Klaanon

Avainsana: Nazorakit

  • Profeetan polku: Yövahti

    SS Rautasiipi

    Amiraali käveli omalla epätahtisella askelluksellaan Rautasiiven metallista kantta pitkin, ja vilkaisi taakseen. Valtavan, uskomattoman monikerroksisen laivan monet ikkunat kiiltelivät auringonvalossa, ja hän katsahti niistä suurimmasta sisään. Hän näki kliinisen puhtaan näköisen suuren hallin kattoa, ja koetti laskea päässään, monesko ”uusi” sukupolvi tämä oli, jota varten koulutustilat taas putsattiin. Mutta tämä erä, ne olivat kieltämättä jotain aivan uutta.
    ”Kaikki kaksikymmentäkaksi on siis jo siirretty tänne?” Nazorak-laivaston johtaja kysyi vierellään kulkevalta Ylikersantti 1034:ltä. Nuori torakka suoristi sinisen baretin asentoa päässään, ei niinkään Amiraalia kuin kaikkia muita tarkkailevia laivaston Nazorakeja varten.
    ”Kyllä on. Laajensivat jopa hieman asutustiloja, kun tätä erää on sen verran vähemmän.”
    Molemmat Nazorakit pysähtyivät.
    ”Kai 23:lle soturille on kuitenkin jätetty oma sijansa?”
    ”Luullakseni.”
    ”Älä luule vaan tiedä. Painu selvittämään.”

    1034 näytti säikähtäneeltä ja lähti hätäisesti kohti Rautasiiven sisätiloja. Amiraali painoi päänsä ensin mietteliään näköisenä, mutta nosti sitten katseensa kohti kimaltelevaa, sinistä horisonttia ja käveli laivan kaiteelle.

    Valtavan, monikymmenmetrisen tykin varjossa kaiteeseen nojaava Amiraali mietti, oliko tehnyt oikein ottaessaan 1034:n silmätikukseen.
    Mutta poika on liian arka ja pehmeä. Hänen täytyy karaistua, ettei koe kaikkea kerralla. Liian hyväuskoisena ja kokemattomana.

    Amiraali katsoi merellä lentävää lokkiparvea.

    Hänen täytyy karaistua, ettei hänelle käy samoin kuin minulle.

    Sitten Nazorak 002 kurtisti taas kulmansa, loksautti leukojaan ja jatkoi kulkuaan pitkin Rautasiiven pitkää kantta. Ohimennessään hän komensi paria Nazorakia kuuraamaan kantta kovemmin.

    Bio-Klaanin saari, suuri niitty

    Makella, Kepellä ja Snowiella oli takanaan pitkä päivä. Nyt päivä oli kuitenkin vaihtumassa illaksi, ja kaikki arvelivat hyvin levätyn yön olevan hyväksi. Leiriytymispaikaksi valittu, pitkää heinää ja monia muita erilaisia kasveja kasvava niitty ei ehkä ollut kaikista suojaisin valinta, mutta muuten se oli ihanteellinen paikka. Maa oli miellyttävän pehmeää ja niityn keskellä oli suurehko, hieman kyljellään makaavaa pyramidia muistuttava kallio, josta pulppusi raikas lähde.

    Snowie laski reppunsa ja laukkunsa maahan. Hän kaivoi makuupussinsa esiin ja levitti sen mielestään mukavaan asentoon. Lumiukko ei kuitenkaan vielä aikonut käydä nukkumaan, ensin hän aikoi hankkiutua nälästä eroon.
    ”Kaverit, mitä luulette: Kannattaako meidän sytyttää nuotiota?” hän kysyi.
    Kepe ja Make katsahtivat toisiinsa.
    ”Jaa. Ei kai se haittaa, että meidät nähdään?” Kepe tuumi ääneen. ”Ja onhan se kiva pysyä lämpimänä.”
    Make nyökkäsi hyväksyvästi, ja pian klaanilaisilla olikin kasassa mukava pieni kasa polttopuita. Puolirahi moderaattori sylkäisi pienen tulipallon siihen, ja nuotio syttyi iloisesti roihahtaen.

    Snowien repusta löytyi kaikille evästä ja kolmikko aloitti ruokiensa lämmittämisen. Nuotion hehkussa kaikkien oli mukava istua ja klaanilaiset tunsivat olonsa turvalliseksi.
    ”Huomenna meidän olisi tarkoitus päästä Nui-Koroon asti. Toivottavasti saamme siellä vähän selvyyttää tähän tutkimukseen” Kepe puheli, ja sai vastaukseksi hyväksyvää mutinaa mussutuksen lomasta.
    Vaikka iltapala sujuikin rauhallisissa merkeissä, päättivät he jättää jonkun vartioon. Maken ja Kepen suureksi yllätykseksi yleensä kernaasti sahgen paljon nukkuva Snowie ilmoittautui vapaaehtoiseksi, ja Kepen pienistä pysyykötuohereillä-henkisistä epäilyistä huolimatta Lumiukko oli pian ainut valveilla oleva klaanilainen.

    Lumiukko tallusti vähän matkan päähän nuotiosta, niittyä hallitsevalle kalliolle. Sen tummanharmaa pinta oli illan pimetessä muuttunut lähes mustaksi. Hän kapusi hieman kömpelösti sileähkön kallion päälle ja katseli ympäristöään. Pienen nuotion ympärillä nukkuvat klaanilaiset ystävät, kauniiden kasvien peittämä niitty ja alati tummuva tähtitaivas saivat väistämättä Snowien kasvot vääntymään haikeaan hymyyn.

    Oikeastaan häntä melkein laulatti. Kaunis tilanne ja vaikeat ajat nostivat hänessä esiin monenlaisia tunteita, ja laulaminen oli Snowiesta hyvä tapa purkaa tunteitaan. Hän kuitenkin arveli tovereidensa kaipaavan unta niin paljon, ettei rohjennut ottaa riskiä, että hänen laulantansa valvottaisi Kepeä ja Makea. Luonnon omat äänet olivat nekin kauniita. Lähteen vaimea pulputus ja tuulessa humisevat puut kuulostivat nekin musiikilta Snowien korviin.

    Hän tarkkaili taivasta tarkasti. Lumiukko ei ollut koskaan perehtynyt tähtien liikkeisiin, eikä osannut peilata niistä universumin tapahtumia. Kukaan ei ollut opettanut häntä, mutta se ei haitannut. Hän näki tähdissä jotain muuta, hän osasi arvostaa niiden kauneutta ja rauhoittavaa voimaa. Tänä sodan aikana hän tunsi tämän erityisen tarpeelliseksi, ilon aiheet ovat katoavainen asia.

