-Nazorakit eivät enää naputelleet näppäimistöjään eikä yksikään upseeri komentanut radioyhteydellä hyökkäysjoukkoja. Kaikki Kenraalia myöten olivat keskittyneet tarkkailemaan suurinta näyttöä, jolla tapahtui suurin taistelu Nazorak-laivaston tähänastisessa historiassa.
    Paljon olisi tästä kiinni. Keskittyneessä hiljaisuudessa ei monikaan uskaltanut edes hengittää. Kenraalia lähimpänä istuvat nazorakit olivat lievästi hermostuneita, sillä he näkivät ylimmän johtajansa kasvot. Kenraalin ilmeestä ei pystynyt päättelemään mitään.

    Keskittynyt hiljaisuus katkesi, kun Koi sai viimeisen osumansa. Räjähdykset levisivät läpi aluksen, repien sen sisältäpäin kappaleiksi. Lopulta ennen mahtava ilmalaiva musertui surumielisesti kasaan hopeisen, öisten sateiden halkoman merenpinnan yläpuolella upoten lopulta aaltoihin.

    Valtavan ruudun reunassa oleva aikalaskuri pysähtyi ja suurentui koko näytön kokoiseksi.

    Neljä tuntia, 12 minuuttia ja 32.6 sekuntia.
    Niin kauan oli Klaanin Laivastolla kestänyt upottaa mahtava Koi.

    Kenraali katsoi tulosta pitkään ja harkitsevasti. Yksikään nazorak kammiossa ei uskaltanut sanoa sanaakaan. Kaikki odottivat Kenraalin arviota.
    Lopulta punaiseen viittaan verhoutunut, taisteluita nähnyt torakka avasi hitaasti suunsa.
    ”Välittäkää vetäytymiskäsky syöksypommittajille”, Kenraali 001 sanoi äänessään pelottavaa rauhallisuutta. ”Kehottakaa 003:a keskittämään kaikki resurssit viidakkosaaren haltuunottoon.”

    Hermostunut hiljaisuus ei katkennut. Vasta nyt muutama insinööritorakka uskaltautui palaamaan työhönsä. Pian komentokammion vähitellen täytti jälleen voimakkaalta sateelta kuulostava naputus. Harva uskaltautui silti puhumaan.
    001 kääntyi poispäin komentoruudusta verenpunainen viitta liehuen. Pian torakkajohtaja asteli ripeästi komentosiltaa pitkin, kohti komentokammion ovea.
    Kenraali kuitenkin pysähtyi yllättävästi oviaukon eteen ennen siitä astumista. Hän avasi suunsa vielä kerran.
    ”Hyvää työtä, kaikki. Na Zora.”
    Kenraalin lausahdus sai vaisun vastauksen komentokammiossa yhä työskenteleviltä. Upseerit olivat iloisia edes siitä, että tulisivat pitämään päänsä hartioillaan.

    * * *

    Kenraali 001 marssi kahden raskaasti aseistetun henkivartijan kanssa läpi Nazorak-pesän terästä ja orgaanista massaa sekoittavan käytävän. Vaikka lattialaatat kalahtelivat metallisina 001:n alla ja tukikohdan seinissä ja katoissa pyöri tasaisesti pieniä kameroita, oli teknologian invaasio muuten alkeelliseen pesään vasta alkumetreillään. Nazorakinruskeissa, orgaanista lihamassaa muistuttavissa seinärakenteissa sykki valtavia suonia ja pintakerroksen huokosista erittyi pihkamaista nestettä. Koko pesä eli ja hengitti niin kuin sen mestari halusi.
    Käveltyään joitakin kymmeniä metrejä henkivartijoiden saattamana 001 viittoi kahdelle jättitorakalle kehotuksen jättää hänet yksin. Samalla käytävän toisesta päästä asteli vastaan hiljaisin askelin yönmustaa haarniskaa kantava silmälappupäinen Yliagentti 007. Pitkä ja laiha torakka pysähtyi Kenraalin eteen ja osoitti käsillään kevyen ja äänettömän kunnianosoituksen.