    Snowie siirsi katseensa miltei mustasta tähtien kirjailemasta taivaasta hieman alemmas, kohti etelää. Taivaanrannasta näkyi himmeänä Klaanin linnakkeen ja sitä ympäröivän asutuksen, matorankylän ja sataman, valot. Tämäkin loi häneen vain turvallisuudentuntta. Mutta luoteessakin näkyi loistetta, ja Lumiukko tiesi sen olevan Nazorakien infrastruktuurista peräisin.

    He ovat olleet tässä maailmassa pidempään kuin me järjestönä, hän tuumi. Ja silti tuntuvat niin… luonnottomilta. Ellei Klaania olisi, torakat varmaan leikkaisivat koko saaren metsät mataliksi, patoaisivat joet ja saastuttaisivat rannikon.

    Lumiukko siirsi katseensa taas Nazorakien valoista Bio-Klaaniin päin.

    Olemmeko me… olemmeko me ajaneet ne siihen tilaan, missä ne nyt ovat?

    Nyt Snowien katse siirtyi tulen leimussa uinuviin Kepeen ja Makeen. Kaksi klaanilaista näyttivät rauhallisilta nukkuessaan.

    Ei, klaanilaisiin minä luotan. Tawa perusti tämän järjestömme oikeista syistä, oikeista lähtökohdista. Hän on yksi niistä hyvistä, joihin on luotettava. Joiden on uskottava tekevän oikein. Koska jos ei hän, jos ei Klaani, niin kuka muukaan?

    Yllättäen Snowien mieleen palautui lähtöä edeltänyt keskustelu Neqetta-nimisen Ga-Matoranin kanssa.

    Aikovatko Tawa ja muut todella tuhota Nimdan? Vai käyttää sitä?

    Lumiukko pudisti päätään. Hän oudoksui omia ajatuksiaan. Häntä pelotti, sillä tällä kertaa infernaalinen närhi ei riivannut häntä ja istuttanut ajatuksia hänen päähänsä, vaan ne olivat aivan hänen omiaan.

    Hän päätti sysätä synkät aatteet mielestään ja keskittyä kauniiseen yöhön. Klaani oli pystyssä, sota ei riehunut ja hänen äskettäin nauttimansa grillivoileipäkin oli ollut oikein maukas. Hymy yritti parhaansa mukaan palata Snowien kasvoille, se vain oli päivä päivältä vaikeampaa.

  • Profeetan polku: Yksikkö vastaan kaksikko (ja Make)

    Mt. Ämkoon rinne

    ”Tulkaa esiin, ja pitäkää kädet ilmassa!” isolla pyssyllä sohiva torakka ärjyi. Hän heilautti päätään hieman eri suuntiin, ja vaunusta juuri esiin astuneet Nazorakit lähtivät hitaasti kiertämään kiveä eri puolilta, jonka takana klaanilaiset kyyristelivät.

    ”Pahalta näyttää” Kepe mutisi ja mietti heidän mahdollisuuksiaan taistelussa. Näkyvissä oli vain muutama torakka, mutta vaunussa ja lähistöllä saattaisi olla enemmänkin. Eivätkä nämä näyttäneet miltään klaanilaisten aiemmin kohtaamilta Nazorakeilta ja olivat siten arvaamaton uhka. Lisäksi minä ja Snowie olemme kehnoja taistelijoita, Kepe tuumi.

    Yllättäen Make kuitenkin nousi seisaalleen, vinkkasi tovereilleen huomaamattomasti ja nosti kätensä ylös. Hän lähti hitaasti torakoita kohti.
    ”Ei mitään temppuja, kutale” yksi, hieman muita lyhyempi Nazorak älähti. ”Ja tulkaa muutkin esiin!”

    Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan, ja nousivat hekin kiven takaa esiin kätöset pään päällä.

    ”Riviin siitä” muuannen torakka komensi. Nazorakit aloittivat klaanilaisten piirittämisen, mutta ennen kuin he olivat ehtineet kiltisti seisovan kolmikon taakse, Make avasi suunsa.

    Puolirahin kidasta syöksähti polttavan kuuma liekkiverho, joka sai Nazorakit nostamaan kätensä kasvojensa peitoksi. Make syöksähti salamana kahden edessä seisovan torakan kimppuun. Snowie ja Kepekin ymmärsivät taklata sivuilleen ehtineet vihulaiset. Kepen hyökkäyksen voima ei kuitenkaan ollut riittävän suuri ja Nazorak potkaisi hänet maahan.
    ”Auts!” tiedemiestoa päästi suustaan lyödessään selkänsä nyrkinkokoiseen kiveen.

    Make huitoi kynsillään kahden torakan rumia pärstöjä ja lennähti siipiensä varassa äkkinäisellä syöksyllä kohti vaunusta ulos rymisteleviä vahvistuksia. Yksi Nazorak ehti kuitenkin laukaista poratykkinsä, ja ilman halki kovaäänisesti suriseva terä teki pahan viillon moderaattorin vasempaan reiteen. Tästä lannistumatta Make kuitenkin tulta suustaan tuprutellen hyökkäsi raivoisasti eteenpäin.

    Snowie paini kaatamansa torakan kanssa maassa, saaden ensin suuremman kokonsa puolesta jonkinasteisen yliotteen vihollisestaan, mutta sitten villisti raapiva torakka pääsi päälle.
    ”Oletpas sinä aika sitkeä kaveri” Snowie puhisi huohotuksensa alta.
    Lumiukko kaivoi hätäisesti toisella kädellään olallaan roikkuvasta laukusta ensimmäisen käsiinsä sattuvan kovan esineen (pullollinen Klaanin kahvion herkullista jäähilekermakahvijuomaa) ja rikkoi pullon Nazorakin päähän. Torakka näytti olevan pyörtymisen partaalla, ja Snowie heitti vastustajansa sivuun. Sitten hän ymmärsi haaskanneensa hyvää juomaa.
    Voi pannahinen.

    Maassa makaavaa Kepeä suurella ja mekaanisella aseellaan osoittava torakka irrotti yllättäen otteensa poratykistään. Se oli muuttunut jääkylmäksi, ja torakka ulvahti kipeitä käsiään. Virnistävä Kepe sieppasi pyssykän maasta, eikä jään Toana satuttanut itseään kylmentämäänsä aseeseen. Surrur vain, ja yksi Nazorak sai pyörivän poranterän vatsaansa. Kivuliaan näköisesti oman aseensa ammusta vatsassaan kantava torakka tanssi yhdellä jalalla suoraan poravaunun tuloreikään.

    Kepe ja Snowie katsoivat, kuinka torakkain kulkupeli hytkyi oudosti. Sitten tuli hiljaista, ja ovi aukesi. Sieltä astui ulos vihertävien roiskeiden peittämä Make. Kolme klaanilaista katselivat voitonriemuisina ympärilleen.
    ”Kukistimme ne!” Snowie huudahti hilpeästi. ”Olemme elossa!”
    ”Siltä näyttäisi” Kepe vastasi. ”Tosin tahtonemme siirtyä tapahtumapaikalta, siltä varalta että joku kaipailee näitä kyseisiä Nazorakeja.

    Kolmikko lähti tarpomaan ripeästi tietä pitkin alamäkeen, kohti Nui-Koroa.

  • Surkeaa luettavaa

    SS Rautasiipi

    Amiraali vilkaisi vielä kerran ulos työhuoneensa ikkunasta, ja kävi sitten paperipinon kimppuun.

    Surkeaa luettavaa.

    Laivaston oli tarkoitus tarkkailla ja asteittain kontrolloida Klaanin saarta ympäröivää merialuetta. Estää lisäjoukkojen tuonti, rajoittaa aseiden kuljetusta ja muuta mukavaa. Mutta kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan.

    Torakat olivat aloittaneet taistelun Kolmennenkuun Festivaalin laivan kannella. Rautasiiven isoimman tykin törkkiminen paatin suuntaan oli kyllä lopettanut mähinän, mutta laivalta yllättäen löytynyt klaanilainen, jonkinasteinen velho, oli miltei lyönyt taistelun tuoksinassa Eversti 437:lta pään poikki.

    Klaanilainen Festivaalilaisten laivalla. Yrittääkö hän hakea apua, vai paeta?

    Amiraali otti teräväkyntisillä käsillään seuraavan paperin luettavakseen.

    Hän kiroili mielessään omalla kielellään.

    Nazorakit olivat hyökänneet sinappilaivan kimppuun. Amiraali ei tiennyt, tahtoiko hän lukea raporttia yhtään pidemmälle.

    [spoil]Kiitosta vaan Manulle ja G:lle, jotka menivät siirtelemään tarvitsemaamme amiraalia pitkin poikin kesken festivaalikohtauksen. Terveisin Make.[/spoil]

  • Veljeskunnan saari: Vaarallinen rahi

    Ämkoon veljeskunnan tukikohta

    ”Heillä kestää”, Miru-kasvoinen johtajamatoran sanoi tutkien vehreän saaren karttaa. Karttaan oli merkitty kaikki matoranveljeskunnan käyttämät piilopaikat, asevarastot ja salakäytävät. Kartan päälle oli aseteltu sekalainen joukko pieniä kiviä, jotka arvatenkin olivat kuvaavinaan valloittajatorakoiden liikkeitä saarella.
    ”Otlekin lähdöstä ei ole kulunut edes…” Johtajan oikeana kätenä toimiva Rau-kasvoinen le-matoran aloitti, mutta Johtajan kädenliike sai palvelijan hiljenemään.
    ”Meidän on pidettävä huoli, että kaikki on kunnossa. Kutsu Kaita I luokseni.”

    Viidakko, Ämkoon veljeskunnan saari

    Nazorak-jeepissä vallitsi täysi kaaos kahden huutavan torakan riuhtoessa kilpaa ajoneuvon rattia. Ajoneuvon vaihde oli vaihtunut peruutukselle jo hetki sitten ja auto ajoikin kiihtyvällä nopeudella taaksepäin heiluen samalla villisti puolelta toiselle.

    Norsupäästäinen tuijotti nazorakien menoa omahyväisesti. Rahin silmiin auringonvalosta kerääntyvä energia riitti ainoastaan yhteen täsmäsäteeseen päivää kohden, mutta isku oli ainakin ollut täysosuma.

    ”T-täällä on vaarallinen rahi! Kuuluuko, VAARALLINEN RAHI!” karjui ohjaajan vierellä istuva nazorak radiolähettimeen. Radiolaitteesta kuului kaikin puolin hämmentynyt vastaus, joka pyysi torakalta lisätietoja.

    Lisätietoja ei koskaan tullut. Ajoneuvon avonaisesta ikkunasta sisään lennähtänyt savukranaatti sai kummankin torakan yskimään holtittomasti ja pian auton matka pysähtyi sen peruutettua päin paksua puuta. Nazorakit riuhtoivat väkivalloin jeepin ovet auki, kierähtivät ulos ja ahnehtivat viidakon raitista ilmaa savuntäyteisiin keuhkoihinsa.

    Auton kuskina toiminut torakka pakottautui polvilleen, yskäisi vielä kerran ja uskaltautui puhumaan.
    ”Mitä hemmettiä me nyt teemme”, se valitti, muttei kuullut toverinsa vastausta.
    ”Ette mitään”, kuului kuitenkin vastaus viidakon kätköistä.

    Tumman viittahahmon ilmestyminen esiin viidakkopuun takaa nostatti maassa istuvan torakan kasvoille hätääntyneen ilmeen. Nazorak hoiperteli seisoma-asentoon ja perääntyi hajonneen ajoneuvonsa vierelle.

    ”K-kuka sinä…” torakka aloitti, mutta onnistuikin sitten erottamaan kasvot paksun hupun alta. ”…ei voi olla”, se jatkoi, riuhtaisi sitten ajoneuvon oven auki ja pakotti itsensä sisään myrkkysavun täyttämään ajoneuvoon. Torakkasotilas tarttui viestintälaitteeseen vapisevilla käsillään ja huusi sitten siihen rankan yskimisen säestämällä äänellään:

    ”Hälytys! Lähettäkää lisää joukkoja saaren läntiseen laitaan! Täällä on yksi Klaanin…”

    Torakan hätäviestin loppuosa sisälsi pelkkää kuolonkorinaa. Myrkkysavun ja nazorakin rinnan läpi tunkeutuneen teräaseen yhteisvaikutus sai hyönteismäisen olion hengityksen lopulta pysähtymään, ja torakka kuoli vaikertaen ajoneuvonsa sisään.

    ”Mitenkäs se toinen?” Ämkoo kysyi matoraneilta kiskaisten miekkansa irti nazorakin saastaisesta ruhosta. Enkin pää ilmestyi esiin jeepin keulan takaa, ja matoran sanoi:
    ”Sai osuman kaulaansa, kuoli välittömästi. Olisiko pitänyt säästää?”
    Ämkoo huokaisi.
    ”En tiedä. Olisimme kenties saaneet siitä irti tietoja, mutta eipä tuo tainnut olla tämän saaren ainoa torakka. Oli miten oli, meillä on nyt kiire.”
    ”Kuulin mitä se sanoi radiolaitteeseen”, Otlek sanoi kiskoen nuoltaan irti kuolleen nazorakin kurkusta. ”Apujoukkojen luulisi saapuvan minä hetkenä hyvänsä.”