    ”Miten hyökkäys sujui, Kenraali?” 007 sanoi äänellä, jossa ei ollut varsinaista vilpitöntä kiinnostusta. Yliagentin äänessä harvoin oli.

    ”Neljä tuntia, 12 minuuttia ja 32.6 sekuntia”, 001 vastasi. ”Aivan kuten oletinkin. Siviileihin iskeminen sai jopa säälittävät matoranit taistelemaan… raivokkaammin.”
    ”Ymmärrän, herra Kenraali”, 007 sanoi asialliseen sävyyn.

    ”En ole antamassa saastaisille väärää verta kantaville matoraneille minkäänlaista kunnianosoitusta”, Kenraali 001 sanoi inhoa äänessään, ”mutta kuulitko, että yksi Laivaston aluksista uhrasi itsensä tuhotakseen Koin?”
    001:n hyönteiskäsi nousi kuin itsestään ja puristui nyrkkiin. ”Se uhrautuvaisuus. Siinä on oikeaa sotilaskunniaa.”

    001:n kasvoilla oli merkillinen, mietiskelevä ilme. Torakkakenraali ei pystynyt ajattelemaan Koin pudotusta pelkkänä häviönä. Oikealle sotilasjohtajalle mikään ei ollut häviö. Kaikesta voisi hyötyä. Kaikkea voisi käyttää aseena.
    Suru oli heikkous. Empatia oli heikkous. Viha oli heikkous. Kaikki näistä olivat täysin toimiva aseita Klaania vastaan tässä sodassa.

    001 katsoi Yliagentti 007:ää hetken tämän ainoaan silmään. Vaikka hän kuinka yritti, hän ei pystynyt lukemaan yliagenttinsa reaktioita.
    ”Sota ei liene erikoisalaani, Kenraali”, yliagentti 007 myönsi hitaalla ja matalalla äänellään. ”Emme varmaan puhu siitä tänään.”

    ”Emme, 007”, Kenraali vastasi. ”Olet varmasti varmistanut, että seinillä ei ole korvia?”
    ”Loppuun asti, Kenraali.”
    ”Hyvä. Halusin puhua Koodi Sinisestä.”

  • Koin ja Vapauden Tuho

    Klaanin ilmatila

    088 kirosi. Miten niin suuri ilmalaiva oli tehnyt niin nopean väistöliikkeen.

    Kapteeni oli äärimmäisen turhautunut. Hän oli entistä varmempi siitä, että tuhoaisi aluksen itse. Hän ei antaisi Klaanin saastojen koskea alukseen. Hän tuhoaisi sen, ja mahdollisimman paljon menisi mukana.
    Torakka iski nyrkillään ohjauspöytään. Radiosignaalit olivat totaalisesti poissa pelistä. Kaikkialta kuului epämääräistä möykkää.
    Yhtäkkiä koneen sähköjärjestelmiä kuvaavaan ääriviivapiirrokseen syttyi vihreät valot takaosaan. 088 piristyi hieman, mekaanikot olivat onnistuneet. Ohjaimet toimivat, ainakin jotenkuten.

    “Kääntäkää vasemmalle”, 088 komensi.
    “Mutta sir, me törmääm-” ohjaaja änkytti.
    “Vasemmalle. Päin tuota alusta”
    Torakka käänsi ohjausvipua vastahakoisesti jyrkästi vasemmalle. Toinen pilotti teki saman, ja uudelleen järjestelmään palautetut peräsimen suuret lavat alkoivat kääntyä.

    Koi syöksyi yllättävän nopeasti etuviistoon vasemmalle, mutta Vapaus oli nopeampi. Väisömanoveerin jälkeen, heti kun Koin aikeet oli huomattu, oli aluksen korkeutta laskettu nopeasti. Bio-Klaanin alus pudottautui lyhyen matkaa alaspäin, väistäen vinosti Vapauden yläpuolelta syöksyvän Koin. Välittömästi Hydraulinen Vapaus käytti tilanteen hyväkseen ja ampui kaikilla kääntyvillä tykeillään alaviistosta käsin Koita.