    Ämkoo oli vastaamassa, mutta hiljeni sitten kuuntelemaan taivaalta kuuluvaa surinaa. Ääni voimistui koko ajan, ja sen lähde tuntui lähestyvän jatkuvasti – useasta eri suunnasta.

    ”Sinäpä sen sanoit”, admin murahti ja kirosi sitten hiljaa. Miekkasankari vihelsi Norsupäästäisen luokseen, heitti matoranit sen selkään, hyppäsi ratsunsa päälle itsekin ja hätyytti olennon sitten juoksuun. Nyt oli kyse sekunneista.

  • Athin kirkon skisma

    Tuntematon sijainti, kokoussali

    ”Ystävät, olen sitä mieltä, että meidän on puututtava tapahtumien kulkuun.”

    Puhuja oli tummaan kaapuun pukeutunut Matoran; hänen kasvojaan ei näkynyt viitan hupun alta, ja koko hänen olemuksensa oli verhoiltuna mustaan vaatteeseen. Hän istui pitkän pöydän – sen äärelle mahtui istumaan kymmenisen henkilöä hänen itsensä lisäksi – päässä. Pöydän ääressä istui yhdeksän muuta Matorania, joiden kasvoja eivät tosin peittäneet huput, vaikka heilläkin oli yllään mustat kaavut. Pöytä oli syvän tummanruskea, ja sen jalkoihin oli kaiverrettu jonkun muinaisen Matoranin taiteellinen sielu. Puhujan päästä pöytää laskettuna kolmas paikka oikealta oli ainoa tyhjä. Muiden luona istui kirjavakanohinen joukko mustakaapuisia uskovaisia.

    ”On valitettavan epäonnista, että edesmennyt isä Bartax ei ehtinyt mukaamme tähän kokoukseen, jossa päätämme koko seurakuntamme tulevaisuudesta.” Puhuja piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi:
    ”Tämä on ensimmäinen kerta tuhansiin vuosiin, kun me kaikki kokoonnumme yhteen päättämään, mitä tehdä. Nimdan sirut ovat uhattuna. Meidän aikojen alussa tekemämme uhraukset saattavat olla vaarassa. Olisi ikävää nähdä satojen Matoran-taistelijoiden kuolleen turhaan…”

    Ovi avautui. Vartija-Matoraneja syöksyi estämään tunkeilijan pääsyä sisään, mutta kokousta johtavan Matoranin tunnistettua tulijan vartijat irrottivat otteensa ja vetäytyivät nöyrästi takaisin nurkkaan itsensä verhonneen miehen käskystä.
    ”Isä Bartax”, hän virkkoi, ”olette elossa.”
    ”Te ette vaikuta yllättyneeltä, mestari”, Bartax vastasi.
    ”En. En vaikuta.”
    Muuta salissa istuvat katsoivat nyt Bartaxia kiinnostuneina. Bartax itse tarkasteli kokoustilaa. Tummat seinät olivat kuin missä tahansa Athiin uskovien kokoussalissa, mutta tämä oli isoin olemassa oleva. Antiikkinen kattokruunu piteli kuutta kynttilää pöydän yläpuolella luomassa hieman valoa varjoisaan klaustrofoobikon painajaiseen; huoneen ahtaus ahdisti jo täysin terveitä Matoraneja, mikä kertoi hyvin paljon tavallisten kokoussalien luoneesta, kun tämä, jossa he olivat, oli niistä suurin. Kyseinen seikka oli isä Bartaxin mielestä ennemminkin mielenkiintoinen kuin ärsyttävä, sillä itse hän ei tuntenut oloaan ahdistuneeksi, oli tila sitten kuinka ahdas tahansa, kunhan siellä pystyi hengittämään. Toisaalta tilassa istui nyt yhteensä yli kaksikymmentä Matorania, kun mukaan laskettiin kokoukseen tulleiden lisäksi vartijat, jotka oli toki koulutettu olemaan pelkäämättä missään olosuhteessa.

    ”Kokous jatkuu”, julisti pöydän pää. ”Isä Bartax, onko teillä uutisia?”
    ”Kyllä, mestari, minulla on”, Bartax sanoi kiihkeästi. ”Olemme saaneet tiedon, että pakanajärjestön johtajista yksi on matkustanut Nynrahille tuntemattomasta syystä ja että koko saari on julman Skakdin vallassa. Tämä raakalainen valmistaa jonkinlaisia tappajarobotteja, joilla hän voisi vallata halutessaan monia muitakin saaria. Lisäksi hänellä on yhteyksiä johonkuhun, joka on todettu sirujen kanssa työskenteleväksi jollain tavalla.”
    ”Kiitos, Bartax. Tietosi voivat osoittautua hyödyllisiksi. Sitten isä Ariez, teilläkin lienee tietoja.”
    Mestarista vasemmalla viides Matoran, tummanruskeaa jaloa Faxonia kantava Po-Matoran, nyökkäsi ja alkoi puhua.

    ”Olemme saaneet tiedon, että myös toinen siru on varastettu. Deltan temppeli oli tyhjä. Paikalle ilmaantui joukko klaanilaisia sekä merirosvoja, vaikkakaan ne eivät raporttien mukaan kuuluneet samaan porukkaan. Lisäksi Deltan sanotaan olleen poissa jo ennen heidän käyntiään, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
    Huppuhahmo nyökkäsi hitaasti. Sitten hän sanoi hiljaa:
    ”Entäpä sinä, Gunei.” Pöydän päästä aivan ensimmäisenä oikealla nousi seisomaan pieni, mustaa Hauta kantava hahmo. Ath-Koron ylipapin, Isä Gunein katse siirtyi munkista toiseen. Mustakaapuisen matoranin punaisten rukoustekstien täyttämällä naamiolla oli väsyneisyyttä ja epävarmuutta. Gunei nielaisi hitaasti ennen kuin avasi suunsa.
    ”Minä…me…Ath-Koro…tuota”, Gunei aloitteli, mutta ei saanut valmiita lauseita aikaiseksi. Joskus karismaattisena miehenä tunnetun ylipapin väsyneet kasvot antoivat ymmärtää, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Jo muutenkin hankalaksi elinpaikaksi osoittautuneella jääsaarella ei ollut mennyt erityisen hyvin viime viikkoina.

    Mestari katsoi Guneita pitkään ymmärtäväisenä. Hän yritti johdatella Onu-Matoranin puhetta.
    ”Missä Pyhä Beeta on, Gunei?”

    Gunei ei vastannut. Hän katsoi Mestaria hetken väsymyksestä punertavilla silmillään.
    ”Se…se…”

    Joku Gunein takana ei jaksanut enää katsella tai kuunnella tätä. Mustalla kaavulla vartalonsa peittänyt, antiikkista sinistä Pakaria kantava Matoran käveli Isä Gunein viereen. Matoranin kasvoilla oli vakava ilme.
    ”Suokaa anteeksi Isälle, Mestari”, punaisten rukoustekstien täyttämää sinistä muinaisnaamiota kantava Matoran sanoi kohteliaasti. ”Ath-Korossa ei ole mennyt hyvin sen jälkeen, kun menetimme Beetan Pimeyden metsästäjille. Ravinto on vähissä ja kylmyys tuhoaa karjaa.”

    ”Oraakkeli”, Mestari sanoi kaapunsa sisältä. ”Uskaltaudut siis näyttäytymään meille edelleen?”

    Oraakkeliksi kutsuttu sininaamioinen Matoran nyökkäsi. ”En koe häpäisseeni itseäni tai Athin rakkautta, arvon Mestari.”

    Mestari hymähti. ”Rohkeaa. Pidän siitä. Erittäin rohkeaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, kenet toit saarellenne.”
    Pappien ja munkkien joukossa oli hetkellistä supinaa. Isä Ariez nousi seisomaan ja katsoi Oraakkelia pitkään.
    ”Sinäkö kutsuit Miekkapaholaisen?” hän kysyi totisena. Ariezin äänensävy kasvoi pian äänekkääksi paasaamiseksi. ”Sinätkö toit pyhään kyläänne Makutan? Sellaisen demonin, jota vastaan isä Athin enkelit taistelevat?!”
    Oraakkeli nosti kättään varovaisesti ylös pyytääkseen puheenvuoroa. ”Kyllä. Mutta saanen korjata, arvon Isä Ariez… ’Miekkapaholainen’ tunnetaan myös Toa Ämkoona.”
    Ariez tuhahti. ”Siinä miehessä ei ole enää mitään Toaa.”

    Oraakkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Ehkä ei, arvon isä. Mutta hän pelasti saaren Nazorakeilta. Klaani ei ole vihollisemme.”

    ”Klaaniko ei ole vihollisemme?” Bartax kuiskasi. ”Etkö sinä tiedä, mitä Miekkapaholainen ja hänen valkoisen sulava toverinsa tekivät?”
    Oraakkeli pakotti kasvoillen hymyntapaisen.
    ”Minun käsittääkseni he ikään kuin yrittivät estää sitä nukkea saamasta siruanne, isä Bartax hyvä.”
    ”He olisivat varastaneet sirun”, Bartax sylkäisi. ”Emme tiedä, mitä Bio-Klaani aikoisi tehdä Nimdan siruilla – kenties yhdistää ne saadakseen koko Universumin hallintaansa – mutta sen minä vakuutan sinulle, petturi, että Bio-Klaani ei ole ystävä.”
    ”Ystävä”, Gunei kuiskasi hiljaa. Oraakkeli piteli kättään hänen olallaan ystävällisesti. Mestari puuttui puheeseen:
    ”Ystävät, meidän ei tule riidellä. Meidän pitää ratkaista pulmamme: Nimda ei ole enää turvassa, ja meidän on siirrettävä jäljelle jääneet sirut.”
    ”Onko niitä jäljellä enää?” kysyi Ariez.
    ”Onhan meillä, Ariez, onhan meillä”, sanoi lihavahko, hilpeä plasman Matoran, kasvoillaan oranssi Kadin-naamio, jonka poikki kulki viistosti leveä, valkoinen juova. Miehen kaapu oli höllempi kuin muiden, ja hän näytti olevan ainoa positiivisella tuulella oleva huoneen joukosta.
    ”Vakuutan, että meidän temppelimme Nimda-siru on tallessa. Se ei ole poistunut sieltä ikinä, eikä kukaan ole mennyt sisään sataan vuoteen.”
    ”Toivon, että olet oikeassa, Bothana”, Ariez murahti, ”toivon sinun itsesi vuoksi.”
    ”Uhkailetko sinä minua, toveri?” Bothana sanoi viekkaan kysyvästi.
    ”Ei hän uhkaile, rakas Bothana”, mestari sanoi ja huokaisi. ”Tai ainakaan minä en sitä soisi.”
    Ariez kavahti hieman taemmas tuolissaan. Mestari veti hupun päästään. Sen alta paljastui suuri kanohi Shelek, hiljaisuuden naamio, moraalittomana pidetty kanohi. Shelek oli kokenut kovia: siinä oli kolhuja, naarmuja, lommoja. Se oli alun perin ollut ehkä kultainen, mutta nyt se oli himmeä kuin haalistunut taideteos, jota oli säilytetty varastossa vuosisatoja.
    ”Julistan kokouksen päättyneeksi”, Shelek-päinen Matoran sanoi. Huoneessa olijat alkoivat liikehtiä poistuakseen. Mestari lysähti tuolinsa takaosaan odottamaan, että kaikki poistuisivat. Ennen kuin nämä ehtivät poistua, hän pyysi Bartaxia ja Guneita jäämään. Oraakkeli jäi Gunein mukana, vaikkei Mestari olisi välittänyt hänen jäävän.

    Mestari nousi tuolistaan. Hän oli vanha mielenvoimien Matoran – nainen, vaikkei hänen puheestaan sitä voinut päätellä, sillä se oli iättömän ja sukupuolettoman kuuloista. Hänen silmänsä olivat sokeita ja tuijottivat milloin minnekin, useimmiten ei keskustelukumppaniin.