    Koko Nazorak-alus tärähteli voimakkaiden raskaiden cordakien iskeytyessä aluksen pohjaan. Tuli ja räjähdykset tuhosivat järjestelmiä ja pohjan zamor-tykkejä nopeaan vauhtiin. Koi käänsi jyrkästi vasempaan, yrittäessään päästä pakoon vainoojaansa. Nyt Nazorakien alus oli kääntynyt 180 astetta alkuperäisestä sijainnistaan, komentosilta suoraan Klaaniin päin.

    “Sir, pudotetaan pommit nyt. Klaanilaiset ovat allamme”
    “Ei”, 088 sanoi nopeasti ja jämäkästi. “Täysillä kohti Klaania. Alentakaa korkeus niin, että törmäämme linnakkeeseen. Jos en voi voittaa, eivät hekään”
    Pääpilottia puistatti kapteenin kylmä päättäväisyys ja uskollisuus aatteelle. Jopa varman kuoleman edessä tämä mietti keinoja aiheuttaa mahdollisimman paljon pahaa vihollisille.
    Se oli jotain, mihin Nazorakit pyrkivät.

    Hydraulinen Vapaus käänsi vaivalloisesti kurssinsa ympäri. Koin suunnanmuutos kohti Klaania oli ollut aivan odottamatonta, mutta oli selvä, ettei alusta saisi päästää Klaaniin.
    Pian kaksi alusta olivat suorassa linjassa, Koi edessä ja Vapaus takana.

    Tehmut ja Ämtur saapuivat yläkansilla, tarkemmin sanottuna potkuritelineiden välissä, sijaitsevaan tilaan, joka olisi nyt aluksen komentopaikka. Huone oli ankea ja kalustamaton. Sisällä oli vain muutama cordak-tykki ampujineen sekä pyöreitä, pieniä ikkunoita. Yhden ikkunan vieressä roikkui kiikarit.

    Laivaston silloinen johtaja nappasi kiikarit käsiinsä ja katsoi niiden kautta ulkomaailmaa. Pienistä ikkunoista näkyvyys ei ollut paras mahdollinen, ja sadekin haittasi, mutta Koin suuresta, vaaleanharmaasta hahmosta ei voinut erehtyä. Liekit ilmalaivasta olivat sateen myötävaikutuksesta kadonneet. Koi näytti lopettaneen kokonaan tuleen vastaamisen.

    Alus pitäisi kääntää tai tuhota. Se ei saa päästä Klaaniin.

    Edriv käänsi Lohrakiaan jyrkästi yläviistoon. Pommikone kaartoi perässä. Laivaston aluksen cordak soi, mutta nopeassa liikkeessä osumia ei juurikaan tullut. Lohrak joutui väistämään tiukasti miniohjusta, jonka hopeanharmaa syöksypommikone oli laukaissut. Alkutaistelusta oli näyttänyt, ettei pommikoneissa ollut aseita ilmataisteluun, mutta oli paljastunut, että niiden ohjukset toimivat myös ilmataistelussa.
    Alus kaartoi jyrkästi sivuun, pyrkien pääsemään takaa-ajo-asemaan. Pommikone pysyi tiukasti perillä etsien sopivaa tilannetta laukoa ohjuksia.
    Edrivin Lohrak syöksyi alaviistoon pakoon vainoajaansa. Takaa kuului vihellys; yksi ohjus oli taas liikkellä.
    Onu-Matoran veti aluksen nopeasti ylös. Hän oli kutienkin piirun verran myöhässä, sillä ohjus osui rakennuksen kattoon koneen alapuolelle, ja paineaalto lennätti roinaa päin Lohrakia.
    Alus sai iskun toiseen siipeensä ja lähti pyörimään holtittomasti. Edriv yritti sydän pamppaillen saada koneen oikaistua, mutta vahingoittunut hävittäjä syöksyi vaarallista vauhtia kohti maata ja rakennuksia. Viime hetkellä Onu-Matoran sai oikaistua aluksensa ja veti ylös.