    Bartax vääntelehti levottomasti. Tätä hän oli odottanut.
    ”Sinulla lienee minulle asiaa, Bartax”, Mestari sanoi väsyneesti.
    ”Niin on.”
    Gunei vilkuili hermostuneesti Bartaxista naiseen, joka sattui tuijottamaan häneen päin.
    ”Minä vaadin lupaa tehdä hyökkäyksen Nynrahille”, Bartax töksäytti. Mestari ei näyttänyt yllättyneeltä.
    ”Miksi sinun pitäisi saada lupa?”
    ”Minä… minä vaadin saada käyttää hyväkseni tämän tilaisuuden hävittää Klaanilaisten päämiehen. Hän aiheuttaa meille vielä paljon harmia, jos häntä ei nitistetä, sanokaa minun sanoneen.”
    Oraakkeli puuttui puheeseen:
    ”Sanoinhan, ettei Klaani ole vihollisemme. Heidän vihollisensa ovat meidän vihollisiamme.”
    ”Ahaa?” Bartax tuhahti ivallisesti. ”Ja keitähän ne meidän todelliset vihollisemme sitten oikein ovat?”
    ”Nazorakit”, Oraakkeli kuiskasi, ”Makuta Abzumo… Punainen mies… ja…”
    ”Ja?” Bartax tivasi, mutta Oraakkeli ei ennättänyt vastaamaan.
    ”Nuket”, Mestari sanoi. Hänen äänensä kiiri varmasti salin toiseen päähän ja se kaikui aavemaisesti. Bartax värähti.
    ”Hmm, antaa olla”, hän sanoi. ”Minä edelleenkin vaadin lupaani.”
    ”Tee, mitä teet, Bartax”, Mestari sanoi, ”mutta vastaat myös teoistasi. Athille.”
    ”Oi, sen teen varmasti, Mestari”, Bartax pilkkasi. ”Sen teen varmasti.”
    Sitten hän marssi pois huoneesta pystypäin. Gunei vilkaisi hänen peräänsä ja istahti takaisin tuoliinsa. Oraakkeli katsahti Mestariin.
    ”Etkö aio pysäyttää häntä?”
    ”Hänen kostonhimonsa tuhoaa hänet, ja hän tekee itsestään Atheonin palvelijan. Minä en voi puuttua siihen”, nainen vastasi. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä.
    ”Ymmärrän”, Oraakkeli vastasi.
    ”Pidä sinä varasi”, Mestari jatkoi. ”Muut eivät pidä siitä, mitä olet tehnyt. Heistä voi tulla Bartaxin jälkeen yhä vastustavampia Klaanin suhteen, vaikka he eivät vielä vastustakaan ystäviämme.”
    ”Otan neuvostasi vaarin, Mestari.”

    [spoil]Guartsu kirjoitteli tuosta Gunein ja Oraakkelin ympäriltä.[/spoil]

  • Veljeskunnan saari: Otlek lentää

    Ämkoon veljeskunnan saari, viidakko

    Vehreä puusto vilisi nazorakien silmissä kaksitasosiivillä varustetun rakettireppukaksikon koittaessa saavuttaa edellään lentävää matorania. Torakat ymmärsivät vallan hyvin miksi vihreä matoran oli paennut viidakon sekaan. Pakoratsuna toimiva petolintu oli kuin kotonaan metsän kätköissä ja rahi väistelikin rutiininomaisesti viidakon kattokerroksen tiheää kasvustoa. Torakoilta sama ei luonnistunut läheskään yhtä sutjakkaasti ja nazorakit eivät voineetkaan kiitää eteenpäin rakettireppujensa täysnopeudella. Pelkkä törmäys paksuun oksaan saattaisi olla kohtalokas.

    Kotikenttäedusta huolimatta tilanne ei ollut helppo Otlekillekaan. Koulutukseltaan Otlek oli yksi veljeskunnan viestinviejistä ja siitä syystä hän oli tottunut nopeaan matkaamiseen. Varsinaiset takaa-ajotilanteet eivät kuitenkaan olleet Otlekin erikoisalaa eikä ratsu ollut edes aseistettu.

    Otlek tiukensi otettaan kotkalintunsa ohjaksista samalla kun lintu madalsi lentoaan entisestään. Veljeskuntalainen heittäytyi sitten ympäri lintunsa satulassa, totutteli hetken lentämään selkä kohti menosuuntaa ja tarttui sitten selässään kantamaansa jouseen.

    Toinen torakoista oli törmätä pystyyn kuolleeseen puuhun saadessaan kypäränsä koristeeksi terävän (ja myrkytetyn) nuolen. Otlekin pettymykseksi nuoli ei kuitenkaan uponnut tarpeeksi syvälle raskaaseen kypärään vaan ammus jäi törröttämään hölmösti keskelle nazorakin otsaa. Normaalisti näky olisi huvittanut matorania suuresti, mutta nyt se sai vihollisen näyttämään entistäkin uhkaavammalta. Tilannetta ei parantanut lainkaan se, että kumpainenkin torakoista kohotti aseensa.

    Ka-blammo.

    Linturahi kiljahti hädissään nähdessään räjähdyksen. Torakka-ammus ei ollut saavuttanut kohdettaan. Sen sijaan kevyen tykin ammus iskeytyi yhteen viidakon puista ja sai sen latvan kaatumaan. Otlek tiesi, että tuollaisen aseen osuma tuskin jättäisi hänestä paljoa jäljelle.

    Toinen ka-blammo.

    Lintu äännähti uudestaan, entistäkin tuskaisammin. Torakan ammus oli hipaissut rahin siipeä ja linnun liikehdintä muuttui levottomaksi. Otlek koitti epätoivoisesti kääntää tilanteen voittoisammaksi ja matoran tulittikin urheasti takaa-ajajiaan kovin vähäisiksi käyvillä nuolillaan. Nuolet eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi vahvoja vahingoittaakseen torakoiden siipilaitteita, ja ammukset putoilivat harmittomasti viidakon siimekseen.

    Kolmas ka-blammo.

    Lintu sai osuman. Petolintu rääkäisi viimeisen kerran samalla kun räjähdyksen aiheuttama voimakas paineaalto heitti hätääntyneen Otlekin korkealle ilmaan. Kuin ihmeen kaupalla Otlek säilyi kuitenkin itse yhtenä kappaleena, ja vieläpä tajuissaan. Tästä syystä matoran saikin tartuttua yhteen viidakon monista köynnöksistä, ja siten veljeskuntalainen toivoikin hidastavan pudotustaan.

    Neljäs ka-blammo.

    Torakka-ammus räjäytti kappaleiksi juurikin sen oksan jossa Otlekin viimeiseksi toivoksi muodostunut liaani roikkui. Matoran huusi pudotessaan kohti viidakon pohjakerrosta.

    Sitten molskahti.

    Otlek upposi kokonaan pinnan alle pudottuaan viidakon keskellä voimakkaasti virtaavaan jokeen. Matoran koitti epätoivoisesti pakottaa itsensä pintaan, mutta raju virtaus vaikeutti yritystä huomattavasti. Lopulta Otlek kuitenkin onnistui työntämään kasvonsa pinnan yläpuolelle – vain huomatakseen voimakkaan virtauksen syyn.

    ”Tämä ei ole todellista”, Otlek ajatteli tuijottaessaan lähestyvää putousta.

    Torakat lensivät vieretysten matoranin yläpuolella katsellen vihreän olennon epätoivoista porskuttamista. Kumpikaan nazorakeista ei voinut olla virnistämättä matoranin ajautuessa yhä vain lähemmäs hengenvaarallista jyrkännettä.

    Nazorakit pettyivät hieman huomatessaan, että matoran onnistui tarttumaan hieman ennen putouksen alkua veden alta uhmakkaasti nousevaan kallionkappaleeseen. Otlek tarttui tiukasti liukkaaseen kiveen ja nosti katseensa sitten yläpuolellaan leijailevia vihollisia kohti.

    Toinen nazorakeista osoitti matorania aseellaan, muttei ampunut. Torakkakaksikko tuntui pohtivan, olisiko matoranista enemmän hyötyä elävänä vaiko kuolleena. Pohdiskelunsa keskellä torakat eivät ehtineet huomata, että Otlekin yllättynyt katse siirtyi kauemmas taivaalle.

    Sekunnin kuluttua sinertävänmusta jättiläismerimetso iskeytyi taivaalta toisen rakettitorakan kimppuun.

  • Ryyppäystä vahtivuorossa

    Killjoyn mökin rauniot

    Vartioon jätetty Nazorak naukkaili zane-juomaansa ja pyyhki leukojaan päätettyään tähän asti pisimmän kulauksensa. 3543 hölskytteli pulloa ja laski hieman kapeita aurinkolasejaan nähdäkseen sen sisällön. ”Hoi, tämäkin pullo tyhjeni!”

    Raunioiden takaa hyppäsi tällöin toinen tuntosarveton ja hämmentävän kiiltäväkuorinen Nazorak, joka kantoi pitkää heihästä. ”Hiivatin imbesilli! Enkö minä sanonut sinulle ettet saa juoda kaikkea yksin, minä maksoin tuon pullon.”

    ”Älähän uhittele siinä 4443, olemme olleet vartiossa jo kohta kolme päivää eikä täällä ole tapahtunut mitään. Pitäähän minunkin saada jotain virikkeitä.” 3543 hikkasi päälle ja nousi hitaasti seisomaan.

    4443 asteli nyt eteenpäin keihäs tanassa osta punaisena. ”Taistelemmeko sitten uudestaan, jos kerran virikkeitä halajat?”

    3543 nappasi maahan isketyn valtaisan pitkän lihakirveen maasta ja nosti sen olalleen. ”Antaa tulla vain, häviäjä ostaa seuraavan pullon!” Tämän sanottuaan 3543 hyppäsi yhdellä kevyellä loikalla pienen romusta kasautuneen kukkulan päälle ja loi katseensa tulevaan vastustajaansa.

    ”Vai otat taas ylämaaston, eikö viime kerta opettanut ettei se auta keihästäni vast-” 4443:n puhe keskeytyi siihen paikkaan ja tämän hyönteisensilmänsä laajenivat kauhusta. 3543 alkoi tivaamaan oliko tämä jokin temppu, sillä 4443 tuijotti suoraan sinne missä 3543 parhaillaan seisoi. Lopulta tämäkin kuitenkin tajusi kääntyä ympäri ja salamannopeasti hyppäsi toverinsa viereen, sillä maa kukkulan takana oli yllättäen alkanut kohota. Kivenlohkareet lohkesivat irti, kun valtava metallinen pää nousi kohonneen maan keskeltä.

    Nazorakit puristivat aseitaan tiukemmin kuin olisi kenties pitänyt ja 4443 onnistui vangingossa katkaisemaan oman keihäänsä. Nyt he molemmat katuivat ottaneensa mukaan vain lähitaisteluaseita.

    Metallinen jättiläinen oli saanut valtavat kouransa maan pinnalle ja veti itseään nyt ylös. Sen ruumis muistutti ylikasvanutta Laava-apinaa, jollaisia kaksikko kammosi jo aivan tarpeeksi. He löysivät itsensä perääntymästä vasten seinää. Jättiläinen oli vääntänyt itsensä jo seisoma-asentoon ja sen silmiin syttyi pienet punaiset valot. Metallihirmu lähti täyteen juoksuun kohti kaksikkoa ja näiden kahden huutaessa kurkku suorana, ainakin kymmenmetrinen jättiläinen vain juoksi näiden yli, huomaamatta kumpaakaan.

    ”Mä en enää koskaan juo…”

    Bio-Klaanin metsikkö

    Puut katkesivat metallisen hirmun repiessään itselleen tietä metsän läpi. Sen sisällä olevalla matoranilla oli vain yksi tavoite: Päästä Klaaniin ja löytää ystävänsä, oli tämä sitten elävä tai vain eloton ruumis.

  • SE EI KOSKE SINUA!

    Nazorak-pesät, sotilaiden parakkikahvio

    1836 istuutui viiden hengen pyöreän pöydän ainoaan vapaaseen paikkaan. Hänellä oli ollut rankka päivä; hän oli vain nipin napin selvinnyt elossa klaanilaisia vastaan käydystä taistelusta, hukannut eväspakettinsa ja saanut luodista jalkaansa. Nyt hän haki turvaa ruokapaikan seurapiireistä.