    “Cetal, oletko kunnossa?” matoran kysyi sydän pamppaillen. Vastausta ei kuulunut takaa, ampujan paikalta.
    Edriv katsoi nopeasti taakseen penkin suuren selkänojan yli. Takaosan läpi oli lentänyt useita sirpaleita, ja verinen matoran istui metallitangon lävistämänä takapenkillä.
    Pilotti irvisti. Olisi pakko laskeutua.
    Sitten hän kuuli jälleen vihellyksen. Matoran kirosi, ja veti niin nopean käännöksen kuin sai. Ohjus lensi hieman huti, mutta kone oli jälleen jonkun nazorakin takaa-ajon kohteena. Oli pakko laskeutua, alus ei olisi enää taistelukuntoinen. Laskeutunut alus tosin olisi täysi maalitaulu pommikoneelle…

    Edriv mietti vaihtoehtojaan. Hän näki merellä kaksi suurta ilmalaivaa lentävän Klaania kohti.

    “Kapteeni, törmäämme seitsemässä minuutissa Klaaniin”
    Pilotin sanat kaikuivat 088 mielessä pitkään. Hän jäisi ikuisesti historiankirjoihin Nazorakina, joka uhrasi kaikkensa tuhotakseen Klaanin. Hänet muistettaisiin esikuvana, sellaisena mikä jokaisen Nazorakin pitää olla.
    “Onko ohjus valmiina?” 088 varmisti.
    “Kyllä, sir.”

    Alus tärähteli voimakkaiden cordak-ammusten pirstoessa sen takaosan panssarointia. Kuului korvia vihlovaa ääntä suuren panssarilevyn irrotessa kyljestä.
    Massiivinen räjähdys koetteli alusta yhden ammuksen osuessa suoraan yhteen varamoottoreista. 088 ei ollut enää edes tarkistanut aluksen vahinkoja. Hän tiesi kuolevansa. Hän oli ylittänyt itsesäälin vaiheen ja oli nyt transsimaisessa tilassa. Kaikki, mitä hän ajatteli, oli kosto.

    “Laukaiskaa”, pitkä Nazorak määräsi lyhyesti sisäpuhelimeen. Aluksen sisäinen kaapelipuhelin toimi edelleen osittain.

    Viimeinen raskas ohjus oli ladattu viimeiseen ohjuslaukaisimeen. Pian se osuisi suoraan edestäpäin Hydrauliseen Vapauteen.

    Harmaa nuolenkärki syöksyi ilmaan liekehtien. Vapauden ohjaaja yritti väistää pudottamalla alusta ja kääntämään alusta samalla vinoon, mutta silti kaikki tapahtui. Ohjus iskeytyi Bio-Klaanin ilmalaivan vasemmanpuoleiseen suureen propelliin, kaataen massiivisen tangon ja propellin tuhansina siruina mereen. Alus horjahti rajusti, ja puu- ja panssaripintaa lensi mereen. Suuri alus horjahti uhkaavasti ja putosi miltei mereen. Hydraulinen Vapaus olisi lamautettu ne hetket, joina se olisi ollut ainut voima Koin ja Bio-Klaanin linnoituksen välillä.

    Koi oli runneltu ja pahasti vahingoittunut. Sen kyljet olivat räjähdysten sisäänpäin murskaamat, ja takaosan panssarointi oli poissa. Aluksessa ei ollut enää paikkaa, joka ei olisi saanut osumaa taistelussa.
    Nytkin lukuisat Lohrakit parveilivat ja kaartelivat Koin ympärillä kuin nälkäiset korppikotkat, tulittaen alusta. Kuitenkin suurin uhka, Vapaus, oli pakotettu tekemään pakkolasku rantaviivalle.

    Nazorakien imperiumi oli ampunut alas Vapauden. Se kuulosti 088:n korvaan upealta, juhlalliselta.

    Häntä ei olisi enää huomenna. Hänen muistonsa eläisi ikuisesti.

    Neljässä minuutissa alus olisi iskeytynyt Bio-Klaanin linnoitukseen räjähdelastissa.
    Aamulla Klaani olisi maassa.

    Surullinen sade ripotteli vesipisaroita suureen tuulilasiin. Öinen viima kävi sisään alukseen sen panssaripeitteen aukoista.

    Harmaatakkinen nazorak-kapteeni oli elämäänsä tyytyväinen. Hän piteli kädessään pientä laitetta, jonka punaisesta napista puolentuhatta tonnia kylväisi tuhoa kaikkialle.

    Klaanin Linankkeen korkea torni kohosi pimeyden halki. Tulta ei enää näkynyt juurikaan, ja räjähdykset olivat harventuneet. Erinäisiä aluksia kaarteli Klaanin ympärillä. Merta oli Koin alla vielä muutamia minuutteja. Sitten se törmäisi.

    Nazorak sulki silmänsä ja vaipui ajatuksiinsa.

    Tottelevaisuus. Tehokkuus.
    Kunnia.

    Jostain kuului ulvontaa. Yksinäinen, vahingoittunut Lohrak lensi kohti Koita. Takaa-ajaja oli pakottanut Edrivin merelle, ja polttoainekin oli aivan lopussa. Tämä oli varma kuolemastaan, ellei saisi takaa-ajajaansa pois kannoiltaan.
    Edriv kostaisi Cetalin kuoleman.

    “BIO-KLAANIN PUOLESTA!”, hän huusi. Lohrak iskeytyi vasten Koin panssarilasia, murtaen sen tuhansiksi sirpaleiksi. Alus lensi suurella nopeudella läpi komentosillan murskaten kaiken tieltään.

    Massiivinen räjähdys lähti liikkeelle Koin keskiosasta pommiruumasta ja murskasi koko aluksen kuin jyvän. Kirkas tuliräjähdys häikäisi sekunneiksi koko Klaanin ympäristön. Valtava ääni kajahti läpi rannikon pitkälle merelle, ennen kuin se vaimeni.

    Palavia osia Koista vajosi kuin hidastettuna alaspäin, kylmään mereen.

    [spoil]Seuraava on Tongun pätkä. Se tapahtuu samaan aikaan minun pätkäni loppuosan kanssa. En saanut sitä fuusioitua tuohon kunnolla, joten olkoot erillään.[/spoil]

    Ilmatila

    Morthankilla ja Weedolilla alkoi olla kuumat oltavat ilmataistelun keskellä. Sen lisäksi että aluksen polttoaine alkoi olla vähissä (hiilet alkoivat loppua) hengestään taistelevan Koin Zamor-sarjatulitus oli polttanut koneen toisen etusiivekkeen kokonaan pois. Ohjaus oli hankalaa, ja Morthankin täytyi kääntää konetta puolelta toisella jatkuvasti. Vetäytymiskäskyä ei ollut nähtävästi annettu, sillä muut jäljellä olevat Lohrakit kaartelivat yhä ympärillä. Savua ja leimahduksia oli kaikkialla suurten alusten ympärillä, ja taistelun tilasta oli vaikea saada selvää.

    ”Minulta loppuu kohta ammukset!” Weedol huusi moottoreiden jylyn yli Morthankille. ”Meistä ei pian ole enää kuin haittaa täällä!”

    ”Säästä viimeiset hyvään paikkaan. Lentäkäämme vielä kerran taistelun keskelle!”

    He lähestyivät Koita yläpuolelta. Torakkailmalaivan oikeasta kyljestä nouseva savu peitti Lohrak-hävittäjän pahoilta torakkasilmiltä. Yhtäkkiä alus tärähti ja oli iskeytyä Koin kylkeen, mutta Morthankin äkillinen nosto pelasti molemmat Matoranit.

    ”Pahus! Laskutelineet menivät!” Morthank manasi. Siinä meni siistin laskeutumisen mahdollisuus.

    ”Pahempaa seuraa! Ohjus! Ne huomasivat meidät! Ajoit suoraan tutkaan!” Weedol parkaisi. Punaisena hehkuva ohjus lähestyi pelottavan kovaa vauhtia takaapäin. Ammuntapesäkkeessä istuva Weedol käytti loput ammuksensa ohjuksen tuhoamiseen, mutta ammuksen väistöjärjestelmä pelasti ohjuksen. Weedol polki hikikarpalot otsallaan hiiliä tulipesään, ja Morthank lensi nopeammin kuin koskaan. Mutta ohjus saavutti heitä. He kiersivät Koin alitse väistellen Zamor-ammuksia, mutta eivät saaneet hakeutuvaa ohjusta pois kannoiltaan. Se saavutti heitä alituisesti kiihtyvällä nopeudella. He lensivät yhä kauemmaksi taistelusta kohti rannikolla kohoavaa kuusimetsää tuhon siemenet kannoillaan.