    Ympärilleen katsoessaan 1836 huomasi, että kahvilassa oli tavallista vähemmän väkeä. Hänen pöytänsä lisäksi vain viisi muuta pöytää oli varattu. Tyhjiä pöytiä oli kymmenisen kappaletta. Useimmiten kahvio oli täpötäysi. Seuraavaksi Nazorak vilkaisi seuralaisiaan: yleisessä suosiossa oleva 1234, ikääntyneen puoleinen 1119, yli-innokas 1989 ja vielä joku, jota 1836 ei tuntenut.
    ”No mitä jätkät”, 1836 huokasi väsyneenä.
    ”Se hullu laittoi taas viisi kaveriani kuolemaan”, 1234 sanoi pyöritellen silmiään. ”Ei minkään näköistä kunnioitusta tai elämän arvostamista…”
    ”Joo, totta puhut”, 1836:lle tuntematon torakka sanoi. ”Minäkin olin vähällä kuolla, mutta pääsin ’pakoon’.”
    ”Kuinka?” 1836 kysyi.
    ”Noh”, torakka jatkoi, ”ikään kuin en koskaan mennytkään paikalle, kun se pyysi.”
    ”Eikö tämä tarkoita”, 1119 kysyi, ”että sinä kuolet pian, kun et mennyt?”
    ”Minä en aio kuolla”, toinen yski. ”Minä olen vielä nuori torakka enkä aio haaskata koko uraani vain yhden sekopäisen Makutan takia.”
    ”Minä en oikeastaan tajua, mitä te tarkoitatte”, 1989 sanoi. ”Minä en ole edes tavannut koko tyyppiä.”
    ”Hyvä, jos et ikinä tapaakaan”, 1936 huokaisi. ”Hän on sekopää. Arvaamaton. Ei kukaan tiedä, mitä hän aikoo. Ja hän antaa meille nimiä. Kummallisia nimiä.”
    ”Kuulitteko jo, kuinka herra kapteenimme on päässyt suosioon?” kysyi 1234. ”Hän nuolee sen Makutan takamusta oikein urakkapalkalla.”
    ”Karkeaa kielenkäyttöä”, 1989 kauhisteli.
    ”Sellaista tämä elämä on, pikku mies. Jos et kestä kuunnella, painu takaisin sinne toukkaosastolle”, 1119 hörähti. 1989 ei näyttänyt tyytyväiseltä, 1836 huomasi sen helposti. Sitten hän sanoi:
    ”Eikö 666:lle ole siis tapahtunut mitään ikävää sen Makutan seurassa?”
    ”Ei, ei mitään. Häntä pidetään arvossa, koska hän on niin julma paskiainen”, 1234 murahti. ”Kukaan meistä ei ole tainnut olla hänen komennossaan?”
    ”Ei tosiaan ole tainnut”, 1836 vastasi.
    ”Minä olen”, torakka, jota 1836 ei tuntenut, sanoi.
    ”No, kerro meille. Millaista se oli?” 1119 uteli.
    ”Eipä se paljon poikennut kenen tahansa upseerin johtamana olemisesta. Paitsi, että suuttuessaan 666 tappoi aina jonkun. Ja vihollisille ei annettu armoa. Jokainen surmattiin hitaasti ja tuskallisesti. He huusivat apua, kituivat kuin… torakat…”
    ”Älä käytä tuollaista kielikuvaa”, 1119 irvisti. ”Vihaan sitä.” Toinen kohautti hartioitaan.
    ”En minä nyt tiedä, mitä tässä sanoisi.”
    ”Älä sitten sano mitään, tyyppi”, 1836 mutisi.
    ”Anteeksi, pelle, mutta minulla on numero. Olen 1473.”
    ”Sitähän minä en tiennyt”, 1836 ärähti.

    Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Tiskin takana myyjä kiillotteli oluttuoppia.
    ”666 saisi painua hornan kattilaan”, 1473 sanoi.
    ”Niin, kukapa häntä ei vihaisi”, 1234 huokaisi.

    ”Voi, minäpä tiedän, kuka”, kuului ääni heidän takaansa. Kapteeni 666 seisoi aivan 1234:n takana.
    ”Ajattelitteko te pojat haukkua koko päällystön lyttyyn tässä pikku rupattelutuokiossanne vai pelkästään minuako täällä haukutaan?” hän sanoi julmalla äänellään.
    ”Emme me…” 1836 kimitti. 666 siirsi katseensa häneen rusauttaen samalla rystysiään. Alempiarvoinen torakka hiljeni heti.
    ”Te saastat siis puhutte pahaa ylempienne selän takana? Tiedättekö, mitä minä ajattelen sellaisista sotilaista?”
    Kahvilan henkilökunta näytti kaikonneen. Muiden pöytien väki oli hiljentynyt ja istui liikkumattomana paikallaan.
    ”Nazorakien yhteiskunta toimii tietyllä tavalla”, kapteeni jatkoi. ”Tietyt asiat kuuluvat tietylle ryhmälle. Nazorak syntyy tiettyyn rooliin ja siinä myös pysyy. Ikuisesti. Tai sitten hänelle ei ole paikkaa yhteiskunnassa. Kapinahenki poljetaan hengiltä, ennen kuin se ehtii edes näyttäytyä ilman verhoa, joka peittää sen yleisöltä. Johtoporras tekee päätökset, te tottelette.”
    ”Johtoporsas…” 1119 kuiskasi hiljaa. Hänen päänsä lensi kaaressa. Kukaan ei ollut nähnyt kapteenin vetävän miekkaansa, mutta nyt se oli hänen kädessään, ja 1119 oli kuollut. Päättömän ruumiin kaulan tyngästä räiskyi verta muun seurueen päälle.

    ”Masokisti”, 666 sanoi hyvin hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että sen ei olisi uskonut kuuluvan pitkälle. Vaan silti kaikki huoneessa kuulivat sen.
    ”Sadisti”, hän jatkoi. ”Se koskee teitä kaikkia. Minulta siedetään minkälaista johtamistapaa hyvänsä, kunhan tulokset ovat halutut. Ja nehän, piru vieköön, ovat!”
    Muut Nazorakit katsoivat kauhuissaan kapteenia. Tämän musta haarniska kiilteli baarin himmeiden lamppujen kajastuksessa. Punainen raita erottui selvästi hänen kypärästään. Musta viitta lehahti, kun 666 ojensi kätensä ja sormensa osoittaakseen 1119:n ruumista.
    ”Tämä on se, mitä tapahtuu niille, jotka eivät osaa käyttäytyä minun seurassani. Kuka hän oli?”
    ”Hän oli… 1119, sir”, 1473 sanoi varovasti.
    ”Te olette anarkisteja. Haluatte tuhota järkevän järjestelmämme. Fasismi… ei. Me olemme järjestäytynyt armeija, joka valtaa tämän saaren ja tekee, mitä haluaa.”
    666 hyppäsi pöydälle.
    ”Demokratia”, hän huudahti, ”teillä ei ole valtaa. Kansa ei päätä mistään, sillä se ei tiedä omaa parastaan. Byrokraatit ovat syntyneet byrokraateiksi, joten totta kai he tietävät, mitä tekevät. Onko teidän asianne käydä heitä arvostelemaan?”
    1836 oli laskenut katseensa alas. Häntä hävetti oma käytöksensä.
    ”Realistejako te olette?” 666 huudahti. ”Se ei koske teitä! Teidän todellisuutenne on se, mitä me käskemme. Te uskotte siihen, mihin me teidät käskemme uskomaan. Ateisteja? Ei, teidän jumalanne on johtoporras, joka antaa teille kaiken, mitä te omistatte, mitä olette, mitä teistä tulee. Teidän tulevaisuutenne, menneisyytenne ja nykyisyytenne riippuu meistä.”
    1234 nosti päänsä uhmakkaasti.
    ”Vapaus”, hän sanoi. ”Veljeys. Tasa-arvo.”
    ”SE EI KOSKE SINUA!” 666 kirkui. Toinen pää lensi kaaressa, tällä kertaa baaritiskin taakse.
    ”Kärsi”, 666 kuiskasi. 1989 hytisi. 666 käänsi katseensa häneen.
    ”Mitä sinä siinä täristelet?”
    ”En minä mi-mitään, herra…”
    ”Se sattuu”, 666 sanoi sulkien silmänsä, ”ja se koskee sinua.”
    Sitten hän hyppäsi alas pöydältä, laittoi miekan huotraan ja lähti astelemaan ulos ovesta.