    ”Minä en kuole näin!” Weedol karjaisi, veti ammuntapesäkkeen työkalupakista suuren jakoavaimen ja löi sillä kuvun lasin rikki. Onneksi ilmavirta pyyhkäisi lasinsirpaleet taakseen. Ohjus oli jo aivan aluksen hännillä, Weedol tunsi naamiollaan sen hohtavan lämmön viileässä yössä.

    Jakoavain lensi. Sen suora osuma ohjuksen kanssa aiheutti ammuksen välittömän räjähtämisen ja pelasti Morthankin ja Weedolin suoralta kuolemalta. Paineaalto kuitenkin repi Lohrakin siivet hajalle ja paiskasi aluksen raadon parin kuusen kautta metsänpohjalle.

    Morthank makasi maassa ja tuijotti tähtitaivasta. Hän arveli, että hänen kaikki raajansa olivat katki, mutta hän ei välittänyt. Pilvet repeilivät ja tähdet paistoivat niiden välistä jakaen puolueetonta valoaan kaikkien maailman kansojen kesken. Vähän ajan kuluttua Weedol raahautui oikealla kädellään hänen vierelleen ja osoitti väsyneesti merelle päin. Kaukaisuudessa valtava palava herneenpalon muotoinen ilmalaiva räjähti tuhansien aurinkojen voimalla kappaleiksi, jäännösten vajotessa mereen kuin ilta-aurinko.

    ”Me teimme sen”, Morthank kuiskasi.

    Sitten pimeys tuli.

  • Kaunis on sodassa kuolla

    Bio-Klaanin ilmatila

    088 tunsi kaikkien lankojen karkaavan käsistään. Hän oli täynnä vihaa Nazorakien johtoa kohtaan. Hän luuli operaation johtamisen olleen kunnia. Oikea hyökkäys.
    Ei, se olikin vain outo nappuloiden siirto suurella shakkilaudalla.

    Häviäminen ei ollut sellaista, johon Nazorakit olisivat tottuneet. Se oli useimmiten aivan uusi tunne. Uusi musertava tunne.

    Koi lipui hiljaa yötaivaalla eteenpäin, kohti etelää. Kohti merta.
    Suuri, palava ja harmaa hieman herneenpalon mallinen alus oli ollut vielä tänään aamulla Nazorakien ilmalaivaston haavoittumattomimpia aluksia. Vielä aamulla kukaan ei voinut uskoa, että kaikki päättyisi näin.

    Koko alus tärähteli iskun raskaita cordakeja syöksyessä aluksen vasempaan kylkeen. Pieniä panssarinpalasia lenteli torakoiden kanssa eri suuntiin; 088 kaatui komentosillalla. Nazorak nosti itsensä ylös ottaen tukea metallikaiteesta. Hän nappasi mikrofonin ohjauspöydästä ja alkoi karjua käskien tukikohtaa lähettämään hävittäjiä.

    Mt. Ämkoo, tukikohta

    ”Miksi radiosta kuuluu… bassoa?” Nazorak kuulokkeineen ihmetteli ääneen.
    ”Kirottua. Klaani häiritsee signaalia”, hänen työkumppaninsa vastasi vierestä.
    ”… bassolla?”

    Bio-Klaanin ilmatila

    Hydraulinen Vapaus ajoi yllättävän nopeasti kohti Koita. Koi oli kahdesta aluksesta järeämpi, mutta Vapaus oli nopeampi ja ketterämpi sekä täydellisessä kunnossa.

    Alukset avasivat tulen toisiaan kohti. Raskaita cordakeja iskeytyi Koin kylkiin ja taakse, kun taasen Nazorakit tulittivat lukuisista kääntyvistä tykkipattereistaan järeitä zamor-ammuksia sekä pienoisohjuksia vastatulta. Alhaalta käsin kahden massiivisen aluksen tulitaistelu oli varmasti henkeäsalpaavaa katsottavaa. Suuret alukset liikkuivat hitaasti kohti merta.

    ”Kaikki pommiyksiköt, huomio”, 088 yritti sanoa kylmän rauhallisesti mikrofoniin. Torakka tärisi.
    ”Päätehtävä peruttu. Toissijainen tehtävä: Pommittakaa Klaanin ilmalaivaa”, nazorak lausui. Hän ei ollut varma, menikö viesti perille.

    Suuresta panssarilasista tehdystä etuikkunasta näkyi edesspäin merta niin pitkään kuin vain näki. Horisontti oli pimeä, aurinko nousisi muutamassa tunnissa.
    Tavallaan 088 oli ylpeä itsestään. Hän ei luovuttaisi. Hän taistelisi loppuun asti, niinkuin Nazorakin piti. Vaikka kaikki oli jo menetetty, hän voisi aina taistella loppuun asti.

    Kapteeni tönäisi toisen ohjaajan pois ohjainpisteestään ja avasi ilmalaivan asejärjestelmiä ohjaavan ikkunan.

    Raskaat Zamor-tykit
    6/10 toiminnassa

    Zamor-konekiväärit
    17/20 toiminnassa

    Ohjuspatterit
    3/4 toiminnassa

    Pommeja
    234/560 jäljellä

    Raskaat ohjukset
    2/2 jäljellä

    088 myhäili. Hänellä oli edelleen mukavasti tulivoimaa Klaanin ilmalaivan pudottamiseen. Hän arveli, että yksikin kunnollinen osuma propelleihin tai komentosillalle eliminoisi aluksen.

    Hän avasi aluksen muuta kuntoa käsittelevän ikkunan. Miltei koko aluksen takaosa välkkyi punaisena.
    Ohjaus oli poissa pelistä. Kyljet olivat saaneet lukuisia osumia.

    ”Pistäkää ohjukset laukaisuvalmiiksi. Automaattitähtäys ilmalaivaan”, 088 käski rutiininomaisesti päästäen ohjaajan takaisin paikalleen. Sitten hän lähti kävelemään pitkin pääkäytävää. Kaksi nazorakia seisoi kylmästi asemissaan pääkäytävän molemmin puolin.
    ”Te kaksi. Hakekaa aluksemme pommiekspertiltä sytyin ja virittäkää se pommiruuman räjähteisiin. Tuokaa laukaisin minulle.”

    Torakoilta kesti hetken reagoida käskyyn. Kaksikko lähti nopeasti käytävää pitkin toteuttamaan annettua tehtävää, kyselemättä. Aluksella ei saanut puhua tappion mahdollisuudesta, mutta jos komentaja oli antanut käskyn valmistaa alus räjäytettäväksi, tilanteen piti olla epätoivoinen.

    088 jatkoi kävelemistään harmaa takki tiukasti päällään. Lukuisat erisävyiset kunniamerkit loistivat hänen rintaansa vasten.
    Aluksen keskellä sijaitseva hangaari, jota käytettiin rakettirepputorakoiden ollessa mukana, oli nyt täynnä roinaa. Seinät molemmilta puolilta olivat ottaneet osumaa, ja aseistuskin nimenomaan tältä kohtaa oli tuhottu. Mekaanikkonazorak yritti saada yhtä vähemmän kärsinyttä ohjuspatteria toimimaan.

    ”Peräsimen korjaus on nyt etusijalla. Unohtakaa aseistus, alus pitää saada liikkuvaksi. Mene, ja sano sama työtovereillesi.”
    Jälleen, torakka lähti kyselemättä.

    Ah, rotumme on ylivertainen muihin nähden. Onko muissa roduissa moista tottelevaisuutta? Onko muissa roduissa samaa järjestelmällisyyttä ja tehokkuutta kuin meissä? 088 ajatteli onnellisena.
    Nyt ylivertaisen rodun ylivertainen laisvato oli häviämässä Klaanin teknologisesti vuosisatoja takana oleville aluksille.